Satu kuulee järkyttäviä uutisia entisen rakastettunsa Karin kohtalosta. Joku haluaa muuttaa hänen käsitystään Karista, mutta voiko kertojaan luottaa?

Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut.

Satu kuuli yhä korvissaan Lindensteinin sanat. Ne estivät häntä kuulemasta mitään muuta. Hänen maailmassaan vallitsi haudan hiljaisuus.

Lindensteinin silmät kimmelsivät kynttilänvalossa. Tämä poimi laukustaan nenäliinan, taittoi sen ja kuivasi sillä sitten varovasti taputellen silmäkulmiaan. Satu näki hänen liikkeensä – lakattujen kynsien välkkeen, vesihelmen imeytymisen silmäkulmasta paperiin. Hän huomasi huolellisen rajauksen tämän silmäluomilla ja maskaralla tuuhennetut ja tummennetut ripset. Hän pelkää ripsivärinsä valuvan, Satu ajatteli. Kuka välittää ripsiväristä, jos aviopuoliso on juuri kuollut? Jos on menettänyt ihmisen, jonka kanssa on elänyt puolet elämästään?

”Mihin?” Satu kuuli oman äänensä purkautuvan huuliltaan .

”Mihin hän kuoli? Sinun miehesi. Niin, ja tietysti, anteeksi tökeryyteni, otan osaa.”

”Kiitos. Se oli sairauskohtaus. Sydämenpysähdys”, Lindenstein sanoi.

”Oliko hänellä jotain oireita vai tuliko se yllätyksenä?”

Satu tarkkaili Lindensteinia, tämän jokaista kulmakarvan värähdystä ja hermon nykäystä poskilihaksessa, yrittäessään päätellä, puhuiko tämä totta.

Jos Kari oli saanut sairauskohtauksen Sadun silmien edessä, miksei hänen vaimonsa ollut auttanut häntä?

Satu muisti, miten Lena seisoi välinpitämättömänä vieressä.

Entä jos se ei ollutkaan välinpitämättömyyttä? Ihmiset reagoivat järkytykseen eri tavoin. Jotkut lamaantuvat. Ehkä Lindenstein kuului heihin.

”Ei mitään erityistä, sellaista joka olisi saanut hänet menemään lääkäriin. Mutta hän sairasti influenssan muutamaa viikkoa ennen. Hänen lääkärinsä epäili sen voineen vaikuttaa ”, Lindenstein selitti.

”Milloin se tapahtui?”

”Muutama viikko sitten.”

”Minä päivänä tarkalleen ottaen?” Satu penäsi.

Lindenstein vaikeni. Hän ei näyttänyt naiselta, jolle murheellisen päivän muisteleminen tuotti tuskaa, vaan ihmiseltä, joka kuumeisesti miettii, miten pääsisi pälkähästä. Hänen pälyilevä katseensa pysähtyi Satuun ja siihen syttyi jotain pahaenteistä.

Ehkä hän ajatteli hetken kysyä Sadulta, milloin tämä tarkalleen ottaen seisoi heidän rannassaan kiikaroimassa.

”Minun… minun on vaikea muistaa sitä”, Lindenstein selitti. ”Mieleni torjuu sen. Terapeuttini sanoo sen johtuvan syyllisyydestä. Avioliittoni ei ollut enää kovin onnellinen viimeisinä vuosina.”

”Olen pahoillani siitä”, Satu sopersi ajatukset sekaisin.

”Sellaista se on, kun on naimisissa niinkin kauan kuin minä ja Kari”, Lindenstein totesi olkapäitään nytkäyttäen.

Karin nimen mainitseminen sai Sadun sydämen jättämään lyönnin väliin. Vielä kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeenkin.

”Tiedän, että rakastit Karia. Ainakin ennen...”,

”Tiedän, että rakastit Karia. Ainakin ennen...”, Lindenstein aloitti, mutta tuli keittiömestarin keskeyttämäksi tämän laskiessa annokset heidän eteensä ja antaessa lyhyen mutta seikkaperäisen kuvauksen siitä, mitä lautaselta löytyisi.

Samassa myös tarjoilija purjehti paikalle täyttämään heidän lasinsa. Lindenstein odotti, kunnes molemmat olivat poistuneet.

”Nuoruudenrakkaus vaikuttaa koko elämään. Ajattelin että sinulla on oikeus tietää”, Lindenstein sanoi.

Satu odottikin hänen jatkavan, mutta Lindenstein näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

”Sanoit ajatelleesi, että minulla on oikeus tietää. Mitä?”

”Millaista se oli”, Lindenstein vastasi havahtuen mietteistään. Satu huomasi tämän hätkähtävän. Aivan kuin hän olisi halunnut karistaa jonkin epämiellyttävän mielestään, Satu ajatteli.

”Mikä?”

Lindensteinin silmät olivat kirkkaat, kun niiden katse suuntautui jälleen Satuun.

Huulet, joilta ensimmäiset suupalat olivat jo ehtineet kuluttaa punaa pois, hymyilivät.

”Tämähän on mainiota”, Lindenstein totesi.

Satu tajusi syöneensä huomaamattaan jo monta haarukallista. Hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä ruoka maistui.

Lindensteinin sanat veivät Sadun ajatukset takaisin Kariin. Mies oli kuollut, mutta hänen tuore leskensä keskittyi kulinaarisiin nautintoihin.

”Sanoit että minulla on mielestäsi oikeus tietää jotain. Mitä?” Satu auttoi.

”Ah. Niin”, Lindenstein henkäisi kuin koko asia olisi jo ehtinyt pyyhkiytyä toisarvoisena hänen mielestään. Hän laski ruokailuvälineet lautasen reunalle, sipaisi lautasliinalla suupieltään, suoristi liinan takaisin syliinsä ja nosti sitten kädet pöydälle niin, että ranteet nojasivat pöydän reunaan, kuten lapsille menneinä vuosikymmeninä opetettiin. Hetken hän vain katsoi Satuun.

”Kari valitsi minut ja jätti sinut. Hylätyksi tuleminen jättää jälkensä ihmiseen. Sitä kuvittelee elämän, josta on jäänyt paitsi. Ajattelin, että sinulla on oikeus tietää, millaista se oikeasti oli. Millaista oli elää avioliitossa hänen kanssaan. Nyt, kun hänestä on aika jättänyt ja kaikki on ohi.”

”Unohdat, että tunsin hänet. Ehdimme seurustella yli neljä vuotta, Satu muistutti ristiriitaisten tuntemusten repiessä häntä.

Lena Lindensteinko esitti nyt hänen ystäväänsä? Antoi ymmärtää heidän olevan samalla puolella. Mutta ketä vastaan? Karia?

”Tiedän. Mutta ette menneet naimisiin, etkä synnyttänyt hänelle lapsia. Et koskaan jakanut hänen kanssaan samaa taloutta ja ollut riippuvainen hänestä.”

”Kari oli vastuuntuntoinen ja luotettava, ainakin siihen asti, kunnes sinä viettelit hänet. Mutta hänellä oli taipumusta herkkäuskoisuuteen ja hän oli altis manipuloinnille”, Satu totesi.

Lindenstein oli väärässä, jos kuvitteli voivansa ohjailla häntä mielensä mukaan.

Satu ei tiennyt, mikä tämän tarkoitus oli, mutta jos Lindenstein yritti voittaa hänen luottamuksensa, hänen elämänsä suurimman rakkauden lokaaminen ei ollut oikea tie.

”Ihmisen todellinen luonto paljastuu vasta, kun hän saa otteen toisesta.”

Lindenstein pudisteli päätään.

”Ihmisen todellinen luonto paljastuu vasta, kun hän saa otteen toisesta. Vasta valta paljastaa, millainen ihminen oikeasti on. Kenestäkään ei oikeastaan voi sanoa, onko hän hyvä vai paha, ennen kuin hän saa päättää asioista, myös toisten asioista. Se mitä me pidämme hyvyytenä, on usein vain pokkurointia, miellyttämisen halua ja silkkaa opportunismia. Ihmiset teeskentelevät hyväntahtoista, koska siitä on etua heille niin kauan kuin he ovat riippuvaisia muista. Kaikki muuttuu kuin taikaiskusta heidän päästessään valtaan. Ei kaikkien kohdalla, ei oikeasti hyvien ihmisten kohdalla, mutta useiden. Useimpien. Valitettavasti”, Lindenstein lisäsi tavalla, joka sai Sadun tuntemaan vihlaisun sydänalassaan, niin vilpittömältä hän kuulosti. Vihreät silmät kylpivät kyyneleissä moninkertaistaen kynttilän heijastuksen kuin silmät itsessään olisivat olleet liekeissä.

Satu hätkähti hereille kuin hypnoosista, ravisti hetken päätään ja sanoi epäuskoisena:

”Yritätkö väittää, että sinä, miljoonaperijätär, olisit muka ollut jonkun toisen armoilla? Että Kari olisi päässyt niskan päälle vain siksi, että teillä oli yhteisiä lapsia? Kaikella kunnioituksella, vähän vaikea uskoa.”

”Se tapahtuu salakavalasti. Pieniä juttuja, jotka tuhoavat lopulta itsetuntosi ja samalla itsenäisyytesi. Eivät siinä mitkään rikkaudet auta, sitä paitsi vanhempani ovat edelleen elossa, enkä todellakaan toivo heidän kuolemaansa. Kari oli mustasukkainen despootti. Usko tai älä usko, mutta se on totuus. Alkuun hän ei ollut väkivaltainen, mutta myöhemmin hän muuttui myös väkivaltaiseksi.”

Satu tuijotti Lindensteinia uskomatta sanaakaan. Nainen oli vienyt häneltä hänen elämänsä miehen ja nyt vei loputkin tuhoamalla tämän muiston.

”Sinulla on oma urasi. Olet osakkaana menestyvässä konsulttiyrityksessä”, Satu puuskahti välittämättä siitä, että tuli samalla paljastaneeksi kaivaneensa tietoja Lindensteinista. ”Älä viitsi syöttää minulle soopaa.”

”Aloitin oman urani, kuten sitä kutsut, vasta viisi vuotta sitten. Osakkuuteni konsulttifirmassa ärsytti Karia ja maksoi minulle kaksi katkennutta hammasta ja murtuneen solisluun, mustelmista en ole pitänyt lukua enää vuosikymmeniin. Henkisiä ruhjeita ja haavojahan kukaan ei näe, joten toisen mielenterveyttä voi pahoinpidellä niin paljon kuin sielu sietää”, Lindenstein hymähti.

Hänen suupielissään ei karehtinut hymy, vaan katkeruus, joka lisäsi hänen sanojensa uskottavuutta.

”Jos avioliittonne kerran oli sellainen helvetti, kuten kuvasit, miksi et hakenut eroa? Miksi jäädä kärsimään, kun ihmisellä kerran on jalat jotka hän voi ottaa alleen? Vanhempasi olisivat varmasti auttaneet sinua”, Satu huomautti. Hän ei halunnut päästää Lindensteinia lähelleen. Hänestä tuntui kuin tämä olisi ollut käärme, joka yrittää luikerrella hänen elämäänsä ja myrkyttää sen menneisyyttä myöten.

Molemmat olivat keskeyttäneet syömisen ja aterian rippeet jäähtyivät lautasilla, kunnes tarjoilija tuli ja keräsi ne pois huolekas ryppy kulmien välissä.

”Eikö tämä oikein maistunut? Haluatteko lähettää terveisiä keittiölle?”

”Se oli oikein hyvää”, Lindenstein ehätti vakuuttamaan.

”Emme ole tavanneet pitkään aikaan ja on niin paljon puhuttavaa, että syöminen unohtui. Olemme pahoillamme. Annoksessa ei ollut mitään vikaa. Voisimme ehkä hetken kuluttua vilkaista jälkiruokalistaa.”

Tarjoilija nyökkäsi tyyntyneenä ja lähti viemään lautasia pois.

Satu ihaili Lenan tilanteen hallintaa. Kokeneen emännän tavoin hän piteli lankoja käsissään. Häntä oli mahdotonta kuvitella avuttomana ja hukassa yhdessäkään ihmissuhteessa.

”Ihminen on sellainen, että hän toivoo viimeiseen asti asioiden muuttuvan paremmiksi. Lasten takia. Itsensä takia. Ystävien vuoksi, jotka menettäisi avioeron seurauksena. Unohdat, että asuimme ulkomailla. Lapsemme kävivät kansainvälisiä kouluja. En voinut riistää heiltä heidän elämäänsä rikkomalla sitä kaikkea. Ajattelin, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä. Että pelastaisin heidät omalla kärsimykselläni. Mutta eivät asiat niin mene. Lapset ovat itsekeskeisiä, mutta eivät sokeita. Totta kai he tajusivat. Toisaalta Kari oli paljon poissa, työmatkoilla milloin missäkin eri puolilla maailmaa, ja ainakin sen ajan saimme olla onnellisia. Yritin myös toimia niin, etteivät riidat olisi johtaneet fyysisiin yhteenottoihin. Ne ovat lapsille kaikkein pahimpia. Mutta valitettavasti petin siinä itseäni. Ei narsistiin tai psykopaattiin pysty vaikuttamaan omalla käytöksellä. He ovat täysin immuuneja muille ja toimivat pelkästään omista lähtökohdistaan käsin. Jos Karilla oli huono päivä, jos häntä pänni jokin, oli ihan sama mitä tein, miten puhuin tai vaikeninko. Kaikki ärsytti häntä. Kaikkein eniten häntä ärsytti se, jos hän huomasi minun yrittävän olla ärsyttämättä häntä”, Lindenstein naurahti.

Satu kuunteli typertynyt ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut uskoa sanaakaan Lenan puheista.

”Sellaista on elämä despootin vaimona. Älä hetkeäkään ajattele, etten olisi monta kertaa ollut lähellä lähteä”, Lindenstein jatkoi. ”Pari kertaa ehdin jo pakatakin ja kerran pääsin jopa hotelliin asti. Mutta tulin aina toisiin ajatuksiin. Pelkäsin. En sitä, mitä hän tekisi minulle, en ainakaan ensisijaisesti. Mutta pelkäsin, miten hän toimisi lasten kanssa. Miten hän kohtelisi heitä. Hän oli parempi isä kuin aviomies, mutta hän osasi olla kylmä myös lapsiaan kohtaan.”

Satu kuunteli typertynyt ilme kasvoillaan. Hän ei halunnut uskoa sanaakaan Lenan puheista. Sitten hän keksi:

”Minkäikäisiä lapsenne ovat nyt? Molemmat yli kahdenkymmenen, eikö niin? Asuvatko he yhä kotona? Eivät? Miksi et lähtenyt, silloin kun nuorimmaisesi muutti pois? Lapsiin vetoamiseltasi putoaa pohja. Pysyit naimisissa Karin kanssa senkin jälkeen, kun mikään eikä kukaan enää pakottanut siihen.”

”Molemmat lapseni opiskelevat ulkomailla. Nuorimmaiseni, Krista, Skotlannissa. Hän aloitti Edinburghin yliopistossa vasta viime syksynä”, Lindenstein huomautti.

Tarjoilija toi jälkiruokalistat. Eivätkö ne anna ihmisten keskustella rauhassa tässä ravintolassa, Satu ajatteli. Hän pusersi huulilleen väkinäisen hymyn ja otti tarjotun listan vastaan. Lena Lindensteinin kasvoilla sen sijaan ei näkynyt ärtymyksestä jälkeäkään, kun hän kyseli, osaisiko tarjoilija suositella jotakin.

Suklaista? Marjaisaa? Raikasta sorbettia? Hedelmätorttua? Lajitelma juustoja?

”Suklaafondant ja tuoreita vadelmia kuulostaa aivan vastustamattomalta”, Lindenstein visersi niin, ettei Satu ollut uskoa korviaan; oliko tuo sama nainen vain hetkeä aiemmin uskoutunut hänelle avioliittohelvetistään?

”Sama myös minulle”, Satu vastasi tarjoilijalle.

Satu katsahti Lenaan. Katse ei väreillyt lämpöä.

”Nuorin lapsesikin on toisin sanoen asunut muualla jo lähes vuoden”, hän totesi Lindensteinille. ”Laitoitko eron vireille heti hänen lähdettyään? Jos et, kiinnostaisi tietää miksi. Tai ei, oikeastaan en voisi vähempää välittää. Minulle on aivan yhdentekevää, millaista teidän yhteiselämänne oli. Ja vaikka Kari olisi ollut minkälainen hirviö sinun kanssasi, se ei tarkoita, että hän olisi ollut sitä minun kanssani. Hän valitsi huonosti. Kertomuksesi perusteella uskon hänen olleen syvästi onneton. Mutta että hän olisi yksin syypää surkeaan avioliittoonne? Sitä en usko hetkeäkään, ihan sama millaisia kauhukertomuksia sepität”, Satu sanoi.

”Sinulla on ongelma ja haluan auttaa sinua”, Lindenstein sanoi matalalla äänellä.

Hän siirsi kättään lähemmäs Sadun kättä. Hetken Satu ehti jo pelätä, että hän tarttuisi siihen.

”Ongelma? Minulla?” Satu hörähti ääneen.

”Olet käynyt ainakin kahdesti Sipoon talollamme. Olet ajanut yhteensä lähes tuhat kilometriä nähdäksesi vilauksen nuoruutesi rakastetusta. Teidän seurustelunne päättyi yli kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Siitä on neljännesvuosisata, Satu. Sanoisin, että sinulla on ongelma. Luulen, että jos kysyisimme ihmismielen asiantuntijan mielipidettä, hänkin sanoisi, että sinulla on ongelma. Tulin kertomaan avioliitostani, en mustamaalatakseni miestäni, rauha hänen muistolleen, vaan auttaakseni sinua pääsemään vihdoin yli neljännesvuosisadan takaisista tapahtumista ja jatkamaan elämässäsi eteenpäin. Yritän sanoa, ettei hän ole sen arvoinen. Ei kukaan mies ole.”

Lena Lindenstein puhui rauhallisella äänellä. Se oli miellyttävä, matala, hieman kehräävä ääni, varmaan joku voisi kutsua sitä seksikkääksikin. Kun hän lopetti, laskeutui hiljaisuus.

Jäin kiinni, Satu ajatteli.

Lindenstein olisi voinut säästää aikaa sanomalla sen heti, ja tältäkin päivälliseksi kutsutulta kidutukselta olisi säästytty.

”Hyvä. Uskon sinua”, Satu sanoi tietämättä itsekään tarkasti miksi. Ehkä hän halusi vihdoin lopettaa kissa-hiiri -leikin. Ehkä hän halusi päästä lähtemään kotiinsa. Ehkä hän halusi varmistaa Lindensteinin ystävällisyyden vastakin. Ettei tämä nostaisi asiasta äläkkää. Tai sitten Satu halusi ostaa myötämielisyydellään aikaa. Syy, joka häneltä itseltäänkin oli vielä kateissa, selviäisi kenties myöhemmin.

”Ilahduttaa kuulla. Ymmärrän sinua. Ihan totta, älä näytä niin epäilevältä. Seurustelitte monta vuotta ja sinulla oli odotuksia yhteisestä tulevaisuudesta. Totta kai. Suhteenne loppuminen tuli sinulle täydellisenä yllätyksenä. Mutta jos olet rehellinen itsellesi, sen pitäisi jo kertoa sinulle jotain siitä, millainen Kari todellisuudessa oli. Hän tapaili minua melkein kaksi kuukautta ennen kuin kertoi siitä sinulle. Satu, hän seurusteli meidän molempien kanssa yhtä aikaa, sain tietää sen myöhemmin. Ja kyllä, aivan varmasti hänen valintaansa vaikutti se, että isäni johti firmaa, jossa hän oli töissä. Kari ajatteli uraansa. Ajoit yli kaksisataa kilometriä nähdäksesi, miten rakastamasi mies elää, nähdäksesi onko hän onnellinen. Jos olisit soittanut ovikelloamme, olisin voinut kertoa sen sinulle. Ei, me emme olleet onnellisia. Satu Tuppunen, yritän kertoa sinulle, että et menettänyt mitään, mutta säästyit paljolta. Suostumalla Karin kosintaan minä pelastin sinut.”

Jälkiruoka osoittautui herkulliseksi. Satu pyysi Lenalta anteeksi lapsellista päähänpistoaan vakoilla heidän elämäänsä. Lena ei maininnut kiikaria, eikä Satu sitä nostanut esiin. Sekin oli Sadun puolelta enemmänkin vaistoa kuin tietoista toimintaa. Hän päätti erota Lindensteinista ystävällisissä väleissä, ja sen hän myös teki. Ennen kaikkea hän halusi pois. Hän halusi etäisyyttä saadakseen jäsennettyä ajatuksiaan. Lindenstein ja kaikki mitä hän oli paljastanut, oli liikaa yhdelle illalle. Lindenstein vaati ehdottomasti saada tarjota aterian, hänhän kutsun oli esittänytkin. Satu suostui, vaikka se saikin hänet tuntemaan itsensä korruptoituneeksi.

He hyvästelivät ravintolan ulkopuolella. Lindenstein oli pysäköinyt autonsa, punaisen Audin, kadun varteen, mutta sanoi jättävänsä sen siihen ja kävelevänsä hotelliin.

”Viini”, hän vielä tarkensi hymyillen, huiskautti kättään ja kääntyi sitten poispäin pysähtyäkseen parin askeleen jälkeen.

”Kiitos vielä kerran, Satu! Meidän olisi pitänyt tavata jo kaksikymmentä vuotta sitten!” hän huikkasi, heilautti vielä uudestaan kättään ja jatkoi matkaansa.

No niin, Tuppunen, mietitäänpä hetki, Satu ajatteli istahtaessaan olohuoneensa englantilaistyyliseen nojatuoliin. Kari on kuollut.

Se kuulosti aina yhtä mielipuoliselta ja ahdisti hetkeksi muut ajatukset takaisin poteroihinsa.

Kuoliko Kari merenrantatalon olohuoneessa hänen kiikarinsa linssien edessä?

Kuoliko Kari merenrantatalon olohuoneessa hänen kiikarinsa linssien edessä? Kuva piirtyi Sadun mieleen aina uudestaan: Kari seisoo selin ikkunaan, takkapihdit kädessään, ottaa askeleen kohti vaimoaan ja alkaa sitten vajota alaspäin. Kuin suuri puhallettava nukke, johon on tuikattu reikä. Hän vain putosi putoamistaan, valui kasaan lattialle. Menikö se niin vai sijoittiko Sadun mielikuvitus miehen paikalle puhallettavan nuken vertauskuvan kerran keksittyään?

Satu ravisti päätään karistaakseen ajatuksistaan asiattomuudet. Hän keskittyi nyt Karin sijasta Lenaan yrittäen palauttaa mieleensä, miltä tämä näytti silloin, kun Kari alkoi lyyhistyä lattialle. Häivähtikö hänen kasvoillaan hätäännys? Kauhu? Levisivätkö hänen silmänsä järkytyksestä?

Mutta välinpitämättömyys oli kaikki, mitä Satu kykeni muistamaan. Lena katsoi lattialle lyyhistyvää miestään kuin yhdentekevää, arvotonta esinettä. Kädet velttoina sivuilla ilman aikomustakaan auttaa.

Todistiko Satu Karin kuolinhetkeä? Satu tunsi neljännesvuosisadan takaisen nuoruuden hyökyvän ylitseen ja murskaavan nykyhetken alleen.

Hänet valtasi sanoinkuvaamaton tuska menetetystä rakkaudesta ja menetetystä rakastetusta. Hän nosti jalkaterät tuolin istuintyynylle ja kiersi käsivarret polviensa ympäri ollakseen mahdollisimman pieni, niin pieni, että voisi kadota surultaan, mikä ei ollut vielä koskaan onnistunut keneltäkään, eikä se onnistunut Sadultakaan. Hänen oli ikävä Karia, sitä Karia jonka menetti kauan sitten. Ja se oli uudestisyntynyttä, tuoretta ikävää, jonka tieto tämän kuolemasta oli herättänyt.

Lena sanoi avioliittonsa olleen onneton. Mutta huonoon suhteeseen tarvitaan kaksi.

Lindenstein-Kujesaari väitti haluavansa auttaa Satua kertomalla totuuden. Ei toki tulleensa pelkästään sitä varten, vaan koska osallistui seminaariin, mikä antoi hänelle ikään kuin mahdollisuuden tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta koska Sadun tuttava oli vahvistanut, ettei kaupungissa järjestetty sillä haavaa ainuttakaan kaksipäiväistä seminaaria, jäljelle jäi ainoastaan halu kertoa Sadulle totuus.

Lena Lindenstein ajoi yhteensä viisisataa kilometriä saadakseen kertoa tuntemattomalle naiselle totuuden miehestään. Naiselle, jonka hän tiesi seurustelleen miehensä kanssa, ja jonka tiesi vakoilleen heitä heidän merenrantatalollaan.

Vieläpä mahdollisesti miehensä kuolinyönä. Millainen ihminen toimisi niin? Olisi valmis näkemään niin paljon vaivaa auttaakseen vierasta ihmistä?

Sellaisiakin ihmisiä varmasti oli – epäitsekkäitä ja hyväntahtoisia, sellaisia kuin Sybil.

Tosin satojen kilometrien taivaltaminen vain siksi, että pääsisi kertomaan jollekin jotain, koettelisi varmaan jo hänenkin pyyteettömyyttään. Niin hyväntahtoisia ei löytyisi kovin monta koko ihmiskunnasta. Ja yhdestä asiasta Satu meni takuuseen: Lindensteinia olisi siitä kourallisesta turha etsiä.

Kun valheet oli siivottu pois, mitä jäi?

Jäi pimeydessä valaistuna hohtava olohuone ja siellä kaksi ihmistä, joista Sadun pinkaistessa pakoon vain toinen oli enää pystyssä toisen lojuessa hengettömänä lattialla. Jäi Sadun kannoilla haukkunut ja auton sivuikkunaan hyökännyt suurikokoinen koira. Jäi tuntematon koiranomistaja. Jäi Satua päiväkausia seurannut musta maasturi.

Jäi nainen, jonka oli saatava selville, paljonko hän tiesi. Ja joka oli sitä varten valmis ajamaan yli kaksisataa kilometriä, valehtelemaan ja juonimaan itsensä päivälliselle hänen kanssaan.

Satu kyhjötti olohuoneensa ruudullisessa nojatuolissa saali hartioillaan. Vanha perintökello löi seinällä keskiyön tunnit. Hän ei ollut sytyttänyt valoja nähdäkseen ulos ikkunasta.

Mitä menetettävääkään minulla on? hän kysyi ja silmäsi tahtomattaan hämärään hukkuvaa huonetta ympärillään.

Olkoon tämä viimeinen näytös Karin ja Sadun rakkaustarinassa, hän ajatteli ja poimi kännykkänsä sivupöydältä.

Hän etsi asiakastiedoista Lenan puhelinnumeron ja lähetti tälle viestin:

Kiitos päivällisestä! Ja kiitos, että kerroit minulle asioista, jotka varmasti ovat itsellesi kipeitä. Arvostan sitä, ja pahoittelen jos sait päinvastaisen käsityksen. Jos sinun oli vaikea kertoa elämästänne, ei sitä kaikkea ollut myöskään helppo ottaa vastaan. Nyt, kun olen käynyt keskusteluamme läpi mielessäni, tuntuu että on paljon asioita, joista haluaisin kysyä ja vielä puhua kanssasi. Voisinko tulla käymään esimerkiksi ensi viikonloppuna? Kadotin nimittäin korvakoruni ulkoillessani tonttinne vieressä olevalla rannalla, enkä ole yksinkertaisesti kehdannut tulla etsimään sitä. Mutta nyt kun tiedän sinun olevan tietoinen vierailuistani, tilanne on toinen ja minua haluttaisi lähteä tutkimaan, näkyisikö sitä. Siinä on yksi 0,8 karaatin timantti (kyllä, kadotin vain toisen). Mitä luulet, ehtisitkö tavata, vaikka lauantaina? Ilmoittele. Satu

Satu lähetti viestin ja hetkeä myöhemmin kännykkä ilmoitti toimittaneensa sen perille.

”Et ole ainoa, joka osaa sepittää valheita”, hän kuiskasi yön yksinäisyyteen. Ja lisäsi mielessään: itsepä tämän aloitit.

Hän oli päättänyt selvittää, mitä Karille tapahtui, menehtyikö hän sairauskohtaukseen vai murhattiinko hänet. Ja jos murhattiin, miksei asiasta ollut tehty poliisitutkintaa. Kuolinilmoituksia ei tavattu laittaa nettiin. Koska kännykkä oli valmiina hänen kädessään, hän ryhtyi kuitenkin tutkimaan, löytyisikö sieltä jotain muuta viittausta asiaan, kuten vaikkapa ystävän laatimaa nekrologia.

Hän pysähtyi pohtimaan, oliko Karilla ollut ystäviä vai olivatko ihmiset hänen ympärillään olleet vain liiketuttuja. Samassa Satu tunsi jonkin kylmän kulkevan lävitseen ja jähmettyi liikkumattomaksi tuolissaan. Aivan kuin joku olisi hipaissut hänen poskeaan kohmeisilla sormillaan ja puhaltanut hänen kaulalleen hyisen henkäyksen. Hän ei uskonut aaveisiin. Silti hän istui halvaantuneena paikallaan uskaltamatta hengittää. Hän odottaisi, kunnes rauhattomat sielut olisivat löytäneet ulos hänen olohuoneestaan. Seinäkellon kumahdus oli säikäyttää hänet hengiltä.

”Puoli yksi”, hän mutisi ja uskalsi vihdoin oman äänensä rohkaisemana nousta. Hän meni keittiöön, laittoi teeveden päälle.

Hän mittasi teen, jätti sen kannuun hautumaan ja tarkisti odottaessaan sähköpostit. Nikolaos ei ollut vastannut.

Sekoittaessaan hunajaa teehensä, hän huomasi kännykän näytön välähtävän. Mitään kilahdusta ei kuulunut, sillä hän oli laittanut puhelimensa äänettömälle. Mutta näytön yläreuna kertoi saapuneesta viestistä.

Hän avasi viestin vapisten.

Kiva kuulla. Minustakin meidän oli jo korkea aika tavata. Lauantai sopii oikein hyvin. Osaatko sanoa tarkempaa aikaa? Loihdin meille jotain pientä syötävää. Niin, ja varaudu jäämään yöksi; mieheni jätti jälkeensä mittavan kokoelman laatuviinejä. Kyllä, talossamme on ihan oikea viinikellari! Lena.

Satu tuijotti viestiä. Hänen sydämensä hakkasi kuin kuolemaantuomitulla.

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.