Yllättäen kohu alkaa kiinnostaa Johannan äitiäkin, josta tytär ei ole kuullut aikoihin. Miksi Peter Knorring on niin tärkeä ihminen hänelle?

Huh mikä veto. Näköjään teidänkin on kilpailtava klikeistä.” Peter Knorring pyyhkii hikeä otsaltaan ja antaa mikrofonin lähettimen äänittäjälle. Kädet tärisevät vähän, se on ainoa merkki kiihtymyksestä.

Johanna oikoo hamettaan peittääkseen omien käsiensä tärinän. Studion kirkkaat valot särkevät päätä, kaikki näyttää epäselvältä, äänet kaukaisilta, niin kuin hän katsoisi muita näkymättömän pleksin läpi. Polvet tuntuvat veteliltä, hänellä on yhtäkkiä huono, painajaisesta herännyt olo.

”Tämä ei tietenkään ole henkilökohtaista”, hän sanoo Knorringille, tuntee tarvetta sanoa jotain. ”Me saimme vihjeen tästä asiasta, ja näyttö oli niin kova, että journalistina olisi ollut mahdotonta tarttua siihen.”

”Henkilökohtaista?” Knorring sähähtää, ja ensimmäistä kertaa koskaan, hänen hyvin rakennettu pintansa murtuu. ”Henkilökohtaista? Sinä yrität tuhota minun urani. Kun mitään poliittista, mitään todellista ei ole, sinä kaivat esiin jotain, jonka minä olen…. väitteen minun nuoruudestani. Olin 18-vuotias, kun se tapahtui. 18! Ja sinä väität, ettei tässä ole mitään henkilökohtaista!”

Knorringin posket helottavat punaisina. Hän hymyilee kireästi ja pyytää vahtimestaria tilaamaan taksin.

Johanna menee vessaan ja huuhtoo kasvonsa kylmällä vedellä. Paksu, rasvainen kuvausmeikki leviää kasvoille, hetken hänen ihonsa on sinisen- ja violetinkirjava, hän näyttää lapselta, joka on leikkinyt vesiväreillä yksin. Epäilys kaivaa hänen sisuksiinsa onttoa koloa. ”Teimmekö me virheen?” hän kysyy peilikuvaltaan, naiselta, jonka poskilla valuvat violetit norot. ”Arvioimmeko me koko tilanteen väärin? Teinkö minä jotain, mitä ei olisi pitänyt tehdä?”

Johanna ajattelee 18-vuotiasta Peter Knorringia, varakkaan perheen maailmaa nähnyttä poikaa, joka halusi olla luokkansa suosituin. Onko aikuisen Peter Knorringin poliittisen uran kannalta tärkeää, mitä nuori Knorring teki vanhojentanssien jälkeisenä yönä? Onko hänen katsojillaan, Knorringin mahdollisilla äänestäjillä, oikeus tietää sellainen asia? Oliko hänellä oikeus julkaista kirjeet? Tekikö hän päätöksen oikein perustein? Olivatko hänen perusteensa todella journalistisia, vai ajatteliko hän jotain muuta? Halusiko hän, keski-ikäinen tv-kasvo, vain nostaa omaa julkista arvoaan?

Ja Johanna ajattelee 17-vuotiasta Maijua, tyttöä, joka sen yön jälkeen lakkasi uimasta ja keskeytti lukion vuodeksi. Maiju vetäytyi huoneeseensa eikä suostunut tapaamaan ketään, viilteli ranteitaan ja yritti kerran tappaa itsensä, ei omien sanojensa mukaan koskaan oppinut luottamaan miehiin täysin. Hän ajattelee kaikkia nuoria tyttöjä samassa tilanteessa. Tyttöjä, jotka eivät koskaan uskalla kertoa kenellekään, jotka syyttävät itseään ja miettivät, tekivätkö itse jotakin väärin, jotka kätkevät pahan olonsa ja yrittävät jatkaa elämää, kummeksuvat, miksi jotain tuhoutuu silti.

Johanna pesee värin kasvoiltaan. 42-vuotiaana hän on edelleen kaunis, selkeät piirteet ja sileä iho, hän miettii, miltä tuntuisi joskus esiintyä televisiossa ilman meikkiä, miten radikaalia olisi astua kirkkaiden lamppujen valoon puhtain kasvoin, miten vapauttavaa se voisi olla. ”Minä tein oikein”, hän ajattelee ja katsoo viemäriin valuvaa meikinväristä vettä. ”Jos me haluamme ottaa seksuaalisen väkivallan vakavasti, meidän täytyy ottaa se vakavasti. Jos olisin jättänyt tämän aiheen, olisin tehnyt väärin kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, joita se koskee.”

Johanna hengittää syvään ja astuu vessasta ulos selkä suorana, tapaa lämpiössä Jaakko Sairasen, joka levittää kätensä ja tulee halaamaan häntä.

”Olet illan puheenaihe”, Sairanen sanoo. ”Twitter laulaa, ja katsojapalautetta tulvii. Kanavan johto haluaa tavata meidät huomenna.”

”Miksi?”

”Puolue on ollut sinne yhteydessä, harkitsevat oikeusjuttua.”

”Siihenhän me varauduttiin.”

”On eri asia varautua kuin oikeasti joutua siihen.”

”Onko palaute kakkaa vai kukkia?”

”Molempia. Suosittelen, että et ala lukea sitä nyt.”

”Tietysti alan.”

Johanna avaa puhelimensa.

”Musliminnussija!” Kirjoittaa tuntematon lähettäjä. ”Vitun katkera lesbo!” ”Toivottavasti jäät työttömäksi kommarihuora!”

Johannan posket lehahtavat punaisiksi. Hän kuulee viestit ääninä, näkee vihaisten miesten kasvot. Ei niissä ole mitään uutta, tietenkään. Sellaisia tulee lähes jokaisen ohjelman jälkeen, erityisesti silloin, jos aiheet sivuavat maahanmuuttoa tai naisten oikeuksia. Mutta nyt viestejä on valtavasti, ja lähes kaikkien sävy raivokas.

”Mä olen tehnyt pyhäinhäväistyksen”, Johanna sanoo hiljaa.

Viimeinen viesti on äidiltä.

SOITA! TÄRKEÄÄ!

Viesti järkyttää Johannaa vielä enemmän kuin tuntemattomien lähettämät vihanpurkaukset. Hän ei muista, koska äiti viimeksi olisi lähettänyt hänelle viestin. Hän ei muista, koska on edes puhunut äitinsä kanssa.

Johanna Sydänmaa muutti pois kotoa 16-vuotiaana. ”Kun sinä et lähde, niin minä lähden”, hän sanoi äidilleen Ailalle, joka istui sohvalla selkä suorana ja piti pakastehernepussia silmäkulman päällä, siinä kohtaa, mihin Johannan isä oli lyönyt. ”Sinä et ymmärrä elämästäni mitään”, äiti sanoi silloin, ja Johanna puraisi huultaan. ”Etkä sinä minun. Et tule koskaan ymmärtämään.”

16-vuotias Johanna lähti taidelukioon toiselle puolelle kaupunkia, muutti lukion lähelle pieneen yksiöön, jonka omisti hänen Espanjassa asuva mumminsa Tuulikki. Hän värjäsi tukkansa punaiseksi, pukeutui suuriin, samettisiin hattuihin ja pitkiin intianpuuvillahameisiin ja kutsui ystäviä koulun jälkeen kotiinsa juomaan teetä ja ennustamaan tarot-korteilla tulevaisuutta. Se oli aluksi ihanaa, vapauden, uusien kokemusten, uusien ihmisten täyttämää aikaa. Johanna täytti koulupäivänsä tanssilla, teatterilla ja kirjoittamisella, hän kieri luokkatovereidensa yli luokan lattialla ja pohti, mikä puu hänen salainen ihastuksensa olisi, mikä kirja, mikä ruoka, maa tai juoma. Hän lainasi kirjastosta Herman Hessen, Albert Camusin ja Sylvia Plathin kirjoja, nosti ne kahvilassa laukustaan näyttävästi pöydälle ja opetteli keskustelemaan niistä älykkään rennosti, opetteli suutelemaan ja näyttämään kohtalokkaalla tavalla kyllästyneeltä.

Johanna rakasti koulua ja pientä kotiaan, jonka seinille maalasi itse tähtitaivaan ja meren, ja jonka ikkunasta näkyi Kallion kirkko ja kirjasto. Hän rakasti uusia ystäviään ja elämää, jossa sai määrätä kaikesta itse. Kotoa hän kaipasi vain pikkusiskoaan Minnaa, kaksi vuotta nuorempaa hentoa tyttöä, joka oli aina tuntunut suojattomammalta kuin hän, lapselta, josta Johannan oli pidettävä huolta. Minna suuttui, kun Johanna päätti muuttaa kotoa.

”Sä jätät mut yksin!” Minna huusi, mustaksi värjätyt hiukset silmillä, laiha vartalo kiukusta ja itkusta täristen.

”Sä sanoit, että ollaan yhdessä, ja nyt mä jään yksin noiden hullujen kanssa!”

”Mä pidän susta silti huolta”, Johanna sanoi ja yritti turhaan halata Minnaa. ”Tuut mun luo yöksi vaikka joka viikonloppu.” Mutta Minna ei tullut. Hän jäi kotiin äidin ja isän kanssa, ei tullut kylään eikä soittanut Johannalle vaikka tämä pyysi, ja hiljalleen Johannasta alkoi tuntua siltä, että pikkusisko oli valinnut puolensa, liittoutunut isän ja äidin kanssa häntä vastaan, että ne kolme muodostivat suljetun, lujan yksikön, ja hän yksin oli siitä ulkona, leijumassa loputtoman vapauden maailmassa, missä kukaan ei pitänyt hänestä kiinni.

Se kaikki toi Johannan vapauteen myös synkkiä sävyjä. Luokkatoverit, jotka valittivat hänen pienen pöytänsä ääressä siitä, miten vanhemmat vaativat heiltä liikaa, miten heidän odotettiin pääsevän teatterikouluun tai yliopistoon, miten vanhemmat valvoivat heidän läksyjään ja kuulustelivat kokeisiin, tuntuivat yhtäkkiä lapsellisilta ja hemmotelluilta. Yöllä, kuunnellessaan peiton alla baareista kantautuvia ääniä, Johanna mietti millaista olisi, jos joku olisi kiinnostunut siitä, miten hänen koulunsa sujuu, jos joku odottaisi häneltä jotain, vaikka kohtuuttomiakin.

Sellaisina öinä Johannaan hiipi jotain kylmää ja kovaa, jota aamun valo ei pyyhkinyt pois. Hän alkoi lintsata koulusta. Hän ei enää kutsunut luokkatovereitaan kylään. Hän vaelteli päivisin kaupungilla ja tapasi muita ihmisiä, joiden päivät olivat täynnä tyhjiä, vetelehtiviä tunteja. Hän tutustui kotoa karanneisiin tyttöihin ja lastenkodista karanneeseen poikaan, imppasi näiden kanssa liimaa Kaivopuiston kallioilla ja katsoi, miten taivaalla lentävät lokit näyttivät siltä kuin pelaisivat rugbyä.

Hän joi paljon ja poltti paljon pilveä, kutsui kotiinsa paljon tuntemattomia miehiä ja heräsi näiden vierestä joka kerta yksinäisempänä kuin ennen.

Yksi näistä miehistä oli erilainen kuin muut. Hänen nimensä oli Janne Mattila. Hänellä oli paksu pörröinen tukka, Saksan armeijan vanha maihinnousutakki ja pitkät, kapeat sormet. Hän kirjoitti iltaisin Johannan selkään runoja niin kauan, että tämä nukahti ja soitti kitaraa hiljaa silloin, kun Johanna itki eikä osannut selittää miksi. Janne oli Johannaa kymmenen vuotta vanhempi, kirjoitti runoja ja liftasi ympäri Eurooppaa. Johanna jätti lukion kesken ja lähti Jannen mukaan, lauloi Doorsia Pariisin siltojen alla ja ajatteli, että elämä voisi olla myös tällaista, loputonta tarttumista ohikiitäviin hetkiin, keveyttä, joka ei muuttuisi raskaaksi.

Johanna eli Jannen kanssa neljä kiihkeää, riitaisaa, intohimoista ja onnellista vuotta. He asuivat kaduilla Prahassa, Budapestissa, Pariisissa ja Lontoossa, soittivat ja lauloivat kaduilla, tekivät tulitaidetta ja suuria saippuakuplia, joiden perässä lapset juoksivat Seinen rannalla, myivät Jannen kirjoittamia runoja sydämensä särkeneille tai juuri rakastuneille ihmisille, joivat paljon ja söivät vähän, mutta eivät koskaan saaneet krapulaa.

21-vuotiaana Johanna alkoi yhtäkkiä voida huonosti. Hän, joka jaksoi kävellä kaupunkien halki ja tanssia aamuun asti oli yhtäkkiä lopen väsynyt, kärttyinen ja raskas. Hän teki raskaustestin milanolaisen leirintäalueen vessassa ja näytti auringonlaskua teltan ovelta katsovalle Jannelle tikun, jossa oli kaksi punaista viivaa.

”Mä en halua lasta”, Janne sanoi. ”En missään nimessä.”

”Mä haluan”, Johanna sanoi yllätykseksi myös itselleen. ”Mä haluan tämän lapsen.”

He erosivat ystävinä. Johanna lopetti juomisen ja polttamisen, palasi Suomeen mumminsa asuntoon, maalasi seinät kermanvalkoisiksi ja hankki kirpputorilta pienen valkoisen kehdon. Kun hän tunsi lapsen ensimmäiset liikkeet sisällään, keveät kuin kalan pyrstön heilahdus, hän tunsi ensimmäistä kertaa koskaan, ettei ole maailmassa yksin.

Kun sumuiset, alkoholin hämärtämät vuodet olivat ohi, Johanna kiinnostui maailmasta eri tavalla kuin ennen. Hän oli kiinnostunut kaikesta ympärillään, lähellä ja kaukana. Hän luki uutisia ja analyysejä, perehtyi verotukseen ja lasten ja vanhusten asemaan, ilmastonmuutokseen, kehitysapuun ja ihmisoikeuksiin, maailman konflikteihin ja rauhanneuvotteluiden etenemiseen. Häntä harmitti hukatut vuodet, se miten hän oli elänyt Jannen kanssa kuin mitään muuta ei olisi, kuin olisi vain loputon nykyhetki ja he kaksi, toisissaan roikkuvat, päihteiden sumentamat ihmiset. Nyt hän halusi katsoa itsestään kauas, selvittää, mitä maailmassa tapahtuu ja kertoa siitä muille.

Hän, joka ei ollut koskaan aikaisemmin tiennyt, mitä elämässään haluaisi tehdä, hankki Kallion kirjastosta journalistiikan pääsykoekirjat ja alkoi lukea niitä kyljellään sohvalla, tunnustellen vatsassaan kasvavan Oonan liikkeitä. Pikkusisko Minna, jota Johanna oli alkanut tavata pitkästä aikaa raskaaksi tultuaan, työnsi Oonaa vaunuissa sillä aikaa, kun Johanna oli pääsykokeissa. Ja Johanna ja Minna söivät jäätelöä puistossa sinä päivänä, kun Johanna kuuli pääsykokeiden tulokset, aurinko paistoi ja Oona pötkötti viltillä heidän välissään.

Välillä Minna hoiti Oonaa myös silloin, kun Johanna kävi luennoilla, välillä Johanna lähti luennolle Oona kantoliinassa, tunsi vauvan hengityksen ihoaan vasten ja kuunteli luentoa sananvapauden merkityksestä. Hän oli niin onnellinen ja niin läsnä, että tuntui kuin hänen sisällään hehkuisi aurinko.

Kun Aila kuuli Oonasta, hän halusi päästä Johannan elämään taas. Hän tarjoutui hoitamaan vauvaa ja joskus, silloin kun kenellekään muulle ei sopinut, Johanna antoi Oonan Ailalle muutamaksi tunniksi. Mutta hän oli silloin aina hermostuneempi kuin muulloin, tunsi vatsassaan kipua, joka hellitti vasta, kun Oona oli hänen sylissään ja äiti lähtenyt pois ja kun hän oli tuulettanut kotoa äidin hajuveden tuoksun.

Kun Oona kasvoi, hän vietti paljon aikaa tätinsä ja serkkujensa kanssa ja Minnan perheestä tuli hänelle toinen perhe, meluisa, sotkuinen ympäristö, jossa hän nauroi enemmän kuin äidin kanssa koskaan, jossa hän riiteli äänekkäämmin ja halasi lujemmin ja nukkui paremmin kuin kotona. Aila-mummi jäi hänelle etäiseksi ja Johanna tiesi, että äiti oli tästä onneton ja syytti häntä, vaikka ei koskaan puhunut asiasta mitään.

Pakkanen on kiristynyt. Johanna nostaa takin kaulukset ylös, liukastelee jäisellä kadulla ja puristaa puhelinta kohmeisin sormin.

Äiti vastaa heti. Jännitys on kivipallo Johannan vatsassa, painava ja kylmä. Hän on minun äitini, Johanna toistaa itselleen. Ei minun tarvitse pelätä häntä.

”Sä pyysit soittamaan”, Johanna sanoo niin rauhallisesti kuin pystyy, yrittää kuulostaa tavalliselta tyttäreltä soittamassa tavallisen puhelun äidilleen.

”Mitä ihmettä sinä ajattelit!” Äiti huutaa Johannalle. ”Annat jonkun naurettavan huhun pilata nuoren poliitikon maineen!”

”Mistä sä puhut?” Johanna kysyy.

”Se oli järkyttävä ohjelma!” äiti huutaa. ”Millä oikeudella sinä mustamaalaat toista ihmistä noin! Olet samanlainen kuin ne toimittajat, jotka tappoivat Dianan ja Dodin.

Jää leviää Johannan sormista käsivarsiin ja kaulaan. Äiti ei ole koskaan, ei yhtä ainutta kertaa, sanonut hänen työstään mitään.

”Miksi sä olet noin tolaltasi?” Johanna kysyy. ”En edes tiennyt, että katsot minun ohjelmaani.”

”En yleensä katsokaan. Katson mieluummin jotain hauskaa. Mutta tämän vieraan halusin nähdä.”

”Miksi?” Johanna kysyy.

”En halua selittää puhelimessa”, äiti sanoo. ”Voitko tulla tänne nyt?”

Äiti asuu edelleen Johannan lapsuudenkodissa. Johanna on käynyt siellä vain harvoin sen jälkeen, kun muutti pois, viemässä tai hakemassa Oonaa. Koti on yhä samanlainen kuin lapsuudessa, hänen ja Minnan huoneet koskemattomat. Olohuoneen tapetissa on Minnan tekemä piirustus, keittiön matossa vispipuuron vuosia sitten jättämä tahra. Isä on halvaantunut ja asunut vuosia hoitokodissa, mutta äiti käy katsomassa tätä joka päivä, kantaa ruokaa, lehtiä ja puhtaita vaatteita, kulkee kodin ja hoitokodin väliä kumaraisena, itseään vanhemman näköisenä. Joka kerta lapsuudenkodista lähtiessään Johanna on pitkään ahdistunut, niin kuin lapsuuden hänen elämäänsä jättämä varjo tummuisi hetkeksi, peittäisi näkyvistään kaiken, minkä hän on rakentanut itseään varten, kaiken, mikä tekee hänet onnelliseksi.

”Mun täytyy mennä Oonan luo nyt”, Johanna sanoo. ”Mennään huomenna lounaalle.”

Oona on vielä hereillä, kun Johanna menee kotiin. Tyttö istuu sohvannurkassa yöpaita päällä ja pyyhe pään ympärille kiedottuna, suihkunraikkaana lukemassa kirjaa.

”Se sun ohjelma oli paras ikinä!” Oona sanoo, kun Johanna istuu hänen viereensä, halaa tyttöä lujasti kuin ei olisi nähnyt tätä pitkään aikaan.

”Kiitos kulta. Sä olet ensimmäinen, joka sanoo noin.”

”Kaikki mun kaverit on ihan liekeissä siitä. On jo aika, että joku ottaa seksuaalisen väkivallan tosissaan!” Johanna halaa tytärtään uudestaan, tuntee Oonan sydämen lyönnit.

”Sä olet maailman ihanin tyttö”, Johanna sanoo hiljaa. ”Olen maailman onnellisin susta.”

”Mutsi hei, älä oo pateettinen!” Oona sanoo ja nousee, pudottaa märän pyyhkeen mytyksi lattialle. Toisin kuin yleensä, Johanna nostaa sen Oonan puolesta ja vie kylpyhuoneeseen kuivumaan.

”Televisiotoimittajan rimanalitus.” ”Sydänmaa sortui juoruihin.” ”Miesviha leimusi televisiossa.” Johanna Sydänmaa odottaa äitiään Fazerin kahvilassa lehtien keskellä. Jokainen lehti kertoo jotakin hänestä, vaikka kukaan ei ole haastatellut häntä. Pääkirjoituksissa kerrotaan, että Johanna on henkilökohtaisesti katkera Peter Knorringille. Niissä sanotaan, että hän julkaisi väitteen Knorringin nuoruudessa tapahtuneesta raiskauksesta ilman riittävää näyttöä ja että jos Knorring nostaa aiheesta oikeusjutun, Johanna häviää varmasti. Johanna yrittää hengittää rauhallisesti lukiessaan lehtiä, antaa ilman kulkea palleaan ja takaisin, keskittyä hengitykseen.

”Älä mene netin palstoille”, Oona sanoi hänelle aamulla ja hän lupasi olla menemättä, ainakin tänään, ainakin ennen kuin hän ja Sairanen ovat sopineet jatkosta. Sähköpostit ja Facebookin muut-kansioon tulleet viestit hän luki, niissä häntä haukuttiin huoraksi, miesvihaajaksi, natsiksi ja hulluksi ja toivottiin, että joku opettaisi, miltä raiskaaminen tuntuu ja raiskaisi hänet itsensä tai hänen tyttärensä. Johanna otti suorista uhkauksista kuvakaappaukset ja teki rikosilmoituksen poliisille, muihin hän vastasi asiallisesti, niin kuin hän vastaa kaikkiin saamiinsa viesteihin.

Aila Sydänmaa tulee kahvilaan samassa takissa, jota on käyttänyt vuosia silloin, kun haluaa pukeutua paremmin. Aila vilkuilee ympärilleen kuin pelkäisi jotain, Johanna nousee ja vilkuttaa äidilleen, tajuaa samalla, että ehkä äiti pelkää juuri häntä, lähes ventovieraaksi muuttunutta tytärtä.

”Mä tarjoan”, Johanna sanoo äidilleen ja tekee tälle jonkinlaisen halauksen ja taputuksen sekaisen eleen, koskettaa harteita nopeasti ja hankalasti.

”Minulle riittää kahvi”, äiti sanoo. Johanna puree huultaan ollakseen vastaamatta jotain ikävää äidin ikuisesta pyrkimyksestä olla näkymätön ja vaatimaton.

”Täällä on hyvät keitot”, Johanna sanoo ja yrittää kuulostaa ystävälliseltä. ”Mä otan sellaisen, olisi kiva, jos söisit mun kaverina lounasta.”

Äiti kurkistaa buffetpöydän keittoja tyytymättömän näköisenä, antaa silti Johannan maksaa ja kantaa tarjottimella pöytään kolme keittolautasta ja monta paksua siivua leipää.

”Sinun täytyy perua se Knorringin juttu”, äiti sanoo heti, kun he ovat päässeet istumaan, katsoo Johannaa silmiin ja sekoittaa keittoa lautasella.

Kun Johanna oli lapsi, hän toivoi aina, että äiti saisi jostain rohkeutta ja päättäväisyyttä. Hän toivoi, että äiti jonakin päivänä alkaisi suojella itseään, häntä ja Minnaa, että äiti uskaltaisi jättää isän ja loisi hänelle ja Minnalle kodin, missä ei koko ajan tarvitsisi pelätä. Sitä ei tapahtunut koskaan, ja vuosien varrella äidin alistuvaisuus ja pelokkuus alkoivat kuvottaa Johannaa. Hänestä äidin alistuminen oli itsekästä, itseensä käpertymistä, alistumalla isän väkivallalle äiti kieltäytyi olemasta aikuinen ja antamasta hänen ja Minnan olla lapsia. Äidin käytös ällötti häntä ja hän piti ainoana vaihtoehtona pysyä tästä kaukana, pakottaa itsensä olemaan vahva, itsenäinen ja rohkea, nainen, jota kukaan ei uskaltaisi edes yrittää alistaa.

”Kuulitko?” äiti kysyy. ”Sinun täytyy ilmoittaa, että olet väärässä sen Knorringin asiassa.”

Johanna ei ole koskaan nähnyt äitiään tällaisena. Hän ei ole koskaan kuullut äidin vaativan keneltäkään mitään. Se, että äiti nyt istuu häntä vastapäätä kahvilassa, hattu päässä ja katkarapukeittoa suupielessä ja tekee hänen työhönsä liittyviä vaatimuksia, on samaan aikaan käsittämätöntä, raivostuttavaa ja absurdin huvittavaa.

”Mistä sä oikein puhut?” Johanna kysyy.

”Sinun täytyy perua se juttu ja pyytää Peteriltä anteeksi.”

”Peteriltä? Mistä lähtien Peter Knorring on ollut sulle Peter?”

Äiti puristaa huulensa tiukoiksi ja oikaisee huiviaan. Johanna ajattelee hetken, että hän lähtee, että heidän keskustelunsa oli tässä. Sitten äiti siirtää keittolautasen syrjään ja selvittää kurkkuaan pitkään.

”Kun sinä olit pieni, olin vähän aikaa pankissa töissä”, äiti sanoo.

”En mä muista sellaista.”

”Olit silloin tosi pieni, mummi hoiti sinua kotona.”

”Niin?”

”Viihdyin siellä hyvin. Se oli kiva työpaikka, sain arvostusta ja jotenkin… tilaa olla ja ajatella.”

”Mitä sä siellä teit?”

”Olin johtajan sihteeri.”

Johanna laskee lusikan lautaselleen ja katsoo äitiä. Äiti näyttää hetken erilaiselta kuin ennen, varmemmalta ja päättäväisemmältä. Nuorena äiti oli valtavan kaunis. Jos hän pitäisi huolta itsestään, jos uskaltaisi elää ja nauttia elämästä, hän olisi kaunis yhä.

”Ja se johtaja oli?” Johanna kysyy, vaikka arvaa jo.

”Wilhelm Knorring.”

Johannalla ei ole enää nälkä. Hän siirtää lautasensa sivuun, juo vettä ja sulattelee uutista. Hänen äitinsä tuntee Wilhelm Knorringin, Peter Knorringin isän, miehen, joka painosti nuoren, poikansa pois. Hänen äitinsä tuntee miehen, joka kirjoitti ne kirjeet. Hänen äitinsä tuntee miehen, joka Maiju Salmelan mukaan oli kaupungin pelottavin mies, häikäilemätön peluri, joka ei arastellut käyttää asemaansa muita vastaan.

”Onko Wilhelm ollut suhun yhteydessä?” Johanna kysyy. ”Sekö tätä vaatii?”

Aila pudistaa päätään.

”Ei. Minä vaadin tätä.”

”Mutta en mä sellaista voi tehdä”, Johanna sanoo.

”Sinun on pakko”, Aila sanoo niin tiukasti, että Johanna nielaisee vettä väärään kurkkuun. Olisipa hän nähnyt tuon puolen äidistä joskus lapsena, silloin, kun se olisi ollut tärkeämpää kuin mikään muu.

”Mä teen kaikki ohjelmaan liittyvät päätökset yksinomaan journalistisin perustein”, Johanna sanoo ja hänen äänensä on kiihtynyt, vaikka hän keskittyy hengittämiseen. ”En mä voi antaa kenenkään painostaa itseäni. En edes sun.”

”Minä en pyytäisi tätä, ellei minulla olisi erittäin hyvä syy”, Aila sanoo hiljaa.

”Mikä se on?” Johanna kysyy.

”En voi sanoa”, Aila vastaa. ”Sinun täytyy luottaa minuun.”

Enhän minä edes tunne sinua. Niin Johannan tekisi mieli sanoa. Sinä olet minun äitini, mutta ei minulla ole aavistustakaan siitä, kuka sinä olet. Miten sinä kehtaat tulla kaikkien näiden vuosien jälkeen ja vaatia minua luottamaan itseesi? En ole koskaan elämässäni voinut luottaa sinuun missään, miten sinä voit yhtäkkiä vaatia sellaista?

”Ei tällä asialla ole mitään tekemistä luottamuksen kanssa”, Johanna sanoo ääneen. ”Tämä on mun työtä. En voi antaa ulkopuolisten vaikuttaa siihen, mitä päätöksiä teen.”

”Minä olen sinun äitisi.”

”Tässä asiassa sä olet ulkopuolinen.”

Aila Sydänmaan alahuuli vapisee. Hän puraisee huultaan ja puristaa kätensä nyrkkiin.

Aila nousee. Tuoli kaatuu, viereisessä pöydässä istuva huoliteltu nainen kääntyy katsomaan heitä, Johanna hymyilee jäykästi.

”Minä toivoin, että sinussa olisi edes hitunen inhimillisyyttä”, Aila sanoo ja nielee itkua puhuessaan. ”Mutta sinä olet juuri sellainen kuin pelkäsin, jääkylmä ihminen, joka ajattelee vain työtä.” Sanat iskevät lyönteinä Johannan kasvoihin. Hän nostaa äidin kaatuneen tuolin ja katsoo, miten äiti harppoo kahvilan ovelle, törmää kahvikuppia kantavaan mieheen ja sopertaa anteeksi, lähtee eikä enää katso taakseen.

Johanna on taas lapsi. Minna on hänen sylissään sängyssä, hän kuiskaa pikkusiskon korvaan satua ja kuuntelee, miten isän ja äidin äänet kiihtyvät seinän takana, miten tuoli kolahtaa ja äiti yrittää puheella rauhoittaa isää. ”Minä pidän sinusta huolta”, hän kuiskaa Minnalle. ”Minä vien sinut asumaan prinsessalinnaan, ja me syömme aamiaiseksi mansikoita ja jäätelöä.”

Johanna taittaa lehdet laukkuunsa, napittaa takin ja lähtee. Pöydällä on neljä lautasellista jäähtynyttä keittoa ja äidin koskemattomat, paksusti voidellut leivät.

Toimistolla Johannaa odottaa ruusu. Sen vieressä on käsinkirjoitettu kortti. Luin lehdet tänään. Käsittämättömiä kirjoituksia. Tuhat kiitosta sinulle rohkeudesta ja voimia kaikkeen, mitä seuraavaksi tulee. Olen valmis kaikkeen, mitä minulta vaaditaan, myös todistamaan oikeudessa. Ensimmäistä kertaa sen tapahtuman jälkeen minusta tuntuu, että hengitys kulkee vapaasti. Paino, jota olen kantanut kaikki nämä vuodet, on poissa. Kiitos. Maiju Salmela.

Johanna lukee kortin monta kertaa, tallettaa sen sanat ajatuksiinsa. Paino, jota olen kantanut kaikki nämä vuodet, on poissa. Hän ajattelee, että siitä tässä on kyse. Jos seksuaalinen väkivalta halutaan ottaa vakavasti, se on otettava vakavasti. Ja silloin toimittajan, joka saa riittävällä näytöllä tietää vallankäyttäjän menneisyydessä tapahtuneesta väkivallanteosta, pitäisi pystyä perustelemaan jutun julkaisematta jättäminen erityisen hyvin. Hänellä ei tässä tilanteessa ollut sellaisia perusteita.

Hän juo lasin vettä, avaa koneen ja ilmoittaa Sairaselle olevansa valmis palaveriin tämän kanssa.

”Aloitetaan vartin päästä”, Sairanen kuittaa. ”Mulla on yksi tärkeä puhelu kesken.”

Johanna vastaa muutamaan sähköpostiin ja vilkaisee kelloa. Ennen palaveria hän ehtii vielä soittaa pikkusiskolleen Minnalle. Äidin sanat kaikuvat hänen päässään. En pyytäisi tätä, jos minulla ei olisi siihen erittäin hyvä syy.

Minnalla on kolme suloista lasta, ihana aviomies ja koti, jonka pihalla kasvaa tomaatteja ja sisällä tuoksuu vastaleivottu leipä. Minna on töissä lastentarhanopettajana ja hänen seurassaan myös Oona rentoutuu tavalla, joka on aina herättänyt Johannassa arvostuksen lisäksi hivenen kateutta.

Minna on lämmin ja rento tavalla, jota hän ei koskaan osaisi olla, hän on ollut miehensä kanssa lähes kaksikymmentä vuotta ja näyttää silti tämän seurassa vastarakastuneelta. Hän puhuu avoimesti ja nauraa paljon, tekee aamiaiseksi pannukakkuja ja korjaa Oonan vaatteet, joita Johanna ei ehdi eikä osaisi korjata. Äiti on aina rakastanut Minnaa enemmän kuin Johannaa, ja Minna kutsuu äidin yhä jouluksi kotiinsa, Johanna viettää joulut Oonan kanssa kahden.

Johannalle Minna on rakas pikkusisko, mutta vuodet, jolloin hän asui yksin eivätkä he tavanneet lainkaan, jättivät heidän välilleen jotain hankalaa, josta ei puhuta suoraan, mutta joka välillä puskee esiin.

”Mä puhuin just mutsin kanssa”, Minna sanoo ja kuulostaa siltä kuin olisi lenkillä. ”Ajattelinkin, että sä soittaisit.”

”Puhuiko se siitä Knorringin jutusta?” Johanna kysyy.

”Puhui. Sun täytyy perua ne väitteet.”

”Ei ne ole mitään väitteitä”, Johanna sanoo ja kiihtyy taas. ”Miksi ihmeessä te molemmat olette yhtäkkiä mun duuniasioiden kimpussa?”

”Kertoiko äiti sulle Wilhelm Knorringista?” Minna kysyy.

”Kertoi. Että se oli sen pomo.”

”Eikö muuta?”

”Mitä muuta?”

”Wilhelm Knorring oli äidille enemmän kuin pelkkä pomo”, Minna sanoo hiljaa.

Johanna istuu. Tuntuu, että huone hänen ympärillään alkaisi liikkua, seinät liukua lähemmäksi toisiaan. Huone on yhtäkkiä kuuma ja ahdas, hän avaa ikkunan saadakseen happea.

Johanna sulkee silmänsä. Hän näkee äidin, kauan sitten kauniin naisen, josta elämä on tehnyt miltei näkymättömän. Hän ei tiedä äidistään mitään. Ja silti, hän luuli tietävänsä. Luuli edes aavistavansa, millainen tämän elämä on ollut.

Johannan kurkkua kuivaa.

”Mitä sä tarkoitat?” hän kysyy. Ääni kuulostaa vieraalta, toisenlaisen ihmisen ääneltä.

”Äidillä ja Wilhelm Knorringilla oli suhde.”

Johanna puristaa pöydän kulmaa.

Huoneen ovi avautuu.

Jaakko Sairanen kurkistaa sisään.

”Aloitetaan palaveri”, Sairanen sanoo. ”Mulla on vähän ikäviä uutisia.”

Jatkuu päivittyy joka lauantai.

Lue myös

Edellinen osa

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.