Kristiina huomaa viihtyvänsä torpan rauhassa paremmin kuin ajattelikaan. Peltolan vierailu saattaa hänet hämmennyksiin. Oliko tämä se mies, joka näki hänet ensimmäisenä iltana järvenpoukamassa? Goalta tullut puhelu saa Kristiinan tekemään äkkipäätöksen, joka johdattaa hänet ikimuistettavaan iltaan.

Seurasimme vaiti, kuinka Inga katosi niskojaan nakellen tienmutkan taa. Puistin päätäni avuttomana. Sen ilkeilijän piti vielä lähtiessäänkin koettaa nolata minut.

– Kerronko Mikolle terveiset? Hän varmaan jo ikävöi kovasti sinua. Teillä on varmasti ihanaa, kun näette viikonloppuna toisenne pitkän tauon jälkeen!

Katsahdin varoen portin vieressä seisovaa Juho Peltolaa. Kuvitteliko Inga, että minulla ja tuolla Peltolalla oli suhde? Ja siksi hänen piti muistuttaa suureen ääneen, että minullahan oli jo miesystävä nimeltä Mikko. Kuinka naurettavaa. Kuinka säälittävää. Juuri Ingalta saattoi odottaa tuollaisia töksäytyksiä.

– Inga on minun yhtiökumppanini. Ainakin jonkin aikaa, lisäsin happamasti.

– Jokin vaateliike tai sen tyyppinen? Peltola kysyi nostaessaan jyväsäkin auton takaluukusta.

– No Ingasta sen kai näkee heti, mutta ei enää minusta, naurahdin ja pyyhkäisin mullat työfarkkujeni polvista.

Samassa nolostuin. En varmasti ollut Peltolan silmissä yhtään Ingaa fiksumpi. Olinhan ängennyt typeryyksissäni Rummukaisen maa­taloustarvikekauppaan ylläni viimeistä huutoa oleva nahkajakku, Vuittonin laukku kädessäni. Kai Peltola jo silloin arvasi, ettei varsinainen työni suinkaan ollut Metsäniemen torpan lampaiden paimentaminen.

Lampaiden ja kanojen ruokasäkit olivat nyt edessäni nurmikolla. Peltola hieraisi kämmeniään.

– Mihinkäs nämä viedään suojaan? Illaksi on luvassa sadetta.

Vilkaisin hämilläni harvaseinäistä kanavajaa ja avonaista lampolan ovea.

Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, oli Peltola jo kantamassa säkkejä oikeisiin kohteisiin. Turhaan minä tässä oppaana viittoilin, totta kai mies tiesi paikat, kuuluihan torppa maineen ja rakennuksineen Peltolan kartanolle, manailin häpeissäni kun hätistelin kanoja loitommalle, jotta mies mahtui kulkemaan ohi säkkeinensä. Kun Peltola palasi takaisin vajan pimeydestä, pakotin itseni sanomaan sen mikä vaivasi koko ajan mieltäni.

– Meidän pitäisi puhua torppaa koskevista asioista. Vuokrista ja muustakin.

Ääneni värähti mainitessani vuokrat. Kuinka noloa olikaan, että tammikuusta asti maksamatta olleet rästit tulivat Peltolan tilille vasta nyt, syyskuun ensimmäisellä viikolla.

– Kaikki kai on jo vuokrien osalta kunnossa? mies totesi ilmeettömin kasvoin.

Vaivautuneena nyin kauhtuneen t-paitani helmaa ja tunsin itseni alakoululaiseksi, joka joutuu selittelemään rikkeitään opettajan edessä.

– Roosa on minun tyttäreni. Roosa ja Jaimie eivät ole koskaan olleet kovin realistisia toimissaan. Tämä torpanvuokraus oli heidän ekoelämäprojektinsa, joka oli tuhoon tuomittu jo alusta pitäen.

Peltola pyyhkäisi pölyjä olkapäiltään ja istahti sitten ilta-auringon lämmittämälle aitanportaalle.

– Hyvältähän täällä nyt näyttää. Lampaat ovat maisemoineet pihapiiriä ja kanat näyttävät terveiltä.

Yhtäkkiä koira ryntäsi häntäänsä heiluttaen paikalle. Se oli riemuissaan kohdatessaan vieraan, joka ei rähjännyt eikä huutanut sille kuten Inga. Koira istahti Peltolan jalkojen juureen ja vaati rapsutuksia.

– Ja lammaskoirakin on talossa, mies hymähti koiraa taputtaen.

Katsahdin mieheen epäröiden.

– Se tässä onkin ongelmana. Talvi on tulossa enkä tiedä mitä tehdä eläinten kanssa.

Peltola nousi ja asteli tallin ovelle.

– Rakennukset pitää kyllä huoltaa ennen talvea. Eläimet paleltuvat tänne.

Puistin päätäni päättäväisesti.

– Minulla ei ole nyt rahaa mihinkään ylimääräiseen. Sen verran ison velkapotin nuoret minulla maksattivat.

Peltola painoi kämmenensä tallin ovenkamanaa vasten. Mies oli pitkä ja harteikas. Silmät tummanruskeat, tukka melkein musta. Siitäkö johtui tuo totinen tutkimattomuus, jonka vuoksi oli vaikea lukea miehen ajatuksia?

– Peltolan tilallehan tämä torpan kunnossapito kuuluu, ei teille, mies ilmoitti kuulostaen siltä, ettei asiaan olisi vastaan sanomista.

Yhtäkkiä tuntui typerältä, että teitittelimme toisiamme. Olimmehan suurin piirtein samanikäisetkin.

– Sano vaan minua Kristiinaksi.

Harmikseni tunsin ujostuksenpunan lehahtavan poskilleni. Mies astui eteeni ja ojensi kätensä.

– Juho. Jätä nyt huolet elukoista ja rakennuksista minulle. Ilmoita milloin lähdet takaisin Helsinkiin niin minä haen eläimet pois.

– Kissankin? vinkaisin kuin pelokas pikkutyttö.

Mies silmissä pilkahti.

– No sitä en voi taata. Tiedäthän sinä kissat. Ne kiintyvät paikkoihin. Eivät ihmisiin.

Ajatukset sotkeutuivat yhdeksi vyyhdeksi.

Ilmoita minulle milloin lähdet takaisin Helsinkiin.

Peltolakin tuntui ajattelevan että kuuluin parhaiten sinne — Boutique Inga & Kristiinan vaaterekkien ­sekaan lipertelemään tyhjänpäiväisyyksiä.

– Katsotaan nyt ensin miten syyskuu sujuu. Ei minulla niin hirveä kiire ole Ingan pompoteltavaksi, mutisin haluttomana.

Peltola kurtisti kulmiaan.

– Eikö täällä asuminen sitten tunnu liian vaivalloiselta?

Kohautin olkapäitäni ja hermostuksissani kiskaisin pitkän timotein korren käteeni.

– Olen pärjännyt hyvin tähän saakka. Ulriikan lähteen vesi on kirkasta ja keltaisen talon naapuri auttavainen. Torppa on mukavan lämmin ja pesun ja siivouksen jälkeen oikein viihtyisä.

Ehdin huomata nopean hymyn miehen kasvoilla.

– Sain puhelun eilen naapuriltasi. Hän käski tulla katsomaan kaivoa. Ei ole järkevää, että joudut kuljettamaan käsipelissä veden itsellesi, kanoille ja neljälle lampaalle.

– Kolmelle, korjasin ja osoitin sormellani vajan kulmalla makailevia lampaita. Peltola vaikeni ja mietti jotain hetken. Sitten mies haki autostaan suurikokoisen taskulampun.

Lähdimme kävelemään kohti pihlajan varjostamaa kaivoa, mies edellä, ­minä perässä. Katselin miehen liikkeitä. Näki että hän oli pojasta asti kulkenut metsissä ja pelloilla. Selkä oli leveä, paidan läpi kuultavat hauikset paljastivat, ettei Peltola suinkaan makoillut laiskana kartanossaan, vaan teki tarvittaessa ­kovaakin ruumiillista työtä.

Mies nosti lahon kannen paikoiltaan, kumartui syvään ja napsautti lamppuun valon. Odotin jännittyneenä.

– Näkyykö siellä mitään?

– Näkyyhän täällä.

Mies nousi ylös ja veti irvistäen ilmaa.

– Ja lemu on sellainen, että juomiskelpoista vettä tästä onkalosta nostetaan aikaisintaan vasta ensi ­kesänä.

Peltola asetteli kannenpalat paikoilleen ja sammutti lampusta valon.

– Kyllä niitä lampaita oli alun perin neljä. Tiedän, kun nuoret kävivät ne Peltolasta hakemassa. Mutta taisivat unohtaa jossain vaiheessa lukumäärän. Ja laittaa kaivonkannen paikoilleen. Lammas on melko pöljä luontokappale. Varsinkin silloin, kun se on janoissaan ja vainuaa veden.

Pahoinvoinnin puistatus kouraisi ruumistani.

– Voi luoja. Eläinparka.

Samassa suuttumus löi lävitseni.

– Annan kyllä niille hunsvoteille semmoiset satikutit, että muistavat lopun elämäänsä. Että ihminen voikin olla noin huolimaton ja vastuuton.

Peltolan puhelin pirahti soimaan. Kuuntelin sivusta, kun mies antoi toimintaohjeita jollekin työmiehelleen. Kun puhelu loppui, uskaltauduin kysymään ennättäisikö hän juoda kahvit ennen lähtöään.

– Koskaan ei saa olla niin kiire, ­etteikö yhtä kupillista ehtisi hörpätä, Peltola tokaisi ja asteli torppaan ­perässäni.

Vasta kahvia aiheillessani se paukahti mieleeni. Tuskanhiki kohosi otsalleni. Miten olinkaan koko asian unohtanut. Yhtäkkiä muistin ­ensimmäisen illan järvenpoukamassa. Alastomuuteni. Hahmon rannalla. Miehen hahmon, joka ­katosi puiden varjoihin, kun nousin vedestä. Käteni alkoivat vapista kun mittailin kahvijauhoja pannuun.

– Mukavaa saada oikein vanhanajan pannukahvia, mies myhähti ja istahti pirtinpenkille.

– Peltolan kartanossa on varmasti täysin toisenlaiset olot kuin täällä alustalaisen pikkuisessa mökissä, yritin vitsailla onnettomasti.

Totta kai kartanossa oli omat hienoutensa, se oli itsestään selvää, mitä tätä alkeellisuutta nyt enää ja vielä noin tyhmästi korostamaan, sätin itseäni. Päätin, että oli parempi yrittää vain touhuta ja askaroida, ja ehdottomasti selin mieheen. En halunnut, että Peltola näkisi hämmennykseni. Entä jos Peltola oli ollut tuolloin rannassa? Entä jos mies tälläkin hetkellä muisteli tuota hetkeä? Muisteli miltä näytin pulikoidessani ilkialastomana sampoovaahtokokkareet hiuksissani. Muisteli miltä näytin kahlatessani rantaan, peloissani rintojani ja haarojani käsilläni suojaten. Mikä häpeä, mikä alennustila, voihkin etsiessäni puhtaita kahvikuppeja puisen kaapin hyllyiltä.

– Olisi pitänyt jo ennemmin ottaa yhteyttä ja kysyä jos tarvitset apua. Mutta minulla on ollut periaatteenani, etten tunge toisten asioihin nokkaani liian kärkkäästi, mies selitti anteeksipyytävästi.

Kaadoin kahvit pikkuruisiin kuppeihin ja asetuin istumaan vastapäätä.

– Hieno periaate. En pidä ihmisistä, jotka hyppäävät neuvomassa toisia jatkuvasti.

Katselin ikkunasta pihamaalle, mutta huomasin Peltolan tarkkailevan ilmeitäni ja äänensävyjäni.

– Taidetaan olla kumpikin hiukan yksinäisiä susia luonteiltamme.

Peltolan toteamus tuntui yhtäkkiä mukavan rentouttavalta. Minun oli pakko katsoa miestä suoraan silmiin.

– Ja sellaisena on ihan hyvä olla.

Samassa minun oli syrjäkarein vilkaistava oliko Peltolan nimettömässä sormusta. Sitä ei näkynyt. Toisaalta — puuttuminen ei vielä merkinnyt mitään. Monet pitivät sormusta vain juhlissa ja vapaalla ­ollessaan. Sitä paitsi noin komealla ja varakkaalla miehellä oli varmasti naisystävä jos toinenkin, sitä en epäillyt hetkeäkään.

Kissa loikkasi penkille Peltolan viereen ja alkoi puskea päätään miehen reittä vasten.

– Eläimet taitavat pitää sinusta? hymähdin huvittuneena.

– Eivät kaikki. Kalaonnea minulla ei ole koskaan ollut.

Laskin kahvikupin koskemattomana takaisin lautaselle.

Punainen vene. Punainen vene. Mielessäni kaikuivat vain nuo kaksi sanaa. Kaksi ahdistavaa sanaa. Jouduin rykäisemään ääntäni auki ­ennen kuin se alkoi totella.

– Onko sinulla omaa venettä?

Mies naurahti.

– Ei ole venettä eikä ruuhta. Jouduin pikkupoikana soutamaan isän apuna, kun hän koki verkkoja tuolla läheisellä järvellä. Sain semmoiset sadattelut aina niskaani, että vannoin, etten koskaan kalasta enkä souda.

Kivi vierähti sydämeltäni. Mikä helpotus. Se oli joku muu. Miksi Peltola olisi ollut rannassa, kun hän ei kerran veneile eikä kalasta?

Mies kulautti kuppinsa tyhjäksi.

– Kiitos kahvista. Ja jos ei haittaa, niin käyn piakkoin hiukan korjailemassa noita ulkorakennuksia. Otan työmiehen kaveriksi. Sillä tavoin hommassa ei mene kauan.

Peltola nosti käden torjuvasti eteen, kun kysyin mitä olin velkaa tarvikkeiden kuljettamisesta.

– Äläkä odota myöskään laskua siltä pahasuiselta Rummukaiselta. Kovistelin miestä huonosta käytöksestä ja sanoin että hän voi unohtaa laskuttamisen tällä kertaa.

Sanattomana, suu hämmästyksestä raollaan jäin katsomaan kun Peltola käveli pihan poikki, astui ­autoonsa ja kaasutti tiehensä.

Palasin sisälle ja huomasin hyräileväni. Mies, joka auttoi. Mies, joka piti puoliani. Mies, joka näki jotakin hyvää siinä miten olin torppaa ja sen pihapiiriä hoitanut. Tuo kaikki lämmitti sydäntäni. Harmi vain, ettei tuollainen mies ollut kävellyt vastaani vuosia sitten, silloin kun elämässä oli vielä mahdollisuuksia uudelle, huokaisin ja heittäydyin sängylle pitkäkseni.

Mikä päivä. Ensin koettelemuksia naapurikaupungissa. Paluu torpalle, jossa minua odotti pommi: Inga. Ja lopuksi Juho Peltola. Mies, jonka kanssa olisin voinut jutella kauemminkin.

Päivä uuvutti minua niin, että nukahdin niille sijoilleni. Säpsähtäen heräsin vasta myöhään illalla. Sade rummutti torpan ikkunaa. Minulle tuli hätä eläimistä. Ryntäsin suin päin sukkasillani pihamaalle. Kanat kyyhöttivät märkinä ja kylmissään vajan kapean räystään alla. Lampaat olivat älynneet mennä talliinsa. Koira makasi niiden turvana tallin kynnyksellä. Avasin vajan oven ja päästin surkeasti kaakattavat kanaset lämpimään. Kaadoin niille lohdutukseksi ylimääräisen annoksen vehnänjyviä. Nyt niitä onneksi riitti, vihdoinkin.

Palasin märin koivin tuvalle ja asettelin kostuneet vaatteet uuninlaidalle kuivumaan. Kello raksutti yksitoikkoisesti. Pimeä syyskuun iltayö ei pelottanut minua. Kaikki tuntui nyt ihmeellisen kotoisalta. Makasin kiepissä lämpimän täkkini alla ja ajatukseni kiertelivät ja kaartelivat pehmeänlempeinä sinne tänne. Juuri ennen uneen vaipumista ne vaelsivat yli pellon, halki pienen metsikön ja olivat saapumaisillaan Peltolan tilan pihamaalle.

Silloin puhelin rimahti kipakasti piirongin päällä.

– Äiti!

Roosan äänessä oli iloa ja intoa.

– Roosa! Onko kaikki hyvin?

– On on! Tää on kallista, siksi selitän lyhyesti mitä me Jaimien kanssa ollaan juuri keksitty. Tää on ihan mahtava juttu!

Varoituskello alkoi välittömästi kajahdella päässäni. Nousin istumaan.

– Kuuntele äiti tarkasti. Ihan ekaksi. Voisitko sä selvittää miten otetaan toiminimi? Meillä ei ole täällä nettiä.

Nyt unet karisivat kokonaan silmistäni.

– Mitä te toiminimellä?

– No siis ihan mahtava idis poksahti mieleen kun oltiin täällä kahden päivän joogakurssilla. Me ­perustetaan Jaimien kanssa sinne torpalle Metsäniemen joogakeskus. Green Paradise. Eikö kuulostakin hienolta?

Sydämeni jysäytti ylimääräisen lyönnin. Verenpaineeni kohosi niin, että korvissani alkoi soida korkea, viiltävä ääni.

– Hyvä jumala sentään, Roosa. Nyt jäitä hattuun.

– Älä viitsi olla tylsä, äiti. Metsäniemi on ihan superpaikka joogaamiseen. Pihalle vaan telttoja pystyyn. Mä vedän joogat ja Jaimie ­meditaatiot. Sä voit kokata porukalle safkat siinä isossa muuripadassa, joka on aitannurkassa. Siitä tulee menestys. Mut hei nyt on aika loppu ja viimeinen kolikko menossa. Ota selvää siitä toiminimiasiasta! Pus!

Viskasin peiton jaloiltani ja kävelin tuvan puolelle. Uni ei tulisi, siitä olin varma. Juuri kun olin ensimmäistä kertaa, pitkiin aikoihin saavuttamassa ilon ja mielenrauhan. Juuri kun olin todennut, että koettelemusten päivä kääntyi sittenkin iloksi tavattuani ihmisen, jolla oli selkärankaa ja jonka kanssa saattoi puhua. Ja nyt — se hento toive, että Roosa ja Jaimie olisivat sittenkin henkisesti aikuistumassa, kuivui tämän puhelun myötä kokoon. Kuivui ja hajosi rasahtaen mikroskooppiseksi pölyksi, joka katosi samaan kaukaisuuteen kuin Roosan etäällä kaikuva ääni.

Katselin lyötynä ympärilleni. Viihtyisä, mäntysuovalle ja apilankukille tuoksuva tupa. Ikkunat, joiden lävitse näki pitkästä aikaa — nyt kun olin kuurannut ne kirkkaiksi ­savusta ja noesta. Pihamaa, jossa saattoi jo oleskella ilman että ohdakkeet tai nokkoset polttivat sääriä ja käsivarsia. Tämän paikanko minä luovuttaisin takaisin nuorten sotkettavaksi? Tännekö päästäisin helsinkiläisen ja jamaikalaisen taivaanrannanmaalarin kantamaan vastuuta eläimistä? Pariskunnan, joka ei osaa laittaa edes kaivonkantta paikoilleen sillä seurauksella, että yksi lampaista saa hukkua sinne rauhassa. Uskoisinko kanat, koiran ja kissan hoitoon ihmisille, jotka eivät huomaa, että heillä on neljän lampaan sijasta kolme?

Green Paradise! Mitä helvettiä niiden päässä oikein pyöri?

Pihalle vaan telttoja pystyyn. Mä vedän joogat ja Jaimie meditaatiot.

Ja minunkin roolini oli jo päätetty: keittelisin huivi päässä hernerokkaa vanhalla ruostuneella muuripadalla ja kantaisin lautasia teltoissaan maria pössytteleville hippinuorille.

Kunpa minulla olisi ollut joku luottoihminen, jolle kertoa ongelmistani. Mikolle en näistä huolistani puhuisi sanaakaan. Hänellä olisi tarjolla taas valmiiksi sorvattu mielipide, joka niittaisi pois kaikki vaihtoehdot ja keskustelumahdollisuudet. Entä Juho? Jaksaisiko hän kuunnella huoliani? Viitsisinkö kuormittaa miestä asioilla, jotka varmasti kuulostivat typeriltä hänen korvissaan. Entä jos menisin huomenissa aivan kuin ”sattumalta” Peltolan maille? Ottaisin vaikka käteeni pienen kipon ja poimisin puolukoita metsästä, niitähän oli nyt joka paikassa punaisina mättäinä.

Painoin kädet kasvoilleni ja ähkäisin häpeästä. Kuinka säälittävää. En tietenkään tekisi mitään sellaista. Peltola luulisi, että olen metsästämässä miestä. Minä. Vuokratorpan akka kartanon isännän perässä!

Valvoin ja kieriskelin sängyssäni aamuviiteen saakka. Vasta auringon noustessa vaivuin hetkeksi levottomaan uneen. Herättyäni mielessäni oli selkiytynyt ainakin yksi asia: minun tuli siirtää torpan vuokrasopimus omiin nimiini. Siten asia olisi selvä. Metsäniemeen ei perustettaisi minkäänlaista joogakeskusta saati leirintäaluetta. En päästäisi tontilleni yhtäkään zeniä tavoittelevaa sitranrämpyttäjää. Torppa olisi minun omaa valtakuntaani.

Aamuöiset suunnitelmani retkestä Peltolan maille toteutuivat — mutta aivan eri tavoin kuin luulin. Olin juuri lukemassa Ingan jättämiä yhtiöpapereita, kun kovaääninen, riemukas haukunta alkoi kaikua ympäri pihapiiriä. Niin väsynyt olin yöllisestä valvoskelusta, etten ollut kuullut auton ajavan pihaan. Näin ikkunasta kuinka Peltola ja harmaisiin haalareihin pukeutunut noin viisikymppinen mies taputtelivat ilosta hypähtelevää koiraa. Sitten miehet alkoivat tarkastella kanavajan ja tallirakennuksen rakenteita.

Hätäännyin, juoksin kamarin puolelle ja aloin penkoa piironginlaatikoita — ensimmäistä kertaa torpalla asuessani halusin nähdä itseni peilistä ennen kuin astuisin ovesta ulos. Ensimmäistä kertaa harjasin hiukseni kunnolla, tupeerasinkin tukkaani sieltä ja täältä. Suhautin hiuslakkaa niin huolimattomasti, että yskin seuraavan minuutin vedet silmissä. Meikkipussista sieppasin käteeni puuterin ja huulikiillon. Naamaan sävyä ja huuliin kiiltoa, sopotin itsekseni. Sen jälkeen piti katsoa vaatetustakin uusin silmin. Mitä minä nyt tähän hätään keksisin? Ei ainakaan putiikista tuomiani trendivaatteita — ne ylläni näyttäisin naurettavalta riikinkukolta torpan pihamaalla. Oli siis tyydyttävä multaisiin farkkuihin ja puhtaaseen t-paitaan.

Yhtäkkiä pysähdyin. Hetken näin itseni kuin ulkopuolelta ja hartiani lysähtivät kasaan. Mitä ihmettä minä nyt tässä touhusin? Halusin miellyttää Peltolaa? Suunnittelin meneväni puhumaan röttelövajan korjauksesta puuterit naamassa, huulet kiiltäen, hiukset seksikkäästi pörhöllään? Totta kai mies näkisi laittautumiseni lävitse. Siinä taas yksi pyrkyri kartanon emännäksi. Niin Peltola naurahtaisi ivallisesti mielessään — ja minä olisin hänen silmissään siitä lähtien pelkkä nelikymppinen, epätoivoinen miestenjahtaaja.

Pyyhin poskeni ja huuleni kiivain liikkein nenäliinaan puhtaiksi. Painelin hiukseni takaisin pitkin päätä. Olisin se mikä olin. Johan Peltola minut eilen näki ja sai tilaisuuden verrata homssuista olemustani huolekkaasti pukeutuneeseen ja meikattuun Ingaan. Enkä minä haluaisi olla kuin Inga; aina neuroottisesti hiuksiaan pöyhöttelemässä, heti käsi ojossa tuntematonta miestä tervehtimässä, naamalla lipevä, Diorin kultakuorisella huulikynällä piirretty hymy.

Apumies kantoi uusia lautoja peräkärristä, Peltola otti mittoja ja kirjasi niitä pieneen muistilehtiöön.

Tervehdin miehiä ja utelin, mitä heillä oli mielessään.

– Tallin ovi ja katto pitää korjata. Vajakin vuorataan lämpimäksi. Nyt on jo syyskuu, ja pakkasöitä on viimeistään lokakuussa tiedossa.

Emmin hetken ennen kuin rohkaistuin kysymään:

– Entä jos päätän lähteä syyskuun lopussa Helsinkiin? Eikö rakennusten korjailu ole siinä tapauksessa turhaa työtä?

Peltola puraisi mietteissään lyijykynän päätä.

– Joku tämän torpan pian taas vuokraa, olen siitä varma. Siksi haluan, että paikat ovat kunnossa. Ja parempihan on tehdä nyt työ eikä sitten kun lumi peittää maata.

Istahdin aitan portaalle seuraamaan miesten puuhailuja. Päässäni kuhisi kimppu sekalaisia ajatuksia. Yhtäkkiä kysymys luiskahti huuliltani.

– Onko torppaa kyselty vuokralle jo syksyksi?

Peltola otti vasaran käteensä ja napautti naulan syvälle lautaan.

– Pari soittoa on tullut. Toinen kyseli onko syksy vapaana. Toinen taas haluaisi tulla asumaan jouluksi. Sanoi haaveilevansa maalaisjoulusta oikeassa ympäristössä. Torppaa onkin siksi pidettävä lämpimänä pitkin talvea. Enää sitä ei jätetä autioksi niin kuin isäni aikoina.

Työmies vilkaisi oudonnäköisenä Peltolaa ja uppoutui sitten taas sahaustyöhön.

– Miksi näin hieno pihapiiri oli kymmeniä vuosia asumattomana?

Työmiehen sahan liike hidastui. Peltola kurtisti kulmiaan ja laski vasaran alas.

– Kun isoisäni ja hänen veljensä aikoinaan isännöivät Peltolan tilaa, tämä torppa oli alustalaisten asuttama. Sitten isoisän veli kuoli. Veljen kuolema vaikutti isoisääni siten, että hän kyllä avioitui, mutta erakoitui muutoin tyystin. Kun minun isäni myöhemmin otti Peltolan isännyyden, isoisä käski hänen olla ottamatta ketään torpan asukkaaksi. Ja isäni totteli, kyselemättä sen kummemmin syytä. Isän kuoltua minä puolestani päätin, että torppa pannaan vuokralle. Mikään ei ole ankeampaa katseltavaa kuin autio rakennus, joka maatuu ja kuolee asukkaitta.

Käsi paukautti päättäväisesti kolme naulaa peräjälkeen vaaleaan mäntylautaan. Työmiehen lähes pysähtynyt saha suihkaisi uuteen vauhtiin.

Kummallista, ajattelin seuratessani Peltolan ja apumiehen työskentelyä. Miksi joku haluaisi mailleen metsittyvän, aution pihapiirin? Mitä täällä oli aikoinaan tapahtunut? Liittyikö tuolla metsän sisällä makaava yksinäinen vainaja Peltolan kertomaan tarinaan? Sitä en tietenkään näin vieraana ja ulkopuolisena rohkenisi udella.

– Haluaisin jatkaa tyttäreni solmimaa vuokrasopimusta. Mutta nyt omissa nimissäni.

Juho Peltolan käsi pysähtyi kesken vasaroinnin. Ihmettelin itsekin ilmoitukseni päättäväisyyttä. Työmies katsahti hölmistyneenä vuoroin minuun, vuoroin Peltolaan.

– Aion luopua pian yritykseni osakkuudesta. Ja haluan asua täällä tulevan talven, jos se vain sopii sinulle.

Siinä se nyt tuli. Tekemättä oli enää ilmoitus Ingalle. Allekirjoittamatta osakkuudesta luopuminen. Kysymättä oli myös Roosan ja Jaimien kanta siihen kuinka he suhtautuisivat, jos kaappaisin itselleni heidän torppansa. Ja miettimättä miten ihmeessä aikoisin pärjätä ilman autoa näin syrjäisellä seudulla itsekseni.

– Oletko harkinnut päätöstä tarpeeksi ja monelta kannalta? Peltola kysyi tutkivasti ja vakavana.

– Kyllä, valehtelin silmät kirkkaina.

Mitähän mies sanoisi kuullessaan, että päätös oli tehty univelkaisena, Goalta tulleen puhelun järkyttämänä. Ja että päätöksen viimeinen sinetti oli Peltolalta itseltään lipsahtanut tieto. Oli siis olemassa muitakin, jotka olivat kiinnostuneet Metsäniemen torpasta.

Minä en halunnut ketään vierasta tänne. Halusin muokata pihan ja mökin omanlaisekseni. Halusin nähdä kevätauringon, sulavat jääpuikot, pälvet ja ensimmäiset pääskyset. Halusin istuttaa pelargonioita tuvan ikkunalle ja maistaa ensimmäiset aholla kypsyvät metsämansikat. Tuo kaikki oli minulta, syksyllä paikalle tupsahtaneelta ummikolta vielä kokematta.

Peltola laski vasaran kädestään ja asteli eteeni.

– Tuohon käteen. Tulet illalla Peltolaan ja allekirjoitetaan paperit kuntoon.

Nousin ylös ja tartuin Peltolan kouraan. Se oli lämmin, käteni upposi siihen kuin turvalliseen pesään. Työmies sahasi nyt äärettömän laiskasti — hän oli pysähtynyt tuijottamaan meitä jos vieläkin hölmistyneemmän näköisenä.

Kuvittelinko vain, vai oliko Peltolan liikkeissä uudenlaista energiaa ja voimaa, kun hän aloitti vajan seinälautojen naulaamisen — itse ainakin hypähtelin kepeänä kuin metsäjänis kohti Ulriikan lähdettä. Miksi? En tarvinnut vettä, koska keltaisen ­talon naapuri toi sitä minulle monta kertaa viikossa. Halusin vain tasata mielenkuohuani ja olla hetken yksikseni. Halusin tietää, miltä tuntui olla pitkästä aikaa vapaa ja onnellinen. Ja halusin rauhoittua ennen kuin ilta koittaisi ja kävelisin pienen metsän halki Peltolan kartanon pihamaalle. Kun saavuin lähteelle, kurkistin vedestä kuvajaistani. Vastaani peilautui onnellinen nainen.

Kello näytti iltakuutta. Nyt tein sen mitä aamulla en tohtinut. Laitoin ripsiini väriä, maalasin huuleni, puuteroin ja punasin poskeni. Etsin matkalaukustani hameen ja puseron — molemmat tyylikkään yksinkertaisia ja siksi sopivia. Korkokenkiä en jalkaani laittaisi. En haluaisi konkata savikuorrutetuin koroin pitkin Peltolan kartanon lattioita. Pujotin mustat ballerinat jalkoihini ja lähdin koira seuranani kohti metsää. Kuu valaisi polkua, heinä näytti hopeiselta ja koko maisema hiukan aavemaiselta. Tällä kertaa en kuitenkaan tuntenut pelkoa. Ohitin yksinäisen haudan koira kintereilläni ja ymmärsin, että tämä outo pelottomuuteni johtui uudenlaisesta tunteesta, jonka Juho Peltolaan tutustuminen oli minussa synnyttänyt. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joku kuunteli minua ja minun mielipiteitäni. Se oli kummallinen, ihana kokemus.

Kun Peltolan piha-aukio avautui edessäni, komensin koiran takaisin torpalle. Tovin se vingahteli tyytymättömänä, sitten se alistui ja lähti lonkottelemaan takaisin torppaa kohti.

Arastellen kiipesin kartanon kiviset portaat ylös ja kopautin raskasta kolkutinta puista ovea vasten. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin iltatuulen kahahduksia. Sitten ovi avautui. Juho Peltola seisoi edessäni. Tunsin itseni yhtäkkiä pieneksi ja neuvottomaksi. Ja mikä merkillisintä — muutamaksi sekunniksi minut valtasi outo tunne — aivan kuin olisin elänyt tämän hetken joskus edellisessä elämässäni — jos sellaista ihmisellä oli. Aivan kuin olisin toistanut jonkin kuvion tai kohtauksen, joka oli tapahtunut samalla tavoin, tässä, näillä portailla, kauan kauan sitten.

Astuin sisään valoisaan korkeaan eteisaulaan. Yritin katsella, oliko ketään muita mahdollisesti paikalla. Aivan kuin ajatukseni aavistaen Peltola ilmoitti:

– Täällä on hieman kalseaa ja ankeaa, kun poikamiehenä yksin pidän elävänä tätä taloa.

Yksin? Elää yksin tässä suuressa, valkeassa kivirakennuksessa näiden valtavien peltoaukeiden keskellä?

– Mutta tänään, näin harvinaisena iltana kun saan vieraan talooni, päätin sentään laittaa kynttilät palamaan. Ja tilasin kaupungista vähän parempaa illalliseksi.

Peltola avasi oven, joka johti keltasävyiseen, lämminvaloiseen ruokasaliin.

– Tunnustan suoraan. Minua ei ole siunattu kokintaidoilla ja siksi piti tilata ravintolasta ruuat, Peltola selitteli nolostuneena.

– Älä huoli. Kaikki täällä näyttää niin hyvältä, että tulen muistamaan tämän illan pitkään. Varsinkin silloin, kun keittelen pikku torpassani kuhmuisella kattilalla tattaripuuroa, naurahdin, ja ilokseni sytytin hymyn Peltolankin kasvoille.

Miten oikeassa olinkaan. Tämän illan muistaisin pitkään.

Mikon ansiosta.

Lue jatkiksen edellinen osa täältä.

Maritta Lintunen on kirjailija, jota kiehtovat ihmismieli ja sen salaisuudet. Lintunen on julkaissut runoja, novelleja ja romaaneja. Viimeisin romaani Hulluruohola julkaistiin syksyllä 2014. Lintusen neljäs novellikokoelma Takapiru ilmestyy helmikuussa 2016.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.