Jonna tapaa Jutan ja alkaa todella epäillä, mihin hän on Lux Lunassa sotkeutunut. Hänen on saatava apua, ja pian, mutta keneltä? Lue jatkiksen viiden osa.

Jutta odotti häntä Kampin kauppakeskuksen yläkerrassa Johdossa. Tyttö oli valinnut hämärimmän pöydän ja istui selin saliin. Hupparin hupun alta roikkui muutama vaalea rasta, joiden perusteella Jonna tunnisti hänet. Jutalla näytti olevan jo kuppi edessään, joten Jonna otti kahvia vain itselleen.

– Moi, Jonna sanoi ja istui alas tyttöä vastapäätä.

Tämä säpsähti mutta tarkensi sitten katseensa Jonnan kasvoihin ja rauhoittui.

– Sä olet se sama muija, joka talvella ravasi mun ohi. Sitten sua ei enää näkynyt.

– Joo, sä seisoskelit siinä Foorumin kulmalla. Mä soittelin sulle, jotta voitaisiin vähän puhua Lux Lunasta.

Jutta tarttui pöydän yli Jonnan ranteeseen. Tytön sormet olivat karheat. Suurten silmien katse oli pistävä. Ehkä Jutta käytti jotakin huumetta.

– Jos sä olet sen Krista paskakasa Laajasalon asialla, mä vedän sua turpaan. Vaikka mä allekirjoitin ne paperit, se ei muuta miksikään sitä, että se saatanan seerumi teki mulle tän, Jutta sähähti ja osoitti silmiään.

– Rauhoitu. Mä olen koekaniinina Lux Lunassa, niin kuin säkin olit, Jonna sanoi.

Jutta naurahti ja tarttui teekuppiinsa.

– Ja sä luulit, että saat vedettyä helpot rahat. Tyhmä muija.

Jonna yritti pitää ilmeensä kurissa. Hänen naamansa ei ollut pilalla, joten kuka oikeasti oli tyhmä.

– Mä haluan tietää, millaisia aineita ne käyttää, onko ne vaarallisia ja millä tavalla.

– No sittenhän sä olet oikeassa paikassa. Sitähän nekin selvittää ja samalla se valkenee myös sulle. Sä olet niiden valkea pikku hiiri. Viik viik.

Jonna alkoi epäillä, ettei Jutalla ollut enää kaikki ruuvit tallella. Tytön kasvot nykivät, ja hän hieroi peukalolla nenänpieltään vähän väliä.

– Jos niissä seerumeissa on kiellettyjä aineita, ne varmasti näkyy verikokeessa. Oletko sä käynyt lääkärissä? Jonna kysyi.

Jutta naurahti kuivasti.

– Totta kai. Mulla oli joku hyper­superallergia, jonka takia mun luomiin tuli tulehdus. Se ei suinkaan johtunut mistään GHT8-seerumista vaan jostakin viallisesta sampoosta, jonka mä olin ostanut kampaajalta. Korvauksia on turha hakea mistään. Mulle jäi vaan tää työsuhdekännykkä. Mutta ehkä mä vielä keksin jotakin.

– Siis testasitko sä jotain seerumia? Jonna kysyi.

– Ei kun mä söin omenoita ja banaaneja. Tietysti testasin. Mä olen ollut mallina neljätoistavuotiaasta saakka. Raskaat silmämeikit oli saanut mun luomien ihon vähän huonoksi. No, GHT8 hoiti homman. Ei ole enää iho huonona, niin kuin näät, Jutta tuhahti ja tuijotti Jonnaa.

– Heittikö ne sut pihalle? Siis mitä tapahtui ihan tarkasti? Jonna tivasi.

– En mä jaksa veivata tätä paskaa sun kanssa. Kyllä se sulle selviää ihan pian. Mä voin antaa sulle kaksi hyvää neuvoa. Ota loparit ajoissa. Hanki hyvä asianajaja. Moikka.

Jutta nousi pöydästä ja kaatoi tahallaan teekuppinsa. Kun Jonna väisteli pöydän reunan yli valuvaa nestettä, tyttö paineli matkoihinsa. Helvetin hullu, Jonna ajatteli. Oliko moiseen sekopäähän mitään luottamista?

Jonna kasasi servietit teelätäkön päälle ja lähti. Flunssa muistutteli olemassaolostaan. Selkä oli ihan märkä ja nenä alkoi vuotaa. Liukuportaissa Poropaltion lääkkeitä tuli ikävä. Mitähän myrkkyjä nekin olivat olleet? Tehokkaita ainakin.

Ajatukset alkoivat kiertää ikävää kehää. Jos GHT8 oli tuhonnut Jutan luomet, mitä HKG5 tekisi hänen kasvoilleen? Ehkä painajainen, jossa hän oli nähnyt Jutan naaman sulavan, oli enneuni. Hän kosketti vaistomaisesti poskiaan. Iho oli sileä mutta kuuma.

Kun Jonna kiersi liukuportaille päästäkseen kakkoseen, hän oli näkevinään Wiikin jykevän hahmon alakerrassa. Mies luikerteli ihmisten lomitse sen näköisenä, kuin hän olisi seurannut jotakuta. Ei kai äijä ollut seurannut Juttaa? Tai häntä. Hitto, se tästä olisi vielä puuttunut. Jonna kurkki väkijoukkoon mutta suurta miestä ei näkynyt missään. Ehkä hän oli kuvitellut koko jutun. Mielikuvitus saattoi tehdä tepposia, varsinkin kun oli sairas.

Koko kotimatkan ajan Jonna päässä takoi, että hänen oli pakko saada tietää, oliko seerumi vaarallinen vai ei. Hän tarvitsi apua, mutta keneltä? Erkille ei uskaltanut kertoa mitään, vielä vähemmän äidille. Mutta toisaalta äiti oli ainoa, jolla olisi jotakin tietoa lääkkeistä ja niiden kemiasta. Ehkä joku äidin työkavereista voisi tutkia, mitä Jonnan saama seerumi sisälsi. Se olisi teknisesti sopimusrikkomus, mutta Jonna oli valmis ottamaan riskejä. Jutan miltei luomettomat silmät oli näky, jota ei helposti unohtanut.

Kotisohvalla Jonna hautasi itsensä tyynyjen ja viltin alle. Jalkoja ja selkää kolotti, ihokin tuntui aralta. Iltapäivällä hänen piti muistaa levittää seerumia kasvoilleen. Operaatio ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta. Jonna veti viltin päänsä yli ja selasi kännykkäänsä. Äidille piti osata puhua hyvin, hyvin varovasti.

– Moikka moi, minä tässä.

– Moi. Mistä arvasit, että minulla on vapaapäivä?

– Varmaan telepatiaa, Jonna naurahti.

– Sinä olet sairas, sen kuulee äänestä.

– Joo, mulla on flunssa, Jonna myönsi.

– Oletko ottanut vitamiinit? Ne pitää ottaa joka päivä!

– Siitä mun pitikin puhua. Kuule, mä otan ne tabut aina töissä lounaalla. Nyt on vain niin ikävästi, että mä olen töistä saanut ruokaseurakseni sellaisen Virven, joka vastustaa kaikkia lisäravinteita. Se paasaa ja luennoi mulle aina, kun mä nielen niitä. Sä tiedät varsin hyvin, etten mä jaksa kuunnella saarnoja ja jäkätystä. Mä olen päässyt paljon helpommalla, kun mä olen jättänyt ottamatta ne tabut.

Äiti huokaisi syvään. Jonna tunsi pienen piston omatunnossaan, sillä kaikesta huolimatta äidille valehteleminen ei ollut koskaan mukavaa.

– Hankkiudut eroon sellaisesta typerästä Virvestä, joka puuttuu toisten asioihin, äiti puuskahti.

– Mä en voi. Se on muuten ihan mukava tyyppi ja lisäksi aika iso pomo meidän firmassa. Kyllä sä tiedät nämä jutut. Mutta eikö sulla ole joku hyvä tuttu, joka osaa puhua tuollaiset ihmiset pyörryksiin, joku tiedenainen? Jos se tulisi joskus ihan sattumalta lounaalle samaan aikaan ja mä ottaisin sen meidän pöytään vanhana tuttunani?

– Voinhan minäkin tulla, äiti innostui.

– No et voi. Ajattele nyt vähän. Mitä Virve ajattelee, jos mun äitini tulee paasaamaan sille vitamiineista?

– Niin, ei kai se sitten sovi. Mutta muistatko Kuulholman Raunin? Raunihan kävi meillä kylässäkin. Se kookas punapää, joka nauraa aika kovaa.

Jonna muisti hämärästi äidin nuoremman farmaseuttitoverin, joka oli joskus käynyt heillä kahvilla ja kertonut jännittäviä tarinoita rasva-allergioista ja lääkäreiden suttuisista resepteistä.

– Joo, muistan.

– Rauni on hyvä puhumaan. Sitä paitsi hän lähti takaisin yliopistoon ja on nyt biokemian tutkija. Kyllä sinun Virvesi kalpenee, kun Rauni alkaa lyödä faktoja pöytään, äiti riemuitsi.

– Kuulostaa tosi hyvältä. Voitko laittaa mulle sen numeron tekstiviestinä?

– Tietysti. Ja kun kerrot terveisiä Reetalta, Rauni auttaa sinua oikein mielellään. Mutta nyt menet ja otat ne vitamiinit. Kai sinä sentään olet kotona sairastamassa?

– Olen olen. Makaan sohvalla viltin alla. Mutta kiitos paljon. Mä voisin nyt vaikka nukkua, Jonna sanoi ja haukotteli.

– Nuku, nuku. Etkä mene töihin ennen kuin yksi kuumeeton päivä on välissä.

– En. Kiitos sulle, moi moi.

Jonna katkaisi puhelun, sulki silmänsä ja huokaisi. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin. Hän jäi tuijottamaan kännykän näyttöä ja odottamaan äidin viestiä. Puhelin tutisi saman tien. Jonna aukaisi viestin. Rauni Kuulholman numero hymiön kera. Äitiin saattoi yhä luottaa.

Jonna oli nukkunut tunnin, enempään hänellä ei ollut varaa. Tyynyssä oli nenästä vuotanutta räkää, ja silmiä kirvelsi aivan kuin niihin olisi mennyt hiekkaa. Hän piti kädessään herätyskelloa ja tuijotti sen liikahtelevaa viisaria. Oli pakko nousta ylös, heittää lämmin peitto pois jaloilta ja kohdata maailman kovuus.

Vessassa hän katseli peilistä naamaansa. Ei mitään väsymyksen merkkejä, ehkä silmät olivat aavistuksen turvoksissa, siinä kaikki. Oli ihmeseerumin levityksen aika. Harmaanvihreä pakki kyhjötti vessanpöntön kannella kuin epäluuloinen kissa.

Jonna olisi mieluusti ensin tavannut Raunin ja puhunut tämän kanssa. Entä jos HKG5 oli hirvittävä hermomyrkky? Kuinka järkevää oli levittää sitä yhä pitkin naamaansa? Mutta jos hän ei avaisi pakkia, Wiik saattaisi olla hyvin pian oven takana. Tai voisihan hän avata pakin, ottaa seerumipullon ulos ja laittaa sen takaisin levittämättä ainetta kasvoilleen. Entä jos pakissa oli anturi, joka punnitsi pullon? Hänen pitäisi pudottaa pisarat viemäriin.

Peilikuvan Jonna naurahti hänelle. Sekopää. Hän oli saanut samaa seerumia jo viikkojen ajan, joten kolme pisaraa tuskin muutti asiaa miksikään. Hoida homma, tollo, niin pääset asioissa eteenpäin.

Hän otti taskustaan avaimen ja aukaisi pakin. Seerumipullon päällä oli Kristan ohjeet. Torstaina kaksi tippaa. Perjantaina yksi. Palauta pakki perjantai-iltana. Jonna käänsi lapun ympäri. Tyhjää. Hoito oli siis lopussa? Vai oliko hänen uransa lopussa? Oliko tämä jokin rangaistus siitä, että hän oli kehdannut kinuta sairaslomaa? Oliko Krista tosiaan niin pikkumainen?

Yhtäkkiä ajatus kuukausipalkan menettämisestä, tyhjennetystä työhuoneesta, ovista, joita hänen kulkukorttinsa ei aukaisisi, tuntui hirveältä. Hän ei olisi enää edes koekaniini. Hän ei olisi mitään. Ketään ei kiinnostaisi hänen visionsa kosmetiikkateollisuuden tulevaisuudesta kasvojen ärtyneestä finnistä puhumattakaan.

Jonna ruuvasi pipettipullon auki. Hanskoja hänellä ei ollut, mutta mitä väliä sillä oli? Kai kasvojen iho oli herkempi kuin kämmenen. Pulloon ei jäänyt mitään, kolme viimeistä pisaraa oli pipetin putkessa. Yksi, kaksi. Pipetti takaisin pulloon. Oikean etusormen kosketus kämmenkupin pieneen seerumilätäkköön. Rivakka levitys pitkin kasvoja, uusi kostutus, uusi levitys. Kämmen kuivui liian nopeasti, seerumia ei riittänyt joka puolelle. Helvetti.

Hetken hän harkitsi käyttävänsä viimeisenkin tipan. Ei, sitä ei kannattanut tehdä. Oli parasta seurata ohjeita. Kai Krista oli ohjeita kirjoittaessaan ymmärtänyt, ettei kahdella tipalla voinut hoitaa ihoa yhtä laajalta alueelta kuin kolmella tipalla. Jonna ruuvasi pipettipullon kiinni, työnsi sen pakkiin ja naksautti pakin lukkoon.

Keittiössä hän hamusi lehtiön ja kynän käteensä. Kuulholman kännykkä hälytti pitkään. Jonna pelkäsi puhelun menevän vastaajaan, mutta sitten hengästynyt ääni vastasi.

– Rauni Kuulholma.

– Tässä on Ylisen Jonna, hyvää päivää. Et ehkä muista minua, mutta minä ole Arvajan Reetan tytär, hän höpötti nopeaan tahtiin.

– Ai Jonna? Hauska kuulla sinustakin pitkästä aikaa! Mitä sinulle kuuluu? Entä Reetalle?

Ääni kuulosti oikeasti ilahtuneelta. Jonnaa nielaisi pari kertaa ja tuhersi vihkoon muotopuolen sydämen.

– Ihan hyvää. Äiti käski sanoa terveisiä. Kuule, minä soitin sinulle siksi, että tarvitsen apuasi. En tunne…, mulla ei ole…

Jokin romahti Jonnan sisällä. Miksi joku puolituttu kuulosti niin iloiselta, kun hän soitti? Ja hän heti ruikutti palvelusta, kuinkas muuten. Nenä alkoi vuotaa ja poskille vieri kyyneleet.

– No, mikä on hätänä? Kyllä minä autan mielelläni, älähän nyt, Rauni sanoi.

– Tää on tätä, mutta jos sulle vaan sopii…

– Kuule, minulla on just nyt kaksi tuntia vapaata. Minulla on tutkijanhuone ihan tässä Porthanian kulmilla, ehditkö käymään?

– Joo, ei mulla mene kuin vartti tästä.

Rauni antoi tarkan osoitteen. Jonna kirjoitti sen vihkoon.

– Nähdään pian!

Rauni näytti yhtä tarmokkaalta kuin Jonna muisti. Punaiset, lyhyet hiukset, vilkkaat liikkeet ja hersyvä nauru. Jonna istui tuolissa, joka oli pienen huoneen täyttävän kirjahyllyn jatkeena. Olo tuntui turvalliselta kirjojen, pölyn ja paksujen seinien sylissä.

– Älä sitten kerro tästä mitään Reetalle, ethän?

– En tietenkään, Rauni lupasi.

Jonna selitti lyhyesti koko tarinan. Lux Luna, uudet tuotteet, hyvä palkka, testaukset, vaitiolosopimus, Jutta. Rauni nyökytteli ja teki muistiinpanoja.

– Ja sinä siis pelkäät, että aineissa on jotakin vaarallista?

– Niin. Tai haitallista. Jutta ei ehkä ole hirveän luotettava todistaja, mutta onhan se ollut Lunassa töissä, kun sen käyntikortti löytyi sieltä.

Rauni nyökytteli. Hän käänsi pöytälamppunsa niin, että sen valo osui Jonnan vasempaan poskeen. Naisen hengitys tuntui kuumalta, kun tämä kumartui lähemmäs.

– No ainakin sinun ihosi on sileä kuin mikä. Käsittämätöntä. Sinullahan on vauvan iho!

– Kiitos, Jonna sanoi vaistomaisesti.

Rauni nipisteli hänen poskiaan ja kaulaa hellästi. Solisluun yläpuolella naisen sormet jäivät tunnustelemaan tarkemmin.

– Tässä iho on jo ihan tavallista nuoren naisen ihoa. Eli olette hoitaneet kaulaa ja kasvoja?

– Joo, ei muuta.

– Ja sen on seerumia, ulkoisesti levitettävää, ei mikään pistos?

– Pelkkää seerumia. Mä levitin sitä tuossa tunti sitten. Saisitko sä siitä jotain näytettä, tai jotain?

Rauni vetäytyi takaisin pöytänsä ääreen ja alkoi kaivaa laatikoitaan. Hän löysi steriilejä pumpulipuikkoja ja muovirasioita, joissa oli punaiset kiinnitysteipit.

– Helpompi olisi tietysti saada pullosta pieni näyte. Mutta se ei taida onnistua?

– Ei. Mulla on lukittava meikkipakki, jonka liikkeitä voi seurata. Jos mä otan pullon sieltä pois, sekin huomataan. Tietysti mä olisin voinut tuoda sen viimeisen tipan jossakin toisessa pullossa, mutta ehkä näin on parasta. Niillä on hirveät ukaasit ja uhkasakot testituotteiden salaamisesta.

– Niinpä tietysti, Rauni naurahti.

Hän aukaisi yhden muovirasian, repi pumpulipuikon suojapaperin auki, kastoi puikkoa rasiassa olevaan nesteeseen ja pyöritteli puikkoa pitkin Jonnan poskea. Sitten hän pudotti puikon suojapaperin sisästä rasiaan ja sulki muovikannen.

– Tuskin sieltä mitään löytyy, mutta voihan sitä aina yrittää, Rauni sanoi.

– Kiitos. Ja älä tosiaan puhu tästä kenellekään, sillä sitten mä olen ­pahassa pulassa. Niillä on oikeasti tosi tiukat turvatoimet. Voitko kuvitella, että kun mun mies, Erkki, pudotti sen pakin yhtenä yönä vahingossa lattialle, sen firman turvamies soitti heti ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Ne seuraa sen pakin liikkeitä jatkuvasti.

Raunin iloinen hymy hyytyi aavistuksen verran. Hän vilkaisi ikkunasta ulos ja näytti miettivän jotakin. Sitten hän nosti kirjoitusalustaa ja kaivoi sieltä nuhjaantuneen käyntikortin.

– Tämä voi kuulostaa vähän tyhmältä, mutta parempi olla tyhmä kuin varomaton. Jos sinusta tuntuu, että tarvitset muutakin kuin tieteellistä apua, ota tämä. Kun meille tuli Jarkon kanssa avioero, siinä oli kaikkea ylimääräistä ohjelmaa uhkailusta vainoamiseen saakka. Tämä kaveri sai Jarkon kiinni asioista, jotka eivät poliisia kiinnostaneet.

Kulmista nuhjaantunut kortti tuntui Jonnan kädessä pehmeältä. Muste oli hiukan haalistunut mutta siitä sai hyvin selvää. Juho Tulikoski, yksityisetsivä. Hän naurahti tahtomattaan.

– No, ehkä mä en ole vielä näin pahoissa vaikeuksissa.

– Et varmasti olekaan. Mutta venettä on myöhäistä rakentaa, kun joki alkaa tulvia, Rauni sanoi.

– On se varmasti noinkin, Jonna myönsi.

Hän tunki kortin housujen taskuun. Ainakin Rauni otti hänen ongelmansa vakavasti. Moni muu olisi nauranut hänet ovesta ulos ja toivottanut hyvää vappua.

– Lähdetäänkö käymään kahvilla? Aurinko paistaa ja minulla on vielä kolme varttia vapaata.

– Mennään vaan, Jonna innostui.

Kahvilassa Jonna tunsi, kuinka kuume alkoi nousta, mutta hän ei välittänyt siitä. Raunin jutut olivat hauskoja, hän muisteli aikoja apteekissa ja lääkärien aiheuttamia kommelluksia, joita hän oli oikonut. Äidistäkin löytyi pari mehevää juttua, joita voisi käyttää sopivan tilaisuuden tullen.

Kun he erosivat, Rauni halasi Jonnaa ja lupasi palata asiaan seuraavalla viikolla. Kotimatkalla askel tuntui kuumeesta huolimatta kevyeltä. Nyt homma oli hoidossa, hänen oli turha murehtia mistään. Jos hän saisi nukuttua hyvin, hän voisi mennä aamulla töihin. Tuskin Kristalla oli hänelle mitään rasittavaa tarjolla, kun seerumin testaus oli loppumassa. Viikonloppuna olisi aikaa sairastaa.

Hän heräsi sohvalta oven kolahdukseen. Toinen sierain oli tukossa ja toinen vinkui. Suussa oli tympeä maku. Auringon valosta saattoi päätellä, että hän oli nukkunut monta tuntia. Niska oli hiessä ja varpaat jäässä.

– Oletko saanut levättyä? Erkki kysyi.

Ulkoilman raikkautta huokuva mies polvistui sohvan ääreen ja lätkäisi jääkylmän kätensä Jonna otsalle.

– Sulla on vieläkin kuumetta. Ja nyt sä näytätkin sairaalta. Huomenna nukut koko päivän. Mä näin sun kengistä, että sä olet ravannut jossakin.

– Ei mulla mikään ole, Jonna pihisi.

Hän heitti viltin yltään ja nousi istumaan. Huone keinui mutta asettui sentään paikoilleen. Erkki viiletti keittiöön, mikron ovi paukkui ja uuni alkoi hurista.

– Sun pitää saada itsesi kuntoon. Mä kuulin villin huhun, että joku suomalainen on pian jonkun uuden kosmetiikkasarjan kuuma kasvo jossakin Amerikassa, Erkki huuteli keittiöstä.

– Joopa joo, Jonna mumisi.

Hän laahusti vessaan. Peilissä vilahti vatvoipuneet kasvot, kun hän istahti pöntölle. Mitä helvettiä? Jonna loikkasi ylös ja tunki naamansa melkein kiinni peiliin. Silmien alla ei ollut nytkään tuttuja puolikuita ja poskista puuttuivat unen tatuoimat raidat. Nyt hän tosiaan näytti vauvakasvoiselta. Oliko seerumin teho niin mahtava, että se voitti leikiten taistelun flunssaa vastaan, vaikka muu kroppa anoi jo armoa?

– Kuulitko sä, mitä mä sanoin? Erkki huuteli keittiöstä.

– Mä olen vessassa, saatana soikoon! Jonna karjui.

Hän istui alas ja lorotteli rakkonsa tyhjäksi. Miksi pää humisi koko ajan? Kaikki oli hullu-Jutan syytä, se helvetin mollosilmä oli tartuttanut häneen vainoharhaisuuden. Nyt Raunikin tutki hänen salaliittoteorioitaan. Tai ehkä hän puhui äidin kanssa puhelimessa ja pyöritteli etusormeaan ohimon tienoilla. Vessanpöntön veden kohinassa kaikui äidin ja Raunin rytmikäs naurunräkätys. Jonna löi vessan oven takanaan kiinni niin että eteinen kaikui.

– Mitä sä huutelit täällä? Jonna kysyi ja nojasi olkapäänsä keittiön ovenpieleen.

– Sitä vaan, lempeä Unikkoni, että pikkulinnut ovat alkaneet laulaa jänniä juttuja. Mainostoimistossa kuulee aina kaikkia kivoja huhuja, kun meillä on niin laaja asiakaskunta, Erkki sanoi.

– Mä en nyt jaksa ratkoa mitään vanhan kansan arvoituksia. Mulla on huono olo ja pää täynnä räkää. Sano suoraan se, mitä aioit sanoa.

Erkki aukaisi mikron oven, onki sieltä höyryävän kupin ja työnsi sen Jonnan käteen. Kai se oli teetä.

– No enhän mä voi paljastaa ­mitään, mutta se firma, jossa sä ehkä olet töissä, on lanseeraamassa Jenkeissä uutta kampanjaa.

– Et sä voi sellaista tietää. Kristahan paskantaakin sinetöityyn muovirasiaan, Jonna murahti.

– En mä tietäisikään, ellen mä olisi nähnyt tätä nimetöntä promokuvaa. Kukaan muu ei tietenkään älynnyt mitään, mutta kai mä nyt vaimoni tunnen.

Polvet notkahtivat. Jonna hamusi tuolin alleen ja istui.

– Siis joku kuva menossa jo? Mitä mulla on siinä päällä?

– Sellainen musta mekko. Mutta älä nyt huutele tätä mihinkään. Meilläkin on tiukat sopimukset ja jos joku saa tietää, ettei mainosfirma Loistava pysty säilyttämään salaisuuksia, me ollaan konkurssissa ennen juhannusta.

Musta mekko. David Alexanderin vierailun aikana oli otettu muutamia kuvia. Ehkä silloin oli jo puhuttu tulevasta kampanjasta, mutta hän oli ollut liian kiinnostunut päänsärystä ja karheasta kurkustaan rekisteröidäkseen mitään sellaista. Ei ihme, että Krista oli niin nihkeä.

– Voihan paska, Jonna ähkäisi.

– Sun osuutesi asuntolainasta voi olla kohta historiaa, Erkki sanoi.

– Sekö tässä on ollut sun suurin huolesi?

– No ei tietenkään, mutta kai sä nyt olet tyytyväinen, kun ei tarvitse pihistellä?

– Joopa joo, tietysti. Mä olinkin kyllästynyt etsimään jääkaapista jotakin, missä ei lue Erkki.

Jonna repäisi pöydällä lojuvasta vihkosta sivun, jossa oli Raunin työhuoneen osoite. Helvetti soikoon! Jos hän olisi kyennyt pitämään hermonsa kurissa muutaman päivän, kaikki olisi hyvin. Nyt koko homma tuntui leviävän käsiin. Huomenna oli pakko mennä töihin ja näytellä tervettä, vaikka pää olisi kainalossa.

– Mene lepäämään. Sairaana kuka tahansa on ärtyisä. Mä tuon sulle lisää teetä olohuoneeseen, Erkki sanoi.

Tietysti Erkki oli oikeassa. Kun oli kuumehoureissa yrittänyt sotkea koko elämänsä, saattoi olla hiukan ärtyisä. Jonna nousi ylös, hipsutteli olohuoneeseen ja asettui sohvan syliin.

– Tuo mulle buranaa ja c-vitamiiniporetta. Huomenna mun on pakko olla kunnossa.

 Nyt sulla on oikea asenne, Unikko, Erkki naurahti ja alkoi penkoa keittiössä lääkekaappia.

Koko illan Erkki kiikutti Jonnalle hunajateetä, toi villasukat ja lämmitti mikrossa kaurapussin ainakin kolme kertaa. Hiljalleen surkea olo alkoi hellittää, kun ei tarvinnut liikahtaa mihinkään. Ehkä helppo elämä oli oikeasti kuninkaallisten pitkän iän salaisuus.

– Muista sitten, ettet tiedä mitään siitä, että sun kuva on matkalla Atlantin yli, Erkki sanoi.

– Muistan, muistan. Mutta mä luulen, että Krista kyllä kertoo aika pian koko jutun. Jos ne aloittaa kampanjan Jenkeissä, ne tulee varmasti ulos isosti tämän jutun kanssa. Sitten ne tietysti julkaisee myös ne vanhat kuvat, ne on kyllä hirveitä, Jonna suri.

– Älä nyt mieti niitä. Sä olet sentään ollut Miss Kesäheinä, joten jokainen tajuaa, ettei sillä tökötillä ihan rupikonnaa ole muutettu prinsessaksi.

– Niin kai, Jonna myönsi.

Mielessään hän kuitenkin näki verkkolehtien keskustelut, joissa kateelliset haukkuivat häntä vanhojen kuvien perusteella elähtäneeksi ­kotirouvaksi ja turvonneeksi lehmäksi. Se tuntui jo etukäteen ikävältä. Jonna päätti, ettei hän lukisi mitään keskusteluja sitten kun suuri uutinen pamahtaisi eetteriin.

Vasta porraskäytävässä hän sai silmänsä kunnolla auki. Pakki tunti raskaalta, mitä se ei todellakaan ollut. Jonna ei viitsinyt pohtia, oliko olo parempi vai huonompi kuin eilen. Ainakin hän oli saanut nukuttua näkemättä painajaisia. Nyt oli vain laitettava jalkaa toisen eteen ja väännettävä aurinkoinen hymy kasvoille.

Annankadulla puhalsi luihin saakka pureutuva viima. Jostakin syystä se ei näyttänyt häiritsevän muita aamuvirkkuja lainkaan. Ehkä heillä kaikilla oli ruskeaa rasvaa nahan alla niin paljon, ettei kylmyys tuntunut missään.

Jonna ei ehtinyt edes kadunkulmaan, kun häntä vastaan rynnisti isokokoinen mies. Muutaman sekunnin ajan hänen aivonsa löivät tyhjää, sitten hän tunnisti miehen Wiikiksi. Samassa tämä oli Jonnan kimpussa ja väänsi hänen käsivarttaan niin, että pakki irtosi hänen otteestaan. Wiik sieppasi meikkipakin kouraansa ja kietoi toisen kätensä Jonnan hartioille.

– Mihin luulit olevasi menossa? Wiik murahti.

– Mihin? No töihin tietysti! Jonna kivahti.

– Mutta Kristalle sanoit, että olet sairauslomalla vielä tämän päivän?

– Varmaan sanoinkin, mutta mun olo on nyt parempi. En mä huvikseni halua maata sängynpohjalla.

– Sittenhän me voidaan mennä samaa matkaa, Wiik sanoi ja alkoi kävellä kohti kadunkulmaa raahaten Jonnaa kainalossaan.

Jonnan teki mieli ravistaa itsensä irti ja kivahtaa jotakin ilkeää. Hän kuitenkin hillitsi itsensä. Iso ääliö oli taas seurannut pakin liikkeitä ja tehnyt omat, omituiset johtopäätökset. Tuskin Wiik edes oli mikään vahtimestari vaan kokopäivätoiminen kyttä, joka vaani häntä ja pakkia.

– Onhan tämä tosi suloista, että haluat saattaa mut töihin, Jonna sanoi.

Wiik ei vastannut mitään. Kun he lähestyivät Foorumin kulmaa, Jonna näki kauhukseen, että Jutta seisoi seinän vieressä tupakalla ja tuijotteli Lux Lunan toimiston suuntaan. Kai se tuntisi Wiikin ja älyäisi pitää turpansa kiinni.

He ehtivät kymmenen metrin päähän Jutasta, kun tämä kääntyi heitä kohti, heitti tupakan maahan ja talloi sen sammuksiin. Suuret silmät pysähtyivät Jonnan kasvoihin ja liukuivat nopeasti pois. Wiikin ote tiukkeni. Jonna tajusi, että tietysti myös Wiik tunsi Jutan. Onneksi tyttö kiirehti väkijoukon taakse ja livahti Foorumin ovista sisälle.

Vasta toimiston aulassa Wiik päästi Jonnan otteestaan. Krista tuli juuri kahvihuoneesta ja katseli kahvikuppinsa ylitse, kuinka Jonna hieroi olkapäätään.

– Minä luulin, että sinä olet vielä sairauslomalla, Krista sanoi ja nyökkäsi Wiikille, joka jätti meikkipakin lattialle ja paineli kohti käytävän päässä olevia hissejä.

– Aamulla olo tuntui ihan hyvältä ja päätin tulla töihin. Kuule, jos mä jotenkin vaikutin ärsyttävältä tai oikukkaalta, se johtui flunssasta. Mä pyydän anteeksi, mun pää vain tulee aina niin kipeäksi kuumeessa, Jonna selitti.

Krista tuijotti häntä ja puhalteli kahvikuppiinsa. Jonnan suu kuivui. Siinäkö se nyt punnitsi hänen tulevaisuutensa? Kylmät väreet saivat ihon nousemaan kananlihalle.

– Älä sure. Sairastaminen on aina ikävää. Toisille ei vain viina sovi, Krista sanoi ja hymyili aurinkoisesti.

Oli turha alkaa kinastella, ettei tauti ollut krapulaa. Hänen oli nyt vain nöyrryttävä, vaikka se kirpaisikin pahasti.

– Niin. Ja ehkä se jännityskin teki tepposet.

Ja ehkä se kuumemittarikin, joka oli näyttänyt 38,6, oli jännittänyt. Kaikki oli niin jännää, ettei kukaan tai mikään kyennyt erottamaan, mikä oli totta ja mikä tarua.

– Kiva kun tulit. Ja toit pakin. Joko olet laittanut päivän annoksen? Krista kysyi ja hieroi vapaalla kädellään Jonnan olkapäätä.

– En mä vielä. Eihän vielä ole oikea aika.

– Hyvä kun olet noin tarkka. Leena laittaa sen, kun kerran olet täällä. Saat istua rauhassa ja antaa muiden hoitaa hommat. Haluatko tavata Poropaltiota?

Kristan ääni oli lämmin mutta viimeiset sanat olivat kuin pumpuliin kääritty veitsi.

– En. Olo on tosiaan ihan hyvä. Jos jotain tabletteja löytyy päänsärkyyn, niitä voisin ottaa, varmuuden vuoksi. Mutta ei kai siihen lääkärikäyntiä tarvita.

– Päänsärkylääkkeitä kyllä löytyy labrankin pojilta. Ihanaa, että olet kunnossa.

Kun Jonna meni huoneeseensa ja istahti nojatuoliin, hänen teki mieli itkeä. Mikä ihmeen vimma ihmisellä oli yrittää tuhota oma onnensa? Tietysti kaikki oli salamyhkäistä ja siksi vähän epäilyttävääkin, kun hommassa liikkui isot rahat. Ja ehkä Juttakin oli tärvellyt itse naamansa siinä toivossa, että olisi saanut isot korvausrahat. Tyyppi vaikutti niin käkikellopäältä, että Krista oli varmaan laittanut tämän pihalle sekoilun ­takia.

Oma, auringon kultaama huone. Mieletön juttu. Jonna tuijotti vastapäisellä seinällä olevaa valokaistaletta. Aurinko lämmitti jo, pian lumi sulaisi ja tulisi kunnon kevät. Muutama kärpänen näytti heränneen ennen aikojaan, ne pörräsivät seinän valokiilassa. Eikä niitä ollut edes muutama, vaan ainakin tusina. Ja kun oikein tarkasti katsoi, niitä oli aika paljon, katossakin. Mustia, liikkuvia pisteitä, suoraan hänen päänsä yläpuolella.

Jonna kavahti jaloilleen. Hän suti hiuksiaan varmana siitä, että kärpäsiä oli hänen tukassaankin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Maha puristui kokoon. Hän hiipi seinän viereen irrottamatta katsettaan surraavista kärpäsistä. Siitä huolimatta ne katosivat yksitellen niin, että kun hän ehti seinän viereen, niitä ei näkynyt missään. Jonna siveli sormillaan karheaa maalipintaa. Ei kärpäsiä. Kurkkua alkoi kuristaa.

Kaikki johtui väsymyksestä. Tai flunssasta. Tai stressistä. Kaikista kolmesta yhtä aikaa. Jonna hengitti syvään. Otsa tuntui kylmältä mutta kun hän pyyhkäisi hiusrajaa, kämmenselkä kostui hiestä. Sydämenlyönnit tuntuivat ohimoissa.

Kristan koputus sai hänet säpsähtämään. Jonna kompuroi työpöytänsä ääreen ja oli katselevinaan perehdytysmappia.

– Nyt olisi aika. Eiköhän mennä alas, Krista huikkasi ovenraosta.

– Joo, mennään.

Jonna tunsi äänettömällä olevan puhelimensa tärisevän taskussaan. Hän antoi sen surista rauhassa. He ehtivät hissiin asti, ennen kuin soittaja luovutti. Matkalla kohti P1:stä puhelin tärisi taas. Joku oli lähettänyt tekstiviestin. Tai ehkä hän kuvitteli senkin.

Alhaalla he marssivat Wiikin kopin ohi. Mies katseli heitä suu tiukkana viivana. Kun Krista pysähtyi kaivamaan kulkukorttejaan ja aukomaan ovia, Jonna otti puhelimen taskustaan ja tarkisti äkkiä saapuneen viestin. Se oli Raunilta. Siinä luki: ”Soita heti!”

Uusi osa ilmestyy aina lauantaisin.

Lue lisää:
Jatkiksen edelliset osat

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.