Katselin ihmetellen ruokasalin seinille ripustettuja vanhoja muotokuvamaalauksia, joiden koristeellisissa kehyksissä läikehti pöytäkynttilöiden heijastama valo. 

Kattaus ja tarjoilut paljastivat, että Peltola oli nähnyt vaivaa, jotta illasta tulisi viihtyisä. Ruokailun lomassa mies kertoili Metsäniemestä, Peltolan arjesta, kaikesta siitä moninaisesta työmäärästä, jota tällaisen tilan hoito vaati. Puhelimme myös eläimistä, kasveista, luonnosta ja sen erikoisista ilmiöistä — minäkin, kaupunkilainen, joka vasta täällä olin alkanut havainnoida pieniä yksityiskohtia ja kuulla metsien hiljaisuudesta kohoavat uudenlaiset äänet. 

– Taidat olla kiintynyt torpan maisemiin? Peltola kysyi ja kaatoi lasiini lisää punaviiniä.

– Olen vähän itsekin ihmeissäni. Miten ihminen muka näin lyhyessä ajassa voi kotiutua täysin toisenlaiseen paikkaan?

Peltola vilkaisi mietteissään isoisänsä ja isänsä muotokuvia. Tauluista tuijottivat kaukaisuuteen vanhat, tiukkailmeiset miehet. Jotain samaa tutkimattomuutta oli myös periytynyt Juho Peltolan tummiin silmiin.

– Hyvä vain, jos pystyy löytämään mielenrauhan ja onnen, vaikka sitten uudesta maisemasta. Minun sukuni miehet ovat aina olleet tavalla tai toisella onnettomia.

Maistoin viiniä. Se lämmitti rintaa ja antoi rohkeuden kysyä:

– Millä tavoin onnettomia?

Peltolan asetti haarukan ja veitsen lautaselle ja pyyhkäisi suupielensä lautasliinaan.

– Isoisän elämänilo sammui veljen kuolemaan. Veljen haudan ohitse olet varmaan kulkenutkin. Se rautaristi tammen juuressa tuolla metsäaukiolla.

– Wilhelm Anders Peltola, totesin puolittain itsekseni.

Peltola kohotti viinilasin kynttilän tasalle ja katseli rubiininpunaista juomaa sen valossa.

– Hän juuri. Wilhelm. Kuoli nuorena sisällissodan melskeissä. Oli kuulemma villi ja levoton sielu, aivan kuten muistosanoissakin annetaan ymmärtää. 

– Entäs sinun isäsi?

Mies joi lasin hitaasti tyhjäksi. Rauhaton tunne käväisi sydänalassani kun huomasin tummien silmien osuvan omiini.

– Olen miettinyt usein, mikä isääni synkisti. Ehkä syy oli se, ettei äitini ollut sittenkään hänelle ”se oikea”, kuten on tapana sanoa. Eikä hän sellainen äidilleni. Tavallinen tarina siis.

Nyt oli minun vuoroni kallistaa lasini tyhjäksi.

– Tiedän kyllä, millaista elämä on ihmisen kanssa, joka ei sovellu kumppaniksi.

Mies rypisti otsaansa.

– Minä puolestani en ole sitonut itseäni koskaan kehenkään. Pitää olla aivan varma toisesta. Pitää olla vahva tunne, ettei se voi olla kukaan muu kuin hän.

Äänettömyys laskeutui saliin pitkäksi aikaa. Se ei ollut kuitenkaan, ihme kyllä, piinallista hiljaisuutta.

Äkkiä Peltola havahtui, käsi tarttui kiinni hopeiseen kannuun. Mies kaatoi jälkiruokakahvin valkoisiin posliinikuppeihin. 

– Minulla ei ole leivoksia, mutta kävisikö konjakki tai likööri?

– Taidan mennä liiaksi hiprakkaan, jos otan likööriä. Eksyn vielä tuonne metsään kotimatkalla, tirskahdin hämilläni.

Pikkuruinen liköörilasi ilmestyi eteeni.

– Kyllä minä sinut löydän, jos katoat. Älä huoli, mies vakuutti.

Pyöreä konjakkilasi kumahti siroa liköörilasiani vasten. Kuin kello, kirkonkello, ajattelin ja minua alkoi hymyilyttää. Juuri kun olimme nostamassa laseja huulillemme, kuulimme auton ajavan kartanon pihamaalle. Moottorin ärhäkkä ääni ja soran kiivas ropina kiinnitti huomiomme. 

– Kenellä on niin kiire, että pitää oikein käsijarrukäännöksellä kurvata pihaan, puuskahti Peltola ymmällään.

Laskin lasin takaisin pöydälle. Samassa kolkutin alkoi hakata ovea.

– Jollakin on nyt tosiaankin hätä päästä juttusille, mutisi Peltola harppoessaan ovelle. Jähmetyin tuoliini ja kuuntelin jäykkänä eteisestä kantautuvia ääniä.

– Onko Kristiina Lindsten täällä?

Kiskaisin ilmaa pelästyneenä. Tämä ei voinut olla totta. Mikko. Jonka piti tulla Metsäniemeen vasta huomenna perjantaina. Mikko ääni vihasta värisevänä, sen kuuloisena, että mies pistäisi paikat pirstaleiksi, ellen ilmaantuisi näkyville.

– Meillä on illallinen kesken. Saanko kysyä, kuka te olette?

– Saatte kysyä. Mutta viisaampaa olisi, että jättäisitte kyselemiset ja hakisitte naisystäväni tänne. Mikäli hän on siinä kunnossa, että voi tulla eteeni.

Liikahdin niin rajusti, että liköörilasini kaatui kumolleen ja valkoiseen liinaan imeytyi ruskea, sokerinen läikkä.

– Odottakaa tässä. Kysyn ensin, haluaako Kristiina tavata teidät.

Peltolan äänessä oli jäistä käskevyyttä.

– Mikäs patruuna sinä olet minulle ehtoja latelemaan? Tässä ei kuule kysellä yhtään mitään Kristiinalta. Jos nainen ei ilmaannu eteeni minuutin sisällä, tulen itse hakemaan hänet.

Hiljaisuus. Sitten kuulin kaksi hiljaista, tiukkaa sanaa:

– Pysy siinä.

Ruokasalin ovi avautui. Peltola sulki oven perässään ja kysyi matalalla äänellä:

– Lähetänkö miehen pois?

Nousin ylös, kävelin raskain askelin ovelle ja puistin päätäni.

– Anna olla. Minun on nyt mentävä. Kiitos ihanasta illallisesta.

Peltola tarttui käteeni ja puristi sitä hetken. Kyyneleet kihosivat silmiini.

– Ja anteeksi. Tehdään se vuokrasopimus myöhemmin. Nyt on parasta, että menen.

Peltola saattoi minut eteiseen. Mikko tempaisi minua kipeästi käsivarresta. Purin leukani yhteen ja nielin ahdistuksen.

– Vai tämmöinen torpantyttö täältä ilmestyi. Vaatteet sentään vielä päällä.

Mikko retuutti minut portaat alas valaistulle piha-aukiolle. Juho Peltola jäi seisomaan ylimmälle portaalle ja seurasi, kuinka Mikon punainen bemari ulvahti soraa lennättäen ulos avonaisesta portista. 

Kun aamu alkoi valjeta, heräsin enkä saanut enää unta. Makasin tuvan puolelle raahaamallani patjalla, kissa kainalossani. Olin kieltäytynyt menemästä samaan sänkyyn Mikon kanssa. Minua ei todellakaan huvittanut nukkua ihmisen vieressä, joka käyttäytyi järjettömästi, nolosti ja epäkohteliaasti. Mikko olisi halunnut riidellä, mutta minä heittäydyin mykäksi. Kieltäydyin sanomasta hänelle sanaakaan. Mies kiristeli hampaitaan tajutessaan, että päätökseni piti.

Inga olikin siis oikeassa, vaikka en aluksi sitä uskonut! Soitti ja kertoi, että sinulla on täällä jo paikallinen heinähattu kierroksessa. Ingan silmien edessä olitte kuulemma peittelemättä höpötelleet kuin vastarakastuneet.

En lähtenyt oikomaan asiaa. Inga oli luonteeltaan käärme, se oli viimeistään nyt todistettu. Koskaan aikaisemmin se juonittelija ei ollut piitannut minun ja Mikon suhteesta — mutta entä nyt? Nyt hän käyttikin ovelasti hyväkseen Mikon mustasukkaisuutta.

Jätin Mikon kuorsaamaan kamariin ja suljin oven perässäni. Kiedoin villatakkia ympärilleni. Kolea syystuuli puhalsi peltojen yli. Eläimet eivät halunneet tulla ulos suojistaan, nekin vaistosivat, että syksy oli jo kääntymässä talvea kohti. Ei kuluisi kuin muutama viikko, kun maa on aamulla kuurassa. Sen vuoksi minun olisi saatava liiteri täyteen kunnollista polttopuuta.

Katselin haikeana Peltolan suuntaan. Miten nolo ja hävettävä päätös kauniille illallisille. Mitä olisinkaan antanut, jotta olisin voinut istua illan rauhassa loppuun asti. 

Harjasin vihapäissäni portaat puhtaaksi roskista ja lakastuneista koivunlehdistä. Palasin tupaan ja aloin mielenosoituksellisesti kolistella astioita.

– Onks sulla täällä wifiä? 

En ollut uskoa korviani. It-nörtti kyselemässä langatonta yhteyttä satavuotiaassa torpassa.

– En ottaisi wifiä tänne edes ilmaiseksi. Netin sijasta sinulle on varattuna halkoliiteriin kirves ja iso pino pilkottavaa puuta. Sen urakan jälkeen voitkin ruokkia lampaat ja viedä puhtaan juomaveden kanoille.

Mikko ilmestyi kamarin ovelle tukkaansa pöyhötellen.

– Eikö sillä sinun kartanonpatruunallasi pysy kirves kädessä?

Nakkelin aamiaistarpeet sikin sokin pöydälle.

– Kas, kas! Emäntä on pahalla tuulella, kun Mikko stadista tuli sotkemaan muotimyyjän ja maalaisisännän romanttisen illanvieton.

Söimme aamiaisen kylmän hiljaisuuden vallitessa. Astiat pestyäni ilmoitin meneväni siivoamaan vintin. Kiipesin yläkertaan ja sulkeuduin hämärälle, ummehtuneelta tuoksuvalle ullakolle. Näin saisin olla yksikseni. Samalla ehtisin inventoida romut ja roinat ennen pakkasia. Unelmani oli sisustaa vinttiin pieni kesähuone. 

Kuulin kuinka Mikko meni ulos ja hätisteli koiraa kauemmaksi. Mies oli aina vieroksunut eläimiä.

Kun apinasta kehittyi ihminen, hän tajusi olevansa eläinten yläpuolella. Sen vuoksi en jaksa ymmärtää näitä koira- ja kissahulluja, jotka paapovat lemmikkejään kuin pikkulapsia.

Niin tyypillistä järkeä ja rationaalisuutta korostavalle Mikolle. Mutta minne ihmeeseen se järki ja rationaalisuus mahtoi kadota eilen Peltolan pihassa? Sitä olisin voinut penätä mieheltä, joka kiroilusta päätellen koetti liiterissä turhaan saada koivuhalkoa halki.

Aloin seuloa vinttiin hylättyjä tavaroita. Hävittää en voisi mitään ennen kuin saisin siihen luvan Peltolalta. Vanhat sanomalehdet ja hiutuneet matonkudelaatikot saivat kuitenkin jo mielessäni polttotuomion. Muutaman kauniin puusta veistetyn työkalun säästäisin muistoksi. Ehkä Juho tietäisi kapineiden käyttötarkoituksen. 

Juho — pysähdyin ja maistelin sanaa. Vielä en ollut kutsunut miestä suoraan hänen nimellään. Se olisi tuntunut liian henkilökohtaiselta.

Raahasin pienen puisen arkun ikkunan eteen valoon. Arkun kansiosaan oli maalattu sievä ruusuköynnös. Sen kärhöihin ja kiehkuroihin oli pienin koristeellisin kirjaimin piilotettu sana. 

”Ulriika”.

Outo väristys kävi ruumiini lävitse. Ulriikan lähde. Oliko tässä torpassa asunut joskus Ulriika-niminen tyttö? Mitä tekemistä lähteellä oli hänen nimensä kanssa?

Avasin pikkuruisen arkun. Sen pohjalla oli kaksi ruskealla puotinarulla sidottua kirjenippua. Emmin hetken ennen kuin avasin niput. Kellastuneet paperiarkit rapisivat käsissäni.

Ulriikan kirjeitä Wilhelmille. Wilhelmin kirjeitä Ulriikalle. Sydämeni alkoi hakata jännityksestä. Saatoin olla ensimmäinen, joka kajosi pian lähes sata vuotta vanhoihin kirjeisiin. 

”Rakas Wilhelm,

kävin lähteellä ja jätin tämän kirjeen kiven juureen, kuten sovimme. Viime yö oli ihana. Katselin aitan portailta elokuisia tähtiä ja ajattelin, että ehkä sinäkin katselet niitä huoneesi ikkunasta. Näin tähdenlennon ja toivoin. En sano mitä, muutenhan toiveeni ei toteudu. Rakkaus on lahja, eikä voi olla väärin rakastaa, vaikka sinä oletkin toinen kartanon nuorista isännistä. Veljesi on väärässä. Kai ymmärrät?

Sinun aina ja iäti, Ulriika”

Taittelin kirjeen kuoreensa. Tiesikö Juho Peltola mitään isoisänsä veljen yksityiselämästä? Tiesikö hän, että nuori Wilhelm oli aikoinaan rakastunut palavasti alustalaisen tyttäreen nimeltä Ulriika?

Kirjeitä oli kymmenkunta. Nuoret olivat tapailleet salaa vuoden päivät. Ulriikan lähde oli heidän kohtauspaikkansa. Sinne he myös jättivät toisilleen kirjeitä ja viestejä. Välillä oli huolta tulevaisuudesta, välillä hätä siitä, oliko joku keksinyt heidän salaisuutensa. Wilhelmin veli suhtautui vihamielisesti nuorten seurusteluun ja käski pikkuveljensä jättää Ulriikan rauhaan. 

Avasin vihoviimeisen kirjeen. Se oli Wilhelmin kirjoittama.

”Ulriika hyvä,

jätän tämän kirjeen lähteelle. Kun luet sitä, olen jo kaukana. Suomi on vaarassa, ja minunkin on lähdettävä sitä puolustamaan. Tarvitsemme itsenäisyyden ja uuden tulevaisuuden. Ehkä sitten — kun ihminen katsoo ihmistä eikä säätyä — meidänkin on mahdollistaa rakastaa toisiamme. Eikä kenelläkään ole siihen sanomista. Ei edes veljelläni. Pidä mielesi iloisena, rakas Ulriika.

Aina sinulle uskollinen, Wilhelm”

Kun pujotin kirjettä takaisin kuoreen, lattialle putosi kaksi pientä valokuvaa. Toisessa kuvassa vaaleahiuksinen Ulriika. Kalpeat, kapeat kasvot, suuret tummaripsiset silmät. Toisessa kuvassa sotilaspukuinen Wilhelm. Kirkkaat, eloisat silmät, lainehtiva tukka — toisin kuin Juholla tai tämän isällä.

Laskin valokuvat syliini. Wilhelm kuoli vain muutamaa viikkoa viimeisen kirjeen jälkeen. Mutta mitä tapahtui Ulriikalle? Tiesikö siitä kukaan?

Ajatukseni katkaisi auton ääni. Oliko Mikko saanut jo tarpeekseen halonhakkuusta? Suljin arkun ja kurkistin vintin ikkunasta pihamaalle. 

Hengitykseni salpautui.

Sinihohtoinen auto parkkeerasi Mikon punaisen auton rinnalle. Autosta nousi pihamaalle Juho Peltola. Rynnistin portaat alas ja säikäytin perusteellisesti portailla makailevan kissan. Lennätin ulko-oven selälleen. Juho ja Mikko eivät saisi tavata toisiaan.

– Juho! 

Lehahdin saman tien punaiseksi — kuulosti siltä kuin olisimme olleet jo kovinkin läheisiä tuttuja.

Mies kääntyi hämmästyneen näköisenä.

– Älä mene sinne, ehätin lisäämään. Ehkä Peltola nyt tajuaisi, että huutoni oli hätähuuto — eikä mitään muuta.

Jostakin syystä Peltola ei ollut ymmärtävinään pyyntöäni, vaan kääntyi ja jatkoi matkaansa. Juoksin miehen perään, mutta se oli myöhäistä. Peltola avasi halkoliiterin oven.

– Voi perkeleen perkele näitä puita. Ja tätä kirvestä!

Mikon jatkuva, loputon manailu oli kai tukkinut häneltä itseltäänkin korvat — ainakaan hän ei hetkeen tajunnut saaneensa yleisöä. Halko kimposi ties monennenko kerran kirveen alta halkeamatta. Katsahdin Mikon jalkojen juureen. Mies oli touhunnut liiterissä jo tunnin, mutta ei ollut saanut pilkotuksi kuin minimaalisen määrän puuta. Minua nolotti. Mitä Peltola mahtoikaan ajatella miesystävästäni? Raivohullu kaupunkilainen, joka ei saa edes kirveellä koivupuuta halki. Mustasukkainen isottelija, joka kiskoo väkivaltaisesti naisensa kesken illallisen autoonsa.

Yhtäkkiä Mikko kääntyi ja näki meidät. Kirves putosi yllätyksestä liiterin lattialle.

– Eilisiltainen käyntisi Peltolassa oli sen laatuinen, että päätin tulla aivan ensimmäiseksi sanomaan huomenet tälle puolen taloa. Ettei vain tulisi uudemman kerran turhaa väärinkäsitystä.

Peltolan viileä tervehdys jätti 

Mikon hetkeksi sanattomaksi.

– Meiltä jäi eilen Kristiinan kanssa paperiasiat kesken. Jos sopii niin teemme ne tuolla tuvan puolella. Sitten lähden töihini.

Mikon katse siirtyili vuoroin minuun, vuoroin Peltolaan. Oli pitkään aivan hiljaista. Hätkähdin, kun Mikko sieppasi kirveen kouraansa ja iski sen voimalla hakkuupölkkyyn. 

– Tehkää mitä teette. Minua ei kiinnosta palaneen puupennin vertaa teidän ”paperihommanne.”

Mikko paineli ohitsemme pihamaalle, siitä tuvalle. Pian hän palasi takaisin kädessään matkalaukku ja tietokonesalkku.

– Kristiina. Voit tehdä aivan rauhassa tuolle jyväjemmarille sihteerinpalveluksiasi. Tuskinpa haluatte, että jään seuraamaan palaverianne.

Auton ovi paukahti kiinni. Pihanurmeen jäi syvä, musta uurre, kun Mikko kaasutti ja pyyhälsi kohti maantietä. Koira lähti jäljittämään autoa vihaisesti räksyttäen. 

Seisoimme pihamaalla, kunnes Mikon auton ääni oli kadonnut. Helpotuksen huokaus pääsi huuliltani. 

– Ensin minun piti miettiä, mitä tehdä yrityksen osakkuuden suhteen. Sitten tuli Inga käymään täällä ja asia selkeni minulle sillä minuutilla. 

Vaikenin hetkeksi. Peltola pysytteli hiljaa odottaen, miten jatkaisin.

– Ja nyt sitten tämä. Kun Mikko ryntäsi eilen Peltolaan, todisti hän itse käytöksellään, että olen ollut oikeassa. Meistä ei tule onnellisia yhdessä.

Peltola kuunteli äänettömänä. Yhtäkkiä tunsin valtavaa väsymystä. Olin jättämässä työpaikkani. Olin jättämässä miesystäväni. 

Käsi laskeutui varoen olkapäälleni.

– Jaksatkohan ajatella nyt mitään vuokrasopimuksia? Ei tämä asia ole ollenkaan päivän päälle.

Lempeä äänensävy nosti kyyneleen silmäkulmaani. Yritin pyyhkäistä sen salaa villatakkini hihaan. Mitä Peltola olikaan kertonut itsestään eilen illallisella? Ettei ole halunnut sitoutua kehenkään. Että pitää olla täysin varma tunteistaan. Toisesta.

Katsahdimme toisiimme ja jostakin syystä minun oli nyt sanottava se, mikä nousi mieleeni.

– Me molemmat olemme nyt niin yksin.

Mies irrotti käden olkapäältäni ja hymähti.

– Mutta emme niin yksinäisiä kuin sinä olit tuon miehen kanssa.

Hymy pyrki kasvoilleni, vaikka yritin sitä pidätellä. Juho oli oikeassa. Enemmänkin kuin oikeassa.

Samassa muistin.

– Ennen kuin tehdään paperit kuntoon puhutaan toisista papereista. Nimittäin niistä, jotka löysin äsken ullakolta.

Peltolan ilme muuttui uteliaaksi. En kuitenkaan vielä halunnut päästää miestä lukemaan kirjeitä.

– Sanooko nimi Ulriika sinulle mitään?

Peltola istahti torpan portaalle ja napsaisi heinän sormiensa väliin.

– Ulriika? Totta kai. Ulriikan lähde. Sen sinäkin tiedät. Lähde on muuten nimetty isoäitini mukaan.

Suuni loksahti auki.

– Isoäitisi? 

Peltola nojautui ylempää porrasta vasten ja imaisi tuoreen heinän vartta.

– Isoisä avioitui Ulriikan kanssa joskus 1920-luvulla. Isäni oli heidän ainoa lapsensa. Ja isoisästä tuli erakko. Johtuen Wilhelm-veljen kuolemasta. 

Outo tunne hiipi mieleeni. Tuntui siltä kuin Juho ei olisi sittenkään tiennyt kaikkea.

– Muistatko sinä isoisääsi? Tai Ulriikaa?

Peltola viskasi korren suustaan.

– En kumpaakaan. He kuolivat paljon ennen syntymääni. Ja tässä onkin kaikki mitä tiedän isovanhemmistani. Mikä sinua heissä niin kiinnostaa?

Menin hämilleni. Ensimmäistä kertaa mieleeni juohtui, että olin pelkkä ulkopuolinen, joka kyseli suvun asioista. Asioista, jotka eivät kuuluneet minulle millään lailla. Entä jos se, mikä vintiltä löytyneistä kirjeistä paljastuisi, olisikin Juholle epämiellyttävä yllätys? Olinko minä lopultakaan oikea ihminen haarukoimaan Peltolan suvun sukusalaisuuksia? Tuskin.

– Ei oikeastaan mikään. Kunhan vain tuli mieleeni kysyä. Mennään nyt sisälle ja tehdään vihdoinkin se vuokrasopimus valmiiksi.

Peltola räjähti nauramaan.

– Luuletko sinä huijaavasi minua? Ensi utelet ummet ja lammet suvustani ja sitten toteat, etteivät sukukiemurat kiinnosta sinua tippaakaan.

Minuakin nauratti. Mutta en halunnut antaa periksi.

– Paperit tänne. Haluan virallisesti Peltolan kartanon torppariksi.

Peltola puisti päätään, mutta nousi myöntyen ja astui sisälle tupaan.

– Boutique Inga & Kristiinan omistaja vaatii päästä alustalaiseksi Metsäniemen torppaan. Se on iso elämänmuutos Helsingin jälkeen.

Katsahdin Peltolaan tuikeasti.

– Olet etsinyt minusta tietoja! Olet penkonut netistä yrityksemme nimen.

Peltola purskahti nauruun uudemman kerran.

– Syyttää minua nainen, joka on tutkinut jo pidemmän aikaa Peltolan suvun salaisuuksia.

Olimme tasoissa. Kun istuimme tuvan pöydän ääreen, aavistin, ettei minun tarvitsisi olla huolissani. Ja kun allekirjoitin vuokrasopimuksen, outo rauha valui jäseniini.

– Sitten se seuraava asia, totesi Peltola vakavankuuloisena.

Kohotin kulmiani kysyvänä.

– Olet minulle velkaa selityksen, mies jatkoi totisena. 

Hymyilin hölmistyneenä.

– Mistä?

– Mitä olet löytänyt torpan ullakolta?

Jotain tehdäkseni niputin sopimuspaperit siistiin pinoon. Mies tuijotti herkeämättä kasvojani. 

– Tehdään sopimus. Kun olen palannut Helsingistä, menemme yhdessä tuonne ylös. Saat itse katsoa, mitä sieltä löysin, ehdotin viattomin ilmein.

– Olet lähdössä Helsinkiin?

Nyökkäsin haluttomasti.

– Sielläkin on allekirjoittamista vaille muutamia papereita. Ja minun on mietittävä asuntoni kohtalo. Jonnekinhan Roosan ja Jaimien on saatava majoittua sitten, kun palaavat Suomeen.

Jostakin syystä mietin koko illan Ulriikan ja Wilhelmin kohtaloai 

Yöllä näin merkillistä unta.

Unessa kävelin tietä, joka johti lähteelle. Tien pientareilla kasvoi korkeita sinisiä kellokukkia. Tuuli kulki läpi heinikon ja heilutti kelloja niin, että ne alkoivat kilistä kirkkaasti kuin lasi. Kun tulin lähteelle, näin siellä kaksi hahmoa. Toinen nojasi mustaan, kylmään kiveen. Hänellä oli pitkä, vaalea tukka ja hänen kapea sormensa siveli kahta kiveen kaiverrettua kirjainta. Tulin lähemmäs, ja vaaleatukkainen neito viittoi minua katsomaan kiven pintaa.

– Katso. Meidän nimemme. Ulriika ja Wilhelm.

Toinen hahmoista kääntyi ympäri ja tunnistin hänet nuoreksi Wilhelmiksi.

– Tässä kivessä me säilymme ikuisesti yhdessä, Wilhelm totesi painaen kätensä suojelevasti Ulriikan käden päälle.

Sitten Ulriika pyysi minua juomaan kourallisen lähdevettä.

– Se joka juo tätä vettä, voi katsoa läpi aikojen ja kuulla tarinamme, Ulriika kuiskasi hymyillen.

Nuoret lähtivät kävelemään kohti Metsäniemeä. Seurasin heitä kuin hypnotisoituna. Tuuli kilautteli kellokukista kirkkaita sointuja. Ohitimme torpan, jonka pihalla Ulriikan vanhemmat askaroivat.

– Ollaan hiljaa, Ulriika varoitti minua sormi huulillaan.

– He eivät saa tietää meistä, selitti Wilhelm kiepauttaen käsivartensa Ulriikan hartioille. 

Kun pääsimme peltoaukealle, laskeutui ilta maiseman ylle. Suuri, valkea kuu kohosi kuusenlatvojen yläpuolelle. Nuoret kulkivat varjoina edelläni. Aloin empiä. Pimeys pelotti minua. Yhtäkkiä nuoret pysähtyivät ja käskivät minun lopettaa epäröintini.

– Meidän tarinamme kulkee halki peltojen ja päättyy metsäaukealle. Ja sinun on kuunneltava tarinamme loppuun.

Puistin päätäni epävarmana. 

– Kristiina. Sinun pitää totella meitä. Me valitsimme sinut. Näin kauan piti kulua, että löysimme ihmisen, jolle voimme kertoa tarinamme.

Tähtiä syttyi yläpuolellemme. Yötuuli kahahteli pitkässä heinässä. Kuu valkaisi polun, joka johti metsän syliin.

Äkkiä kuusikko nielaisi edelläni kulkevat varjot. Minun oli pakko uskaltautua eteenpäin, enää en voinut perääntyä. Kompuroin sokkona polulla, joka oli täynnä kiemuraisia puunjuuria. Vihdoin musta kuusikko katkesi ja valoisampi niittyaukio levisi eteeni. 

Nyt silmäni erottivat taas nuoret. He olivat jääneet odottamaan minua. Pieni tammi kasvoi aukion vastakkaisella puolella. Wilhelm käveli hitaasti sen juurelle.

– Tähän lyödään rautainen risti. Lepää rauhassa, levoton sydän. Sen veljeni käskee kirjoittaa ristiin. Mutta tiedätkö Kristiina, kenen sydäntä hän siinä kuvaa?

Seisoin keskellä niittyaukeaa, ja mieleeni laskeutui Wilhelmin sanojen myötä raskas suru.

– Veljeni puhuu siinä omasta sydämestään. Hän tietää tehneensä väärin. Sillä rakkautta ei voi kieltää. Rakkautta ei saa omia. Minä löysin ensimmäisenä Ulriikan ja minuun Ulriika rakastui. Ei veljeeni.

Yötuuli havisutti tammen lehtiä, ja minunkin tuli sisältä omituisen kylmä. Wilhelm nojautui tammea vasten. Ulriika painautui hänen syliinsä. Kyyneliä alkoi virrata pitkin tytön kalpeita poskia. Ulriikan ääni värähti.

– Tänne päättyy nyt Wilhelmin kertomus. Enkä saa mennä hänen haudalleen kuin salaa. Sen kieltävät ensin vanhempani, ja sitten sen kieltää Wilhelmin veli.

Yhtäkkiä Ulriika kietaisi kuin hädissään käsivartensa tammen ympärille. Wilhelmiä ei ollut enää missään. Hän oli kadonnut. Vain kylmä tuuli juoksutti heinää lakoon, kunnes sekin katosi kuusikon hiljaisuuteen.

– Tule, Ulriika käski ja lähti kävelemään edelläni kohti vastakkaista metsänreunaa. 

Seurasin tyttöä ymmälläni. Tiesin jo minne olimme matkalla. Metsässä vallitsi yö, mutta tuolla kaukana edessämme valkeni jo päivä. Sieltä kantautui työmiesten ääniä ja hevosten hirnahduksia. Joku huuteli väkeä syömään. Vellikello kalkatti kesäisen taivaan alla. Seisahduimme Peltolan kartanon pihamaalle. 

– Sinun on mentävä nyt tuonne, Ulriika ilmoitti osoittaen kartanon kivisiä portaita.

– Miksi ihmeessä? 

– Sinä kuulut nyt meidän tarinaamme. Olet meidän suumme, silmämme ja korvamme. Mene!

Ulriikan käsky oli jyrkkä ja vastaansanomaton. 

– Mutta mitä minä sanon? Mitä teen talossa?

– Minä lähetän sinulle sanat ja ajatukset, Ulriika kuiskasi rauhoittavasti. 

Hitaasti otin askeleen kohti talon pihamaata, kohti valkoisesta kivestä hakattuja portaita.

– Mene, mene, hoputti Ulriika takanani.

Käännyin katsomaan taakseni ja ehdin nähdä enää vilahduksen mustaan metsään katoavasta vaaleatukkaisesta hahmosta.

Aurinko porotti pääni päällä, mutta takana metsän yllä hohti kelmeä kuu.

Nousin hitaasti portaat ylös. Ennen kuin ehdin tarttua kolkuttimeen, ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi pitkä, tummakulmainen mies.

– Tulin tuomaan viestin, huomasin sanovani.

Mies odotti äänettömänä.

– Veljesi on kuollut. Ulriikan sydän on murtunut.

– Mitä sitten? mies kysyi kylmästi.

– Tässä talossa asuu tästä lähtien sinun vuoksesi vain murheellisia ihmisiä.

Sitten laskeuduin portaat alas ja lähdin palaamaan takaisin sinne mistä olin tullut. Juuri ennen metsänreunaa kuulin huudon takaani:

– Kuinka kauan tätä murhetta tulee kestämään?

Käännyin ympäri ja varjostin kädellä silmiäni. Wilhelmin veli seisoi portaalla kasvoillaan epävarma ilme.

– Siihen asti kunnes taloon tulee nainen, joka paljastaa mikä on sinun rikoksesi.

Mies katosi näkyvistä. Ovi lyötiin kiinni.

Kun heräsin, olin oudon väsynyt. Tuntui kuin olisin tehnyt pitkän matkan — ja niin kai olinkin. Mielikuvituksessani. Ponnahdin istumaan. Vai oliko kaikki sittenkään mielikuvitusta? Saattoiko uni olla yritys ratkaista arvoitus, jonka muutama kulma oli pilkahtanut silmääni lukiessani Ulriikan ja Wilhelmin kirjeitä lähes sadan vuoden takaa? 

Saattoiko uni olla kanava, jota pitkin minulle lähetettiin viestejä jostakin toisesta todellisuudesta? Saattoiko uni ohjata minut toimimaan siten, että jokin paha, joka ei ollut aikanaan paljastunut, nousisi nyt päivänvaloon?

Nousin vintin portaat ylös hitain askelin. Auringon kiila levisi ruusukuvioiselle puuarkulle, jonka olin jättänyt eilen ikkunan eteen. Arkun pölyisessä kannessa näkyivät minun sormenjälkeni.

Miten unessa sanottiinkaan? Että Peltolan ihmisten murhe jatkuisi. 

Siihen asti kunnes taloon tulee nainen, joka paljastaa, mikä on sinun rikoksesi.

Mikä oli Juhon isoisän rikos, joka tuli paljastaa? Kuka oli nainen, jonka tehtäväksi se oli annettu? 

Olinko tuo nainen minä?

En koskenut arkkuun enkä kirjeisiin. Yhtäkkiä tuntui terveelliseltä ruveta pakkaamaan matkakassia. Minun olisi ehdittävä Helsingin-bussiin. Nyt minun olisi keskityttävä elävien ihmisten asioihin. Tavattava Inga. Allekirjoitettava yhtiöpaperit. Valikoitava tavarat, jotka toisin asunnoltani Metsäniemeen. Tehtävä osoitteenmuutos. Selvitettävä asiat Mikon kanssa. Tavattava muutama hyvä ystävä.

Kun suljin portin ja lähdin talsimaan kohti maantietä, tuntui kuin olisin jättämässä taakseni maailman, joka yhtä aikaa kiehtoi ja pelotti minua. 

Lue lisää

Me Naisten aiemmat jatkokertomukset

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.