Kristiina pyörittää vaateputiikkia ystävänsä kanssa, ja työt sujuvat toraisissa merkeissä. Eräänä päivänä tytär soittaa Kristiinalle töihin ja kertoo saaneensa maalaiselämästä tarpeekseen ja lähtevänsä Goalle välittömästi. Eläimet ja tila jäävät oman onnensa nojaan.

Ensin puhelimesta kuului vain kovaäänistä, letkeää reggae-musiikkia. Vilkaisin olkapääni ylitse ja varmistin, että Inga oli todellakin mennyt purkamaan Italiasta tulleita sukkalaatikoita. Koskaan ei tiennyt, vakoiliko se puheluitani. Työaikana Ingalla itsellään tuntui olevan oikeus hoidella yksityisasioita muiden töiden ohessa, minulta sellainen oli kielletty – vaikka olinkin toinen Boutique Inga & Kristiina omistajista.

– Jaimie, mankka kiinni. Mä puhun nyt ÄIDILLE!

Roosan kimakka käsky hiljensi musiikin. Sen tilalle nousi autonmoottorin hyrräävä kehräys.

– Äiti, oletko sä vielä siellä?

Piilouduin Ingaa vessaan ja lukitsin oven.

– Olen olen, mutta tämä on työ­aikaa. Mitä asiaa?

– Me ollaan taksissa. Menossa Helsinki-Vantaalle.

Tyttären ilmoitus ei tiennyt hyvää. Pahaa aavistellen laskeuduin istumaan wc-pöntön kannelle.

– Miksi te onnettomat taksilla ajelette? Miksi ette ole Metsäniemessä?

Roosa huokaisi kärsivän oloisena. Sitten alkoi itkunsekainen vuodatus.

– Me ei jakseta! Koeta tajuta. Koko talvi oli ihan kauheeta siinä mökkimurjussa. Uuni ei vetänyt, ja puut olivat märkiä. Halkoliiterin katto fuskasi. Sitten keväällä me yritettiin sitä luomuviljelyä, mutta ei kukaan kertonut, kuinka paljon rikkaruohojen kanssa pitää tapella. Jaimie halusi kanoja ja lampaita, minä kissan ja koiran. Kirjaston eläintenhoito-oppaat olivat koko ajan lainassa. Me jouduttiin kuuntelemaan paskamaisten naapureiden viisastelua siitä, että me tapetaan elukat tauteihin ja nälkään väärällä hoidolla. Jaimie soitti lopulta mummolleen Jamaikalle ja kyseli siltä kanojen ruokkimisesta. Mutta eihän meillä ollut antaa kanoille maissia tai jamssin kuoria. Lampaat huusi yötä päivää, eikä me tiedetä vieläkään, mitä niitä vaivasi. Kaikki naapurit vaan arvosteli meitä. Itse ne siellä maalla myrkyttää tehoviljelylannoitteilla kaiken. Me Jamien kanssa koetettiin opettaa niille luomuarvoja, mutta arvaapa, kuunteliko ne junttipäät meidän juttuja.

Tässä vaiheessa minulta itseltäni pääsi syvä huokaus.

Mitä ne oikein olivat kuvitelleet? Että suomalainen maanviljelijä muuttaisi tapansa toiseksi, kun naapurin röttelötorppaan muuttaneet helsinkiläishippineitonen ja rastapäinen mulattipoika aloittavat ekoelämänsä ja valistustyönsä?

– Minne te sitten olette nyt matkalla?

– Goalle.

Sydän jarrutti lyöntiään, sitten se iski kipeästi kurkkuun asti.

– Mitä?! Minne?

– Goalle. Katso karttaa. Se on...

– Hitto vieköön kyllä minä Goan tiedän!

Inga koputti vessan oveen.

– Asiakas etsii sopivaa yläosaa punaiseen hameeseensa. Voisitko ystävällisesti lopettaa juoruamisen ja aloittaa työt?

Hiki valui selkääni myöten.

– Roosa. Nyt järkeä päähän. Ei noin voi lähteä elämää pakoon. Kuka teidän eläimiänne nyt hoitaa Metsäniemessä?

– Ei kukaan. Tai siis sinä. Sun on mentävä sinne. Sillä mustavalkoisella lampaalla on ollut outoja oireita jo pitemmän aikaa. Mä inhoon sen määkinää. Mä vihaan sen typerää kat-setta.

Vaistosin, että Inga odotti hiljaa oven takana. Madalsin ääntäni.

– Roosa. Kuuntele. Kääntykää heti takaisin.

– Ei me mihinkään käännytä. Lento lähtee kahden tunnin päästä. Mutta sun on mentävä heti Metsäniemeen. Lampailta loppuu vesi huomiseen mennessä. Ja koiralla on matoja. Se pitää hoitaa kuntoon, ennen kuin koko turkki on irronnut ja lentänyt tuulen mukana huit hemmettiin. Yhdellä kanalla on siipi vinossa, eikä se muni.

Inga pamautti nyrkillä ovea.

– Putiikkiin virtaa asiakkaita, ja sinä vain istut vessassa!

Yritin selittää Roosalle, etten millään voisi lähteä Helsingistä Metsäniemeen. En sitten millään. Tiedäthän sinä Ingan. Oman kummitätisi. Minä en saa lomia kuin anelemalla, ja nekin pieninä viikon palasina.

– No anele sitten! Käyt pari päivää töissä stadissa ja hoidat lopun viikon Metsäniemeä. Jaimie lähettää terveisiä. Sen raukan vatsa on sekaisin kun meillä oli repaleinen kasvikuvasto, ja me sekoitettiin vuohenputki karhunputkeen. Muutenkin se viherkeittoresepti oli outo. Äiti. Me niin tarvitaan tämä matka. Ja meditaatio Goalla on ainoa keino saada zen takaisin.

Ingan korkokengät kopsuivat mielenosoituksellisesti. Saisin kuulla pian kunniani, se oli varmaa.

– Ai niin, yksi asia vielä. Jaimie pyysi sanomaan, että kaivoon on mahdollisesti pudonnut jokin elukka. Koska siellä haisee raadolta. Älä juo kaivovettä. Lähde on kilometrin päässä. Naapurit neuvoo. Pus ja moi.

Puhelu katkesi. Polveni tärisivät. Henki ei ottanut kulkeakseen.

”Käyt pari päivää töissä stadissa ja hoidat lopun viikon Metsäniemeä.”

Mitä pahaa minä olin elämässäni tehnyt ansaitakseni tämän? Roosan isä asui Ruotsissa uuden vaimonsa ja kaksospoikiensa kanssa. Jos kertoisin hänelle Roosan tempauksista, saisin vain kuraämpärin naamalleni. Kurittomasti kasvanut kakara – mitä muuta oli odotettavissa? Niin mies ärähtäisi. Tai: miksei sille tytölle kelvannut tavallinen suomalainen urpolipponen, miksi sen piti höyrähtää tummaihoiseen, suklaasilmäiseen ja rentolanteiseen reggaepoikaan, joka ei osaa pitää edes lumikolaa oikein päin kädessään?

Oli parempi, etten ottaisi Roosan isään yhteyttä. Tyttö oli sentään jo kahdenkymmenyhden. Periaatteessa täysi aikuinen. Mutta vain periaatteessa. Mikko, nykyinen miesystäväni, oli sitä mieltä, että Roosan piti antaa tehdä itse kaikki virheensä.

Kyllä tyhminkin oppii, mikä on viisasta, kun ensin hakkaa oikein monta kertaa päätään naulaa vasten.

Mikon vakiolause ei tässä tilanteessa lohduttanut. Lapsettoman it-alan sinkun oli helppo pudotella viisauksia huolestuneelle yksinhuoltajaäidille. Vaikkakin tämän lapsi olikin jo lain mukaan aikuisten kirjoissa.

Kohentelin peilin edessä hiuksiani, korjasin valahtaneen huulipunan suupielestäni ja pujahdin liikkeen puolelle. Naama tekohymystä leveäksi, ääneen liehittelyrekisteri, sillä oli ennenkin pahoista päivistä selvitty. Inga kurtisti kulmiaan ja osoitti ikkunan suuntaan. Etsi sille yläosa, luin Ingan huulilta. Rouva punaisessa hameessaan odotti paitarekin takana.

Kun nainen vihdoin lähti kaupasta, huokaisin helpotuksesta. Ja kun Inga tuli utelemaan, mitä olin asiakkaalle myynyt, en osannut vastata mitään järjellistä kysymykseen. Pääni oli sokkitilassa. Roosa Ja Jaimie istuivat parhaillaan korkeuksissa matkalla taivaan tuuliin. Ja kahdensadan kilometrin päässä jossakin Hämeen takamailla tönötti autio torppa, jonka mailla määki lauma lampaita ikävissään ja nälissään.

– Kristiina. Vaikka olet toinen omistajista, ei sinulla ole oikeutta heittäytyä välinpitämättömäksi työtäsi kohtaan. Tuolla tavoin ei myyntiä tehosteta. Jokaisen asiakkaan tulee tuntea, että juuri häntä on täällä sydämellisesti odotettu.

Inga kiskaisi henkaririvistön pitkin rekkiä niin, että kirskahti. Räpyttelin silmiäni. Enkö minä muka ole aina tehnyt parhaani? Olen juossut messuilla, haistellut tuulia, opiskellut trendejä ja tarjoillut kuohuviiniä työajan jälkeen järjestetyissä vakioasiakkaiden naistenilloissa. Olen jaksanut kuunnella sovituskopeissa hikoilevien seurapiirirouvien vuodattamia elämäntarinoita. Olen lohduttanut, paijannutkin tiukimmissa tilanteissa. Olen kehunut ja etsinyt asiakkaille väriä ja piristystä arkeen jos millä keinoin. Olen muotoillut vaatteiden avulla hoikasta muodokkaan ja muodokkaasta hoikan. Olen etsinyt huiveja, helminauhoja ja hattuja ”pisteeksi iin päälle”, ottanut mukisematta vastaan moitteet, kun liikkeessä hyvältä näyttänyt mekko näyttikin kotona roikkuvalta rätiltä. Kyllä minä olen osallistunut siinä missä Ingakin liikkeenhoitoon. Asiakkaat olivat minulle jo niin tuttuja, että he saattoivat soittaa joskus pelkästään kyselläkseen kuulumisiani.

Inga vilkaisi minua alta kulmain. Uusi liekinoranssi hiustenväri näytti räikeältä, mutta se sopi erinomaisesti Ingan temperamenttiin.

– Olet minulle selityksen velkaa.

– Mitä tarkoitat?

– Mikä oli niin tärkeää ja salaista, että piti piiloutua vessaan ja jättää työt tekemättä?

Jättää työt tekemättä? Ingalla oli tapana dramatisoida pienimmätkin asiat. Minä olin myötäilijä, jonka harteille sai kaataa aimo annoksen syytöksiä ja moitteita, ennen kuin aloin pyristellä vastaan. Nyt olin liian väsynyt ja järkyttynyt ruvetakseni puhdistautumaan syytöksistä.

– Roosa soitti. Enkä voinut millään katkaista puhelua, asia oli niin tärkeä.

Inga sieppasi nipun värikkäitä silkkihuiveja käsivarrelleen ja alkoi asetella niitä lähemmäs ikkunaa.

– Mitäs se tyttö nyt on keksinyt? Onko niillä tällä kertaa lehmä tilauksessa? Kai nyt ainakin hevonen sentään?

En pitänyt Ingan kitkerästä äänensävystä. Hän oli sentään Roosan kummitäti.

– Metsäniemi on jäänyt autioksi. Roosa ja Jaimie ovat matkalla Goalle.

Liukas huivikimppu luiskahti Ingan käsivarrelta lattialle.

– Ei voi olla totta! Miksi ne sinne nyt menevät?

– Hermolomalle.

Inga ripusti loput huivit kiihtynein liikkein pienten iltalaukkujen lomaan.

– Vai että oikein hermolomalle! Ja millä rahoilla? Taasko sinä olet avustanut niiden taivaanrannanmaalareiden kotkotuksia?

Purin leukani yhteen. Pinosin juhlakäsineitä hyllyyn ja sekosin ties monennenko kerran laskuissani. Nyt oli torstai. Jos Inga pärjäisi myymälässä perjantain ja lauantain itsekseen, voisin ottaa vapaata ja matkustaa huomenna Metsäniemeen.

– Kuuletko sinä mitään? Jokin kuri niille haahuilijoille on saatava. Sotkevat sinunkin elämäsi, aikuiset ihmiset. Tai miten sen nyt ottaa… Roosahan on aina ollut vaikea ­tapaus.

Roosa. Roosa-pikkuiseni. Hyväntahtoinen maailmanparantaja, jolle arki ja ikävät velvollisuudet olivat yhtä kauhistusta. Miten muuttaa ihmistä toiseksi? Elämä oli sitä mitä oli — täynnä pettymyksiä ja pahuutta. Ja sitten siihen maailmaan ilmestyykin nuori kukkaistyttö, joka haluaa muutoksia. Haluaa kaikkea kaunista ja hyvää ymmärtämättä, että muutokset ovat hitaita ja useimmiten mahdottomia toteuttaa, sillä suurin osa ihmisistä ei haluakaan muuta kuin mukavuutta ja helppoutta.

Ja nyt tämä äkillinen karkumatka, kaiken ekointoilun päätteeksi. Vastaansanomattomasti se todisti, ettei Roosakaan ollut mukavuudenhalussaan muiden yläpuolella.

Ajatuksena luomuviljely toki oli mitä kannatettavin asia. Roosa ei vain ymmärtänyt, että sen toteuttaminen oli muutakin kuin siementen ripottelua multaan. Tahi kotieläimet, joista Roosa oli ikänsä haaveillut. Jokainen laji vaati oman hoitonsa, ruokansa ja perustietämyksensä. Jokainen eläin sairastui ainakin kerran elämänsä aikana. Se, että katselee kuvakirjoista söpöjä valokuvia niityllä kirmaavista lammaslaumoista tai pihamaata kuopivista kanoista, riitti Roosalle perusteeksi hankkia asukkaat lampolaan ja kanat pihavajaan.

Entäpä sitten torppa nimeltä ”Vihreä paratiisi” – sitenhän haavemaailmoissaan elelevät nuoret vuokramökkiään kutsuivat. Kun Roosa ja Jaimie matkustivat joulun jälkeen Metsäniemeen huojuvan muuttokuormansa kanssa, perillä oli vastassa umpiluminen pihamaa ja jääkylmä hirsitorppa kuuranvalkoisine ikkunoineen. Vuokrasopimuksen he olivat tehneet puhelimitse, paikkaa näkemättä. Monta kymmentä vuotta autiona ollut talo oli kostea ja talvien rusikoima. Halkoliiteri oli täynnä märkää puuta, eivätkä Jaimien kirvesmiehen taidot riittäneet ulkorakennusten korjaamiseen. Molemmat nuoret sairastuivat pahaan flunssakierteeseen, ja huolissani valvoin monta yötä pääksytysten miettien, kuinka nuorten kävisi noin alkeellisissa olosuhteissa. Mökissä oli sentään onneksi sähköt, ja aikani Roosan yskänuhaisia puhelujani kuunneltuani pakotin Mikon mukaani. Ajoimme Metsäniemeen ja veimme torppaan kolme tehokasta lisälämmitintä. Niin kalvaita, kylmäisiä ja sairaita molemmat nuoret olivat, ettei Roosa aloittanutkaan perinteistä moraalisaarnaansa sähkönkulutuksen minimoimisesta, vaan peräti kiitti lämpöpattereista.

Paluumatkalla minulta pääsi itku. Mikä ideologia ajoi nuoren tuollaiseen loukkuun? Miksi lämmin kaupunkiasunto ei kelvannut? Miksi piti tehdä kaikki aina vaikeimman ­kautta?

Mikon asenne ärsytti, en voinut sille mitään.

– Maailmaan mahtuu aina tietty otos niitä, jotka kuvittelevat keksineensä pyörän uudelleen. Ja kun elämä ei muutukaan toiseksi, tai ainakaan sen paremmaksi kuin entinen, nämä onnettomat alkavat etsiä toista viisastenkiveä. Joillakin kuluu koko ikä tuossa touhussa. Ajelehditaan epäonnistumisesta seuraavaan. Ja arvaapa, kuka on syypää vastoinkäymisiin? No tietenkin ne MUUT IHMISET. Nämä muut ihmiset vaan sattuvat olemaan niitä fiksuja, jotka ovat jo ottaneet opikseen edellisten sukupolvien virheistä. Mutta menepäs tätä sanomaan Roosalle ja Jaimielle. Heidän pitää saada elää ilman rokotuksia ja sairastaa keuhkotautinsa ja isorokkonsa rauhassa.

Suutuin Mikon ylimieliseen luentoon. Roosa ei ollut mikään otos. Ja tyttäreni oli kyllä kaikki rokotuksensa ottanut.

– Krisse-kulta, se oli vain ­kärjistys.

Käskin Mikon suksia suohon kärjistykseen. Sitä paitsi minua inhotti, kun mies väänsi nimeni Krisseksi. Olin yli neljänkymmenen. Aikuinen nainen. Kristiina.

– Okeiokei. Kuningatar Kristiina. Juhlallisesti.

Sinä yönä emme rakastelleet. Emmekä seuraavanakaan. Muistan miettineeni tuolloin ensimmäistä kertaa vakavammin suhteemme tilaa. Mitä minä halusin kumppa­niltani?

Tukea, turvaa ja arvostusta. Näitä kolmea.

Roosan isältä en niitä aikoinani saanut. Oliko Mikkokin samaa sarjaa hänen kanssaan? Pedantti it-alan osaaja, joka suhtautui kaikkeen käytännöllisesti. Ja – pakko myöntää – joskus hyvin tylsästi ja mielikuvituksettomasti.

– Kristiina. Alushameet ja juhlahansikkaat samassa laatikossa! Missä sinun pääsi pyörii? Goan rantahiekassa?

Työnsin lokerikon kiinni ja käännyin. Nyt se oli tehtävä. Suuttumisen ja huudon uhallakin minun oli kerrottava Ingalle suunnitelmani. Aloitin sanottavani varoen.

– Inga. Meillä on hyvämaineinen ja ihan kohtuullisesti menestyvä ­liike.

Inga jatkoi hameiden valkkaamista ja poimi tämän tästä tyhjiä henkareita alennusmyyntirekistä. Nielaisin hermostuneena ja emmin hetken, ennen kuin uskaltauduin jatkamaan.

– Minusta meillä olisi varaa palkata jokin näpsäkkä aputyttö ekstraamaan kiireisimpiä päiviä. Kuten viikonloppuja, eikö vain?

Henkari lennähti äkäisesti muovikoriin. Varoitus, josta en nyt piittaisi.

– Silloinhan sinulla ja minulla olisi mahdollisuus ottaa joskus myös vapaata. Toisin kuin menneinä vuosina. Monta vierasta on pitänyt käännyttää matkoihinsa, ja moni kesäretki on jäänyt tekemättä sijaisen puutteessa.

Ingan kasvot vääntyivät ivalliseen hymyyn.

– Minkäs tyypin olet nyt joutunut käännyttämään oveltasi? Oliko peräti raavas mies? Vai olisitko halunnut lähteä nuorten matkaan Goalle viikonlopuksi?

Nielin loukkaantumiseni. Inga ei pitänyt Mikosta. Eipä hän ollut pitänyt Roosan isästäkään yhtään sen enempää. Ylipäätään hänen mielestään naisten oli pysyttävä sinkkuina kuten hän itse.

Vapaus ja nautinto silloin, kun sinulle itsellesi se sopii.

Ingan elämän mottolause. Jota hänen mielestään minunkin olisi pitänyt noudattaa.

– Inga. Tämä on hätätilanne. Metsäniemi on autiona ja siellä on lauma eläimiä vailla hoitoa.

Ingan italialaiskengän stilettikorko kalahti lattiaa vasten.

– Nyt sinä menet liian pitkälle! Ensin jätät kasvattamatta lapsesi kuriin ja ojennukseen. Tyttö saa tehdä mitä huvittaa, koska kieltäminenhän synnyttäisi häneen trauman. Ja nyt korjaat kasvatuksesi satoa. Tähän asti vielä ok. Omapahan vikasi.

Myymälään laskeutui uhkaava hiljaisuus. Toivoin hartaasti, että ovesta olisi astunut sisään asiakas, joka olisi katkaissut piinan.

– Nyt sinä kuitenkin tulet vaikeuksiesi vuoksi asettelemaan minulle ehtoja. Minun pitäisi suostua palkkaamaan liikkeeseen apulainen, jotta sinä voisit rauhassa setviä tyttäresi aiheuttamia sotkua. Minun pitäisi heittää rahaa kankkulan kaivoon, jotta sinä voisit ajaa pillit huutaen Metsäniemeen pelastamaan heitteille jätetyt elukat. Ei käy! Ei todellakaan käy!

En ollut koskaan ennen nähnyt Ingaa tuollaisena. Veri oli paennut naisen poskilta, ääni särähteli rumasti ja raa´asti.

– Rauhoitu, hyvä ihminen. Nyt alkuun kysymys olisi vain huomisesta perjantaista. Lähtisin viikonlopuksi hoitamaan asioita.

Ingalta pääsi ilkeä sähähdys.

– Nyt alkuun? Mutta entä jatkossa? Aiotko rampata monen sadan kilometrin päässä leikkimässä maatalon emäntää? Hyvä jumala tuota naiiviutta! Alan vähitellen tajuta, mistä Roosa on sen vereensä perinyt.

Kello kilahti, ja se kuulosti korvissani enkelin laululta. Sisään purjehti vastikään Kansallisteatterista eläkkeelle jäänyt näyttelijätär miesystävänsä kanssa.

– Oi mikä huuto täältä kantautui kadulle asti! Aivan kuin olisi ollut ulkomailla. Mitä te tyttöset täällä kinastelette?

Ingan kasvot sulivat hymyyn.

– Airi! Miten ihanaa nähdä sinua pitkästä aikaa. Ja Ossi! Sinä se olet aina vain charmantimpi! Tulkaahan molemmat katsomaan, mitä uutuuksia posti kantoi Italiasta ja Ranskasta.

Pujahdin nopeasti keittiön puolelle. Arvasin, että kohta Ingan sormet napsahtaisivat merkiksi siitä, että paras kuohuviini oli avattava. Niin tehtiin kauppoja ja vaalittiin suhteita tiettyjen asiakkaiden kanssa. Käteni vapisivat. Heti työpäivän päätyttyä ottaisin Mikkoon yhteyttä. En halunnut edes kuvitella, miten mies tulisi suhtautumaan uutisiini.

Kun viimeinenkin asiakas oli sulkenut oven jäljessään, huokaisin helpotuksesta. Odottelin, että Inga lähtisi kotiinsa. Sanoin hänelle jääväni imuroimaan lattiat.

– Eikös sinulla pitänyt olla jonnekin kiire? Inga kysyi pisteliäästi, muttei jäänyt odottamaan vastausta.

Ingan mentyä palautin pölynimurin käyttämättömänä paikoilleen. Astelin toimiston pöydän ääreen ja hamusin eteeni kynän ja liuskan paperia.

”Hei Inga,

en halunnut paisuttaa riitaa suuremmaksi. Minun on todellakin otettava huominen vapaaksi ja mentävä Metsäniemeen. En tahdo eläinten kärsimystä ja kuolemaa omalletunnolleni. Poista huominen ja lauantai palkoistani. Tulen takaisin maanantaiksi. Toivon, että asiat ovat siihen mennessä selvinneet, eikä tämä enää toistuisi.

Kristiina.”

Kotiin päästyäni otin pitkän kuuman suihkun ja pesin hiukseni. Kuvittelin Roosaa ja Jaimieta vaeltelemassa Goan valkeilla hiekoilla. Kunpa heillä olisi siellä turvallista olla. Kunpa he jossakin vaiheessa elämäänsä ymmärtäisivät, ettei kaikkea epämiellyttävää ja vaivalloista voi noin vain paeta.

Ovikello soi täsmällisesti klo 18.00. Mikko oli tarkka ja eksakti kaikessa, niin tuloissaan kuin menoissaankin. Pikkutarkkuus ei suinkaan jäänyt siihen. Hän myös korjaili lauseitani ja sanomisiani tämän tästä. Työ tekee ihmisen laisekseen, niinhän äiti tapasi sanoa. Ainakin Mikon kohdalla se piti paikkansa.

Millaiseksi työ oli mahtanut sitten minut muokata? Muovihymyiseksi, teeskennellyn ystävälliseksi asiakaspalvelijaksi, joka aina taipui ostajan metkuihin? Niin kai sitten. Se oli minun roolini. Kohtaloni.

Mikko oli pukeutunut pikkutakkiin ja suoriin housuihin. Poskia kiristi kiire ja kärsimättömyys.

– Hiukset vielä märkinä? Esitys alkaa vajaan tunnin päästä.

– Saa alkaa ja mennä.

Mikon kasvoille levisi tyrmistys. Hänen mielestään mikään ei ollut kamalampaa kuin myöhästely. Jos myöhästyt luvatusta tapaamisesta, varastat toiselta sellaista mitä et koskaan voi maksaa takaisin – varastat häneltä ajan. Niin Mikko ripitti minua aina, jos tunnustin myöhästyneeni palaverista.

– Mikko, ei ole ollut aikaa soitella. Ingalla oli taas vaikea päivä.

Mies puisti päätään kyllästy­neenä.

– Milloin sillä haahkalla ei olisi huono päivä? Se nainen on masentavin tapaus, jonka tunnen.

Ja ehkä siksikin, ettei hän hyväksy sinua, teki mieleni kuitata perään. Toki Mikko sen tiesi. Inga ei peitellyt happamuuttaan, kun Mikosta tuli puhetta. Eikä Mikko ollut niin sokea, etteikö lukenut Ingaa tämän osuessa samaan aikaan paikalle. Itse olin oudon mielipiteetön noissa tilanteissa. Joskus jäin kummastelemaan välinpitämättömyyttäni – oliko niin, etten muka halunnut puolustaa Mikkoa Ingan piikkisateelta? Miksi? Jokainen hyvä parisuhdehan perustui tiimityöskentelyyn, siihen että toinen tuki ja puolusti kumppaniaan muiden pahoilta puheilta ja naljailuilta. Entä puolustiko Mikko minua tarpeen tullen?

Vaikka kuinka koetin muistiani kaivella, en löytänyt yhtäkään esimerkkiä sellaisesta ritarillisuudesta.

Ravistin päätäni. Liikaa vaikeita pohdintoja, liikaa sekavuutta elämässä. Kunpa olisi ollut käytettävissä jonkinlainen ”yksinkertaisuutta ja selkeyttä elämään” -nappi, jota painamalla olisin saanut olemiseeni entisen, jo aikoja sitten kadonneen keveyden.

– Kuivata tukkasi, vedä maalit naamaan ja pikkumusta päälle. Teatteriin ei voi mennä myöhässä kuten tiedät.

Kukaan ei kuunnellut minua. Kukaan ei kysynyt mitä minä halusin.

– Teatteri jää nyt pois illan ohjelmasta.

Mikon ilme valahti epäuskoiseksi.

– Mitä helvettiä? Onko jotakin vakavampaakin tapahtunut?

Kiedoin pyyhkeen takaisin päähäni ja solmin kylpytakin vyötä tiukemmalle.

– Joudun lähtemään varhain aamulla Metsäniemeen.

– Mitä ne ituhipit ovat taas keksineet? Polttaneet torpan?

Suljin silmäni ja laskin mielessäni kymmeneen. Vaikka olin samaa mieltä kuin Mikko nuorten yltiöpäisestä idealismista, ei hänen olisi tarvinnut nimitellä lastani. Se tuntui pahalta.

– Nuoret ovat matkalla Goalle.

Mikko veti syvään henkeä.

– Kas kun ei Plutoon.

– Roosa soitti aamulla töihin ja ilmoitti, että kaikki Metsäniemessä on nyt minun vastuullani.

Mikko heittäytyi selälleen sohvalle, kaivoi teatteriliput taskustaan ja nakkasi ne lasiselle sohvapöydälle.

– Vai sillä lailla. Eipä tullut sitten siihen luomuelämäprojektiinkaan minkäänlaista tolkkua.

Sydänalassa pisti kipeästi. Juuri nyt olisin tarvinnut tukea. Olisin tarvinnut vahvan olkapään. Kuuntelevan lohduttajan. Niiden sijaan sainkin kuulla irvimistä, jälkiviisastelua ja nälvimistä. Huuhaa-lapset ja epäonnistunut kasvattaja. Enkö minä ollut enää mitään muuta Mikon silmissä?

Ilta päättyi mykkäkouluun. Mikko tuijotti tv:tä mitään näkemättömin silmin. Minä pakkasin makuuhuoneessa matkalaukkua hajamielisenä ja ponnettomana. Kun olohuoneessa hiljeni, hiivin varoen katsomaan, oliko Mikko nukahtanut. Mies istui paikoilleen jähmettyneenä, kasvot kohti mustaa ruutua.

– Mikko. Sinä ymmärtäisit minua paremmin, jos sinulla olisi lapsi.

– Aikuinen lapsi.

Huokaisin raskaasti.

– Minä tarvitsisin nyt tukea. En haluaisi, että meistä tulee toistemme viholliset.

Mikko ei hievahtanut paikoiltaan.

– Jos sinä voisit lähteä minun kanssani –

– Älä kuvittele mitään sinne päinkään. Meidän piti viettää tämä ilta teatterissa, ja sen jälkeen olin viemässä sinua pienelle illalliselle.

Mikko nousi seisomaan ja oikoi takkinsa suoraksi.

– Vietä sinä pitkä viikonloppu siellä torpassasi. Nyt on elokuu, ja veikkaanpa etteivät nuoret tiedä vieläkään, mikä on viikate. Moderni ruohonleikkurihan on siellä kokonaan pannassa. Varaa aikaa siihen, että pääset matkalaukkuinesi viidakon läpi etkä astu käärmeen päälle.

Miehen ivallinen katse satutti. Siitä huolimatta yritin vielä kerran.

– Mikko. Onko tämä nyt kohtuullista käytöstä?

– Sitä sinun sopii miettiä siellä metsän keskellä. Minä etsin illallisseurani nyt muualta.

Mikko käännähti kannoillaan, ulko-ovi paukahti kiinni.

Laahustin makuuhuoneeseen ja pudotin matkalaukun kannen kiinni. Odotin turhaan itkua tai edes paria kyyneltä. Mitä minä tuollaisella kumppanilla? Miehellä, joka kiukuttelee kuin pikkulapsi tikkukaramellinsa perään. Ja kuitenkin – olihan meillä hyviäkin päiviä. Hellyyttäkin. Mutta silti, jotakin olennaista meidän väliltämme puuttui. Oliko se intohimon puutetta? Sitä että haluaa antautua toiselle kokonaan. Sitä, että ikävöi toista monta kertaa päivässä.

Laskeuduin istumaan sängylle ja oioin väsyneitä sääriäni.

Miten minä olin tähän joutunut? Miksi olin haksahtanut melkein sopivaan mieheen, miksi en kuunnellut, mitä vaistoni oli yrittänyt kuiskailla?

Kun kolme vuotta sitten tapasimme Ingan järjestämillä rapujuhlilla, Mikko tuntui turvalliselta ja hieman vakavalta herrasmieheltä, jonka sanaan saattoi luottaa. Mikko tuntui sopivan erilaiselta kuin Roosan isä, joka lipesi lupauksistaan ja piti minua jatkuvassa epävarmuudessa. Ja kun mies pari päivää myöhemmin otti yhteyttä ja pyysi lounaalle, lähdin ilomielin, Ingan varoituksista huolimatta.

”Mikko on tietokonenörtti, joka haluaa keittiöönsä oman hellapoliisin. Et kai sinä semmoisen perään haikaile?”

Inga on vain kateellinen, hymähdin itsekseni. Punapää-Inga, jota miehet pelkäsivät – eivätkä syyttä. Kun Inga loukkaantui ja raivostui, ei se jäänyt sanalliselle tasolle. Pahimmassa tilanteessa mies sai väistellä niskaan lenteleviä esineitä ja ilmaan satelevia kostouhkauksia.

Niin minä vähitellen ajauduin Mikon syliin – ja suljin korvani sisälläni kuiskuttelevalta ääneltä, joka kyseli minulta kiusallisia kysymyksiä. Roosallekin loukkaannuin, kun tyttö heitti huolettomaan tapaansa totuuden päin naamaani.

”Äiti, sä pärjäisit kyllä ihan hyvin ilman tuota harmaata Mikkoakin. Eikö rakastumisen pitäisi näkyä ihmisestä ulospäin? Teistä se ei hehku. Ei vaikka tiiraisi minkälaisella mikroskoopilla.”

Inga ja Roosa sen sanoivat. Totuuden. Mutta minä en halunnut kuunnella. Olisinko kuunnellut ketään? Tuskin. Ja nyt oltiin tässä: yksin ­yhdessä.

Heittäydyin selälleni matkalaukun viereen. Suljin silmäni. Olin niin uuvuksissa, että tunsin vajoavani patjan läpi, läpi betonisten kerrosten alas kivijalan hiljaisuuteen. Ehkä minun olisi avattava pitkästä aikaa elämäni kalenteri ja uskallettava piirtää tämän päivän kohdalle iso, punainen rasti. Se tarkoittaisi, että tänään olen saapunut risteykseen, jossa on tehtävä tärkeä valinta. Toinen tie jatkuu arkisen turvallisesti samaan suuntaan. Sitä tietä kävelen käsikkäin Mikon kanssa – kohti mitä? Odotanko sydämestäni tuota yhteistä matkaa?

Toinen tie on arvoitus. Siinä voi olla yllättäviä mutkia ja se voi olla vaarallisen kalteva. Mitä sen varrella mahtaisin nähdä? Kenet sitä pitkin tarpoessa mahtaisin kohdata? Katuisinko, ellen rohkenisi kääntyä kohti tuntematonta?

Aamulla herättyäni tiesin vastauksen. Se oli vääjäämättömän selvä.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Me Naisten aiemmat jatkokertomukset

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.