Kesken seerumitestauksen Jonna vaipuu uneen, ja kun hän herää, kaikki vaikuttaa kovin kummalliselta.

Keittiönpöydälle jätetyssä lapussa oli räkäpisaroiden tuhrimaa tekstiä. Jonna niisti nenänsä ja kuivasi silmänsä. Hän ei itkenyt, ainakaan omasta mielestään. Mahaa kouristi ja rintaa pakotti. Juuri nyt, kun hän olisi tarvinnut jonkun täyttämään tyhjää tilaa, hengittämään kanssaan samaa ilmaa ja puhumaan pehmeitä, Erkki oli poissa.

Jonna luki lapun uudelleen. Kiireellinen työmatka, liittyy, tiedät kyllä mihin! Palaan ensi viikon torstaina. Iso sopimus, mahtavaa. Suukkoja. Erkin into suorastaan pursusi jokaisesta sanasta. Jonna työnsi lapun lehtipinon väliin. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Päässä kiehui toinen toistaan villimpiä ajatuksia. Krista oli käskenyt hänen tulla töihin viikonloppunakin. Tarkoitus oli tehdä testin yhteenveto ja paketoida koko homma. Wiik oli jostain syystä seisoskellut Kristan takana ja tuijottanut Jonnaa ilmeettömillä kalansilmillään. Kun he olivat tulleet yhdessä hissillä ylös, Krista oli yhtäkkiä kysynyt, oliko Jonna käynyt P2:ssa. Ei, eipä tietenkään. Krista lupasi viedä hänet sinne. Tavallisia sanoja, mutta ne tuntuivat uhkaukselta. P2, kellarin kellari. Sinne viedään kiukuttelevat koekaniinit. Ja Erkillekin oli sopivasti järjestynyt kiireellinen työmatka. Kaikki viittasi siihen, että mainostoimisto Loistava oli hieromassa sopimusta juuri Lux Lunan kanssa.

Raunilta oli tullut pitkin iltaa lisää tekstiviestejä. Soita, soita, soita. Jonna oli jo monta kertaa ollut soittamassa, sormi oli napauttamassa Raunin numeroa. Halusiko hän kuulla, mitä Rauni oli löytänyt? Mitään hyvää se ei voinut olla, koska naisella tuntui olevan kova hätä. Miksi kaikki kiireelliset asiat olivat aina huonoja? Hyvät uutiset matoivat hitaasti, huonot lensivät.

Jokin surisi ikkunan välissä. Musta, poukkuroiva piste ruutujen välissä. Jonna räpytteli silmiään. Piste surisi ja liikkui. Se oli oikea kärpänen, sen oli pakko olla. Hän kumartui lähemmäs ja painoi nenänsä vasten viileää lasia. Siihen jäisi hänen nenästään rasvainen laikku. Jääköön. Kärpänen tallusteli ikkunankarmissa. Jonna otti puhelimen ja nappasi pisteestä kuvan. Kyllä, kännykän kamerakin näki kärpäsen. Muutamassa päivässä se kuolisi lasien väliin. Niin kävi, jos eksyi väärään paikkaan.

Ehkä toimiston inhottava harhanäky oli ollut vain väsymystä, Jonna ajatteli. Hän oli saanut Kristalta muovirasian, jossa oli päänsärkypillereitä. Poropaltion legendaariset mustakeltaiset kapselit. Ne auttoivat kaikkeen, niin Krista oli sanonut.

Olisi pitänyt nousta ylös ja aukaista televisio. Olisi pitänyt keittää teetä, lämmittää maksalaatikkoa ja ottaa vitamiinit, antaa tavallisen maailman vyöryä päälle. Jonna istui aloillaan ja paimensi ajatuksiaan aivan kuin ne olisivat naapurin lampaita. Sairaat ja mustat, mitäpä ne hänelle kuuluivat, kunhan pysyivät aisoissa. Keittiöntuoli alkoi tuntua kovalta takapuolen alla.

Hän heräsi ovikellon soittoon. Niska oli jäykkä pöydän ääressä nukkumisesta. Kello pirahti uudestaan. Jonna nousi jaloilleen, selkää särki ja niskaa vihloi. Olikohan alakerran mummo kadottanut Lassen?

Eteisessä viipyi sinertävä hämäryys. Jonna sytytti vasemmalla kädellä valot ja avasi oikealla oven. Hän ehti tajuta, että rappukäytävässä oli kolme hahmoa, sitten koko joukko tunki sisälle.

– Mikset vastaa puheluihin? Rauni sanoi.

Joukon kaksi muuta jäsentä vetivät oven kiinni. Pitkä, nuori mies ja hennolta mutta jäntevältä näyttävä nainen.

– Ai mihin, en mä ole mitään huomannut. Akku varmaan lopussa, Jonna sopersi.

Rauni painoi kämmenensä vasten Jonnan kuumia poskia ja tuijotti hänen silmiinsä. Katse oli niin tiukka, että takaraivoa alkoi vihloa.

– Meidän pitää puhua. Mennään olohuoneeseen.

– En mä tiedä, täällä on ihan sotkuista. Ja ketä sä raahaat tänne, mielisairaanhoitajiako? Mä en lähde täältä mihinkään, Jonna kivahti.

Rauni kurtisti otsaansa. Jonna puri alahuultaan. Sanat olivat karanneet hänen suustaan ihan itsestään. Sitäkö hän oli miettinyt, sekoamistaan?

– Tässä on Juho Tulikoski ja Heli Vaarala. Muistatko, kun puhuin siitä omasta jutustani. Juho ja Heli selvittivät sen.

Jonna kätteli Raunin tuomat apujoukot. Lisää ihmisiä, lisää vaivaa. Ärtymys sai äänen hiukan käheäksi.

– Ei mulla ole mitään selvitettävää, kaikki on hyvin. Mutta mennään olohuoneeseen, en mä halua teidän kanssa tässä eteisessä tapella, Jonna murahti.

Hän meni edeltä ja lysähti omalle paikalleen. Rauni, Juho ja Heli istuivat puolipiiriin häntä vastapäätä. Olisi kai pitänyt keittää kahvia tai jotain, mutta Jonna ei jaksanut.

– Minä teen pari asiaa heti selväksi. Juho ja Heli ovat nyt minun palkkalistoillani, joten heitä sitoo vaitiolovelvollisuus. Voidaan puhua kaikesta ihan vapaasti, Rauni sanoi.

– Kaikesta? Mistä kaikesta? Ja miten sä tänne osasit tulla? Vakoiletteko te kaikki mua, Jonna kiivastui.

– Sain osoitteesi Reetalta. Ja minun äitini asuu tuossa alakerrassa, joten tämä on aika tuttu talo, Rauni sanoi.

– Eihän siellä asu kuin se mummo, jonka lapsenlapsi käy vähän hitaalla, Jonna tuhahti.

– Tarkoitat varmaan Lassea? Lasse on minun poikani.

Jonnan suu jäi auki. Kiireinen biokemistitytär, olihan mummeli puhunut siitä, mutta että se oli Rauni. Mistä sitä olisi voinut tietää?

– Ai jaa, no sori, en mä mitään pahaa tarkoittanut. Lasse on mukava poika.

Rauni naurahti ja taputti Jonnan polvea.

– Kuule, Lasse on kertonut sinusta. Enkelin näköinen nainen, joka auttaa aina.

Jonna punastui. Tietysti hän auttoi sen vähän, mitä kykeni. Mutta eihän se ollut mitään.

– No en mä nyt taida paljoa enkeliä muistuttaa, hän mumisi.

– Et ainakaan kohta, jos et ota lopputiliä, Rauni sanoi.

Sanat saivat Jonnan kavahtamaan. Terve menee lääkärille ja tulee sairaana pois. Niin isä oli sanonut diagnoosin saatuaan ja kuollut kolmen kuukauden kuluttua.

– Siis mitä sä nyt sanoit, Jonna vinkaisi.

– Se näyte, minkä otin sinun iholtasi. Siinä on kaikkea mahdollista melatogeniinistä upikinoniin parabeeniin leivottuna, mikä osoittaa tekijöiden taitavuuden. Mutta siinä on myös jotakin mitokondrioita stimuloivaa ainetta, joka lisäksi aktivoi ihosoluja jakautumaan. Siksi ihosi on sileä, koska sinulla on käytännössä uusi iho.

– Onko se vaarallista? Siis iho on ihoa ja uusiutuuhan se muutenkin?

– Kyllä, mutta ei tuolla vauhdilla. Vaarallisuudesta en tiedä vielä mitään. Tuskin kukaan tietää. Mutta ei tuollaisia tuotteita saa ihmisillä testata. Kun etsin testilupia kansainvälisestä tietokannasta, en löytänyt Lux Lunan tehneen mitään eläinkokeita tuotteillaan. Onko sinulla ollut mitään omituisia oireita? Rauni tivasi.

– Ei mitään. Tämä nuha vaan ja sekin paranee kovaa vauhtia, Jonna valehteli.

– Hyvä. Mutta suosittelen, että irtisanoudut firmasta. Jos saat allergisen reaktion, sinulle voi käydä niin kuin sille Jutalle, Rauni sanoi.

– No se Jutan juttu, se ehkä voi olla jotain muutakin. Mutta kiitos nyt tästä, mä olen varuillani ja kerron heti, jos jotain ilmenee.

– Sitten vielä toinen asia. Se, mitä kerroit Wiikistä, ei ole asiallista, ei minkään sopimuksen nojalla. Juho ja Heli saavat vähän tarkkailla tapahtumia ja varmistaa, ettei kukaan painosta sinua. Tietysti vain, jos annat luvan.

– Kyse on siis tosiaan vain tarkkailusta, emme puutu tapahtumiin millään lailla, Juho sanoi.

Jonna huokaisi. Kampanjakuvista tulisi varmasti hyvin rahaa. Ehkä hän voisi sen jälkeen ottaa loparit. Mutta selviäisikö hän niin pitkälle, jos HKG5 aiheutti jotain omituista hänen pääkopassaan? Jos Krista tai Wiik huomaisivat, että heitä kytätään, asiat voisivat muuttua vaikeiksi.

– En mä nyt oikein tiedä. Siis, ei mulla ole varaa maksaa mitään, Jonna kierteli.

– Minä olen jo maksanut kaiken. Eihän Lassen enkeliä voi jättää pulaan, Rauni naurahti.

Jonna kohautti olkapäitään. Ei kai hänellä ollut mitään menetettävää. Ja ehkä oli hyvä, että lähellä oli edes joku nyt, kun Erkki oli poissa.

– Kai se käy. Mutta älkää tehkö mitään typerää.

– Eihän me koskaan, Heli sanoi.

Pienen naisen terrierinkatseessa oli jotakin pelottavaa. Vaikka Heli oli pienikokoinen, Wiik olisi varmasti miettinyt kahdesti, ennen kuin olisi yrittänyt retuuttaa häntä pitkin Annankatua.

– No, olkoon. Kiitos nyt teille kaikille, että olette mun tukena. Kaikki on varmaankin ihan turhaa, mutta kuitenkin, Jonna sanoi.

Kun hän oli hyvästellyt kolmikon eteisessä ja sulkenut oven heidän perässään, olo tuntui voimattomalta. Jonna laahusti makuuhuoneeseen ja laittoi herätyskellon herättämään. Päässä pyöri typeriä ajatuksia. Rahat vai kolmipyörä? Rahat vai kolmipyörä? Miksi aina piti tehdä valintoja?

Ei se tietenkään ihan tavatonta ollut, mutta silti. Rotta oli juossut Mannerheimintien yli ja livahtanut viemäriaukkoon. Aamulla porraskäytävässä oli kuulunut heinäsirkan siritystä. Valkoiseksi meikattu miimikko oli ilmehtinyt ratikkapysäkillä. Helsingissä oli aina ripaus hulluutta. Niin sen täytyi olla, Jonna vakuutteli itselleen kiiruhtaessaan porttikongiin. Nyt pää kasaan ja rahat pois tyhmiltä.

Toimisto tuntui Jonnasta pelottavan hiljaiselta. Viikonloppuna työpaikka oli kuin hautakammio. Asumattomat tilat muuttuivat hetkessä kalseiksi ilman tekopirteitä työntekijöitä. Kristan ovi oli auki, hän istui työpöytänsä takana ja naputteli kannettavaansa. Ääni kaikui autioilla käytävillä.

– Huomenta. Sä olet kovassa vauhdissa heti aamusta, Jonna huikkasi.

– Huomenta, Krista sanoi ja löi läppärin kannen kiinni.

– Tänään on aika hiljaista.

– On. Ei täällä ole muita kuin sinä, minä, Tuulia ja Wiik.

– Ai jaa. Siis eikö Leena laita mulle seerumia tänään?

– Tietysti laittaa, miten niin?

– No kun sä sanoit, että täällä on joku Tuulia eikä Leena.

Krista nousi pöydän äärestä ja kopisteli Jonna luo. Hän silitti Jonnan hiuksia ja hymyili.

– Taisit kuulla väärin. Minä sanoin Leena. Eiköhän mennä alas. Otetaan viimeiset verikokeet samalla.

Krista marssi edellä kohti hissejä, ja Jonna seurasi kuuliaisesti perässä. Matka tuntui omituisen pitkältä. Tyhjät huoneet, mykistynyt ilmastointi, hiukan tunkkainen ilma. Valkeat seinät näyttivät kellastuneen, muutamat loisteputkilamput olivat hajonneet, ja vain niiden päät hehkuivat. Hissien ovissakin oli jotain himmeitä roiskeita.

– Miten me jatketaan tästä? Jonna kysyi, kun Krista painoi hissin ylös.

– Mistä?

– Siis näitä töitä. Jos HKG5-testi päättyy tänään, niin millä me jatketaan?

– Mehän voidaan miettiä sitä iltapäivällä, Krista sanoi.

Jonna nyökkäsi. Hän pyyhkäisi otsaansa. Sormet kostuivat. Kuume varmaan sahasi yhä. Hän oli aamulla ottanut Poropaltion mustakeltaiset ampiaispillerit, ilman niitä hän olisi tuskin päässyt ovesta ulos.

Hississä Jonna tuijotti peilikuvaansa. Silmien puolikuut olivat kadonneet, iho oli kuulas. Jopa hiuksissa oli hohtavaa valkeutta. Ei ihme, että Lasse oli sanonut häntä enkeliksi. Kristan hymy näytti peilissä vinolta. Naisen sinertävä jakkupuku oli vastakohta Jonnan haalistuneille farkuille ja mustalle villapaidalle. Kori nitisi ja huojui.

– Kuinka kauan teillä yleensä on yksi malli töissä? Jonna kysyi.

– Malli? Tarkoitat varmaankin testaaja? Se vähän riippuu. Joskus aika pitkäänkin. Mutta eihän näistä hommista kukaan toki eläkevirkaa saa, Krista naurahti.

P1 ilmestyi digitaalinäyttöön. Jonna liikahti kohti ovea, mutta hissi ei pysähtynyt.

– Mennään P2:een. P1 on viikonloppuna kiinni, Krista sanoi.

Jonna naamioi suustaan karkaavaan ynähdyksen yskäisyksi. Korvissa tuntui painetta, aivan kuin hän olisi sukeltanut uimahallissa kohti altaan pohjaa. Silmänurkkiin kertyi pimeyttä, täytyi ravistaa päätä ja hengittää syvään. Kun hissin ovet viimein avautuivat, Jonna kompuroi ulos pyörtymäisillään. Viileä ilma iski vasten hänen kasvojaan.

Betonilattiainen aula oli karun ja viimeistelemättömän näköinen. Rahiseva tasanne päättyi ruosteiseen kaiteeseen, jonka takana avautui pimeyteen katoava avara luola. Vasemmalla oli jyhkeä palo-ovi, jossa oli Lux Lunan logo.

– Eikö olekin hieno? Tämä on yksi Helsingin varametroasemista. Muistaakseni tämä louhittiin jo 70-luvulla, mutta tätä ei koskaan otettu käyttöön. Meillä on täällä tilaa jonkin verran, Krista selitti.

Jonna tuijotti suunnattoman luolan teräviä kallioleikkauksia. Jostakin kuului kaukaista huminaa, ja kostea viima pyyhki hänen poskiaan. Oikea metrolinja oli varmaankin lähellä. Oli pelottavaa, kuinka kaupungin tutun pinnan alle kätkeytyi toinen todellisuus.

Krista käveli palo-ovelle ja vilautti sähkölukon vihreäksi kulkukortillaan. Hän joutui vetämään raskasta ovea kaksin käsin ennen kuin se aukesi. Jonna käveli epäröiden Kristan ohi. Tämä veti oven kiinni heidän perässään.

Alakerran tilat muistuttivat tavallista sairaalaa. Kapean käytävän varrella oli numeroituja, suljettuja ovia. Kymmenen metrin päässä ulko-ovesta oli laajempi aula, jossa oli penkkejä ja lehtitelineitä, aivan niin kuin odotushuoneessa. Lasiluukulla varustettu tiski vartioi ovea, jonka takana näytti olevan kahvihuone. Tiskin takana istui Wiik tarkkailemassa lukuisten monitorien näyttöjä. Mies tuntui olevan kaikkialla.

– Onko Leena kolmosessa? Krista kysyi.

– On, Wiik sanoi nostamatta katsettaan ruuduista.

Jonnaa puistatti pelkkä ajatus, että Wiik tarkkailisi heitäkin. Jossakin mustavalkoisessa ruudussa näkyisi pian Jonna Ylinen, joka istuisi pehmeään tuoliin verikoetta varten. Mitäköhän muissa ruuduissa näkyi? Wiikin ilmeistä ei tietenkään voinut päätellä mitään.

He kulkivat vielä muutaman oven ohitse lähelle käytävän päätä. Käytävä loppui karkeaan seinään, jossa kallionsärmät oli rapattu valkoiseksi. Umpikuja, Jonna ajatteli, kun Krista veti ruskean oven auki.

Huoneessa oli tutut meikkipöydät ja pyörillä kulkeva kärry, jonka telineissä oli tyhjiä verituubeja. Nainen, joka odotti heitä, ei ollut Leena. Jonna räpytteli silmiään, mutta nainen ei muuttunut Leenaksi.

– No niin, eiköhän tehdä viimeiset testit, nainen sanoi.

Jonna nyökkäsi. Oli parasta näytellä, että kaikki oli kunnossa. Hän hoitaisi tämän nyt loppuun, kuittaisi rahansa ja häipyisi. Krista ei voisi väittää, että hän oli kiukutellut tai sekoillut. Hän ei rikkoisi sopimusta, se oli varma. Jonna istui makuuasentoon laskettuun tuoliin ja painoi päänsä vasten niskatukea.

– HKG5, yksi T2, normaali lopetus, Krista sanoi.

Jäykkyys levisi jaloista kohti päälakea. Jonnasta tuntui, kuin hän olisi ollut hammaslääkärissä paikattavana ilman puudutusta. Selkä kastui märäksi, ja hän huomasi puristavansa tuolin käsinojia. Kristan sanat alkoivat kiertää hänen päässään, ja ne kuulostivat noitaloitsulta.

– Tämä nipistää vähän, nainen sanoi ja tunki neulan Jonnan kyynärtaipeen suoneen.

Hän sulki silmänsä. Pistos oli kylmä, aivan kuin luuta olisi kosketettu jääpalalla.

– On tosi ihanaa, että saatiin tämä testi onnistuneesti loppuun. David on todella tyytyväinen sinuun. Se näkyy varmasti palkkakuitissasi, Krista puhui jossakin hänen takanaan.

– Joo, on ollut hienoa olla mukana tässä, Jonna mumisi.

– Sinun kanssasi on ollut mukava tehdä töitä. Välillä meillä on ollut ongelmia, kun testaajat yrittävät kieroilla itselleen lisää rahaa. Se on aina kemianalan suuryritysten ongelma. Jostakin ryömii esiin maailmanparantajat ja luomuprofeetat, jotka yrittävät mustata maineemme, Krista luennoi.

Jonna ynähti myötäilyn merkiksi. Kristan äänessä oli taas se terävä särmä, josta Jonna ei pitänyt. Oli parempi pitää silmät kiinni, ettei Krista näkisi hänen pelkoaan.

– Jotkut ovat kostonhimoisia ja houkuttelevat tietämättömiä mukaan mielettömille ristiretkilleen. Geenimuunneltujen ruokien vastustajista ainoastaan promillen murto-osa ymmärtää koko tieteenalasta yhtään mitään, loput ovat mukana vain huutamisen ilosta. Kosmetiikka-alalla on vähän samoja ongelmia.

Kristan ääni siirtyi hänen toiselle puolelleen. Oliko Krista saanut vihiä siitä, että hän oli tavannut Kuulholman? Se ei ollut mitenkään mahdollista, mutta saarnan sävy vihjaili ikävästi siihen suuntaan.

Jonna hengitti syvään ja antoi Kristan sanojen kipinöidä pimeydessä. Hän tunsi, kuinka nainen levitti seerumia hänen kasvoilleen. Ei Leena, mutta joku. Pian kaikki olisi ohitse. Tunnin kuluttua hän olisi varmasti matkalla kotiin. Tunnissa oli 60 minuuttia. Minuutissa 60 sekuntia. Kuka tahansa kesti ratkeamatta sellaisen ajan.

Hän näki välähdyksenä Wiikin valvomat ruudut. Kaneja häkeissä. Hiiriä häkeissä. Tupakkaa poltteleva nainen sängyllä. Jonna säpsähti, mutta hänen ruumiinsa ei liikahtanutkaan. Unihalvaus, hän ehti ajatella hätäisesti, ennen kuin tunsi jonkun kumartuvan aivan korvansa viereen.

– Kuule, ymmärrät kai, että meillä on iso organisaatio. Meillä on satoja projekteja, joista tämä on vain yksi. Jos jokin menee pieleen, se on vain sinun ja minun vahinkoni. Lux Luna jatkaa matkaansa, maailma ei muutu miksikään. Jos taas kaikki menee kauniisti ja hyvin, sinä ja minä saamme siitä palkinnon. Tieteessä jonkun on otettava riskejä, jotta edistystä tapahtuu. Ne, joilla ei ole senttiäkään kiinni missään, ovat innokkaimmin viemässä muidenkin rahat. Kun on jo tehnyt työn, ei kannata hölmöillä vaan ottaa palkkansa ja kävellä pois.

Jonnan pää humisi. Korvan vierestä katosi lämpö, ääni vaimeni. Hän yritti pyristellä ulos unesta, mutta se oli turhaa. Sydän alkoi jyskyttää hirvittävällä vauhdilla. Oli parempi antautua, vajota unen mukana kohti pohjaa ja luottaa, että lopulta pimeyden ote herpoaa itsestään.

Hän heräsi kahvin ja kolmioleipien tuoksuun. Krista ja Leena, nyt paikalla tosiaan oli Leena, istuivat meikkipöydän ääressä ja söivät. Kun Krista huomasi Jonnan nousevan kankeasti istumaan, hän otti pahvikupin ja leivän ja toi ne hänelle.

– Huomenta Ruusunen. Sinä nukahdit, eikä me hennottu herättää sinua. Varmaan se flunssa vielä väsyttää sinua, Krista sanoi ja istui tuolin käsinojalle.

– Joo, varmaan, Jonna kähisi.

Nyt flunssa viimein kelpasi Kristallekin, ainakin hyväksi tekosyyksi.

– Kuule, nyt kaikki on kunnossa. Testit on tehty ja tulokset tallennettu. Voidaan palata asiaan maanantaina ja miettiä uusia juttuja, Krista selitti.

Jonna hörppäsi kahvia ja haukkasi leivästä. Majoneesi maistui taivaallisen hyvältä. Olo oli jotenkin kevyt, aivan kuin hän olisi herännyt painajaisesta tai korkea kuume olisi viimeinkin hellittänyt.

He söivät kolmisin leivät ja joivat kahvit. Leena ihasteli Jonnan kasvoja, otti vielä muutaman valokuvankin ja antoi hänelle luomivärejä ja kaksi valokynää mukaan. Krista keräsi paperit pahvikansioon itsekseen hyräillen. Tunnelma oli suorastaan hilpeä.

Vasta kun Jonna tallusteli Kristan perässä autiota käytävää pitkin kohti hissiä, ikävät ajatukset palasivat. Oliko hän nukahtanut vai oliko hänet huumattu? Oliko Krista oikeasti puhunut hänelle vai oliko hän nähnyt unta? Jos aamun rotta, heinäsirkka, miimikko ja vale-Leena olivat vain mielikuvitusta, pitikö hänen nyt olla helpottunut vai huolissaan.

– Minä tosiaan aion laittaa Davidille viestiä, että ansaitset bonuksen. Olet ollut lojaali yhtiölle ja sellaista sitoutumista Lux Lunassa arvostetaan erityisen paljon. Ja pian näet, että jatko on vielä upeampi, Krista vihjaili.

– Eihän tässä mitään. Mun osuuteni on ollut vain istua hiljaa aloillani, Jonna sanoi.

– Toisille sekin on yllättävän vaikeaa, Krista sanoi ja työnsi hylätylle asemalle johtavan oven auki.

He ajoivat hissillä ylös. Jonna otti toppatakkinsa naulakosta. Krista halasi häntä ja toivotti hyvää viikonloppua. Kun ovi sulkeutui Jonnan perässä, hän huokaisi helpotuksesta. Lepoa ja rauhaa. Yksi päivä laatuaikaa sohvan kanssa, vanhojen hyvien aikojen muistoksi. Olokin oli pitkästä aikaa normaali.

Kotimatkalla Jonna kävi ostamassa muutaman täytetyn patongin. Salaatin väliin tursutettu majoneesi oli maistunut kolmioleivissä taivaalliselta, hän tarvitsi sitä lisää. Annankadulla huimaus iski yllättäen, mutta se meni onneksi nopeasti ohi. Verensokerit alhaalla, Jonna ajatteli ja hoippui rappukäytävään.

Kotona hän napsautti vedenkeittimen päälle ja meni leipineen sohvalle. Oli mukava lösähtää tyynyjä vasten ja saada jalat ylös. Päässä vippasi yhä, mutta makuuasennossa se ei haitannut. Jonna haukkasi leivästä palan. Olohuone oli hämärä, olisi pitänyt sytyttää valot. Nurkissa väijyvät varjot tuntuivat lepattavan, aivan kuin ne olisivat olleet tuulessa liehuvia mustia kankaita.

Oliko Krista uhkaillut häntä? Jonna haravoi muistikuviaan aamupäivän osalta. Kaikki oli ollut jotenkin outoa, toimiston hiljaisuus, vaihtuvat ihmiset, kostea luola kaupungin alla. Hän ei saanut oikein mistään otetta, kaikki hajosi kuin vaahto. Ehkä hänet oli huumattu. Siksikö hän himoitsi majoneesia?

Jonnan leuat lopettivat jauhamisen. Hän nielaisi, leipämössö liukui hitaasti kurkkua pitkin alas. Nyt piti toimia viisaasti. Odottaa promokuvien julkaisua ja seuraavaa tilinauhaa. Ei mitään salaliittoteorioita, ei biokemistejä ja yksityisetsiviä. Pää alhaalla heinikossa ja eurot kotiin. Ajatus tuntui hyvältä.

Korvat alkoivat vinkua. Jonna hieroi korvanipukkaansa, mutta se ei auttanut mitään.

Ensin ne näkyivät silmänurkassa. Pienet mustat pisteet, jotka kaikkosivat, kun käänsi päätään niiden suuntaan. Sitten ne alkoivat rohkaistua, leijua näkökentän poikki aivan kuin ilkkuen. Silmien räpäytys sai ne katoamaan, mutta ne palasivat pian ja toivat kaverinsa mukanaan. Jonna heitti leivän pöydälle ja hautasi päänsä sohvatyynyn alle. Miksi Erkkikin oli matkalla juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut tätä?

Korvien vinkuna loppui, ja hän kuuli Kristan äänen päänsä sisällä. Miksikö Erkki on matkalla, typerä lehmä. Siksi, koska me järjestimme hänelle matkan. Jos sinä et tee niin kuin me sanomme, sinulle käy huonosti, eikä kukaan ole auttamassa sinua. Meillä on lääkkeet sinun tautiisi, ei kenelläkään muulla. Ole kiltisti ja syö niitä pillereitä, joita sinulla on. Pikku ampiaiset parantavat sinut.

Kristan ääni katosi. Jonna painoi tyynyn tiukemmin korvilleen. Hiljaisuus särki korvia melkein yhtä paljon kuin kova ääni. Mitä vain, kunhan ei ääniä. Ne olivat varma hulluuden merkki. Sitten hän tunsi sen. Pieni muljahdus olkapään alla. Uusi muljahdus vaimean kankaan kahinan kera. Jokin ryömi sohvatyynyjen välissä.

Jonna pomppasi jalkeille. Tyyny lensi pöydälle ja lanasi lehtipinon lattialle. Joku kirkui korviavihlovasti koko ajan, kun hän kumosi sohvan ja heitteli istuintyynyt ympäri huonetta. Ei mitään, ei mitään, ei mitään. Jonna loikki keittiöön ja veti olohuoneeseen ja eteiseen johtavat ovet kiinni. Huuto loppui, kurkkua vihloi ilkeästi.

Ihoa kihelmöi aivan kuin tuhannet muurahaiset olisivat vipeltäneet hänen villapaitansa alla. Jonna kiskoi villapaidan päänsä yli, tukka rätisi sähköstä. Ei mitään, ei mitään. Hän hamusi taskustaan pillerirasian ja aukaisi sen vapisevin käsin. Ampiaisia oli jäljellä vielä kuusi, hän nakkasi niistä kaksi suuhunsa ja yritti niellä ne kuivana. Pillerit juuttuivat kurkkuun. Jonna syöksähti vesihana luo, aukaisi sen ja joi ahnaasti suoraan hanasta. Kapselit painuivat alas. Jonna lysähti lattialle istumaan ja nojasi päänsä tiskikaappia vasten.

Ei mitään myrkyllistä, ei mitään vaarallista, kaikki oli vain kuvitelmaa. Hengitä syvään, älä raavi vaikka kutittaa, älä vastaa vaikka kysytään, älä huuda vaikka pelottaa. Jalkoja nyki, keho olisi halunnut juosta karkuun hullua ämmää, joka oli myrkyttänyt sen. Kukaan ei liiku, se on käsky. Helppoa rahaa, helppoa rahaa, hengitä, hengitä.

Paniikin aalto alkoi laimentua. Se palasi vielä muutaman kerran, mutta Jonna osasi olla varuillaan. Ampiaiset söivät pois sen tehon, kauhujen meri alkoi tyyntyä. Sivuvaikutus, olihan kaikilla lääkkeillä sivuvaikutuksia, hän ajatteli. Sitähän varten lääkkeitä testataan.

Hänen kätensä vapisivat yhä, kun hän kaivoi kännykän taskustaan. En jumalauta ole tullut näin pitkälle menettääkseni rahat, Jonna ajatteli. Hän etsi oikean numeron ja soitti siihen.

– Moi Jonna, mitä kuuluu?

– Ei kauhean hyvää. Mulla on harhoja.

– Millaisia? Krista kysyi linjan toisesta päästä.

– Näköharhoja. Mustia pisteitä. Tuntoharhoja iholla, Jonna sanoi pakottaen äänensä rauhalliseksi.

– Älä hermostu. Loppuvaiheessa se on ihan normaalia. Onhan sinulla ne Poropaltion antamat kapselit? Niitä voi ottaa kahdeksan päivässä. Oireet katoavat aika nopeasti.

– Mä otin jo kaksi, mutta ei mulla ole jäljellä kuin neljä. Riittääkö ne maanantaihin?

– Kyllä. Ja jos ei riitä, soitat minulle. Minä voin tuoda niitä sinulle lisää. Olipa hyvä kun soitit. Siksi näitä testejä tehdään, että saadaan tuotteista pois tällaiset pikku ikävyydet, Krista sanoi.

– Niin. Siksi mä ajattelin soittaa heti.

– Hyvä, viisas tyttö. Ei kannata hermostua turhasta. Nyt kun tiedetään missä mennään, pienellä säädöllä saadaan seerumista pois tuokin harmi. David on varmasti tosi tyytyväinen. Ymmärrät kai, ettei näistä saa puhua kenellekään?

– Joo, onhan meillä sopimus.

– Otat vain ne loput pillerit huomenna. Mitään hätää ei ole. Ymmärrätkö?

– Tietysti. Mun olo on jo ihan hyvä, mutta soitin, että saat kaikesta tarkat tiedot.

– Teit ihan oikein. On mahtavaa työskennellä kanssasi, sinä olet oikea ammattilainen.

Jonna peitti luurin kädellään ja nyyhkäisi. Ääni meinasi pettää, mutta hän kokosi itsensä.

– Mä haluan hoitaa tän kunnialla.

– Tiesin heti ensimmäisenä päivänä, että sinun palkkaamisesi oli oikea valinta. Saatko nyt nukuttua? Lähetänkö jonkun luoksesi? Vai haluatko tulla toimistolle? Labrassa on huoneita, joissa voi nukkua, ja hoitaja saadaan kyllä paikalle.

Kuuma sävähdys leimahti mahasta rintaan. Hän ei ollut sairas, lapsettomuus ei ollut sairaus, ei edes ahneus.

– En mä tarvi. Soitin vain, että saat kirjattua kaiken ylös. Mulla on jo ihan hyvä olo.

– Mahtavaa. Mutta soita heti, jos tarvitset apua. Soitathan?

– Tietysti.

– Hyvä. Mene nyt nukkumaan ja ota aamulla kaksi pilleriä. Sinulla on ollut rankka päivä. Hyvää yötä.

– Öitä.

Jonna katkaisi puhelun. Minä selviän tästä. Tätä minä en jätä kesken. Pian kaikki on ohi, hän ajatteli. Jalat tuntuivat jäykiltä, mutta hän pääsi ylös lattialta. Jonna puki villapaidan päälleen ja aukaisi olohuoneen oven varovasti. Huoneessa ei näkynyt mitään ihmeellistä, paitsi kaatunut sohva. Jonna nappasi läppärinsä pöydältä ja luikki makuuhuoneeseen.

Aivoton netissä surffailu tasoittaisi mielen. Hän rojahti sänkyyn ja luki sähköpostinsa. Ei mitään muuta kuin mainoksia. Facebookia hän ei uskaltanut päivittää, ei Kristakaan ollut päivittänyt omaa seinäänsä viiteen kuukauteen. ”Sekosin täysin” olisi varmasti ollut kiinnostava päivitys, mutta se sai jäädä väliin. Ilmatieteenlaitos lupasi lämpötilan kohoavan lähipäivinä. Iltalehden sivuilla oli taas joku lukijoiden kuvaama järkyttävä videoklippi. Periaatteessa Jonnaa ällötti ihmiset, jotka kuvasivat toisten onnettomuuksia. Kukaan ei nykyään juossut apuun vaan kaivoi kännykän taskustaan. Silti hän klikkasi.

Kohisevassa kuvassa näkyi rautatiesilta, joka kulki ratojen yli Linnunlaulun tienoilla. Joku häilyi sillan kaiteella, kuvaaja mumisi jotakin ja tarkensi. Sitten hahmo hyppäsi, osui ajolankaan saaden aikaan valkean leimahduksen, putosi kiskoille, ja jymisevä intercity-juna peitti kaiken alleen. Sama klippi alkoi alusta, nyt kuva oli muuten harmaannutettu, paitsi hahmon ympärys oli kirkas. Joku hyppäsi rastat hulmahtaen kuolemaan. Ei helvetti.

Jonna pyöritti videota yhä uudestaan ja uudestaan. Hahmo alkoi näyttää tutulta, liian tutulta. Hän haparoi kännykän taskustaan ja soitti vielä yhden puhelun. Nauhoitus kertoi, ettei tavoittelemaanne numeroon juuri nyt saada yhteyttä. Ei varmasti saatukaan, jos juna oli murskannut puhelimen.

Jutta Lång oli päättänyt, ettei hän veivaisi paskaa enää kenenkään kanssa.

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin

Lue lisää:

Edelliset osat

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.