Satu Tuppurainen saa liikkeeseensä yllättävän vieraan, jolla on hämmentävä ehdotus. Joko selviää, mitä on tapahtunut Sadun ex-rakkaalle Karille? 

Satu otti tukea ovipielestä. Hän tunsi jotain märkää jaloissaan, otti huojuvan askeleen ja tuli potkaisseeksi särkyneen mukin puolikasta. Kilinä veti hetkeksi puoleensa molempien katseet, ja Satu sai sen kuluessa kasattua itseään riittävästi kysyäkseen:
”Ilahduttavaa nähdä teidät jälleen. Mikä teidät tällä kerralla sai tulemaan pieneen kaupunkiimme?” Hän käytti teitittelyä, vaikka saattoi olla, että oli tullut sinutelleeksi edellisellä kerralla. Puhuttelumuoto ei kuitenkaan tuntunut siinä kaikkein olennaisimmalta asialta. Lena Lindenstein-Kujesaari oli laihtunut sitten viime näkemän. Eikä Satu ajatellut nyt sitä, kun tämä edellisen kerran kävi hänen liikkeessään. Vaan miltä tämä oli näyttänyt helmenharmaassa silkkipuserossa neljä metriä korkeassa olohuoneessaan.

”Anteeksi tämä sotku. En odottanut näkeväni vielä ketään ja pelästyin. Avasimme vasta. Pikku hetki, siivoan vähän”, hän jatkoi saaden pikkuhiljaa itsensä hallintaan, ellei tykyttävää sydäntä laskettu. Satu noukki särkyneen mukin palaset kahviroiskeiden seasta, kävi hakemassa mopin takahuoneen siivouskomerosta ja luuttusi lattian Lindensteinin katsoessa vieressä.

”No niin”, Satu totesi vietyään siivousvälineet takaisin. ”Kuinka voin palvella?” Lindenstein oli avannut päällystakkinsa napit ja Satu huomasi vihreän mekon pilkottavan liepeiden välistä. Hän nyökkäsi mekkoon päin ja kysyi, oliko nainen tyytyväinen ostokseensa. 

”Ehdottomasti”, Lindenstein vastasi avaten takkiaan niin, että mekko tuli miltei kokonaisuudessaan näkyviin. Satu värähti; väri sai Lenan silmät hohtamaan luonnottoman vihreinä. Mekko näytti löysältä hänen laihtuneella varrellaan. ”Oletteko täällä työasioissa?”
”Älä suotta teitittele. Olen Lena. Yhdellä eellä.”
”Satu.”
”Jälleen seminaari. Nykyään on muotia järjestää ne mahdollisimman kaukana pääkaupunkiseudulta.”
”Onko teill…sinulla jotain tiettyä mielessä? Kevätmallistot ovat kaikki jo tulleet ja osa kesämallistoakin. Katsele rauhassa. Kaikki koot eivät välttämättä ole esillä, joten kannattaa kysyä. Maistuisiko kuppi kahvia?”

Lindenstein silmäsi ympärilleen yhtä aikaa sekä välinpitämättömän että uteliaan oloisena, kuin vähät välittäisi eikä toisaalta voisi vastustaa kiusausta. Hän asteli laiskasti lähimmälle rekille ja alkoi käydä yksitellen läpi sillä roikkuvia vaateparsia sysien nopealla kädenliikkeellä vaatepuita kuin helmitaulun helmiä. Satu oli syventyvinään paperitöihin kassan luona, mutta tarkkaili herkeämättä syrjäsilmällään Lindensteinia.

Tiesikö Lena Lindenstein kuka hän oli? Ja että henkilö merenrannassa oli ollut hän? Kuuluiko musta Range Rover Lindensteinille? Satu vilkaisi ulos tarkistaakseen, näkyikö autoa. Kun hän siirsi katseensa takaisin, se törmäsi Lindensteinin smaragdisilmiin, jotka tuijottivat suoraan häneen.
”Voisin ottaa nyt sen kupillisen”, Lindenstein sanoi. 
”Aivan! Pieni hetki!”

Satu lähti hakemaan kahvia takahuoneesta. Hänestä tuntui epämiellyttävältä kääntää selkä Lindensteinille, eikä se johtunut pelkästään käytössäännöistä. Lindensteinista huokui jotain synkeän aggressiivista. Jokin hänen katseessaan. Jokin syvältä kumpuava. Kyllä, Satu ajatteli kurottaessaan kupin astiakaapista, Lindenstein kykenisi murhaan. Yleensä hän pystyi pitämään mielikuvituksensa kurissa, nyt se riensi muiden ajatusten edelle maalailemalla Lindensteinin hänen selkänsä taakse leveäteräinen lihaveitsi kädessä. Hän kääntyi säpsähtäen ja oli saada sydänkohtauksen kohdatessaan Lindensteinin.
”Ajattelin auttaa”, tämä sanoi.
Yksikään asiakas ei ollut vielä koskaan ennen seurannut hänen perässään takahuoneeseen. ”Ei tarvitse”, Satu kiiruhti sanomaan. ”Tämä hoituu kyllä. Unohdin kysyä, käytätte…käytätkö maitoa tai sokeria?”
”En kumpaakaan.”

Satu ojensi Lindensteinille kuppiparin ja ohjasi tämän takaisin liikkeen puolelle. Mitä tämä oikein on, hän kysyi mielessään. Kissa ja hiiri -leikkiä? Vai saako oma syyllisyyteni kuvittelemaan asioita? Ehkä Lindenstein on todellakin työmatkalla, kuten sanoi. Eikä liikkeessä ole muita asiakkaita – miksei hän voisi saada päähänsä seurata minua takahuoneeseen?

Lindenstein pysähtyi juomaan kahvia. Hän nosti kupin sievästi korvasta huulilleen toisen käden pidellessä aluslautasta sopivalla korkeudella.
”Oikeastaan etsin jotain aivan tiettyä”, hän tunnusti sitten.
”Ja mitähän se mahtaa olla?” Satu kysyi. Hänen sydämensä tuntui aavistelevan jotain, minkä pää parhaansa mukaan torjui.
”Mustaa”, Lindenstein vastasi vihreät silmät välähtäen.
”Tarkalleen ottaen etsin mustaa tuppimekkoa jakulla. Jakku voisi olla puolipitkillä hihoilla. Toki täyspitkätkin käyvät, jos muuta ei ole. ”
”Voiko jakun väri olla myös jokin muu kuin musta?”
”Ei. Asiallinen musta kokonaisuus.”
”Asiallinen?” Satu tarrautui siihen sanaan. Muut kauhistuttavat vaihtoehdot olivat pyörineet hänen mielessään, mutta eikö asiallinen viitannutkin siihen, että puku tulisi työkäyttöön? Hän käveli suoraan ale-rekille.  ”Valitettavasti kevään mallistossa ei ole lainkaan mustaa, eikä syksystä ja talvesta ole jäljellä enää montaakaan mallia.” 

Lindenstein seurasi häntä. Tämä liikkui kuin gebardi, ääneti. Mutta Satu tunsi hänen katseensa selässään.

Lindenstein seurasi häntä. Tämä liikkui kuin gebardi, ääneti. Mutta Satu tunsi hänen katseensa selässään. Tunne ei ollut miellyttävä. Hän silmäsi nopeasti läpi tangollisen vaatteita, ja poimi sitten niiden joukosta kaksi leninkiä, joista toinen oli täysin musta, toinen tummanharmaa.
”Mitä sanoisitte…sanoisit näistä?” Lindenstein katseli Sadun esiin ottamia leninkejä pää kallellaan.
”Miksei”, hän sanoi lopulta. ”Onko niihin sopivaa jakkua?”
”Minulla on tummanpunainen jakku, joka sopisi aivan ihastuttavasti yhteen tämän harmaan kanssa…”
”Ei punaista”, Lindenstein napautti. ”Jakun on oltava musta.”
”Se on hyvin tummanpunainen, miltei mustanpunainen.”
”Ei punaista!”
Lindenstein otti leningit Sadulta ja sanoi hartioitaan kohauttaen:
”Hyvä, sovitan näitä. Etsi sinä sillä aikaa jokin sopiva musta jakku.”
Satu katseli, miten Lindenstein katosi sovituskoppiin. Musta, musta – mistä ihmeestä hän keksisi tälle mustan jakun? Hän tiesi aika lailla tarkalleen joka ikisen vaatekappaleen boutiquessaan, eikä siinä joukossa ollut yhtään mustaa jakkua.

”Kävisikö harmaa?” hän huikkasi muistaessaan lyhyen harmaansävyisen jakun, joka saattaisi jopa sopia yhteen leninkien kanssa.
Lindensteinin pää työntyi esiin verhon takaa.

”Minähän sanoin, että sen on oltava musta”, hän sähähti hampaittensa välistä sen näköisenä, että tappaisi Sadun, ellei olisi jo riisuutunut alusvaatteisilleen. 
”Asia selvä”, Satu mutisi ja kävi mielessään läpi jokaisen ylävartalon verhoksi tarkoitetun vaatekappaleen.
Äkkiä hän muisti mustan lyhythihaisen neulejakun, jossa oli kilpikonnakaulus ja nappikiinnitys vasemmalla puolella. Se oli tarkoitettu yhteen vaaleapohjaisen, kukkakuosisen mekon kanssa, mutta hätä ei lukenut lakia – joku joutuisi etsimään mekolleen toisen jakun.

Hän tempaisi oikean koon henkarista ja kiikutti sovituskoppiin äkäiselle asiakkaalleen. Kunpa kyse olisi ollut ainoastaan äkäisestä asiakkaasta, hän ajatteli. ”Kävisikö tämä?” hän kysyi tunnustellen kopin verhon edessä.

Verhorenkaat rasahtivat sivuun, ja Lindenstein ilmestyi näkyviin. Hänellä oli yllään musta hihaton mekko. Sadun katse kulkeutui automaattisesti käsivarsiin. Käsivarsista ja kaulasta näki ihmisen todellisen iän. Lindensteinin käsivarret näyttivät todellisia vuosiaan nuoremmilta. Hän oli hirvittävän hoikka, melkeinpä laiha. Oliko hän sairas? Satu tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi. Oli epäselvää, mitä hän oli siihen asti ajatellut.
”Se istuu hyvin”, hän totesi ääneen. ”Mitä mieltä olet tästä?”
Lindenstein katsoi kriittisesti jakkua, jota Satu yritti kannatella niin, että vaikutelma olisi neuletakin kannalta mahdollisimman edullinen. Sitten hän tempaisi jakun Sadun käsistä ja sanoi:
”Hyvä on. Katsotaan.”
Ja puki sen siltä seisomalta mekon päälle.
”Sehän näyttää hyvältä”, Satu henkäisi itsekin hämmästyen. ”Kenties jokin rintakoru vielä, niin asu olisi täydellinen.”
”Täydellinen mihin?” Lindenstein kysyi haastavasti.
”En tiedä”, Satu änkytti. ”Vaikka mihin. Se kävisi moneen tilaisuuteen.”
”Hm. Voi olla”, Lindenstein totesi hyväksyen tutkiessaan kuvaansa peilissä.

Samassa Satu huomasi Lindensteinin katsovan itsensä sijasta häneen. Katse oli pistävä, sen väri myrkynvihreä. Lindensteinin suu vääntyi merkillisesti. Sadun mieleen muistui, miten hän oli katsonut miestään merenrantatalon valaistussa olohuoneessa vinosti hymyillen. Pelko kiristi palleaa ja hänen oli vaikea hengittää. Hän perääntyi haparoiden pari askelta ja otti tukea vaatetangosta ollakseen horjahtamatta. Ovi kolahti ja sisään astui asiakas, joka pysähtyi huomatessaan heidät ja näytti harkitsevan kääntymistä takaisin.
”Voi, tulkaa rohkeasti sisään!” Satu huudahti helpottuneena. ”Meillä on aivan ihania kevätvaatteita.”
Asiakas vilkaisi taakseen: räntähiutaleet leijailivat taivaalta laajoina kuin laskuvarjot.
”Uusi lumi on vanhan surma”, Satu kujersi kuin heikkopäinen. Oli hyvin todennäköistä, ettei hän ollut vielä koskaan elämässään ollut yhtä iloinen vieraan ihmisen näkemistä.
Lena Lindenstein valitsi mustan leningin ja neuletakin, ja maksoi ostoksensa.
”Toivotan antoisaa seminaaripäivää”, Satu sanoi hänelle ojentaessaan kuitin ja kassiin pakatut vaatteet. ”Teippasin vielä varmuudeksi kassinsuun, ettei räntä pääse kastelemaan hienoa asua.”
Lindenstein kiitti ja lähti.

Satu jäi tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Lindenstein vaikuttanut jotenkin hajamieliseltä? Siltä kuin hänet olisi keskeytetty jostain? Mistä?
Tappamasta boutiquenpitäjä Satu Tuppusta? Satu syöksyi ovelle ja ulos rapulle. Auto! Hän yritti erottaa Lindensteinin hahmoa räntäsateen verhon läpi. Tai mustaa maasturia. Mutta kummastakaan ei näkynyt jälkeäkään. Hän pyöri hetken rapulla pälyillen joka suuntaan.

Kun asiakas ilmestyi ovensuuhun kysymään neuvoa, hän tajusi vihdoin palata sisälle. Mitä tämä mahtoikaan ajatella oudosti käyttäytyvästä myyjästä?
Asiakas päätyi valitsemaan ale-rekistä purppuranpunaisen puseron ja osti sen sovittamatta, vaikka Satu muistutti, ettei alennetuissa vaatteissa ollut palautusoikeutta. No, vaate oli edellisen talven mallistoa ja kolmannesosaan alennettu, että kaipa asiakas tiesi mitä teki.

Iines saapui töihin vähän puolen päivän jälkeen, ja oikeastaan vasta hänen läsnäolonsa sai Sadun siinä määrin rauhoittumaan, että hän kykeni lähestymään tapausta nimeltä Lena Lindensteinin ilmestyminen toistamiseen hänen boutiqueensa edes jossain määrin rationaalisesti. Hänen ensimmäinen ilmestymisensä oli ollut sattuma, mutta samaa ei voinut sanoa toisesta. Ja oliko ensimmäinenkään loppujen lopuksi sattumaa? Kuten todettu, Satu kykeni lähestymään tilannetta vain jossain määrin rationaalisesti.

Vähän ennen kuutta hän jätti kaupan hetkeksi Iineksen vastuulle ja kiiruhti läheiseen konditoriaan ostamaan leipää, ennen kuin konditoria sulkisi siltä päivältä ovensa. Konditoriassa toimi kaupan lisäksi myös pieni kahvila. Kahvilan puolella oli viisi pyöreää pöytää ja niissä perinteiset wieniläistuolit. Useimmiten pöytien ääressä istuksi vanhoja rouvia kahvikupit ja leivoslautaset edessään, päällystakit naulakossa tai vierustuolilla, hansikkaat riisuttuina, mutta huivi kaulassa ja hattu päässä. Hattu koppamallia, huopaa tai minkkiä, reunassa koru tai turkisruusuke. Satu oli aina ihaillut heitä, sitä pukeutumisen huolellisuutta ja yksityiskohtien tajua. Hän oli monta kertaa miettinyt, mitä sitten tapahtuisi, kun viimeisetkin minkkikaulukset ja koppahatut katoaisivat katu- ja kahvilakuvasta ja kokonainen kulttuuri pyyhkiytyisi olemattomiin, muisto ajasta, jolloin naisen oli sopivaa kääriytyä turkiksiin, mutta ei tehdä uraa tai mennä ilman miesseuraa ravintolaan.

Kun Satu pyyhälsi konditoriaan sisään seitsemän minuuttia ennen sulkemisaikaa, kahvilan puolella vain yhdessä pöydässä istuttiin. Ja siinä istui vain yksin ihminen, eikä hänellä ollut minkään valtakunnan koppahattua, minkkikaulusta, kettupuuhkaa tai edes silkkihuivia kaulassaan. Hänen villakangasulsterinsa roikkui viereisen tuolin selkänojalla, nahkahansikkaat ja salkkumallinen olkalaukku lepäsivät tuolin istuimella. Hänellä oli edessään iso kupillinen kahvia ja lasi vettä – ei leivonnaista, ja oven käydessä hän kohotti vihreät silmänsä tablettitietokoneesta tulijaan eli Satuun, joka oli katseen kohdatessaan vähällä peruuttaa takaisin ulos. Vain tuttujen konditoriamyyjien iloinen tervehdys esti häntä antamasta periksi primitiivireaktiolle. Satu vastasi tervehdykseen ja nyökkäsi sitten lyhyesti Lena Lindensteinin suuntaan. Eikö tämän pitänyt osallistua seminaariin eikä lorvia kuppiloissa? Mielessä käväisi jälleen sekin mahdollisuus, ettei hän nytkään törmännyt Lindensteiniin sattumalta.

Sadun suosikkileipä oli loppunut, eikä jäljellä muutenkaan ollut enää kuin yksi kokonainen monivilja ja yksi puolikas ruislesty. Hän oli suunnitellut sortuvansa myös viineriin – ja hänen lempimakuaan oli jäljellä vielä kaksi, mutta ei sitten saanutkaan sanotuksi sitä, vaan nyökkäsi yksinomaan, kun myyjätär kysyi, oliko siinä kaikki. Satu tajusi, ettei kyennyt sanomaan ääneen sanaa ”viineri” Lena Lindensteinin läsnä ollessa.
”Hyvä että törmäsin sinuun”, henkäisi tuoliltaan noussut Lindenstein, kun Satu yritti päästä vaivihkaa ovesta ulos.

Satu kääntyi hitaasti ympäri. Hän tajusi, että Lindensteinin pöydästä näkyi hänen muotiliikkeeseensä. Oliko tämä valinnut pöydännyt pitääkseen häntä silmällä? Häkellyksestään ja hermostuneisuudestaan huolimatta hän yritti hymyillä. ”Niin?”

”Olen pahoillani aamuisesta. Käyttäydyin töykeästi. Haluaisin jotenkin hyvittää käytökseni. Suostuisitko päivällisseurakseni? Seminaari jatkuu vielä huomenna ja yövyn täällä hotellissa. Oloni tulisi edes vähän paremmaksi, jos saisin tarjota sinulle päivällisen. Suostuthan?”
Satu oli Lindensteinin ehdotuksesta niin ällikällä lyöty, ettei hän keksinyt siihen hätään yhtään veruketta kieltäytymiselle. Valitettavasti minulla on tänään naisyrittäjien kokous. Tai: taloyhtiössäni pidetään tänään yhtiökokous. Tai vaikka vain ihan yksinkertaisesti: minulla on ikävä kyllä tälle illalle muuta menoa. Mutta vaihtoehdot tulvivat mieleen vasta jälkikäteen, kuin kiusallaan, sillä mitä hyötyä niistä enää oli? Sillä hetkellä, siinä konditorian ovensuussa, hänen päässään löi tyhjää. Tai ei täysin, hän keksi änkyttää lopulta, että hänellä oli auton huolto. 

”Mutta eihän siinä nyt voi mennä koko iltaa”, Lindenstein huomautti kevyesti. ”Viet auton huoltoon ja tulet sen jälkeen. Olen varannut pöydän kahdeksaksi, onko se hyvä aika? Ravintola Kurjenpolvessa. Olen ymmärtänyt, että se on kaupungin paras ravintola.”

Ja niin pöllämystynyt Satu Tuppunen oli, ettei saanut sanottua siihen mitään muuta kuin, että saattaisi myöhästyä vähän.
”Hienoa. Asia on siis sovittu. Tuntuu heti vähän paremmalta. Nähdään tänään kahdeksalta Kurjenpolvessa.” 

Iines näki Sadun hämmentyneestä olemuksesta, että jotain oli tapahtunut. 

Satu kompuroi ulos konditoriasta ja löi jalkateränsä mennessään ovireunukseen. Varpaisiin koski, mutta koska ei halunnut nilkuttaa Lindensteinin silmien alla, hän puri huulta ja käveli suorassa. Lindensteinin läheisyys oli selvästi vaaraksi hänen jaloilleen, eikä todennäköisesti pelkästään niille.
Hän toikkaroi leipä kainalossaan takaisin liikkeeseensä. Iines näki Sadun hämmentyneestä olemuksesta, että jotain oli tapahtunut. 
”Minut kutsuttiin syömään”, Satu vastasi.
”Joku mies?” Iines kysyi toiveikkaana.
”Ei. Nainen.”
”Nainen?”
”En usko, että kutsuun liittyy romanttisia tarkoitusperiä.”
”Onko hän hyvä ystäväsi?”
”Tuskin tunnen”, Satu vastasi, vaikka kielellä pyöri: vihamieheni, pikemminkin.
”Mistä sitten on kysymys?”
”Sen kun tietäisi. Hän on asiakas, mutta toiselta paikkakunnalta. Kävi tänään aamulla ostamassa mekon ja jakun.”
”Ehkä hän oli tyytyväinen palveluun”, Iines ehdotti.
”Ehkä”, vastasi Satu mietteliäänä. 

Ajatus päivällisestä Lena Lindensteinin kanssa ei antanut Sadulle hetken rauhaa. Siihen ei ollut enää kahtakaan tuntia ja hänestä tuntui, ettei aika vielä koskaan ollut kulunut yhtä nopeasti. Hän ei halunnut tavata tätä. Mutta mitä hän keksisi? Hän voisi aina soittaa ravintolaan ja jättää näille sanan sairastumisestaan välitettäväksi Lindensteinille. Mitään autonhuoltoa ei tietenkään ollut. Satu sätti itseään niin tyhmästä valheesta. Jos keksii itselleen esteen, niin sitten edes sellaisen, joka oikeasti pitää varattuna koko illan. Sulkiessaan liikettä Satu muisti olevansa jalkaisin liikkeellä. Hänelle tulisi vielä kiire, mikäli hän menisi kodin kautta ja yrittäisi ehtiä kahdeksaksi Kurjenpolveen. Hänhän oli sanonut tulevansa vähän myöhässä. Ja mitä hän edes tekisi? Menisikö vai eikö menisi?

Pahinta on epätietoisuus, heti seuraavaksi pahinta päättämättömyys. Matkallaan kotiin Satu listasi syitä puolesta ja vastaan. Kun hän näki Lindensteinin seisovan muotiliikkeessään aamulla, hänen päällimmäiset tunteensa olivat säikähdys ja kauhu. Kun Lindenstein ehdotti konditoriassa yhteistä päivällistä, Satu ei ollut pelkästään yllättynyt, hän tunsi jotain, jota hänen oli vaikea nimetä. Palatessaan töistä ja lähestyessään kotiaan hän tajusi sen kiukuksi. Kävely oli selvittänyt hänen ajatuksiaan ja samalla syventänyt suuttumusta. Kotieteisessään hän kirosi ja puuskahti ääneen:
”Se röyhkeä paskiainen.” 

Satu ei pohtinut enää, mennäkö vai eikö mennä, hän mietti yksinomaan, mitä pukisi ylleen. Mikä olisi sopiva asu päivälliselle häikäilemättömän juonittelijan, sadistin ja tappajan kanssa. Lena Lindenstein tiesi, kuka hän oli. Ja Lena Lindensteinin täytyi tietää, että henkilö heidän rantansa tuntumassa oli ollut hän. Että Satu oli nähnyt, mitä heidän olohuoneessaan, vaimon ja miehen välillä, tapahtui. Mustan maasturin täytyi kuulua joko suoraan Lindensteinille tai jollekin hänen palveluksessaan. Satua seurattiin ja hänen haluttiin tietävän, että häntä seurattiin. Kari Kujesaari ei ole enää töissä täällä. Satu muisti keskusneidin sanat. Voi hyvä jumala, mitä Karille oli tapahtunut? Mitä hän on tehnyt sinulle, Sadun ajatus jatkoi omia aikojaan. Hän tunsi ahdistuksen nousevan, kunnes päätti tehdä jotain. Hän hankkisi epäilyilleen varmistuksen.

Hän soitti yrittäjänaisissa toimivalle tuttavalleen. Tämä välitti tiloja kokousten ja seminaarien pitoa varten, hoiti varauksia ja järjestelyjä yritysten ja tiloja vuokraavien puolesta. 

Adalmiina Lindenstein oli huonojen uutisten ruumiillistuma.

Kaupungissa ei tuttavan tietojen mukaan järjestetty sillä hetkellä ainuttakaan kaksipäiväistä seminaaria.
”Voi tietysti olla, että jotain pienempiä, yritysten sisäisiä tai vastaavia on tekeillä, niistähän kukaan ei tiedä”, tuttava selitti.
Satu kiitti häntä. Lena Lindenstein ei ajaisi kahtasataa kilometriä yrityksensä sisäiseen seminaariin.
Satu valitsi ylleen mustaa. Hän ajatteli sen sopivan tilaisuuden luonteeseen. Lindenstein ei toisi hänelle hyviä uutisia. Ei ollut koskaan tuonut. Lena Adalmiina Lindenstein oli huonojen uutisten ruumiillistuma.
Viisitoista minuuttia myöhässä Satu asteli sisään ravintola Kurjenpolven pääovesta, nousi puolikerrosta ravintolan etuhuoneen ovensuuhun ja jäi odottamaan hovimestaria. Pöydät sijaitsivat viereisessä salissa, joten ovelta ei ollut näköyhteyttä niihin. Etuhuoneessa toimi baari, siellä oli muutama viehättävä sohvaryhmä ja takka, jossa silläkin hetkellä leiskui tuli. Kodikasta, Satu ajatteli. Vaikka Lindenstein oli ulkopaikkakuntalainen, hän oli osannut valita kaupungin parhaan ravintolan, mikä ei jostain syystä lainkaan hämmästyttänyt Satua.
Hovimestari, pienikokoinen nainen, saapui paikalle ja Satu kertoi pöytävarauksen olevan nimellä Lindenstein. Hetken epäröityään hän lisäsi:
”Tai Kujesaari.”
Hovimestarin ei tarvinnut edes vilkaista varauslistaa. Hän nyökkäsi.
”Tännepäin, olkaa hyvä! Päällysvaatteet voi jättää tuohon naulakkoon.”

Varsinainen ravintolasali ei ollut suuri, muutama pöytä molemmilla seinustoilla, niiden välissä käytävä. Ravintola sijaitsi vanhassa rakennuksessa, puolikerrosta katutason yläpuolella, kuten ensimmäisillä kerroksilla vanhoissa taloissa oli usein tapana. Niin katua ajavat autot kuin jalankulkijatkin jäivät ikkunatason alapuolelle. Lattia oli tummaa puuta ja seinäpaperit syvänpunaiset. Satu piti sisustuksesta. 

Lindenstein istui perällä nurkkapöydässä selkä seinää vasten ja heilutti Sadulle kättään kuin he olisivat maailman parhaat ystävykset.
Lindensteinkin oli pukeutunut Sadun muotiliikkeestä ostamaansa asuun, mekkoon ja neulejakkuun. Mustaan siis hänkin. Oliko hän valinnut asun miellyttääkseen Satua, vai eikö hänellä ollut vihreän leninkinsä lisäksi muuta mukanaan? Ellei hän ollut seminaarimatkalla, myös yöpyminen saattoi olla hetken päähänpisto. Ehkä hän keksi kutsua Sadun päivälliselle vasta nähdessään hänet konditoriassa.
Ei, Satu korjasi mielessään, se ei ollut mahdollista, sillä Lindensteinilla oli ollut jo pöytä varattuna. Hän oli toisin sanoen suunnitellut kaiken. Mistä alkaen? Satu kysyi mielessään astellessaan pöytien välistä käytävää kohti Lindensteinia. Jo siitä hetkestä, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyi liikkeeseeni? Vai jo sitä ennen? 

”Hauskaa, että pääsit”, Lindenstein sanoi hymyillen. Hän ei noussut, eikä ojentanut kättään. ”Istuudu, ole hyvä”, hän jatkoi täysin tarpeettomasti, sillä hovimestari oli jo vetänyt tuolin esiin Satua varten.
”Sait autosi huoltoon?” Lindenstein jatkoi, senkin tarpeettomasti, ellei peräti häiritsevästi, sillä hovimestari ojensi ruokalistat valmiina antamaan suosituksiaan. 

Satu päätteli Lindensteinin lörpöttelystä, että tämä oli joko hermostunut tai yritti väen vängällä luoda jonkinlaista punosta heidän välilleen. Hovimestarin kerrottua keittiömestarin suosituksen, nieriää hummerikastikkeessa, molemmat valitsivat sen.
”Nyt kun sinulla ei ole autoakaan riesanasi, voit varmaan jakaa kanssani pullollisen hyvää Rieslingiä”, Lindenstein sanoi ja tilasi viinin odottamatta Sadun vastausta.
Kun hovimestari oli poistunut, naiset tuijottivat toisiaan vaiti. Tunnelma oli sanalla sanoen vaivautunut. Vaikka Lindenstein oli päsmäröinyt siihen asti, Satu rohkaistui avaamaan suunsa ensimmäisenä:
”Oliko sinulla antoisa seminaaripäivä?”
”Kiitos. Varsin.”
”Mitä seminaarisi taas käsittelikään?” Satu jatkoi kyselyään.
”Vastuullisuutta liiketoiminnassa.”
”Kiinnostavaa. Mutta eikö se ole itsestään selvä asia?”
”Ei kaikille.”
”Liiketoiminta perustuu luottamukseen”, Satu huomautti.
”Olen samaa mieltä”, Lindenstein myötäili. 

He pysähtyivät jälleen tuijottamaan toisiaan. Pöydässä paloi kynttilä. Sen liekin heijastus tanssi Lindensteinin vihreissä silmissä. Hämyisä valaistus sai hänet nuortumaan kymmenen vuotta. Satu tunsi neljännesvuosisadan takaisen mustasukkaisuuden ja kateuden vihlaisevan edelleen. Tarjoilija toi viinin.
”Maistetaanko?” Lindenstein ehdotti tarjoilijan mentyä ja kohotti lasiaan. 

Satu tarttui vastahakoisesti omaan lasiinsa. Ironista kyllä, viettäessään iltaa Lenan kanssa hän tunsi pettävänsä Karia. Eikä ainoastaan ironista, vaan mielipuolista. Ajatus sai hänet nostamaan lasin päättäväisesti huulilleen. Hän oli jo hörppäämässä sen reunalta, kun Lindenstein lausahti:
”Rakkaudelle.”
Sadun lasia pitelevä käsi pysähtyi huulien korkeudelle. Hän näki Lindensteinin juovan omastaan. Rakkaudelle. Oli rajoja, joita ei ylitetty. Lindensteinin ehdottama malja kuului niihin. Satu ei joisi Lindensteinin kanssa rakkaudelle, vaikka lasissa olisi maailman viimeinen nestepisara. Hän nääntyisi mieluummin janoon. Hän laski lasinsa koskemattomana takaisin pöydälle. Huomasiko LIndenstein sen? Jos huomasikin, hänen ilmeensä ei paljastanut mitään.  

Hän kohotti viattomana katseensa lasistaan Satuun, hymyili aavistuksen ja sanoi: ”Tiedän, kuka olet.”

Hän kohotti viattomana katseensa lasistaan Satuun, hymyili aavistuksen ja sanoi: ”Tiedän, kuka olet.”
Kolme sanaa. Satu tunsi kylmien väreiden ravisuttavan vartaloaan.
”Boutique Eleganten omistaja”, Satu totesi hymähtäen. Hän kuuli korvissaan sydämensä kiihtyvät lyönnit.
”Niin, nykyään.”
Satu ei sanonut siihen mitään. Sydän hakkasi, mutta hän yritti pysyä tyynenä.
”Kaikki me olemme olleet joskus jotain muuta. Olemme olleet kerran lapsia ja nuoria”, hän sanoi.
”Ilmaisin itseni huonosti. Sanoin ’tiedän, kuka olet’, kun minun olisi pitänyt sanoa ’sinä tiedät, kuka minä olen’.”
Satu tunsi kuumotuksen poskillaan ja painoi katseensa pöytään, joka oli valmiiksi katettu. Hän oli jo avannut lautasliinan syliinsä, joten sitä ei voinut enää tehdä, niinpä hän tarttui viinilasiinsa ja joi siitä kunnon kulauksen.
”Luulen, että meillä on paljon enemmän yhteistä kuin päältäpäin voisi arvata. Yhteinen kiinnostuksenkohde, niin sanoakseni”, Lena Lindenstein totesi vino hymy huulillaan. ”Joten ajattelin, että meidän olisi syytä tavata. ”
Kun Satu ei edelleenkään sanonut mitään, Lindenstein jatkoi:
”Ajattelin, että sinun pitäisi saada tietää.”
”Saada tietää mitä?” Satu valpastui. Hän ei enää pelkästään kuullut sydämensä lyöntejä, hän tunsi ne kaulassaan, rinnassaan, vatsassaan, varpaissaan.
”Sinä rakastat häntä yhä, etkö rakastakin? Voi Satu, olen pahoillani.”
”Mistä on kysymys?”
Sen sijaan että olisi vastannut, Lindenstein katsoi häntä tutkivasti. Kuin yrittäen päätellä Sadun ilmeestä ja reaktiosta, kuinka paljon tämä tiesi.
”Kari Kujesaari, minun mieheni siis. Hän on menehtynyt. Kuollut. Häntä ei enää ole.”
Satu näki, miten Lena Lindensteinin silmiin nousi kyyneleitä. Hän itse tunsi täydellistä turtumusta. Hänestä tuntui, että hän voisi hetkellä millä hyvänsä irrota ruumistaan ja lähteä leijailemaan pöytien ylle. Kaikki mitä hän kykeni ajattelemaan, oli: miten aidoilta ne näyttivätkään. Lindensteinin kyyneleet. Niiden valheellinen vilpittömyys herätti hänessä suorastaan ihailua. 

   

Taina Haahti

Taina Haahti on vuonna 1960 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut yhdeksän romaania ja neljä nuortenkirjaa. Ennen kirjailijan-uraansa Haahti työskenteli rahoitus- ja sijoitusalalla. Kulttuuria ja lenkkeilyä harrastavan Haahdin perheeseen kuuluu mies, poika ja koira. 

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.