Amanda ehdottaa jopa joogasalin perustamista yhdessä, mutta projekti ei ole ihan niin helppo kuin he luulevat.

Seuraava muistikuvani on helikopterista. Tuntematon, pipopäinen nainen asettaa jotakin naamallani. Happimaski. Minulla on oudon hyvä olo, kuin olisin pumpulissa.

Tuntuu siltä, että minulla ei ole keskivartaloa. Vain pää, hartiat ja käsivarret, ja sitten suuri tyhjyys ja sen toisella puolen, jossakin kaukana ja aivan irtonaisena kukaties jalat.

Se ei kuitenkaan huoleta minua lainkaan. Olen huolten tuolla puolen, miellyttävässä ja turvallisessa paikassa, ehkä lapsuudenkodissa, omassa sängyssäni kuuntelemassa äidin askelia keittiössä. Huoneeni seinällä oli kuva alppiniitystä. Senkö takia minä tänne vuorille tulinkin kohtaamaan tällaisen epäonnen?

Kukkia ja murmeleita… vuoristolampi…Ja niiden takana on valkohuippuinen vuori, uljas Matterhorn.

Aurinko paistaa poskelleni.

Ja sitten taas pimeyttä.

Seuraava muistikuva on siitä, kun minua siirretään paareilla ambulanssiin. Pipopäinen nainen sanoo lääkärintakkiselle miehelle jotakin ranskaksi, ymmärrän sanan xx, leikkaus.

Olen pitkään tokkurassa. Minut leikataan kaksi tai kolme kertaa. Olen parin viikon kuluttua jo lentokunnossa, mutta edelleen lääkkeistä turta.

Sairaalalentokone vie minut Suomeen. Olen puolittain istuvassa asennossa, kun kone nousee. Ikkunasta näkyvät valkohuippuiset Alpit, ne näyttävät pieniltä kuin kohokartta.

Miten kauniita ne ovatkaan. Ihmeellisiä. Tiedän jo silloin, etten pääse enää koskaan palaamaan tänne, en ainakaan samanlaisena.

Suomessa lääkärit sanovat, että lähes täydellinen toipuminen on mahdollista. Lähes.

Hyviä uutisia! Voit elää täysin normaalia elämää, he sanovat.

Täysin normaalia elämää. Se kuulostaa pahemmalta kuin kuolema.

Jossakin siellä kaukana ovat Valter ja toiset hiihtopummit, pitämässä hauskaa, iskemässä tyttöjä, laskemassa puuterilumella. Aion sinetöidä heidät mieleeni kuin he olisivat Peter Pan ja kadonneet pojat, ikuisesti nuoria, pitämässä ikuisesti hauskaa, nauramassa kuolemalle.

Kännykkäni on täynnä viestejä Valterilta. En pysty avaamaan niitä.

Naputan viestin: ”Olen elossa. Ei mitään hätää. Terveisiä kaikille. En halua enää tavata sinua koskaan. Hyvää loppuelämää. Älä ota yhteyttä.”

Ajattelen häntä ja Amandaa yhdessä ja heitän kännykän roskikseen. Sitten tulevat kyyneleet.

”Sattuuko sinuun?” hoitaja kysyy.

”Ei”, minä vastaan. Olen saanut kipulääkettä alle tunti sitten.

”Ota vähän vettä. Ja eikös joku tuonut sinulle suklaatakin”, hoitaja sanoo. Hän tuo minulle nokkamukin kuin pikkulapselle. Nostan sen tärisevin käsin huulilleni.

”Sinä olit sellainen vauhdikas tyttö?” hoitaja kysyy.

”Niin, niin kai minä olin.”

”Älä sure, vielä sä toivut.”

”En mä usko. Mun koko elämä on lopussa.”

Hoitaja istuu viereeni ja taputtaa olkapäätäni. Se vihlaisee, mutten sano mitään.

”Ei vauhti ole kaikki kaikessa. Pian sinä huomaat, että löydät elämän ilon tavallisesta arjesta. Ihan siitä että saat olla elossa. Sinä saat miehen ja lapsia.”

”En minä halua miehiä ja lapsia”, sanon.

Vaikka olisin minä yhden halunnut. Valteria minä olisin rakastanut elämäni loppuun asti. Olisin voinut vaikka hankkia lapsen hänen kanssaan. Ehkä. Se olisi varmasti ollut maailman suloisin ja sekopäisin lapsi meidän geeneillämme.

Vähitellen tokkaroisuus helpotti. Pystyin taas istumaan ja ajattelemaan kunnolla. Kyselin lääkäreiltä, mitä oli tapahtunut. Se oli heidän mielestään ihan tavallinen tarina - liian uhkarohkea laskija, huonot keliolosuhteet.

Toipuminen kesti pitkään ja oli yhtä kidutusta. Ensimmäiset viikot vain tuijotin lamaantuneena seinää. Äiti ja Jami toivat kukkia ja suklaata, mutta en jaksanut edes hymyillä.

”Tsemppiä nyt, Erna”, he sanoivat. ”Ota se kuuluisa sisusi käyttöön.”

Lääkäri ja fysioterapeutti vakuuttivat, että minulla oli vielä kaikki mahdollisuudet upeaan ja täyteen elämään, mutta en osannut kuin surra.

Yön pimeydessä ajattelin, että oikeastaan olin menettänyt kaiken jo ennen kuin putosin railoon. Olin menettänyt Valterin ja Amandan. Valter oli ensimmäinen mies, jota olin todella rakastanut, vaikka en ollut koskaan kertonut sitä hänelle.

Amanda taas - hän oli paras ystäväni, joka oli palannut elämääni vuosien jälkeen ja ensi töikseen iskenyt poikaystäväni. Ei Amanda sitä pahuuttaan tehnyt. Ei suinkaan. Hän oli niitä harvoja kunnon ihmisiä, sellaisia, jotka halusivat toiselle pelkkää hyvää. Mutta Valterin ja minun suhteeni oli ollut salaisuus kaikilta. Amandalla ei ollut mitään syytä kieltäytyä, kun kylän seksikkäin hiihto-opettaja tuli iskemään häntä.

Tuntui tavallaan vielä vaikeammalta, kun en voinut olla edes vihainen Amandalle. Amanda oli pelastanut minut ja veljeni niin monta kertaa lapsina. Kerran hän oli hankkinut yhdessä yössä 10 000 euroa, kun Jami oli joutunut velkaan huumediilereille. Amanda ei koskaan sanonut, mistä oli hankkinut sellaisen summan, mutta minulla oli synkät epäilykseni. Ehkä oli oikeus ja kohtuus, että hän sai poikaystäväni. Tosin ei hän poikaystävälläni mitään tehnyt. Valter oli tietysti jäänyt Alpeille.

”Monille käy paljon pahemminkin siellä vuorilla. Sinähän olet onnentyttö”, lääkäri sanoi. Hän oli nyrpeä keski-ikäinen äijä, jonka mielestä vauhtilajien harrastajat olivat turha kuluerä julkiselle terveydenhuollolle. ”Lumivyöryjä, paleltumia, jäärailoihin putoamisia. Sinulle tuli vain pikku pipi selkään. Pääsit vähällä. Voit mennä opiskelemaan, töihin, perustaa perheen. Selkä kuntoutuu niin, että se ei aiheuta mitään normaalielämän haittaa.”

”Mutta en mä halua elää normaalia elämää”, sanoin.

Olin ollut pienestä pitäen hurjapää. Olin kiipeillyt puihin jo ennen kuin osasin kunnolla kävellä, hyppinyt katoilta, hurjastellut poikien kanssa pyörillä, temppuillut aidoilla ja sillankaiteilla. Amanda oli sanonut minua Tiikerililjaksi, koska halusin aina leikkiä Peter Pania.

Kun äiti nyt seisoi sairaalasängyn vieressä, hänen silmistään paistoi vuosien tuska, mutta myös outo tyyneys. ”Tätä minä aina pelkäsin. Ja nyt se sitten tapahtui”, sanoi hänen katseensa.

Pian Amandakin tuli tapaamaan minua sairaalaan. Hänellä oli mukanaan suuri kukkakimppu. Hän kertoi lentäneensä heti kotiin, kun sai tiedon onnettomuudestani.

”Ne sinun kaverisi sieltä hiihtokeskuksesta. Ne pojat olivat aivan sairaana huolesta. Sun pitäisi ilmoittaa niille että olet kunnossa.”

Huiskautin kättäni. Varmasti olivatkin. Kyllä he pian unohtaisivat.

”Valter soittaa mulle koko ajan. Se ei tiedä, missä sä olet. Se haluaa tulla katsomaan sinua. Ja Jean-Patrice myös.”

Nousin istumaan sängyssä vihlovasta kivusta huolimatta.

”Lupaa yksi asia, Amanda. Tämä on tärkeä. Älä koskaan kerro Valterille, missä mä olen. Mä en halua nähdä sitä ikinä. Jos se soittaa sulle, niin älä vastaa. Tee sen mun takiani.”

”Mutta miksi?”

Pudistin päätäni.

”Älä kysy. Mutta lupaa.”

Amanda otti käteni omaansa ja katsoi minua huolissaan.

”Mä lupaan.”

Amanda kyseli minulta tarkasti vammoistani. Hän jopa hommasi itselleen epikriisin ja tarkasteli sitä otsa keskittyneissä rypyissä, kyseli kaikenlaista lääkäreiltä.

”Kuule, mulla on hyviä uutisia. Sä saatat tulla ihan kohtalaiseen kuntoon, jos sä nyt vaan otat kuntoutuksen tosissasi. Kokeile alkuun jotain pehmeitä lajeja. Joogaa, tai chitä. Tämä sinun selkäjuttusi, se on vähän hankala, mutta sekin kuntoutuu melkein priimakuntoon, tai niin mä ainakin toivon”, hän sanoi.

Pehmeitä lajeja? Ajattelin, että hän voisi ehdottaa yhtä hyvin, että ampuisin kuulan kallooni.

Kun pääsin sairaalasta, menin asumaan ensin Jamin luo. Katselin puolisen vuotta telkkaria, säälin itseäni ja kiukuttelin kaikille. Lopulta, eräänä iltapäivänä, kun olin katsellut putkeen kokonaisen kauden Gilmoren tyttöjä, päätin, että minun olisi pakko tehdä jotain. Lorelai Gilmorekin oli niin pirteä. Ehkä minunkin olisi jo syytä hieman tsempata.

Soitin Amandalle.

”Mitä sä sanoit siitä joogasta? Voisiko se auttaa mua? Mun selkä on vieläkin ihan tohjona.”

”Ehkä! Tule mun tunnille!”

Amanda piti joogatunteja kuntosalilla. Hänen tuntinsa nimi oli ”lempeä hatha”, ja sille näytti osallistuvan collegepukuisia mummoja. Katselin mummeleiden verkkaripukuisia hahmoja ja huokailin.

Amanda asteli huoneeseen paljain jaloin. Hän asettui ohuelle matolle, painoi kämmenensä yhteen, kumarsi ja sanoi ”namaste”. Mummelit tekivät samoin, ja minäkin yritin.

Lempeä hatha oli suunnilleen yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivumisen katsominen. Mutta puolessa välissä tuntia tapahtui jotain. Aloin rentoutua, hengitykseni alkoi rauhoittua. Unelias, hyvä olo hiipi kehooni.

Olin alkanut vammautumiseni jälkeen kuvitella, että selässäni oli suuri kivi, joka kolhi selkärankaa ja kudoksia, mutta joogatunnilla kivi pieneni ja sai ympärilleen pehmeän vaipan.

Menin tunnin jälkeen kiittelemään Amandaa. Yritin sanoa jotain, mutta halasinkin häntä tiukasti.

”Tämä on ensimmäinen kerta onnettomuuden jälkeen, kun mua ei vituta!”

”Hienoa! Siitä se lähtee!”

Lainasin seuraavana päivänä kirjastosta Joogaa aloittelijoille -kirjan ja opettelin lisää Jamin olkkarissa. Yritin alaspäin katsovaa koiraa, kobraa, soturi ykköstä ja soturi kakkosta.

”Harrastatko sä jotakin palvontamenoja?” Jami kysyi ohi mennessään.

Pian olin niin innostunut joogaamisesta, että unohdin melkein murehtia traagista menneisyyttäni.

Oppimiskäyrä nousi jyrkästi, ja pian vaikeatkin asanat sujuivat hyvin. Olin nuori ja edelleen atleettinen. Kokeilin joogan eri tyylejä ja päädyin astangaan. Siinä sai hikoilla ja haastaa itsensä. Rauhallisemmat joogalajit eivät tarjonneet tarpeeksi haastetta.

Amanda katseli kehitystäni ja myhäili.

”Sä olet niin mainio, Tiikerilija. Sisukkain tyyppi, jonka mä tunnen. Mutta sulla on aina niin hirveä kiire. Sun oli pakko siellä Alpeillakin tehdä kaikkea tosi hurjaa, vaikka sä olit vasta aloittanut koko homman.”

”Ei puhuta siitä.”

Oli ihanaa, että Amanda oli palannut elämääni, mutta aina kun puhuimme Alpeista, minua alkoi ahdistaa ja tunsin häntä kohtaan kaunaa.

”No ei puhuta. Mutta jooga ei ole kilpailulaji. Ota nyt rauhallisesti.”

”Joo. Mä yritän.”

Ja yritinkin ihan tosissani. Minun olisi pakko rauhoittua, opetella lepäämään ja huoltamaan kehoani. Rupesin ajattelemaan, että ehkä onnettomuus oli minulle merkki siitä, että oli syytä tehdä elämänmuutos.

Kivi ei kadonnut selästäni kokonaan, mutta se muuttui niin pieneksi ja hyvin pehmustetuksi, että useimpina päivinä en edes ajatellut sitä.

Seuraavana talvena kävin joogaohjaajakurssin, jossa painotettiin hengitystä ja joogan henkisiä puolia. Yritin keskittyä niihinkin, vaikka koville se otti.

Kun valmistuin, Amanda anti minulle lahjaksi Pema Chodronin teoksen The Wisdom of No Escape and the Path of Loving-Kidness. Se oli täynnä löperöä joogafilosofiaa, ja olin siitä hyvin kiitollinen. Ehkä minä jopa lukisin sen joskus.

”Tiedätkö, mitä mä olen ajatellut. Meidän pitäisi mennä jatkokoulutukseen”, Amanda sanoi.

”Mitä lukemaan?”

”Fysioterapiaa ja liikkeenjohtoa.”

”Miksi?”

”No siksi! Nyt kun säkin jo osaat joogaa, sä voisit tulla minun partnerikseni. Ei se kuntosaleilla opettaminen ole niin kauhea hehkeää hommaa ole. Meidän pitäisi perustaa oma joogasali. Opiskellaan hommat oikein viimeisen päälle ja ruvetaan bisnesnaisiksi.”

Katsoin Amandaa ällistyneenä. En ollut koskaan ajatellut sen tapaista tulevaisuutta, mutta pidin ajatuksesta välittömästi.

”Okei! Miten sinne fysioterapiakouluun pääsee?”

Amanda hymyili.

”Otetaan selvää.”

Seuraavana syksynä istuimme jo fysioterapian oppitunneilla. Tekoluuranko katseli meitä tyhjillä silmäkuopillaan ja näytti nauravan. Valkotaululla oli käsittämättömiä latinankielisiä sanoja - oletettavasti lihasten, jänteiden ja luiden nimiä. Seiniä koristivat erilaiset urheilutapahtumien julisteet.

Amanda istui vieressäni kiharat taidokkailla laineilla. Hänellä oli uusi penaali ja vihko. Amanda oli ollut aikoinaan koulussa kympin tyttö ja näki selvästi, että tällainen oli hänelle mieluisaa puuhaa.

Omasta puolestani en tuntenut oloani täysin itsevarmaksi. Olin ollut koulussa melko surkea oppilas. Olin ollut kiinnostuneempi liikunnasta kuin lukuaineista. Onneksi vaikutti siltä, että fysioterapian opiskelijoista monet olivat vähän saman tapaisia tapauksia. Useimmilla oli verkkarit päällä.

Fysioterapian koulutusohjelmaan pääsy oli ollut vaikeaa, mutta tässä sitä oltiin, menossa elämässä kuitenkin eteenpäin, yhä kauemmas menetetystä rakkaudesta, yhä kauemmas siitä pimeästä, masentavasta elämänjaksosta, joka onnettomuutta oli seurannut.

Ikkunan takana lenteli kellastuneita lehtiä vasten kirkasta taivasta. Syksy oli taas uusi alku.

Tuli mieleen lapsuus. Olin tavallaan tykännyt koulusta. Olihan siellä välitunnit ja kaverit. Olin leikkinyt hippaa, pelannut jalkapalloa ja kiivennyt pari kertaa koulun katolle tehdäkseni vaikutuksen johonkin söpöön poikaan.

Ryhdistäydyin pulpetissani ja annoin katseeni kiertää tulevissa luokkatovereissani. Kaikki näyttivät urheilijoilta. Amanda ja minä olimme porukan vanhimpia.

Muut olivat parikymppisiä tyttöjä ja poikia verkkareissa ja lenkkareissa. Tytöillä oli meikittömät kasvot ja sen näköiset ilmeet, että lukuhommat eivät oikein kiinnostaneet, eikös perustettaisi sentään mieluummin sählyjengi.

Vaihdoin painoa kankulta toiselle. Alaselkää särki, vaikka olin istunut vasta 10 minuuttia. Välitunnilla olisi pakko venytellä. Joutuisin venyttelemään koko loppuelämäni.

Opettaja tuli luokkaan ja seurasi esittäytymiskierros. Porukka oli taustoiltaan juuri sellainen kuin olin arvellutkin. Elämäntapaurheilijoita, entisiä olympiatoivoja, joiden ura oli tyssännyt vammoihin tai lahjojen puutteeseen.

Opettaja oli karhumainen mies, jolla oli kalju pää ja parta letillä. Hän kertoi harrastavansa klassisen fysioterapian lisäksi kalevalaisia hoitoja. Hänellä oli käsivarressaan tatuointi, joka muistutti kalliomaalausta. Hän väitti, että hänen nimensä oli Ukko Mies Karhu.

Kun tuli Amandan vuoro esittäytyä, hän puhkesi pitkään ja monipolviseen kuvaukseen tulevaisuudensuunnitelmistaan:

”Hyvinvointi on tulevaisuuden bisnes. Sitähän me kaikki haluamme, eikö niin? Ja minä sitten mietin tällaista kokonaispakettia, että kun mä ja tämä Erna tässä perustamme ison hyvinvointialan yrityksen, niin kunnollinen anatominen ja fysiologinen tietämys olisi varmasti aika hyvä täydennys.”

Sellaisen esittelyn jälkeen oli vähän pakko ottaa koulunkäynti tosissaan.

Joogasalimme aukesi kolme vuotta sen jälkeen. Sisustimme sen tosi hienoksi. Peilisalissa tuoksui aina suitsukkeelta. Aulassa oli japanilaistyyppinen, pyöreistä kivistä ja pulppuavasta vedestä muodostettu koriste, joka loi saliin Amandan mielestä sopivaa feng shuita.

”Me ollaan esikuvia. Ihmiset tulevat hakemaan tänne onnea ja mielenrauhaa. Muista hymyillä, mutta ei sillä tavalla kahjosti”, Amanda sanoi.

Nyökkäilin osoittaakseni olevani samalla linjalla.

Paikasta tuli aika hörhö, mutta kieltämättä tunnelmallinen. Ikkunoissa killui sekalainen valikoima koristekiviä nauhoissa. Seinän vierellä oli iloisessa sekamelskassa Buddhan, Shivan ja Ganeshan patsaita. Sellaiset jutut menisivät henkistyneisiin hipstereihin kuin häkä, tai niin me ainakin toivoimme. Tarvitsimme paljon asiakkaita. Kiinteistö oli hyvällä paikalla ja vuokra kallis.

Fysioterapian lehtorimme, se lettipartainen Ukko Mies Karhu, oli kiinnostunut tulemaan partneriksemme. Hän halusi vuokrata hoitohuoneen ja tehdä siellä kalevalaisia jäsenkorjauksia ja kuppausta.

”Oletko sä ihan varma, että kalevalainen hoito ja jooga kuuluvat samaan sarjaan? Eikö siinä mene vähän puurot ja vellit sekaisin?” minä kysyin.

”Sitä samaa new age -hommaa se kaikki on. Hyvä, että se tulee maksamaan osan vuokrasta”, Amanda sanoi tyynesti.

Kävin vaihtamassa trikoot ja topin päälle. Pidin avajaisissamme vinyasa flow -tunnin ja lisämausteeksi tein vielä pikkuisen tavallista hienon seisomasarjan. Näytetunnin oppilaat olivat tavanomaista sakkia: pari-, kolmekymppisiä kaupunkilaisnaisia. Korjailin vääriä tekniikoita lempeästi. Salin täytti pranayama-hengityksen pehmeä korina.

Perustimme aulaan viherpirtelöbaariin. Sitä piti parikymppinen, Pinja-niminen tyttö, joka surautti lehtikaalista, inkivääristä ja vehnänoraista juomia, joka maistui kitkerältä, mutta takasi epäilemättä ikuisen nuoruuden ja maksimaalisen onnen.

Suunnittelimme ottavamme oppia suositusta nettijoogapalvelusta, jossa oppilaat kävivät tunteja netin kautta lievekamerayhteydessä opettajaansa. Sen avulla kotiäidit ja toimistorotat saattoivat mahduttaa pienen joogatuokion kiireiseen päiväänsä. He näkisivät tietokoneen tai tabletin ruudulta opettajan, joka joogaisi malliksi. Opettaja taas näkisi oppilaansa omalta skriiniltään ja voisi tarpeen tullen korjata oppilaiden asentoja neuvomalla tai vaikka tsempata väsähtävää asiakasta. Pinja ja Amanda vakuuttivat, että nettijooga oli nousussa.

”Ihmisillä on niin kiire”, Amanda sanoi. ”Ei kaikki ehdi tänne asti. Tällä tavalla joogatunnille voi osallistua mistä päin maailmaa hyvänsä. Vaikka työmatkalta toiselta puolelta maailmaa.”

Minusta se oli vähän surullista. Nykyajan ihmiset olivat niin kiinni ruuduissa. Sitten kun tuli aika irrottautua ruudusta joogan parissa, niin sekin tehtiin ruudun välityksellä.

Ukko Mies Karhu saapui merkillisien kuppausvarusteidensa kanssa. Hän perusti hoitolansa kaakeloituun huoneeseen, jonne oli asennettu suihku.

”Tulkaa vaan rohkeasti katsomaan, Erna ja Amanda. Ties vaikka haluaisitte oppia itsekin nämä ikiaikaiset menetelmät. Rohkeasti sisään!” hän pyysi.

Ja rohkeutta hänen hoidoissaan tarvittiinkin. Olin kiivennyt pystysuoria jäärinteitä henkeni kaupalla, mutta en olisi varmasti koskaan uskaltanut antautua Ukon hoitoon.

Käsittelyssä oli lihaksikas kolmekymppinen perheenisä. Hän moikkasi meitä ja salli ystävällisesti meidän jäädä katsomaan. Asetuimme Amandan kanssa hoitohuoneen nurkkaan istumaan.

Ukko Mies Karhu passitti asiakkaan ensin saunaan. Sieltä kuului hetken aikaa ähkimistä ja kiukaan sihinää. Sitten mies tuli pyyhe lantiollaan suihkuhuoneeseen.

”Menepäs tuohon laverille”, Ukko Mies Karhu sanoi. ”Nyt lähtee paha veri pois. Tämä on pintaverta, sen poistuminen saa olon tuntumaan niin hyvältä ja ihanalta. Muistat sitten vaan illalla juoda tarpeeksi. Eikä urheilua pariin päivään.”

”Juu, juu. Anna mennä nyt vaan”, mies sanoi ja pötkähti laverille. Hän oli jo vanha tekijä näissä jutuissa.

Ukko pukeutui kumiessuun ja alkoi suihkuttaa miestä lämpimällä vedellä. Sitten hän asetti asiakkaan selkään läpinäkyviä, lasisia imukuppeja, joissa oli säiliö. Ne vetivät ihon koholleen.

Ukko jätti asiakkaansa hetkeksi makaamaan. Sitten hän irrotti imukupit ja viilsi kirurginveitsellä haavat jokaiseen ihokumpareeseen.

Sitten seurasivat varsinaiset verikekkerit, jännittävin - tai kammottavin - osuus. Ukko asetti imukupit takaisin. Veri alkoi ruiskuta kuppien sisälle.

Ukko suihkutteli tyynesti verta viemäriin letkulla. Asiakas ähki autuaasti hänen käsittelyssään. Hoito jatkui pitkään, ja pelkäsin, että mies imettäisiin aivan kuiviin. Ukko kuitenkin vakuutti, että verta lähti vain jokunen desilitra. Lopuksi hän auttoi asiakkaansa ylös. Mies tallusteli kohti pukuhuonetta. Hänen selkänsä näytti siltä, että mies oli joutunut lonkerohirviön uhriksi. Pian hän palasi vaatteet päällään ja autuaasti hymyillen.

”Kylläpäs teki hyvää.”

Kalle jäi suihkuttamaan verta lattiasta.

”Eikö verenluovutuksessa käyminen ajaisi saman asian?” kysyin, mutta Ukko vakuutti, että se oli aivan eri asia. ”Haluatko sinäkin kokeilla? Oman talon väelle on erikoistarjous.”

”Kiitos, mutta mietin vähän”, sanoin kohteliaasti. Marssin suoraan viherpirtelöbaariin ja join vahvistavan porkkana-inkivääri-gojimarja-pirtelön.

”Haluatko että mä laitan tänne vähän vodkaa?” Pinja kysyi.

”Joo, haluaisin mä, mutta ei me joogit juoda alkoholia”, minä sanoin.

Kaiken kaikkiaan elämä oli aika mallillaan. Googlasin joskus salaa Valterin. Hänkin oli tullut pois Alpeilta, oli jossain asiallisen tuntuisissa toimistohommissa. Näin joskus unia hänestä, kuinka hän silitti hiuksiani, otti minut syliinsä ja oli niin lämmin, että sydämenikin lämpeni.

Amandan suunnitelmat kasvoivat silmissä. Hän halusi perustaa kokonaisen hyvinvointi-imperiumin. Jooga olisikin vain pieni osa House of Joyn kokonaisuutta. Keskuksessamme olisi erilaisia hoitoja, kursseja, kenties kasvisravintola.

”Erna, voisitko sä ruveta bloggaamaan? House of Joy tarvitsee hyvän nettipresenssin”, hän sanoi.

”Ai niin kuin mistä asiasta?”

”Hyvinvoinnista. Rupeat sellaiseksi ravitsemusneuvojaksi, joka kertoo, että pitää syödä lehtikaalia ja tehdä aurinkotervehdyksiä, kyllähän sä tiedät.”

”En mä oikein tiedä sellaisesta”, sanoin.

”Ei se mitään. Kirjoita jotain inspiroivaa. Sä olet inspiroivin ihminen, jonka mä tunnen. Laita isot kuvat itsestäsi. Pidä niitä sun sinertäviä trikoita.”

”En mä osaa kuvata”, minä sanoin. Olin joskus Alppi-vuosinani yrittänyt kuvata jäätiköitä, vuoria ja Valteria, mutta sitten se kaikki oli jäänyt taakse. Yritin vielä protestoida, mutta Amanda oli jo menossa, kiirehtimässä tapaamiseen.

Amanda piti huolta kirjanpidostamme, mutta minäkin osasin lukea exceleitä. Meidän olisi syytä saada nopeasti lisää asiakkaita, tai muuten joogasalimme menisi konkurssiin ennen kuin se ehtisi kunnolla edes alkuun. Olimme olleet liian optimistisia. Helsingissä oli monia hyviä saleja. Kilpailu oli kovaa.

Avasin tietokoneen ja loin nopeasti blogipohjan. Se ei ollut mitenkään kauhean vaikeaa, mutta se ei näyttänyt minusta kovin ammattimaiselta. Pyysin Ukkoa kuvaamaan minua. Hän saapui karhumaisena hoitohuoneestaan, kuivasi kätensä, kaivoi kännykän taskustaan ja lupasi kuvata mitä vain tarvitsi.

Sytytin kaikki joogasalin valot ja tein huolellisen surya namaskaarin. Ukko piteli kännykkää ja kuvasi.

Latasimme videon nettiin ja näytimme Amandalle.

”No, mitäs sanot?”

Amanda pyöritti hiussuortuvaa sormiensa välissä ja näytti vaikealta.

”Tämä…no… miten mä nyt sanoisin. Tämä ei ehkä näytä kauhean professionaaliselta. Tämä on vielä tällainen pystyvideo. Odottakaas, mä näytän.”

Amanda haki näytiksi jonkun youtube-julkkiksen kokkausvideoblogin. Videolla esiintyi täydellisen kaunis, langanlaiha teinityttö, joka henkäili kameraan ja samalla silppusi vihanneksia, avokadoa ja siemeniä salaatiksi. Hän oli todella söpö tyttö, näytti vähän manga-hahmolta. Salaatti näytti myös kauniilta, joskaan ei kovin ravitsevalta.

”Jotain tällaista pitäisi saada aikaan.”

”Ei me ostata tehdä tuollaista. Tuohan on ihan pro-tasoa. Jos jotkut teinit osaavat nykyisin tehdä tuon tasoista videokuvaa, niin eihän meillä ole mitään mahdollisuuksia”, valittelin.

Amandalle ja Ukolle oli tulla asiasta melkein riita. Kieltämättä meidän videomme näytti vähän kotikutoiselta, mutta minkäs teit. Ei meillä ollut varaa oikeaan kuvausrekvisiittaan, valaisuun ja sen sellaiseen. Eikä meistä kukaan osannut kuvata.

”Minä ole kalevalainen kansanparantaja, enkä mikään kultaisen palmun kandidaatti”, Ukko sanoi ja poistui omaan hoitohuoneeseensa. Sieltä kuului suihkun ääntä. Hän varmaankin siivosi kiukuissaan.

Amanda painoi kädet poskilleen ja pudisteli päätään.

”Toivottavasti mä en nyt loukannut kauheasti. Mutta ei tätä voi käyttää. Erna, mitä me tehdään? Tunnetko sä ketään kuvaajaa?”

Yritin miettiä.

”Jami kai osaa vähän”, minä sanoin. Veljeni oli nykyisin sähköasentaja. Olin nähnyt joskus hänen firmansa mainosvideoita, ja ne olivat olleet minusta tosi hauskoja. Hän osasi tehdä leikkauksia, laittaa niiden taustalle musiikkia ja pikkuisen valita kuvakulmiakin. Yhdessä videossa Jami itse otti vähän tanssiaskelia. Se oli ollut pienimuotoinen viraalihitti, ja Jami oli saanut siitä palkankorotuksen.

”Pyydetään sitä, Amanda sanoi. Toivottavasti se onnistuu! Se on meidän viimeinen mahdollisuus!”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

 

Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja käsikirjoittaja. Hän on kirjoittanut muun muassa romaanit Mantelimaa, Säde ja Liha tottelee kuria.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.