Toimittaja Johanna Sydänmaan paljastusjuttu huippupoliitikosta saa kanavan johdon takajaloilleen. Johanna ei ymmärrä, miksi hänen työtään epäillään. Sitten Johannan sisko Minna soittaa ja kertoo asian, jota Johanna ei osaa odottaa.

Tässä on nyt suurin piirtein kaikki muut vastaan me.

Jaakko Sairanen nostaa silmälasit ­otsaltaan ja levittää Johannan eteen päivän lehdet. LYNKKAUS TELEVISIOSSA. SYDÄNMAA AJOJAHDISSA. KNORRING AVOIMENA: EN TIEDÄ, MIKSI MINUA HALUTAAN SATUTTAA.

– Mä olen nähnyt ne, Johanna ­sanoo.

– Osasin odottaa juuri tuota.

– Niin minäkin, Sairanen sanoo.

– Mutta on myös sellaista, mitä en osannut odottaa.

Sairasen katse on synkkä. Johanna hieroo vatsaansa. Siihen sattuu samalla tavalla kuin lapsena, silloin kun hän saattoi Minnan kouluun ja jännitti koko päivän, onko kotona kaikki hyvin. Hän on ajatellut ohittaneensa kaiken sellaisen jo kauan sitten. Hän on ajatellut, että ikä ja ­kokemus suojaavat häntä sellaiselta kivulta, että hän osaa jo valmistautua kaikkeen, osaa toimia tilanteessa kuin tilanteessa, osaa torjua kivun. Tämä on työtä, hän toistaa itselleen, ei sinun tarvitse jännittää.

– Kaikki mitä me puhumme, on tietysti täysin luottamuksellista, Sairanen sanoo. Johanna nyökkää.

– Ainahan se on.

– Äsken puhuin pitkän puhelun kanavan johdon kanssa.

– Peltosen?

– Niin. Hän haluaa tavata meidät nyt. Halusin varoittaa sinua etu­käteen. Hän ei ole… hän ei ole varsinaisesti lumoutunut ohjelmasta.

– No, ei varsinaisesti yllätä.

– Tästä voi tulla hankala keskustelu, Sairanen sanoo.

– Mutta sinulla on minun täysi tukeni.

Johanna hymyilee. Jaakko Sairanen on vakava periaatteen mies, vanhan ajan journalisti, joka haluaa pysyä taipumattomana, tinkimättömänä vallan vahtikoirana niin ­ehdottomasti, ettei koskaan anna kenenkään muun maksaa itselleen edes lounasta.

– Ja sulla mun, Johanna sanoo.

– Kuten aina.

Ikkunan takana putoilee lunta. Johanna ajattelee tulevaa matkaa, Oonaa ja Hannua kulkemassa pyramideilla, snorklaamassa ja syömässä babaghanousia jossain pienessä ­ravintolassa, jossa Hannun lisäksi käy vain paikallisia ihmisiä, Hannun ­tilaamassa ruuat arabiaksi, koskettamassa pöydän alla Johannan kättä. Hän ei ole puhunut Hannun kanssa eilisillan ohjelman jälkeen. Hannu on ollut matkalla Siinailla ja Johanna on iltaisin nähnyt kauhukuvia mustapartaisista, aseistetuista miehistä Hannu keskellään, ajatellut, ettei sellaisessa maastossa liikkuvaa miestä voi häiritä omilla huolillaan. Yhtäkkiä hänellä on Hannua niin ikävä, että koskee.

Hannu on ensimmäinen mies, jota ­Johanna on rakastanut sen jälkeen, kun erosi Oonan isästä. Pitkään ­aikaan Johannan elämään ei mahtunut muuta kuin työ, opiskelu ja ­Oona. Sellaisena elämä oli vuosien ajan unetonta ja raskasta, mutta silti lähes ihmeellisellä tavalla nautinnollisen täyttä. Viikolla Johanna teki pitkiä päiviä töissä ja Oona vietti ­aikaa Minnan perheen luona. Mutta viikonloppuisin he nukkuivat ­yhdessä pitkään, paistoivat aamiaiseksi lettuja ja lähtivät puistoihin, metsään, luistelemaan tai uimaan. Iltaisin Johanna silitti uneen tyttären, joka vuosien varrella muuttui pullanpehmeästä taaperosta pitkäjalkaiseksi, itsenäiseksi lapseksi, katseli kasvoja, jotka muistuttivat hänen omia lapsuudenvalokuviaan ja oli ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen ja tyyni.

Hän alkoi kaivata tyttären ja ystävien kosketuksen lisäksi myös toisenlaista kosketusta silloin, kun ­Oona aloitti koulun. Reppu selässä koulutietä kulkeva tyttö tuntui ­lopulta irronneen hänestä itsestään täysin, jättäneen hänelle tilan, johon mahtuisi myös rakkautta ja seksiä. Aluksi sen tilan täyttäminen tuntui jännittävältä seikkailulta. Johanna meni päivällisille, brunsseille ja baareihin, kävi nettitreffeillä ja ystävien järjestämillä sokkotreffeillä. Hän ­tapasi varattuja miehiä, jotka sopersivat avioliittonsa olevan täysin kylmä, vasta eronneita miehiä, jotka kertoivat entisen puolisonsa olevan kuvottava huora, pitkään yksin ­olleita miehiä, jotka sanoivat kaikkien naisten olevan laskelmoivia narsisteja. Hän tapasi miehiä, jotka puhuivat vain itsestään ja miehiä, jotka eivät puhuneet mistään. Hän tapasi myös mukavia, älykkäitä, lämpimiä miehiä, joiden kanssa ­meni pyöräretkille, veneretkille, taidenäyttelyihin ja elokuviin, keskusteli pitkään elämästä, rakkaudesta, politiikasta ja kulttuurista, katsoi vaaleisiin, tummiin, sinisiin, vihreisiin, ruskeisiin silmiin, kosketti laihoja, lihaksikkaita ja pehmeitä vartaloita ja ajatteli, että tästä saattaa tulla jotain. Mutta ne jutut päättyivät. Miehet tapasivat Oonan ja ­sanoivat, sinä olisit ihana, mutta lapseen en ole valmis. Haluan omia lapsia, ehkä. En tiedä lapsista ­mitään. En ole koskaan tapaillut ­äitiä. Tämä ei johdu sinusta, vaan minusta.

Hän lopetti tapailun. Hän poisti profiilinsa netin treffipalstoilta, osti tyylikkään vibraattorin ja sanoi ystävilleen, että nyt riittää. Minun takiani päivällisille ei tarvitse kutsua ­mukavia sinkkumiehiä. Minua ei tarvitse esitellä fiksulle ja mukavalle kaverin kaverille eikä minua haittaa tulla päivällisille, mökkireissuille, kesäretkille, piknikille Oonan kanssa kahdestaan. Minä olen onnellinen näin eikä minun tarvitse koskaan enää tavata ketään.

Niin hän ajatteli ystävän järjestämillä talvisilla päivälliskutsuilla, joilla islamilaiseen radikalismiin ­perehtynyt uskontotieteen tutkija Hannu Jäntti kaatoi kätellessään ­hänen mekolleen lasin viiniä. Hannu on Johannaa kolme senttiä lyhempi vaaleatukkainen, vaaleasilmäinen mies, joka on suurissa seurueissa yleensä niin hiljaa, ettei kukaan muista hänen olleen paikalla. Mutta kun Hannu puhuu, hän argumentoi tarkasti ja kirkkaasti ja kun hän koskettaa, hän tekee sen niin intensiivisesti, että kaikki muu unohtuu.

Hannu Jäntti kuivasi Johannan kastuneen mekon takkinsa hihaan, sotki sen viinillä entistä pahemmin ja ehdotti, että veisi Johannan korvaukseksi elokuviin. He katsoivat tunisialaisen elokuvan Kesäkino ­Engelin pihalla, Hannu levitti viltin Johannan harteille ja osti samppanjaa, jota ei sillä kertaa kaatanut ­mihinkään. He söivät elokuvan jälkeen tapaksia ja joivat lisää viiniä, kävelivät halki Helsingin elokuisessa yössä ja pulahtivat aamuyöstä ­uimaan maidonviileään mereen. Kun Hannu puhui, Johanna toivoi, ettei tämä koskaan lopettaisi. Kun Hannu kosketti häntä, Johanna suli siihen hetkeen, ihojen väliseen ­tilaan niin, ettei toivonut eikä pelännyt mitään.

38-vuotiaana Johanna oli liian vanha pelaamaan mitään. ”Minä ­haluan sinut”, hän sanoi Hannulle, kun nousi tämän kanssa merestä ja he kuivasivat itsensä toistensa paitoihin. ”Haluan. Haluan. Haluan”, hän sanoi seuraavina aamuina, iltoina ja viikkoina. Siitä lähtien kaikki oli ollut valoa täynnä. Hannu halusi Johannan yhtä paljon kuin Johanna Hannun, ja Hannun elämään mahtui myös Oona. Nyt, kun Hannu oli Egyptissä he kirjoittelivat iltaisin pitkiä, leikkisiä, älykkäitä ja tuhmia viestejä. Päivisin Johanna kuvitteli vierelleen Hannun hyväksyvän, lämpimän, halukkaan katseen.

Johanna laskee tunteja siihen, ­että pääsee Hannun luo. Nyt tuntuu siltä, että ne tunnit muuttuvat jatkuvasti pidemmiksi, loputtomasti ­venyväksi purukumiksi, joka tahmaa hänet.

Jaakko Sairasen ovi aukeaa. Tapani Peltonen, kanavan johtaja, pitkä, jäntevä, laskuvarjohyppyä ja kalliokiipeilyä harrastava, aina oikeassa oleva mies astuu sisään.

Kun Johanna vuosia sitten aloitti työt toimittajana, Tapani Peltonen oli ajankohtaisohjelmien päällikkö. Kanavan pikkujouluissa Peltonen kiilasi itsensä Johannan viereen, ­puristi reidestä ja kysyi, tunsiko ­Johanna heidän välillään väreilevän kemian. Kun Johanna vastasi kieltävästi, Peltonen joi lisää ja yritti ­uudestaan, ja lopulta ilmoitti olevansa valmis tekemään Johannan elämästä vaikeaa. Siinä Peltonen yritti parhaansa siihen saakka, että sai ylennyksen ja Jaakko Sairanen siirtyi hänen paikalleen.

Peltonen taputtaa Sairasta hartioihin, kättelee Johannaa varautuneesti hymyillen.

– Järjestit sitten koko kanavalle pienen jouluyllätyksen, hän sanoo ja istuutuu Johannaa vastapäätä, työntää tuolia taaksepäin kuin ei muuten mahtuisi paikalleen.

– Mun työtä on selvittää vieraiden taustat paremmin kuin muut ja tuoda haastatteluihin uusia kulmia, Johanna sanoo.

– Ohjelman maine perustuu siihen, että taustatyö on huolellista ja tiedot oikein.

Peltosen poskilihakset kiristyvät.

– Sinä syytit Suomen suosituinta poliitikkoa raiskaajaksi. Onko se ­sinusta perustyötä?!

Johannan kaulalle nousee puna. Hän muistaa Peltosen hengityksen hajun pikkujouluissa, se haisi viskille, mynthonille ja vanhalle camembertille, humalassa miehen iho oli kiiltävä ja Johannan reidelle pyrkivä kämmen kostea ja lämmin.

Kun Peltonen lähestyi Johannaa pikkujouluissa, Johanna oli vasta valmistunut toimittajaksi ja teki kanavalle töitä muutaman kuukauden sopimuksilla, joiden jatkosta sovittiin aina vasta viimeisenä päivänä. Oona oli aloittanut päiväkodin ja joka iltapäivä Johanna juoksi päiväkodin portille viimeisenä, katsoi yksin pihalla keinuvaa lasta ja tunsi kurkussaan leviävän palan. Työpäivän jälkeen Johanna vei Oonaa puistoihin piknikille, tai teki tämän kanssa palapelejä, istui sohvalla sylikkäin lukemassa kirjoja. Hän halaili ja suukotteli tyttöä lukemattomia kertoja, toisti tämän olevan rakas ja ihana ja silitti tytön illalla uneen tämän vieressä maaten, kuunnelleen hiljalleen tasaantuvaa hengitystä. Koko sen ajan häntä kalvoi syyllisyys. Minä olen Oonan kanssa liian vähän, hän ajatteli. Oonan päiväkotipäivät ovat liian pitkiä. Minä olen liian usein ­väsynyt ja poissaoleva.

Työpäivien aikana hän tunsi myös jatkuvaa syyllisyyttä. Muut taustatoimittajat tulivat usein töihin ­ennen kuin hän ehti paikalle päiväkodista, ja jäivät usein töihin vielä sen jälkeen kun hän kiirehti viime tipassa hakemaan Oonaa. Kun päiväkodista soitettiin kesken päivän ja kerrottiin Oonan oksentaneen tai olevan kuumeessa, hän lähti hakemaan kipeää lasta niin raskaana huolesta ja syyllisyydestä, että tunsi murskautuvansa.

Hän jatkoi töitä iltaisin, kun Oona oli mennyt nukkumaan, etsi taustatietoja ja lähetteli sähköposteja haastateltaville, ja välillä ohjelmien vieraat naureskelivat sille, että taustatoimittaja lähestyy heitä kahdelta yöllä. Johanna laittoi jokaisesta palkastaan vähän säästöön, siltä varalta, että jotain sattuisi. Siihen aikaan toimittajia oli paljon ja töitä vähän ja Johanna tiesi, ettei hänellä olisi ­varaa menettää paikkaa arvostetulla kanavalla, arvostetun ajankohtais­ohjelman taustatoimittajana.

Kun Hannu Peltonen pikkujouluissa sujautti hikisen kätensä ­Johannan mekon alle, he molemmat tiesivät, ettei Johanna voisi kertoa asiasta kenellekään. Ja kun Johannan torjuma Hannu myöhemmin toistamiseen ”unohti” mainita ­Johannalle palavereista tai jakaa tälle kaikkien muiden saamat taustamateriaalit, he molemmat tiesivät, ettei asiasta koskaan puhuttaisi.

Nyt kanavanjohtaja Tapani Peltonen istuu Johannaa vastapäätä.

– Mitä te oikein ajattelitte? hän kysyy Johannalta ja Jaakko Sairaselta, onnistuu huonosti peittämään äänestään tihkuvan raivon.

– Miksi ette olleet minuun yhteydessä ennen ohjelmaa?

Jaakko Sairanen suoristaa ryhtiään. Peltosen vieressä hän näyttää pieneltä ja hennolta, hetken Johanna näkee heidät kaksi koulun pihalla, pitkän ja harteikkaan Peltosen iskemässä pienen Sairasen päätä seinään.

– Käsittääkseni sinulla on tässä talossa aivan oikeita töitä, Sairanen sanoo sarkastisesti.

– Yksittäisten ohjelmien kyttääminen ei ole toistaiseksi kuulunut niihin.

– Älkää leikkikö idiootteja! Peltonen huutaa, eikä enää edes yritä peittää raivoaan.

– Koko puolueen viestintäosasto on minun kimpussani. Mainostajat uhkaavat laittaa kanavan boikottiin. Teidän julkisuuskipeä pelleilynne saattaa koitua koko kanavan kohtaloksi!

Johanna ajattelee Egyptiä, turkoosissa meressä uivia hopeakylkisiä kaloja. Sitten hän katsoo Peltosta suoraan silmiin, niin pitkään, että tämä kääntää katseensa. Minun ei tarvitse pelätä, Johanna toistaa itselleen. Minulla on omistusasunto ja kymmeneksi vuodeksi säästöjä. ­Minun ei tarvitse pelätä tuota miestä. Minun ei tarvitse pelätä Knorringia eikä hänen puoluettaan, minun ei tarvitse pelätä mainostajia eikä kanavan omistajia. Minun ei tarvitse pelätä ketään. Minä en enää suostu pelkäämään ketään.

Johanna puristaa kätensä nyrkkiin, avaa ne ja sanoo rauhallisesti.

– Ymmärrän, että tilanne on ­sinulle hankala, hän sanoo.

– Mutta minä saan palkkani siitä, että teen oikeaa, uskottavaa journalismia. Sen takia minun ohjelmaani katsotaan ja sen takia siihen luotetaan.

– Tuo nyt on naurettavaa, Peltonen yrittää keskeyttää, mutta Johanna jatkaa.

– Journalismin tehtävä on olla vallan vahtikoira. Se tehtävä unohtuu usein, siihen ei aina ole resursseja eikä aikaa, ja paljon helpompaa on olla rapsutettava sylikoira. Tämä ­kanava halusi minun ohjelmani osoittaakseen, että sponsoroitujen sisustusohjelmien ja toisiaan jahtaavien alastomien ihmisten täyttämän tosi tv:n lisäksi kanava kykenee tekemään oikeaa journalismia. Minut palkattiin tekemään sitä ja minä otin sen vakavasti. Otan niin kauan kuin tässä olen.

– Älä nyt viitsi… Peltonen yrittää, mutta Johanna nostaa kätensä pystyyn.

– Jos alkaisin kysellä sinulta, mainostajilta, puolueiden viestintäosastoilta tai keneltä tahansa ulkopuoliselta lupaa työhöni, en ansaitsisi senttiäkään palkastani. Tämän ohjelman tekeminen tarkoittaa, että minä teen työtäni yksin journalististen periaatteiden mukaan riippumatta siitä, onko se sinusta tai kavereistasi miellyttävää vai ei!

Sairanen katsoo Johannaa hyväksyvästi hymyillen. Peltosen kaula on muuttunut tummanpunaiseksi.

– Poliitikon syyttäminen jostain nuoruuden raiskauksesta ei ole journalismia vaan juoruilua! Peltonen sanoo ääni kiihtyneenä täristen.

Johanna nauttii tilanteesta, nauttii Peltosen tyylikkään puvun alla kuplivasta raivosta, nauttii siitä, ­ettei pelkää tätä enää.

– Jossain tapauksessa se saattaisikin olla sitä, Johanna sanoo.

– Sen takia me kävimme tämän tapauksen läpi viimeistä yksityiskohtaa myöten, juristien kanssa. Meillä on Knorringin isän kirjoittamia, oikeaksi todistettuja kirjeitä siitä, että hän on painostanut raiskauksen uhria vetämään pois rikosilmoituksen poikaansa vastaan. Wilhelm Knorring ei kirjeissä edes yritä kiistää raiskausta, vaan ainoastaan estää asian käsittelyn oikeudessa. Mikä ­sinusta olisi journalistinen peruste jättää tällainen tieto vallankäyttäjän menneisyydestä julkaisematta?

– Hän oli nuori, kun se tapahtui.

– Hän oli täysi-ikäinen.

– Silti, siitä on aikaa.

– Aikaa? Kenen muun poliitikon nuoruuden töppäilyt jätetty julkaisematta sillä perusteella, että niistä on aikaa?

– Häntä ei koskaan tuomittu.

– Ei, koska hänen isänsä painosti uhria vetämään rikosilmoituksen pois. Hän on todennäköisin ehdokas maan tulevaksi pääministeriksi. ­Eikö äänestäjillä sinun mielestäsi ole oikeutta tietää tällainen asia hänen menneisyydestään?

– Sinä kuulostat siltä kuin hän olisi hypännyt puskasta ja raiskannut jonkun tuntemattoman. Hän ­pani pimua kännissä treffeillä. Ei sellainen ole mikään raiskaus!

Peltosen sanojen jälkeen hiljaisuus tiivistyy huoneeseen. Johanna kuulee seinäkellon raksutuksen, autojen äänet ikkunan takana, siivoojan liikkeet yläkerrassa, hankausäänen, kun Jaakko Sairanen vaihtaa asentoa tuolissaan. Tapani Peltonen imaisee huultaan. Vuosia sitten pikkujouluissa hän työnsi suunsa Johannan niskaan, ehti puraista ennen kuin Johanna tajusi mitä tapahtuu ja veti päänsä pois.

– No nyt taisimme päästä asian ytimeen. Toden totta, tuon ajan lainsäädännön mukaan Knorringin teko olisi mahdollisesti tuomittu ainoastaan seksuaalisena hyväksikäyttönä. Toisaalta, monessa maassa sellaista tekoa ei olisi tuomittu lainkaan, vaan uhri olisi kivitetty siveettömyydestä. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten sinä tällaisen teon määrittelet.

Puna leviää Peltosen kaulalta kasvoille ja korviin.

– Jos jokaista kännistä panoa aletaan pitää raiskauksena, kaikki miehet istuvat kohta vankilassa, hän tuhahtaa.

Johanna puristaa suunsa kiinni. Hänen mieleensä virtaa kuvia nuoruudesta. Oli ystävä, joka soitti sunnuntaiaamuna hädissään, kertoi sammuneensa paikallisjunaan ja heränneensä alapää kipeänä, housut rikki revittyinä. Oli poikia, jotka ­rehentelivät maanantaisin koulussa sillä, että olivat bileissä maanneet sammuneiden tyttöjen kanssa. Oli painostavia sanoja ja painostavia käsiä, kaikki tietää, että sä ole jako­rasia, mikset jakaisi myös mulle? Älä viitsi olla tuollainen pihtari! Joko sä annat, tai mä kerron kaikille, että sä annoit.

– Seksuaalinen teko, joka tapahtuu ilman toisen suostumusta, on ­aina väkivaltaa, Johanna sanoo rauhallisesti.

– Ihmisoikeusjärjestöt ovat kamppailleet vuosia sen puolesta, että Suomen lainsäädäntö tunnistaisi selkeästi ihmisen oikeuden ruumiilliseen koskemattomuuteen.

Johanna nousee ja kävelee Peltosen eteen. Hän tuntee itsensä pitkäksi ja voimakkaaksi, pelottomaksi.

– On valitettavaa, jos sinun asemassasi oleva mies on sitä mieltä, ­että raiskaus ei ole raiskaus vaan ­jotakin muuta. Minun työhöni tuollaiset mielipiteet eivät vaikuta millään tavalla.

Peltonen siristää silmiään. Jaakko Sairanen rykäisee.

– Olisikohan tämä asia loppuun käsitelty? Sairanen kysyy.

– Meidän pitäisi päästä kiinni normaaleihin töihin.

– Minun puolestani on, sanoo ­Johanna.

Peltonen nousee.

– Kävin tästä asiasta aamulla keskustelun kanavan johtoryhmän kanssa, hän sanoo.

– Yksimielinen näkemyksemme oli, että Johanna Sydänmaa meni ohjelmassaan liian pitkälle. Mikäli Sydänmaa ei suostu julkisesti toteamaan Knorringia kohtaan esittämiään syytöksiä perättömiksi ja pyytämään anteeksi, joudumme harkitsemaan vakavasti ohjelman lopettamista.

– Mitä helvettiä? Johanna kivahtaa.

– Tapani. Tuohan on järjetöntä, Jaakko Sairanen sanoo.

– Tähän tulokseen me tulimme, Tapani Peltonen sanoo. Puna hänen kaulaltaan on laskenut, huulilla ­kareilee itsetyytyväinen hymy.

– Kuten sanoit, Sydänmaa-ohjelma on tunnettu korkeatasoisesta journalismista. Mikäli ohjelma alentuu roskalehtitasoiseen juoruiluun, meidän on arvioitava uudelleen, ­haluammeko pitää sen kanavalla.

Peltonen lipaisee huuliaan.

– Sinä, Johanna, saat kovempaa palkkaa kuin yksikään toinen kanavan ruutukasvo. Tässä taloustilanteessa meidän on ajateltava entistä tarkemmin, mistä haluamme maksaa.

Viha leviää lyijynä Johannan jäseniin. Tapani Peltosella on golfmatkalla hankittu rusketus ja kiiltävänvalkoisilla kuorilla peitetyt hampaat. Johanna haluaisi lyödä miestä kasvoihin, haluaisi niin kovaa, että hänen täytyy painaa kätensä taskuun ja puristaa sen pohjalle unohtunutta pinniä, muuten hän pelkää, että käsi alkaa toimia ilman lupaa, puristuu nyrkkiin ja humauttaa kuin sillä olisi oma tahto.

– Sinä siis uhkailet meitä? Jaakko Sairanen sanoo.

Hiki pisaroi Sairasen otsalla, kynällä pöytää naputteleva käsi tärisee vähän.

– Kuka sinua painostaa?

– Minä teen itse omat johtopäätökseni, Tapani Peltonen sanoo.

– Älä viitsi, Sairanen sanoo raivosta metallisella äänellä.

Hän etsii kännykkänsä, avaa viestin ja lukee:

– ”Ohoh. Melkoinen skuuppi. Katsojaluvut tapissa. Onneksi olkoon. Toivottavasti näyttö pitää!”

Puna hiipii Peltosen kaulalle taas.

– Tämä on sinulta, Sairanen sanoo.

Tämän sinä lähetit heti ohjelman jälkeen. Mitä tässä välissä on tapahtunut?

Johanna tunnustelee sormiaan, varpaitaan, vatsansa pohjaa. Minä olen tässä. Tämä tapahtuu oikeasti, hän toistelee itselleen. Ja silti tuntuu, ettei näin voi olla. Ei voi olla niin, että hän nelikymppisenä, kokeneena ja arvostettuna toimittajana seisoo kuuntelemassa, miten Tapani Peltosen kaltainen mies uhkailee häntä. Ei voi olla, että televisiokanavan johtaja uhkailee lopettaa ohjelman, jolla on kanavan kovimmat katsojaluvut ja jonka taustatyöt tehdään viimeistä piirtoa myöten huolellisesti. Ei voi olla, että Tapani Peltonen vaatii häntä pyytämään julkisesti anteeksi ­poliitikolta, joka on nuoruudessaan raiskannut toisen ihmisen.

Tämä ei voi olla totta. Ajatus jyskyttää hänen päässään, jyskyttää lyijynraskaissa jäsenissä. Tämä ei voi olla totta.

– Minä en tietenkään avaa yksityisiä keskusteluja, joita olen tästä asiasta käynyt, Tapani Peltonen sanoo ääni ylimielisyydestä paksuna.

Tämä on totta. Johanna tajuaa sen viiltävänkirkkaasti. Tämä todella tapahtuu. Asiat menevät näin. Tapani Peltonen ja hänen omahyväisyyttä hengittävät kaverinsa kuvittelevat, että asiat voivat aina mennä näin.

– Minä en ole koskaan esittänyt ohjelmassani väitteitä, jotka eivät olisi totta, hän sanoo ja voi melkein kuulla jäisten pisaroiden helisevän huoneessa.

– Tässä tapauksessa tarkistin taustat erityisen huolellisesti. On käsittämätöntä, moraalitonta ja täydellisen ammattitaidotonta ehdottaa, että missään olosuhteissa vetäisin näitä tietoja takaisin. Tai pyytäisin anteeksi ihmiseltä, jota en ole loukannut millään tavoin.

Hiljaisuus huoneessa on niin ­tiheä, että sitä voisi paloitella veitsellä.

– Siinä tapauksessa minun on tehtävä omat johtopäätökseni, Tapani Peltonen sanoo. Lähtiessään hän sulkee oven huolellisesti, kuin haluaisi lukita Johannan ja Sairasen huoneeseen.

– Mennäänkö kaljalle? Jaakko Sairanen kysyy.

Johanna purskahtaa nauruun. Kohtelias, hillitty, sitkeän työteliäs Sairanen ei ole koskaan ehdottanut mitään sellaista.

– Eikö meillä ole töitä?

– Kohta me ollaan joka tapauksessa työttömiä, Sairanen sanoo, avaa paitansa ylimmät napit ja käärii hihat.

Iltapäivällä ainoa toimitusta lähellä oleva anniskelupaikka, hiljaisen ­hotellin eleettömästi sisustettu aulabaari, on tyhjä. Radiossa soi Skid Row’n Youth Gone Wild ja Johanna muistaa teini-ikäisen itsensä ja Skid Row’n ihanan laulajan, jonka nahkahousujen etumus oli nyöritetty vihjailevasti ja pitkät hiukset hulmusivat lavalla.

Jaakko Sairanen tuo heille ­molemmille lasit kuohuviiniä ja keinuttaa kävellessään lanteita musiikin tahtiin. Johanna räjähtää nauruun.

– Ai mitä. Eikö mulla ole aidon hardrokkarin lanteet? Sairanen ­kysyy loukkaantunutta leikkien ja naurun kyynelet valuvat Johannan poskille.

Jaakko Sairanen on hillitty mies, joka käyttää slipoveria ja kotimaisia, ajattomia nappanahkakenkiä ja silloin harvoin, kun hän aamuyöstä ­uskaltautuu tanssilattialle kanavan pikkujouluissa tai kevätjuhlissa, hän seisoo tikkusuorana paikallaan, liikuttaa käsiään ylös alas ja heiluttaa päätään.

– On sulla. Voitat Sebastian Bachin 6–0, Johanna sanoo ja maistaa viiniä, rapsahtavan kuivaa cavaa.

– Nyt pitää keskittyä voittamaan Peltonen ja sen kaverit, Sairanen ­sanoo vakavoituen vähän.

– Jätkä väänsi niin uskomatonta hevonpaskaa, että olisi tehnyt mieli, anteeksi tämä ilmaus, tunkea se sonta sen omaan takamukseen.

Cava valuu Johannalla väärään kurkkuun. Hän yskii silmät vetisinä, Sairanen taputtaa selkää samalla ­tavalla kuin äiti silloin, kun hän sai ­aamupuuroa väärään kurkkuun eikä saanut henkeä.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun näen sut juomassa alkoholia ja keinuttamassa lanteita. Ja ensimmäinen kerta, kun kuulen sun kiroilevan, Johanna sanoo kun hengitys ja puhe kulkevat taas.

– Peltonen päästi pedon irti, Sairanen sanoo.

Johanna on arvostanut Jaakko Sairasta aina, mutta nyt, nähdessään miehestä uuden, hivenen hulvattoman, ja journalismin puolesta taisteluun valmiin puolen, hän on niin kiitollinen, että haluaisi halata tätä. Slipoveriin pukeutuvan, hiljaisen, mutta ehdottoman oikeudenmukaisen Jaakko Sairasen olemassaolo ­Tapani Peltosen ja kaikkien hänen kaltaisensa, valtaa hengittävien miesten keskellä tuntuu lohdulliselta, synkkien pilvien raosta pilkottavalta valolta. Johanna kirjoittaa kynnellä pöytään sanat Sairanen on valo, nielaisee uuden nauruaallon ja ­sanoo:

– Olen ihan älyttömän iloinen, että saan tehdä töitä juuri sun kanssa.

– Minä olen sinun puolellasi, Sairanen sanoo.

– Journalismin ja oikeuden­mukaisuuden puolella. Kävi miten tahansa.

– Entä jos he todella lopettavat ohjelman? Johanna kysyy.

Se ajatus kaivertaa vatsaan onton kolon. Mitä hän sitten tekisi? Millä elättäisi Oonan? Millaisia hänen päivänsä olisivat?

– Sitten minä lähden myös, Sairanen sanoo tyynesti.

– Ja me kerromme yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.

– Uskooko meitä kukaan?

Sairanen osoittaa pöydällä lepäävää puhelintaan.

– Voin todistaa kaiken.

– Nauhoitit keskustelun?

– Niin. Olen vanha toimittaja.

– Vanha kettu sä olet! Johanna ­sanoo, nousee ja rutistaa Sairasta.

Johannan puhelin soi. Minna soittaa.

– Mä haluan puhua sun kanssa nyt heti, Minna sanoo. Kasvotusten.

Minnan koti tuoksuu samalta kuin ­aina, tuoreilta kukilta, vastaleivotulta leivältä, raikkaalta ilmalta. Johanna tuntee saman, kipakan piston kun aina Minnan luo mennessään. Vaikka Oona ei koskaan puhu siitä, ­Johanna tietää, että tytär on aina viihtynyt Minnan luona hyvin, paremmin kuin kotona.

Minnan lapset Josefina ja Jousia ovat juuri tulleet koulusta.

– Me perustetaan mun kaverin kanssa bändi, Josefina selittää ja halaa Johannaa.

– Ette te edes osaa soittaa, Jousia sanoo.

– Mä tein eilen fudistreeneissä kolme maalia ja valmentaja sanoi, että mulla voi olla tsäänssejä maajoukkueeseen.

Minna ohjaa lapset omiin huoneisiinsa tekemään läksyjä lempeästi, mutta päättäväisesti. Johanna ihailee tapaa, jolla Minna on lasten kanssa. Minna on äitinä lämmin ja luonteva, kaikki tuntuu sujuvan häneltä jotenkin helpommin, pehmeämmin kuin Johannalta. Johanna on aina tuntenut olevansa Oonan kanssa ­jotenkin kireä, liian huolehtivainen, liian peloissaan tyttären puolesta, liian hermostunut siitä, tekeekö kaiken oikein.

Muutama vuosi sitten, kun Oonan murrosikä oli pahimmillaan, hän oli tyttären kanssa jatkuvasti neuvoton. Silloin Oona vietti pitkiä aikoja Minnan luona, hoiti Josefinaa ja Jousiaa ja jutteli tätinsä kanssa illalla, kun pienet serkut olivat menneet nukkumaan. Johanna oli Minnalle sekä kiitollinen että kateellinen. Hän oli helpottunut siitä, että Oonaa ­ymmärsi edes joku, mutta onneton siitä, ettei se joku ollut hän itse. Hän mietti, olisiko tyttären elämä helpompaa jos hän olisi samanlainen kuin Minna, pehmeä, vastaanottavainen ja lämmin. Olisiko hänen oma elämänsä helpompaa silloin?

– Sun täytyy perua se juttu, Minna sanoo kun lapset ovat menneet ja hän on kaatanut Johannalle kupin pitkään haudutettua teetä.

– Mikä juttu?

– Se Knorringin juttu.

– Mitä siitä?

– Sun täytyy perua se.

Johanna näki Minnan ensimmäisen kerran synnytyssairaalassa. Hän meni katsomaan vastasyntynyttä pikkusiskoaan yhdessä mummin kanssa, kädessään kimppu kukkia, jotka hän oli välttämättä halunnut poimia sairaalan pihasta. Hän muistaa, tai ehkä hänelle on vain kerrottu, että hän laski Minnan sormet ja varpaat keskittyneesti, kuin vauvan kunto olisi hänen vastuullaan.

– Mä opetan sen leikkimään, hän oli todennut päättäväisesti ja pujottanut valkovuokon Minnan kiinni puristettuun nyrkkiin.

Minnalla on yllään kuluneet farkut ja löysä valkoinen neule, sellainen, joka peittää vatsalle kertyneet kilot. Hän on arkisella tavalla hyvännäköinen nainen, sellainen, jota miehet baareissa lähestyvät mielellään. Vaikka Minna ja Johanna ovat välillä olleet etäisiä ja riidoissa, ­molemmat välillä katkeria toisilleen, Minna on aina ollut Johannalle pikkusisko, se, jota Johannan täytyy suojella.

Nyt Minnan katseessa on jotain uutta ja itsevarmaa, melkein uhkaavaa.

– Mä en ymmärrä, mistä sä ­puhut, Johanna sanoo.

– Samasta asiasta kuin äiti, Minna sanoo ja sekoittaa teehensä hunajaa.

– Sun täytyy puhdistaa Knorringin maine.

– Miksi ihmeessä te molemmat olette siitä niin järjettömän kiinnostuneita? Johanna kysyy.

– Mähän kerroin, että äidillä ja Wilhelm Knorringilla oli suhde, Minna sanoo hiljaa.

– Silti. Se oli joskus sata vuotta sitten.

– Tarkalleen 37 vuotta sitten, Minna sanoo.

– Siitä suhteesta syntyi lapsi. ­Minä.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue myös

edellinen osa

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.