Julius ja Helga käyvät läpi parisuhdettaan helteisessä Meksikossa. Helga kipuilee lapsettomuutensa kanssa. Suhdetta kiusaa myös Juliuksen ex-vaimo Tuija.

Kun Helga heräsi, hän kuvitteli unen ja valveen rajamailla olevansa heidän tutussa Töölön kodissaan. Sitten hän näki ikkunaluukkujen välistä tulvivan auringonvalon ja muisti olevansa Mexico Cityssä.

Helga työnsi ikkunaluukut auki ja jäi seisomaan ikkunaan. Kaupunki oli jo hereillä, se nukkui tuskin koskaan. Kadulla kulki lihavartaita ja maissintähkiä kärryissä työntäviä miehiä, autot tööttäilivät tiellä ja pulut kurluttivat katonrajassa.

Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin.

Helga sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi kasvonsa aurinkoon. Miten hän olikaan kaivannut valoa ja lämpöä. Tänne aurinkokin näytti pohjolan pimeyttä paenneen. Hän tunsi äkkiä riemua. Kaikki olisi vielä edessäpäin. Kerrankin heillä olisi aikaa kulkea rauhassa kylästä ja kaupungista toiseen.

”Tule takaisin tänne”, Julius sanoi sängystä.

”No, tule nyt.”

Helga asettui vuoteelle kiinni Juliukseen. Juliuksen iho oli hänelle tuttu, kaikki miehessä oli jo kuin osa häntä itseään. Siinä heidän maatessaan saattoi kuvitella, että he olivat vastarakastunut pariskunta eikä maailmassa ollut kuin he kaksi. Juliuksen käsi liukui hänen paljasta selkäänsä pitkin alemmas. Miten ihanaa oli, että heillä ei ollut kiire minnekään, Helga ajatteli.

Samassa Juliuksen kännykkä piippasi. Helga vetäytyi irti hänestä ja kääntyi selälleen. Viesti oli varmaan Tuijalta. Kenties tämä tiedotti, että lapsilla oli nuha tai yskä. Julius huokasi ja tarttui kännykkäänsä.

Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?

”Se on Lupe. Hän odottaa meitä aulassa”, Julius sanoi.

”Lupe? Ollaanko me todella lähdössä sen tuntemattoman naisen matkaan?”

”Totta kai me mennään. Missään muualla maailmassa ei voi nähdä miljoonia monarkkiperhosia yhtä aikaa”, Julius sanoi.

Helga nousi pettyneenä sängystä ja alkoi kiskoa vaatteita päälleen.

Lupe nosti heidän matkalaukkunsa mustan maasturinsa takakonttiin. Auto oli uusi eikä sopinut liehuvamekkoisen Lupen itsestään antamaan boheemiin vaikutelmaan.

”Vamonos! Mennään!” Lupe huikkasi.

Julius keskusteli kohteliaaseen sävyyn Lupen kanssa auton puikkelehtiessa kaupungin kapeilla kaduilla. Helga näki ikkunasta laihan kulkukoiran, joka tonki roskakasaa. Lupe nauroi tuon tuostakin ja puhua pulputti iloiseen sävyyn.

Jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Kun Lupen käsi kurottautui painelemaan radion nappuloita, Helga jäi tuijottamaan tämän sormusten peittämiä käsiä. Kuvitteliko hän vai jättikö nainen kätensä tahallaan siihen Juliuksen reiden yläpuolelle?

Hän pakotti itsensä kääntämään katseensa pois.

Hän oli saanut jokin aika sitten roolin Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän elämäänsä kyllästyneenä, giniä kittaavana Marthana. Näytelmässä Martha kinastelee miehensä kanssa nuoren pariskunnan seuratessa riitaa sivusta. Helga tunsi itsensä toisinaan näytelmän Marthaksi.

Helga hätkähti siihen, että Lupe katsoi häneen peruutuspeilin kautta.

”Kaikki hyvin?”

Helga nyökkäsi ja pakotti kasvoilleen hymyn.

”Julius kertoi, että olette hääpäivämatkalla. Kauanko olette olleet naimisissa?”

”Viisi vuotta”, Helga vastasi.

”Onko teillä lapsia?”

Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne.

Helga nielaisi. Hän ei koskaan tiennyt, mitä siihen kysymykseen olisi pitänyt vastata. Olihan heillä, mutta lapset olivat Juliuksen ja Tuijan. Ja sitten oli se lapsi, jota he olivat niin toivoneet, mutta jota he eivät olleet saaneet. Siinä se taas oli, ulkopuolisuuden tunne. Hän tiesi, että sellainen oli uusperheessä väistämätöntä. Ulkopuolisuus oli kuin yksi perheenjäsenistä, sitä pitäisi vain sietää.

”On. Tyttö ja poika”, Julius kiirehti vastaamaan.

”Minulla on jo kaksi aikuista tytärtä”, Lupe sanoi.

”Minusta tulee pian isoäiti.”

”Sepä hienoa”, Julius sanoi leveästi hymyillen.

Helga painoi otsansa ilmastoinnin viilentämään ikkunalasiin. Siinä oli taas yksi asia, jota he eivät saisi koskaan kokea yhdessä. Isovanhemmuus. He eivät koskaan näkisi yhteisen lapsenlapsensa telmivän uima-altaalla tai saisi seurata tämän kasvua taaperosta koululaiseksi. Lupe vilkaisi häntä taas peilin kautta.

”Ilot ovat jaettuja, surut yksityisiä”, Lupe sanoi ja etsi radiosta uuden kanavan. Auto täyttyi meksikolaisesta kansanmusiikista. Säkeistöissä toistui yhä uudelleen sana corazón, sydän.

He ajoivat Morelian pastellivärisen kaupungin läpi ja jatkoivat kohti Mariposa Monarca -perhosaluetta. Perillä Julius kaivoi ensitöikseen kameralaukkunsa esiin. Ensimmäinen perhonen leijaili jo jostain heitä kohti, levitti mustanoranssiset siipensä ja laskeutui Helgan kädelle.

Kun Helga katsoi taivaalle, hän näki että siellä lenteli isona parvena tuhansittain perhosia.

”Aikuinen monarkkiperhonen elää vain kuukauden. Sinä aikana kun ne talvehtivat Meksikossa, vaihtuu useampi sukupolvi”, Lupe selitti.

Ilma vuorilla oli viileämpää. Lupe käveli heidän edellään ja Helga ja Julius seurasivat perässä. Heidän edessään kohosi korkeita puita, jotka olivat kauttaaltaan perhosten peitossa. Perhosia lenteli ilmassa ja niitä oli maassa. Ne näyttivät pienen pieniltä tulenlieskoilta. Niitä oli niin paljon, että Helga ei ollut varma, oliko näky kiehtova vai kammottava. Julius juoksi perhosparven perässä innoissaan kuin poika haavin kanssa.

Lupe istui penkille ison puun alle ja taputti paikkaa vieressään.

Helga varoi katsomasta Lupea silmiin.

”Tule istumaan.”

Helga istuutui kohteliaisuudesta Lupen viereen, mutta varoi katsomasta tätä silmiin.

”Minkä ikäisiä teidän lapsenne ovat?” Lupe kysyi.

Helga huokasi. Hän ei olisi halunnut puhua koko aiheesta.

”Eivät lapset ole oikeastaan meidän.”

”Miten niin?”

”Ne ovat Juliuksen ja hänen ex-vaimonsa.”

”Ahaa”, Lupe sanoi ja nyökytteli ymmärtäväisesti.

”Minäkin olen toista kertaa naimisissa. Mieheni on hänkin antropologi. Tapasimme jo opiskeluaikana, mutta löysimme toisemme vasta nyt. Onneksi meillä ei ole yhteisiä lapsia. Olimme jo tavatessamme liian vanhoja siihen. Lapset ovat ihania, mutta on mahtavaa saada nauttia vapaudesta”, Lupe jatkoi.

Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Helga oli melkein kuulevinaan tuhansien ja taas tuhansien perhosten siivistä lähtevän väpättävän äänen. Julius oli pysähtynyt kameroineen ison puun alle ja valokuvasi niska kenossa sen oksia verhoavia perhosia.

”Jostain syystä perhoset suosivat aina samoja puita”, Lupe sanoi.

Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Kun niiden tulee kylmä, ne kerääntyvät etsimään lämpöä toisistaan. Meksikossa me voimme turvautua vain toisiin ihmisiin. Muuta suojaa ei ole.”

”Niin, perhe on teille tärkeä”, Helga vastasi väkinäisesti. Häntä tympi yhä enemmän istua siinä puhumassa tuntemattoman naisen kanssa tämän perheestä.

”Tiedätkö, opiskelin nuorena Saksassa. Siellä naiset jäivät kotiin lapsen synnyttä ja työnsivät sitten vauvaansa vaunuissa pitkin katuja. Kadut olivat täynnä itkuisen näköisiä naisia, jotka olivat kaikki yhtä yksin vauvojensa kanssa. En koskaan ymmärtänyt sitä. Täällä perhe on paljon laajempi käsite kuin Euroopassa. Myös ystävät ja naapurit voivat olla osa perhettä. Serkuista ja pikkuserkuista puhumattakaan”, Lupe sanoi.

”Ruokapöydässä istuu vaihteleva joukko ihmisiä. Mutta he ovat kaikki perhettä. Minä kasvoin teini-iästä asti mummoni kanssa sillä äitini oli kirjailija ja isäni kuoli auto-onnettomuudessa. Serkkuni ovat minulle kuin sisaruksia.”

Helga vilkaisi Lupea. Tämä oli luultavasti vanhempi kuin miltä näytti. Silmäkulmiin oli puhjennut naururyppyjä. Äkkiä hän tunsi sympatiaa Lupea kohtaan.

”Pian vietetään Kuolleiden päivää. Ihmiset kerääntyvät hautausmaille muistamaan poismenneitä rakkaitaan. Voin viedä teidät Pátzcuaroon, joka on Kuolleiden päivän juhlinnan keskus. Käyn siellä itsekin joka vuosi.”

Helga tuijotti niityn yläpuolella parveilevia perhosia.

”Emme halua olla vaivaksi.”

”Saan harvoin vieraita noin kaukaa pohjoisesta. Vien teidät sinne mielelläni.”

He ajoivat yöksi Morelian kaupunkiin. Ilta laskeutui vuorilta kaupungin ylle ja aurinko hävisi horisontin taa. Lupe jätti heidät hotellille sanoen, että hänellä olisi illalla asioita hoidettavanaan.

”Nauttikaa nyt toisistanne ja hääpäivämatkastanne”, Lupe sanoi silmää iskien.

Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

Hän kumartui syleilemään Helgaa ja maiskautti kevyesti huuliaan molemmin puolin tämän poskia. Sitten hän kumartui tekemään saman Juliukselle. Helgasta näytti ohikiitävän hetken siltä kuin Lupe olisi todella painanut huulensa Juliuksen poskea vasten.

”Kiitos tästä päivästä”, Julius sanoi hymyillen.

Lupe heilautti kättään, hyppäsi autoonsa ja kaasutti pois.

He illastivat vanhan rakennuksen sisäpihalla olevassa ravintolassa. Ravintolan seinät oli koristeltu nauravaa luurankorouva La Catrinaa esittävillä maalauksilla. Kun tarjoilija oli vienyt heidän lautasensa, Julius alkoi selata kuvia kameran näytöltä.

Pienelle korokkeelle pihan keskelle nousi mies ja alkoi soittaa kitaraa. Sävelmä oli surumielinen mutta rytmikäs. Helga ajatteli Lupea ja tämän sanoja. Ehkä hänen todellinen perheensä olivat hänen ystävänsä. Juliuksen lisäksi he tunsivat hänet kaikkein parhaiten.

”Katso nyt tätäkin. Eikö ole hieno”, Julius sanoi ja tyrkytti kameraansa pöydän yli. Ruudulla näkyi oranssi kasa perhosia.

”Laita nyt se kamera pois.”

Julius vilkaisi häntä loukkaantuneesti ja työnsi sitten kameran mitään sanomatta laukkuunsa.

”Meidän pitäisi puhua”, Helga sanoi.

”Hyvä on. Puhutaan.”

Kumpikin oli pitkään hiljaa.

Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.

”Mistä meidän oikein pitäisi aloittaa?”

”Johtaako puhuminen lopulta mihinkään? Mennään mieluummin nukkumaan.”

”Ei kun ihan totta.”

”Joo, joo. Ihan totta. Me ehditään puhua myöhemminkin”, Julius sanoi ja tarttui hänen käteensä.

Hotellihuoneessa Julius veti hänet sängylle. Helga sulki silmänsä. He makasivat vierekkäin kuin kaksi ujoa teiniä. Sitten Julius alkoi napittaa hänen puseroaan auki. Helgaa kutitti ja hermostutti. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli käsillään tuttua ihoa.

Jälkikäteen he jakoivat yhteisen olutpullon ja istuivat ikkunalaudalla.

”Ihan kuin silloin ennen”, Helga sanoi.

”Mitä meille oikein tapahtui tässä välissä”, Julius vastasi.

Pátzcuaron torilla kuhisi myyjiä perinteisissä intiaaniasuissaan. Ilmassa väreili odotus. Lupe kulki heidän edellään raivaten tietä väkijoukon läpi. Pöydille oli aseteltu isoja pinoja suklaisia ja sokerisia pääkalloja. Vanhat naiset myivät keltaisia kehäkukkia. Niitä vietiin Kuolleiden päivän alttareille ja hautausmaalle, Lupe selitti. Illalla kaikki kerääntyisivät hautausmaalle syömään, juomaan ja odottamaan poismenneiden läheistensä sieluja, joiden uskottiin yöllä palaavan tervehtimään eläviä. Väkijoukossa juoksenteli lapsia maissintähkiä käsissään.

”Eilen täällä vietettiin pienten enkelten päivää”, Lupe sanoi.

”Meksikossa uskotaan, että myös kuolleiden ja syntymättömien lasten sielut palaavat tervehtimään eläviä.”

Lupe kaiveli laukkuaan.

Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen.

”Minulla on teille pieni lahja”, hän sanoi, ja veti kassistaan esiin kaksi sokeripääkalloa. Toisen otsaan oli kirjoitettu Julius ja toisen Helga.

”Näitä on tapana antaa lapsille muistutuksena siitä, että elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Kuolema saa nimittäin kiinni meistä jokaisen. Mutta älkää yrittäkö syödä näitä, katkaisette vielä hampaanne. Nähdään illalla!”

Helga jäi tuijottamaan pääkalloa, jonka otsassa luki hänen nimensä. Se oli koristeltu taidokkaasti punaisella ja mustalla sokerikuorrutuksella. Sen otsassa olisi voinut lukea heidän syntymättömän lapsensa nimi. Onni tai Satu, Olli tai Ada.

Kansaa vaelsi varjoina hautausmaata kohden. Lähempänä Helga erotti, että ihmiset olivat kerääntyneet perhekunnittain hautojen ympärille. Ilmassa leijaili suitsukkeen tuoksu. Hautojen ristit olivat oranssien kukkien peitossa ja niiden ympärillä paloi kymmenittäin kynttilöitä.

Helga pani merkille, että erään haudan vieressä istui vanha nainen, jonka harmaat hiukset olivat kahdella pitkällä palmikolla. Nainen tuijotti liekkeihin ja nojasi ponchoon pukeutuneen vanhan miehen olkapäähän. Istuisivatko hekin Juliuksen kanssa jonain päivänä tuolla tavalla toisiinsa kiinnikasvaneena? Helga mietti pariskuntaa tarkkaillessaan.

Ihmiset juttelivat hiljaa, jostain kantautui musiikkia.

Lupe jätti heidät istumaan kivipenkille ja sanoi palaavansa myöhemmin.

Helga katseli kynttilämerta ja haudoilla istuvia sombreropäisiä miehiä ja huopiin kääriytyneitä naisia. Ihmiset nauroivat ja nostelivat maljoja. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin mitään huomiota.

Helgaa palelsi ja Julius kiersi kätensä hänen hartioidensa ympärille.

”Oletko sä ollut mulle rehellinen?” Helga kysyi.

Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.

”Onko ihminen rehellinen edes itselleen?”

”Musta tuntuu, että meidän välissä on aina joku.”

”Onko tämä taas mustasukkaisuuskohtaus?”

”Ei, vaan mun pitää kertoa jotakin. Muistatko sä, kun me harjoiteltiin Kuka pelkää Virginia Woolf -näytelmää?”

”Se oli se, missä pariskunta tappeli kolme tuntia lavalla. Ja siinä välissä vaimo käy panemassa nuorempaa miestä.”

”Juuri se näytelmä. Olin silloin paljon poissa kotoa. Ja mä tapasin yhden lavastajan. Jaakon.”

Helga tunsi miten Julius jähmettyi paikoilleen. Hän veti kätensä pois ja kääntyi Helgaan päin.

”Onko sulla suhde?”

Helga pudisteli päätään.

”Julius, kuuntele. Anna mä selitän.”

”Mä en tiedä haluanko mä kuulla”, Julius sanoi, ponnahti ylös ja lähti harppomaan poispäin.

”Julius!”

Mutta Julius ei kääntynyt vaan harppoi hautojen välitse porttia kohden. Helga näki miten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja katosi väkijoukkoon.

Aamulla Juliuksen paikka sängyllä oli tyhjä. Helga muisti, että Julius oli palannut myöhään ja tuoksunut viskiltä. Helga jäi makaamaan selälleen. Ikkunaluukkujen välistä seinälle heijastui valoviiruja. Mitä hän tekisi jos Julius olisi lähtenyt ja jättänyt hänet hotellille, Helga mietti. Hän olisi yksin keskellä Meksikoa.

Ei viestejä eikä puheluita. Se tuntui tappiolta.

Helga vilkaisi kännykkäänsä. Ei viestejä eikä puheluita. Ei edes lappua pöydällä. Se tuntui tappiolta. Helga laski kännykän huokaisten takaisin yöpöydälle vanhanmallisen, vihreän lankapuhelimen viereen.

Helga mietti heidän yöllistä riitaansa, joka oli jäänyt kesken. Hän ei tiennyt mitä olisi Jaakosta Juliukselle kertonut. Nyt tuntui typerältä, että hän oli ottanut koko asiaa puheeksi. Illalla se oli vielä vaikuttanut hyvältä ajatukselta. Ehkä kaikki oli johtunut Kuolleiden päivän illan oudosta välitilatunnelmasta.

Jaakko ja hän olivat tavanneet Kuka pelkää Virginia Woolfia -näytelmän harjoituksissa. Jaakko oli ollut produktiossa lavastajana. Ohjaaja oli pistänyt Helgan näyttelemään yhä uudestaan lopun kohtauksen, jossa käy ilmi, että näytelmän pariskunta oli vain keksinyt tarinan yhteisestä pojastaan. Mitään poikaa ei todellisuudessa ollut, vaan kaiken pohjalla oli lapsettomuuden tuska. He olivat istuneet Jaakon kanssa harjoitustauolla kulissien keskellä, syöneet suolakeksejä ja jutelleet.

”Eikö ole vähän outoa, että kolmen tunnin raivokas riitely selitetään lopulta lapsettomuudella”, Jaakko oli sanonut.

”Eikö se ole vähän liian helppo ratkaisu? Ei kai niiden kaikki ongelmat voi siitä johtua. Ihmiset haluavat yksinkertaisia selityksiä. Mun mielestä vaimon olisi pitänyt lähteä. Vaikka sen näytelmän nuorenmiehen mukaan, jonka kanssa se harrastaa seksiä.”

”Mutta se mieshän oli naimisissa.”

”Entä sitten?”

Sen illan jälkeen he olivat käyneet silloin tällöin kahvilla. Jaakon kanssa oli ollut helppoa puhua kaikesta siitä, josta he Juliuksen kanssa vaikenivat. Lapsista. Ulkopuolisuudesta. Pettymyksistä. Jaakko oli hyvä kuuntelija ja oikeastaan ainoita Helgan tuntemia ihmisiä, jotka todella pysähtyivät kuuntelemaan mitä toisella oli sanottavaa. Jaakko oli naimisissa, sekin oli yhdistänyt heitä.

Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Mitään vakavaa ei ollut oikeastaan tapahtunut. Sitä kertaa pikkujoulujen jälkeen teatterilla ei voinut laskea. Ulkona oli riehunut lumimyrsky eikä taksia ollut saanut koko kaupungista. He olivat istuneet näytelmän avioparin nojatuoleissa ja juoneet viiniä. Sitten Jaakko oli suudellut häntä, nopeasti ja kuin ohimennen.

Helga painoi silmänsä kiinni.

Se oli ollut yksinäisyyden jakamista. He olivat olleet kuin pimeään lavalle jätettyjä näyttelijöitä. Se oli ollut hetkellistä yhteyttä kahden ihmisen välillä.

Helga pakotti itsensä ylös sängystä ja avasi ikkunaluukut. Taivas oli sininen, ulkoa kuului linnunlaulua. Hän lähtisi kävelylle kaupungille. Ehkä se selvittäisi hänen ajatuksiaan. Ensin hän söisi kuitenkin rauhassa aamiaisen.

Kun hän käveli kahvikuppinsa kanssa hotellin terassille, hän huomasi että Lupe istui siellä aurinkolasit otsallaan. Lupe kohotti katseensa ja viittoili pöytäänsä niin kuin olisi odottanut häntä. Helga istuutui vastahakoisesti. Hän olisi halunnut olla itsekseen ja vaipua ajatuksiinsa. Lupe sulki kirjansa ja laski aurinkolasit sen viereen pöydälle.

”Mitä kuuluu?” hän kysyi.

”Hyvää”, Helga sanoi nopeasti.

Lupe vilkaisi häntä uteliaasti.

”Olin eilen Juliuksen kanssa baarissa”, hän sanoi sitten.

”Niinkö?”

”Julius soitti ja sanoi kaipaavansa seuraa. Olit kuulemma sairaana.”

Helga katsoi toiseen suuntaan. Häntä ärsytti tapa, jolla Lupe lausui Juliuksen nimen, niin että J kuulosti H:lta. Ja mitä tuo Lupen suorasukaisuus oikein oli olevinaan? Nämä olivat yksityisasioita. Mitä Lupe loppujen lopuksi heistä halusi? Eikö Lupesta ollut sitä paitsi outoa, että tämä oli istunut hänen aviomiehensä kanssa baarissa iltamyöhään?

”Julius kertoi, että te olette täällä etsimässä ratkaisua avioliittoonne”, Lupe jatkoi hänen hiljaisuudestaan välittämättä. Helga veti kahvikupin lähemmäs itseään. Ei ollut Juliuksen tapaista puhua avoimesti tuntemattomalle. Toisaalta, tunsiko hän lopulta Juliusta niin hyvin kuin oli kuvitellut? Kai hänkin voisi kertoa tuolle uteliaalle naiselle oman versionsa.

”Jos totta puhutaan, me riitelimme.”

Lupe nyökkäsi niin kuin olisi tiennyt asian jo.

”Ette te tulleet tänne riitelemään”, Lupe hymähti.

”Asiat menevät puhumalla vain pahempaan solmuun.”

”On helpompi riidellä kuin olla surullinen”, Lupe huokasi.

”Mitä tarkoitat?”

”Riiteleminen on usein surematonta surua.”

”Missä Julius on nyt?”

Lupe kohotti kulmiaan.

”Eikö Julius palannut illalla hotellille?”

”Palasi. Mutta aamulla se oli jo lähtenyt jonnekin.”

Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.

Lupe risti kätensä eteensä.

”Tiedätkö, mitä teidän pitää tehdä? Mennä autiomaahan.”

”Autiomaahan? Me ajattelimme mennä rannalle.”

Lupe pudisteli päätään.

”Autiomaasta löytyy vastaus kaikkeen.”

”Onko se jokin turisteille järjestetty retki? Onko siellä shamaani sulkapäähineessä tanssimassa nuotion ympärillä?”

”Ei, autiomaassa ollaan yksin. Siinä on koko jutun idea. Minä vien teidät sinne. Puhuin siitä jo eilen Juliukselle.”

”Onko se edes turvallista?”

”Minä huolehdin kaikesta. Luota minuun, tunnen autiomaan.”

Lupen ystävällisyydessä oli jotakin epäilyttävää, Helga ajatteli. Kenties tämä jättäisi heidät keskelle hiekkaerämaata ja häviäisi heidän rahojensa ja passiensa kanssa.

”Emme halua olla vaivaksi”, hän sanoi.

”Mitä turhia”, Lupe sanoi.

”Autan mielelläni. Äläkä Juliuksesta huoli, kyllä se palaa takaisin.”

Kaupungin keskusaukiolla istuskeli pareja kuhertelemassa. Joukko vanhoja miehiä seisoskeli suihkulähteen luona ja jutteli keskenään. Vanha, kokoon painunut vanhus yritti myydä ihmisille onnenarpoja. Miehellä oli päässään auringossa kimalteleva paljettihattu ja ruusu korvan takana. Aukion keskellä seisoi pönäkkä, matadorin kiiltelevään asuun pukeutunut mies miekan kanssa ja esitti jahtaavansa näkymätöntä härkää. Miekka tavoitteli yhä uudestaan tyhjää, miehen ympärille kerääntynyt yleisö nauroi ja taputti käsiään.

Helga mietti, mitä tekisi, jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota.

Helga mietti mitä tekisi jos Julius ei palaisikaan. Ehkä Julius halusi erota. Oli mahdollista, että Julius istui juuri nyt jossakin kaupungin cantinoista varmana päätöksestään. Helgan vatsaa kylmäsi. Miksi rakkaudessa tuntui aina loppuun asti siltä, että kaikki eripura oli vain väärinkäsitystä? Että ei oltu löydetty oikeita sanoja ja että jos ne löytyisivät, kaikki olisi vielä korjattavaissa? Entä jos niin ei ollutkaan?

Matador nosti taas miekkansa valmiina tappamaan näkymättömän härän.

Oli helpompi paeta kuin kohdata vaikeudet silmästä silmään. Jaakko oli ollut pakoa, fantasiaa, jota hän oli elänyt päänsä sisällä. Hän oli halunnut uskoa, että olisi mahdollista aloittaa alusta. Totuus oli kuitenkin, että ovia ei olisi loputtomiin avattavaksi.

Ehkä rakkaudessa oli aina kyse tanssista näkymättömän kanssa, Helga mietti. Ehkä rakkaus oli sitä, että kurotti toisen kautta kohti jotakin suurempaa. Hän muisti, miten rakastuneita he olivat Juliuksen kanssa alkuaikoina olleet. Nyt kun sitä ajatteli, hän oli heijastanut Juliukseen toiveensa ja halunsa, nähnyt tässä sen minkä oli halunnutkin.

Ja sitten äkkiä Juliuksen lapset olivat istuneet heidän kanssaan ruokapöydässään. Oli niin kuin joku olisi vaihtanut näytelmää heille siitä kertomatta. Lapset kauhoivat kasviskeittoa lautasiltaan ja puhuivat lakkaamatta äidistään. Äiti on hyvä tekemään makaronilaatikkoa. Muistatko isä, kun oltiin äidin kanssa Rodoksella? Lapset olivat selvästi kuvitelleet, että vanhempien ero oli jollakin tapaa Helgan syytä. Pikkuhiljaa he olivat tottuneet häneen niin kuin huonekaluun totutaan. Helga puolestaan oli hyväksynyt roolinsa näytelmän sivuhenkilönä.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Kyse ei silti ollut vain lapsista.

Hänen ja Juliuksen olisi pitänyt hyväksyä se, että rakkaus jäisi vaille lopullista täyttymystä.

Silti heidän yhteinen elämänsä oli ollut riittävän hyvää, nyt kun sitä tarkasteli etäisyyden päästä.

Matador iski miekkansa näkymättömän härän sydämeen. Yleisö vihelsi ja taputti.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

 

Venla Hiidensalo

  • Vuonna 1975 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut kolme romaania.
  • On opiskellut viestintää ja kirjoittamista sekä työskennellyt vapaana toimittajana.
  • Kiinnostunut valtasuhteista yhteiskunnassa ja perheissä.
  • Asuu uusperheessä Helsingissä, tyttären äiti.

Riina ja Jaana lähtevät viihteelle. Ensin naiset tarkastavat terassien tarjonnan ja loppuillasta tanssilattialta löytyy ihana mies.

Ajattelin kivipuutarhaani ja ryhdyin suunnittelemaan työaikatauluani. Kehtaisinko soittaa Uskolle ja kysyä peräkärryä? Ei, en halunnut vaikuttaa hyväksikäyttäjältä. Ymmärsin toki, että Usko teki piharakentamista työkseen… ja itsehän hän oli tarjoutunut auttamaan?

Juoksin ajatuksissani ja Puppe laukkasi kevyesti rinnallani. Hiekkatie kääntyi aivan rannan tuntumaan, kun erotin lyhtytolpan valossa pariskunnan, joka istui puistonpenkillä. Laitoin hieman kateellisena merkille heidän läheisyytensä. He eivät puhuneet, olivat vain ja katselivat toisiaan.

"Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä."

Puppe alkoi vetää remmissä. Toruin sitä ja juoksin pariskunnan ohi nopeasti, sillä olin pilannut heidän intiimin hetkensä. Polku kaartui taas ja seuraava valotolppa tuli näkyviin. Kiskaisin Pupen remmiä, sillä huomasin samassa sen edessä pystykorvaisen koiran. Vastaantulija päästi korkean ulvaisun. Koira heilutti häntäänsä ja laski etutassunsa maahan, odottaen leikkikaveria. Kuulin, kuinka pystykorvan omistajakin pysäytti koiransa Flexi-kelan. Kun mies asteli valokehään, kohotin katseeni koirista. Tunnistin hänet. Se oli Usko, joka sanoi yllättyneenä:

”Ai Riina… sullakin on koira?”

Sydämeni sykähti yllätyksestä. Olin hengästynyt hölkkäämisestä ja vastasin yhteen hengen vetoon:

”Joo ja ei. Tää on mun siskon koira.”

Tunsin ulkomuotoni räjähtäneeksi ja kasvojani kuumotti. Toivoin kiivaasti, että valotolppa olisi ollut sammuksissa. Olisin saattanut hölkätä Uskon ohi, tajuamatta sitä ollenkaan ja nolaamatta itseäni. Olin tehnyt kehnon ensivaikutelman jo kolme kertaa, jos se oli edes mahdollista.

Usko sen sijaan oli yhtä tyylikäs kuin viimeksikin ja piteli tarkkaavaisen, mutta ystävällisen oloista suomenpystykorvaansa kevyellä kädellä. Puppe hyppeli sinne tänne ja haukahteli. Tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Usko kyykistyi ja annoin Pupen mennä haistelemaan. Hän antoi koiran haistaa kättään. Katselin vaivihkaa, kuinka miehen rauhallinen olemus tuntui siirtyvän koiraan. Myös minä rauhoituin ulkoisesti. Jokin ison miehen lempeydessä eläintä kohtaan liikutti sisimpääni. Jäin katselemaan näkyä, kunnes outo rohkeus valtasi minut.

”Hei, mihin suuntaan olet menossa? Kävelläänkö yhtä matkaa?”

Usko kohotti katseensa ja trendikkään parrakas suu kääntyi hymyyn.

”Joo, kävellään toki. Jätän autoni yleensä sataman parkkiin.”

Kun hän nousi, käänsin Pupen paluu suuntaan. En ollut juossut vielä kovin pitkälle, mutta alkuperäinen syy lenkkiini oli jo hoidettu: Hiron tapaamisesta johtuneet sekavat tuntemukseni olivat haihtuneet. Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä. Kun katselin rauhallisen oloista, itsevarmaa ja aikuista miestä, tunsin itseni taas tasapainoiseksi ja ihan täysjärkiseksi.

Ohitimme uudelleen rannassa istuvan parin. Vilkaisin heitä ja tunsin samassa muiston sykäyksestä, jota olin tuntenut koskettaessani Hiroa. Samalla tiesin, etten ollut vielä täysin turvassa kuuman, nuoren miehen lumolta.

Kävelimme Uskon kanssa rinnatusten pitkin Näsijärven rantaa. Valaistu pururata päättyi aivan liian nopeasti sataman parkkipaikalle. Usko kääntyi kohti autoa, mutta tunsin, kuinka hän viivytteli. Yritin keksiä jotain sanottavaa – jotain, jonka avulla olisimme voineet pitkittää mukavaa hetkeä vielä tovin.

"Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa."

Usko hymyili ja heilautti kättään.

”Hei. Oli kiva nähdä, mennään vaikka toistekin lenkille. Tylsäähän täällä on aina yksin pyöriä.”

Nyökkäsin.

”Joo, niinpä. Mennään vaan. Ja kun saan pihani kuntoon, voin kutsua sut teelle tai kahville.”

Sanat lipsahtivat huuliltani. Onneksi hämärtyvä ilta peitti nolostukseni, sillä en halunnut kuulostaa liian epätoivoiselta tai tyrkyltä. Saattoihan jopa olla, että Usko eli parisuhteessa? Kai tuollaisella pitkällä ja raamikkaalla miehellä oli vientiä. Hän vaikutti niin vakaalta ja luotettavaltakin… aivan erityyliseltä kuin Hiro, kuuma, adrenaliinia hohkaava kendo-opettajani .

Mutta pelostani huolimatta Usko heilautti vain kättään, eikä vaikuttanut lukeneen liikoja rivien välistä.

”Joo, tsemppiä sen pihan kanssa! Palataan!”

Heilautin kättäni vastaukseksi. Yllytin Pupen juoksuun ja keskikokoinen villakoira laukkasi rinnallani kotipihaan saakka.

Kun kiipesimme ylös pihaportaita, poskiani kuumotti huomattavasti. Hymyilytti ja nauratti.

Mikä ilta! Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa . Joskus oli aivan mahtavaa olla sinkku. Kaikki mahdollisuudet, pihapolut ja moottoritiet, olivat minulle auki.

"Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas."

Nukuin puoleen päivään saakka. Puppe makasi vieressäni sängyllä, eikä sillä vaikuttanut olevan tänään kiirettä mihinkään. Siirryin asteittain unten mailta todellisuuteen ja hautasin hymyilevät kasvoni tyynyyn. Mieleeni tulvi hetkiä edellispäivän kohtaamisista: Hiron nahkatakin tuoksu, Uskon raikas metsäntuoksuinen partavesi. Havahduin lopullisesti vasta, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tartuin siihen kömpelösti.

”Haloo…?”

”Moi Riina! Herätinkö, kuulostat ainakin siltä!”

Kuulin puhelimen toisessa päässä Jaanan pirteän äänen. Nousin sängylle istumaan ja haroin pitkää mustaa tukkaani.

”Joo, moi… tuli hiukan valvottua, kun en saanut unta. Mitäs mielessä?”

Jaanan innostunut ääni kaikui kirkkaana luurin toisesta päästä.

”Kuule, tuli tässä mieleen, että lähdetään tänään viihteelle! Ilonassa on live-musiikkia ja joku söpö suomirokki duo. En ole ollut aikoihin missään, etkä varmaan sinäkään. ”

Olin liian väsynyt sanoakseni Jaanalle vastaan.

Jaana höpötti iloisena, mutta saatoin itse ajatella vain aamukahvia. Kun puhelu päättyi ja raahauduin keittiöön, alkoi mieleeni kohota valveunia. Sydämeni syke kiihtyi, kun ajattelin Uskoa. Ehkä voisin kutsua hänet mukaamme terassille ja myöhemmin jatkoille yökerhoon?

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Kahvinkeitin pulputti ja levitti huoneeseen kahvin tuoksua. Hoitopuudelini tassutteli viimein seurakseni. Se haukotteli ja ryhtyi vilkuilemaan vihjailevasti ulko-ovelle.

Kun astuin ulos, näin taimiruukut ja lannoitesäkit, jotka odottivat portaiden pielessä. Tiesin millä saisin kulutettua loppupäivän.

Kello lähestyi kuutta ja vilkuilin yhä kännykkääni. Olin lähettänyt Uskolle bussissa tekstiviestin, että olisimme Passionin terassilla. Mies ei ollut vastannut vielä mitään, mutta yritin uskotella itselleni, ettei se haitannut. Jaana oli mainiota seuraa.

Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas. Kauniit turkoosit pallokoristeiset kengät olivat tuliaiseni Japanista. Olin pessyt hiukseni uudelleen ja käyttänyt aikaa oikeaoppiseen kuivaamiseen. Pitkät mustat hiukseni aaltoilivat kauniisti latvoista. Olin kaiken kaikkiaan aika tyytyväinen itseeni.

Näin pian Jaanan, joka vilkutti ison aurinkoterassin keskellä. Jaanan punaiset hiukset loistivat ilta-auringossa.. Kiersin ystäväni luokse ja huomasin, että terassilla oli yllättävän paljon väkeä. Osa miehistä silmäili minua ja tunsin itsevarmuuteni kohoavan, vaikka Uskosta ei näkynyt vilaustakaan.

”Moi, et kai odottanut kauan?”

Jaana heilautti kättään.

”Moi! En ole, mutta kyllähän täällä kelpaa odottaa. Jaana katsoi minua salamyhkäisesti ja vinkkasi takavasemmalle.”

”Katsopa tuota pöytää… näetkö tuon kaljupäisen miehen? Kelpaisi kyllä…”

Laskin laukkuni tuoliin ja istuin sen viereiselle penkille. Virnistin ja kaivoin huulipunan laukkuni taskusta.

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Jaana kallisteli kättään puntaroiden ja iski silmää.

”No niin olenkin, mutta saahan sitä katsoa… Mutta entäs sinä, et sitten ainakaan löytänyt japanilaista miestä reissulta?”

Ajattelin saman tien Hiroa. Hän ei ollut reissulta ja enemmän poika kuin mies. Jokin Jaanan heitossa sai kumminkin poskeni punoittamaan. Päätin, etten paljastaisi mitään kyseenalaista matkani jälkimainingeista. Ensi torstaista eteenpäin Hiro olisi vai kendo-opettajani, ei muuta. Nuorelle ja itsevarmalle miehelle olin vain keski-ikäinen täti, jolle hän oli ollut kohtelias… Ja ellei, niin Usko antoi minulle syytä odottaa aivan erityyppistä kohtaamista. Jaanalle sanoin kumminkin:

”En, sitä paitsi japanilaiset miehet etsivät kotirouvaa. Minä en osaa kokata edes mitään lasagnea vaativampaa.”

Jaana räjähti nauruun.

”No mutta, sitähän varten meillä myydään K-marketissa sitä ”äitien tekemää”.”

Jaanan nauru tarttui helposti. Nappasin laukun olalleni ja astelin tiskille jo paljon rennommin ja vilkaisin viimeisen kerran puhelintani. Jos Usko ei ollut kiinnostunut seurastani, ehkäpä joku muu olisi.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Hetkeä myöhemmin olin työntymässä ahtaiden pöytien välistä paikalleni, kun kuulin useiden moottorien murahduksen. Nostin kasvoni ja näin, kuinka kaksi moottoripyörää ajoivat torin laitaa. Toinen oli mustavihreä. Sydämeni hypähti. Tunsin itseni vainoharhaiseksi, mutta en voinut mitään sille , että moottoripyörän ääni oli herättänyt minussa hermostuneen odotuksen. Entä, jos se oli Hiro? Mutta mikä oli todennäköisyys... Tampereella oli paljon motoristeja.

”Mutta oikeasti, miksi et seurustele? Olet fiksu ja vetävän näköinen mimmi, Jaana kysyi.”

Otin hörpyn juomaa, jotta ehdin miettiä vastaustani. Sillä todellakin, miksi en seurustellut?

”Ei ole vain tullut oikea kohdalle, ei kai siinä muuta…”

Jaana ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän siristi kauniisti rajattuja silmiään ja mutristi huultaan.

”Miehet eivät tule kohdalle, jos ei anna tilaa.”

Kohautin olkapäitäni. Jaana huokasi teatraalisesti ja näytti päättäväiseltä.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Vilkaisin taakseni Jaanan osoittamaan suuntaan ja olin purskauttaa siiderit suustani.

Terassia lähestyi aidan toisella puolelta kaksi miestä, joista toisella oli mustavalkoinen nahkainen moottoripyörätakki ja toisella kokomusta. Jälkimmäisen silmillä olivat kultaa heijastavat peililinssiset aurinkolasit, mutta tunsin Hiron silti heti.

Jaana hykerteli huvittuneena, kun käännyin nopeasti takaisin päin ja yritin maastoutua laukkuni puoleen. Nostin siiderin uudelleen huulilleni. Jaana nojasi kämmeneensä ilmeisen tyytyväisenä.

”Eli aasialaistyylinen look toimisi sittenkin? Hymyilin ja yritin vastata vitsikkäästi, vaikka odotin hermostuneena, huomaisiko Hiro minua.”

”No eihän siinä tyylissä mitään vikaa ole. Mutta puhutaanko välillä sinun mieskuvioistasi?”

Jaana otti syötin. Sain seurata rauhassa sivusilmällä, kuinka Hiro kiersi kaverinsa kanssa terassin ja suuntasi kohti baaritiskiä. Katsellessani hänen komean pitkää varttaan ja itsevarmaa olemustaan, en ollut varma halusinko Hiron huomaavan minua vai en. Muistin yhtäkkiä taas Uskon ja vilkaisin puhelintani.

Ei uusia viestejä.

Olin samalla kertaa sekä harmistunut että huojentunut.

Kuuntelin Jaanan selvitystä siitä, millaista oli kasvaa erilleen pitkän parisuhteen aikana. Käsite oli minulle tuntematon, enhän ollut koskaan pystynyt vielä seurustelemaan vuotta pidempään. Olin tapaillut toki monesti, mutta kun ihastumisen luomat vaaleanpunaiset lasit haihtuivat silmieni edestä, paljastui niiden jäljiltä aina silmiinpistäviä vikoja. En ollut itse täydellinen, mutta vaatimuslistani kävi ajan kuluessa pidemmäksi. Nykyisin en enää edes tiennyt, mitä hain – tiesin vain, että tunnistaisin oikean hänet nähdessäni. Samoin kuin ainutlaatuisen vaatteen shoppailureissulla.

Silmieni edessä oli nyt jotain. Sellaista, joka kiinnitti huomioni kaikesta järkeilystä huolimatta. Tiesin, että kiehtova ulkonäkö oli vaatimuslistani kärjessä. Fyysinen vetovoima auttoi yli pahemmista karikoista, sen avulla jaksaisin katsella miestä huomennakin ja kuukausin päästä. Mutta Hirossa oli jotain muutakin. Olin aistinut huolehtivaa lempeyttä itsevarman kuoren alla. Se lisäsi vetovoimaa: jokainen nainen tahtoi huomiota, rakkautta ja tuntea olonsa turvalliseksi. Olin lukenut artikkelin, jonka mukaan mies taas kaipasi arvostusta. Pieniä tekoja, joiden kautta saattoi tuntea olevansa perheen pää, tarvittu ja voimakas.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Hiroa katsellessani ajattelin, että hänelle tuo ei tulisi teettämään haastetta. Naisen arvostus piti ansaita, mutta siihen riittivät pienetkin teot. Kokemukseni mukaan parisuhteen saattoi kumminkin tuhota samalla tavalla: nalkuttamalla ja olemalla välinpitämätön.

Katseemme kohtasivat. Hiro nosti tuoppiaan. Hymyilin ja nostin omaani. Kaikki oli niin luonnollista, että unohdin stressata syistä ja seuraamuksista.

Silloin puhelimeni soi.

Näytöllä vilkkui nimi Usko Lehtinen.

”Riina.”

”Moi! Sori, kun en ehtinyt vastata aiemmin. Pääsin vasta kotiin. Harmi vaan, en varmaan pääse tänään lähtemään. Lupauduin aamusta yhdelle rakennuskeikalle. Mutta jos lauantai-ilta sopii, niin palataanko asiaan?”

Uskon ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta.

”Joo, ei se mitään… Katsotaan, jaksanko lähteä huomenna, kun ollaan nyt kaupungilla. Mutta ellei huomenna, niin joku toinen päivä. Tai käydään vaikka koirien kanssa lenkillä rantakallioilla.”

”Hyvä idea! Mukavaa illan jatkoa!”

”Kiitti, samoin!”

Jaana katsoi minua kysyvästi, mutta hymyilin näennäisen rauhallisesti, aivan kuin soittaja olisi ollut sisareni.

Usko ei päässyt tulemaan. Olin tälläytynyt turhaan ja se harmitti. Toisaalta, tunsin oloni itsevarmemmaksi. Jaanahan se oli minua pyytänyt viihteelle, joten tästä oli ollut tarkoituskin tulla tyttöjen ilta. Enkä sitä paitsi kaivannut liian innokasta esiliinaa mukaan treffeille.

Hautasin kännykkäni syvälle käsilaukkuuni ja päätin, etten vilkuilisi sitä enää lainkaan. Otin vaihdossa esille pitkähihaisen neuleeni, sillä ilta-aurinko loi viimeisiä lämpiä säteitä Tullintorin punatiilisten rakennusten yli.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Jaana hörppäsi viimeiset siemaukset ja jätti punaiset huulipuna jäljet tuoppiinsa.

”Joo, mennään vaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin seisoimme Ilonan jonossa ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme legendaarisia firman pikkujouluja parin vuoden takaa. Jätimme neuletakkimme narikkaan ja painuimme täpötäyden yökerhon sokkeloon. Seurasin Jaanan vanavedessä poppia jytäävän tanssilattian poikki baaritiskille. Tilasin kuitenkin pelkän colan, sillä muistin taas pelätä huomista darraa.

"Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten."

Jaana nosti foliohuiskalla koristellun drinkkinsä ilmaan ja lähti vyörymään kohti pöytäryhmiä.

”Tule! Kyllä kaksi naista aina johonkin pöytää mahtuu.”

Suomirock duo alkoi soittaa Ismo Alangon Extaasiin ja tartuin Jaanaa olkapäästä. Viitoin kohti tanssilavaa ja huusin musiikin yli.

”Hyvä biisi! Mennään tanssimaan!”

Vaihdoimme suuntaa ja kiemurtelimme tiemme tanssilattian reunalle.

…Uskon rakkauteen... Extaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän…

Tunsin, kuinka rytmi otti vallan. Annoin sen liikuttaa vartaloani ja suljin hetkeksi silmäni.

Extaasiin… Sinne vie lämmin iho vasten toista…

Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten. Haistoin tutun hajuveden, huumaavan sekoituksen omenaa, kanelia ja aavistus bambua. Minun ei tarvinnut kääntää katsettani olkani yli, että tunnistin Hiron. Hän painautui minua vasten. Tunsin ihollani väristyksen ja annoin lasini vaipua läheiselle kaidetasolle, ennen kuin se kirpoaisi hervottomiksi muuttuvista sormistani.

Musiikki vei meidät mukanaan ja vapautti minut ajattelemaan vain ihollani. Tunsin, kuinka Hiron kädet vaelsivat vyötärölleni ja hän kumartui minua vasten niin, että hiukseni koskettivat hänen leukaansa. Musiikin viettelevä sävy antoi omille käsilleni luvan koskettaa hänen reittään.

Tanssilattian pimeyttä halkaisi pinkki valokeila. Näin sen väläyksessä Hiron tummat silmät. Kun valo katosi ja ympärillämme liikkuvat ihmiset hävisivät yhdeksi suureksi massaksi, tunsin, kuinka Hiron sormet koskettivat poskeni sivua. Hän käänsi kasvoni itseään kohti. Seurasin liikettä, kohotin kasvoni ja tunsin pehmeät huulet omillani.

Ellen olisi jo päästänyt irti lasista, se olisi särkynyt lattialle viimeistään suudelman myötä. Pehmeä kosketus kokeili huuliani. Kun vastasin siihen, unohdin samalla Jaanan, Uskon ja ikäkriisini. Tunsin vain täyteläiset huulet ja sormissani Hiron mustan t-paidan peittämän selän, jolle sormeni olivat varovasti vaeltaneet.

Uskon rakkauteen…

En tiennyt rakkaudesta, mutta uskoin sillä hetkellä ajoitukseen ja Jaanan sanoihin: kehoni oli jo päättänyt antaa Hirolle tilaa ja mahdollisuuden.

Kun kappale loppui ja seuraava alkoi, kurotin kohti juomaani. Kaikki oli vain tapahtunut ja yritin hetken ymmärtää, mitä olin tekemässä. Hörppäsin ja katsoin ympärilleni. Jaana oli kadonnut. Hiro ei antanut minut sen sijaan karata liian kauas, vaan tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua suurelta tanssilattialta pienemmän pubin puolelle. Varjoisassa käytävässä hän nojasi seinään ja veti minua lähemmäs. Musiikki oli vaimeampaa. Annoin periksi ja astuin häntä vasten. Hiro veti toispuolisena valuvan tukkansa pois silmiltä ja katsoi minua hymyillen kulmiensa alta.

”Komban wa.”

Se tarkoitti hyvää iltaa japaniksi. Katselin häntä tovin ja vastasin.

”Iltaa.”

En tiennyt miten jatkaa tai mitä ajatella, mutta tunsin, että hän oli yhtälailla yllättynyt asioiden ottamasta käänteestä kuin minäkin. Aivan kuin viaton flirtti olisi tuonut eteen yhtäkkiä varteenotettavan kumppanin. Hiro katsoi minua tiiviisti.

”Olet hyvä tanssimaan.”

Äänekäs ihmisjoukko ohitti meidät ja painauduin lähemmäs, jotta hän saattoi kuulla vastaukseni. Poskemme lähes koskettivat jälleen, kun sanoin:

”Niin sinäkin.”

En ollut voinut olla huomaamatta, että Hiron hyvä fysiikka taipui myös tanssiin. Hän oli liikkunut terävin ja itsevarmoin liikkein kuin harjaantunut hiphop-tanssija. Miehen itsevarmuus herätti minussa lähes alkukantaisen tunteen: halusin olla lähellä, koskettaa. Näin myös ohi kulkevien naisten vilkaisut: Hiro oli komea ilmestys. En saattanut olla tuntematta salaista ylpeyttä siitä, että seisoin siinä, hänen rinnallaan.

Tunsin samassa, kuinka Hiro kosketti hiuksiani ja veti minut lähemmäs. Suudelma oli ensin varovainen, mutta muuttui kiihkeämmäksi. Painauduin häntä vasten ja tunsin vartaloidemme lämmön. Tunsin myös, kuinka Hiro kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja kumartui puoleeni.

Vain tämä hetki, tämä ilta... Annoin itselleni luvan unohtaa, että parisuhde rakentui muustakin kuin fyysisestä vetovoimasta. Hiron täyteläiset huulet tuntuvat pehmeiltä omiani vasten ja hänen suunsa vihjasi, että vielä parempaa oli tulossa.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Uskon reippaus ja aikuisuus viehättävät Riinaa, mutta myös mystinen moottoripyörämies saa sydämen sykkyrälle.

Kello tuli puoli kuusi. Päästin irti kottikärryjeni kädensijasta ja metallijalat kalahtivat kaupan parkkipaikan asfalttiin. Pihassa oli kaksi autoa, mutta kummassakaan ei näkynyt kuskia odottelemassa. Vilkaisin Raisaa hermostuneena.

”Ei näy vielä. Olisin tietysti voinut kysyä, millaisella autolla hän ajaa… mutta eipä tullut siinä tilanteessa mieleen.”

Kuten ei moni muukaan ajatus, sen tähden, että olin ollut liian hämilläni yllättävästä tilanteesta, josta Usko oli minut pelastanut.

Raisa kaivoi käsilaukkuaan ja otti esiin purkkapakkauksen.

”Otatko? Ja selitä nyt vielä kerran – millaista miestä me odottelemme?”

Pudistin päätäni tarjotulle purukumille. Tässä tilanteessa oli todennäköistä, että vetäisin sen joko väärään kurkkuun ja tukehtuisin siihen. Enkä halunnut kohdata Uskoa samalla, kun mäyskytin purkkaa kuin joku teini. Tällä kertaa olin sentään varma, että epävirallinen deittini oli ylittänyt aikuisuuden rajan. Vilkuilin ohi ajavia autoja ja tulin ikävän tietoiseksi valkeista sääristäni, jotka paljastuivat lyhyitten farkkushortsien lahkeista. Lisäsin mielessäni purkin itseruskettavaa voidetta ostoslistalle.

”Parta, työhaalari, kumisaappaat: näyttää hiukan metsurilta.”

Raisa tirskahti ja katsoi minua huvittuneena.

”Ja sinä mietit tunnin ennen lähtöä, mitä laitat päälle… kunnes valitsit tuon kuluneen bändipaidan ja farkkushortsit. Mun ei tarvitse edes nähdä tätä miestä ja tiedän, että se sopii sulle täydellisesti.”

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa oli itse pukeutunut nykymuodin mukaisiin piukkoihin treenihousuihin, toppiin ja löysään napamittaiseen collegehuppariin. Mulkaisin häntä muka pahoillani ja näytin kieltä.

”No, en ehkä ole tyylitietoinen, mutta mulla on työt kesken takapihalla. Ja odota vaan: kun olet itse kymmenen vuotta vanhempi, muistelet kauhulla noita vetimiä ja nuorten muotia. Farkkushortsit ja bändipaita ovat sen sijaan aina klassikkovalinta.”

Raisa virnuili ja pyöritti päätään säälivästi.

”Whatever, sis… mutta nyt mua kyllä kiinnostaa nähdä tämä tyyppi. Sähän voisit pyytää sitä kiitokseksi terassille ja tarjota oluen?”

Pudistin päätäni ajatukselle.

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa ei antanut periksi vaan maanitteli.

”Sanot vaan, heität ehdotuksen ilmaan ilman mitään vikittelyä…”

En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun musta hybridimaasturi kurvasi pihaan. Katselimme oudon hiljaista autoa ihmeissämme, kunnes kuskin paikalta nousi parrakas pitkä mies. Usko oli jättänyt vihreät työhaalarinsa ja pukeutunut niiden sijaan lyhythihaiseen punamustaruudulliseen kauluspaitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihareihin. Kun mies käveli autonsa perään, hän tunnisti minut ja heilautti kättään. Raisa sihahti vieressäni.

”Onko tuo Usko? Sehän on hipsteri, eikä mikään metsuri!”

Vilkaisin Raisaa epäillen ja tartuin kottikärryjeni kahvoihin.

”Jaa hipsteri? En mä tiedä sellaisista mitään, mutta ainakin sillä on persoonallinen tyyli.”

Raisa tönäisi minua salaa olkapäällään. Kun kävelimme autoa kohti, hän sanoi hiljaa:

”Aika cool, sun pitää ehdottomasti pyytää tuo oluelle…!”

Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun laskin kottikärryt hybridikatumaasturin viereen. Usko avasi peräluukun ja vilkaisi meitä pahoillaan.

”Moi ja sori, että olen hiukan myöhässä. Joskus tarhalla pyörii asiakkaita vielä sulkemisajan jälkeenkin. Mutta tässä nämä säkit nyt ovat.”

”Anna mä kärrään nämä perille saakka.”

Aloin vetää puutarhahanskoja käteen ja vilkaisin miestä, jonka katse kävi Raisassa ja minussa. Ehkä olin sittenkin valinnut vaatteeni oudosti ja kadottanut klassisen tyylitajuni?

”Moi ja ei se mitään, kiitos tosi paljon avusta! Sisareni Raisa tuli mukaan vahtimaan säkkejä, jos mun pitää tehdä kaksi kärräysmatkaa. Piha on kyllä tuossa tien toisella puolella, mutta kumminkin.”

Ennen kuin ehdin käydä käsiksi ensimmäiseen isoon multasäkkiin, Usko oli jo tarttunut siihen ja laski sen kärryyn. Kolme multasäkkiä ja lannoitesäkki myöhemmin mies sulki peräkontin ja naksautti sähkölukon kaukosäätimestä kiinni. Olin juuri tarttumassa painavaan lastiin, kun Usko astui vierelleni.

”Anna mä kärrään nämä perille saakka. Multa painaa yllättävän paljon, eikä sun kottikärryjesi rengas ole ihan terässä.”

Suoristauduin nolona ja vilkaisin lussulta näyttävää rengasta.

”Ai, no kiitos… taas! Se on tuo rapattu talo tuolla ja nämä on menossa takapihalle.”

Kun Usko nosti tottuneesti kuorman ja lähti liikkeelle, Raisa loi minuun merkitsevän katseen ja sihahti suupielestään.

”Kysy nyt…!”

Kiiruhdimme Uskon perässä tienpiennarta. Kävelin hänen rinnalleen ja osoitin autoni ohi.

”Tuosta vasemmalta pääsee ympäri takapihalle.”

Usko harppoi eteenpäin, otti vauhtia ja työnsi kärryt voimakkaalla tönäykselle nurmikkoa ja hietikkoa erottavan matalan betonireunuksen yli. Näin kuinka miehen käsivarret pullistuivat koetuksesta lyhyiden hihojen alla – hän oli joko treenannut tai sitten fyysinen työ piti kuntoa yllä. Joka tapauksessa, näky paloi verkkokalvolleni.

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi.

Kiersimme rehottavien pensaiden lomitse takapihalle. Osoitin kuistin porraspielestä paikan ja Usko laski kottikärryt maahan. Kiusallisen sekunnit tikittivät päässäni.

”Tuota… miten mä voin korvata tämän sinulle, haluatko oluen? En ole kyllä varma, onko mulla just jääkaapissa mitään, mutta lähde joskus terassille niin tarjoan…?”

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi. Raisa teki tilanteesta vielä pahemman. Hän käveli ohitseni rappusille ja huikkasi mennessään teennäisesti:

”Mun puhelin soi sisällä, sori…”

Jäimme Uskon kanssa kahden ja odotin yhä vastausta.

Usko katseli uteliaana pihamaata ja sen räjähtänyttä tilaa, kunnes sanoi:

”Siistin kokoinen piha, tästähän saa vielä tosi kivan.”

Kun vihreät silmät kääntyivät viimein minua kohti, mies hymyili leppoisasti.

”Joo, toki siideri käy. Olutta en juo. Viikonlopulle oli luvattu aurinkoa, jos vaikka silloin?”

Nyökkäsin samalla kertaa helpottuneena ja hermostuneena, kun Usko kaivoi takataskustaan litteän nahkalompakon ja veti sieltä kortin.

”Tuossa on mun numero. Palataan asiaan.”

Nyökkäsin uudelleen, kuin puhekykyni menettäneenä ja otin kiiltävän vihreällä lakalla stailatun kortin. Siinä luki Usko Axel Lehtinen, Viherrakentaja, Länsi-Tampereen Pihapojat. Okei, eli hän oli myös yrittäjä – se selitti palveluasenteen. Työnsin kortin taskuuni ja tunsin oloni voittajaksi. Hymyilin kuin hölmö.

”Kiitos, mä laitan viestiä.”

Usko räpäytti merkitsevästi silmiään. Hän otti askeleen takaisin kohti etupihaa, mutta seisahtui vielä ja osoitti entistä patiota pihani keskellä.

”Millä olet ajatellut siirtää nuo lahonneet laudat? Soita, jos tarvitset apua kaatopaikkakuorman tekemisessä. Mulla on muun muassa peräkärry, jota voin lainata.”

Nyökkäsin. Sehän oli mahtavaa, sillä en ollut edes päässyt niin pitkälle suunnitelmassani. Olin kai ajatellut vain kasata laudat pihan perälle.

”Kiva! Mulla ei tosin ole vaan kovin iso budjetti… mutta jos kaksi siideriä riittää, niin tehdään kaupat?”

Olin kehittymässä flirttailun jalossa taidossa. Onneksi Raisa oli yhä sisällä, kun Usko iski silmää ja hymyili leppoisesti.

”Kuulostaa hyvältä, palataan!”

Katselin, kuinka pitkä mies heilautti kättään hyvästiksi ja harppoi pihatielle.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Kun hän katosi K-Marketin parkkipaikan suuntaan, kävin istumaan taloni kiviportaalle. Peitin suuni käsillä ja piilotin kasvoilleni kohoavan hymyn. Unbelievable. Uskomatonta. Mutta miehen nimi oli Usko – kaikkea sitä sattui ja välillä oli pakko uskoa.

Kun Raisa viimein astui ulos, hän katseli ympärilleen kysyvän näköisenä.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Katsoin Raisaa viekkaan näköisenä, kunnes hymyni välitti vastauksen. Raisa veti huparinsa kengurutaskusta kaksi siideritölkkiä ja ojensi toisen minulle.

”Noniin, se on sitten skool! Kesäloman kunniaksi!”

Otin tölkin vastaan ja naurahdin. Raisalla oli ehkä loma, mutta minä olin vain työtön – siinä oli pieni vivahde-ero… mutta mitä pienistä.

Kun kohotin kuivan päärynäsiiderin huulilleni, Raisa katsoi minua koiranpentuilmeellä.

”Mutta hei… mulla on yksi kysymys: voisitko ottaa Pupen hoitoon pitkäksi viikonlopuksi? Me lähdetään Jannen kanssa Yyteriin.”

Hörppäsin siideriä. Maistelin kuplivaa juomaa kielelläni ja mietin pientä keskikokoista aprikoosinväristä villakoiraa, joka vinkui, hyppi ja jahtasi omaa häntäänsä.

”Joo, voin ottaa.”

Ainakaan minulla ei olisi tekemisen puutetta, eikä asunto tuntuisi kolkolta. En ollut vielä täysin tottunut ajatukseen, etteivät vanhempamme enää asuneet talossa. Se oli minun nyt, mutta elin yhä siirtymävaihetta ennen ajatuksen lopullista kotiutumista.

”Jätät ilmeisesti torstain treenit väliin?”

Raisa nyökkäsi pahoitellen.

”Joo, sori! Toisin sen sulle jo huomenna. Mutta tulen taas sitten seuraavalla kerralla ja kyllähän sä siellä pärjäät… susta pidetään huolta.”

Sisareni hörppäsi siideriä ja onnistui melkein peittämään salakavalan hymynsä eleellä. Siristin silmiäni vastaukseksi ja otin itsekin kulauksen.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Hashime mashite!”

Torstaiaamupäivän käytin työhakemusten täyttämiseen, mutta kun kello tuli viisi, astuin Ylöjärven Liikuntakeskuksen kendosaliin. Olin pukeutunut valkoiseen t-paitaan ja mustiin college-housuihin, kuten suurin osa mustakin aloittelijoista. Aika näyttäisi, sijoittaisinko lajiin tosissani ja hankkisinko oikeat varusteet.

Odottelimme tunnin alkua, kun joukko mustiin täydellisiin kendoasusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä asteli saliin. Heidän keskellään käveli vanha harmaahapsinen japanilaismies. Yksi joukon nuorukaisista, vaaleatukkainen hoikka nuorukainen erkani meidän puolellemme salia ja tervehti ryhmäämme.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Minä olen Antti ja pidän teidän harjoituksenne tällä kerralla. Hashime mashite!”

Se oli japania ja tarkoitti hauska tutustua.

Olin pettynyt. Ei siinä mitään – uskoin toki, että Antti oli etevä opettaja, mutta… olin muistellut koko päivän vakiopettajamme Hiron hymyä ja pilkehtiviä tummia silmiä. Kun kävi selväksi, ettei hän ollutkaan paikalla, jännitykseni lässähti.

Otimme paikkamme ja aloitimme harjoituksen tervehdyksestä. Vilkuilin sivusilmällä salin toiselle puolelle. Yritin pohtia, oliko joku mustakypäräpäisistä kendokoista Hiro, mutta olin liian kaukana nähdäkseni kamppailijoiden vöihin kiinnitettyjä nimikylttejä. Käänsin katseeni eteenpäin ja keskityin harjoitukseen.

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Kun tunti oli ohi, kävelin ajatuksissani bussipysäkille. Autoni oli vasta palautunut huollosta ja bussilipulleni ladattua kuukausikorttia vielä jäljellä. Vaikka jouduin vaihtamaan bussia matkalla, halusin säästää periaatteesta ja käyttää korttini loppuun. Käännyin risteyksestä Koivumäentielle ja kaivoin korttia laukustani, kun tajusin, että katselin bussini perävaloja. Juoksin muutaman hyödyttömän askeleen sen perässä ja huidoin. Perhana! Bussikuski ei välittänyt, hänelläkin oli kai kiire kotiin.

Käännyin lannistuneena ja palasin bussipysäkin katokselle. Toivottavasti tuo ei ollut viimeinen vuoro?

Kaivoin juuri aikataulukirjaa esille, kun massiivinen, musta moottoripyörä kurvasi pysäkille. Vilkaisin sen tumma-asuista kuskia. Mies sammutti moottorin ja polkaisi sivujalan tuelle. Kun hän otti kypärän päästään, tunnistin Hiron. Oli lähellä, etten tiputtanut aikataulukirjaani kadulle, kun hän katsoi minuun ja sanoi:

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Vilkaisin jo mutkan taakse kadonneen bussin perään ja nielaisin.

”Joo, niin jäin… mutta mä olen menossa Lentävänniemeen saakka. Tuskin sä niin kauas viitsit heittää?”

Hiro kääntyi ja taputti katupyöränsä korkeaa peräpenkkiä.

”Kyllä mä voin heittää, jos uskallat tulla kyytiin? Mulla on toinen kypärä repussa.”

Otin askeleen lähemmäs ja tunsin, kuinka sydämeni alkoi takoa kiivaammin. Olin ollut aiemmin vain isäni moottoripyörän kyydissä, mutta tiesin, kuinka siellä oltiin: piti ottaa etummaisesta kiinni ja painautua selkää vasten, muuten ajo olisi tukalaa kuskille. Ajatus painautumisesta Hiroa vasten oli samalla kertaa sekä tukala että kuumottava. Tiesin jo ryhtyväni tähän, mutta lohdutuksekseni huomasin, että pyörä oli sentään täysitehoinen – eli Hiro oli sentään 24-vuotias. Laitoin repun takaisin selkääni ja vedin takkini vetoketjun kiinni.

”Onko sulla ollut tämä pyörä kauan?”

Olin keksinyt ovelan kysymyksen, jolla saatoin arvioida auttajani ikää.

Hiro ojensi minulle vihreämustan tribaalikuvioidun kypärän ja vastasi:

”Tämä on ollut vasta vuoden, mutta mulla oli vähän vanhempi tonninen pyörä kolme vuotta ja muita sitä ennen.”

Nyökkäsin. Osoitin sormellani moottoria peittäviä muovikatteita, jotka tekivät pyörästä virtaviivaisemman.

”Mikä sai sinut vaihtamaan katettuun… tulitko vanhaksi?”

Hiro nauroi ja painoi oman kypäränsä takaisin mustaan päähänsä samalla, kun vastasi minulle.

”Ai, sä tiedät pyöristä? No, ehkä mä en ollut koskaan tarpeeksi ”bomber” eli hyvä kikkailemaan… ja tykkään enemmän vauhdista.”

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Kun Hiro sitoi reppunsa ja käänsi takimmaiset jalkatapit esiin, minä kiinnitin kypäräni remmin. Katseemme kohtasivat hetkeksi. Kuvittelin nähneeni kiinnostuneen hymyn – ilme sai hänen silmäkulmansa siristymään, kun kypärän tiukat pehmusteet painautuivat nuorukaisen poskia vasten.

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Olin vaarallisella kurssilla, mutta hetken emmittyäni tartuin kuskini mustaan nahkarotsiin, nostin jalkani tapille ja nousin kyytiin. Kun Hiro polkaisi vaihteen päälle ja käänsi kaasua, laitoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painauduin kevyesti hänen selkäänsä vasten. Haistoin nahan ja miedon, mutta miehekkään sekoituksen partavettä ja bambun tuoksua. Mahtoikohan jälkimmäinen olla peräisin kendossa käytettävästä harjoitusmiekasta, shinaista?

Kaarsimme liikenneympyrästä ja moottoripyörän vauhti kiihtyi. Painauduin rohkeammin Hiroa vasten. Ilmavirta humisi korvissani, vaikka napsautin kypäräni visiirin kiinni. Kiihtynyt hengitykseni sai visiirin pian höyrystymään. Kun kurvasimme Vaasantien valtatietä kohti Tamperetta, painauduin entistä tiukemmin Hiron selkää vasten. Yritin pitää käteni kevyesti hänen vatsaansa vasten, mutta kuvittelin tuntevani kovat vatsalihakset takin läpi – vai oliko se sittenkään kuvitelmaa? Tunsin itseni noloksi, hetkellisesti. Mutta olinhan sentään saanut juuri selville, että Hiro oli sittenkin vain kaksi vuotta minua nuorempi. Tieto lievensi ikäkriisiäni… ja sai minut tuntemaan kutkuttavaa houkutusta. Miksi en tapailisi kerrankin nuorempaa miestä, vaikka tavallisesti hakeuduin itseäni vanhempien seuraan?

Tilanteen luoma läheisyys tuntui varastetulta nautinnolta. Silti epäilys kalvoi lähellä pintaa. Oliko orastava tunteeni molemmin puolinen, vai oliko minulle sattunut todellakin vain onni onnettomuudessa? Oli miten vain, nautin sillä hetkellä häikäilemättömästi, kaikin rinnoin miehisestä läheisyydestä, jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Hiro kiihdytti, ja vatsanpohjassani lenteli perhosia. Sormenpääni tunto herkistyi, kun kuvittelin tuntevani hänen treenatun vartalonsa yksityiskohtaisesti ohuen nahkatakin alla.

Kun moottoripyörä kurvasi viimein Lentävänniemeen ja pysähtyi K-Marketin pihaan, nousin kyydistä vaivalloisesti. Sormeni olivat kohmettuneet jännityksestä. Kiskoin kypärän jotenkuten päästäni ja ojensin sen takaisin. En saattanut peittää hymyäni.

”Kiitos, kävelenkin tästä kotiin. Paljonko olen velkaa bensoista ja vaivasta?”

Hiro huitaisi kädellään ilmaa.

”En mä mitään tarvi. On kiva ajella iltaisin, ja joskus kaipaan seuraa, kun ei sitä aina viitsi pyöriä samoilla pätkillä samojen jätkien kanssa.”

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Huomasin, että nuorukaisen lyhyeksi leikattu siilitukka oli jätetty keskeltä hieman pitemmäksi. Pään vasemmalla sivulla oli muutama partaterällä leikattu tyylikäs raita.

Yritin haroa ohimennen omat, ponihännällä tuulessa tuivertuneet hiukseni suoriksi ja vilkaisin kaupan suuntaan. Kaipasin vähiten nyt sitä, että Jaana sattuisi olemaan työvuorossa. En halunnut selitellä miesseuraani kenellekään.

Hiro luki hermostuneen liikkeeni väärin. Hän veti pitkän sauhun, tumppasi savukkeen ja otti kypäränsä.

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Yritin hymyillä ja paikkailla hermostunutta käytöstäni, mutta se ei tuntunut riittävältä.

”Joo, nähdään! Mulla onkin koira odottelemassa iltalenkkiä… eli pitää mennä, ennen kuin se tuhoaa paikat.”

Hiro nyökäytti päätään ja käynnisti pyöränsä. Katselin häntä ja huikkasin vielä:

”Kiitos tosi paljon, että viitsit heittää…”

Hiro nosti kättään, painoi vaihteen päälle ja ajoi parkkipaikalta. Lähdin samalla kotiinpäin, mutta vilkaisin vielä hänen peräänsä. Houkutus oli liian suuri.

Musta pyörä katosi katulamppujen valaisemalle tielle.

Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla.

Illat olivat alkaneet hämärtyä sinisiksi, vaikka kesää piti olla vielä jäljellä. Huokaisin typertyneenä ja jatkoin kotipihaa kohti.

Miten tässä oli näin käynyt? Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla. Yritin järkeillä ja toppuutella tuntemuksiani, mutta siitä ei ollut hyötyä. En voinut mitään sille, että olin aina ollut visualisti – oli vaikeaa, ellei mahdotonta olla katsomatta komeaa kohdetta toistamiseen. Ja vielä hankalampaa, jos kohteita oli kaksi.

Kun avasin oven ja laitoin valot päälle, Puppe villiintyi hyppimään ja vinkumaan. Laskin treenireppuni lattialle ja nappasin remmin naulasta. Tänä iltana voisin tehdä tavallista reippaamman iltalenkin – hölkkäisin lämmön kiertämään kohmettuneissa sormissani ja saisin samalla ajatukseni tuuletettua.

Suuntasimme Pupen kanssa Näsijärven rantaan, lenkkipolulle kohti Reuharinniemeä.

Jatkuu ensi viikolla.