Auervaara Karri Kettunen saa tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. Samalla hän pääsee taas uusien lakanoiden väliin.

Rapujuhlia seurannut viikko kului hitaasti. Piia oli hiljainen ja vetäytyi usein syrjään mietiskelemään.

Yhtenä yönä Kettunen havahtui unestaan siihen, että Piia oli kadonnut hänen vierestään. Nainen istui teekuppi kädessään parvekkeella. Hän pyyhki nopeasti kyyneleet kasvoiltaan, kun näki Karrin tulevan.

Piian mieltä painoi rapujuhlissa koettu nöyryytys, Kettunen arvasi. Siitä illasta koitui totta tosiaan viheliäinen prosessi kuten hän aavisteli — olihan hän loukannut Piiaa julkisesti syventymällä illanviettoon Liina Meren kavaljeerina. Ja Meri puolestaan otti asemansa turvin haluamansa. Liinan itsevarmaa säteilyä oli vaikea vastustaa.

Karri ei muistanut koko iltana edes vilkaista Piiaa, niin tärkeää hänelle oli Liina Meren ylitsevuotava huomio.

Kun hiljaisuutta ja unettomia öitä vain jatkui, Karri päätti aloittaa pehmitystaktiikan. Hän osti Piialle kallista parfyymia ja toi joka päivä tuoreen kukkakimpun olohuoneen pöydälle. Hän osallistui omatoimisesti kotitöihin, hankki Tomille viikonlopuksi lastenhoitajan ja varasi kahden hengen kylpylämatkan Turkuun.

Pikkuhiljaa Piia virkistyi, jokin hauras hymyksi tulkittava ilmekin alkoi viivähtää silloin tällöin hänen kasvoillaan. Kyllä tämä tästä, Kettunen lohdutteli naista. Kuten sanoin — mitään ei tapahtunut, hän vakuutteli vakuuttelemasta päästyäänkin.

Piia ei vastannut vakuutteluihin. Hän ei kertonut Karrille, että hänen vieressään illastanut projektipäällikkö oli nähnyt Karrin ja Liinan astuneen rapujuhlien päätteeksi samaan taksiin. Piialle mies oli kertonut kävelleensä kotiin. Luottaminen oli vaikeaa, kun tarinat ja tulkinnat eivät käyneet yksiin.

Olet varsinainen punapääkissa. Äläkä luule, ettenkö vastaa haasteeseen.

 

Eräänä päivänä Leutonen kiidätti autopajan työpuhelimen Kettuselle. Joku nainen kysyy sinua, Leutonen ilmoitti mulkaisten Karria epäluuloisesti. Kettunen laski vasaran maahan ja nosti puhelimen korvalleen.

– Liina Meri täällä hei!

Karri vilkaisi nopeasti Leutosta ja käveli nurkan taakse. Jostakin syystä hän oli joutunut huonoon valoon Leutosen silmissä sen jälkeen, kun tämä oli kuullut hänen suhteestaan Piiaan. Ties mistä syystä Leutonen oli ottanut isällisen suojelevan asenteen kovia kokenutta nuorta naista kohtaan. Kettunen ei halunnut pomonsa saavan vihiä asioista, jotka voisivat kulkeutua Piian tietoon.

Kun puhelu oli päättynyt, Leutonen näki pajan likaisen ikkunan läpi, kuinka Karri hyppäsi autoonsa ja häipyi renkaat vonkuen kaupungin suuntaan.

Meri OY:n toimistotilat sijaitsivat kaupungin laitamalla. Karri pysäköi autonsa parkkipaikalle ja koetti kuumeisesti muistella missä päin Piian työpiste oikein sijaitsi. Hän halusi kaikin keinoin välttää Piian kohtaamista.

Ulko-ovelle tultuaan hän luki nopeasti osoitetaulun. Laskutussihteeri työskenteli neljännessä kerroksessa. Toimitusjohtaja ensimmäisessä. Kettunen huokaisi helpotuksesta. Jos hänellä oli tuuria, tämä käynti jäisi pimentoon Piialta.

Kettunen painoi ovisummeria. Vihreä valo välähti. Kettunen kouhaisi hiuksiaan ja avasi oven. Liina Meren toimistossa tuoksui kallis hajuvesi. Meri oli pukeutunut vartalonmyötäiseen, liituraitakankaiseen jakkupukuun ja valkoiseen paitaan. Kiiltonahkaiset korkokengät kopisivat, kun hän riensi toimiston ovelle Karria vastaan.

– Aivan mahtavaa, että pääsit tulemaan. Firman auto on temppuillut viime aikoina ja tänään moottori teki stopin. Onneksi muistin sinut, Liina vuodatti hengästyneesti halatessaan Karria lujasti ja pitkään.

– Missäs se murheenkryyni on? Menen heti kurkkaamaan mikä sitä vaivaa, Karri kysyi heidän irrotessaan toisistaan.

Liina käveli tarjoilupöydän ääreen ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.

– Kuulehan Karri. Ensin jutellaan ja juodaan kahvit. En koskaan teetä kenelläkään töitä ennen kuin käytännön asiat on sovittu selviksi.

Liina istahti Karria vastapäätä ja nosti säärensä naisellisesti ristiin. Hän tuijotti lakkaamatta Karria silmiin. Mies aavisti mistä tässä oli kyse. Se hiveli hänen itsetuntoaan. Suurehkon firman toimitusjohtaja halusi tutustua häneen paremmin, se oli nyt päivänselvää.

– Minulla on sinulle ehdotus. Jos saat firman Bemarin ajokuntoon, toivon, että katselet kuun vaihteessa avoimia työpaikkoja. Sieltä tulet löytämään Meri OY:n hakuilmoituksen.

Karri asetti puoliksi juodun kahvikuppinsa lasiselle design-pöydälle.

– Mistähän työstä mahtaa olla kysymys?

Liina hymyili arvoituksellisesti.

– Ajattelin olla kertomatta. Haluan tehdä sinut uteliaaksi.

Karri hymähti ja vastasi Liinan katseeseen. Uteliaaksi olet tehnytkin minut, hän totesi hiljaa mielessään. Olet varsinainen punapääkissa. Äläkä luule, ettenkö vastaa haasteeseen. Karri Kettunen on nimensä mukaisesti kettu, joka vainuaa mihin suuntaan on edettävä.

– On minulla vielä toinenkin asia, Liina sanoi ja nosti jalkaansa niin, että hameenhelma vetäytyi reidelle asti.

– Voisit ottaa meidän automme työn alle vaikkapa huomenissa. Olen jo tilannut hinauksen ja auto tuodaan teidän pajallenne korjattavaksi. Mutta sitä ennen on muutakin korjattavaa. Ja se on itse asiassa kiireellisempi työ, Liina kertoi madaltuneella äänellä.

– Autan toki siinäkin, jos vain voin.

– Lupaatko? Liina innostui.

– Totta kai, kun vain kerrot mitä pitää tehdä.

Liina nousi tuolista ja osoitti sormellaan ovea.

– Pian näet!

Karri seurasi määrätietoisesti kävelevää Liinaa. He menivät ulos parkkipaikalle.

– Missä sinun autosi on, Liina kysyi nopeasti.

Karri osoitti suunnan ja Liina riensi autoa kohti.

– Asun aivan lähellä, tuon metsäsaarekkeen takana. Menemme minun kotiini ja näytän mihin tarvitsen apuasi.

 

Karri puisti salaa päätään ja naurahti itsekseen. Noin vain? Kesken työpäivän vieraan miehen kanssa kotiin? Kohtalo tuntui kuljettavan häntä eteenpäin yhä vääjäämättömämmällä voimalla.

Liinan asunto sijaitsi uudehkon rivitalon päätyhuoneistossa. Naisen posket hehkuivat kun hän avasi oven tilavaan, valoisaan kotiinsa.

– Minulle on huomenna tulossa vieraita. Kutsun kerran vuodessa ison naisporukan kotiini tyttöjen iltaan. Vähän viiniä, naposteltavaa ja saunomista. Ja tietenkin juoruilua, Liina lisäsi ilkikurisesti ja taputti Karria olkapäälle tuttavallisesti.

– Nyt on kuitenkin ilmennyt ongelma.

Karri levitti käsiään.

– Anna tulla. Katsotaan, seisooko ongelmanratkaisija edessäsi.

Liina käveli halki aistikkaasti sisustetun huoneiston ja avasi kylpytiloihin johtavan oven.

– Kiuas. Se ei toimi. Kokeilin lämmittää pari päivää sitten ja kivikasa pysyy kylmänä.

Karri kumartui sähkökiukaan ylle ja oli tutkivinaan laitteita. Hän ei ymmärtänyt mitään sähkökiukaista saati niiden teknisistä vioista.

– Ehkä kysymyksessä on viallinen vastus. Ihan tarkkaa diagnoosia en nyt nopeasti osaa tehdä.

Karri kyykistyi ja kurkisti vielä kiukaan alle.

– Sinuna tilaisin sähkömiehen paikalle. Varsinkin jos korjauksella on kiire.

Mies napsautti on/off-nappulaa. Valo syttyi mittariin.

– No katos pirua! Virta ainakin kulkee normaalisti.

Karri nousi ylös ja painoi kätensä kiviä vasten.

– Vastukset punertuvat ja kivet lämpiävät. Tämähän toimii taas.

Liina oli siirtynyt lähemmäs, sankka hajuvesipilvi ympäröi Karrin.

– Karri, sinulla taitaa olla taikurinkäsi, nainen totesi pehmeästi.

Karri siirsi sormensa virtanappulalle katkaistakseen sähkön kiukaasta. Liina tarrasi hänen ranteeseensa.

Nainen ei päästänyt häntä heti lähtemään, vaan halusi vielä saunoa yhdessä rakastelun lopuksi.

– Antaa kiukaan lämmetä. Katsotaan toimiiko se todellakin vai onko se vain hetken juttu.

Liina painautui Karrin selkää vasten.

– Karri. Minullakin on ollut jo jonkin aikaa mielessä sellainen hetken juttu. Saanhan riisua sinut?

Karri tunsi kuumenevansa. Liina halusi vietellä hänet. Röyhkeästi ja häpeilemättä. Karri tarttui Liinan jakkuun ja kiskoi sen naisen yltä. Nainen avasi hameensa vetoketjun ja antoi hameen valahtaa lattialle. Karri avasi Liinan paitapuseron hitaasti nappi napilta.

 

Ehti kulua kaksi tuntia ennen kuin Karri käynnisti autonsa ja poistui Liina Meren asunnolta.

Karri huokaisi helpotuksesta huomatessaan että korjaamo oli tyhjä. Leutonen oli lähtenyt jo kotiinsa. Pajan ilmoitustaululla odotti kuitenkin vihainen viesti. ”Kesken työpäivän lähteminen ilman mitään syytä tarkoittaa palkatonta työpäivää.”

Siinäpähän kiukuttelet, Jouko Leutonen, Karri mutisi hampaittensa raosta. Minä olen hankkinut sinulle tänä päivänä uuden, maksukykyisen asiakkaan , joten ei pitäisi olla valittamista.

Kettunen pysähtyi mustuneen eteispeilin eteen. Liina oli kuuma kissa kuten hän oli aavistanutkin. Nainen ei päästänyt häntä heti lähtemään, vaan halusi vielä saunoa yhdessä rakastelun lopuksi. Kunnes he päätyivät uudestaan sänkyyn.

Kettunen huokaisi ja puisteli päätään — kukapa olisi uskonut. Nyt vain oli oltava tarkkana, ettei Piia saisi tietää mitään hänen ja Liinan välisistä kuvioista.

Illalla Piia koetti helliä ja hyväillä Karria, mutta tämä valitteli pitkää työpäivää ja väsymystä ja käänsi kylkensä. Piia huoahti pettyneenä.

– Harmi kun et halua minua tänään. Huomenna minä en sitten olekaan illalla kotona.

– Mitäs sinulla on muka huomenna? Karri mumisi unisena.

– Minähän sanoin sinulle jo aikaa sitten. Tyttöjen ilta Liina Meren kotona. Minun on mentävä sinne, koska muuten Liina loukkaantuisi. Nämä ovat niitä pakollisia velvollisuuksia, valitettavasti.

Karri kuunteli hiljaa ja liikkumatta Piian jutustelua. Nyt liikutaan riskirajoilla, hän mietti kuumeisesti. Liina oli temperamenttinen ja arvaamaton nainen, varsinkin viinipäissään. Entä jos — ei, siinä ei olisi mitään järkeä. Ei Liina Meren asemassa oleva nainen paljastaisi miesasioitaan alaisilleen. Mutta silti. Mahdollisuus siihen oli toki olemassa.

Karri kääntyi hitaasti ja silitti vaaleansiniseen pitsiunelmaan pukeutunutta Piiaa. Tyttöparka. Leutonen oli oikeassa; Piia olisi ansainnut kumppanikseen paremman miehen kuin hänet. Mutta hän oli sitä mitä oli. Karri Kettunen. Mies, joka eteni etapilta toiselle saadakseen sen mitä havitteli.

 

Seuraavan illan Karri vietti kaksin Tomin kanssa. Tomi riehui ja pelleili lelujensa keskellä, mutta Karri makaili lastenhuoneen lattialla hajamielisin ilmein. Mitenkähän siellä Meren luona mahtaa tyttöjen ilta sujua? Mitä Liina mahtaa ajatella nähdessään Piian istumassa olohuoneensa sohvalla — samalla, jossa he rakastelivat pari päivää sitten kiihkeästi. Mitä Liina mahtaa höpötellä saunoville, hiprakkaisille naisille, kun he pääsevät siihen hetkeen illassa, jolloin ruvetaan puhumaan miehistä? Karria kylmäsi, vaikka hän koetti pitää mietteensä kurissa. Tämä oli lasku, joka oli maksettava kaksoiselämästä. Epävarmuus. Haparointi heikoilla jäillä. Koko ajan piti kuulostella risahteluja, vaania jään alla kulkevia salavihkaisia virtauksia. Tyyneyttä oli turha kaivata — aina piti valmistautua siihen, että jossakin liitos naksahtaisi ja seinät kaatuisivat ympäriltä.

Seuraavana aamuna Karri tapojensa vastaisesti heräsi ennen Piiaa. Hän hiipi keittiöön, sulki oven äänettömästi ja alkoi laittaa aamiaista. Kun kahvi oli valmis, munakas paistunut ja kattaus kunnossa, hän herätti suudelmalla Piian.

– Ihana tuoksu, oletko sinä todellakin kokannut ihan omatoimisesti, Piia ihmetteli unisella äänellä.

– Tulehan kulta, syödään rauhassa ihan kahdestaan, kun Tomikin vielä nukkuu, Karri houkutteli lempeästi.

Aamupalapöydässä Karri tutkaili salavihkaa Piiaa. Oliko nainen alakuloinen, ärtynyt tai jotenkin tolaltaan? Piiasta ei ainakaan päällepäin voinut tulkita mitä tämä mietti.

– No. Oliko teillä kiva tyttöjen ilta?

– Ihan hauska, Piia vastasi ja haukkasi palan banaanista.

Karri jäi turhaan odottamaan kertomusta illan kulusta. Piia oli yhä uninen, nautti valmiista aamiaisesta eikä tuntunut olevan halukas puhelemaan. Karrin kahvipannua pitelevä käsi huojahti, kun Piia yhtäkkiä sanoi:

– Pari päivää sitten henkilökunta ihmetteli, kun Liina poistui kesken päivän työpaikalta.

Jouko Leutonen, sinun esimiehesi soitti minulle töihin.

Karri täytti kahvimukit ja pidätteli hengitystään.

– Liinaa ei löytynyt mistään, vaikka meillä piti olla kokous yhden aikaan. Ihan outo juttu.

– Kysyikö kukaan asiaa eilen illalla häneltä itseltään, uskaltautui Karri utelemaan.

– Projektipäällikkö, se harmaatukkainen rouva, jos muistat rapuillasta. Hän oli ainoa, joka rohkeni kysyä. Hän kun on meistä ainoa, jolla on sisua sellaiseen.

Karri veti syvään henkeä.

– Ja mikä oli pomosi vastaus?

Piia kulautti mietteissään kahvia.

– ”Se on salaisuus.” Tuolla tavoin hän vastasi. Omituista.

Karri koetti pitää itsensä tyynenä.

– Ehkäpä esimiehet ajattelevat pystyvänsä tekemään mitä haluavat, ilman selityksiä.

Piia laski mukin pöydälle.

– Esimiehistä muistuikin mieleeni. Sain juuri samaisena päivänä työpaikalle puhelun. Arvaapa keneltä?

Karri puisti päätään.

– Miten minä voisin sen arvata?

– Jouko Leutonen, sinun esimiehesi soitti minulle töihin.

Karri jäykistyi sijoilleen.

– Mitä ihmeen asiaa ukolla oli sinulle?

Piia pudotti banaaninkuoren lautaselle ja katsahti mieheen tutkivasti.

– Sinäkin olit kadonnut kesken päivän työpaikaltasi.

Keittiöön laskeutui piinaava hiljaisuus.

– En minä minnekään kadonnut, Karri vastasi käheästi ja rykäisi pariin kertaan ääntään auki.

– Menin vastaanottamaan erään tilauksen. Korjattavan auton, jos haluat välttämättä tietää. Siellä se on nyt Leutosen pajan pihassa odottamassa.

Piia nousi pöydästä ja asetteli Tomin aamiaisen valmiiksi odottamaan.

– No sittenhän asiassa ei ole mitään ihmeellistä, hän totesi viileästi.

 

Aamiaisen jälkeen Karri seisoi vielä pitkään parvekkeella rauhoittelemassa ajatuksiaan. Oli oltava tarkkana. Ja varsinkin nyt kun hän oli lukenut aamun lehden. Siellä oli Meri OY:n työpaikkailmoitus, johon hän aikoi vastata. Liina Meri tarvitsi firmalleen vakituisen autonkuljettajan.

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Karri Kettunen oli leikannut lehdestä talteen työpaikkailmoituksen. Puhelu Liina Merelle oli ollut lyhyt.

– Karri, ei mitään kirjallisia hakemuksia. Olen jo tehnyt päätöksen. Aloitat meillä heti maanantaina. Minulla ravaa liikekumppaneita pitkin viikkoa ja he tarvitsevat kyydit lentoasemalta tänne ja takaisin. Ja tietysti tarvitsen myös itsekin silloin tällöin autonkuljettajaa. Varsinkin jos lähden pidemmille matkoille eri puolelle Suomea.

Puhelun loputtua Karri pohti miten selviäisi tilanteesta. Uusi työpaikka Meri OY:n autonkuljettajana oli hänelle lottovoitto. Ei enää rasvaisia haalareita, ei auton alle kömpimisiä, miettimistä kuinka päin pitää jakoavainta kourassa.

Nyt hän voisi työskennellä siististi puettuna, ajella Meri OY:n mukavalla Bemarilla ja seurata läheltä kuinka liikemaailmaa pyöritettiin. Hän saisi tavata Liinan tärkeitä yhteistyökumppaneita, joilla oli rahaa, valtaa ja vaikutusvoimaa. Hän saisi hengittää heidän kanssaan samaa ilmaa.

En tule enää pajalle töihin. Olen saanut uuden työpaikan.

Karri suuntasi autollaan kohti Leutosen pajaa. Ukon reaktiot hän sietäisi, olivatpa ne minkälaiset tahansa. Mutta kuinka kertoa Piialle, että he työskentelisivät ensi viikosta lähtien samassa firmassa? Kylmät väreet juoksivat niskasta nilkkoihin, kun Karri mietti Piian reaktioita. Ei Piia tyhmä ollut. Totta kai hän osasi ynnätä viime aikojen tapahtumat yhteen.

Ensin nöyryyttävät rapujuhlat, joita Liina Meri emännöi. Hän oli jättänyt Piian yksin ja täysin huomiotta ja seurustellut koko illan tämän esimiehen kanssa. Ei hän ollut havahtunut siinäkään vaiheessa, kun Piia oli loukkaantuneena poistunut juhlista. Liinan vetovoima oli liian suuri vastustettavaksi — ja hänellä oli vainu siitä miten hän voisi hyötyä naisen vaikutusvallasta. Jotakin Piia myös aavisteli tapahtuneen sinä päivänä, jolloin Liina katosi työpaikaltaan ja hän omaltaan.

Karri huitaisi kädellään autonrattia niin että paukahti. Perhanan Leutonen, miksi sen ukkorahjuksen piti tunkea turpea nokkansa jokaiseen asiaan? Soittaa nyt Piialle tämän työpaikalle ja kysellä missä Karri mahtoi kuljeskella. Siinäkin olisi Piialle helppo laskutehtävä ratkaistavaksi. Nainen arvaisi heti, kuinka Karri oli uuden työpaikkansa hankkinut.

Leutosen Autokorjaamon pihamaalla komeili Meri OY:n auto ja Karrin pomo seisoi sen vieressä mietteliään oloisena. Karri käveli lähemmäs ja kysyi, oliko pomo jo keksinyt moottoria vaivaavan vian.

– Löytyi ja korjattiin, ynähti Leutonen happamasti.

– No sehän mainiota! Liina Meri jo soitteli ja kyseli autonsa perään. Laitapa sille firmalle muhkea lasku, en minä sinulle turhaan rikasta asiakasta hommannut.

Karri hieroi hykerrellen käsiään yhteen. Hänellä oli kiire päästä ajamaan edessään hohtavaa hopeanharmaata komistusta. Minun autoani, hän korjasi mielessään ja oli jo tarttumaisillaan oveen, kun Leutonen ärähti.

– Yksi korjauskeikka ei poista sitä seikkaa, että karkasit puoleksi päiväksi työmaalta minulle mitään ilmoittamatta.

Karri ojentautui suoraksi. Hänen katseensa kylmeni.

– Tällä kertaa saat lähtöilmoituksen ajoissa. En tule enää pajalle töihin. Olen saanut uuden työpaikan.

Leutosen leuka loksahti auki.

– Lisäksi toivon, ettet enää soittele Piialle ja kysele missä liikun. Se ei kuulu sinulle.

– Eikä ilmeisesti Piiallekaan, murahti Leutonen synkästi.

Kettunen istahti Meren Bemariin ja käynnisti auton.

– Haen oman koslani täältä kun ehdin. Mitä Piiaan tulee, meidän kahdenkeskiset asiamme eivät todellakaan koske sinua. En kuuntele enää sanaakaan keljuiluasi.

– Niinhän sinä luulet. Mutta varopa vain. Jos luulet seilaavasi tyynillä vesillä, voit olla varma, että jossakin vaiheessa nousee myrsky, karjahti Leutonen kädet nyrkkiin puristuneina.

Karri naurahti ilottomasti ja painoi kaasua niin että sora lensi rumasti Leutosen kengille. Hyvästi pahainen pajamurju ja hyvästi nilkkiluonteinen pomo. Kettusen poika ratsastaa nyt kohti auringonnousua. Karri etsi radiosta mieleisen musiikkikanavan ja alkoi hoilata täysin palkein ajaessaan Liinan asuntoa kohti.

 

Karri lykkäsi työasian kertomista sunnuntai-iltaan saakka. Kun Tomi oli saatu nukkumaan, hän keitti teetä ja pyysi Piian seurakseen.

– No. Mikä nyt on? Näytät niin vakavalta ja juhlavalta, Piia naurahti.

Karri asetti höyryävän teemukin naisen eteen.

– Minulla onkin vähän erikoisempaa asiaa. Vaihdan työpaikkaa.

Piian silmät pyöristyivät ihmetyksestä.

– Oletko hakenut uuteen paikkaan? Etkä ole kertonut mitään suunnitelmistasi minulle.

Karri nojautui pöydän yli lähemmäs Piiaa ja otti tämän käden käteensä.

– En kertonut kun kaikki oli niin epävarmaa. Mutta nyt kaikki on selvää. Olen irtisanoutunut autokorjaamolta ja aloitan uuden työn maanantaina. Minusta tulee erään isohkon firman hyväpalkkainen autonkuljettaja.

Piian kasvot sulivat hymyyn.

– Onneksi olkoon! Ihan mahtava juttu! Kerro jo! Mikä sinun työpaikkasi on huomisesta lähtien?

Karrin katse harhaili tovin ennen kuin hän sai vastatuksi.

– Meri OY.

Piia veti kätensä pois Karrin kädestä. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.

– En ymmärrä, Piia kuiskasi.

– Kulta, huomasin työpaikkailmoituksen ja vastasin siihen. Ei enää hanslankarin likaisia hommia pajalla. Meidän elämämme helpottuu kun —

Piia alkoi täristä järkytyksestä.

– Helpottuu? Sanotko sinä todellakin että meidän elämämme tulee helpommaksi kun alat ajaa Liinan leasing-autoa ja kuljettaa häntä työmatkoilla ympäri Suomea?

Karri huokaisi.

– Kuulostaa siltä ettet luota minuun himpun vertaa.

Piia naurahti katkerasti.

– Onko se ihme? Kaiken sen jälkeen mitä olet tehnyt.

Karri pysyi vaiti. Tämä oli nyt otettava vastaan ja kestettävä. Huomenna hän istahtaisi uudehkon Bemarin penkille ja ajaisi ensimmäisen ajonsa lentoasemalle. Liina oli jo ohjeistanut hänen työpäivänsä. Tärkeä liikekumppani Helsingistä saapuisi iltapäivälennolla ja häntä olisi oltava kohteliaasti vastassa. Liikeneuvottelut kestäisivät koko päivän. Seuraavana aamuna hän kiidättäisi vieraan takaisin kentälle. Helppo työpäivä tiedossa, Karri myhäili kuultuaan ohjeet.

Antaa Piian nyt kiukutella ja itkeskellä. Hän ei perääntyisi.

– Piia. Sinun pitää nyt sopeutua ajatukseen siitä, että meillä on yhteinen esimies.

Piia nosti katseensa. Hänen silmissään oli kyyneleitä.

– Minulla on aavistus siitä, kuinka tämä työpaikka on sinulle junailtu.

Karri puisti päätään kummastuneena.

– En tajua mitä haudot pienessä päässäsi. Sinulla on ollut taipumus rakennella omituisia salaliittoteorioita siitä lähtien, kun olimme niillä ankeilla rapujuhlilla.

Piia nousi ylös ja heilautti kättään kiivaasti.

– Kovin ankeaa siellä ei sinulla näyttänyt olevan.

Makuuhuoneen ovi pamahti kiinni. Karri siivosi pöydän ja kuulosteli tilannetta. Antaa Piian nyt kiukutella ja itkeskellä. Hän ei perääntyisi. Huomenna hän aloittaisi työt Liinan autonkuljettajana ja sitä ei voisi estää enää mikään. Ei mikään.

 

Karri tähyili laskeutuvia koneita lentokentän parkkipaikalta. Ensimmäinen työtehtävä alkaisi muutaman minuutin kuluttua. Hänen piti olla portilla vastassa Helsingistä saapuvaa toimitusjohtajaa. Hänen nimensä on Astrid Sjöberg, Liina oli kertonut puhelimessa. Ikä 64, pitkä, näyttävä tummaverikkö. Entinen valokuvamalli, nykyinen vientijohtaja. Kyllä sinä hänet heti tunnistat. Häntä ei voi nimittäin olla erottamatta tavallisista matkustajista. Ja Astrid tietää kuka hän on, Liina naurahti toivottaen hyvää työpäivää. Ja Karri, hän lisäsi. Tervetuloa Meri OY:n palvelukseen. Uskon että meillä tulee olemaan mielenkiintoisia vuosia edessämme.

Liina puhui totta. Kun Astrid Sjöberg käveli ulos portista tyylikkäissä saapikkaissaan ja valkoisessa pitkässä takissaan, Karri tiesi heti kenestä oli kyse. Hän otti kasvoilleen kohteliaan hymyn ja käveli naisen luo.

– Karri Kettunen Meri OY:sta. Vien teidät Liina Meren luokse.

Astrid katsahti mieheen nopeasti ja ojensi tälle kalliin lentolaukkunsa.

– Näytät paremmalta kuin se edellinen autonkuljettaja. Liinan maku on parantunut.

Karri hymyili itsekseen ja ohjasi Astridin ulos.

Nyt oli nautittava uusista kuvioista ja uusista ihmisistä, joita hän sai työssään tavata.

Automatkan aikana nainen soitti pari työpuhelua. Kun he tulivat Meri OY:n pihaan, Liina seisoi portailla vastassa hymyilevänä ja tyylikkäänä.

– Onpa ihanaa nähdä sinua Astrid, hän huudahti ja riensi poskisuukottelemaan tärkeää vierastaan.

– Sinulla on poikkeuksellisen kohtelias autonkuljettaja. Ja on mukavaa, että hänestä on iloa myös vaateliaammalle silmälle, Astrid totesi.

Liina hymyili salavihkaa Karrille kun naiset lähtivät nousemaan portaita kohti neuvotteluhuonetta.

– Muistathan Karri. Huomenaamulla kello kahdeksan. Astridin kone lähtee Helsinkiä kohti ja sinä viet hänet kentälle.

Karri nyökkäsi ja palasi vihellellen autolleen. Piian työhuoneen ikkunassa heilahti varjo. Karri karisti ikävät ajatukset mielestään. Nyt oli nautittava uusista kuvioista ja uusista ihmisistä, joita hän sai työssään tavata. Hän ei halunnut ajatella murjottavaa Piiaa ja tämän surumielisiä silmiä.

 

Karri istahti autoonsa ja veti sisäänsä Astridista jäänyttä tuoksua. Chanel 5, sitä se oli. Samassa hänen silmiinsä sattui valkoinen pahvinpala, joka lojui autonlattialla. Hän poimi sen ylös. Astrid Sjöbergin käyntikortti. Karri käänsi kortin toisinpäin. Joku oli kirjoittanut kortin taakse hotellin nimen. Karri vihelsi itsekseen. Hotelli, jossa Astrid Sjöberg majoittuisi tulevan yön.

Mies tuijotti eteensä mietteliäänä. Sattumaa vai ei? Oliko tämä hänelle tarkoitettu viesti? Karri pyöritteli käyntikorttia kädessään. Astrid Sjöberg oli helsinkiläisen suuren vientiyhtiön toimitusjohtaja. Naisella oli rahaa ja vaikutusvaltaa — Liina Meri oli häneen verrattuna pikkutekijä.

Karri lähti ajamaan päiväkotia kohti. Hän oli luvannut hakea Tomin tarhasta aiemmin ja laittaa päivällisen. Pieniä myönnytyksiä oli nyt ripoteltava arjen lieventämiseksi. Piia oli saatava leppymään.

Illalla Piia söi ateriansa yksin ja vaitonaisena. Karrin tempaus painoi raskaasti hänen mieltään. Karri seisahtui keittiön ovelle.

– Kulta, on vaikea nähdä sinut noin masentuneena.

Piia nieleskeli ruokaa vastentahtoisesti.

– Olet alkanut laihtua. Se ei ole hyvä asia, Karri huolehti.

Piia pysyi mykkänä.

– Laitoin Tomin nukkumaan ja ajattelin käydä ostamassa bensaa firman autoon. Minun on mentävä varhain aamulla jo kentälle kyytimään vieras koneelle. Ei tule sitten kiire ja hoppu.

Piia tuijotti eteensä reagoimatta mitenkään Karrin sanoihin. Karri painoi ulko-oven perässään kiinni. Iltatuuli kohisi lehmuksissa. Yö oli lämmin, vaikka kuljettiin syksyä kohti. Pihlajanmarjat portinpielessä punersivat hennosti.

Karri ei ehtinyt koputtaa Astridin ovea, kun ovi jo avautui.

Auto keinahti pehmeästi, kun Karri istahti penkille. Hän tarvitsi ajatuksilleen tilaa. Hän ei jaksanut katsella tunnista toiseen ahdistuneen oloista Piiaa. Karri käynnisti auton ja vilkaisi keittiön ikkunaan. Siellä Piia istui yhä, samassa asennossa, liikkumatta.

Tuntui siltä kuin jokin vieras käsi olisi ohjannut autoa kohti Hotelli Charlottaa, joka sijaitsi lähellä jokea kaupungin keskustan liepeillä. Paras hotelli näillä kulmilla. Ainoa, johon Astrid Sjöbergin tasoisen naisen olisi voinut kuvitella majoittuvan liikematkallaan. Hotelli Charlotta, niinhän käyntikorttiin oli raapustettu nopeasti.

Hotellin pihalla Karri sammutti moottorin ja vilkaisi kelloaan. Puoli kymmenen. Hän vajosi hetkeksi mietteisiinsä. Sitten hän nousi hitaasti autosta. Hotellin vastaanotossa oli ruuhkaa — iso seurue selvitteli epäselviä huonevarauksiaan ja vastaanottovirkailija koetti kuumeisesti etsiä nimiä koneelta. Karri livahti vastaanoton ohitse huomaamatta hisseille. Käyntikortista hän katsoi Astridin puhelinnumeron. Soitto. Nainen vastasi ja kertoi huoneensa numeron. Karri painoi hissin nappulaa. Kolmas kerros, huone 305. Hissin peilistä hän tarkisti, että kaikki näytti hyvältä. Hän oli lähtiessään käynyt suihkussa, pessyt hiuksensa, ajanut partansa, nyppinyt nenäkarvansa ja vaihtanut puhtaan paidan. Alles in Ordnung, hän sanoi peilikuvalleen ja hymyili.

Karri ei ehtinyt koputtaa Astridin ovea, kun ovi jo avautui.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Maritta Lintunen

On julkaissut neljä romaania sekä novelli- ja runokokoelmia.

Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi ja venäjäksi.

Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.