Karri Kettunen jää kiinni valheesta ja lähtee pakomatkalle väistääkseen loukattujen naisten vihat. Löytyykö pohjoisesta miehelle turvallinen poukama?

Kun Annica oli katkaissut puhelun, laskeutui huvilan eteiseen piinallinen hiljaisuus. Hetkeen Karri ei tajunnut, mitä äskeinen Roomasta tullut puhelu merkitsi. Hän oli kuin shokissa. Edellisiltana hän oli lähettänyt tekstiviestin Astridille ja kertoi palanneensa Helsinkiin käytyään ensin sairaalassa äitiään katsomassa. Nyt Annica oli paljastanut viestin silkaksi valheeksi. Kun tilanne vähitellen alkoi valjeta hänen tajunnassaan, hänen oli laskeuduttava istumaan eteisen hämärään. Annica hyräili terassilla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”No, mikä nyt on? Äiti on varmaan mielissään, kun kuuli, että olen turvassa eikä minun tarvitse viettää aikaani yksin täällä korvessa.”

Annica seisoi ovensuussa huolettomasti hymyillen. Karri kääntyi hitaasti ja jäi tuijottamaan tyttöä epäuskoisena.

”Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä olet juuri tehnyt?”

Annica nousi varpailleen, nosti käsivartensa siroon asentoon. Pieni piruettipyrähdys. Näki, että tyttö oli käynyt joskus balettitunneilla. Nekin varmasti olivat jääneet kesken kuten opinnot Kauppakorkeassa.

Ethän sä ole mikään äidin mies saati rakastaja.

”Mitäkö olen tehnyt? Hyvän aamiaisen ainakin”, Annica naurahti ja pörrötti Karrin hiuksia.

Karri tempautui ylös ja alkoi kävellä edestakaisin olohuoneen ja eteisen väliä. Hän tunnusteli taskussaan olevaa puhelinta. Kohta alkaisi kujanjuoksu. Astrid soittaisi hänelle aivan pian, järkytyksestä toivuttuaan.

”Mä en ymmärrä, miksi mun olisi pitänyt salata äidiltä se, että sä olet täällä, mun luonani. Ethän sä ole mikään äidin mies saati rakastaja.”

Karri pysähtyi. He katselivat toisiaan pitkään sanattomina. Sitten Karri näki, kuinka Annican silmissä välähti. Tytön kasvoille levisi hitaasti epäuskoinen ilme.

”Ei jumalauta. Ei, sano Karri, ettei se ole totta. Sano.”

Annica katsoi häntä kuin koiranpentu, armoa pyytäen. Karri puisti päätään. Hän ei pystyisi kertomaan Annicalle sanallakaan suhteestaan Astridiin. Puhelin alkoi väristä hänen taskussaan.

 

Karri harppoi ulos ovesta ja antoi puhelimen soida. Ensimmäiseen yritykseen hän ei vielä vastaisi. Hän tarvitsi aikaa. Mies kouhi kaksin käsin mustaa hiuspehkoaan. Mitä tehdä?

Hän oli tehnyt emämunauksen jäämällä Annican ”turvaksi” huvilalle. Entä jos koko juttu olikin ollut Astridin järjestämä ansa? Entäpä jos Astrid tiesi, että Annica oli yksin huvilalla ja testasi siten hänen uskollisuuttaan? Mikäli näin oli, Astrid oli onnistunut juonessaan. Karri hengitti vaikeasti. Oli myös mahdollista, ettei mitään juonta ollut olemassa. Hän möhli itse kaiken innostumalla nuoren naisen huomiosta. Oli miten oli, kaikki oli nyt kääntynyt ylösalaisin yhden typerän puhelun ansiosta.

Palaan Helsinkiin. Oletan, että olet minua vastassa.

Karri katsahti huvilan ikkunaan, jossa kuvastui Annican vaalea hahmo. Toinen petetty. Ei lapselliselle Annicalle ollut tullut mieleenkään, että hänen äitinsä turvamies oli myös hänen äitinsä rakastaja. Millainen pikkuraivotar tuosta suloisesta tytöstä mahtaisi vielä kehkeytyä?

Eniten Karri kuitenkin pelkäsi Astridia. Mitä nainen mahtoi miettiä tajutessaan, että Karri oli pettänyt häntä Annican kanssa? Karri pyyhki hikeä otsaltaan. Oli selvää, että anteeksiantoa oli turha odottaa, tämä oli niin iso ja julma nöyryytys naiselle. Karri kaivoi auton avaimet käteensä. Hän ajaisi tunnissa Helsinkiin. Puolessa tunnissa hän ehtisi tyhjentää asuntonsa. Sen jälkeen – mitä?

Puhelin alkoi soida toistamiseen. Astrid. Hänen oli vastattava. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.

”Tiedän kaiken. Sinun on turha yrittää laverrella minulle tavuakaan.”

Astrid lausui sanottavansa matalalla, pelottavan rauhallisella äänellä. Karri ei saanut sanaa suustaan. Milloin viimeksi hän oli pelännyt näin paljon? Oli mentävä kauas lapsuuteen, alaluokka-aikoihin, jolloin ankara miesopettaja sai hänet kiinni lintsauksesta.

”Peruin loppuviikon palaverit. Palaan iltalennolla Helsinkiin. Oletan, että olet minua vastassa kentällä.”

Puhelu katkesi. Karri ei ollut ehtinyt sanoa sanaakaan. Ei hänellä olisi ollut uskallustakaan mihinkään selityksentapaisiin. Karri hypisteli auton avaimia hermostuneena.

Annican hahmo oli kadonnut ikkunasta. Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ties mistä johtuen Piia. Kuinka turvallista hänen elämänsä oli ollutkaan Piian ja Tomin kanssa, pienessä kaupungissa. Turvallista ja vakaata. Tällä hetkellä hänen elämänsä oli täysin toisten hallinnassa.

 

Annican hahmo ilmestyi ovi-ikkunaan. Karrin lävitse kulki tympeä aalto. Hän ei halunnut ruveta kinastelemaan tuon kaksikymmentäviisivuotiaan nirppanokan loukatuista tunteista. Hänellä oli tarpeeksi Astridissa, josta sukeutuisi varmasti todellinen koston raivotar, kunhan nainen palaisi Helsinkiin.

Ulko-ovi avautui. Se oli Karrille merkki. Hän syöksähti autoon ja käynnisti moottorin. Sivusilmällä hän huomasi Annican lähtevän juoksuun. Lyhyt peruutus, kaasua. Ajopeilistä hän ehti nähdä portin pielessä nyrkkiä heristelevän tytön.

Käsi hamusi esiin savukeaskin. Kuumentuneet hermot vaativat tupakkaa. Karri ohjasi Mersun päätielle ja koetti rauhoittua. Ajomatka Hangosta Helsinkiin tulisi olemaan ratkaiseva, hänellä ei ollut liikaa aikaa. Tunnin ajomatkan aikana hänen oli punottava toimiva pelastautumissuunnitelma.

Karri hiveli vapaalla kädellään Mersun kojelautaa. Hän tulisi kaipaamaan tätä pehmeästi kulkevaa unelmaa.

Mies oli päättänyt pitää puhelimensa suljettuna.

Helsinkiin päästyään hän lukitsi auton ja kävi pudottamassa avaimet ja kirjekuoreen sulkemansa timanttisormuksen Astridin postilaatikkoon. Auto- tai koruvarkaudesta häntä ei ainakaan päästäisi syyttämään.

Sitten hän riensi asunnolleen ja pakkasi tarpeellisiksi olettamansa vaatteet ja kengät suureen matkalaukkuun. Kun kerrostalon ulko-ovi loksahti kiinni hänen takanaan, Karri ymmärsi olevansa tiellä, jolta ei olisi paluuta. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja nakkasi matkalaukun vanhaan autoonsa kadun varressa. Onneksi Leutonen oli huoltanut koslan ennen Helsinkiin lähtöä, sillä nyt ei olisi varaa yhteenkään ikävään yllätykseen, edessä olisi pitkä matka.

Karri ajoi ulos kaupungista pohjoiseen johtavalle moottoritielle. Sitä mukaa kun kilometrit taittuivat, hengityskin alkoi kulkea helpommin. Pari tuntia ajettuaan Karri alkoi katsahdella yhä useammin kelloonsa.

Kaksi tuntia. Tunti. Puoli tuntia. Nyt. Juuri nyt Rooman kone laskeutuisi Helsinki-Vantaalle. Juuri nyt Astrid kävelisi portista ulos ja etsisi katseellaan Karrin pitkää, tummaa hahmoa. Ja kohta hän raivostuisi. Hän ottaisi puhelimen ja yrittäisi turhaan tavoittaa Karria. Mies oli päättänyt pitää puhelimensa suljettuna mahdollisimman pitkään.

 

Ouluun päästyään Karri yöpyi pienessä, syrjäisessä motellissa pimeän tien varressa. Hän oli päättänyt olla jättämättä liikoja merkkejä itsestään. Hotellien huonevarauksiin hän ei luottanut, Astrid saattoi soittaa vastaanottoon ja itsetietoisella käytöksellään nainen kyllä onkisi tiedot majoittujista. Karri mietti, kuinka hän voisi hävittää muutkin merkit kulkemisistaan, mutta täysin mahdollista se ei olisi.

Hän olisi tarvinnut rahaa autonvaihtoon. Astrid tiesi hänen autonsa rekisterinumeron, Karri oli siitä varma. Vaikka ajelisin kuinka pimeitä korpiteitä tahansa, auto minut lopulta paljastaisi, Karri järkeili. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja.

Herättyään varhain aamulla tunkkaisessa motellihuoneessa häneen iski hetkellinen kiusaus kurkistaa puhelimeen tulleet viestit. Sitten hän kylmetti mielensä. Ei, nyt oli tyynnyttävä. Muutoin hän ei kykenisi toimimaan viileän järkevästi ja harkitusti.

Pienen hengähdystauon maan vaihto soisi.

Pitkä ajomatka jatkui. Ruskan värittämät maisemat, peilikirkkaat joet ja sinihohtoiset tunturit eivät tehneet ajatuksiinsa vaipuneeseen Karriin minkäänlaista vaikutusta. Pääasia oli, että auto mukisematta nieli kilometrejä.

Seuraava pohjoinen etappi olisi Kilpisjärvellä, lähellä Suomen ja Norjan rajaa. Sinne päästyään hän vuokraisi tunturimökin ja nukkuisi univelkansa pois. Vasta Norjan puolella hän tuntisi olevansa ensimmäistä kertaa turvallisemmalla alueella.

Eipä silti — eivät valtakunnan rajat Astridia pidättelisi mikäli nainen niin päättäisi. Mutta pienen hengähdystauon maan vaihto soisi, niin Karri toivoi. Hänen oli päästävä yksinäisyyteen selvittelemään ajatuksiaan. Hänen oli tehtävä tarkka, pitkäntähtäimen suunnitelma, kuinka päästä selville vesille.

 

Oli jo ilta, kun Karrin silmä tavoitti Saana-tunturin erikoisenmuotoisen hahmon. Ajamisesta kipeytynyt selkä huusi kuumaa suihkua ja makuuasentoa. Vatsaa kurni nälkä. Hän oli ajanut kuin viimeistä päivää ja pitänyt vain lyhyitä kahvitaukoja. Joka kerran lähtiessään bensa-asemilta tai tienvarsikahviloista hänet valtasi pakonomainen tarve kurkkia ympärilleen – seurasiko jokin auto häntä.

Ajatus tuntui hullulta. Mutta hullua tämä koko touhu olikin. Hän joutui pakenemaan naista, jonka raivo kasvoi hänen omassa mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi. Joskus Karrin sydän löi ylimääräistä: hän oli näkevinään saman harmaan Toyotan välillä edessään, välillä perässään. Muutaman kerran hän oli näkevinään samanlaisen auton kahvion takana tai bensa-aseman parkkipaikalla.

Rauhoitu, hyvä mies, hän jankutti itselleen. Harmaita Toyota-merkkisiä autoja on pilvin pimein Suomen teillä. Miksi joku olisi lähtenyt seuraamaan häntä Helsingistä saakka? Välillä Karri tyyntyi, välillä taas paniikki oli saada vallan.

Kun Kilpisjärven viitta vihdoin osui hänen silmiinsä, hän huokaisi helpotuksesta. Nyt piti toivoa, että jokin mökeistä olisi vapaana. Karri ei ollut uskaltanut varata etukäteen majoitusta. Kaikki piti pelata varman päälle.

Autosta nousi nuorehko nainen, jolla oli pitkä, korpinmusta tukka.

Syksyinen ilta oli viileä. Tuntureilta puhalsi navakasti, mutta pieni hirsimökki tunturinrinteessä keskellä mökkikylää oli lämmin. Karri avasi oven ja laski matkalaukun lattialle.

Lomakylän ravintola olisi auki enää parisen tuntia, joten ensimmäiseksi oli riennettävä sinne. Pelkällä kahvilla ja donitseilla kuitatut kaksi päivää alkoivat tuntua ruumiissa. Hän halusi kunnon sipulipihvin, keon ranskalaisia ja ison tuopin olutta. Sen jälkeen hän oikaisisi itsensä suoraksi ja nukkuisi ruhtinaalliset unet.

 

Ravintolan tai oikeammin isohkon baarin peräpöydässä istui pari paikallista vanhempaa miestä, jotka tuijottivat tulijaa hetken, mutta syventyivät sitten setvimään riekonmetsästyksen salaisuuksia. Väsyneen näköinen naistarjoilija kantoi heidän eteensä uudet keskioluet. Karri etsi katseellaan ruokalistaa tiskin takaiselta seinältä, mutta yhtäkään ruoka-annosta ei ollut näkyvissä.

”Hirvipaistia ja lantunpaloja. Muuta ei ole enää tähän aikaan tarjolla”, nainen huikkasi ohittaessaan Karrin.

”No otetaan sitten sellainen. Kyllähän sillä varmaan nälkä lähtee. Ja iso tuoppi.”

Ruokailuvälineet ja servietit oli noudettava itse tiskin vieressä nököttävästä pöydästä. Kaikki oli kulunutta, ja entisaikojen tupakankatku tuntui huokuvan heikosti mutta selvästi tekstiileistä, jotka väreistä päätellen olivat jostakin 1970-luvun ajoilta.

Karri istahti nurkkapöytään, jonka ikkunasta näki valaistulle parkkipaikalle. Hän hätkähti huomatessaan harmaan Toyotan oman autonsa vieressä. Rauhoitu, hyvä mies, rauhoitu jo, hän toisteli itselleen. Jos katselet kauemmin, saatat nähdä pian toisenkin samanlaisen auton. Se viimeistään todistaa, että kärsit jonkinlaisesta paniikkihäiriöstä ja pelon synnyttämästä kuvitelmasta.

Ja toden totta, montaa minuuttia hänen ei tarvinnut istua paikoillaan, kun parkkipaikan toiseen päähän kurvasi toinenkin harmaa Toyota. Autosta nousi nuorehko nainen, jolla oli pitkä, korpinmusta tukka. Siinäs näet, Karri Kettunen, mies naurahti itsekseen.

Noita autoja riittää Suomen teillä ruuhkaksi asti. Turhaan kudot mielikuvituksessasi jotain omituista takaa-ajokuviota, joka muistuttaa lähinnä kohtaukselta amerikkalaisesta toimintaelokuvasta.

Karri oli ehtinyt vasta maistaa muutaman suupalan annoksestaan, kun hän huomasi äskeisen mustatukkaisen naisen astuvan sisään. Pitkä, rotevaharteinen nainen. Ikä noin kolmekymmentä. Harrastaa varmasti aktiivisesti liikuntaa ja ulkoilee ahkerasti.

Naisen yllä oli maastokuvioinen maihinnousutakki, jalassa farkut. Paksupohjaiset maastokengät kertoivat naisen viettävän paljon aikaa metsissä tai tuntureilla. Karri seurasi syrjäkarein, kun nainen osti itselleen kahvin ja korvapuustin. Juuri kun nainen oli kävelemässä hänen ohitseen, tapahtui jotain yllättävää. Kahvikuppi lipesi naisen kädestä ja putosi räiskähtäen Karrin jalkojen juureen. Karri sai muutamia pisaroita kahvista housunlahkeilleen.

”Voi kauhistus”, nainen huudahti ja riensi kuivaamaan servietillä Karrin lahjetta.

Karri katsahti naista kiinnostuneena. Tässäpä erilainen tyttö.

Karri torjui heti naisen yrityksen ja vakuutti kaiken olevan kunnossa.

”Sattuuhan näitä, kaikille ainakin kerran elämässä”, Karri hymähti ja tarjosi vaistomaisesti edessään vastapäätä olevaa tuolia naiselle.

”Haluatko, että haen sinulle uuden kahvin”, Karri kysyi kohteliaasti.

Nainen puisti päätään.

”Oikeastaan minulla onkin nälkä. Kun nyt näen tuon sinun annoksesi, niin taidankin tilata itselleni samanlaisen. Se tuoksuu tosi hyvältä.”

”Ja on hyvää. Yksinkertaista mutta muhevan makuista”, Karri vakuutteli.

Nainen haki ruoka-annoksen ja istahti Karrin tarjoamalle paikalle.

”Mistä asti olet tullut tänne”, nainen kysyi tarkastellen Karria tummilla, hiukan viirumaisilla silmillään.

”Etelästä päin”, Karri sanoi ympäripyöreästi.

Oli viisainta olla vähäpuheinen ja parempi pidättäytyä kertomasta itsestään mitään tarkempaa.

”Entäpä itse? Oletko paikallisia vai jostakin kauempaa”, Karri uteli.

Nainen haarukoi halukkaasti ruokaansa. Näki, että hänellä oli kova nälkä. Ehkä hänkin oli ajanut myös pitkän matkan. Tai sitten hän teki työkseen jotakin vaativaa ja raskasta.

”Toimin eräoppaana eräässä yrityksessä, joka on täältä muutaman kymmenen kilometrin päässä.”

Karri katsahti naista kiinnostuneena. Tässäpä erilainen tyttö.

”Millaista sellainen työ on? Kerrohan, kun en tiedä.”

Tyttö siemaisi vettä ja nojautui taaksepäin. Näki että leveissä hartioissa oli treenien synnyttämää voimaa.

”Opastan erilaisia seurueita erämaassa. Opetan eräelämän perusteita. Nuotiontekoa, laavun rakentamista, kalastamista, vaeltamista ja suunnistamista. Joskus minulla on vastuullani myös metsästysseurueita. Silloin toimin riistaoppaana ja huolehdin heidän turvallisuudestaan.”

Karri kuunteli silmät pyöreinä naisen selostusta. Monitoiminainen, totta tosiaan. Ja vahva tarvittaessa. Ilta kului kuin siivillä, kun hän kyseli naisen työstä. Tällä olikin varastossa kerrottavanaan monenlaisia tapauksia ja sattumia vuosien varrelta.

”Nyt me olemme puhuneet vain minusta. Entäs sinä? Mitä sinä teet työksesi?”

 

Karri tilasi toisen oluen. Ehkä olisikin hyvä rentoutua kaiken koetun jälkeen ja heittää mielestä epäluulot. Miksei hän voisi, tosin tarkasti valikoiden, kertoa naiselle myös jotakin omasta elämästään. Ei hän tapaisi tätä tunturien tyttöä enää koskaan. Miksei hän voisi ottaa hetkestä kiinni, juoda olutta ja seurustella vapaasti noin miellyttävän ihmisen kanssa?

Astrid oli satojen kilometrien päässä Helsingissä, hän Kilpisjärvellä, vain kivenheiton päässä rajasta.

Jutellessa kumpikaan heistä ei huomannut ajan kulua ennen kuin tarjoilija kävi kopauttamassa rystysellään pöytää.

”Me suljetaan nyt. Tulkaa aamulla uudestaan. Täällä on silloin munakasta ja paistettuja nakkeja tarjolla matkalaisille.”

”Tässä on minun meiliosoitteeni. Jos haluat joskus kirjoittaa minulle.”

Karri oli juuri päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa hän ajatteli hieman valottaa epäonnisia naissuhteitaan. Tämä mustatukka-Pocahontas tuntui juuri sellaiselta oikealta, luotettavalta ihmiseltä, jolle mies saattoi avautua.

Karri ihmetteli itseään. Miten oli mahdollista, että hän näin avoimesti tarinoi vieraalle ihmiselle tunne-elämänsä mutkallisuudesta? Syyn täytyi olla tuon naisen erikoislaatuisuudessa. Hän oli aivan erilainen kuin kukaan muu nainen ennen häntä. Ulkona Karri pysähtyi hyvästelemään naisen.

”Nähdäänkö huomenna aamulla aamiaisella? Olisi ollut mukava jatkaa vaikka pidempäänkin tarinointia”, Karri totesi odottavan oloisena.

Tyttö heilautti mustaa tukkaansa ja hymyili.

”Katsotaan sitä aamulla. Kiitos illasta. Ja hyvää matkaa Norjan puolelle.”

Kun nainen oli katoamaisillaan pimeään iltaan, Karri huudahti ja juoksi hänet kiinni. Hän ojensi pienen paperin naiselle.

”Tässä on minun meiliosoitteeni. Jos haluat joskus kirjoittaa minulle.”

Tyttö nyökkäsi, työnsi paperin taskuunsa ja toivotti Karrille hyvää yötä. Karri jäi seisomaan tähtikirkkaaseen iltaan ja seurasi, kuinka harmaa auto lipui pois näkyvistä.

Outo tyhjyydentunne valtasi hänen mielensä. Miten kummallinen kohtaaminen. Miten erikoislaatuinen ja kiinnostava nainen. Nainen, jossa ei ollut pienintäkään miellyttämisenhalua eikä flirttiä. Nainen, jonka kanssa olisi jutellut vaikka myöhään yöhön, ajankulua huomaamatta.

 

Raskaasti nukutun yön jälkeen Karri avasi tuvan verhot. Ulkona paistoi syysaurinko täydeltä terältä. Karri otti pikaisen suihkun ja pukeutui. Hänellä oli kiire päästä aamiaiselle. Kiire saada tavata kaunis eräopas, hyvästellä hänet ennen matkaa kohti Norjaa.

Kun hän saapui ravintolaan, sali oli tyhjä. Karri keräsi aamiaisen seisovasta pöydästä ja söi haluttomana vetisen munakkaan ja karrelle paistetut nakit. Nuorta naista ei näkynyt. Ei myöskään harmaata autoa. Se siitä sitten.

Hetken tapaaminen, nopea unohdus. Se oli sitä lajia se, Karri tuumasi vaisuna ja jätti maksun tiskille. Tarjoilijaakaan ei näkynyt missään.

Mökillä Karri pakkaili vähät tavaransa laiskoin liikkein. Niin pettynyt hän oli vieläkin siitä, ettei saanut tavata mustatukkaista naista. Jokin liikahti eilen sisälläni pitkästä aikaa, Karri mietiskeli kantaessaan laukkua autoonsa. Jokin, joka sai näkemään asiat erilaisessa valossa.

Karri sytytti tupakan ja vilkuili ympärilleen toivoen salaa, että tyttö ilmestyisi sittenkin paikalle. Sitten oli vain lähdettävä, yhä pohjoisemmaksi. Ajellessaan rauhaisasti porotokkia väistellen Karrilla oli aikaa miettiä menneitä. Muistot olivat nousseet pintaan eilisen keskustelun myötä.

Ensimmäistä kertaa hän oli pysähtynyt ajattelemaan elämäänsä Piian ja Tomin kanssa. Hän eritteli itselleen, mikä siinä elämässä oli ollut hyvää, mikä huonoa. Miksi hän ei sopeutunut kahdeksasta neljään-elämään kauniin, suloisen naisen ja tämän pikkupojan perheenjäsenenä?

Hän oli peluri, joka halusi mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.

Piia ja Tomi olivat hyväksyneet hänet ehdoitta. Miksi hän lähti tavoittelemaan sateenkaaren päätä hurmautumalla Liina Meren huomiosta? Mistä se kertoi? Entä yhtäkkinen päätös luoda suhde Astridiin? Se hohto ja kimmellys, joka tulisi hänen elämäänsä tuon vaikutusvaltaisen naisen avulla, sitäkö hän kutsui onneksi? Ja miksi, miksi ihmeessä hän kaiken kukkuraksi typerästi haksahti Astridin oikukkaaseen tyttäreen, joka pelasi pelejään jokaisen miespuoleisen kanssa?

Tällainen kysymysten asettelu ja itsetutkistelu oli Karri Kettuselle aivan uutta ja hän oli sen vuoksi hämillään ja hämmentynyt. Hän ei keksinyt muuta syytä moiseen kuin eilisillan tapaamisen. Tuo tummatukkainen tunturien tyttö koputti hänessä piilevää tuntematonta ovea. Ovea, jonka takana odotti valtava määrä kysymättömiä kysymyksiä.

Kun hän muisteli eilisiltaa, hän tajusi, ettei tyttö ollut udellut paljoakaan hänen elämästään. Päinvastoin. Hän itse oli halunnut avautua tytölle. Hän itse oli halunnut kuulla omasta suustaan tulkinnan viime kuukausien tapahtumista.

Tuo arvoituksellinen nainen oli kuunnellut häntä keskittyneesti. Kaikki paineet, pelot ja odotukset tuntuivat virtaavan lause lauseelta Karrista, hänestä tuntui kuin hän olisi ensimmäistä kertaa osannut sanallistaa ajatuksensa ja tunteensa. Se oli uudenlainen ja vapauttava tunne.

Samalla hän näki itsensä hetken aikaa ulkopuolelta – eikä se ollut mikään mieltä ylentävä näky. Piian kyyneleet. Tomin ikävä. Liinan pettymys. Niissä hänellä oli eniten pohtimista.

Jos hän nyt olisi saanut kääntää ajan taaksepäin, olisi hän ehkä sittenkin toiminut toisin. Oletko siitä varma, nainen kysyi tutkivasti. Ei, ei hän voinut olla itsestään varma. Sen verran hän tiesi ja tunsi mielihalujaan. Hän oli perso menestykselle. Mutta ei sellaiselle, jonka eteen piti nähdä vaivaa.

Karria kiinnosti hyvä tuuri ja onnenkauppa. Hän oli peluri, joka halusi mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla. Sellainen minä olen, Karri oli tunnustanut ja katsonut vastapäätä istuvaa, kuuntelevaista naista nöyrin ilmein. Kadutko sinä menneitä, nainen oli kysynyt pitkän hiljaisuuden jälkeen. Karri oli miettinyt pitkään vastausta. Lopulta hän sanoi: en tiedä. En todellakaan tiedä.

 

Norjan puolelle päästyään Karri hengähti vapautuneena. Hyvästi kotimaa. Kettusen poika on nyt Norjan kuningaskunnan vieraana niin pitkään kuin tarvis. Mielessä kävi, kuinka pitkään hänen pitäisi pitää puhelintaan suljettuna. Tällainen eristyneisyys tuntui ahdistavalta. Mutta oliko hänellä ketään, jonka soittoa tai viestiä hän olisi odottanut?

Ei. Ei ketään, Karri totesi. En halua puhua Piian enkä Liinan kanssa. Astridin viestejä en uskalla lukea pitkiin aikoihin. Annican haluan unohtaa niin pian kuin mahdollista.

Painajaiset kiusasivat Karria. Milloin Astrid ajoi häntä takaa, milloin Piia roikkui hänen hihassaan itkuisin silmin.

Ei jää todellakaan ketään, jonka puhelua odottaisin. Sen tajuaminen tuntui toisaalta vapauttavalta, mutta myös kuristavalta. Hän oli yksin. Totaalisen yksin. Ehkä sen vuoksi eilinen tapaaminen vaikutti häneen niin voimakkaasti. Uusi ihminen. Uusi, puhdas taulu. Ja tarpeeksi etäällä menneistä.

Karri ajoi koko pitkän päivän ja suuntasi Ruotsin puolelle Narvikiin, jossa hän aikoi pitää levähdystauon. Hänen lopullinen päämääränsä oli Lofooteilla, joista hän oli joskus nähnyt dokumenttiohjelman televisiosta. Vuonoja, vuoria, peilityyniä lahtia. Rauhaa ja vapautta. Pieniä, sieviä kalastajakyliä, lämmittävän Golf-virran leutoja tuulahduksia.

Sinne hän suuntaisi. Sieltä Astrid ei häntä löytäisi.

Narvikilaisessa hotellissa oli aulassa tietokone, joka oli tarkoitettu asiakkaiden käyttöön. Karri kirjautui sähköpostiinsa. Hän jännitti, olisiko mustatukkainen tunturien tyttö lähettänyt hänelle viestin. Tyhjää. Vain jokin ikivanha Liinalta tullut meili, jota hän ei ollut aukaissut. Eikä aukaisisi nytkään.

Yö Narvikissa oli levoton ja uneton. Painajaiset kiusasivat Karria. Milloin Astrid ajoi häntä takaa, milloin Piia roikkui hänen hihassaan itkuisin silmin. Hän hätkähti hereille kun Liina yritti lyödä häntä veitsellä.

Helvetin painajaiset, Karri ähki neljältä aamuyöllä ja avasi tv:n. Ostoskanava sai kelvata taustahälyksi. Sen tuudittamana hän nukahti vihdoin muutamaksi tunniksi.

 

Seuraavana aamuna hän jatkoi pitkää pakomatkaansa uudelleen Norjan puolelle. Enää ei tarvinnut vilkuilla mahdollisia seuraajia. Enää ei tarvinnut pitää kiirettä.

Sää oli komea syyskuun aurinkosää ja olisi ollut rikos olla pysähtelemättä peilityynien vuonojen rannoille. Niiden levähdyspaikoilla parveili ruskaturisteja kameroineen ja koirineen. Voisikohan sitä asettua tänne meren kainaloon ihan loppuelämäkseen, Karri tuumiskeli ajellessaan mutkaisia vuoristoteitä kohti Lofoottien saarirykelmää.

Olisiko minusta siihen? Eläisin vaatimattomasti joissakin noista vuononrantamökeistä. Kalastelisin henkeni pitimiksi. Metsästäisin tuntureilta riekkoja ja kyyhkysiä. Kuuntelisin radiota ja nukahtaisin tunturituulten kohinaan. Ehkä sellaista kestäisi vuoden, ehkä kaksikin.

Mutta sitten – Karri oli varma, ettei hänen rauhattomuutensa katoaisi tuntureille eikä uppoaisi vuonojen syvyyksiin. Levottomuus lepatti hänen sielussaan eikä lähtisi sieltä millään ilveellä. Erakkoelämää hänellä olisi nyt tiedossa ainakin muutamiksi viikoiksi, ehkä kuukausiksikin, mutta lopulta hänen täytyisi päästä ihmisten ilmoille. Ehkäpä silloin pahin vihamyrsky olisi jo laantunut, niin hän hartaasti toivoi.

Yksikin värähdys, ja Astrid ilmestyi paikalle.

Vuokramökki sijaitsi pienen pienessä kalastajakylässä. Pieni, punainen, hirsirakenteinen kalastajamökki, jossa oli tupakeittiö ja makuualkovi. Sähköt ja vesi toimivat, näköala antoi merenlahdelle.

Kylässä oli yksi ruokakauppa, yksi bensa-asema, apteekki ja pubi. Lääkäripalvelut tarjottiin kiertävästä bussista, joka kulki kaksi kertaa viikossa kylän poikki jatkaen seuraavaan kylään.

Kyllä täällä pärjäisi hyvin muutaman viikon, Karri reipasteli itselleen sijatessaan vuodetta pikkuruisessa alkovissa. Tämä kylä oli oikea herrankukkaro, jonne tuskin suomalaisturistejakaan usein osuisi. Halutut ja markkinoidut turistikohteet sijaitsivat kauempana, isommissa kylissä ja keskuksissa.

Niihin Karri ei poikkeaisi koskaan. Hän ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä, että paljastuisi. Sen verran hän yhä kammoksui Astridin kutomia valtaverkkoja, jotka tuntuivat ulottuvan kaikkialle. Miten jollakin ihmisellä saattoikin olla niin paljon vaikutusvaltaa? Oliko salaisuus rahassa?

Karri sytytti iltasavukkeen ja käveleksi mietteissään tolppien varaan rakennetulla laiturilla. Ei, monilla oli rahaa ja omaisuutta, mutta heistä ei ollut silti uhkaa toisille ihmisille.

Astrid oli poikkeus. Hänellä oli luonne, jossa oli annos julmuutta, häikäilemättömyyttä ja vastaansanomattomuutta. Astrid oli ristilukki, joka kuulosteli, mitä kudottujen lankojen päissä tapahtui. Yksikin värähdys, ja Astrid ilmestyi paikalle.

Se nainen pyrki kontrolloimaan kaiken, minkä kykeni.

Hän omisti työntekijänsä. Kulki heidän asunnoissaan omin avaimin. Kuka olisi suostunut luovuttamaan vapaapäivänsä esimiehensä ohjelmoitavaksi? Ei kukaan.

Mutta Astridin kanssa oli toisin. Hän vain ilmoitti ”vapaan” viikonlopun ohjelman, ja siinähän olit, viihdyttämässä pomoasi Hangon huvilalla.

Karri kääntyi laiturin päässä ja katseli etäämpää pientä rantamökkiään, jonka takaa kuvastuivat suuret, sinertävät tunturivuoret. Kunpa joku ottaisi häneen yhteyttä. Joku, jolle hän voisi kertoa kaiken.

Tätä toivoessaan Karri näki taivaalla välkähtävän tähdenlennon. Se oli merkki, hän ajatteli, otti pipon päästään ja antoi leudon iltatuulen raikastaa hikisiä hiuksiaan. Haluan uskoa, että tähdenlento oli enne jostakin uudesta.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.