Johanna ja Rane eivät tunnu saavan toisistaan tarpeekseen. Mutta on paratiisissa varjojakin – siitä kertoo pihalle kaartava paloauto.

Aikaisin aamulla Johanna havahtui siihen, että Ranen käsi hakeutui hänen kummulleen. Hän oli leikannut häpykarvansa niin lyhyiksi, että hänen herkin paikkansa kohosi suojattomana niiden keskeltä. Miehen sormet osuivat siihen heti. Johannan ei tarvinnut teeskennellä nukkuvaa, sillä hän oli vieläkin aivan unessa.

Rane painautui vasten Johannaa. Miehen vartalo oli niin kuuma, että Johannakin alkoi hiostua. Hän käänsi päätään ja etsi miehensä huulia. Mies käänsi hänet ympäri. Johanna makasi miehen alla litistyneenä. Rane yhtyi häneen ensiksi hellästi, mutta sitten kiihko tempaisi hänet mukaansa. Jälkeenpäin he vajosivat hikisinä sylikkäin yhdessä takaisin uneen.

Hän käänsi päätään ja etsi miehensä huulia.

Kun Johanna seuraavan kerran heräsi, Rane oli jo lähtenyt töihin. Johanna keitti kahvia hymyillen itsekseen. Aamurakastelu oli ollut oikein kaunis syntymäpäivälahja.

Johanna pisti Tassulle kissanruokaa kuppiin. Sen vatsa oli jo suorastaan valtava ja keinahteli puolelta toiselle, kun kissa lyllersi kupille. Tassu ei paljon lähtenyt kuistilta kauemmaksi, mitä nyt joskus makasi varjossa syreenipensaan alla ja läähätti suu auki kuin koira.

Lapsia ei alkanut kuulua aamiaiselle, vaikka Johanna kuinka monta kertaa kutsui. Kun Johanna oli juonut kahvinsa, hän kiipesi yläkertaan katsomaan, missä muksut luurasivat. Kivi istui tyynesti tietokoneensa edessä ja kävi amerikkalaisten puolella toista maailmansotaa saksalaisia vastaan. Singot räjähtelivät ja kranaatit kaivoivat taistelutantereeseen suuria kuoppia. Sotilaat kuolivat poteroihinsa karmeasti parahtaen. Suvituuli puolestaan makasi mahallaan sängyllään ja pelasi jotain värikästä ja piipittävää peliä kännykällään.

– Ei herranen aika, joko te unohditte, että tämän piti olla pelitön viikko? Nyt sodat seis välittömästi!

– Ei äiti, en mä voi nyt lopettaa, mun pitää kuolla ensin, Kivi huudahti.

– No kuole sitten äkkiä, Johanna puuskahti. – Muussa tapauksessa sinun huoneestasi katkeaa sähkö kymmenen minuutin päästä. Ja sinä tyttö lopetat heti.

Suvituuli totteli kuuliaisesti ja tuli alakertaan aamiaiselle Johannan kanssa. Kivikin rymysi portaat alas ennen kuin kymmenen minuutin jatkoaika päättyi ja äkillinen sähkökatko olisi alkanut.

Postiauto ajoi varhain heidän laatikolleen. Johanna käveli hakemaan päiväpostin ja ilahtui, kun hänen lähettämänsä postikortti tuli jo perille. ”Terveisiä Tirrilästä!” Johanna katseli kuvaa ja luki viestiä hymyillen kuin sen olisi kirjoittanut joku muu. Hän pakkasi kortin makuuhuoneen lattialla avoimena lojuvaan matkalaukkuun, ettei kortti unohtuisi apartomentoon, kun he lähtisivät sieltä.

Sinä päivänä Johanna aikoi viedä lapset ikivanhaan roomalaiseen kylpylään. Mutta koska he eivät olleet Falirákissa eivätkä Italiassa eivätkä missään paikassa, jonka lähiseudulla olisi roomalaisia kylpylöitä koskaan ollutkaan, ikivanhan roomalaiskylpylän sijasta heidän oli tyydyttävä uudehkoon nokialaiskylpylään.

Ennen lähtöä Johanna käänsi lämmityksen termostaatit kolmeenkymmeneen. Niin luotiin aitoa välimerellistä tunnelmaa. Kesälomareissuilla oli aina pieni kysymysmerkki, toimisiko hotellin ilmastointi tehokkaasti, vai kitisikö hotellihuoneen katossa ainoastaan joku laiskasti läpsyvä tuuletin, joka piti kyllä armotonta mekkalaa, vaan ei viilentänyt huonetta.

He käyttäisivät paikallisväestön suosimaa joukkoliikennettä.

Johanna jätti autonsa pihalle. Ei heillä olisi ollut autoa käytössään Falirákissakaan, vaan he käyttäisivät paikallisväestön suosimaa joukkoliikennettä. Ensin he pyöräilivät reput selässä rautatieasemalle, lukitsivat pyöränsä ja menivät junalla Tampereelle. Sieltä he jatkoivat linja-autolla Nokialle.

He olivat käyneet kymmenet kerrat kylpylässä, ja Johanna tiesi hyvin, millä pysäkillä heidän pitäisi jäädä pois. Kun Edenin pysäkki lähestyi, Johanna istui paikoillaan ottamatta yhtään askelta. Oli mukavan kutkuttava tunne pakottaa oma vartalo istumaan paikallaan, kun toinen puoli komensi jo hyppäämään kiireesti bussista pois.

– Äiti, eikö meidän olisi pitänyt jo jäädä tässä pois? Mehän mentiin jo kylpylän ohi, Kivi kysyi huolestuneena.

– Oi, niinpä mentiinkin! No me vähän eksyttiin ja ajettiin harhaan oudolla seudulla, Johanna sanoi iloisesti. – Eikö olekin jännittävää? Jäädään seuraavalla pysäkillä ja kävellään takaisin.

– Saanko minä painaa nappia? Suvituuli kysyi.

– Et sinä osaa, Kivi väitti.

– Paina vain. Voit vaikka jo painaa.

Suvituuli painoi nappia ja istui tärkeänä takaisin paikoilleen.

– Osasinpas!

Kun he talsivat tien reunassa takaisin kohti kylpylää, Johanna muisteli niitä kertoja, jolloin he ulkomaanmatkallaan etsivät jotain nähtävyyttä onnettomien kartanriekaleiden tai käsin piirrettyjen lappusten varassa. Jos Johanna pyysi neuvoa paikalliselta, tämä lähti kyllä mielellään auttamaan, mutta ei vienytkään perille sovittuun kohteeseen, vaan kuljetti ”serkkunsa” rättikauppaan ostamaan hellevaatteita. Siksipä Johanna ei kysynyt nytkään neuvoa paikallisilta, mahdollisesti petollisilta nokialaisilta, vaan päätti osata paikalle ihan itse.

Suvituuli ja Kivi osasivat uida jo hyvin. Kivin kanssa Johanna ja Rane olivat käyneet vauvauinnissa, mutta Suvituulin kanssa eivät. Sen sijaan he olivat käyneet Edenissä siitä asti, kun Suvituuli oli ollut kolme kuukauden ikäinen. Kivi oli ollut Ranen käsivarsilla ja Johanna oli pitänyt Suvituulia sylissä. Tyttö oli potkutellut ja hohottanut, kun lämmin vesi oli tuntunut niin mukavalta. Lapset olivat oppineet rakastamaan vettä aivan yhtä paljon kuin Johannakin.

He kiersivät ensiksi yhdessä kaikki vesiliukumäet ja porealtaat. Tasatunnilla he kelluivat aaltokoneen aalloissa kuin Välimeren mainingeissa. Johanna pisti silmät kiinni ja puristi reunaköyttä. Hän antoi aaltojen kannatella ja huojuttaa aivan kuin hän olisi ollut meressä ristiaallokossa. Sitten he kiersivät vesihierontapisteet ja menivät uudelleen vesiliukumäkeen. Kun Johannaa alkoi väsyttää rappusten kapuaminen, hän sanoi lapsille menevänsä istumaan ulkoaltaalle.

– Me tullaan sinne myöhemmin, Kivi lupasi.

– Kyllä me sut löydetään, Suvituuli varmisti.

Johanna sukelsi viileään veteen ja pääsi muovihelttojen alta ulkoaltaaseen. Sen reunoilla oli pöytiä ja tuoleja, mutta ikävä kyllä sinne ei saanut viedä mitään juotavaa. Jokuhan voisi kaataa juomansa uimaveteen ja tulla känniin tai antaa ylen tai mitä lie. Johannaa huvitti ja harmitti samaan aikaan, että suomalaisia pidettiin niin avuttomina törttöinä alkoholin kanssa, ettei heille voinut suoda mahdollisuutta juoda yhtä ainutta olutta, siideriä tai drinkkiä muuten kuin tarjoilijatytön välittömän ja jatkuvan silmälläpidon alaisena.

Ihmisiä istui ottamassa aurinkoa altaan reunalla. Johanna nousi vedestä altaan reunalle ja jäi polskimaan säärillään vettä.

– Helou! hän tervehti pariskuntaa, joka istui häntä lähinnä. – How are you?

– Very well, thank you, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen mies vastasi.

Johanna päätteli heidän ulkonäöstään ja miehen sorahtavasta aksentista, että he olivat venäläisiä. Mies oli suurin piirtein Johannan ikäinen, ja rouva oli tummahiuksinen, miestään reilusti nuorempi ja kaunis kuin mikä. Hoikka, suorastaan nälkiintynyt. Hän hymyili Johannalle oikein ystävällisesti, mutta ei sanonut mitään. Hänellä oli pikkiriikkiset, paljettikoristeiset bikinit ja paljon kultakoruja yllään. Miehellä oli käsivarsissaan sinisiksi länteiksi levinneitä epämääräisiä tatuointeja, jotka mahdollisesti esittivät ortodoksiristejä, nimikirjaimia, vuosilukuja, kirkuvaa kotkaa ja sipulikirkkoa. Johanna luki hetken miehen ihoa kuin sanomalehteä. Kuvia ei taatusti ollut tehty tatuointikoneella, vaan ne oli hakattu käsin. Ehkä venäläisessä vankilassa? Johanna päästi mielikuvituksensa ryöpsähtämään valloilleen.

Johanna päätti olla tällä kertaa sveitsiläinen. Nyt ei ehkä kannattanut olla jenkki, eikä hollantilainenkaan, kun hollantilaisten kansoittaman malesialaiskoneen alasampuminen kuumensi yhä tunteita puolin ja toisin. Toisaalta saksalaisten kanssa venäläisillä oli vanhaa kiistaa, kun taas kaikki EU-maat pitivät Venäjää kauppasaarrossa. Ehkä hänen olisi ollut parasta olla ihan suomalainen, mutta sitä hän ei voinut tänään olla, koska hän oli turisti all inclusive -lomalla.

Hän aloitti keskustelun englanniksi, ja mies vastaili hieman lyhytsanaisesti. Ehkä englannin puhuminen oli hänelle vähän työlästä. Hän sai kuulla, että tämä oli jo toinen kerta, kun he vierailivat Suomessa.

Johanna alkoi kauhistella, kuinka kallista Suomessa kaikki oli. Ruoka, varsinkin ravintoloissa, ja erityisesti juomat. Venäläismies, Oleg nimeltään, ei oikein lämmennyt tälle aiheelle. Ilmeisesti hänellä oli rahaa niin paljon, etteivät Suomen korkeat hinnat tuntuneet missään.

– Ainahan se on kallista, kun matkustaa, Oleg sanoi englanniksi.

– Oletteko te matkustaneet paljon? Johanna kysyi.

Mies nyökkäsi ja kertoi heidän matkustavan aina, kun tilaisuus tuli. He olivat käyneet jo Virossa, Latviassa, Liettuassa, Ranskassa ja Kreikassa, ja seuraavaksi he aikoivat mennä Kanarian saarille. Olegin vaimo Raisa katseli kauniilla vihreillä silmillään ja osallistui keskusteluun hymyilemällä nätisti. Johannalle ei käynyt selväksi, eikö Raisa osannut englantia vai eikö hän vain muuten tahtonut avata suutaan.

Suvituuli ja Kivi tulivat ulkoaltaalle ja huusivat Johannalle:

– Äiti, äiti, me laskettiin kahdestaan autonrenkaalla mustassa liukumäessä!

– Se oli ehdottomasti kielletty! Johanna suuttui ja unohti olevansa sveitsiläinen matkailija. – Minähän sanoin, ettette saa mennä yhdessä sillä! Miksi te ette totelleet äitiä?

– Ei siinä käynyt kuinkaan, ja kivaa se oli. Päästiin tosi lujaa! Tule sinäkin!

– No en varmasti tule. Eivät he huvikseen ole pistäneet sitä kieltoa. Siinä voi tapahtua pahoja onnettomuuksia.

– Juu, juu...

Johanna huomasi, että he haistoivat huijauksen, eivätkä pitäneet siitä.

Lapset karkasivat läksytyksen alta pois. Oleg ihmetteli, kuinka Johannan lapset puhuivat jo suomea, ja Johannakin. Hän tunnisti kyllä suomen kielen, sillä hän oli viettänyt paljon aikaa Suomessa bisneksien parissa.

Johanna naurahti häkeltyneenä ja vaihtoi puhekielnesä kiireesti englantiin.

– Lapset oppivat niin nopeasti kielen. He ovat opettaneet minullekin!

Raisan hymy oli hyytynyt. Olegin silmäkulmat kurtistuivat aavistuksen verran. Johanna huomasi, että he haistoivat huijauksen, eivätkä pitäneet siitä.

– Okei, bye-bye now! Have a nice holiday, and see you later! Johanna luikautti heille iloisesti ja lähti lastensa perään. Tämä juttu ei mennyt nyt ihan nappiin, hän ajatteli, mutta minkäs tässä mahtoi. Kaikille turisteille sattui joskus noloja takaiskuja ja tukalia tilanteita.

Johanna etsi lapset käsiinsä ja osti heille kaikille hampurilaiset, limut ja jäätelöannokset, joissa koreili silkkipaperinen sateenvarjo. He herkuttelivat autuaasti ja jäivät hetkeksi istumaan syömisen jälkeen.

– Äiti, sä oot kiva, kun sä toit meidät tänne, Suvituuli sanoi.

– No, juhlistetaan tällä tavalla minun synttäreitäni.

– Hyvää syntymäpäivää, äiti, Kivi sanoi.

– Hyvää syntymäpäivää, toivotti Suvituulikin.

Johanna pörrötti poikansa hiuksia ja suukotti tytärtään otsalle.

Kolmekymmentäkahdeksan vuotta tuli siis mittariin. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa, kun hän oli ollut 16-vuotias, tai kun hän oli täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Niin se aika hurahti, ja jos ihminen ei pitänyt varaansa eikä ollut tarpeeksi rohkea, käteen ei jäänyt mitään mainittavaa elämänkokemusta. Nyt he ainakin voisivat muistella viettäneensä all inclusive -lomaa Suomessa, jos eivät muuta.

Kun lapset olivat pulikoineet kyllikseen ja laskeneet itsensä väsyksiin asti vesiliukumäkiä, he lähtivät pois kylpylästä. Hotellin aulassa he törmäsivät uudelleen Olegiin ja Raisaan. Olegilla oli peililasit, musta nahkatakki ja mustat suorat housut, Raisalla armottoman lyhyt hellemekko. Pariskunta katsoi Johannaa hienoisen varautuneesti. Johanna vain vilkutti, hymyili aurinkoisesti ja toivotti heille uudelleen hauskaa loppulomaa.

Johanna kysyi hotellin vastaanotosta englanniksi bussiaikatauluja, ja sai kuulla paikallisbussin saapuvan hotellin eteen kymmenen minuutin kuluttua. Mikä säkä! He ryntäsivät ulos ja olivat pysäkillä jo odottamassa, kun sinivalkoinen bussi kaarsi kylpylän eteen.

Tampereella Johanna johdatti pesueensa torille. Kauppa kävi kiivaimmillaan. Torikauppiaat möivät uusia perunoita, mustikkaa ja kantarelleja. Johanna osti mansikoita, kirsikoita ja herneitä, ja kun Johanna oli ottanut muutamia valokuvia täpötäysistä, kutsuvan värikkäistä toripöydistä ja thaimaalaisista marjanmyyjistä, he istuivat tyhjälle toripöydälle syömään herkkujaan. Lokit ja pulut tepastelivat heidän jaloissaan ja odottivat saavansa makupalan. Turha toivo, sillä heillä ei ollut nyt pullaa eikä jäätelöä.

He käppäilivät Kauppahalliin. Johanna osti punotut rannekorut itselleen ja Suvituulille. Kivi saa luusta tehdyn sudenhammaskaulakorun, jonka hän pujotti oitis kaulaansa. Johanna hypisteli pellavapyyhkeitä ja osti kaksi astiapyyhkeiksi. Sitten hän halusi ottaa kuvia kauppahallin kalatiskistä. Ikuistetuksi tulivat sinisimpukat, nieriät, valmiit kalapullat sekä huvittunut kauppias itse. Kauppahallista puuttuivat vain kalakauppiaan nilkoissa kiehnäävät kissat, joita Välimeren maiden kalahalleissa oli vaikka myytäväksi asti.

Suvituuli oli niin uupunut riehumisesta kylpylässä että kävelystä kauppahallissa, että hän melkein nukahti seisaalleen. Hänen pienet jalkansa olivat niin poikki, että heidän piti mennä istumaan. Johanna hieroi hänen jalkapohjiaan.

– Lähdetään kotiin seuraavalla junalla, Johanna sanoi.

Lapset olivat enemmän kuin valmiita siihen. Johanna pyysi vielä tuntematonta ohikulkijaa ottamaan heistä yhteiskuvan Tampereen rautatieaseman edessä. Johanna jaksoi hymyillä kuvassa, mutta lapset eivät. Suvituuli nukahti junaan, mutta Kivi oli sen verran kiinnostunut junassa matkustamisesta, että hän malttoi pysyä hereillä. He eivät olleet kovin monta kertaa menneet yhdessä junalla minnekään, sillä he matkustivat yleensä autolla.

Kun he tulivat kotiin, Suvituuli meni sänkyyn nukkumaan. Kivi alkoi katsella Netflixiltä elokuvaa, mutta nukahti sohvalle. Se sopi Johannan suunnitelmiin mainiosti, sillä hän oli tilannut itselleen hieman hemmottelua syntymäpäivänsä kunniaksi.

Jos teki päätetyötä kuten Johanna, kivettyneet hartiat ja selkävaivat olivat itsestäänselviä. Ilman hierojan apua Johanna ei varmaan olisi edes pystynyt tekemään töitä. Yleensä Johanna kävi hierojan vastaanotolla Tampereella, mutta tänään hän halusi jotain erikoista.

Jakke ajoi autolla pihaan sovittuun aikaan kello 16.30. Rane ei ollut tullut vielä töistä. Jakella oli auton peräkontissa taitettava hoitopöytä, jonka hän aikoi koota sisälle. Johanna taas halusi, että hän makaisi Kreikasta ostetulla rantamatolla nurmikolla ja Jakke hieroisi häntä siinä. Sillä tavalla se olisi muistuttanut enemmän aitoa matkakokemusta. Jakke sanoi, ettei hän ikävä kyllä pysty hieromaan sellaisessa asennossa kunnolla.

”Se menee sitten hivelyksi”, Jakke nauroi.

– Se menee sitten hivelyksi, Jakke nauroi. – Sinä tarvitset oikeaa hieromista. Miehesi voi sitten hiplailla sinua illalla.

Johanna ei antanut periksi.

– Mutta kun minulla on all inclusive -loma! Minä tahdon, että minua hierotaan ulkona, auringonpaahteessa, suolaisen tuulenvireen suhistessa sypresseissä ja pinjoissa.

Jakke katseli ympärilleen.

– No ei sulla ole täällä hirveesti sypressejä eikä pahemmin pinjojakaan.

– No ei ole, ei, mutta hieroja sentään on! Etkö sä voisi edes pystyttää sitä pöytää ulos?

Siihen Jakke suostui. Hän kokosi näppärästi pöytänsä omenapuiden katveeseen ja Johanna nousi hoitopöydälle. Koska hänen lihaksensa olivat lämmenneet ja pehmenneet kylpylässä, hieronta tuntui erityisen tehokkaalta.

Johanna makasi hoitopöydällä bikineissään, ja Jakke riisui bikinien yläosan päästäkseen kunnolla käsiksi hänen selkälihaksiinsa. Hän oli tuonut mukanaan hierontaöljyn, ja kun hän alkoi työhönsä, Johannan selkä vain rutisi. Jakke löysi kipeät kohdat selästä kuin pirullisen noitatieteen avulla, ja Johanna kiljahteli kivusta. Hänelle kihosi kyynelet silmiin.

– Tämän päivän piti olla hemmottelupäivä, ei kidutuspäivä! Johanna puuskutti.

– Tykkäät sinä tästä kuitenkin, Jakke sanoi. – Kyllä mä tunnen jo sinut ja sinun selkäsi.

– Niin kai. Muuten vain itken.

– Hyvää syntymäpäivää, Jakke sanoi.

Tunnin päästä Johannan selkä, jalat ja kädet oli hierottu. Jakke kokosi pöytänsä, kävi pesemässä kätensä ja häippäsi. Johannalla olikin jo vähän kiire ryhtyä valmistelemaan syntymäpäiväateriaansa. Hän alkoi marinoida grillattavia lihoja ja pilkkoa salaattia.

Ei kulunut kauan, kun Rane palasi töistä. Tällä kertaa hän ei ajanutkaan Hiluxilla pihaan, vaan kauhakuormaajallaan. Kauhakuormaajan kauhassa oli kauhan kokoinen, pinkkikukkainen kurtturuusupensas juuripaakkuineen.

– Hyvää syntymäpäivää! Rane toivotti. – Mihin kohtaan arvon rouva haluaisi ruusupensaan?

Johanna nauroi.

– Voi kiitos, rakas!

Johanna valitsi tontilta hyvän paikan, ja Rane istutti pensaan niin, että ruusut näkyisivät aina keittiön ikkunasta. Rane kaivoi kuopan kauhakuormaajalla, istutti pensaan ja siloitti maan kuormaajan kauhalla pensaan ympäriltä tasaiseksi.

– Sinä teet tasaisempaa jälkeä kauhalla kuin minä lapiolla, Johanna huomautti.

– Minulla on taikasormet.

– Minä tiedän.

Rane hyppäsi kauhakuormaajan ohjaamosta ja ojensi Johannalle pienen paketin. Johanna avasi sen. Siellä oli kultainen kaulaketju, ja ketjussa suuri kultainen sydän. Rane pujotti sen saman tien Johannan kaulaan. Sydän osui juuri kaulakuopan kohdalle.

– Paljon onnea, rakas! Rane sanoi ja suuteli Johannaa suulle. Johanna kietoi kätensä Ranen kaulalle eikä päästänytkään miehestä ihan heti irti. Johannan polvet notkahtivat, kun hän muisti aamun, ja edellisen illan. Heillähän oli alkanut uusi kuherruskuukausi!

Rane vei kuormaajan takaisin hallille ja tuli kohta Hiluxilla takaisin. Grillaus oli Ranen kunniatehtävä. Hän alkoi grillata pihvejä, mustekalarenkaita ja kalavartaita, ja Johanna kantoi viininlehtikääryleitä, tsatsikia, hummusta, vaaleaa leipää ja fetasalaattia pihalle. Hän oli paistanut uunissa itsetehtyjä yrtti-lohkoperunoita ja tarjosi niiden kanssa tietysti lasten toivomuksesta majoneesikastiketta ja ketsuppia. Onneksi taivas oli pilvetön, eikä sieltä ropsaissut rankkasadetta grilli-illan iloksi. Kivi havahtui sohvalta heidän ääniinsä, mutta Suvituuli nukkui niin sikeästi, että Johannan piti herättää varovasti hänet syömään.

”Nyt olet kyllä ylittänyt itsesi!”

– Ai, miten hyvää! Kivi puuskahti.

– Nyt olet kyllä ylittänyt itsesi, Rane sanoi.

Johanna hymyili mielissään.

– Te sanotte vain...

Hän oli suunnitellut, että tiskin vähentämiseksi he nauttisivat aterian kertakäyttölautasilta. Ruoan jälkeen Johanna heitti lautaset ja muoviaterimet nuotioon, samoin kuin muut palavat roskat. Nuotion pohjalla oli vielä vanhojakin roskia, pahveja ja muovikääreitä, ja yhtäkkiä sankka musta savu alkoi tupruttaa muoviroskista. Savua tuli niin saamaristi, että sitä meni Johannan silmiinkin. Häntä alkoi yskittää ja silmät alkoivat vuotaa vettä. Suvituuli kiljaisi ja juoksi sisälle taloon.

– Nyt on kai kulovaroitus, Rane sanoi.

– Pitäisikö hakea vettä? Kivi kysyi.

– Hae! Rane sanoi. Kivi juoksi hakemaan ämpärin ja alkoi kauhoa vettä pieneen ämpäriinsä kahluualtaasta. Rane juoksi talon taakse avaamaan puutarhaletkun hanaa.

Tuulenpuuska tempaisi yhden palavan lautasen pois nuotiopaikan betonirenkaasta ja lennätti sen maahan. Saman tien tuli levisi kuivalle nurmikolle ja alkoi jo tavoitella heidän puutarhapöytäänsä. Johanna haki kiireesti puutarhaletkun. Hän ruiskutti vettä puutarhapöydälle ja penkeille ja nurmikolle betonirenkaan ympärille. Rane tuli talon takaa ja otti häneltä letkun. Johanna alkoi nostella kastunutta pöytäliinaa pois pöydältä.

Siinä samassa Johanna kuuli paloauton sireenin soivan.

– Jossain on tulipalo! hän huolestui.

Niin oli. Paloauto kaahasi pillit kiljuen heidän kotipihalleen. Kaksi rotevatekoista palomiestä hyppäsi autosta ulos ja kiirehti paikalle. Toisella oli punainen parta aivan kuin hänen leukansa olisi syttynyt palamaan. Suvituulikin uskalsi tulla taas ulos, kun uteliaisuus palomiehiä kohtaan voitti hänen tulta kohtaan tuntemansa pelon.

– Saimme hälytyksen, että täällä palaa, punapartainen palomies sanoi.

– Onneksi palo näyttäisi olevan hallinnassa, toinen palomies lisäsi.

– Kyllähän palokunta on nopea. En minä arvannut, että te olisitte näin nopeita. Kuka soitti, joku naapuriko?

– Minä soitin, Suvituuli sanoi. Hän kääntyi puhumaan palomiehille. – Äiti ja isä ovat aina sanoneet, että pitää soittaa heti hätänumeroon yksykskaks, jos meiltä pääsee tuli irti. Ja nyt äitiltä pääsi.

Palomiehet myökkäsivät totisina.

– No sinä teit siinä aivan oikein. Oikein mallikelpoista toimintaa!

Palomiehet katsoivat, kuinka Kivi ja Rane suorittivat huolellisesti jälkisammutusta, Kivi pienellä turkoosinsinisellä leikkiämpärillä ja Rane puutarhaletkulla.

– No niin, lapset. Te olitte nyt erityisen esimerkillisiä pieniä palomiehen alkuja. Tässä teille kiitokseksi tarrat.

Parraton palomies ojensi lapsille kettutarrat. Ketulla oli palomiehen puku ja kypärä päässään.

– Tämä on merkki siitä, että teissä on hengenpelastajan ainesta. Teillä toimii pelastusrefleksi.

Lapset olivat niin polleina, niin polleina, että Johannakin alkoi hymyillä ylpeänä.

– Kiitos, Suvituuli sanoi hymyillen. Kivi pokkasi oman tarransa oikein kumartaen. Sitten palomies kääntyi aikuisten puoleen.

– Jatketaanpas sitten kesälomaa varovaisemmalla linjalla. Koko maakunnassa on metsäpalovaroitus kuivuuden vuoksi. Avotulen teko on kielletty.

– Ilman muuta, Rane vakuutti.

– Pistetään roskat roskikseen eikä nuotioon, Johannakin komppasi kuuliaisesti. Tiesihän hän, että pensas- ja maastopalot olivat erittäin yleisiä ja vaarallisia myös Välimeren rannoilla, missä rutikuivat pensaikot saattoivat syttyä hellekauden päätteeksi helposti palamaan. Metsiin oli raivattu palokäytäviä, puustosta ja pensaikosta parturoituja kaljuja kohtia, jotta tuli ei pääsisi leviämään hallitsemattomasti.

Kun paloauto oli lähtenyt, Johanna toi pienet hermoja lepuuttavat ouzoryypyt hänelle ja Ranelle.

Kun paloauto oli lähtenyt, eikä savukiehkuraakaan enää noussut tuhkakasasta, Johanna toi pienet hermoja lepuuttavat ouzoryypyt hänelle ja Ranelle. Ne tulivat kyllä tarpeeseen.

Aterian jälkeen he siivosivat yhdessä pöydän. Johannalla oli varattu lapsille yllätys. Johanna on pyytänyt naapurin, Luukkosen Matin, käymään heillä kylässä koiransa Selman kanssa. Mies tuli näyttämään lapsille, mitä temppuja koira osasi tehdä. Sehän oli vähän kuin olisi päässyt seuraamaan sirkusta.

Tassu ei ollut järin ilahtunut Selman saapumisesta pihaan. Sähisten ja sylkien se kipaisi tilaansa nähden vinhaa vauhtia karkuun. Matti kiinnitti Selman juoksuhihnaan, joka Rantasen perheen pihalla oli, ja veti esiin huuliharppunsa. Hän alkoi soittaa vanhaa kappaletta, joka kuulosti vähän siltä kuin se olisi ehkä voinut hyvällä tahdolla olla Eldankajärven jää.

Siinä samassa, kun ensimmäiset soinnut tulvivat huuliharpusta, koiraparka alkoi ulista sydäntäsärkevästi. Eikö se mokoma ulissut vielä ihan tahdissa, ja melkein sävelessä. Johanna ja lapset purskahtivat nauramaan, ja Selma loi häneen loukkaantuneen silmäyksen. Siitä loukkauksesta intoa saaneena se ulisi entistä surkeammin. Lopulta Ranekaan ei voinut olla nauramatta, ja kun kappale loppui, he hekottivat ihan hysteerisinä. Lapset pitelivät vatsaansa ja kierivät kippurassa nurmikolla.

Matti lopetti soittonsa ja heitti Selmalle herkkupalan. Selma otti sen kiinni korkealta ilmasta ja teki samalla täyden piruetin. Sitten Matti piteli koirannamia sormissaan ja Selma käveli ainakin viisi metriä takajaloillaan. Suvituuli ja Kivi taputtivat. Sitten Matti otti esiin kolme muovista kukkaruukkua ja piilotti yhden alle namin. Hän siirteli niitä pöydällä ja kun niiden järjestys oli sekaisin, Selman piti kopauttaa käpäläään sitä purkkia, jonka se halusi Matin nostavan. Aina sieltä alta löytyi nami, jonka Selma nappasi nopeasti suuhunsa niin että sen huulet lopsahtivat.

Kivi oli aivan riemuissaan. Hänellä oli kovat koirantuskat, mutta kun Suvituuli ja Rane olivat allergisia koirille, he eivät voineet ottaa omaa koiraa. Kissalle he eivät ihme kyllä olleet allergisia. Johanna oli halunnut kutsua Matin ja Selman heille koiranäytöstä pitämään juuri Kivin vuoksi.

– Saanko minä tulla joskus katsomaan Selmaa? Kivi kysyi.

– Koska vain, Matti sanoi. – Jos sinä haluat ryhtyä kävelyttämään sitä, minä voin maksaa sinulle siitä pientä palkkaa. Kun minulla on tuota lonkkasärkyä.

Kivin kasvot levisivät riemusta. Niin sai Kivi oman hoitokoiran, joka asui vain parinsadan metrin päässä heiltä.

Matti ja Selma lähtivät kotiinsa, mutta Kivi höpötti Selmasta vielä silloinkin, kun Johanna peitteli lapsia yöunille. Sisällä oli tukahduttavan kuuma, kiitos Johanna termostaattitempun, jota Rane ei ollut vielä huomannut, joten lapset saivat kastella lakanat ja nukkua alasti märkien lakanoiden alla.

– Hyvää yötä, Kivi, Johanna sanoi. – Ensi yön hyvän unen aihe on... Selma!

– Entä minulle? Suvituuli huusi omasta huoneestaan.

– Tassun pennut!

Ei all inclusive-iltaohjelma vielä siihen loppunut. Johanna houkutteli Ranen puutarhaan kuuntelemaan serenadia.

Johannan tuttavan parikymppinen poika Leo osasi soittaa akustista kitaraa ja laulaa kuin paraskin italialainen oopperatähti. Johanna oli palkannut hänet tulemaan iltakymmeneltä yksityiskeikalle. Kun Johanna oli sopinut keikasta, hän ehdotti palkkioksi viittäkymmentä euroa. Poika piti summaa ensin liian suurena, mutta suostui lopulta. Kun Rane ja Johanna istuivat puutarhakeinuun punaviinilasien kanssa, Leo asteli pihatietä ja alkoi jo kävellessään laulaa Hopeista kuuta italiaksi. Guarda che luna raikui niin komeasti, että Johannalla kiiri kylmät väreet selkäpiissä. Rane laski viinilasinsa keinun pöydälle, otti lasin Johannan kädestä ja kumarsi Johannalle:

– Saanko luvan?

He tanssivat pihanurmikolla hitaita.

He tanssivat pihanurmikolla hitaita, ja Leo lauloi ääni väristen toinen toistaan nostalgisempia ikivihreitä. Oli harvinaista, että noin nuori mies oli innostunut tangoista. Poika pitäisi ilmoittaa salaa tangolaulukilpailuun.

Johanna painoi päänsä Ranen olkapäätä vasten. Rane puristi Johannaa yhä tiukemmin syliinsä ja kuiskasi rakastavansa tätä. Toden totta, heille oli koettanut uusi kuherruskuukausi.

Vähän yli yksitoista Leo lopetti. Johanna sujautti hänelle kirjekuoressa kiitoksen. Leo kiitti ja lähti kotiinsa raikuvien aplodien saattelemana. Rane tapaili vielä Hopeisen kuun säveliä hyräillen.

Johanna houkutteli Ranen mukaansa vielä yöuinnille läheiselle uimarannalle. Rannalla ollut enää niin myöhään muita ihmisiä. He riisuutuivat alastomiksi ja uivat suurelle kivelle, joka oli vähän matkan päässä laiturista. Rane nousi kivelle ensiksi ja ojensi kätensä auttaakseen Johannan ylös. He istuivat siellä hetken ja Rane piti kättään Johannan vyötäisillä. Hyttysetkään eivät osanneet löytää heitä heidän salaisesta piilopaikastaan. Lopulta he uivat takaisin rantaan ja kuivasivat itsensä pellavapyyhkeisiin. Johanna kosketti kultaista sydäntä kaulallaan. Kaikki oli niin romanttista, että Johannan sydän hyrisi kuin tyytyväinen kissa.

– Kiitos rakas tästäkin upeasta päivästä, jonka sain viettää kanssasi, hän sanoi.

– Kiitos itsellesi. Sinähän tämän syntymäpäiväsi teit näin ikimuistoiseksi, Rane sanoi ja naurahti. – Sinä ja sinun all inclusive -lomasi.

He palasivat kotiin ja pujahtivat makaamaan märkien lakanoiden alle. Rane otti Johannan kainaloonsa ja antoi tälle hellän hyvänyönsuukon. Johannan sydän tulvi rakkautta Ranea kohtaan. Oma rakas, syntymäpäivä ja vielä all inclusive -loma. Se oli enemmän kuin yksi nainen saattoi kohdalleen edes toivoa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.