Kirjailija Maritta Lintusen jatkokertomuksessa Ketunloukku päähenkilö Karri Kettunen punoo juoniaan päästäkseen elämään makeampaa elämää.

Painaessaan Piian ovikelloa Kettuselle kävi selväksi, että häntä oli odotettu. Tömisevät juoksuaskeleet ja riemuntäyteiset kiljahdukset kantautuivat ulos asti.

Kun ovi avautui, Kettunen näki hämmästyksekseen uudenlaisen Piian: kasvot raikkaasti meikattuina, hiukset laitettuina, tyttömäinen mekko yllä. Tämähän sujuu hyvin, mies tuumasi — minua on odoteltu täällä niin pojan kuin äidinkin voimin.

–Hyvä, että tulit. Tomi on kiipeillyt ikkunalaudalla ja seissyt korva kiinni ovessa jo parisen tuntia. Syömäänkään en saanut millään ilveellä. Niin hirveästi hän on sinua odottanut, Piia naurahti väistäessään tuulispäänä kiitävää kolmivuotiasta, joka syöksähti Kettusen eteen, tarrasi miehen kouraan ja lähti kuljettamaan tätä kohti lastenhuonetta.

–Mä näytän sulle kaikki mun lelut ja sitten me leikitään junilla.

Piia seurasi perässä ja koetti toppuutella pojan intoa.

–Kuulehan Tomi. Setä tuli vain hakemaan autonsa eikä ehdi nyt ruveta leikkimään. On jo myöhä ja sinunkin pitää mennä pian iltapesulle ja nukkumaan.

Mutta poika ei ollut kuulevinaan, vaan alkoi latoa pikkuautoja ja junanradan osia lattialle. Kettunen arvasi hetkensä tulleen ja heittäytyi hänkin kuuroksi Piian toiveille. Mies istahti lastenhuoneen lattialle ja syventyi tutkimaan lelutornia, jota poika lastasi hänen eteensä. Piia seisoskeli neuvottoman oloisena kynnyksellä.

–Sano vaan heti kun kyllästyt Tomin höpötyksiin.

Kettunen iski silmää ja alkoi koota junarataa pojan apuna.

–Joisitko teetä tai kahvia? Piia kysyi huomatessaan ettei mies ollut todellakaan lähtöaikeissa.

–Kuppi kahvia maistuisi. Jos siitä ei ole vaivaa, Kettunen lisäsi ja pyöräytti kädellään Tomin vaaleaa kiharapehkoa.

–Mikä sun nimi on? poika kysyi uteliaana.

–Karri.

–Ai Kalli?

–Ei kun Kar-ri.

Piia pidätteli hymyään.

–Tomi ei ole vielä oppinut ärrää.

Kettunen asetteli veturin perään vaunuja ja katsahti poikaan tutkivasti.

–Mites Tomi on? Haluaisitko oppia sanomaan ärrän?

Poika puristi puista radanpalaa kädessään ja kurtisti synkkänä kulmiaan.

–Mä en opi sitä.

–No ihan varmasti opit, jos minä opetan sinua. Katsos kun minäkään en osannut pikkupoikana ärrää. Eikä ollut kivaa kun kaverit siitä aina huomauttelivat. Ja koulussa opettaja kenkkuili kun sanoin nimekseni Kalli Kettunen.

Poika istahti lattialle ja mietti hiljaa hetken.

–Muakin on kiusattu ällästä päiväkodissa.

–Vai sillä lailla. No se kiusaaminen loppuu äkkiä, kun eräänä päivänä menet tarhaan ja päräytät ärrää niin, että säikähtävät koko sakki.

Pojan kasvoille kohosi varovainen hymy.

–Se olis kivaa.

–Varmasti olisi. Ja me miehet opetellaan se ärrä, eikö?

–Joo! Tomi hihkaisi ja hyppäsi siltä istumalta Kettusen syliin.

Piia punastui, pyörähti ympäri ja jatkoi keittiön suuntaan. Kettunen arvasi miltä naisesta mahtoi tuntua. Se olikin hänen taitonsa — aavistaa ihmisten ajatukset ja tuntemukset. Pienen painiottelun jälkeen he kokosivat junaradan valmiiksi huoneen lattialle. Kahvintuoksu kiemursi huoneeseen ja Kettunen koppasi Tomin syliinsä.

Tulisitko meille vaikka pizzalle ja lasilliselle? Jos sinulla ei ole muita menoja, nainen lisäsi kiireesti.

–Nyt pidetään tauko.

Poika ei vastustellut — hän nautti siitä, että sai olla ison miehen olkapäillä, keikkua pää alaspäin ja pudota leikisti keittiön lattialle äidin jalkojen juureen.

–Kalli on kiva! poika riemasteli äidilleen silmät loistaen.

Piia oli kattanut pöytään voileipiä ja suklaakeksejä. Tomi halusi välttämättä istumaan Karrin viereen ja alkoi järsiä keksiä suupielet kaakaosta ruskeina.

–Mites se minun autoni? Vieläkö sitä pitää korjata?

Piian varovainen kysymys valpastutti Kettusen.

–Menee vielä pari päivää, valitettavasti. Sitä oikeastaan tulinkin kertomaan, mutta en ehtinyt, kun tämä villiviikari hyökkäsi väliin, Kettunen tuumasi poikamaisesti virnistäen ja nappasi kiposta uuden keksin Tomia varten.

–Jätän oman autoni sinulle edelleen lainaan siksi aikaa kun saan Fiatin ajokuntoon.

Piian kasvoille kohosi torjuva ilme.

–Eihän se nyt käy ollenkaan laatuun! En minä voi ajella sinun autoasi kuin omaani. Kyllä me Tomin kanssa jotenkin pärjätään pari päivää. Voin ajaa fillarilla tarhaan ja jatkaa siitä bussilla työpaikalle.

Kettunen tajusi, että nyt jos koskaan oli oivallinen tilaisuus kysyä Piian työstä.

–Missä asti se sinun työpaikkasi sitten on?

–Viiden kilometrin päässä. Olen laskutussihteerinä Meri OY:n konttorilla.

Kettunen painoi työpaikan nimen mieleensä. Hän tutkisi aikanaan senkin tiedot tarkoin.

–Kyllähän te autoa tarvitsette. Muuten joudutte heräämään kukonaikaan ja nyt on luvattu kaiken lisäksi rankkoja sateita moneksi päiväksi. Poika vilustuu, jos pitää istua märkänä pyörän kyydissä. Auton lainaamisesta ei ole mitään vaivaa. Käytä sitä niin kuin omaasi.

Tomi juoksi äitinsä eteen ja tarttui tätä mekonhelmasta.

–Äiti. Tottele Kallia!

Kettunen naurahti ja haukkasi palan voileipää.

–Poikasi on oikeassa. Nyt on parasta totella.

Piia hymähti ja kohautti olkapäitään.

–Minkäpä minä teille voin. Kaksi itsepäistä miestä. Mutta haluan kyllä korvata kaiken vaivan edes jollakin tavoin. Ylihuomenna on perjantai. Tulisitko meille vaikka pizzalle ja lasilliselle? Jos sinulla ei ole muita menoja, nainen lisäsi kiireesti.

Kettunen hihkaisi hiljaa mielessään ilosta. Jalka oli jo ovenraossa, kohta koko mies sisällä.

–Totta kai tulen. Kiitos kutsusta.

Hänen katseensa kohtasi Piian katseen. Siitä oli jo jonkin aikaa, kun hän oli hyväillyt saati rakastellut ketään. Piian hän halusi valloittaa ja vietellä. Riisua, koskettaa, saada naisen haluamaan. Sen jälkeen kaikki olisi helppoa ja tie uuteen avoinna.

Tomi juoksi huoneeseensa jatkamaan leikkejään. Piia kääntyi selin ja nousi varpailleen kurottaakseen serviettipakettia kaapin ylähyllyltä. Kettunen seurasi kuinka naisen vartalo jännittyi ja pienet, sievät pakarat kohosivat mekon helman alla.

–Annapa kun autan, Kettunen ehdotti. Hän asteli Piian viereen ja otti pakkauksen käteensä.

–Piia. Ei sinun minulle mitään tarvitse korvata. Mutta tulen oikein mielelläni perjantaina käymään.

Hän ojensi servietit Piialle ja hipaisi hellästi naisen poskea.

–Näytät muuten tänään erityisen nätiltä.

Pomo palasi autokorjaamolle sairauslomalta yhä selkävaivaisena, mutta muutoin levänneenä. Ihmeissään hän kävi viikon työt lävitse — kaikki näytti olevan kunnossa. Kettunen oli soittanut hänelle sairaalaan muutaman päivän välein ja vakuuttanut joka kerta, että työt hoituivat sutjakasti. Miten ihmeessä se oli mahdollista, Leutonen pähkäili eikä ymmärtänyt asiaa ollenkaan kääntelipä sitä miten päin tahansa.

Karri Kettunen oli kouluttamaton, kolmikymppinen luikuri, jonka hän ties mistä syystä oli erehtynyt palkkaamaan apumieheksi korjaamolle. Puheenlahjoilla Kettusta oli siunattu, siitä haksahdus oli todiste. Mutta kuinka oli mahdollista, että korjaamon pöydällä odotti nyt rästitön työlista?

Pomonsa kiitoksissa paistatteleva Kettunen hymyili salaa ja kiitteli kekseliäisyyttään. Onneksi hän oli muistanut lämmitellä suhteita serkkupoikaansa, joka oli juuri valmistumassa ammattikoulusta autonasentajaksi. Niko oli ollut enemmän kuin mielissään saadessaan viikon työharjoittelupaikan Leutosen Autokorjaamosta. Poika nikkaroi pajalla yömyöhään ja kun viikko oli ohitse, työlistan ylitse saattoi vetää viivan.

–Jos sopii, lähden viemään Fiatin omistajalleen, ilmoitti Kettunen Leutoselle. Pomo nyökkäsi tyytyväisenä. Tällä tavoin pidettiin asiakkaat tyytyväisinä: auto ajettiin korjauksen jälkeen kotiovelle.

–Hyvä idea. Se Piia on sen verran kovia kokenut tyttö, että tuollainen palvelus on mukava ele meiltä. Toivottavasti senkin naisen elämä paranee eikä vastaan enää satu samanlaista kuin huijaria kuin edellinen häiskä.

Kettunen piti naamansa peruslukemilla ja ahtautui Piian pikkuiseen Fiatiin. Onneksi Niko oli löytänyt vian, joka autoa vaivasi. Häneltä se ei olisi onnistunut. Kunnian ja kiitokset hän tietenkin otti kuitenkin kaikesta itse.

Kukkakaupan kohdalla hän pysähtyi ja palasi autolle kourassaan kimppu vaaleanpunaisia ruusuja. Tavaratalosta hän haki Tomin junarataan kuuluvan lisäosan vaunuineen ja vetureineen. Kosmetiikkaosastolla hän kävi vain kääntymässä. Ei sentään kaikkea kerralla. Odotellaan hiukan ja ostetaan hajuvedet myöhemmin. Edetään pikkuhiljaa, onhan tässä koko kesä aikaa viritellä lankoja kohdilleen.

Piian asunnon eteen parkkeeratessaan Kettunen tiesi, että tämä ilta oli ratkaiseva. Hän tekisi kaikkensa, jotta ilta sujuisi siihen pisteeseen, ettei hänen tarvitsisi herätä aamulla ankeassa laitakaupungin vuokrayksiössä.

Kettunen kiersi käsivartensa naisen ympäri.

Kettunen näki juuri unta vihreänä kimmeltävästä merestä ja valkoisista hiekkarannoista, kun sieraimiin leijaileva kahvintuoksu havahdutti hänet hereille. Mies raotti silmiään. Vaaleiden harsoverhojen lävitse kuulsi kesäaamu. Tyyny hänen vierellään oli tyhjä. Kettunen sulki silmänsä ja murahti tyytyväisenä. Mikä ilta. Ja mikä yö. Kun leikeistä ja vilskaamisesta ylikierroksilla käynyt poika saatiin tainnutettua yöunille kaakaon ja kahden pitkän iltasadun avulla, jäi heille aikuisille vihdoin omaa aikaa. He avasivat öisellä parvekkeella viinipullon, juttelivat niitä näitä elämästään, ja puolen yön aikaan se sitten tapahtui. Suudelma. Suudelmia. Piia oli ollut pitkään yksin. Naisesta kuoriutui arkuus ja ujous muutamassa minuutissa. Se teki kaiken helpoksi. He nukahtivat toisiinsa käpertyneinä vasta kun auringonnousun kajo valaisi huonetta.

–Maistuisiko aamiainen?

Piia kierähti hänen viereensä, huulet hipaisivat sänkistä poskea. Kettunen puristi naisen itseään vasten.

–Olet ihana nainen. Harmi että minun pitää rientää aamiaiselta pian kotiin. Olisi ollut mukavaa jäädä viettämään tiedän kanssanne lauantaita.

Piian raukeantyytyväinen ilme muuttui pettyneeksi.

–Mikä kiire sinulla nyt on kotiisi?

Kettunen huokaisi raskaasti ja nosti kädet ristiin rinnalleen.

–Asuntopulmia. Vuokraisäntä on tulossa käymään. Hän on kuulemma myymässä huoneistoa ja joudun muutaman viikon varoitusajalla etsimään uuden. Niitä ei tämmöisessä pikkukaupungissa ole pilvin pimein tarjolla.

–Tosi harmillista! Kuule — jos ei ala ilmaantua pian näköpiiriin sopivaa, voit tulla meille. Jos vain saat tavaroillesi jonkin väliaikaisen varaston.

Kettunen puisti päätään jyrkkänä.

–Eihän nyt sentään. Minä voin nukkua ihan hyvin pajalla, jos oikein huono tuuri kävisi.

–Pajalla?! Missä muka siellä?

–Leutosen konttorissa on vanha sohvanrohjo. Kyllä siinä yönsä nukkuu, kun ei nirsoile.

Piia tarttui hänen käteensä lujasti.

–Uskallakin muuttaa sinne likaiseen, rasvanhajuiseen kopperoon. Jos vain kestät minua ja Tomin villityksiä, olet meille tervetullut.

Kettunen myhäili mielessään. Tämähän oli helppoa kuin heinänteko. Vuokra-asunto söi sen verran ison siivun hänen pienestä palkastaan, että oli järkevintä pakata kamansa ja muuttaa naisen kanssa yhteen.

–Katsotaanhan nyt kuinka sen asunnonmyynnin kanssa käy. Etkä sinä voi vierasta miestä luoksesi majoittaa.

Piian silmät pyöristyivät.

–Viime öisen jälkeen en sanoisi sinua vieraaksi.

Kettunen kiersi käsivartensa naisen ympäri.

–Kun sinä ilmestyit sillä pienellä punaisella autonkirpullasi viikko sitten pajan pihaan, tiesin, että tuossa hän on. Viimeinkin. Minun elämäni nainen.

Piian silmiin kihosi kyyneleitä.

–Karri. Oletko sinä ihan oikeasti olemassa? Onko tuollaisia miehiä todellakin vielä maailmassa?

Kettunen painoi kasvonsa Piian hiuksiin. Ei tyttöseni, hän huokaisi hiljaa mielessään. Ei ole tosiaankaan olemassa kuin yksi Karri Kettunen. Minun vertaistani et ole ennen tavannut. Minä muutan sinun elämäsi kerralla. Ja samalla myös omani.

Heinäkuun ensimmäinen päivä Karri Kettunen kantoi vähäiset tavaransa Piia Riekin asuntoon. Tomi vilisti vaalea tukka hulmuten edestakaisin ulko-oven ja lastenhuoneen välistä käytävää.

–Kalli muuttaa meille! Kalli muuttaa meille!

Pojan ilakoinnista ei ollut tulla loppua. Kettunen oli päättänyt jaksaa kärsivällisesti villin pojan kanssa, olipa tällä välillä sitten miten huono päivä tahansa. Poika oli silta, joka yhdisti hänet Piiaan. Jos silta kesti, kestäisi heidänkin suhteensa. Niin Kettunen laskeskeli ja otti taitavin sanoin kolmivuotiaan pikkuapulaiseksi muuttotouhuihinsa. Poika oli ratketa ylpeydestä saadessaan apumiehen roolin.

–Tomista on tullut niin itsevarma ja iloinen sen jälkeen, kun sinä tulit meidän elämäämme, Piia huokaisi onnellisena. He seisoivat kaksin parvekkeella ja kuulostelivat heinäkuisessa illassa laulavia mustarastaita. Kettunen kietoi kätensä naisen hartioille ja vaipui ajatuksiinsa. Pomon reaktio karhasi vieläkin hänen mieltään. Ehkä olisi pitänyt pitää suunsa kiinni eikä höläyttää ukolle muuttoaikeista.

–Menitkö sinä hävytön kloppi hurmaamaan sen viattoman tytön? Ja nyt muutat sen luokse, tuosta vaan, muutaman viikon tuttavuuden jälkeen?

Jouko Leutonen oli tepastellut kuin hermostunut kukko pajaa päästä päähän ja mulkoillut häntä kuin rikollista.

–Sille tytölle olisi suonut tasaisen ja onnellisen elämän — tiedätkö sinä Kettunen edes millainen ketku se pikku-Tomin isä oikein oli?

–Piia on kertonut minulle kaiken elämästään. Ja minä omastani.

–Niinköhän tosiaan olet, Leutonen oli äsähtänyt ja heilutellut ruuvimeisseliä hänen rintansa kohdalla.

–Meillä on Piian kanssa rehelliset ja avoimet välit. Ei ole minun syyni, että edellinen mies lähti lätkimään heti Tomin synnyttyä. Eivätkä minun ja Piian asiat kuulu sinulle pennin vertaa. Riittänee kunhan teen työni täällä sinun romupajallasi?

–Millä?!

–Korjaamolla, oli Kettunen korjannut vaimeasti.

Kettunen hätkähti mietteistään. Piia ravisti häntä jo toistamiseen olkapäästä.

–Mitä ihmettä sinä niin totisena tuumailet? nainen naurahti uteliaana.

Kettunen veti keuhkonsa täyteen ilmaa.

–Huomista. Mene sinä suoraan töihin, minä vien Tomin tarhaan pajalle mennessäni. Saat viettää kerrankin rauhallisemman aamun.

Piia suuteli häntä pitkään.

–Olet hyvä mies. Paras minulle.

Kesä kääntyi kohti syksyä ja Kettunen jatkoi vähemmän menestyksekästä autonkorjaajan uraansa Leutosen alaisuudessa. Joitakin perusasioita hän toki oppi, mutta vähitellen ja hitaasti. Motivaatio ei ollut korkealla.

Tasainen perhe-elämä Piian ja Tomin kanssa sai miehen välillä haukottelemaan tylsyydestä, mutta Kettunen tajusi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Kulut puolittuivat yhdessä asuessa ja Piia oli mukava kumppani. Sen verran elämän kolhuissa kypsynytkin, ettei nalkuttanut hänelle typeristä pikkuasioista.

Mutta merkillinen, sisäsyntyinen levottomuus Kettusessa lainehti, sen hän tunsi niinä yksinäisinä hetkinä, kun kuunteli vierellään rauhallisesti nukkuvan Piian hengitystä. Tässäkö tämä nyt oli? Oliko tämä mitään ihmisen elämää? Missä olivat ne ruumiin nautinnot ja miehelle kuuluvat ylellisyydet, joista kirjoitettiin Kingissä ja Men´s Health-lehdissä?

Meri oli plaseerannut heidät oudosti. Karrin hän oli ottanut vierustoverikseen.

Milloin hänkin voisi pukeutua muotilehtien mallien tavoin — rennosti ja tyylikkäästi, maailmanmiesten tavoin? Tai ajella uudella, huippunopealla, virtaviivaisella autolla? Miten ihmeessä hänellä olisi sellaiseen varaan?

Elämä ei voinut jatkua loputtomiin Jouko Leutosen Autokorjaamon pienipalkkaisena hanslankarina, yksinhuoltajaäidin olkapäänä ja Tomin varaisänä. Hän tulisi hulluksi, jos hänen tulevaisuutensa ei toisi arkeen jotakin aivan uutta.

Eräänä elokuisena päivänä Piia istahti mietteliään oloisena ruokapöytään.

–No, mikä painaa mieltä? Oliko töissä vaikea päivä? Kettunen uteli haarukoidessaan makaronilaatikkoa suuhunsa.

–Ihan hyvä päivä. Mietin vain — Liina, siis Liina Meri, minun esimieheni kutsui työntekijät rapujuhliin.

–No sehän mukavaa. Mitäs miettimistä siinä on?

Piia empi hetken ja sanoi sitten varoen:

–Hän pyysi, että tulisimme yhdessä. Sinä ja minä. Haluaisi kuulemma nähdä millaisen herkkupalan olen napannut.

Kettunen purskahti nauramaan.

–Vai herkkupalan?

Piia nyrpisti nenäänsä.

–Niin — Meri käytti juuri noita sanoja. Enkä minä pitänyt siitä.

Tomi pursotti ketsuppia lautaselleen ja kuunteli korvat höröllä aikuisten puhetta.

–Äiti, aikooko se Liina Meri syödä rapuja ja Kallin? poika parkaisi huolestuneena.

Karri hymähti ja vakuutti pojalle, ettei näin isoa miestä kukaan voisi syödä. Ei ainakaan huomaamatta. Piia katsahti Karriin tuskaisesti.

–Minua ei huvita ollenkaan tuollainen uteliaisuus. En haluaisi mennä kenenkään eteen sillä tavoin näytille.

Karri nojautui taaksepäin tuolissa.

–Et kai sinä vain häpeä minua?

–En tietenkään, Piia vastasi nopeasti. Mutta Liina Meri…no. Olkoon. Hän vain on sellainen.

–Millainen?

–No sellainen kuin pomot usein ovat. Käskevä. Itsevarma. Minä en pidä siitä, että minun yksityiselämääni puututaan. Vaikka olenkin hänen alaisensa.

Karri nousi pöydästä ja asetteli likaiset astiat astianpesukoneeseen. Sitten hän nyppäsi naista leuasta kiinni ja suukotti häntä otsalle.

–Totta kai me menemme sinne. Laitetaan itsemme oikein tyylikkäiksi ja näytetään niille. Virkistää lähteä ihmisten ilmoille. Me nyhjötetään liikaa kotona muutenkin.

Piia jäi mietteisiinsä kun Karri siirtyi olohuoneeseen ja avasi tv:n. Vain yksi ilta. Ei kai se niin paha voisi olla. Sillähän siitä sitten päästiin.

Elokuun kuutamo hopeoi puiston ja langetti varjoja maiseman ylle.

–Pärjääköhän se lapsenlikka Tomin kanssa, Piia huolehti, kun he kävelivät kaksin pitkin kaupungin pääkatua kohti ravintolaa.

–Ihan varmasti pärjää. Olemme ansainneet edes yhden illan ihan vain kahdestaan.

Piia puristi Karrin kättä lujasti.

–Kunpa olisimmekin vain kahdestaan. Mutta siellä on koko Meri OY:n henkilökunta. Ja tietysti illan emäntä.

Karri pysähtyi ja suuteli Piiaa poskelle.

–Oletpas sinä arkajalka. On ihan hyvä mennä epämukavuusalueelle ja tavata monenlaisia ihmisiä. Huomaat, ettei heistä ole mitään vaaraa. Ja minä suojelen sinua.

Ravintolassa oli jo väki koolla. Alkumaljoja kohoteltiin kun Piia ja Karri ilmestyivät saliin. Pöydät olivat kukkuroillaan tillinoksin koristeltuja, hehkuvanpunaisia rapukekoja. Naiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa, miehet rennosti pikkutakkeihin ja siisteihin paitoihin. Piia oli kuulevinaan uteliasta sipinää heidän edetessään tervehtimään illan emäntää, joka seisoi säteillen salin toisessa päässä. Kun Liina Meri äkkäsi heidät, hän päästi pienen huudahduksen ja lähti niiltä sijoiltaan pariskuntaa vastaan.

–No mutta vihdoinkin! Tässäkö hän nyt on? Mies, joka on saanut työntekijäni hehkumaan.

Piia yritti vääntää vaivautunutta hymyä kasvoilleen, Karri sen sijaan tarttui heti Liinan käteen tehden sulavan kumarruksen.

–Karri Kettunen.

–Liina Meri.

Piia katsoi sivusta tilannetta. Kiharakampauksella koristautunut, rohkeasti avonaiseen asuun koristautunut punatukkainen Liina Meri ei huomannut tervehtiä häntä lainkaan, vaan tarttui Karrin käsivarteen ja lähti johdattamaan tätä pöytään. Piia seurasi vastahakoisesti perässä.

Vielä vastahakoisemmin hän istuutui paikalleen tajutessaan, että Meri oli plaseerannut heidät oudosti. Karrin hän oli ottanut vierustoverikseen. Piian nimikortti sijaitsi hiukan kauempana, juuri ja juuri kuuloetäisyydellä Merestä ja Karrista.

Miten alentavaa, Piia huokaisi ja koetti hymyillä tervehtiessään vieressään istuvaa tuppisuista, pian eläkkeelle jäävää projektipäällikköä. Karri sen sijaan tarjosi kohteliaasti tuolia Liinalle ja syventyi tuota pikaa vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa. Että tämmöinen ilta tiedossa, Piia jupisi mielessään.

Liina oli kiinnostunut Karrista, sen näki kaikesta. Entä Karri? Hädin tuskin vilkaisi hänen suuntaansa. Tuntui siltä, että Karri oli oikein odottanut tapaavansa hänen esimiehensä. Olihan mies udellutkin Liinasta jos jotakin viime aikoina. Iän, luonteen, ulkonäön — senkin oliko Meri naimissa. Miksi ihmeessä se kiinnosti Karria?

Jotakin oli tekeillä. Hyväjumala. Pitikö hänelle taas käydä näin?

Ennen jälkiruokaa väki piti taukoa. Monet riensivät ulos tupakalle, toiset puuteroimaan nenäänsä. Piia istui lamaantuneena paikallaan ja siemaili hitaasti viiniä. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen olkapäällään ja katsahti ylös. Liina hymyili hänelle hiprakkaisesti.

–Sinulla on hurmaava mies. Oikea joka tytön toive. Arvaan, että hän on nautinnollinen joka suhteessa!

Meri livahti naistenhuonetta kohti. Piia laski lasin pöydälle. Pahoinvointi kiersi ruumista. ”Nautinnollinen joka suhteessa”. Kuinka härskiä. Kuinka röyhkeästi Liina käytti esimiesasemaansa hyväkseen.

Karri oli kadonnut ulos ”haukkaamaan raitista ilmaa”. Piia tiesi, että mies meni tupakalle. Karri ei polttanut muulloin kuin juhliessaan, ja nyt hän oli selvästikin juhlatuulella. Aika kului, jälkiruoka antoi odottaa itseään. Lopulta Piia sai kyllikseen yksin istumisesta ja lähti ulos terassille.

Puheensorina kasvoi sitä mukaa kun väki humaltui. Karria ei näkynyt missään. Piia harhaili terassia päästä päähän. Hän oli jo palaamassa takaisin saliin, kun hän kuuli alhaalta kaiteen juuresta Liinan kirkkaan naurahduksen. Piia hiipi lähemmäs. Sireenipensas peitti näkyvyyden, mutta äänet hän kuuli selvästi. Tuntui kuin kylmää vettä olisi kaadettu hänen sisäänsä, kun hän tajusi kenen kanssa Liina naurahteli.

–Karri. Meidän täytyy keskustella tästä asiasta joskus ihan kunnolla, rauhassa ja kahden kesken.

–Niin täytyy, Liina. Ehkäpä tulen jonakin päivänä käväisemään toimistollasi. Mietitään mitä asialle voisi tehdä.

Piia vetäytyi taaemmas. Hän juoksi sumein silmin salin poikki naistenhuoneeseen ja sulkeutui wc-koppiin. Rauhoituttuaan hän huuhteli jo ennestään viileät kätensä kätensä jääkylmällä vedellä. Jotakin oli tekeillä. Hyväjumala. Pitikö hänelle taas käydä näin? Juuri kun hän oli oppinut pitkästä aikaa luottamaan ja avautumaan itsestään toiselle.

Piia katsoi tovin peilistä kuvastuvia kalpeita kasvojaan. Istuako kuin patsas paikallaan vai paetako kotiin? Hän ei osannut päättää. Ehkä yritän sietää vielä hetken, ja pakenen sitten jos en kestä, hän lopulta huokaisi, punasi vapisevin sormin huulensa ja palasi saliin.

Liina ja Karri nauraa hekottelivat entiseen tapaansa toistensa jutuille. He istuivat lähekkäin, toisiaan kohti kumartuneina. Kukaan ei huomannut Piian paluuta, ei edes Karri.

Piia siemaisi lasinsa tyhjäksi. Lasken viiteen, hän päätti. Jos Karri ei sen aikana kiinnitä minuun mitään huomiota, lähden kotiin. Hän ehti laskea kymmeneen asti. Mitään ei tapahtunut. Karri nauratteli Liinaa, lasit tyhjenivät heillä yhä nopeammin.

Hitaasti Piia poimi käsilaukkunsa lattialta, nousi varoen seisomaan ja käännähti terassia kohti. Ulos, raittiiseen ilmaan, sitten taksi ja Tomin luo. Päästän lapsenvahdin kotiinsa, otan suihkun ja menen nukkumaan. Unta hän ei saisi, sen hän tiesi jo edeltä. Mutta eipähän tarvitsisi istua nöyryytettävänä pidempään. Ketään naisystävää ei saisi kohdella näin. Hän ei antaisi kohdella itseään näin. Edellinen mies oli maksattanut hänellä siitä oppirahat.

Kello oli neljä aamulla, kun Piia kuuli ovelta rapinaa. Hän kääntyi kyljelleen ja oli nukkuvinaan. Viskinhajuinen Karri koikkelehti vessaan ja riisui kompastellen vaatteensa. Sitten mies rysähti sängylle ja alkoi kuorsata. Piia nousi istumaan ja katseli pimeää yötä. Hänen mielensä oli tyhjä.

Karri painoi päänsä alas. Hän oli mokannut, se oli selvää.

Aamulla hän lähti Tomin kanssa leikkipuistoon ennen kuin Kari ehti herätä. Hän ei halunnut riidellä, varsinkaan pojan kuullen. Leikkipuistossa hän tapasi Armin, jonka tytär oli samanikäinen kuin Tomi.

–Onko teillä jotakin ohjelmaa tänään Tomin kanssa? Armi kysyi katsellessaan Tomia ja Kirsikkaa, jotka keinuivat vierekkäin.

–Ei mitään ihmeellistä, Piia vastasi laimeasti.

–Mitä jos antaisit Tomin tulla meille leikkimään Kirsikan seurana? Tytöllä on vähän kaveripulaa nyt kun naapurintyttö muutti pois.

Piia puri huultaan. Armin ehdotus olisi kieltämättä helpotus — hän voisi olla hetken kaksin Karrin kanssa, selvitellä eilisiltaa ilman että poika kuuntelisi heidän puheitaan.

–Minä voisin tuoda sitten Tomin kotiin. Vaikka iltaruualle. Ettei tarvitsisi heti katkaista leikkejä, Armi selitti hyväntahtoisesti hymyillen.

–Tehdään niin. Kiitos Armi.

Piia kävi halaamassa Tomia, lapset riemastelivat. Mikään ei ollut mukavampaa kuin saada kaveri, päästä toisen kotiin leikkimään.

Kun Piia palasi kotiin, Karri istui päänsärkyisen näköisenä keittiössä. Miehellä oli leuassa tumma, ajamaton sänki, jalassa pelkät bokserit.

–Taisi olla kiva ilta Liinan kanssa?

Karri kouhaisi hiuksiaan hämmentyneenä.

–Missä vaiheessa sinä lähdit kotiin?

Piian huulet vetäytyivät viivaksi.

–Ai missä vaiheessa? Olisit siitä tietoinen, jos olisit edes kerran tai pari vilkaissut mitä minulle mahtoi kuulua.

Karrin kasvoille nousi anteeksipyytävä ilme.

–Jotenkin se jäi huomaamatta. Minun piti seurustella niin tiiviisti. Olihan minun annettava edustava kuva itsestäni sinun pomollesi.

Piian silmiin kihosi kyyneleitä.

–Se oli niin nöyryyttävää. Enkä minä ollut ainoa joka sen huomasi. Vieressäni istunut harmaatukkainen projektipäällikkö, joka ei yleensä puhu mitään, taputti minua lohduttavasti olkapäälle ja sanoi että älä Piia huoli. Miehet ovat tuollaisia. Arvaa lohduttiko.

Karri painoi päänsä alas. Hän oli mokannut, se oli selvää. Eikä tämä moka selviäisi yksillä aamukahveilla. Tästä koituisi viheliäinen prosessi. Mutta se oli käytävä läpi, jos mieli jatkaa Piian kumppanina.

–Piia. Mitään ei tapahtunut. Me istuimme valomerkkiin asti. Sen jälkeen kävelin kotiin. Kävelin, vaikka pomosi ehdotti yhteistä taksikyytiä.

Ihan noin asia ei mennyt, mutta Karri päätti kertoa lähes rehellisen tulkinnan illasta. Yhteisen taksikyydin hän oli toki hyväksynyt, mutta ei sitä mitä Liina Meri hänelle viinin humalluttamana ehdotti. Niin hullu hän ei ollut. Yksi suudelma riitti. Sillä naisen mielenkiinto pysyisi sopivassa määrin yllä.

Piia tuijotti Karria. Karrista tuntui kuin nainen olisi lukenut hänen ajatuksensa, porannut häneen reiän ja seulonut hänet valhe valheelta tyhjiin.

–Minä mietin asiaa, Karri. Mietin meitä eilisillan valossa. Sinä et näköjään tunne minua kokonaan. Minä en ole niin hölmö kuin luulet.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

On julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.