Lokakuinen räntäsade piiskasi Helsinkiä, kun liukastelin litimärissä mokkakengissäni asuntoani kohti. Tuntui kuin olisin ollut ikuisuuden poissa kotikaupungistani — niin vieraalta ja oudolta tuntui upota Mannerheimintietä pitkin hyökyvään liikennevirtaan. Vetinen hyhmä liotti kalliita nupukkikenkiäni. Haikeudella muistelin pitkävartisia kumisaappaita, jotka jäivät Metsäniemen tuvan eteiseen. Vielä vuosi sitten olisin nauranut katketakseni, jos joku olisi väittänyt minun joskus kaipaavan halpahallista hankittuja, kiinalaisia kumppareita jalkoihini.

Siirryin tarkoituksellisesti kadun toiselle puolen lähestyessäni Boutique Inga & Kristiinan näyteikkunoita. Olin jo viikkoja sitten ilmoittanut Ingalle, että hän saisi ruveta etsimään tilalleni uutta yhtiökumppania. Sopimuspaperinkin olin jo postittanut hänelle. Silti hän vaatimalla vaati minua tulemaan henkilökohtaiseen tapaamiseen.

”Pelkkä nimi ei riitä. Haluan todellakin omin silmin todeta, että olet tosissasi päätöksesi suhteen.”

Aavistin, että vaatimuksen takana oli jokin temppu – se oli ominaista Ingalle. Se, ettei pelkkä paperi kuulemma vielä ”saattanut voimaan eropäätöstäni” oli tyypillinen Ingan keksimä koukero asioiden vaikeuttamiseksi.

Putiikin ikkunoissa hohtivat uudet valikoimat syksyn tummissa, hedelmäisissä väreissä. Pysähdyin hetkeksi tuijottamaan entistä työpaikkaani. Noiden ikkunoiden takana olin viettänyt monta vuotta elämästäni. Hymyillyt tekohymyä, kuunnellut asiakkaiden toiveita ja valituksia. Olin viikannut, valkannut, lajitellut ja pinonnut. Olin hinnoitellut, sijoitellut, silittänyt ja somistanut. Nyt se oli loppu. Kuulostelin itseäni. Oliko minussa edes hiven jäähyväisistä johtuvaa suruntunnetta? Ikävää?

Ei mitään niistä, totesin ja tunsin suurta helpotusta. Tämän täytyi olla merkki siitä, että päätökseni oli oikea. Jatkoin reippaasti eteenpäin ja käännyin kotikadulleni. Inventoisin kaupunkiasunnostani kaiken sen tarpeellisen, minkä haluaisin viedä Metsäniemeen. Sitten kaksioni jäisi odottamaan Roosaa ja Jaimieta. Ja ellei asunto kelpaisi nuorille, vuokraisin sen jollekin muulle.

Postiluukusta törrötti mainoksia, koko eteisen lattia oli niillä kuorrutettu. Varsinainen postini kannettiin nykyisin Metsäniemen maantien varteen, johon naapuri oli minulle ystävällisesti nikkaroinut kauniin koivupuisen postilaatikon.

Keltaisen talon naapurit. Ystävällinen pariskunta, jonka ansiosta arki Metsäniemessä oli alun kangertelujen jälkeen alkanut sujua.

Oli olemassa myös Juho Peltola. Ainoa ihminen, joka ei kyseenalaistanut päätöstäni vuokrata pieni satavuotias torppa. Se oli kummallista. Tai sitten ihmiset maalla pitivät ajatuksensa visummin piilossa. Ehkä siinä tavassa oli oma viisautensa.

Ilman Juho Peltolaa en olisi voinut lähteä Helsinkiin ja jättää kolmea lammasta, viittä kanaa, koiraa ja kissaa muutamiksi päiviksi omiin oloihinsa. Mies oli luvannut käydä torpalla päivittäin katsomassa, että kaikki oli kunnossa.

Istahdin sohvalle olohuoneeni hiljaisuuteen. Olin ollut poissa yli kuukauden asunnolta, jossa oli elänyt viimeiset kymmenen vuotta. Miksi en tuntenut kotiinpaluun iloa ja huojennusta? Miksi mikään täällä ei enää innostanut minua samalla tavoin ennen? Ei edes tuo design-pöytä eikä kallis grafiikantyö, jonka olin hankkinut Tukholmasta. Esineet, jotka tuottivat minulle ennen niin paljon mielihyvää, vaikuttivat nyt kalpeilta ja mykiltä. Ne eivät herättäneet minussa minkäänlaisia tuntemuksia. Nousin ylös ja kävelin makuuhuoneen suuren pukeutumispeilin eteen. Kristiina Lindsten heijastui vastaani. Tumma, puolipitkä tukka, maatöissä hoikistunut vartalo, iho syysauringon päivettämä. Tuossa oli minun ruumiini, mutta mieleni vaelsi muualla. Se kulki tuvan poikki hämärään kamariin, sitten pihamaalle tarkistamaan kuinka aurinko alkoi vajota pienen metsäsaarekkeen taakse. Ruumiini oli Helsingissä, mutta mieleni oli jäänyt Metsäniemeen.

Olin niin syvällä ajatuksissani et tä pelästyin, kun puhelin pirahti soimaan. Ingan vääpelimäinen ilmoitus kajahti korvaani.

– Nyt heti parempaa päälle ja meikkiä naamaan! Pelastuspartio on puolen tunnin kuluttua ovellasi.

Siinä koko puhelu. Viskasin kännykän sängylleni. Tämä oli siis Ingan taka-ajatus Helsingissä käynnilleni. Hän kokoaisi liudan vanhoja ystäviä, jotka veisivät minut juhlimaan. Minut piti saada tuntemaan koti-ikävää. Minut piti saattaa ”entiselleni”. Haluttomana avasin vaatekaapin oven ja siirtelin henkareissa roikkuvia vaatteita edestakaisin. En olisi millään viitsinyt lähteä baarikierrokselle — päässäni risteilivät aivan muunlaiset ajatukset.

Lopulta valitsin mekon, jakun ja saapikkaat, joissa tiesin näyttäväni hyvältä. Ystävieni ei tarvitsisi ainakaan ruveta säälittelemään olemustani — siihenhän Inga varmasti pyrki. Saatoin jo kuvitella miten hän oli informoinut ystävättäriäni tehtyään tarkistuskäynnin Metsäniemeen.

”Harmaa, satavuotias röttelö. Ulkona epämääräinen lauma elukoita, kanala vinossa, tallin ovi repsotti tuulen hakattavana. Ei mukavuuksia, vesi kannettava kilometrin päästä, kaivo pilaantunut. Ei kauppoja, ei katuvaloja, ei omaa autoa. Ei kunnon vaatteita, vain halpahallista hankittuja rytkyjä. Ei kasvojen- eikä hiustenhoitoa. Auringonpolttama tukka sojottamassa kaikkiin ilmansuuntiin, naama kuiva ja päivettynyt niin kuin rakennusmiehellä.”

Arvasin, että Ingan suusta oli lähtenyt leviämään vielä paljon pahempikielisempi versio. Nyt saisivat kuitenkin pettymyksekseen todeta, että entinen Kristiina seisoisi heidän edessään, vain hiukan hoikistuneempana ja päivettyneempänä versiona.

Kampasin ja kiharsin hiukseni. Viilasin ja lakkasin kynteni. Meikkasin silmäni ja kasvoni enkä säästellyt huulipunassa — minusta piti loistaa kauas, että voin hyvin, näytän hyvältä ja huolehdin edelleen itsestäni. En soisi kenellekään sitä tyydytystä, että minua päästäisiin syyttämään ”maalaiseksi taantumisesta”.

Kun ovikello soi ja rappukäytävä alkoi kaikua naurusta ja korkokenkien kopseesta, vilkaisin peiliin. Tältä minä näytin. Eikä näkyä mielestäni tarvinnut hävetä.

Ingan utelias naama työntyi ensimmäisenä sisään ovenraosta.

– Nyt menoksi! Pitkästä aikaa.

Inga oli haalinut mukaansa kaksi muuta ystävätärtä, joiden kanssa olimme viettäneet aikaa niin ravintoloissa kuin shoppaillen milloin Tukholmassa milloin Pariisissa tai Milanossa — Ingan mielestä tarvitsimme jatkuvasti uusia ideoita putiikkiamme varten.

– Ethän sinä niin pilalle ole mennyt siellä maalla kuin mitä Inga antoi ymmärtää, livahti Sadulta, joka piti hajuvesimyymälää lähellä putiikkiamme.

– Kristiinalla onkin siellä maalla semmoinen personal trainer, joka pitää hänet kunnossa, heitti Inga hapan ilme kasvoillaan.

– Kuka se on? syöksähti Satu heti utelemaan.

Vedin takin harteilleni, painoin oven perässäni kiinni enkä ollut kuulevinani kysymystä.

Ahtauduimme hissiin ja minua alkoi yskittää. Hajuvedet sekoittuivat toisiinsa lemuavaksi pilveksi. Muistin Metsäniemen rannassa kukkineen vanamon, sen hienonhienon aistikkaan tuoksun. Yksikään Sadun myymistä kalliista parfyymeista ei voittaisi vanamonkukan herkkää tuoksua.

– Mitäs mietit, Kristiina? Nyt ei rypistellä otsaa, vaan lähdetään baanalle. Meillä on sinulle loppuillasta yllätys, ilmoitti Annika, joka toimi johdon assistenttina suuressa maahantuontifirmassa.

Pelokas aavistus kouraisi sydäntä. Mitä naiset olivat suunnitelleet pääni menoksi?

Saavuimme ensimmäiseen etappiin, tuttuun viinibaariin. Inga tilasi pöytään pullon parasta samppanjaa.

– Malja porsaalle, jonka routa toi kotiin! Me pidämme huolen siitä, ettet halua enää takaisin metsäpirtin emännäksi, Inga julisti kovaäänisesti ja kohotti maljan.

Olin ainoa, jonka suussa vaaleanpunainen samppanja maistui karvaalta. Seurasin vaiti hilpeinä hölpöttäviä naisia. Heidän kanssaan olin viettänyt monet illat, heidän kanssaan olin matkustanut monina vuosina ympäri Eurooppaa. Hyvin toimeentulevia, huolellisesti hoidettuja ja kammattuja, tyylikkäästi tai vähintäänkin kalliisti pukeutuneita keski-ikäisiä naisia. Naisia, joiden silmissä tulisi tuttuun tapaan loppuillasta vilahtamaan vaivihkainen väsymys ja pettymyksentunne. Heillä oli kaikkea. Ja silti — jokin omituinen, ontto olo kaihersi heidän mieltään. Se tunne pääsi pintaan aamuyön tunteina, pienen laskuhumalan ja väsymyksen laukaisemana. Silloin noiden nyt muodista, samppanjamerkeistä ja meikkitrendeistä kalkattavien naisten huulilta saattoi livahtaa sana tai lause, joka paljasti heidän todellisen olonsa.

Miksi tuo kaikki kohosi nyt muististani? Ne monet illat, jolloin olimme kukin vuorollamme lohdutelleet toisiamme. Vakuutelleet kuinka elämä oli välillä epäoikeudenmukaista, mutta ”huomenna olisi kaikki toisin.” Huomenna kerääntyisimme taas jonnekin töiden jälkeen ja kaikki tuntuisi jo paljon paremmalta. Niin ei vain käynyt. Se pieni tyhjyydentunne oli ja pysyi jokaisen ytimessä. Jokainen meistä tunnisti sen baari-iltojen päätyttyä, kun avasimme kotiovemme ja tervehdimme joko peilikuvaamme tai vieraalta tuntuvaa puolisoamme. Ja me yli neljäkymmentävuotiaat ikinuoret pakenimme tuota tunnetta hinnalla millä hyvänsä. Keinoja löytyi. Muoti, vaatteet, kosmetiikka, alkoholi, ruoka, nuori rakastaja. Kaikki ne olivat meille tuttuja yrityksiä turruttaa päämme kauhistuttavalta totuudelta.

Siltä, ettei elämällämme olekaan mieltä eikä tarkoitusta.

Satu kaatoi lisää juomaa laseihin.

– Kristiina, miksi olet noin totinen? Mikä se sinun talosi nimi taas olikaan? Vihreä paratiisi?

Inga pyrskähti nauruun ja sai samppanjakuplia nenäänsä.

– Olisittepa nähneet sen paratiisin. Joka ikinen kahvikuppikin eri paria. Ei – sitä ei vain voi kuvata. Se paratiisi pitää kokea.

Laskin lasin pöydälle.

– Mitä jos menisimme ohjelmassa eteenpäin? Teillähän oli suunnitelma koko illaksi.

Naiset huiskivat kiireissään juomat kurkkuihinsa, napsuttelivat auki ja kiinni käsilaukkujaan, ilmeilivät taskupeileihinsä ja korjailivat puuterointejaan ja huulipuniaan. Sitten joku tilasi taksin. Annika, Satu ja Inga opastivat taksinkuljettajaa kovaäänisesti koko matkan ja pysäyttivät kyydin uuden yökerhon kohdalla.

– Täällä sinä et ole ehtinyt vielä käydäkään, Inga virnisti pöyhöttäen punaisia kutrejaan.

Naiset vilkuilivat hihitellen ja tirskahdellen toisiaan. Seurasin edelläni korkeissa koroissa konkkaavia hiprakkaisia naisia. Annika kuiskasi ovella korvaani:

– Et tule pettymään. Minä nappasin hänet sinulle Ingan valitsemasta kolmesta ehdokkaasta.

Annika oli mallimittainen sihteeri, joka oli tarkka omasta ulkonäöstään ja miesystävistään. Miehillä tuli olla paitsi varakkuutta myös sopivat raamit. Aavistin, että joutuisin nyt kunnolliseen pyöritykseen. Inga oli kehrännyt suunnitelman, jolla minut houkuteltaisiin takaisin kaupungin yöelämän vilskeeseen. Unohtamaan maaseutu, sen yksitoikkoinen hiljaisuus ja tapahtumattomuus. Vaikka sitten ihastuttamalla minut johonkin sopivaan mieheen.

– Kuulin, että sinulla ja Mikolla ei mene enää hyvin, Annika jatkoi ovelasti.

Minun ei tarvinnut udella, keneltä hän oli juorun kuullut. Inga oli saanut Mikon lähes hulluustilaan valehtelemalla, että olin solminut suhteen naapurini kanssa. Oikeastaan olin siitä tempusta oudolla tapaa kiitollinen Ingalle. Ehkä en muutoin olisi ymmärtänyt kuinka tuhoon tuomittu minun ja Mikon tilanne jo oli.

– Ajattelimme siis hiukan järjestää piristystä. Esittelemme sinut aivan uudelle henkilölle, ehätti Satu selittämään.

Inga kiidätti cocktailit käsiimme ja opasti meidät hämyiseen nurkkaukseen. Jo kaukaa näin, että naisten valitsema komistus istui siellä kelloaan vähän väliä vilkuillen. Inga kaahotti kädet levällään miehen luo ja viittoili minua tulemaan lähemmäs.

– Tässä on ystävättäreni ja yhtiökumppanini Kristiina Lindsten.

Mies nousi ja tervehti.

– Tero Maasalo. Hauska tutustua.

Inga painoi minut miltei väkivalloin istumaan sohvalle miehen viereen. Siinä samassa naiset kaikkosivat baarin puolelle ja jättivät minut yksin. Mietin hetkisen tilannetta. Ehkä näin olikin parempi. Selviäisin nopeammin yhdestä miehestä kuin kolmesta voimakastahtoisesta naisesta.

Mies yritti ottaa ohjat käsiinsä ja uteli, mitä tein työkseni.

– Eiköhän meidän ole viisainta jättää tämä tähän, totesin viileään sävyyn.

– Mitä tarkoitat? mies kysyi kohteliaasti.

– Tiedät kyllä hyvinkin tarkkaan mitä teen ja missä mennään, onhan Inga sinua parhain tiedoin varustanut.

Mies punastui ja ryhdistäytyi.

– Sinun kannattaisi kuunnella tarkasti yhtiökumppaniasi. Menetät aika lailla taloudellisesti, jos jätät hänet yksin.

Siristin silmiäni.

– Tero Maasalo? Nimesi kuulostaa tutulta. Et kai sinä vain ole se Ingan palkkaama uusi lakimies?

Mies nyökkäsi nolona.

– Anna mun kaikki kestää. Inga siis houkutteli sinut tänne puhumaan minua ympäri, jotta peruisin päätökseni.

Katsahdin nopeasti baarin suuntaan. Naiset maistelivat drinkkejään ja koettivat näyttää välinpitämättömiltä meitä vilkuillessaan.

– Minulla on ajatus. Ota minua kädestä. Hymyillään toisillemme. Sitten ohjaat minut ulos. Kuljetaan käsikynkkää baarin ohitse, mutta ei olla näkevinämme muuta kuin toisemme.

Mies ei voinut tehdä muuta kuin totella. Juoni oli paljastunut, eikä hänellä olisi enää mitään roolia naisten keksimässä leikissä.

Astelimme naurahdellen ohi baarin. Seurasin syrjäkarein naisten ilmeitä. Tyytyväisiä, tietäväisiä hymyjä ja silmäniskuja. Kristiina saatiin lankaan. Kristiina on koukussa. Kristiina herää huomenaamulla komean juristin kainalossa eikä halua enää koskaan kuulla puhuttavankaan Metsäniemen torpasta ja Juho Peltolasta.

Aamulla puhelin herätti minut. Ingan nimi välkkyi näytöllä. En vastaisi. Olin sopinut eilisiltaisen kavaljeerini kanssa, ettemme kumpikaan vastaisi Ingan soittoihin. Pitäisin naiset epätietoisina ja uteliaisuuden vallassa. Sen he olivat ansainneet. Sen sijaan näppäilin Mikon numeron. Mikko vastasi toimistoltaan kiireisen oloisena.

– Hei. Olen tullut kaupunkiin.

– Käymään vai olemaan?

Mikon kysymys oli innoton.

– Käymään. Voitko hakea muutamat tavarasi ja vaatteesi tänään? Olen pakannut ne valmiiksi.

– Sopii.

Vastaus tuli välittömästi ja asiallisen sävyisenä. Katkaisin puhelun ja kiskoin saliverkkarit jalkaani. Enää minun ei tarvitsisi huoltaa kuntoani viikkokalenterin mukaan ja maksaa kalliita kausimaksuja. Minulla oli piha, talo, peltoa ja metsää. Ne hoitaisivat minun kuntoni paremmin kuin mikään kuntosali. Lisäksi hengittäisin puhdasta, hapekasta ilmaa, jossa tuoksui niitty, metsä ja läheisen järvenlahden raikas vesi. Sellaisesta ei täällä ollut tietoakaan.

Hyräillen kannoin Mikon tavarat odottamaan ovensuuhun. Sitaisin hiukseni eteisen peilin edessä poninhännälle ja sujautin lenkkarit jalkoihini. Tekisin aamulenkin putiikillemme, jossa Inga jo varmasti poti päänsärkyään.

Ulkona puhalsi hyytävä lokakuun tuuli. Hölkkäsin puiston halki, koukkasin aamusta vielä hiljaisten pikkukatujen kautta ja pysähdyin viimein huohottaen Boutique Inga & Kristiinan eteen. Inga palveli jo aamun ensimmäistä asiakasta. Astuin sisälle liikkeeseen. Inga vilkaisi minua ja alkoi kiirehtiä asiakkaan kanssa. Nainen oli pakahtumaisillaan uteliaisuudesta. Kun ovi kilahti asiakkaan jäljessä, ryntäsi Inga halaamaan minua.

– Ihan mahtavaa, Kristiina! Sinulla taisi olla eilen vientiä? Se kaveri oli kaikin puolin arvioituna miesten mies, vai oletko samaa mieltä?

Jätin Ingan huokailemaan juristinsa ihanuutta ja kävelin toimiston puolelle. Nainen syöksähti perääni.

– Nyt laitetaan paperit kuntoon ja illalla lähdetäänkin sitten syömään kotiinpaluusi kunniaksi! Ellet ole jos sopinut menoja uuden tuttavuutesi kanssa?

Inga vinkkasi silmää.

– Paperit kuntoon, se oli minullakin mielessäni, vastasin tyynesti.

Inga kiskaisi kirjoituspöydän laatikon auki ja otti esiin puhtaan, allekirjoittamattoman version yhtiöjärjestelystä.

– Tässä uudistettu sopimus. Jatkamme yhteistyötä kuten ennenkin, mutta sinulle paremmin sovitetuin lomajärjestelyin.

Inga ojensi minulle kynän silmät innosta loistaen. Paperiin vain nimi, ja sitten saisinkin selittää juurta jaksaen eilisillan tapahtumat — sitähän Inga nyt odotti kiihkeästi.

– Missä on se sopimus, jonka toit minulle Metsäniemeen ja jonka postitin sinulle jo aikoja sitten allekirjoituksineen?

– Paperinkeräyksessä, Inga heitti huolettomasti.

– Miksi ihmeessä?

– Koska olit mielestäni syyntakeettomassa tilassa kirjoittaessasi yhtiöstäeroamissopimuksen.

Huokaisin ja sysäsin pöydällä hohtavan paperin lattialle.

– Millä perusteella olin muka syyntakeeton?

Inga sieppasi paperin ylös ja leiskautti punaista tukkaansa.

– Nainen antaa parikymppisten ekohörhöjen juoksuttaa itseään. Maksaa heidän laskunsa, siivoaa heidän jälkensä. Saa päähänsä jättää turvatun, menestyvän työpaikkansa ja päättää muuttaa korpeen rappiotilalle. Alkaa vehdata naapurin isännän kanssa, vaikka edellinen miesystäväkin on olemassa. Eikö siinä jo ole muutama peruste syyntakeettomuudelle?

Vilkaisin seinällä raksuttavaa italialaista designkelloa.

– Inga. Minulla aikaa tasan viisi minuuttia. Sitten lähden tapaamaan Mikkoa asunnolleni. Annat nyt heti oikean sopimuspaperin allekirjoitettavaksi tai etsit sen paperijätteestä. Muuta vaihtoehtoa en tarjoa.

Inga tuijotti minua pitkään äänettömänä. Toisin kuin ennen nyt en tuntenut pelkoa tai tarvetta alistua. Minulla oli oma mielipiteeni, oma päätökseni, josta olin varma.

Inga kohautti olkapäitään, asteli toimistokaapin eteen ja avasi oven. Tunnistin postittamani ja allekirjoittamani sopimuksen jo kaukaa. Se oli ruttuinen ja arvasin kyllä miksi. Ingan tuntien tiesin, että paperi oli saanut kyydin roskakoriin kerran jos toisenkin.

– Kristiina. Onko tämä viimeinen sanasi?

– On. Sinun on turha odottaa muuta.

Ingan poskipäät kovenivat.

– Tervemenoa sinne mistä tulit. Toivotan sinulle harmaita, yksitoikkoisia tulevan talven päiviä ja iltoja. Saat olla varma, että muistelet silloin ikävöiden räväköitä reissujamme ja bileitämme.

Käännyin mitään vastaamatta ja astelin ulos yhä voimistuvaan, raakaan tuuleen. Repeytyneen pilvenlongan takaa pilkisti kalpea lokakuun aurinko. Minulle se oli kuin säde ihanasta kesäpäivästä.

Kello näytti varttia yli neljää iltapäivällä. Arvasin, että ovikelloni pirahtaisi muutaman minuutin sisällä — Mikko lopetti työt tasan klo 16.00 eikä mikään muuttaisi hänen eksakteja tapojaan. Siitä huolimatta hätkähdin, kun ovikello vihdoin soi. Tämä olisi Mikon ja minun viimeinen tapaaminen kolmen vuoden seurustelun päätteeksi. Pieni jännityksentunne kipristeli vatsanpohjassani avatessani oven. Hämmästyin nähdessäni edessäni ruusukimppua kädessään pitelevän Mikon. Katsoimme toisiamme vaivaantuneesti. Lopulta osoitin kynnyksellä lojuvia kasseja.

– Pakkasin sinun tavarasi. Haluatko käydä vielä tarkistamassa, ettei mitään jäänyt?

Mies puisti päätään ja vaihtoi ruusukimpun toiseen käteen.

– Kauniita ruusuja. Ei sinun olisi tarvinnut kukkia tuoda tällaisena päivänä.

Mikon kasvoille piirtyi epämääräinen hymy.

– Olenkohan kertaakaan tuonut sinulle kukkia?

Hengähdin hämilläni ja mietin hetken.

– Itse asiassa et. Et kertaakaan.

Samassa Mikon puhelin alkoi soida.

– Hei kulta. Olen matkalla. Ihan kohta nähdään. Pus!

Jäykistyin sijoilleni. Tietysti. Ruusukimppu olikin tarkoitettu toiselle. Miten noloa. Mikko seurasi ilmeitäni kulmiensa alta.

– Toivottavasti se sinun kartanonisäntäsi muistaa sentään kukilla. Onhan hänellä maata, mistä niitä poimia.

Mikko nosti edessään olevat kassit ylös ja tilasi hissin.

Eikö muuta? Eikö tosiaankaan muuta? Eikö miehellä ollut mitään syvällisempää sanottavaa kolmen vuoden seurustelun päätteeksi?

Hissin ovi avautui. Mies astui hissiin ja painoi nappia. Ovi sulkeutui. Minä suljin omani. Tyhjä, hölmistynyt, katkera. Ne olivat ensimmäiset sanat, joilla olisin voinut kuvailla tunteitani. Miten ero olisi sitten pitänyt hoitaa, jotta siitä olisi jäänyt ”hyvä mieli”? Puhumalla? Olisiko se meidän tapauksessamme johtanut muuhun kuin riitaan ja syyttelyihin?

Astelin ikkunan ääreen ja näin Mikon punaisen bemarin kaartavan liikennevaloista kohti länttä. Näin oli parempi. Mikkoa odotti jossakin joku nainen, jolle hän halusi viedä kimpun ruusuja. Ainakin alku olisi heillä romanttisempi kuin aikoinaan meillä kahdella. En silti kadehtinut heitä.

Yhtäkkiä halusin pois kaupungista. Vilkaisin kelloani. Viimeinen bussi Hämeeseen lähtisi kahden tunnin kuluttua. Siihen mennessä ehtisin pakata ja ilmoittaa tulostani Metsäniemeen. Juhon ei tarvitsisi vaivautua enää huolehtimaan torpan asioista – olisin jo iltamyöhällä kotona.

Kotona? Tässähän minä juuri seisoin, kotonani. Kodissa, josta olikin tullut minulle pelkkä asunto. Omat ajatukseni lipsauttivat minulle totuuden, jota en ollut tunnustanut itselleni. Olin kotiutunut Metsäniemeen. Siellä oli todellinen kotini.

Bussinkuljettaja nosti kaksi raskasta matkalaukkua tavarasäilöön.

– Käyty Helsingissä ostoksilla? Ja nyt sitten löytöjen kanssa kotiin? mies uteli otsaltaan hikeä pyyhkäisten.

– Juuri noin, naurahdin enkä välittänyt ruveta oikomaan väitettä. Sillä kotiinhan olinkin matkalla. Tosin matkalaukuissa oli vain entisiä, vanhoja vaatteitani, joita arvelin tarvitsevani talven varalle.

Linja-autossa avasin puhelimeen tulleen tekstiviestin. Luin sen jo kolmatta kertaa – ja tunsin itseni sen vuoksi teiniksi. Lapsellista. Olin lapsellinen. Mutta jostakin syystä viestin lukeminen lämmitti.

”Hei! Jo tänään takaisin Metsäniemeen? Eikö siellä Helsingissä ole muka mitään mielenkiintoista tekemistä? Kävin torpalla ja ruokin eläimet. Vintille en mennyt, koska kielsit. Muistat kai mitä lupasit? Minulla on oikeus tietää mitä sieltä löysit.”

Hymyilin itsekseni. Olisikin mielenkiintoista istahtaa hämärälle ullakolle yhdessä Juhon kanssa. Avata vanha ruusukuvioinen puuarkku ja tutkia sinne kätketyt kirjeniput. Seuloa kummallista, vanhaa tarinaa, joka kirjeistä paljastui minulle muutama päivä sitten.

Samassa muistin näkemäni oudon unen. Siinä nuoret Ulriika ja Wilhelm johdattivat minut läpi öisen metsän tammen juureen, johon Wilhelm myöhemmin haudattiin. Unessa näin Ulriikan tulevan surun. Oudointa oli kuitenkin salaisuus, johon Ulriika tuossa unessa minut vihki. Minut oli valittu paljastamaan rikos, joka oli jäänyt salatuksi. Unen mukaan kartanon ihmisiin liittyvä murhe ei katoaisi ennen kuin taloon tulisi nainen, joka kertoisi mikä on suvun historiaan kätkeytyvä rikos.

Kylmä väristys nosti ihokarvani koholle. Ulriikan ja Wilhelmin tarina oli syynä kummalliseen uneen – siinä selitys. Unen taustalla olivat kirjeet ja uusi, hiljainen ympäristö. Näin rauhoittelin itseäni. En ollut koskaan ollut taikauskoista tyyppiä. Se ei olisi hyvä lähtökohta yksinäiselle naiselle, joka aikoi asua tulevan vuoden syrjäisessä metsätorpassa.

Koko maata riepotellut syystuuli oli tyyntynyt, kun astuin iltahämäräiselle Metsäniemen bussipysäkille. Kiskoin kahta matkalaukkua perässäni. Pyörät upposivat välillä syvälle hiekkaan, mutta matka eteni. Täällä oli parasta heittää mielestään valittamiset ja niuhottamiset. Katukiveyksiä ei ollut, torppaan pääsi ainoastaan kuoppaista kärritietä pitkin pujotellen.

Torpan portilla pysähdyin huokaisemaan. Olin selvinnyt kahdesta isosta haasteesta: Ingasta ja Mikosta. He kuuluivat nyt menneisyyteen. Mitä tulevaisuus toisi — se oli yhtä sakean hämärän peitossa kuin minua tällä hetkellä ympäröivä maisema. Avasin portin ja aloin katsella tarkemmin ympärilleni. Pihanurmi oli leikattu lyhyeksi, polkujen varret niitetty puhtaiksi. Kurkistin ihmeissäni pihlajan juureen. Kaivon kansi oli uusi. Naurahdin itsekseni. Juhon oli siis täytynyt käydä jo puhdistamassa kaivokin. Yhtäkkiä seisahduin. Jostakin kiemursi sieraimiini vieno savuntuoksu. Kylmä tunne valui sisuksiini. Oliko talossa tuli irti? Jätin matkalaukut niille sijoilleen ja syöksyin avaamaan tuvan oven.

Ei savua. Vain hämärä hiljaisuus. Kamarin sängyllä nukkuva kissa raotti silmäänsä ja naukaisi ikäväisen tervehdyksensä. Tuvan pöydällä oli puolikas pullo punaviiniä ja pieni lappu sen vieressä.

”Tervetuloa Metsäniemeen. Koira kaipaili seuraasi, ja minun kävi sitä sääli. Otin sen mukaani Peltolaan. Tämä burgundi jäi meiltä juomatta, kun ilta keskeytyi ikävästi. Muistelen, että pidit viinistä kovasti.”

Hymy levisi kasvoilleni. Sitten muistin taas savun. Mistä se saattoi tulla. Juoksin vajalle ja tallille, jossa eläimet jo nukkuivat. Kaikkialla oli tyyntä ja levollista. Tuulenpyörre värähdytti pihlajaa. Savu kiersi sen mukana uudelleen sieraimiini. Epäuskoisena harpoin saunaa kohti. Kun avasin jykevän hirsioven, lämpö huoahti kasvoilleni. Sauna oli lempeän lämpöinen, samoin vesi.

Olin niin onnellisen hämmentynyt, etten alkuun tiennyt mitä tehdä. Raahasin portille unohtuneet matkalaukut sisälle ja valitsin kaapista puhtaan pyyhkeen.

Riisuuduin hitaasti saunaneteisessä ja katselin, kuinka kuu kohosi peltojen ylle. Tämä oli minulle uutta. Mikä ihana tervetulotoivotus. Siistitty pihamaa. Pullo viiniä. Lämmin sauna. Hiljaisuus, jossa kuului luonnon oma puhe. Eikä se ollut pelottavaa hiljaisuutta eikä ahdistavaa äänettömyyttä.

Saunan pimeydessä, yksinäisen kynttilän valokehässä kuuntelin itseäni. Lämpö kohosi kiukaasta hitaana ja hyväilevänä. Ihoni kostui hiestä, hiukseni liimautuivat olkapäihini. Heittäydyin selälleni leveälle, savulta tuoksuvalle lauteelle. Täällä Ulriikakin oli maannut kauan, kauan sitten ajatellen Wilhelmiä. Täällä hän oli saippuoinut pitkät, vaaleat hiuksensa, huuhdellut ne puhtaiksi miettien vain nuorta, lainehtivatukkaista miestä. Miestä, joka makasi metsäntakaisessa kartanossa Ulriikastaan haaveillen. Vain korkeaheinäinen peltoaukea ja tuo pieni metsä erotti nuoret toisistaan. Niin he haaveilivat toisistaan tietämättä että oli olemassa suurempia asioita, jotka erottaisivat heidät ja joille he eivät tulisi voimaan mitään. Olisi toisten ihmisten mielipide ja soveliaisuus. Olisi politiikka, joka jakoi ihmiset punaisiin ja valkoisiin. Ja ennen kaikkea – olisi rakkaus.

Veljesten rakkaus samaan naiseen.

Hätkähtäen kohottauduin istumaan. Jotakin kummallista oli tapahtumassa. Sydämeni hakkasi, eikä se johtunut saunan kuumuudesta. Tiesin, että minun tuli uskoa unen Ulriikaa. Oman itseni ja Juhon vuoksi.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.