Satu Tuppunen suuntaa jännittynein mielin päivälliselle ex-rakkaansa Karin lesken luo, mutta huomaa pian järjestäneensä itsensä ansaan. 

Kun Satu edellisillä kerroilla oli ajanut kohti Sipoota ja Lenan ja Karin merenrantakotia, hän oli ollut jännittynyt, totta kai, hänhän oli ollut tekemässä jotain kiellettyä, noloa, paheksuttua, hävettävää. Hän oli matkannut yli kahdensadan kilometrin päähän sukeltaakseen menneisyyteen, tai oikeammin: itseensä, niihin pimeisiin pölyisiin kammioihin, jotka oli kuvitellut sulkeneensa perässään, lukinneensa ja heittäneensä avaimet menemään vain huomatakseen kaikkien ovien repsottavan auki ja ruumiiden lojuvan kammioissa samoissa asennoissa ja samoilla sijoilla kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Huomio sai Sadun vakavasti pohtimaan ajan olemusta. Se ei ollut jana eikä se johtanut eteenpäin. Sitä voi luulla kiitävänsä rakettina elämässä eteenpäin vain löytääkseen itsensä savun hälvettyä lähtötelineistä.

Jännityksen tilalla oli kauhu. Enää viisi minuuttia. 

Edellisillä kerroilla Sipooseen ajaessaan Satu oli tuntenut jännityksen polttavana möykkynä rinnassaan kuin olisi vakooja matkalla hoitamaan peitetehtävää. Nyt spotit olivat syttyneet ja hän huomasi seisovansa sokaisevassa valomeressä salaisuudet nilkoissaan. Jännityksen tilalla oli kauhu. Mielen kammioiden sijan oli ottamassa todellinen rakennus huoneineen. Satu vilkuili hermostuneena kojetaulun kelloa määränpään lähestyessä. Enää viisi minuuttia ja hän astuisi Lenan ja Karin yhteiseen kotiin, taloon jonka elämää oli vakoillut, olohuoneeseen jonka tummalle lattialle oli nähnyt Karin lyyhistyvän. Oliko hän myös todistanut tämän kuolevan? Satu ei poistuisi talosta ennen kuin olisi ottanut siitä selvän. Ei ennen kuin olisi selvittänyt Lenan osuuden Karin kuolemassa. Hän tajusi sen voivan tarkoittaa, ettei hän poistuisi sieltä koskaan. Ainakaan elävänä. 

Satu näki tien kaartavan edessään oikealle. Kaarteesta lähti hänelle tutuksi tullut kapea tie rantaan. Talolle ei ollut enää kuin pari sataa metriä. Vähän matkan päässä vasemmalla erottui jo muuri ja sitten pylväiden välissä kohoava musta rautaportti. Sadun kurkkua kuristi.

Lena oli neuvonut painamaan portinpielessä olevaa summeria, jolloin hän vapauttaisi portin lukituksen ja Satu voisi ajaa suoraan pihaan. Talon edestä löytyisi pysäköintitilaa.

Sivuikkuna liukui alas ja Satu painoi summeria. Hän odotti kuulevansa kaiuttimesta äänen, tiedustelun siitä, kuka hän oli, tai tervetulotoivotuksen. Mutta äännähdystäkään ei kuulunut, ellei lukuun oteta portin aukeamisen synnyttämää vaimeaa surinaa. Satu odotti, kunnes portti oli liukunut sivuun, ja hänellä oli vaikeuksia saada jalkateräänsä painamaan kaasupoljinta sen jälkeenkään. Tie talolle avautui suorana edessä, mutta Satu ei saanut lähdetyksi. Octavian moottori kävi, mutta jalka ei suostunut siirtymään jarrulta kaasupolkimelle. Vielä voin perääntyä, hän ajatteli. Sitten hänen silmiensä eteen piirtyi jälleen alhaalla odottavan talon olohuoneessa näytelty outo episodi. Ja hän kuuli korvissaan Lenan äänen: Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut. Häntä ei enää ole.

Ja Satu tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoa. Jalka siirtyi jarrulta kaasulle ja hän sukelsi autoineen sisään portista, jonka taustapeili kertoi sulkeutuvan saman tien hänen takanaan. Tie vietti loivasti alaspäin rinnettä myötäillen. Talon edustalla oli tasaiseksi kivetty alue, jonka oikeaan reunaan Satu pysäköi autonsa.

Noustuaan autosta hän huomasi talon vasemmalla sivulla katoksella erotetun toisen rakennuksen, jonka kahdesta leveästä ovesta päätteli autotalliksi. Ulkona ei hänen oman Octaviansa lisäksi ollut muita autoja. Hän päätti jättää pienen matkalaukkunsa toistaiseksi auton tavarasäiliöön ja otti mukaansa vain olkalaukkunsa.

Talolle johti kivetty polku, joka sukelsi kymmenen askelmaa alempana autotallin taloon yhdistävän katoksen alle. Pääsisäänkäynti oli sijoitettu talon päätyyn. Massiivisen tumman oven eteen vei kaksi askelmaa. Ovessa oli jykevä leijonapäinen kolkutin, mutta ovikellon nappia Satu ei nähnyt oven kummallakaan puolella. Hän odotti hetken, tulisiko joku avaamaan oven – sisällä talossahan tiedettiin hänen ajaneen pihaan. Kun mitään ei tapahtunut, hän iski kolkuttimella kolme kertaa.

”Voi anteeksi, häärin keittiössä enkä kuullut tuloasi”, Lena selitti avatessaan oven.

”Mutta joku avasi portin”, Satu ihmetteli ääneen.

”Ah. Se oli vartija. Tai puutarhurimme. Sama ihminen. Hänen toimistonsa on autotallin yhteydessä. Mutta käy ihmeessä peremmälle. Eikö sinulla ole muita matkatavaroita?”

”Jätin laukun autoon. Epäröin vielä yöpymisen osalta. En haluaisi aiheuttaa niin paljon vaivaa”, Satu totesi astuessaan Lenan ohi avaraan eteiseen.

”Vaivaa? Älä ole hassu. Olen yksinäinen, kuten varmasti ymmärrät. Sinun seurasi on lahja”, Lena vastasi sulkiessaan oven.

”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi huolekkaana. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?”

Hänen sanansa pysäyttivät Sadun eteisen ja hallin väliseen oviaukkoon. Lahja? Se oli kuin jokin koodi joka loksautti palaset kohdalleen. Sadusta tuntui, ettei hän saanut enää henkeä. Hän tajusi langenneensa ansaan. Kaikki oli suunniteltu etukäteen, ja hän oli toiminut juuri niin kuin hänen oli toivottu toimivan: kutsuttanut itsensä Lenan luo. Ja siellä hän nyt oli. Pedon kidassa. Kun hän seuraavan kerran vilkaisisi ikkunasta ulos, hänen autonsa ei olisi enää talon edustalla, ja sitten olisi hänenkin vuoronsa kadota. Naps, terävät hainhampaat tekisivät hänestä selvää.

”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi huolekkaana. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen?”

Satu käytti tilaisuuden hyväkseen nähdäkseen Lenan reaktion:

”Ehkä tavallaan näinkin. Ajattelin, että tämä on talo, jossa Kari asui. Tajusin olevani hänen kodissaan ja sitten tajusin, etten voisi enää löytää häntä sieltä. Tunsin menettäväni hänet toistamiseen. En tiedä, pystytkö ymmärtämään, miltä minusta tuntuu.”

Lena katseli häntä pää kallellaan. ”Luulenpa pystyväni. Pyydän anteeksi sanavalintaani. En tullut ajatelleeksi, että Karin kuolema koskettaa myös sinua. Saisinko takkisi, niin ripustan sen tuonne kaappiin. Oletko syönyt?”

Lena otti Sadun takin ja pyysi tätä tulemaan perässään keittiöön. He ohittivat matkalla olohuoneen. Satu loi silmäyksen valtavien ikkunaruutujen takana aaltoilevalle musteensiniselle merelle ja värähti. Hänet valtasi hetkeksi täydellisen epätodellinen olo. Olenko todellakin nyt tällä puolella? Hänestä tuntui kuin olisi vakoillut itseään muurin luota ja joutunut oman kiikarinsa tähtäimeen. Lastenkirjoissa hereillä olo varmistettiin nipistämällä; Satu noudatti ohjetta. Mikäli kiputuntemusta oli uskominen, hereillä ollaan, hän ajatteli, eikä ollut varma, oliko ollenkaan hyvillään huomiosta. Kukaan ei tiennyt missä hän oli, ei kukaan Lenan ja portin avanneen tuntemattoman vartijan lisäksi. Hän ei ollut kertonut edes Iinekselle, miksi olisi, he sulkivat liikkeen jo kahdelta lauantaina ja huomenna olisi sunnuntai. Iines ihmettelisi hänen poissaoloaan vasta maanantaina. Kuinka pitkään tämä odottaisi ennen kuin ryhtyisi johonkin? Päivän, kaksi?

Satu havahtui mieltä kuohuttavista ajatuksistaan astuessaan keittiöön. Se oli avara, ikkunat antoivat kahteen suuntaan, ja toi Sadun mieleen paremmasta väestä kertovat amerikkalaiset elokuvat. Keskellä kohosi leveä saareke ja seinille oli ripustettu keittiövälineitä, kattiloita, lastoja, kauhoja ja pannuja. Lattia oli tummaa, miltei mustaa laattaa. Alakaapit olivat tummanharmaat, yläkaapit kirkkaanpunaiset. Mustissa kivitasoissa erottui verenpunaisia pisteitä ja juovia – kuin suonia.

Ilmeisesti Sadun kasvoilta kuvastui hämmästys, sillä Lena selitti naurahtaen kutsuvansa keittiötä omaksi Vesuviuksekseen.

”Mutta älä pelkää, käytän muitakin mausteita kuin chiliä”, hän sanoi ja iski silmää.

”Tämä on minun valtakuntani”, hän jatkoi sitten. ”Kari ei välittänyt ruoanlaitosta, eikä hänellä olisi ollut siihen aikaakaan. Liemien ja keittojen hämmentely on aina tuottanut minulle nautintoa. Siinä on jotain alkukantaista. Luulen, että meissä naisissa on kaikissa vähän noidanvikaa.”

”Mitä olet tekemässä? Voisinko auttaa jotenkin?”

”Toivottavasti pidät pastasta. Alla vongole. Simpukoita. Mutta tämä on käytännössä jo valmista. Jos haluat, voit viedä tuon tarjottimen olohuoneeseen. Kuljimme sen ohi, ehkä huomasitkin. Oikealla ylhäällä on ruokailuryhmä. Voit kattaa pöydän valmiiksi tai jättää astiat tarjottimelle, kuinka haluat. Tulen kohta perässä. Punaista vai valkoista?”

Satu pysähtyi hämmentyneenä tarjotin sylissään.

”Viiniä. Joidenkin mielestä simpukoiden kanssa voi nauttia vain valkoista, mutta minusta se on makukysymys”, Lena lisäsi.

”Valkoista. Kiitos”, Satu vastasi ja astui tarjottimineen olohuoneeseen johtavalle käytävälle.

Tullessaan olohuoneeseen ja nähdessään paikan johon Kari oli lyyhistynyt, Satu oli pudottaa tarjottimen. Hänen käsistään vain katosi voima. Hän joutui juoksemaan viimeiset metrit saadakseen tarjottimen laskettua pöydälle. Se helähti pudotessaan pöytälevyyn, mutta astiat jäivät ehjiksi. Satu nojasi hetken lähimmän tuolin selkämykseen saadakseen hengityksensä tasaantumaan. Äkkiä hänestä tuntui kuin joku olisi katsellut häntä. Hän kääntyi ympäri, mutta ei nähnyt ketään. Tärisevin käsin hän alkoi nostaa astioita ja ruokailuvälineitä tarjottimelta pöytään.

Ruokailutila oli olohuoneen ylätasolla, osin kuin parvekkeena sen yllä. Sitä kiersi meren puolella kaide. Satu ei ollut huomannut ruokailutilaa kiikaroidessaan alhaalta rannan tuntumasta. Hän tajusi sen jäävän parven lattian ja kaiteen varjoon. Sieltä avautui henkeäsalpaava näkymä kauas merenselälle.  

Matossa ei näkynyt jälkiä kuolemasta.

Katettuaan pöydän Satu jäi seisomaan kaiteen ääreen katsellen ensin merta, sitä alapuolella avautuvaa olohuonetta, joka tyylikkäine kalusteineen näytti ylellisen sisustuslehden keskiaukeamakuvalta. Nurkassa seisovan takan luukut oli suljettu. Vaaleanharmaan maton nukassa erottuivat imurinjäljet kuin jättimäisen siveltimen pyyhkäisyt. Taideteos, Satu oivalsi. Lena ja Kari olivat tehneet elämästään taideteoksen. Hänen katseensa pysähtyi sohvan ja sohvapöydän väliin, kohtaan johon hän oli nähnyt Karin kaatuvan. Takkapihdeistä ei ollut jäänyt tahraa vaaleaan sohvakankaaseen. Eikä matossa näkynyt jälkiä kuolemasta.

Samassa, katse yhä sohvan maton ja sohvapöydän rajaamassa kolmiossa, hän kuuli keittiön suunnalta lähestyvät askeleet ja hänen ajatuksensa kulkeutui simpukoihin. Hän näki ensin Lenan mielessään pastavati käsivarsillaan, sitten kuva muuttui lihaksi hänen silmiensä edessä.

”Valmista”, Lena totesi ja laski vadin pöytään. ”Käväisen vielä hakemassa salaatin, pikku hetki.”

Satu astui lähemmäksi pöytää. Mustakuoriset simpukat vaaleine sisuksineen koristivat pastakekoa. Hän ei ollut erityisen innostunut simpukoista, ei sen jälkeen, kun Iines joutui sairaalaan syötyään niitä etelänlomallaan. Ja siitä hänen levoton ajatuksensa hypähti viikkojen takaiseen näkymään: mieheen joka pysähtyi lipastolle kaataakseen kristallikarahvista syvänkeltaista nestettä paksupohjaiseen lasiin. Ja sitten hän hypähti itsekin – säikähdyksestä – Lenan palatessa tällä kerralla salaattikulhon ja leipäkorin kanssa.

”Penni ajatuksistasi”, hän naurahti huomatessaan Sadun pelästyvän. ”Tai ehkä euroajassa pitäisi sanoa, sentti ajatuksistasi”.

”Mieluummin ei”, Satu vastasi rehellisemmin kuin olisi halunnut. Hän onnistui hymyilemään pehmentääkseen sanojaan, mutta ehti huomata juonteen syvenevän Lenan kulmien välissä ja mustien pupillien pistävän katseen niiden alapuolella.

”Tiedät, että kävin täällä tai oikeammin tuolla rannassa pari kertaa”, Satu lausahti istuuduttuaan Lenan kehotuksesta pöytään. Hän ajatteli, että oli aika ottaa härkää sarvista. ”Tiedät toisin sanoen myös, milloin kävin.”

”Oliko se kysymys?”

”Kuinka vain”, Satu sanoi.

Sen sijaan että olisi vastannut, Lena vaikeni.

”Et ole kysynyt, mitä näin”, Satu jatkoi, vaikka vaisto kehotti häntä pitämään suun kiinni ja tarkistamaan lähimmän varauloskäynnin sijainnin.

Lena katsoi häntä pitkään ennen kuin sanoi:

”No kerro, mitä näit?”

Satu vilkaisi pastassa nauravia simpukoita. Hän huomasi, ettei Lenakaan ollut koskenut lautaseensa. Nimi juolahti samassa hänen mieleensä: saksitoksiini. Se oli panssarisiimalevän erittämä myrkky, joka varastoitui simpukoihin. Lievimmillään se sairastutti, kuten Iineksen, pahimmillaan tappoi. Saksitoksiini saattoi halvaannuttaa hengityksen. Se voisi sopia yhteen Karin lyyhistymisen kanssa, Satu ajatteli. Nämä olisivat voineet hyvin ruokailla tämän saman pöydän ääressä ennen laskeutumistaan alas olohuoneeseen.

”Tarjositko sinä hänellekin simpukoita?”

Sanat karkasivat Sadun huulilta ja sitten niitä oli myöhäistä yrittää enää pyydystää takaisin.

Lena näytti ensin pöyristyneeltä, kohotti kämmenensä loukkaantuneena suojelevasti solisluulleen, mutta sitten hänen pokkansa petti ja hän purskahti nauruun.

Mitä Lenan tunnepurkauksiin tuli, naurukohtaus vaikutti vilpittömimmältä siihen asti. Satu maistoi viinilasistaan kohtauksen loppua odotellessaan.

Lena pyyhki silmiään lautasliinaan ja päästeli uutta naurunremakkaa ennakoivia kurkkuääniä, mutta rauhoittui vähitellen, laski kädet syliinsä, katseli Satua pää kallellaan ja henkäisi: ”Voi hyvänen aika. Sinä uskot minun myrkyttäneen Karin. Etkä siksi ole koskenut ruokaasi.”

Viimeinen toteamus sai Lenan jälleen tyrskähtelemään.

Satu tunsi olonsa vaivautuneeksi. Hän hörähti itsekin pari kertaa, todennäköisesti silkkaa jännittyneisyyttään, sitten hän sai itsensä kuriin. Tässä ei ole mitään hauskaa, hän muistutti itseään. Kari on kuollut. Ja Lena on siihen syypää joko suoraan tai välillisesti.

”Näin hänen lyyhistyvän käsivarsillesi, etkä tehnyt mitään auttaaksesi. Annoit hänen pudota lattialle ja jätit lojumaan jalkoihisi”, Satu totesi.

Lena ei kysynyt, miten hän oli voinut nähdä kaiken niin tarkasti. Kaikesta päätellen hän tiesi myös kiikarista. Ja kuin vastauksena Sadun mielessä seuraavaksi pyörivälle kysymykselle, ulkoa kantautui koiran haukuntaa.

”Vartija?”

Lena nyökkäsi ja Sadun yllätykseksi nousi pöydästä. Mitään selittämättä hän katosi käytävään. Satu yhdisti automaattisesti nämä kaksi tapahtumaa – koiran haukunnan ja Lenan poistumisen – ja ajatteli tämän menneen tapaamaan vartijaa. Tai kuka tietää, päästämään tämän koirineen sisään. Mutta kun Lena noin viisi minuuttia myöhemmin palasi, hänellä ei ollut mukanaan vartijaa eikä koiraa, vaan harmaa kansio, jonka hän nakkasi pöydälle Sadun eteen ennen kuin istuutui.

”Siinä. Lue”, hän sanoi.

Satu otti kansion käteensä ja avasi sen epäröiden. Sisältä löytyi nippu valkoisia papereita, jotka osoittautuivat lääkärintodistuksiksi ja maksukuiteiksi. Silmättyään läpi joitain Satu kohotti kysyvän katseensa Lenaan.

”Siinä on sinulle todisteita”, tämä vastasi nyökäten kansiota kohti.

”Suomeksi ja englanniksi kirjoitettuja lääkärintodistuksia”, Satu totesi.

”Kyllä. Pahoinpitelyistä”, Lena vahvisti.

Satu silmäili vielä joitain papereita ja sulki sitten kansion. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.

”Eikö olisi mieluummin kannattanut erota kuin alkaa kerätä lääkärintodistuksia?” hän kysyi sitten. Lääkärintodistukset vaikuttivat aidoilta ja päivämäärien mukaan lääkärissäkäynnit ajoittuivat usealle vuodelle. Mutta hänestä tuntui silti mahdottomalta uskoa, että Kari olisi ollut syypää Lenan ruhjeisiin ja murtuneisiin luihin.

”Asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia”, Lena vastasi. ”Päivämääristä voit päätellä, että tilanne oli pahin lasten ollessa pieniä. Suunnittelin todella eroavani. Myöhemmin päätin säilyttää lääkärintodistukset – kaiken varalta. Sitä paitsi ihmisen on hyvä muistaa, miten häntä on kohdeltu.”

”Niin minustakin”, Satu vastasi. Hänen äänensä oli hyinen.

”Miksi ihmeessä sinä syytät minua siitä, mitä yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui? Miksi et syytä Karia? Hän jätti sinut, en minä. Eikä ihminen itse itseään kosi. Minusta naisten pitäisi lopettaa toistensa syyttely ja pitää yhtä. Olemme samalla puolella, Satu, milloin sinä oikein tajuat sen?”

Ohikiitävän hetken Satu melkein uskoi Lenaa. Sitten hänen silmiinsä piirtyi jälleen näkymä valaistuun olohuoneeseen, häijysti hymyilevä nainen ja selin seisova mies, joka syvänkeltaista nestettä juotuaan vaipui hengettömänä lattialle.

”Et ehkä tarjonnut hänelle simpukoita, mutta myrkytit hänet yhtä kaikki. Voi olla, että hän kohteli sinua huonosti, ettekä olleet onnellisia yhdessä. Se ei anna sinulle oikeutta tappaa häntä. Näin mitä tapahtui. Voin todistaa, ettet tehnyt elettäkään auttaaksesi häntä. Aiotko tappaa nyt minutkin? Millä? Ellei myrkky ole simpukoissa, missä se on? Viinissä?”

Satu säpsähti tajutessaan juoneensa koko lasillisen. Hän saattoi jo tuntea pistelyn suussaan ja renkaan kiristyvän rintansa ympärillä.

”Yhtä asiaa en ymmärrä”, hän jatkoi Lenan istuessa vastapäätä vaiti, häivähdys hymyä huulillaan. ”Kuinka se ei paljastunut ruumiinavauksessa? Oliko sinulla apurina joku patologi?”

Äkkiä Satu oivalsi jotain. Hän tempaisi kansion käteensä, avasi sen ja alkoi tutkia lääkärintodistusten allekirjoituksia. Ilman leimoja ja nimenselvennyksiä niistä ei olisi saanut selvää, mutta paljaalla silmälläkin erotti, että suomeksi kirjoitettujen todistusten käsiala kuului samalle henkilölle.

”Veikkaan, että Karin kuolinsyyn vahvistavassa todistuksessa on sama allekirjoitus”, Satu totesi. Hän puhui hitaasti, itsekin järkyttyneenä siitä mitä sanoi, kohotti sitten katseensa kansiosta ja näki Lenan kasvoista osuneensa oikeaan.

”Millä sinä teit sen?” Satu kysyi ääni käheänä.

Lena ei vastannut. Hänen suunsa vääntyi ilkeästi ja vihreät silmät tuijottivat kylminä. Koiran haukunta kantautui ulko-ovelta. Satu tunsi paniikin kasvavan; hänen olisi päästävä pois. Vaistomaisesti hän varmisti laukkunsa olevan viereisellä tuolilla. Siellä olivat auton avaimet. Juuri sillä hetkellä hän ei välittänyt mistään muusta. Hänen olisi päästävä jotenkin autolleen. Miten hän selviytyisi portista, hän ei halunnut ajatella.

”Millä sydän pysäytetään?” hän kysyi pitäen yllä kammottavaksi käynyttä keskustelua.

Ulko-ovi kävi. Satu huomasi Lenan näppäilevän kännykkää, ja tajusi tämän viestivän vartijan kanssa. Oliko Lena tehnyt sitä jo pitkäänkin?

Satu ponkaisi ylös olkalaukun hihna vasemman kätensä ympärillä. Hän oli istunut selkä seinään päin kauempana käytävään johtavasta oviaukosta, joten Lena saattoi helposti asettua hänen tielleen. Minkä tämä myös teki.

”Kaliumkloridi”, hän sanoi kuin jonkin loitsun ja kesti hetken ennen kuin Satu ymmärsi sen vastaukseksi kysymykseensä.

”Mutta sen sekoittaminen ruokaan tai juomaan ei toimi. Olisit voinut syödä rauhassa pastasi. Katso”, Lena sanoi, poimi lautaseltaan simpukan, irrotti pehmeän sisuksen ja sujautti suuhunsa.

”Sääli hyvää ruokaa”, hän lisäsi suupalan nielaistuaan, avasi kaulassaan roikkuvan pitkänomaisen amuletin ja veti siitä esiin neularuiskun. Hän nosti ruiskun ilmaan samalla kun katseli Satua pää kallellaan. ”Tappava määrä kaliumkloridia on ruiskutettava suoraan suoneen. Ja koska elimistössä on kaliumkloridia luonnostaan, ilman erityistä syytä siihen ei kiinnitetä ruumiinavauksessa huomiota.”

Nähdessään edessään Lenan häijyn ilmeen ja ruiskua pitelevän käden Satu tajusi, miten se oli tapahtunut. Hän oli nähnyt kaiken kiikarinlinssien läpi, ei vain ollut silloin ymmärtänyt näkemäänsä.

En koskaan ehtisi autolle asti, hän tajusi. En siis voi paeta. 

Koiran haukunta kuului nyt talon ulkopuolelta. Ne kiertelevät taloa, vartija rottweilerinsa kanssa. Siltä varalta, että yrittäisin paeta, Satu ajatteli. En koskaan ehtisi autolle asti, hän tajusi. En siis voi paeta. 

Hän lähti määrätietoisin askelin kohti käytävälle johtavaa oviaukkoa, jonka edessä Lena Lindenstein seisoi hajareisin neularuisku oikeassa kädessään. Lenan silmät loimusivat kuin soiden vihreät virvatulet. Hänen kätensä kohosi iskuun. Nämä kaksi yhdessä, vihreät silmät ja iskuun kohonnut käsi, toivat Sadun mieleen kobran, joka ärsytettynä nostaa eturuumiinsa pystyyn ja tuijottaa uhriaan hypnoottisin katsein. Hän lähti yrittämään vasemmalta puolelta ohi, tai siltä hän halusi sen näyttävän. Ratkaisevalla hetkellä hän vaihtoikin suuntaa ja heilautti samalla laukkunsa päin Lenaa. Se lämähti Lenan leukaan, tämä horjahti ja iski neularuiskun Sadun ylävartalon sijasta omaan käsivarteensa. Satu ryntäsi hänen ohitseen käytävään ja kuuli selkänsä takaa eläimellisen karjaisun Lenan tajutessa, mitä oli tapahtunut. Satu ei jäänyt todistamaan hänen vajoamistaan lattialle, hänen huuliltaan purkautuvaa vaimenevaa valitusta ja lopulta kaiken ylle laskeutuvaa hiljaisuutta.

Ulko-ovella Satu pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan koiraa. Kun mitään ei kuulunut, hän astui ulos yrittäen vastustaa pakottavaa tarvetta pyrähtää juoksuun. Ei saa juosta, hän hoki itselleen noustessaan portaita kivetylle polulle. Vasemmalla, autotallin edustalla seisoi musta maasturi. Samassa sen nurkalta ilmestyi koirankuono. Koira pysähtyi, Satu pysähtyi. Koiran vieressä seisoi mies tummissa ulkoiluvaatteissa. Satu tervehti tätä, vaikka tunsi pyörtyvänsä pelosta. Hän huomasi, ettei koira ollut hihnassa.

Heidän katseensa kohtasivat. Kaikkien kolmen – miehen, koiran ja Sadun.

”Emäntäsi tarvitsee sinua”, Satu totesi. Oli vaikea sanoa, osoittiko hän sanansa miehelle vai koiralle. ”Hän on olohuoneessa. Luulen, että sinun on parasta soittaa ambulanssi. Hän pisti itseään vahingossa neulalla. Kerro ensihoitajille, että se oli kaliumkloridia. Tai niin hän minulle sanoi.”

Satu oli siirtynyt puhuessaan lähemmäksi autoaan. Vartija tuijotti häntä paikalleen jähmettyneenä, kunnes Satu kehotti tätä ryhtymään toimeen. Koira seurasi miestä ulko-ovelle ja jäi rapulle istumaan tämän mentyä sisälle taloon. Satu naksautti avaimesta ovet auki, harppoi viimeiset askeleet ja hyppäsi ratin taakse. Hän tärisi hampaita myöten kääntäessään autoa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten pääsisi portista. Mutta kun hän lähestyi porttia, se liukui automaattisesti sivuun. Joko siinä oli tunnistin tai sitten joku avasi sen sisältä talosta. Todennäköisesti tunnistin, Satu ajatteli, ajoi ulos portista ja jätti taakseen kaiken sen mitä menneisyydeksi kutsutaan.

Kevät saapui aikaisin sinä vuonna. Lämpötilat kohosivat jo ennen vappua kahdenkymmenen tuntumaan ja kesämekot loppuivat kaupoista kesken. Oli puolipäivä, kello vartin yli kaksitoista ja Satu seisoi kahvilan jonossa ostaakseen salaatit Iinekselle ja itselleen. Hän oli jättänyt viinerit ja hoikistunut hieman, ja näytti hyvältä kevyessä kesäjakussa, capreissa ja kangastossuissa. Maksettuaan ostokset, kaksi caesar-salaattia kanalla, hän puikkelehti sisääntulijoiden välistä takaisin kadulle häikäisevään auringonpaisteeseen.

Lena jäi henkiin. Ambulanssi oli tullut nopeasti, eikä koko ruisku ollut tyhjentynyt hänen käsivarteensa. Satu kertoi poliisille kaiken mitä tiesi, myös omista harharetkistään Kujesaarten merenrantatalolle. Karin kuolema otettiin tutkintaan ja kuolintodistuksen kirjoittanutta lääkäriä kuulusteltiin. Lääkäri oli vielä toistaiseksi vapaalla jalalla, mutta Lena odotti oikeudenkäyntiä tutkintavankeudessa. Se mitä Lena oli kertonut Karin väkivaltaisuudesta, näytti pitävän paikkansa. Pahoinpitelyt olivat saaneet Lenan turvautumaan myös Suomessa lääkäriin ja heidän välilleen kehittyi suhde. Kaikkein raskauttavimmin Karin väkivaltaisuuden puolesta puhuivat ulkomailla kirjoitetut lääkärintodistukset. Ehkä ne auttaisivat lieventämään Lenan tuomiota, Satu ajatteli. Hän tajusi, ettei se, miltä jokin näytti ulospäin välttämättä vastannut lainkaan todellisuutta. Toisten elämän kuvitteli paremmaksi kuin se oli. Kateutta ruokkivat omat unelmat, joita sovitti toisten ylle kuin vaatteita paperinukelle.

Kun Kari jätti hänet, Sadusta tuntui kuin hän olisi menettänyt kokonaisen tulevaisuuden. Kuin kokonainen elämä täydellisine parisuhteineen, lapsineen, taloineen ja puutarhoineen olisi viety häneltä. Vasta nyt hän ymmärsi, ettei sellaista mitä ei ollut koskaan ollut, voinut menettää. Ja hän tajusi, että jos hän nyt menettäisi elämänsä, hän menettäisi hyvän elämän. Hän oli ylpeä itsestään ja saavutuksistaan. Hän oli järjestänyt elämänsä hyvin. Ei se ehkä ollut aivan täydellinen elämä, mutta olipahan jotain syytä ponnistella kohti parempaa. Eikö tärkeintä ollutkin matka.

Nikolaos oli ilmoittanut löytäneensä rinnalleen naisen, mutta toivovansa, että Satu pysyisi hänen ystävänään. Miksi kaikki hokivat samaa eron hetkellä, vaikka hyvin tiesivät, ettei siitä tulisi mitään? Näin Satu ajatteli astellessaan tien yli. Aurinko välkehti hänen boutiquensa vastapestyssä ikkunassa. Hän ei huomannut lainkaan vastaantulijaa, joka vältti törmäyksen väistämällä häntä viime hetkellä.

”Sitä kuljetaan taas pää pilvissä.”

Äänessä oli jotain tuttua. Satu pysähtyi ja siristi silmiään. Missä hän oli nähnyt miehen aikaisemmin?

”Ehkä tässä on jo aika esittäytyä. Arto”, mies sanoi ja ojensi kätensä. ”Pelastin sinut jo kerran aikaisemmin.”

Satu tarttui aikaillen ojennettuun käteen, mutta muisti sitten:

”Se oli talvella. Olin jäädä maasturin alle. Säikähdin niin, että unohdin kiittää.”

”Et sanonut nimeäsi.”

”Satu. Hauska tavata. Niin, ja kiitos”, hän naurahti ja muisti nyt hyvin ulkoiluasuun pukeutuneen miehen. Vaatimattomasti tämä oli pukeutunutkin nytkin, mutta silmissä karehti sympaattinen pilke.

”Kuule, lähtisitkö kahville tai jotain?” mies ehdotti.

”Olen matkalla töihin”, Satu vastasi.

”No, toisella kerralla sitten”, mies totesi.

”Mutta töiden jälkeen sopii hyvin. Sanotaanko seitsemältä?” Satu ehdotti.

On aika jättää taakse kaukorakkaudet, sekä ajalliset että maantieteelliset, ja keskittyä elämään tässä ja nyt, hän ajatteli.

Kun hän astui sisään liikkeen ovesta, hänen askeleensa oli kevyt ja Iines näki hänestä heti, että jotain hyvää oli tapahtunut. 

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijanuraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.