Johanna odottaa innoissaan tulevaa etelänmatkaa. Koko perhe saa pakettimatkalla nauttia ruuasta, auringosta ja yhdessäolosta. Aviomies Rane ei reissusta intoile, sillä hänen aikansa kuluisi parhaiten töissä. Miehen toive saattaa toteutua, sillä yhtäkkiä unelmaloma on vaarassa.

Johanna Rantanen hymyili asiakkaalleen leveästi. Hän ei voinut oikein muutakaan. Hän ei ollut kuunnellut yhtään, mitä asiakas hänelle kertoi, ja nyt nainen istui kysyvän näköisenä hänen edessään ja odotti häneltä täsmällistä vastausta. Johanna oli vakuutusvirkailija ja sorvasi työkseen kaikenlaisia vakuutussopimuksia kiinteistöistä henkilövakuutuksiin. Hän ei joutunut käsittelemään korvaushakemuksia. Onneksi. Se olisi vienyt häneltä kokonaan uskon ihmisiin. Pulaan joutuneilla ihmisillä oli tapana venyttää uskottavuuttaan yli maalaisjärjen.

Johanna ei kuunnellut siksi, että oikeasti hän ei ollutkaan paikalla yhtiönsä konttorissa ja omassa toimipisteessään Tampereen Hämeenkadulla. Hän oli ajatuksissaan Kreikassa. Rodoksella, Falirákin kylässä, Välimeren rannalla, Esperides Beach -perhehotellissa, viettämässä all inclusive -lomaviikkoa, jonka hän oli varannut perheelleen jo talvella.

Johannan perheeseen kuuluivat aviomies Rane Rantanen, yhdeksänvuotias poika Kivi sekä seitsemän ja puolen vuoden ikäinen tytär Suvituuli. Ranen nimi oli tosiaan Rane, sillä hänen isänsä oli halunnut pojasta Ranen, ei Raimoa, Raunoa, Raipea eikä Rampea. Siksi Rane oli miehen ristimänimi, ja vieläpä ainoa etunimi. Heidän yhteisten lastensa nimet olivat taas Johannan toivomuksia, jotka olivat sopineet myös Ranelle. Johanna oli rantahullu auringonpalvoja, ja kun lasten nimet olivat Kivi ja Suvituuli, ja sukunimi vielä Rantanen, heillä suhisi aina kuin suvituuli rantakivellä.

All inclusive piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella.

All inclusive. Hela hoito. Se piti sisällään kaikkea ihanaa, mitä kiireisessä konttorissa ahertava vakuutusvirkailija-perheenäiti saattoi kuvitella. Lekottelua rannalla, herkullista ruokaa ja rentoa olemista hotellin henkilökunnan passattavana. Välimeren pitkät mainingit, huikeat hiekkarannat, auringon lämpö. Ajatuskin Välimeren keittiön runsaista antimista sai veden kihoamaan Johannan kielelle. Kreikkalainen fetasalaatti, jossa maistuivat auringossa kypsyneet tomaatit, mehukkaat kurkut, kirpeä mutta makea punasipuli, yrtit ja oliiviöljy, rapeakuorinen vaalea leipä, hummukset, taramosalata eli mätisalaatti, tsatsiki, viininlehtikääryleet, friteeratut mustekalarenkaat, sinisimpukat, grillatut jättikatkaravut… Sitten pääruoat: Souvlakit eli puuhiilillä grillatut lihavartaat, joiden päälle sopi pirskottaa runsaasti raikasta sitruunamehua. Uunissa haudutetut lihapadat. Grillatut munakoisot, täytetyt paprikat ja lohkoperunat, jotka oli maustettu vuorilta kerätyillä yrteillä. Ruokalajien nimet saivat Johannan melkein itkemään ikävästä Kreikkaan. Dolmades. Horiatiki. Stifado. Kleftiko. Spanakopita.

Johanna pystyi kuvittelemaan itsensä ja perheensä helposti kreikkalaisen ravintolan terassille. Lempeä merituuli puhalsi sinivalkean pöytäliinan alla ja heilutti Johannan hellemekon helmoja. Ilta-aurinko oli jo laskenut, mutta lapset jaksoivat istua kaikessa rauhassa ravintolan pöydässä ja nauttia ennakkoluulottomasti suuta hyväilevistä mauista. Johanna kuvitteli, kuinka hän söisi itselleen suuntuntuman uunissa hautuneesta lammaspadasta ja taputtelisi lautasliinalla huulensa. Hän tarttuisi punaviinilasiinsa, nostaisi sen nenänsä alle, nuuhkaisisi ja siemaisisi varovasti pienen suullisen viiniä. Punaviinin lämpö kiihottaisi makunystyröitä hänen leukaperiensä alla niin, että kihelmöinti tekisi melkein kipeää.

Liharuokia seuraisivat herkulliset jälkiruoat, paistettu halloumi, baklavat eli pienet kakkuset, galaktoboureko… Hunajamelonia, viikunoita, viinirypäleitä… Jälkiruoan kanssa tarjottiin ouzoa, koska kreikkalaiset uskoivat sen edistävän ruoansulatusta ja rauhoittavan vatsaa raskaan aterian jälkeen. Mikäpä Johanna olisi väittämään vastaan, kun kreikkalaisilla oli asiasta erittäin pitkäaikaista käytännön tutkimustulosta? Ruokaryyppy palan painikkeeksi, kun niin kerran käskettiin ottaa, se teki hyvää mielelle ja ruumiille.

All inclusive -paketissa tarjottaisiin koko aterian ajan ilmaisia juomia niin lapsille kuin aikuisillekin. Sen kun vain nousisi ja kävelisi tiskille, jossa viinuri laski juomia hanoista. Lapsiakin naurattaisi, kun he saisivat kerrankin juoda niin paljon kokista kuin halusivat. Kun he olisivat kylläisiä, he siirtyisivät hotellin ulkoilmateatteriin. Amfiteatterissa esitettäisiin yhdeksästä kymmeneen lapsille mieluista ohjelmaa. Sirkustaiteilijoita, temppuja tekeviä eläimiä, viisaita koiria, puhuvia papukaijoja, lauluja, tanssiesityksiä, taikureita, huikeaa akrobatiaa, kovaäänisiä klovneja. Lapset nauraisivat ja nauttisivat, ja aikuiset ehtisivät juoda vielä yhden drinkin katsellessaan iltaesitystä.

– Gin tonic, please.

– Voisinko saada daiquirin?

– Totta kai, madame. Ilman muuta, madame.

Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria.

Ja taas leppeä merituuli hulmuttaisi Johannan hameenhelmoja ja vaaleita hiuksia ja Rane painaisi suudelman hänen huulilleen. He olisivat taas kuin nuoria. Kreikassa elpyisi niin sielu kuin vartalokin.

Päivällä hotellin allasosastolla tarjottiin jäätelöä, välipalaksi hampurilaisia, pizzoja, popcornia, karamelleja, mitä vain lapsen mieli keksi himoita. Ja aikuiset saattoivat istua levollisesti aurinkotuolilla, levittää aurinkovoidetta kuumalle iholleen, katsoa jälkikasvunsa ilakointia vesileikeissä ja osallistua yhdessä vesijumppaan tai allaspalloon. Lapset eivät älyäisi riidellä kertaakaan koko viikon aikana.

Joulusta viis! Oi jospa ihmisellä ois all inclusive -loma ainainen!

Nainen katsoi edelleen Johannaa luottavaisen odottavasti, mutta alkoi jo liikehtiä tuolillaan. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin hänen kuulossaan olisi ollut jotain vikaa, kun Johannan vastausta ei kuulunut.

Piinkovalla rutiinilla Johanna pääsi hetkessä tilanteen herraksi.

– Tehkäämme yhteenveto kaikesta. Sinä halusit henkivakuutuksen sekä sairaus- ja tapaturmavakuutuksen, eikö niin? Aiempien vakuutustesi vuoksi keskittämisetu tuo sinulle viidentoista prosentin alennuksen näistä uusistakin vakuutuksista. Henkivakuutukselle jää tällä haluamallasi korvaussummalla hintaa vain kolmekymmentä euroa kuukaudessa. Euro per yö. Se on mielestäni aika edullinen hinta hyvistä yöunista, vai mitä?

Helpotus, joka naisen kasvoille levisi, sai Johannan hymyilemään entistä leveämmin. Hän halusi, että hänen työpisteeltään poistui vain tyytyväisiä asiakkaita.

– No niin on. Otetaan sellainen vakuutus, nainen sanoi. – Sellainen, joka suo minulle hyvät yöunet.

Johanna nyökkäsi, hymyili ja alkoi syöttää tarpeellisia tietoja tietokoneelleen.

– Tulostan sinulle yksityiskohtaisen terveysselvityksen sairaus- ja tapaturmavakuutusta varten. Saat täyttää sen kaikessa rauhassa ajan kanssa kotona. Sitten lähetät sen meille, ja sen mukaan päätetään, myönnetäänkö sinulle vakuutusta täydessä laajuudessa vaiko joltain osa-alueelta rajattuna. Mutta näillä tiedoilla täyden laajuuden vakuutukselle ei pitäisi olla mitään estettä.

Näillä näkymin heidän Kreikan-lomallekaan ei pitäisi olla mitään estettä. Johanna oli maksanut matkatoimiston varausmaksun ja jemmatilillä oli jo tallessa matkaan varattu summa. Hänen kesälomansa alkoi jo juhannukselta, lähtöpäivä oli lauantai 2.7. ja lento lähtisi klo 12.25 Helsingistä. Falirákin kylässä oli neljä kilometriä pitkä hiekkaranta ja vesipuisto, josta heidän pienet vesipetonsa tulisivat nauttimaan suunnattomasti.

Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli.

Rane oli luvannut pitää lomaa ainakin sen yhden viikon. Ranen Johanna oli saanut suostutelluksi mukaan matkalle sanomalla, että kohta heidän lapsensa olisivat teini-ikäisiä ja tahtoisivat lähteä lomalle omien kavereidensa kanssa eivätkä enää isänsä ja äitinsä mukaan. Ranella jäisi kokematta lasten riemuhetket. No, eihän se nyt ihan totta ollut, olivathan Kivi ja Suvituuli lapsia vielä pitkään, mutta Ranea piti aina vähän hiillostaa. Mies ymmärsi oman parhaansa vasta, kun Johanna kantoi sen hänelle hopeatarjottimella eteen ja esitteli. Johanna oli päässyt työssäänkin pitkälle nimenomaan diplomaattisen luonteensa ja neuvottelutaitojensa avulla. Suullinen ilmaisu oli tärkeää vakuutusvirkailijoille. Suostuttelua vaativat tehtävät sujuivat häneltä aivan kuin luonnostaan.

Rane kyllä varmasti voihkisi ja valittaisi Kreikassa, että hän ei tykännyt maata helteisellä rannalla, kun työt seisoivat. Ranen mielestä maailmassa oli niin paljon tekemätöntä työtä, että oli sietämätöntä vain maata paikoillaan tekemättä mitään. “Miksi maata, jos voi tehdä työtä?” voisi olla Ranen motto.

– No älä makaa, juokse sitten, tai ui, tai pyöräile, Johanna oli vastannut hänelle.

Rane ei tulisi koskaan jäämään eläkkeelle, sen Johanna tiesi jo nyt. Hän puskisi pitkää päivää niin kauan kuin hänessä henki pihisisi ja hän pääsisi kiipeämään kaivurinsa ja kuormurinsa ohjaamoon. Mies luultavasti tulisi kuolemaan sydänkohtaukseen kaivurinsa puikoissa.

Ranella oli menestyvä maanrakennusfirma. He olivat tavanneet nuorina Tampereen yössä, kun Ranen lapsuudenkaveri seurusteli Johannan lukiokaverin kanssa. He olivat istuneet samaan pöytään, ja Johannaa oli ärsyttänyt heti Ranen itsevarmuus ja nuorelle miehelle harvinaisen kärjekkäät mielipiteet. He olivat alkaneet väitellä ja he olivat jääneet väittelemään vielä senkin jälkeen, kun heidän ystävänsä olivat lähteneet kotiin. Kun valomerkki oli tullut, Rane oli sanonut:

– Eiköhän lähdetä.

– Minne? Johanna kysyi.

– Sinun luoksesi tietysti. Vai haluatko mennä heti taksilla Tirrilään tulevaa anoppiasi tapaamaan?

Johanna purskahti nauramaan.

Tuosta “taksilla Tirrilään” -sanonnasta jäi lentävä lause heidän perheeseensä. Koskaan Johanna ei lähtenyt taksilla Tirrilään, vaan junalla, kun hän rupesi kulkemaan Ranen luona, ja sitten omalla autolla. Nykyään hän kulki Tampereen ja Tirrilän väliä heidän yhteisellä autolla, ellei sitten käyttänyt junaa.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs.

Johannaa viehätti, kun Rane oli niin miehinen mies, itsevarma ja ronski, mutta kuitenkin kohtelias ja älykäs. Ei mikään lipevä lirkuttelija. Heidän ystävänsä, jotka olivat esitelleet heidät toisilleen, erosivat vain muutama kuukausi tuon tapaamisen jälkeen, mutta Rane ja Johanna olivat olleet siitä asti yhdessä ja naimisissakin jo yli kymmenen vuotta.

Jo seurustelun alussa oli käynyt selväksi, että kyseessä oli vakava suhde. He olivat alkaneet rakentaa omakotitaloa Tirrilään. Rane teki itse maanpohjatyöt ja aika pitkälle rakensikin talon isänsä kanssa. Hänen vanhempansa asuivat kuuden kilometrin päässä heidän talostaan. Appiukko oli nimeltään Pentti Rantanen ja anoppi oli Raija Rantanen. Maanrakennusfirma oli alun perin Pentin perustama, mutta saatuaan sydänkohtauksen – aivan oikein, kaivurinsa ohjaamossa – Pentti oli myynyt firman pojalleen ja jäänyt auttelemaan häntä kiireapuna aina silloin tällöin. Appivanhemmat olivat aivan ihania ihmisiä, jotka eivät tuppautuneet heille liikaa, mutta tulivat kyllä apuun aina kun tarvittiin.

Johannan isä oli jo kuollut, mutta hänen oma äitinsä eli ja voi hyvin yhä Ylöjärvellä. Hän olisi varmaan toivonut, että Johanna ja Rane olisivat muuttaneet hänen lähelleen, mutta kun Ranen yritystoiminta oli jo hyvässä nousukiidossa Tirrilässä, se ratkaisi heidän asuinpaikkansa.

Niin erilaiset kuin he olivatkin, heitä yhdisti kunnianhimoinen suhtautuminen työhönsä. Johanna oli päässyt heti lukion jälkeen kesätöihin vakuutusyhtiöön. Hän oli opiskellut finanssimerkonomiksi, suorittanut liiketalouden perustutkinnon ja vakuutustutkinnon ja kouluttanut itseään työn ohessa monenlaisilla kursseilla. Hänen työpaikkansa oli vakinaistettu pian, ja siitä sai olla näinä päivinä todella iloinen. Hän pani iltaisin kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että tulevaisuus olisi yhtä tasaista ja turvattua jatkossakin. Mutta oli jännä juttu, että mitä epävarmemmilta talous ja ihmisten tulevaisuus näyttivät, sitä enemmän he ottivat vakuutuksia. Se oli Johannan onni se.

Johanna aikoi hakea konttoripäällikön paikkaa. Hän oli kurssittanut talven aikana itseään sitä varten. Kunhan hänellä oli tarpeeksi hyvät paperit, hänen itsevarmuudestaan paikan saanti ei olisi kiinni. Hän tiesi olevansa työssään hyvä. Sen hän oli saanut kuulla asiakkailtaan, työtovereiltaan ja eläkkeelle jäävältä konttoripäälliköltään. Siitä huolimatta hän kaipasi vaihtelua työssään. Konttoripäällikön pesti olisi sitä, Kreikan all inclusive -loma olisi sitä. Faliráki oli ikkuna, jonne hän saattoi kurkistaa aina, kun vanne alkoi kiristää ohimoita. Kreikasta palaisi takaisin Suomeen rentoutunut nainen, joka jaksaisi taas puurtaa konttorissa ja kotona mukisematta seuraavat viisikymmentäyksi viikkoa.

Ranen työpaikka ja yritys olivat myös vakaalla pohjalla, koska hänen koneitaan käytettiin niin monenlaiseen työhön. Vaikka rakennusala oli lamassa, jotain tehtiin kuitenkin aina. Teitä rakennettiin, vesijohtoputkia uusittiin, uusia asuinalueita kaavoitettiin, vanhoja taloja purettiin, puutarhoja muokattiin ja parkkipaikkoja pohjustettiin. Ranea ja Ranen koneita tarvittiin aina. Rane teki helposti kaksitoistatuntista päivää silloin, kun rauta oli kuuma. Ranen rauta tuntui kylläkin olevan aina kuuma, kun sitä piti takoa tauotta. Rane oli työmyyrä tai oikeastaan rumemmin sanottuna työnarkomaani.

Ei se Johannaa haitannut, parempi näin päin kuin niin, että mies olisi lyönyt hanskat tiskiin ja heittänyt hommat sikseen, mutta heidän yhteinen aikansa oli kieltämättä aika vähissä. No, kaikkea ei voinut ihmisparka saada, ja siksikin Johanna odotti kovasti heinäkuuta ja koko perheen yhteistä all inclusive -lomaa. Hän viettäisi loman aikana syntymäpäiväänsä ja täyttäisi kolmenkymmentäkahdeksan vuotta.

– Ihmisen on hyvä ajatella, että vahinko ei tule kello kaulassa. Paras vakuutus onkin sellainen, jota ei koskaan tarvitse, Johanna rupatteli asiakkaalleen.

– Ai etten minä koskaan kuolisi? nainen kysyi ja katsoi epäuskoisena Johannaa.

Johannaa hirvitti, mitä hän oli mennyt ajatuksissaan höpisemään.

– Tarkoitin lähinnä tuota sairaus- ja tapaturmavakuutusta. Ihan kaikkea mekään emme pysty estämään, mutta ainakin on lohdullinen ajatus, että surevien edunsaajien tulevaa polkua on siloteltu.

Nyt skarppaa, nainen! Johanna komensi itseään. Älä päästä ajatuksiasi hajoamaan!

Asiakas keräsi paperiniput Johannan antamaan kansioon ja nousi lähteäkseen.

– Tahdon kiittää sinua, kun otit huoleni tosissasi, nainen sanoi ja kätteli Johannaa oikein kädestä, painoi vielä vasemmankin kätensä Johannan käden päälle. – Nukun varmaan ensi yönä paremmin kuin vuosiin.

– Sitähän varten me täällä olemme, että asiakkaiden huolet poistuisivat, Johanna visersi aurinkoisesti.

Nainen hyvästeli ja poistui. Johannan katse lipui jälleen kerran kahteen postikorttiin, jotka hän oli kiinnittänyt muistitauluunsa pienillä nastoilla. Hän oli ostanut kortit pienestä matkamuistomyymälästä edellisellä Kreikan-matkallaan, kirjoittanut ne tavernan pöydässä lounaalla ja lähettänyt ne kotiinsa. Hän muisti yhä, miltä hentoinen, sinertäviltä vuorilta tullut tuulenvire oli tuoksunut silloin. Kukilta, suolalta ja vuohilta. Toisessa kortissa oli täydellisen pilvetön sininen taivas, valkeaksi kalkittu pieni kreikkalaistalo ja talon seinustalla kasvava pinkkikukkainen köynnöskasvi. Ne loivat yhdistelmän, joka oli vienyt Johannan sydämen. Toisessa kortissa valkealta hiekkarannalta kohosi valkea, kalkkikivinen pystysuora jyrkänne. Turkoosinvihreä meri. Salainen poukama. Valkoinen purjevene. Auringon paahde. Muuta ei tarvittu.

Kyllä ihminen sai katsella, muistella ja tunnelmoida vaikka parin postikortin ääressä. Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto pitkän ja kiireisen talven uurastamisen jälkeen.

Kortit muistuttivat Johannaa, mikä olisi hänen ja koko heidän perheensä palkinto talven uurastamisen jälkeen.

Oli vapun alusviikko. Johanna poikkesi töiden jälkeen Stockmannin Herkkuun ostamaan grillattavaa vapuksi. Olihan vappuaatto kesän ja grillikauden virallinen avaus, ainakin jos ei sataisi. Suomessa vappuna oli aina varauduttava sateen varalle, jopa lumisateen. Hän osti marinoimattoman possun sisäfileen, lohta, muutamia munakoisoja ja suurimmat paprikat, joita hän löysi. Hän osti myös valmiita viininlehtikääryleitä, kreikkalaista fetaa, sitruunoita, tuoreita herkkusieniä ja ison ruukun basilikaa. Loput ruokaostokset hän aikoi hankkia Tirrilästä. Hän poikkesi ostamaan myös rehevän ja hilloisen, täyteläisen punaviinin, joka kruunaisi aterian.

Vappua ennen Johanna valmisti suuren määrän simaa lapsille. Hänellä oli vappuaattona vapaata, joten aattoaamu kului Johannan paistaessa ison kasan munkkeja. Lapset auttoivat innokkaina, mutta Johanna hätisti heidät vähän sivummalle siinä vaiheessa, kun munkkirasva alkoi räiskyä ja tenaville tuli vaaran paikat.

Vappusää suosi grillaussuunnitelmia. Lämmintä oli plus kuusitoista astetta, ja sehän oli vappukeliksi aivan ruhtinaallisen leppeä sää. Hän oli marinoinut possun ja kuutioinut lohen ja pistänyt niitä vuorotellen vartaaseen keltaisen paprikan ja parsakaalin kanssa. Suvituuli ja Kivi kantoivat pöytään paperilautasia ja lautasliinoja, vaaleaa leipää, yrttihakkelusta, lohkottuja sitruunoita, ruokailuvälineitä ja simakannun. Heidän kunniatehtävänsä oli koristella omenapuut ilmapalloilla ja serpentiineillä.

Johanna kuuli iloisen tervehdyksen. Naapurinrouva Katariina vilkutti hänelle valkoisen piha-aidan takaa.

– Hauskaa vappua!

– Oikein hauskaa vappua!

Grillaukset olivat siinä pisteessä, että Johanna ennätti hetkeksi aidalle turisemaan.

– Mitä hyvää sinä nyt teet? Katariina kysyi. – Ihanalta tuoksuu! Uteliaisuus heräsi.

Johanna nauroi mielissään.

– Grillaan possu- ja lohivartaita ja tein jo uunissa täytetyt paprikat. Vähän fetasalaattia ja leipää ja sen sellaista. Tervetuloa maistamaan!

– Kiitos vain tarjouksesta, Katariina vastasi, – mutta meilläkin on tarkoitus grillata. Mä teen colaribsejä. Mutta ehkä otetaan lasilliset yhdessä sen jälkeen, kun ollaan syöty?

– Sehän kyllä sopii, Johanna ilahtui. Hän palasi grillin ääreen ja käänsi vartaat ja itkevät munakoisot ympäri. Oli aika kutsua perhe syömään. Rane ja Suvituuli eivät toista komentoa tarvinneet, mutta Kivi viipyi vielä jossain.

Viimein Kivi juoksi talon takaa ihan hädissään.

– Äiti, isä, se vieras kolli ja Kassu tappelevat!

Kassu oli heidän edelliskeväänä syntynyt kollipentunsa. Vieras kolli oli kulkenut heidän pihallaan muutamien päivien ajan ja mourunnut niin kovaa, että Johanna oli yöllä herännyt muutaman kerran unestaan. Se oli liehunut sitkeästi heidän talonsa ympärillä ja ruikkinut auton lokasuojaan ja kuistin kaiteenpieleen terveisiään enemmän kuin tarpeeksi.

Johanna lähti juoksemaan talon nurkan taakse. Tämä piha oli Kassun reviiri eikä kenenkään muun! Lapset tulivat hänen mukaansa, mutta Rane jäi jo nauttimaan pöydän antimista. Hän ei paljon piitannut kissojen kähinöistä.

Johannaa odotti näky, johon hän ei ollut osannut varautua. Hän näki heti, että se, mitä Kassu ja kolli tekivät, ei suinkaan ollut tappelua. Joskus Kreikassa hän oli nähnyt postikortin, jossa oli kolme kissaa päällekkäin köyrimässä toinen toistaan. Oliko niistä alimmainen ollut tyttökissa ja kaksi päällimmäistä uroskissoja? Ken tiesi. Sekaisin ne ainakin olivat, kiimasta ja feromoneista. Johanna ymmärsi, että Kassu ei tainnut sittenkään olla kolli.

Kassu oli ollut niin pitkäkarvainen ja pörheä, kun he olivat ottaneet sen, eikä sen pikkuruisista rei’istä pystynyt sanomaan silloin paljon mitään. Johanna oli luottanut sokeasti kasvattajan sanaan, että Kassu oli kolli, eikä hän ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa. Hänen oli kyllä ollut tarkoitus viedä kissa kastroitavaksi, mutta se oli toistaiseksi lykkääntynyt. Kai hän oli tyhmästi ja itsekkäästi ajatellut, että jos vahinko tapahtuisi, se tapahtuisi jollekulle muulle kuin heille. Tottahan se oli, että Kassun kivekset olivat olleet aika pienet, suorastaan olemattomat, kun niitä ei ollut oikein koskaan näkynyt kaiken sen karvan keskeltä. Nyt hän ymmärsi, miksei niitä ollut näkynyt. Niitä ei ollut näkynyt, koska niitä ei ollut laisinkaan, koska Kassu oli tyttökissa.

Vieras kolli suorastaan nauroi hänelle Kassun selästä. Sillä oli sellainen suuvärkki, että näytti kuin sillä olisi ollut koko ajan mairea hymy huulillaan. Kassu oli kyyryssä ja hyrisi mielissään sekin.

– Senkin likaiset elukat! Irti meidän kissasta, hemmetin panohullu peto! Johanna kiljui ja juoksi kohti vierasta kollia. Hän oli ehtinyt napata talon nurkalta haravan käsiinsä ja alkoi huitoa raidallista kollia eroon Kassusta, mutta kolli vain nypytti ja nytki ja piteli Kassua hampailla niskasta aloillaan. Ei Johanna uskaltanut paljain käsin ruveta kiskomaan vierasta kissaa pois sen lempipuuhasta. Siinä saisi käsiinsä pahat haavat.

Lopulta kolli sai Kassusta kyllikseen ja irrottautui pois sen selästä. Kassu sähähti ja rääpäisi kollia. Vieras kolli väisti ja juoksi vauhdilla tiehensä. Sillä oli kyllä selvästi nähtävissä olevat kulkuset, jotka heilahtelivat riemukkaasti kollin kipittäessä kohti kotiaan.

– Äiti, mitä ne kissat oikein tekivät? Kivi kysyi.

– Ne tekivät pentuja.

– Voivatko mieskissatkin saada yhdessä pentuja? Kivi kysyi.

– Kassu taitaa ollakin tyttökissa.

– Oi, kuinka kivaa! Tuleeko meille ihania pikkuisia kissanpentuja? Suvituuli huudahti.

– Jos oikein huonosti käy, niin tulee, Johanna sanoi.

– Jes jes jes! Kivi kiljui riemusta.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus.

Vähitellen Johannan tajuntaan iski karu totuus. Kissan tiineysaika oli noin kuusikymmentäviisi vuorokautta. Heidän Kreikan-matkansa alkuun oli suurin piirtein kaksi kuukautta. Kissa synnyttäisi pentunsa juuri heidän lomamatkansa aikana. Eivät he voisi jättää kissaa yksin kotiin sellaiseen aikaan, synnyttämään ilman apua ja valvontaa ensimmäistä kertaa.

Johanna katseli, kuinka Kassu istui maassa ja nuoli takapuoltaan toinen takajalka sojottaen antennina kohti taivasta. Rietas narttu vaikutti oikein tyytyväiseltä. Johanna otti sen syliinsä ja alkoi puristella sen mahaa, kuin olisi sillä toimenpiteellä saanut vieraan kollin ei-toivotut tuliaiset pusertumaan ulos Kassusta. Kassu älähti vastaan, kierähti ja pyörähti irti Johannan näpeistä. Se halusi nautiskella yllättävän kevätrakkauden hehkuvasta jälkilämmöstä kaikessa rauhassa.

He palasivat etupihalle ruokapöydän ääreen. Rane jo herkutteli grillivartailla täyttä päätä, mutta Johanna oli niin tyrmistynyt, että hän ei pystynyt ensiksi edes syömään. Lapset ottivat liha- ja kalavartaat, mutta Johanna ei pystynyt kuin nävertämään vähän salaattia ja juomaan ison siemaisun punaviiniä.

– No? Rane kysyi. – Oli se karmea metakka. Kissatko siellä tappelivat?

– Eivät ne tapelleet. Ne tekivät rakkautta.

– Mitä? Meidän Kassuko? Sen kollin kanssa? Eikö Kassu olekaan kollikissa?

– Ilmeisesti ei ole.

– Sitähän minä aina ajattelin, kun se katseli niin usein eteisessä peilikuvaansa. Eivät kollit ole niin kiinnostuneita pärstäkuvastaan.

– Heh-heh, Johanna naurahti ilottomasti. – Oikeasti tämä on paha juttu. Paha, paha juttu.

– Hei, ei se kuule ole mikään katastrofi, jos nyt yksi kissa sattuu paukahtamaan paksuksi. Tapahtuuhan sitä maailmassa tämän tästä.

Ruoat olivat liian herkullisia jätettäväksi jäähtymään. Johanna otti ensiksi lohivartaan ja sen jälkeen vielä lihavartaan. Viininlehtikääryleiden maku sai hänet huokaisemaan. Ehkä Rane oli oikeassa, ei kai tämä ollut maailmanloppu. Pikemminkin uuden elämän alku. Ehkä noin kuuden tai kahdeksan.

Kivi ja Suvituuli söivät itsensä kylläisiksi ja kantoivat astiansa sisälle keittiöön. Sen jälkeen he söivät vielä vähän munkkeja ja joivat simaa. Sitten he menivät pomppimaan trampoliinille. Johannaa ihmetytti, miksi lapset eivät tuntuneet tarvitsevan koskaan ruokalepoa, vaikka heidän vatsansa olisi ollut kuinka täynnä. Jos Johanna olisi mennyt trampoliinille hyppimään, siitä olisi seurannut sotkua.

– Kop, kop! Katariina huusi aidan takaa.

– Tulkaahan peremmälle, Johanna vastasi.

Katariina ja hänen miehensä Osku tulivat portista heidän pihalleen. Laurilat olivat hauska pariskunta, joiden seurassa Rantaset olivat istuneet useita kesäiltoja. Osku myi kodinkoneita ja Katariina oli vanhainkodilla töissä. Heidän lapsensa olivat jo muuttaneet viiden viimeisen vuoden aikana pois kotoa ja he asuivat nyt kahdestaan isoa taloaan. Heillä oli ollut jonkin aikaa tyhjän pesän haikeus, mutta kun siitä oli selvitty, he nauttivat täysillä elämästään. Heidän lapsensa opiskelivat Helsingissä ja Porissa, joten eivät he olleet maailmasta pihalle menneet, vaan kävivät kotona aina silloin tällöin. Eivät he kuitenkaan tulleet kotiin vappuaattona, sehän oli selvä.

Laurilat toivat mukanaan pullon kuohuvaa ja istuivat alas pöytään. Johanna kertoi heille oitis, mitä dramaattista äsken oli tapahtunut, ja he ryhtyivät yhdessä puntaroimaan kissaongelmaa.

– Mitä luulette, voiko kissoille tehdä aborttia? Johanna mietti.

– Muistan, että kerran yksi minun ystävättäreni vei tyttökissansa steriloitavaksi, Katariina sanoi. – Kun homma oli ohi, lääkäri oli sanonut, että kissalla oli ollut kohdussaan sikiöt. Lääkäri oli poistanut ne kohdun mukana. Eli senhän Kassullekin ehkä voisi tehdä.

– Niin. Mutta on sekin niin julmaa. Kissaraukka luulee onnessaan, että se saa tehdä ensimmäiset pentunsa, valmistelee pesäkoloaan ja täyttyy äidillisistä ajatuksista, ja sitten julma ja itsekäs ihminen päättää, että tehdäänkin sille nips-naps. Eikä kissa saa eläissään kokea äitiyden onnea, Johanna maalaili.

– Tää mun likkakaverikin suri jälkikäteen sitä, että oli teettänyt kissalleen steriloinnin, Katariina huomautti.

– Mutta hänhän ei tiennyt silloin, että kissa vartosi.

– No se olikin hänelle ainoa lohdutus ja puolustus.

– Tiedättekö, mahtaakohan kissoille olla katumuspillereitä niin kuin naisille? Jälkiehkäisyä? Johanna kysyi.

– Minulla on, Rane hihkaisi. – .22-kaliiperisia, täysi lippaallinen ja vielä kymmenen laatikollista lisää.

– Rane, älä viitsi! Sä oot ihan kauhee, Johanna siunaili miehensä raadollisuutta.

– On teillä ongelmat, Osku nauroi. – Kenen kissa se vieras kolli muuten oli?

– Kai se on noiden Tirkkosten, Johanna veikkasi. – Ne, jotka asuvat siinä keltaisessa talossa Ketomaantien alkupäässä, tunnetteko? Niiden pihassa mä olen joskus nähnyt sen saman kissan.

– No jos otetaan tähän tällainen miesnäkökulma, niin voisiko kollin omistajan velvoittamaan maksamaan pennuista ruokkoa? Osku sanoi. – Vaikka kymppi per pentu per kuukausi?

Rane räjähti nauramaan.

”Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja?” Rane nauroi.

– Tirkkosen Antero on aika iso mies. Uskallankohan mä mennä vaatimaan siltä niitä ruokkoja? Rane nauroi. – Voi tulla kengänkuva persuksiin tai nyrkinkuva naamatauluun.

– Te laskette leikkiä vakavalla asialla, Johanna tuiskahti. – Helppo se teidän on sanoa, mutta muistutan vain Rane, että koskee tämä asia sinuakin.

– Miten niin? Tuleeko minusta nyt vaari?

– Meidän Kreikan-matkasuunnitelmat menevät mönkään.

– Auts, Rane kiljaisi, mutta ei näyttänyt siltä, että olisi ollut kauhean pahoillaan. Tai ollenkaan. Johanna näki, että Ranen silmiin syttyi suorastaan kirkasvalolamppu, kun hän tajusi välttyvänsä tällä tavoin makaamasta viikon päivät hikisellä ja hiekkaisella aurinkopedillä mielestään liian kuumassa. Senkin ajan hän voisi hikoilla kaivurinsa ohjaamossa.

– Hyvä, Kassu! Rane hihkaisi.

Johanna oli maksanut perheen Kreikan-matkasta vasta ennakkovarausmaksun. Loppusumma erääntyisi maksettavaksi kuukautta ennen lähtöpäivää eli 2.6. Siihen asti heillä olisi aikaa miettiä, mikä olisi paras ratkaisu kissakysymykseen.

Kassu istui aidantolpalla ja nuoli hartaudella ilta-auringossa turkkiaan. Sitä ei näyttänyt huolettavan ollenkaan asia, joka vaivasi sen omistajia tai siis sen palvelijoita: Oliko se paksuna vai ei? Pääsisivätkö Rantaset Rodokselle ja Falirákin kylän hiekkarannalle all inclusive -lomalle vai eivät?

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Riinan sisko Raisa viettää kihlajaisiaan, ja Riinankin elämän palaset alkavat asettua kohdalleen. 

Lähetin viimeistellyn kevätkuvan sähköpostitse pientalomessuista vastaavalle asiakkaalleni. Ehkä fantasiatyyliset kuvani houkuttelevat paikalle nuoria pareja, ostamaan ensiasunnon.

Raisa kopisteli eteisessä ja kuulin, kuinka hän huusi pihamaalla työskentelevälle Jannelle:

”Ei, älä laita sitä pöytää sinne! Ruokapöydät tulevat tuohon vasemmalle ja puutarha-altaan viereen tulee vain juomien tarjoilupöytä.”

Pudistin päätäni ja totesin, ettei vanhan piian kohtalo olisi ehkä sittenkään niin paha.

Kihlajaisten oli tarkoitus alkaa neljän aikaan ja jatkua sukulaisten poistuttua ystävien kesken. Olin luvannut taloni Raisan käyttöön. Raisa kantoi ruokasalin pöydälle koreja, joissa oli vuokra-astioita. Ilmeisesti hän oli kutsunut koko nykyisen ja tulevan sukunsa paikalle.

Raisan puhelin pirahti. Hän vastasi innoissaan.

”Hei mummu! Missä te olette, joko ajelette tänne päin?”

Ääni muuttui pian huolestuneeksi.

”Siis mitä, teiltä meni rengas? Missä te nyt olette – lähdenkö hakemaan autolla?”

Käännyin kohti Raisaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että hän lähtisi ajelemaan pitkin Hämeenkyröä vain hetkeä ennen kuin juhlien oli tarkoitus alkaa. Viitoin häntä antamaan puhelimen minulle ja kuiskasin:

”Anna minä lähden.”

Raisa kiitti minua ääneti ja ojensi puhelimen:

”Hei mummu, Riina tässä. Missä te nyt olette, lähden heti ajamaan vastaan.”

Isovanhempamme olivat päässeet Ylöjärven kohdalle. Sain koordinaatit ja huikkasin:

”Istukaa nyt rauhassa autossa ja odottakaa, olen kohta siellä.”

Annoin puhelimen takaisin Raisalle.

”Ei hätää, minä hoidan tämän homman.”

Nappasin käsilaukkuni ja kiirehdin ulos. Vasta portailla tajusin, että minulla oli yhä piirustuskansio kainalossa. No, yhtä hyvin voisin säilyttää sitä autossa. Ohitin uudelle hiekkapihalleni pöytiä kasaavat miehet ja pujottelin autoni luokse. Auto oli onneksi niin pieni, että sain sen peruutettua muiden autojen välistä ahtaalta pihalta tielle.

”Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta.”

Tovia myöhemmin parkkeerasin isovanhempieni punaisen Toyotan perään. Näin mummun istuvan kiltisti autossa, mutta vaari oli jalkeilla ja täydessä työn touhussa.

”Hei, mitäs täällä tapahtuu? Minähän sanoin, että odotelkaa rauhassa. Ei ole syytä liata juhlavaatteita tyhjän renkaan takia.”

Vaari oli jo ehtinyt tunkata takarenkaan ilmaan. Harmaapäinen työmies kääntyi ja hymyili minulle.

”Hei Riina! Ajattelin nyt kumminkin vaihtaa, jotta päästään joskus kotiinkin.”

Pyöritin päätäni ja huokasin luovuttaen.

”Ihan niin kuin isä ei tulisi auttamaan teitä juhlan jälkeen… no, katsotaanpa.”

Näytimme varmasti säälittäviltä, vanhus puku päällä ja minä persikan värisessä sifonkimekossani, sillä kuulin auton pysähtyvän pientareelle.

”Tarvitaanko täällä apua?”

Suoristauduin renkaan viereltä, sillä ääni kuulosti tutulta. Musta citymaasturi oli parkkeerannut Toyotan eteen ja näin, kuinka kaksi miestä käveli sen viereltä kohti. Toinen heistä oli Usko.

”Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.”

Räpäytin silmiäni, sillä en saattanut uskoa näkemääni. Osoitin häntä epäkohteliaasti sormella.

”Mitä sinä teet täällä?”

Usko käveli lähemmäs ja tervehti vaariani. Sitten hän vastasi minulle.

”Työvuoroni loppui juuri ja olin ajelemassa kotiin.”

Hän heilautti kättään ja esitteli ystävänsä.

”Jukka on työkaverini ja hän kulkee kyydissäni Lielahteen.”

En ehtinyt kuin tehdä tietä, kun miehet jo kyykistyivät eturenkaan vierelle. Usko vilkaisi vaaria.

”Näyttää rikkoutuneen lasiin tai vastaavaan. Antakaapa, kun otamme pultit irti. Kai peräkontista löytyy vararengas?”

Vaari lähti näyttämään vararengasta, kun Jukka ryhtyi polkaisemaan pultteja auki avaimella.

Seurasin Uskoa katseellani ja ihmettelin hänen rentoa olemustaan. Ilmeisesti asiakaspalvelutyö istui tiukassa. Kävelin pois tieltä, mummun ikkunan ääreen pientareelle. Isoäitini veivasi samassa ruudun alas.

”Onkos tämä joku sinun tuttusi, Riina, vai soititko meille apua?”

Viittasin Uskoon ja vastasin yhä hämmentyneenä hänen ilmaantumisestaan.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

”Tämä parrakas on tuttavani Usko. Hän auttoi piharemontissa.”

Mummu nyökytteli ja katseli miesten riuskoja otteita mielissään.

”No sehän on mukavaa. Olet kai kutsunut hänen pihajuhliinne?”

Mietin mitä vastaisin, kun mummu päätti tulla pihalle jaloittelemaan. Hän aukaisi oven ja nousi auton vierelle.

”Hei vaan, minä olen Riinan mummo! Kiva, kun pysähdyitte auttamaan. Meidän vaari kun rupeaa jo olemaan hiukan kankea polvistaan.”

Seurasin suu auki, kun miehet tervehtivät mummoani, joka kiersi auton toisten luokse.

”Meillä on tänään kihlajaiset. Tulkaa Riinalle juhlimaan, kun olette kerran tuttuja!”

Usko nosti uutta rengasta juuri kohdilleen, kun hän katsoi minua hämmentyneenä. Seurasin mummon vierelle ja huidoin käsilläni.

”Siis ne eivät ole minun kihlajaiseni vaan Raisan! Ja tosiaan, jos kiinnostaa, niin olette tervetulleita…”

Usko työnsi renkaan paikoilleen ja Jukka ryhtyi veivaamaan pultteja kiinni. Kun Usko nosti vanhan renkaan ylös ja lähti kantamaan sitä kohti peräkonttia, minä seurasin perässä.

”Kiitos avusta. Ja tarkoitin juuri, mitä sanoin… vaikka ymmärrän kyllä, ettei sua kiinnosta tulla.”

Usko laski renkaan ja katsoi minua.

”Mistä sä niin päättelet?”

Kun hänen lainehtivat ruskeat hiuksensa valuivat otsalle, minä nostin käteni ilmaan. Yritin pitää ääneni hiljaisena.

”… jaa mistä? Ehkä siitä, ettei susta ole kuulunut mitään viikkoon.”

Usko sulki peräkontin ja katsoi minua pitkään.

”Ja kukahan se oli, joka viimeksi käänsi selkänsä ja käveli pois?”

Tuijotin Uskoa jonkin aikaa, kunnes ravistin päätäni.

”Sun kanssa ei vaan voi voittaa, vai kuinka? Oletkohan sä koskaan tehnyt naisen eteen mitään tai ottanut riskiä rakkaudessa?”

Uskon suu kiristyi, mutta hän vastasi lopulta:

”Rakkaus, jota mä etsin, ei ole riskiliitto.”

”Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa.”

Hymähdin. Mies ei todellakaan tiennyt mistä puhui.

”Sellaista ei olekaan. Rakastuminen tarkoittaa, että antaa sydämensä vaihdossa vastarakkauteen. Ei siinä pidetä takaporttia auki – ellei halua epäonnistua jo ennen kuin heittäytyy. Haluatko itse, että joku testiajaisi sua kuin autoa?”

Usko naurahti, muttei sanonut enää mitään.

Kävelin vaarin luo ja näin, että Jukka irrotti jo tunkkia.

”No niin, täällähän näyttää olevan kaikki kunnossa. Kiitos! Mummo ja vaari, te varmaan pääsettekin sitten ajamaan mun perässä Lentävänniemeen?”

Mummo taisi vaistota äänensävyssäni jotain outoa. Hän kääntyi vielä apumiestemme puoleen ja huikkasi:

”Tulkaa tekin juhlimaan, kyllä sinne jo kuuden maissa saa varmasti tulla. Onhan se mukava, jos Riinallakin on seuraa.”

Pyöräytin silmiäni. Mummokin oli jo huolissaan minun pitkittyneestä sinkkuelämästäni.

Kävelin takaisin autolle ja vilkaisin Uskoa viimeisen kerran. Näin miehen kasvoilla ristiriitaisten tunteiden häivähdyksen. Näkisinkö häntä enää? Olin saanut ainakin tilaisuuden puhua suuni puhtaaksi: minä liikkuisin eteenpäin, enkä taaksepäin tai lakkaisi elämästä hänen vuokseen.

Istuin autooni ja käynnistin moottorin.

Vieraita oli jo kertynyt etupihalle. Jätin auton kadun varteen ja tajusin samassa kauhukseni, etten ollut hankkinut Raisalle ja Jannelle lahjaa – olin ollut liian uppoutunut oman elämäni solmuihin. Tiesin, etteivät he odottaneet mitään kallista tai ihmeellistä, mutta tunsin oloni kauheaksi.

Yritin ajatella. Entä, jos valokuvaisin heidän kihlajaisensa ja teettäisin myöhemmin jonkun valokuvan canvas-tauluksi? Se voisi toimia. Henkäisin helpottuneena ja lähdin noutamaan kameraa yläkerrasta. Aioinhan joka tapauksessa ottaa kuvia, joten mitä sitten, vaikka juhlat menisivät minulta ohi työn merkeissä.

Kello tuli neljä. Joku kilisti samppanjalasia, ja pihaan kerääntyneet vieraat kohottivat katseensa terassia kohti. Räpsin kuvia, kun Raisa ja Janne astuivat näkösälle vieraittensa eteen. Janne kumartui suutelemaan tulevaa morsiantaan ja tyhmempikin näki, että he rakastivat toisiaan. Lisää pieniä suukkoja.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Pihavaahteran lehdet huojuivat tuulessa ja yksi niistä leijaili hiljalleen alas. Ennen kuin tajusinkaan, liikutuin niin, että kyyneleet virtasivat poskilleni. Laskin kameran, sillä en nähnyt enää mitään linssin läpi. Olimme kasvaneet yhdessä tässä pihassa, vanhempieni vanhassa talossa. Tunsin kuinka sisareni lipui kauemmas lapsuudesta. Myös Reetta oli muuttanut pesästä: toinen sisaristani opiskeli Japanissa. Vain minä olin jäljellä.

Raisa ja Janne hehkuivat onnea ja lämpöä. Minä sen sijaan tunsin vain, kuinka sifonkimekko liimaantui iholleni koleassa kesäpuhurissa. Muisto Uskon kosketuksesta oli kuin putoava lehti – sitä ei saanut kiinnitettyä uudelleen.

Pyyhin silmiäni mahdollisimman huomaamattomasti. Onneksi kukaan ei kiinnittänyt minuun erityistä huomiota. Silloin tunsin käden olkapäälläni. Kun katsahdin sivulle, näin isän, joka veti minut lähemmäs.

”Kyllä sinäkin vielä löydät onnen, en epäile yhtään.”

Isän sanat saivat minut herpaantumaan. Painoin pääni häntä vasten ja itkin. En tiedä olivatko kyyneleeni surua vai liikutusta, mutta niitä riitti. Todennäköisesti syy oli tuo pyyteetön rakkaus, jota sillä hetkellä tunsin isäni vierellä. Hän odotti, että sain koottua itseni. Pyyhin silmäni uudelleen ja tunsin oloni paremmaksi. Olin tajuamattani padonnut tunteita sisälleni: surua, pettymystä ja ikävää.

”Käyn pesemässä naamani.”

Isä nyökkäsi ja lähti kohti tarjoilupöytää, jonka vierelle onnittelijoiden ympäröimä kihlajaispari oli saapunut.

Nappasin muutaman kuvan, mutta sisälle päästyäni laskin kameran ja lukittauduin vessaan. Meni jonkin aikaa, että sain itseni kasattua. Olin onnellinen sentään siitä, että tämä oli Raisan päivä, eikä minun. Mutta Raisa ajatteli toisin. Kun avasin lopulta ulko-oven, hän puhui, ja kaikkien katseet kääntyivät samassa minuun.

”Kiitos kaikille, että tulitte – mutta suurin kiitos kuuluu Riinalle. Hän on juuri tehnyt suuren työn tämän upean kivipuutarhan kanssa, jossa te nyt seisotte!”

Kaikki taputtivat ja tunsin, kuinka väri nousi taas kasvoilleni. Sain itseni sentään hillittyä, enkä purskahtanut uudelleen itkuun – kyynelehtiminen ei edes ollut tapaistani, mutta päivän tapahtumat koettelivat sietokykyä. Raisa ei kuitenkaan antanut minulle armoa, vaan jatkoi:

”Riina on minulle ja Jannelle muutenkin tärkeä. Hän on aina ollut auttamassa. En voisi toivoa parempaa siskoa ja perhettä.”

Raisa katsoi ihaillen sulhoaan ja rutisti häntä onnellisena.

”Ja nyt Janne tulee osaksi perhettämme, samoin hänen sukunsa. Tervetuloa!”

Kun Jannen perhe nosti lasejaan ja kilisti parille, Raisa kääntyi vielä minua kohti ja sanoi:

”Se joka vie joskus Riinan käden, tulee varmasti onnelliseksi…”

Hymyilin Raisalle. Olin otettu, joskin hiukan kiusaantunut, ja lähdin laskeutumaan hänen luokseen. Olin päässyt kolmannelle portaalle, kun Raisan katse siirtyi talon sivulle ja hän huudahti:

” …ja siinä paha, missä mainitaan!”

Kaikki kääntyivät katsomaan etupihalle johtavalle polulle. Mummoni vilkutti iloisesti tulijalle. Jäädyin. Usko käveli pihaan mustaan samettitakkiin ja farkkuihin pukeutuneena. Hän heilautti kättään, sai mummoni säteilemään, ja onnitteli sitten paria:

”Hei… kuulin, että täällä juhlitaan kihlajaisparia: paljon onnea minunkin puolestani.”

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Usko oli siistinyt tumman partansa ja pukenut samettitakin alle turkoosin kauluspaidan. Laskeuduin viimeiset portaat ja vilkaisin turkoosia mekkoani. Me näytimme ihan parilta – niin vakuuttavasti, ettei edes oma sukuni reagoinut vielä Uskon tuloon.

Nojasin kevyesti kaiteeseen. Haistoin Uskon iholla miedon, miellyttävän hajuveden. Kaikesta päätellen hän oli nähnyt vaivaa. Olisin voinut kysyä, mitä hän teki täällä, mutta sen sijaan katsoin häntä kevyesti kulmieni alta. Odotin, kunnes…

”Huolitko seuraa…? Ajattelin ottaa riskin ja tulla.”

Uskon ilme oli niin kiusaantunut, etten voinut kuin hymyillä huvittuneena. Päästin hänet lopulta piinasta ja kysyin:

”Ostitko ihan uuden paidan, vai löytyikö se kaapista?”

Usko naurahti ja katsoi puutarhaa, joka oli kokenut sekin tyylikkään muodonmuutoksen.

”Kiinni jäin… piti hakea kaupasta.”

Hänen katseensa palasi jälleen minuun. Vihreät silmät seurasivat ensin leukaani ja poskiani ennen kuin ne kohtasivat katseeni.

”Riina… voidaanko me aloittaa uudelleen? Tällä kertaa virallisesti. Voin pyytää vaikka isältäsi luvan, jos niin vaadit.”

Vilkaisin isääni, joka yritti olla kohtelias, vaikka vilkuilikin meitä sivusilmällä. Virnistin, mutta henkäisin sitten:

”No jaa… Ehkä minun ei pitäisi tehdä tästä sulle liian helppoa, mutta olkoon.”

Usko nojasi minua kohti. Hän kietoi kädet ympärilleni, rutisti ja kuiskasi:

”Anteeksi. Mä en vaan osannut käsitellä tunteitani sua kohtaan.”

Nostin omat käteni hänen ympärilleen – varovasti, tunnustellen yllättävää läheisyyttä. Olin tyytyväinen salassa vuodattamistani kyyneleistä. Ilman niitä olisin tulvinut nyt kuin murtunut pato. Kuiskasin:

”Saat anteeksi… tuon paidan tähden. Tänään kannatti nähdä vähän vaivaa.”

Tunsin kuuman suudelman poskellani.

Onneksi Raisa ja Janne eivät pistäneet pahaksi, vaikka lintsasin loppuillan valokuvaustyöstä. Olin saanut jo monta hyvää kuvaa. Raisa oli ottanut jokusen myös minusta ja Uskosta, poseeraamassa puutarhaan sytytetyn maru yukimi -lyhdyn valossa. Heinäkuun pilvinen iltataivas muuttui sinertäväksi, kun muut pakkautuivat sisälle. Olohuoneesta kantautui musiikki. Me istuimme Uskon kanssa terassilla ja katselimme hiljaista pihaa. Nojauduin häntä vasten, kun leuto tuuli havisutti vaahteranlehtiä.

”Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?”

Usko laittoi käsivartensa minun ympärilleni ja vastasi:

”Eihän noin ihanaa tyttöä pysty vastustamaan. Lisäksi sun sanoissa oli hyvä pointti.”

Vedin hänen tuoksuaan sisääni ja suljin silmäni.

”Olisko tää huono hetki tunnustaa, että mä tein susta taideteoksen… ja myin sen hyvään hintaan?”

Usko oli hetken hiljaa, mutta vastasi sitten:

”Aiotko sä jatkossakin käyttää mua hyväksi?”

Naurahdin. Usko kumartui silloin minua vasten ja tunsin hänen huulet omillani. Hän veti minut syliinsä, suuteli pehmeästi ja unohdin kaiken muun.

Kesäyön kuu kulki taivaalla. Mustarastaat lauloivat vaahterapensaan oksilla. Kivipuutarha oli rauhallinen. Sen kaksi lyhtyä lepattivat täydellisessä harmoniassa.

”Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.”

Muutamia viikkoja myöhemmin istuin työhuoneessani, skannasin viimeisen vedoksen kesäkuvasta ja odotin, että valokeila välkähti laitteen sisällä. Avasin kannen, nostin taideteokseni koneen syövereistä ja käänsin sen ympäri. Istuimme siinä talomme kiviportailla Uskon kanssa. Kuvan päälle oli maalattu moderni talo ja hieno puutarha. Kukaan ei voisi tunnistaa meitä kuvasta, mutta aioin silti kehystää originaalin ja ripustaa sen olohuoneen seinälle.

Ovi kävi ja tuttu ulvahdus kertoi, että Ruska ja Usko olivat kotona. Pystykorva kipitti luokseni korvat varovaisesti luimussa ja nuolaisi kättäni. Kumarruin silittämään sen päätä, kuin olisimme olleet kauankin erossa.

”Mitä äitin muru-Ruska…”

Uskon ääni yritti keskeyttää minut.

”Älä nyt, se ei kohta tottele isäntäänsä enää ollenkaan.”

Kyykistyin ja rapsutin pystykorvaa, joka tuijotti minua mustilla nappisilmillään.

”Höpö höpö, sehän yrittää nukkuakin sinun vieressäsi. On vaan parempi, että me tullaan toimeen, koska jaetaan sama mies.”

Käännyin takaisin työni ääreen ja katsoin ulos työhuone-ruokasalin ikkunasta. Siististi kivetyllä etupihalla oli kaksi autoa, pihaa kiersi siisti pensasaita ja talon kulmalla oli koiraportti. Se johti takapihalle. Vaikka en nähnyt takapihan kivipuutarhaa tästä ikkunasta, tiesin että siellä oli kaikki kohdillaan. Luonnollisessa harmoniassa.

Huokaisin. Olin saavuttanut eräänlaisen satorin, japanilaisen zenbuddhalaisuuden valaistumisen ja ymmärryksen.

Elämä oli onnellista, kun hylkäsi valikoivan mielensä ja näki maailman sellaisena kuin se oli: enemmän kiveä ja sammalta kuin kuviteltuja kirsikankukkia. Silloin yksittäinenkin hetki oli ihmeellinen, kaunis ja rakastettu.

Jatkis päättyy.

Johanna Valkama

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija. Häntä kiehtovat muinaiset kulttuurit ja luonnonmystiikka. Johanna on julkaissut kaksi Metsän ja meren suku -sarjan romaania. Johanna asuu miehensä ja lastensa kanssa Tampereen seudulla.