Karri Kettunen tekee taas uuden valloituksen, eikä välitä perään soittelevista menneisyyden haamuista.

Piian lamaannus syveni. Karrikin tajusi sen viimeistään sillä hetkellä, jolloin hän kömpi yömyöhällä sänkyynsä. Piia teeskenteli nukkuvaa eikä udellut sanallakaan minne Karri oli kadonnut useiksi tunneiksi. Karri oli ilmoittanut käyvänsä vain tankkaamassa auton seuraavan aamun ajoa varten. Mikään bensanostoreissu ei kestänyt kolmea tuntia. Eikä Piia ollut tyhmä. Mutta apea ja surullinen kyllä – viime päivien yllätykset olivat hänelle liikaa. Vieläkään hän ei tiennyt kuinka Karri oli hankkiutunut Meri OY:n autonkuljettajaksi. Mutta vahva aavistus hänellä siitä toki oli. Eikä Karrin tämäniltainen katoaminen parantanut tilannetta.

Riisuutuessaan Karri nuuhkaisi paitaansa. Chanel 5 oli vahva parfyymi, se tarttui vaatteisiin, hiuksiin, partaan. Ja Astrid hölväili hajuvettä ylleen tuhlaillen. Paita oli tungettava pyykkikoriin alimmaiseksi. Karri pysähtyi kylpyhuoneen peilin eteen. Millaiseen virtaan hän olikaan hypännyt. Ja kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän kesäkuussa tapasi Piian Leutosen Autokorjaamon pihamaalla ja päätti, että tuo pieni, vaalea, siro nainen olisi hänen ensimmäinen tavoitteensa. Ja nyt. Yöllinen seikkailu tuntui yhä epätodelliselta.

Nainen oli dominoiva ja vaatelias sänkykumppani.

Juuri kun hän on päässyt Liina Meren suosioon ja saanut tämän järjestämän työpaikan, areenalle astuu Astrid Sjöberg. Entinen mallikaunotar ja nykyinen menestyvä vientijohtaja. Eikä tässä kaikki. Tapahtuu kuin romanttisissa elokuvissa: nainen pudottaa lähtiessään hänen autoonsa käyntikortin, johon on raapustettu hotellin nimi. Karri pöyhötti hiuksiaan ja hymyili peilikuvalleen.

Ei hän olisi aito Kettusen poika ellei olisi tarttunut syöttiin. Bensantankkauksen sijasta hän astelikin hotelliin ja soitti Sjöbergin numeroon. Tämä oli jo odotellut häntä viilennetyn samppanjan kanssa.

Astrid oli ehdottomasti vaikutusvaltaisin nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, liikekumppaninsa komeaan autonkuljettajaan. Ehkä Astridilla oli sellainen tapa; hän poimi nautintonsa mistä vain halusi. Eikä Karri vastustellut. Samppanjaa, kevyttä keskustelua ja sitten kiihkeää rakastelua. 64-vuotias, hyvin itsestään huolta pitävä nainen oli dominoiva ja vaatelias sänkykumppani. Mutta Karrilla oli jo laajalti kokemusta naisista ja suuri halu miellyttää. Lähtiessä Astrid muistutti häntä seuraavan aamun lennosta. Karrin tehtävä oli viedä nainen kentälle. Sen hän tekisi ilomielin. Karri aavisteli, että Liina Meri tulisi sittenkin olemaan vain yksi välietappi hänen matkallaan kohti menestystä. Mutta sitä hän ei paljastaisi Liinalle.

 

Astridin kone oli lähdössä. Karri seisoi lähellä turvatarkastusta ja mietti miten Astrid kuuluisi hyvästellä.

–Karri. Saat minulta viestin aivan pian. Varaa ensi viikon torstai töistä vapaaksi.

Nainen suuteli Karria nopeasti poskelle. Astridin arvoitukselliset sanat saivat Karrin sydämen hypähtämään. Jotain naisella oli mielessä. Treffit? Tai kukaties yhteinen retki jonnekin päin Suomea? Kun Astrid katosi näkyvistä, Karri istahti hetkeksi lentokentän odotustilan penkille. Vauhti kiihtyi. Liina odotti jo häntä toimistollaan. Hän halusi kuulla Karrilta kuinka kyytiminen oli sujunut ja oliko Astrid mahdollisesti sanonut jotakin tärkeää, joka hänenkin olisi hyödyllistä tietää. Tästä lähtien tietty varovaisuus oli oltava Liinaankin päin. Häneltä lähtisi työpaikka alta, jos Liina saisi kuulla eilisillan hotellitapaamisesta. Piian Karri hoitelisi lempeillä otteilla ja lepytellen. Mutta Liinaan eivät samat lääkkeet tehoaisi.

Karri tunsi puhelimen hälyttävän taskussaan. Hän näki näytöllä Liinan nimen.

–Joko Astrid on koneessa, Liina uteli.

–Lähti juuri. Olen nyt tulossa sinne.

–Hyvä. Jätä auto toiselle puolen taloa, ettei Piia huomaa sinun tulevan. Vien sinut lounaalle.

Karrin kainalot kostuivat hänen ajaessaan kohti Meri OY:n rakennusta. Eniten häntä mietitytti Astridin kehotus ottaa ensi viikon torstai vapaaksi. Mistä oikein oli kysymys?

Häntä vietiin kuin pässiä narussa. Naiset juoksuttivat häntä sinne tänne.

Koitti seuraavan viikon torstai. Liina oli myöntänyt Karrille tämän pyytämän vapaapäivän. Syyksi Karri ilmoitti Tomin, joka piti käyttää lääkärissä.

–Minun pitää katsos hiukan jelppiä Piiaa. Hän on ollut viime aikoina allapäin. Ehkä ymmärrät? Karri oli perustellut menoaan.

Torstaiaamun Karri istui kotona puhelintaan vahtien. Juuri kun hän oli varma, että Astrid oli unohtanut koko asian, puhelin pirahti.

–Onko sinulla nyt päivä vapaata, Astrid kysyi heti puhelun aluksi.

–Kyllä vain. Mistä on kysymys?

–Ajapa autosi lentokentän parkkihalliin. Sinulle on neuvonnassa lentolippu Helsinkiin. Olen sinua vastassa Helsinki-Vantaalla. Ehdimme puhua parisen tuntia. Pääset iltakoneella sitten takaisin kotiin.

Sitten puhelu katkesi. Karrille tuli kiire. Hän kirjoitti Piialle lapun, jossa hän ilmoitti joutuvansa ylitöihin, mutta palaavansa ennen kymmentä. Hän vaihtoi siistit vaatteet ylleen, juoksi autolle ja ajaa karautti lentoasemalle. Lentolippu oli hänen nimellään odottamassa. Koko lennon ajan Karrin ajatukset seilasivat sinne tänne. Häntä vietiin kuin pässiä narussa. Naiset juoksuttivat häntä sinne tänne.

 

Helsinki-Vantaalla Astrid seisoi odottamassa pieni valkoinen villakoira sylissään. Karrin nähdessään Astrid alkoi hymyillä säteilevästi.

–Tervetuloa Karri Helsinkiin. Vien sinut saman tien syömään. Valmistaudu kuulemaan uutiset!

Karri seurasi naista taksiin. Pieni koira räksytti joka kerran, kun Karri katsoi sitä silmiin.

–Hän on mustasukkainen kaikille miehille, Astrid naurahti ja taputti Karria polvelle.

Ravintola oli hinnakas ja tasokas. Astrid tunnettiin siellä hyvin ja he saivat heti varaamatta syrjäisen kahden hengen pöydän, jossa oli hyvä keskustella. Pikkukoirakin sai oman makuupaikkansa ja kuppinsa takahuoneesta. Huomasi, että tässä ravintolassa Astrid tunnettiin ja hänen vuokseen tehtiin kaikki. Astrid ei tilannut ruokia — hovimestari tuntui tietävän mitä nainen halusi ja kaatoi viinejä ja toi annoksia pöytään huomaamattomasti ja häiritsemättä. Astrid kohotti lasia ja skoolasi.

–Ihanaa, että pääsit tulemaan. Ja kiitos viimeisestä.

Karri huomasi kevyen punan, joka rusotti Astridin huolekkaasti meikatuilla poskilla.

–Kiitokset ovat kokonaan minun puolellani, vastasi Karri matalalla äänellä siemaisten kylmää, mehevää Chablista.

Hän hoitelisi Piian, Astrid hoitelisi Liinan. Asiat järjestyisivät, kunhan hän vain luottaisi Astridiin ja itseensä.

Alkupalojen aikana Astrid kertoi lyhyesti suunnitelmansa.

–Totuus on, että tarvitsen Helsingin toimistooni hyvätapaisen, komean turvallisuusmiehen. Miehen, joka taustalta pitää silmällä tilanteita ja auttaa minua, jos tarvitsen apua kyydeissä, kantamisessa, ostoksissa, matkoissa — what ever.

Karri kuunteli vaiti ja jännittyneenä, ja tuskin muisti maistaa taidokkaasti rakennettua paahdetusta maa-artisokasta tehtyä luomusta, joka tuotiin hänen eteensä.

–Syöhän, poikaseni. Tämä on herkullista, Astrid kehotti ja haarukoi miniannoksen suuhunsa.

–Haluan sinut siis vakituiseen 24/7 toimeen mahdollisimman nopeasti.

Karrin silmät pyöristyivät ymmyrkäisiksi. Astrid purskahti nauramaan.

–No onhan sinulla toki lakisääteiset vapaapäivät, älä pelkää orjuutta! Mutta tarkoitan sitä, että sinun täytyy myös joustaa. Toisinaan on kaksi viikkoa yhtä menoa ja kiirettä. Ulkomaanmatkoja, neuvotteluita, lentoja. Hakemista ja tuomista. Sitten voi olla viikko, ettei tapahdu yhtikäs mitään. Voit pelata golfia tai olla minun luonani — miten vain haluat.

Hänestä tulisi tuon vaikutusvaltaisen naisen oikea käsi.

Karri pyyhkäisi suupielensä ruokaliinaan.

–Entä minun nykyinen työpaikkani? Olen juuri aloittanut Liinan autonkuljettajana. Hän ei tule pitämään siitä, jos muutan Helsinkiin ja jätän paikkani.

Astrid laski pikarin pöydälle ja katsoi Karria kiinteästi.

–Jätä se asia minun huolekseni. Katsos — Liinan yhtiö on hyvin, hyvin riippuvainen minusta. En tiedä ihmistä tai asiaa, jota hän ei uhraisi siitä hyvästä, että saa pitää Astrid Sjöbergin asiakkaanaan.

Karri joi lasinsa kerralla tyhjäksi. Hovimestari riensi äänettömästi paikalle ja täytti toisen lasin, tällä kertaa punaviinillä. Taidan olla hyvissä käsissä, Karri tuumi itsekseen. Muutto Helsinkiin avaisi uusia, ennen kokemattomia mahdollisuuksia. Hän hoitelisi Piian, Astrid hoitelisi Liinan. Asiat järjestyisivät, kunhan hän vain luottaisi Astridiin ja itseensä.

Aterian jälkeen Astrid vilkaisi nopeasti kelloaan.

–Haluan sinut tänne heti kun mahdollista. Paljonko tarvitset aikaa muuttoon? Olen katsonut sinulle mukavan asunnon läheltä omaani. Myös auto on valmiina. Mercedes Benz, uusinta mallia. Mitäs sanot?

Karri haukkoi henkeään. Tämä oli enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaa. Hänestä tulisi Astridin lähin mies, joka vastaisi turvallisuudesta ja käytännön järjestelyistä. Hänestä tulisi tuon vaikutusvaltaisen naisen oikea käsi.

Kolmas etappi. Se oli nyt tässä.

 

Karri saapui kotiin Piian luokse illalla kymmeneltä — kuten oli luvannutkin.

–Pitkä päivä sinulla, Piia totesi ilmeettömästi.

–Todellakin.

–Vaikka olitkin ottanut kuulemma tämän päivän vapaaksi, Piia sanoi ja alkoi pyyhkiä Tomin räiskyttämää jogurttia pöydältä.

–Niin — minulla oli hiukan menoja ja pyysin Liinalta vapaapäivän.

Piian käsi pysähtyi. Tiskirätti puristui nyrkkiin mytyksi.

–Erikoista oli se mitä Liina kertoi. Olit kuulemma viemässä Tomia lääkäriin. Kummallista, etten tiennyt mitään koko asiasta. Liinankin mielestä se oli kummallista.

Karri kääntyi ja alkoi jotain tehdäkseen selata uusinta sanomalehteä. Piia käveli hänen eteensä.

–Arvaapa miltä tuntui kuulla Liinan suusta sellaista liirunlaarumia. Käytit minun poikaani hyväksesi, kun valehtelit asiasta pomollesi. Minun pomolleni. Me kumpikin, sinä ja minä, leimauduimme valehtelijoiksi hänen silmissään.

Karri syventyi lehteen ja heittäytyi kuuroksi. Onneksi Tomi oli jo nukkumassa. Tällaista nalkutusta ei jaksaisi kuunnella kukaan. Piia siivosi lelut eteisen lattialta ja jäi sitten seisomaan kynnykselle.

–Sinä et enää rakasta minua, hän totesi tyhjin katsein.

 

Karri joutui katsomaan naista silmiin. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Ei hän koskaan Piiaa ollut rakastanut, ei todellakaan. Eihän hän edes tiennyt mitä se oli. Rakkaus? Se mistä höpistiin iskelmissä, runoissa ja romanttisissa elokuvissa. Todellisuudessa hän ei uskonut rakkauteen. Oli ihmisten välisiä suhteita. Oli seksiä ja himoa. Ehkä ystävyyttäkin. Mutta rakkaus. Se oli pelkkää pappien ja runoilijoiden keksintöä.

–Menehän nyt nukkumaan. Olet näköjään sinäkin kovin väsynyt. Jutellaan huomenna virkeämpinä.

Piia katosi ovelta. Karri huokaisi raskaasti. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa. Käydä huomenna joko pitkä ja piinallinen keskustelu Piian kanssa. Kestää itkut ja hysteeriset kohtaukset. Selittää itselleen ja Piialle kuinka Tomi selviäisi siitä, että hänen ihailemansa Kalli-setä ilmoittaisikin muuttavansa monen sadan kilometrin päähän Helsinkiin, uuteen työhön. Tämä vaihtoehto oli tarkoitettu niille, jotka jaksoivat paijata ja silittää, lohduttaa ja kuunnella. Niille, jotka kokivat teoistaan syyllisyyttä. Karri tunsi itsensä. Hänen kärsivällisyytensä ei riittäisi moisiin höpinöihin.

Helsinki oli hänelle tabula rasa, tyhjä taulu, jota hän alkaisi nyt täyttää Astridin ohjauksessa.

Karri viivytteli keittiössä ja tupakoi parvekkeella myöhään yöhön, kunnes oli varma siitä että Piia oli nukahtanut. Hän meni eteiseen, kaivoi esiin kaksi matkalaukkua ja hiipi äänettömästi makuuhuoneeseen. Taskulampun valossa hän seuloi vaatteensa ja tavaransa ja pakkasi ne laukkuihinsa. Ennen lähtöään hän seisahtui kuuntelemaan lastenhuoneen ovelle. Tomin hengitys kantautui ikkunan läheltä rauhallisena tuhinana. Pieni pistos tuikkaisi Karrin sydänalaa. Tuo pellavapää kyllä pärjäisi, hän tyynnytteli itseään. Reipas poika, jolla oli hyvä ja omistautuva äiti. Ei häntä täällä tarvittu.

Ulko-ovi loksahti hiljaa kiinni, mutta Piia ja Tomi nukkuivat syvää unta. Nukkuivat silloinkin kun lehmusten varjoon pysäköity auto liikahti ja poistui pihapiiristä.

Pikkukaupunkielämän jälkeen Helsinki tuntui Karrista raikkaalta, jännittävältä ja innostavalta. Täällä ei jokaisen vastaantulijan naama näyttäisi tutulta. Täällä ei tarvitsisi luikkia pakoon puolituttuja tai väistellä epämieluisia kohtaamisia. Helsinki oli hänelle tabula rasa, tyhjä taulu, jota hän alkaisi nyt täyttää Astridin ohjauksessa.

Uusi asunto sijaitsi parin sadan metrin päässä Astridin kivilinnasta, suojaisan puiston kupeessa. Avatessaan ensimmäisenä aamuna ranskalaisen parvekkeen ikkunat ja hengittäessään aamuista, tuoksuvaa syysilmaa Karri tunsi sisällään onnellisuuden ja tyytyväisyyden läikähdyksen. Tämä se vasta oli elämää! Tilava kolmio yhdessä kaupungin kalleimmista asuinalueista. Upouusi Mersu. Ja kaikki huolensa hän sai heittää Astridin hoidettaviksi. Epämiellyttävin niistä oli Liina Meri, joka ehkä parhaillaan ihmetteli miksi Karri ei ollut vielä saapunut Meri OY:n parkkipaikalle. Pian Liina kävelisi toimistolleen ja näkisi pöydällään Astridin lähettämän viestin. Karri Kettunen oli siirtynyt hänen turvamiehekseen ja muuttanut viikonlopun aikana Helsinkiin. Mitä sitten tapahtuisi? Hänen puhelimensa alkaisi soida kiivaaseen tahtiin. Liina. Piia. Liina. Piia. Vuoronperään.

Sinä olet minun rakastajani numero yksi. Säästä voimasi siihen.

Karri sulki ikkunat ja valmisti itselleen espresson. Hän ihaili keittiönsä moderneja, laitteita ja kiiltäviä, puhtaita pintoja. Kaikki oli valmiina — hän voisi aloittaa asumisen ja elämisen tällä sekunnilla huolehtimatta mistään. Ja tämä kaikki vain yhden autoon pudotetun käyntikortin ansiosta. Ja tietenkin siksi, että hän oli ymmärtänyt tarttua heitettyyn syöttiin.

Karri asetteli paahtoleivät lautaselle ja voiteli ne luomuvoilla. Astrid oli ajatellut kaikkea. Jääkaapissa oli ruokaa viikoksi. Vaatekaapissa odotti rivi silitettyjä, uusia, laadukkaita paitoja. Viereisessä kaapissa oli muutama italialainen puku, jotka istuivat hänelle kuin olisivat olleet mittatilaustyötä.

Minulla on kokenut silmä, Astrid naurahti puhelimessa, kun Karri ihmetteli pukujen täydellistä istuvuutta. Olen oppinut arvioimaan mittasuhteet ja tyylit mallivuosinani, Astrid kertoi ja sanoi tulevansa pistäytymään iltapäivällä hänen asunnollaan. Voisimme suunnitella koko viikon työt ja rentoutua sitten vaikkapa illallisen ääressä. Sen tulet nauttimaan minun asunnolleni. Varaudu myös siihen, että yövyt luonani. Täällä on sinulle kaikki tarvittava — hammasharjasta lähtien. Sanon tämän nyt jo näin puhelimessa suoraan: sinä olet minun rakastajani numero yksi. Säästä voimasi siihen.

Kun puhelu katkesi, Karri hymähteli Astridin suorasukaisille ilmoituksille. Sjöberg oli jos mahdollista vieläkin häpeilemättömämpi kuin Liina. Ehkä moinen tahdonvoima ja käskevyys oli ominaista johtavassa asemassa toimiville ihmisille? Totta kai hänen oli toteltava. Jotenkin tällainen ylellisyys oli maksettava. Hän pitäisi Astridin tyytyväisenä — eikä se ollut mitenkään epämiellyttävä velvollisuus. Nainen oli häntä kolmisenkymmentä vuotta vanhempi, mutta rakastellessa se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin. Astridin seuralaisena moni asia oli jännittävämpää kuin kenenkään muun kanssa.

 

Kello näytti aamukymmentä, kun puhelin alkoi välkyttää näytöllä Liinan nimeä. Karri siemaisi kahvin loppuun, hengähti syvään ja heittäytyi mukavaan asentoon upottavalle sohvalle.

–Mitä tämä tarkoittaa?

Liinan ääni särähteli pidätellystä raivosta.

–Astrid on varmaankin ollut jo sinuun yhteydessä?

–Astrid! Se kyykäärme. Totta kai hän soitti eikä antanut minulle minkäänlaista suunvuoroa. Lateli vain kortit pöytään. Sinusta on tullut hänen työntekijänsä ja minulla ei ole kuulemma ole asiaan mitään sanomista. Kiitos liikesuhteidemme.

Karri sulki silmänsä. Hän oli päättänyt pysyä täysin rauhallisena, sanoipa Liina mitä tahansa.

–Astrid teki minulle tarjouksen, josta oli mahdotonta kieltäytyä.

–Saanko kysyä tapahtuiko se samoin kuin minun kanssani? Menit hänen kanssaan sänkyyn? Ja hän otti sinut rakastajakseen?

Liinan ääni voimistui huudoksi. Karri veti puhelimen kauemmas korvaltaan.

–Liina. Työelämä on tällaista. Kun saat hyvän paikan ja palkan, et tietenkään kieltäydy siitä.

–Entä minä? Eikö sinulla ole mitään tunteita minua kohtaan? Oliko kaikki vain seksiä ja leikkiä?

Mitäpä muutakaan — ainakaan sinun puoleltasi, Karri totesi itsekseen. Minun puoleltani taas aika sinun kanssasi oli etenemistä tavoitteeseen numero kaksi. Jonka vuoksi meille muodostui suhde. Ilman sitäkin olisin toki pärjännyt.

Piian hän hoitelisi myös mahdollisimman vähin puheluin. Mitä nopeammin sen parempi.

–Liina. On aika katsoa eteenpäin.

Karrin korvaan kantautui pamahdus, aivan kuin jokin raskas esine olisi pudonnut lattialle.

–Niinkö sinä sanoit myös Piialle? On aika katsoa eteenpäin?

Piia ei tiedä vielä muuta kuin sen, että hän on muuttanut pois. Tavarat ja vaatteet ovat kadonneet asunnosta. Eikä hän ole vielä viitsinyt vastata Piian soittamiin puheluihin. Sekin aika pian koittaisi.

–Älä puutu Piian ja minun asioihin.

–Varmasti puutun! Miten sinä oletkaan kohdellut häntä.

–Ja sinulla ei ole ollut mitään osuutta siihen, niinkö?

Puhelu katkesi. Karri nousi upottavasta sohvasta ja käveli kylpyhuoneeseen. Hän ottaisi nyt rentouttavan, kuuman kylvyn. Eikä vastaisi enää yhteenkään Liinan soittoon. Piian hän hoitelisi myös mahdollisimman vähin puheluin. Mitä nopeammin sen parempi.

 

Karri hämmentyi palatessaan pyyhe lanteilla kylpyhuoneesta. Chanel n:o 5 tuoksui voimakkaana. Astrid istui olohuoneen sohvalla ja selaili design-lehteä. Karri tajusi, että nainen oli tullut sisään omilla avaimillaan. No, kaipa hänellä on siihen oikeus, mies tyynnytteli itseään. Asuntohan kuului Astridille. Ja hän sen mukana.

–Oletko jo alkanut kotiutua? Onko kaikki kuten pitää?

Astrid hymyili ja hänen katseensa mittaili Karrin vartaloa halukkaasti.

–Asunto on hieno. Ja kaikki mitä täällä on. Sinä mukaan luettuna.

Hän käveli Astridin luo ja suuteli naista. Astrid äännähti tyytyväisyydestä.

–Minun tekisi kiskaista tuo pyyhe sinun lanteiltasi, mutta siirrän mielihaluni illemmaksi. Ajattelin käväistä vain katsomassa, että kaikki on hyvin. Ja ehkä voimme sopia muutaman päivän työt, jotta osaat varautua niihin.

Karri kiskoi t-paidan ja puhtaat farkut yllensä, olihan kyseessä vapaapäivä. Hän tiesi näyttävänsä urheilulliselta ja poikamaiselta juuri näin. Ja hän halusi kaikin tavoin miellyttää vaateliasta esimiestään.

Karri tarttui Astridin käteen ja suuteli sitä sormi sormelta.

–Näytät oikein hyvältä, Astrid totesi raukeasti ja pyysi Karrin istumaan viereensä.

Seuraava puolituntinen kului kuunnellessa Astridin kiireisiä suunnitelmia. Kokoustamista, lounastamista, muutama kansainvälisiä messuja edeltävä muotinäytös, päivämatka Tukholmaan ja takaisin sekä erinäisiä, pakollisia VIP-tilaisuuksia, joihin Karri tulisi mukaan.

–Miltä kuulostaa? Tämä on hyvin tavallinen viikko, ja siihen kuuluu usein peruutuksia, äkkilähtöjä ja poikkeuksia, joihin pitää reagoida nopeasti.

Karri hymähti rennosti.

–Seuraan sinua kuin hai laivaa. Enkä säikähdä kiireestä. Teen työt, jotka määräät.

Astrid painoi huolellisesti lakatut kyntensä kevyesti Karrin reiteen.

–Entä pitkien päivien jälkeen? Jaksatko tehdä vielä enemmän — kaiken minkä määrään tehtäväksi, sinun tai minun luonani?

Karri tarttui Astridin käteen ja suuteli sitä sormi sormelta.

–Teen kaiken ja enemmänkin.

Astrid kehräsi hänen kainalossaan tyytyväisenä.

–Liina Meri yritti hangoitella vastaan, mutta en antanut hänelle mitään mahdollisuutta. Sinä olet nyt minun. Hoida se pikku-Piia vielä pois päiväjärjestyksestäsi kiusaamasta. Tapaamme illalla minun luonani. Varaudu siihen, että meillä menee pitkään.

Astridin kenkien korot kopsahtelivat aistikkaasti parketilla. Karri seurasi katseellaan kuinka naisen pyöreät pakarat värähtelivät tiukan hameen alla. Mikä diiva, hän hymähti mielessään. Nainen juuri minun makuuni.

 

Syyskuun alun ilta oli kuulas. Aurinko oli laskemassa ja sen säteet värjäsivät puiston vaahterat entistä punertavimmiksi ja hohtavimmiksi. Karri käveli hitaasti kohti Astridin asuntoa. Nyt hän näkisi ensimmäistä kertaa miten Astrid asui ja eli. Talo häämötti merenrannan suunnassa, kadun päässä. Upea kolmikerroksinen pieni jugendlinna oli kokonaan Astridin hallussa. Tänään he nauttisivat yhdessä tervetuliaisillallista. Sen vuoksi Karri oli pukeutunut uuteen pukuun ja kävellessään hän tiesi näyttävänsä miehekkäältä. Juuri sellaiselta, jolta Astrid halusi hänen tänä iltana näyttävän.

Astrid avasi oven ja hetken aikaa Karri räpytteli silmiään. Hopeanhohtoinen, avarakaulainen iltapuku näytti Astridin yllä uskomattoman hyvältä.

–Oletpas sinä jumalaisen kaunis, Karri sanoi käheällä äänellä.

–Ja sinä komea, Astrid vastasi.

Illallinen oli katettu toiseen kerrokseen.

En voi olla pelkkä nukke, jota heitellään paikasta toiseen.

–Minulla on täällä kaksi naista hoitamassa taloa. Toinen hoitaa siivoukset, toinen keittiötyöt. Nyt he ovat lähteneet, joten saamme olla rauhassa, Astrid ilmoitti ja pyysi Karria kaatamaan viinin laseihin.

Karri katseli ihmeissään ympärilleen. Vanhoja antiikkihuonekaluja yhdistettyinä moderneihin design-huonekaluihin. Kun oli oikea ihminen suunnittelemassa ja tarkka maku, tämä oli mahdollista. Kokonaisuus oli ilmeikäs eikä millään tavalla sekava.

–En halua asua museossa, Astrid naurahti. Uutta ja vanhaa. Sitähän elämä on, eikö vain, Karri?

Kristallilasit kilahtivat yhteen. Astridin silmät loistivat. Karri tuskin huomasi mitä he söivät. Hän keskittyi kuuntelemaan Astridia ja hän syventyi poimimaan naisen äänensävyistä ja katseista kaiken tiedon. Minun täytyy oppia tuntemaan tämän ihmisen ajatusmaailma ja mallit, joiden mukaan hän tekee päätöksensä, Karri mietti. En voi olla pelkkä nukke, jota heitellään paikasta toiseen. Pikkuhiljaa minunkin on pystyttävä sanomaan mielipiteeni asioista. Sillä tavoin me molemmat tulemme riippuvaisiksi toisistamme. Ja sillä tavoin tulevaisuuteni on turvattu.

–Astrid, olenkohan minä kiittänyt sinua vielä ollenkaan tästä kaikesta? Karri kysyi jälkiruuan lopuksi.

Astrid kumartui lähemmäs. Karri tuijotti naisen avonaiseen kaula-aukkoon ja näky miellytti häntä.

–Minä otan vastaan sinun kiitoksesi makuuhuoneen puolella, sopiiko niin?

Vapaalla kädellään hän alkoi hakanen hakaselta avata hitaasti korsettia auki.

Karri joi liköörin loppuun ja nyökkäsi. Astrid johdatti hänet läpi pitkän hallin toiseen päähän taloa. Työhuoneeni, hän mainitsi ohimennen ja viittasi suureen kirjastoon, jonka keskellä oli komea, jalopuinen kirjoituspöytä. Pukeutumishuoneeni, hän ilmoitti osoittaen valoisaa, peiliseinäistä huonetta, jonka seiniä kuorrutti valtava vaatemäärä. Vihdoin käytävän päässä näkyi se mitä Karri oli jännityksellä odottanut. Makuuhuoneeni, Astrid kuiskasi ja käveli keskelle suurta huonetta, jonka lattioita peittivät paksut, arvokkaat matot.

–Pidän matoista, joiden päällä voi rakastella, hän naurahti ja avasi hitaasti pukunsa sivussa olevan vetoketjun. Karri katseli kuinka hopeahohtoinen kangas soljui naisen yltä. Alta paljastui valkoinen pitsikorsetti.

–Ajattelin, että minun pitää jättää sinullekin jotakin tekemistä. Pientä käsityötä, jos ymmärrät, Astrid sanoi ja sormeili korsetin kymmeniä hakasia. Karri käveli lähemmäs. Tätä hänen työnsä tulisi olemaan. Jotta Astrid pysyisi tyytyväisenä eikä kyllästyisi häneen, oli hänen osoitettava innostuneisuutensa kerta kerran jälkeen. Jotta hän saisi kaikki työhönsä kuuluvat taloudelliset edut, oli hänen mukauduttava naisen rytmiin, olipa hänen oma mielentilansa tai väsymystasonsa sitten mikä tahansa. Astrid oli todellakin nainen, joka oli oppinut saamaan haluamansa. Liina oli sen suhteen pikkutekijä Astridiin verrattuna. Astrid tulisi olemaan hänelle suuri ja kiehtova haaste. Suurin ja kiehtovin tähänastisista. Ehkä lopullisin? Kukapa sen tiesi.

–Minä olen kaivannutkin jotain sorminäppäryyttä vaativaa tekemistä, Karri hymähti ja tarttui Astridin käteen omistavasti. Astrid piti omistavista eleistä. Hän harrasti niitä myös itse. Välillä hän halusi tulla alistetuksi, välillä hän taas pyysi Karria noudattamaan oikkujaan. Karri puristi Astridin ranteet vastakkain niin ettei nainen kyennyt vastustamaan häntä. Vapaalla kädellään hän alkoi hakanen hakaselta avata hitaasti korsettia auki.

 

Rakastelun jälkeen he makasivat raukeina Astridin leveässä vuoteessa.

–Tätä sinun työsi sitten tulee olemaan, Astrid totesi. Luuletko, että jaksat? Voitko hyväksyä sen, että tulen mahdollisesti vaatimaan sinulta täydellistä uskollisuutta? Niin työntekijänä kuin rakastajanakin? Vastapalvelukseksi korvaan kaikki kulusi — kaikki. Se ei tule koskaan olemaan ongelma minulle.

Karrin silmät vetäytyivät viiruiksi.

–Totta kai jaksan tehdä työni. Haluan olla sinun paras työntekijäsi, josta voit olla ylpeä. Ja uskollisuus sinulle tulee olemaan helppoa. En tunne ketään kaltaistasi.

Vihdoinkin hänellä oli oikea nainen kierroksessa.

Astrid painautui Karria vasten.

–Juuri tuon halusinkin kuulla sinulta. Ja myönnän: ei ole ketään minun kaltaistani. Tiedän olevani yhä kaunis ja haluttava. Ja minulla on valtaa. Moninkertaisesti enemmän kuin Liinalla.

–Ei puhuta Liinasta. Puhutaan vain meistä, Karri pyysi ja työnsi sormensa syvälle Astridin paksuihin hiuksiin.

He nukkuivat vieri vieressä seuraavaan aamuun saakka. Astrid oli kylvyssä, kun Karri muisti katsahtaa puhelintaan, joka oli ollut koko illan äänettömällä. Viisi soittoa Liinalta. Kahdeksan soittoa Piialta. Mies istahti sängynreunalle mietteissään. Hän soittaisi yhden puhelun Piialle tänään asunnoltaan. Sen jälkeen hän sopisi Astridin kanssa, että hän vaihtaisi puhelimeensa salaisen numeron. Liina ja Piia saivat jäädä menneisyyteen. He olivat viime kesän kukkia, jotka syksyn kolea tuuli lakaisisi tieltään. Karri heittäytyi sängylle ja kierähti kuin kissa silkkisissä lakanoissa. Vihdoinkin hänellä oli oikea nainen kierroksessa. Nainen, jollaista hän ei kuvitellut koskaan tapaavansa. Hän ei tulisi uhraamaan tämän päivän jälkeen yhtäkään ajatusta entiselle elämälle, johon kuuluivat suttuinen pikkukaupunki, Leutosen Autokorjaamo, Piia ja Tomi, Meri OY ja työ Liina Meren autonkuljettajana. Kaikki se olisi mennyttä.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.