Johanna Sydänmaa on menestynyt ja ihailtu tv-toimittaja, joka elää yhdessä Oona-tyttärensä kanssa. Kaikki muuttuu, kun Johanna paljastaa suorassa lähetyksessä salaisuuden Suomen suosituimman poliitikon Peter Knorringin menneisyydestä.

Ikivanha merikilpikonna kääntää päätään televisiotoimittaja Johanna Sydänmaan tietokoneen ruudulla. Kilpikonnan yläpuolella ui parvi kirjavakylkisiä pikkukaloja, ja videon alapuolella on viesti tyttäreltä: ”Jos sukelluskurssille ilmoittautuu nyt, saa 20 % alennuksen. Sano joo, jooko? xoxo!” Johannan tytär Oona on 17-vuotias ja seisoo profiilikuvassaan sup-laudalla Töölönlahdella, kuvassa tyttären käsivarret ovat vahvat ja ruskettuneet ja hymy niin vilpitön ja leveä, että Johannan vatsaa vihloo. ”Ilmoittaudu vaan kulta”, hän kirjoittaa ja tekee perään sydämen. ”Lähden töistä ihan just.”

Suomen kuumin tv-misu. Laukean aina kun se avaa suunsa. Panisin jokaisella mainoskatkolla. ÄÄLIÖT. SE ON OIKEASTI MAAN PÄTEVIN TOIMITTAJA. PYSYKÄÄ NETTIPORNOSSA JOS TEILLÄ EI OLE MUUTA SANOTTAVAA. Kuka tietää onko se sinkku? Wikipedia kertoo, että sillä on 17-vuotias tytär. ONKS KELLÄÄN TYTTÄREN KUVIA? MILF. Nettikeskustelijoilla on Johanna Sydänmaasta esimerkiksi tällaisia mielipiteitä, mutta hän itse on lakannut lukemasta niitä keskusteluja kauan sitten. Suoraan itselleen tuleviin katsojapalautteisiin hän vastaa, aina ystävälliseen, mutta etäiseen sävyyn, sillä hän uskoo, että katsojille on oltava aina ystävällinen. Hän vastaa ystävällisesti myös silloin kun viestissä sanotaan, että SAATANAN MOKUTTAJA TOIVOTTAVASTI JOKU SOMALI RAISKAA SUT KOTIMATKALLA tai VITUN FEMINISTIHUORA SUT PITÄIS PANNA HILJAISEKSI. Nuorempana sellaiset viestit saivat hänet useaksi päiviksi pois tolaltaan, mutta nyt ne satuttavat vain hetken. Satuttavat silti, vaikka hän väittää kaikille muille osaavansa jo nauraa niille. Hän vastaa lähettäjille osittain myös siksi, että uskoo sillä pääsevänsä kivusta nopeammin eroon. Hän toivoo, että hänen vastauksensa saisivat edes osan lähettäjistä ymmärtämään, että heidän sanansa on osoitettu todelliselle ihmiselle, ei television ruudusta näkyvälle tunteettomalle nukelle.

Vaikka osa katsojista näkee Johannasta vain kuoren, ärsyttävän kauniin, ärsyttävän menestyneen, ärsyttävän hyvätuloisen, ärsyttävästi puhuvan, ärsyttävästi joogaavaan ja ärsyttävän paljon julkisuudessa esiintyvän naisen, Johanna on ennen kaikkea toimittaja. Hän on toimittaja, jonka taustatyöhön ei koskaan jää virheitä eikä aukkoja, joka saa tavalliset ihmiset avautumaan ja haastaa päättäjien vastaukset tiukoilla jatkokysymyksillä. Sen takia kukaan poliitikko ei haluaisi Johannan ohjelmaan vieraaksi, mutta kukaan ei kehtaa kieltäytyäkään. Johannan Sydänmaa-ohjelma alkoi aikana, jolloin kukaan ei katsonut television ajankohtaisohjelmia, mutta seuraavana aamuna kritiikit leimusivat: TELEVISIOJOURNALISMIN PALUU!

Nyt Johannalla on vuosien tiiviin työputken myötä ensimmäistä kertaa mahdollisuus pitää kunnon joululoma. Hän on varannut kahden viikon matkan Egyptiin itselleen ja Oonalle, tyttärelle, jonka on kasvattanut yksin. Egyptissä odottaa myös mies. Hannu Jäntti, poliittisen islamin tutkija. Hän on ensimmäinen mies vuosiin, jonka Johanna on päästänyt elämäänsä. Ensimmäinen mies Oonan syntymän jälkeen, jonka Johanna on päästänyt myös Oonan elämään.

Johanna lähettää viestin Oonalle, avaa ikkunan, kurottaa kätensä ulos tunteakseen hitaasti putoavan lumen ja ajattelee hetken seuraavaa viikkoa ja tulevaa matkaa. Hän näkee itsensä ja Oonan lentokoneessa, molemmilla jo valmiiksi yllään sandaalit, ohuet housut ja väljät, viileät topit, laukuissaan kirjat, joita he syventyisivät lukemaan onnellisina rinnakkain hiljaa, keskustelisivat välillä toisiaan kuunnellen, vailla nälvimistä tai kinaa. Ja hän näkee Hannun heitä vastassa Kairon lentokentällä, tukka pörrössä ja iho auringon punoittamana, miten Hannu hillitsisi intoaan ja kävelisi heitä vastaan, syleilisi häntä ja halaisi Oonaa, sanoisi jotain, mikä saisi tytön nauramaan vähän. Hän näkee Oonan pyramideilla ja Luxorin temppeleillä, paikallisten miesten katseet Oonan vaaleissa kesämekoissa ja pörröisessä tukassa, tytön keskittyneenä ottamaan kuvia ja Hannun syventyneenä kertomaan tälle anekdootteja, jotka herättävät paikat eloon. Hän näkee Oonan märkäpuvussa laivan kannella, asettelemassa painovyötä lanteilleen, itsensä ja Hannun tytön vieressä, mikseivät hekin osallistuisi kurssille.

Kuvat lipuvat hänen mielessään kirkkaina ja hehkuvina, ja silti niihin sekoittuu tummia sävyjä. Se olisi äidin ja tyttären yhteinen matka, ja Oona on siitä innoissaan kuin lapsi. Miksi Oonan piti odottaa näin kauan? Miksei hän vienyt Oonaa sellaiselle jo paljon aikaisemmin? Vaikka hänellä ei ollut rahaa silloin, kun Oona oli pieni – rahaa ei ollut edes välttämättömään – miksei hän ollut enemmän läsnä? Miksei hän tehnyt peitosta lentävää mattoa ja leikkinyt matkaavansa Oonan kanssa sillä? Miksei hän antanut Oonan kömpiä aamuisin kainaloonsa ja tehnyt sängystä laivaa, junaa tai lentokonetta, joka olisi matkannut kaikkialle, minne he kaksi halusivat mennä? Miksi Oona joutui olemaan niin monta vuotta niin hiljainen ja kiltti, kantamaan niin paljon?

”Hei!” Taustatoimittaja Elena Vaara seisoo Johannan pöydän vieressä puhelin kädessään. ”Täällä on katsoja, joka haluaa tavata sut ennen kuin Knorring tulee vieraaksi. On kuulemma jotain, joka saattaa Knorringin aivan uuteen valoon.”

Johanna sulkee Egyptin pois mielestään, keskittyy olemaan se, jonka soittaja haluaa tavoittaa, pätevä, tinkimätön toimittaja.

”Johanna Sydänmaa.”

”Hei. Soitin liittyen Peter Knorringin vierailuun.” Naisen ääni on hauras ja jännittynyt, niin kuin tämä pelkäisi jotain.

”Anteeksi, en saanut nimeäsi ylös.”

Nainen on hiljaa kauan. Johanna odottaa, katselee ikkunan takana tummenevaa taivasta, sinistä hetkeä, jonka hän huomaa liian harvoin.

”Tämä on sellainen asia, että en… en haluaisi puhua puhelimessa.”

”Miksi?”

”Se on… en ole kertonut siitä kenellekään. Paitsi äidilleni, silloin kun se tapahtui.”

Katsojat soittavat Johannalle useita kertoja viikossa. Jotkut sulkevat puhelimen heti, kun hän vastaa, jotkut huohottavat luuriin, jotkut kehuvat tai kritisoivat asiallisesti, jotkut pyytävät Johannaa avuksi Kela-korvausten saamisessa tai vanhempiensa perinnön selvittämisessä. Katsojien antamien vinkkien perusteella Johanna on alkanut selvittää muun muassa kauppaketjun kartelleja, vakuutuslääkärien jääviyttä, valtionyritysten veronkiertoa ja eduskunnassa tapahtuvaa seksuaalista häirintää. Jokaisen uutta tietoa tuoneen ohjelman jälkeen katsojien vihjeitä on tullut lisää, osa perättömiä ja osa sellaisia, joista lähtee lanka johonkin tärkeään. Ne puhelut ovat yksi syy siihen, miksi Johanna rakastaa työtään. Hän ajattelee ihmisiä verkostona, jonka kaikki osat liittyvät toisiinsa, miten se verkosto on täynnä haaveita ja salaisuuksia, ja aina jossakin kohdin on kaikille tärkeää, salassa pidettäväksi liian painavaa tietoa. Vuosien toimittajauran aikana Johanna on oppinut kuuntelemaan ihmisiä tarkkaan ja luottamaan vaistoonsa, nopeaan, ennen analyyttisiä ajatuksia iskevään tunteeseen, joka kertoo, että tässä saattaa olla jotain.

Se tunne potkaisee häntä nyt, puhelimessa haurasäänisen naisen kanssa.

”Se Knorring on…. Olen katsonut hänen kasvojaan lehdissä kaikki nämä vuodet. Ja joka kerta, kun näen hänen hymynsä, muistan, mitä hän teki.”

Peter Knorring on Suomen suosituin poliitikko, ja vuoden viimeisen Sydänmaa-ohjelman kauan odotettu vieras. Kaikki rakastavat Knorringia. Hän on komea, sujuvasanainen ja kansainvälinen. Hän on menestynyt ja tehnyt konkurssin, ja siksi hän ymmärtää sekä vahvoja että heikkoja. Knorringin johtama Liberaalipuolue on singahtanut gallupien kärkeen sen jälkeen, kun valovoimainen Knorring asettui pienehkön oppositiopuolueen johtoon. Knorring puhuu intohimoisesti Suomesta, tulevaisuudesta ja henkilökohtaisista asioista ja näyttää vaimonsa kanssa hyvältä naistenlehtien kannessa. Hänen puheensa saavat kokeneetkin toimittajat liikuttumaan. Hän on ”Suomen Barack Obama”, ”Mies, joka herätti politiikan henkiin”, ”Suomen pelastaja” ja ”Tuleva pääministeri.”

”Meidän täytyy löytää Knorringiin joku uusi kulma!” on Johannan ohjelman tuottaja, tiukan toimittajauran tehnyt Jaakko Sairanen toistanut siitä asti, kun Knorringin avustaja varmisti vierailun. ”Kaikki tekevät siitä jätkästä fanihaastatteluja, sun on pakko tehdä jotain muuta.” Johanna, tuottaja ja taustatoimittajat ovat miettineet pitkään, mikä se uusi kulma voisi olla, jututtaneet Knorringin liikekumppaneita, vanhoja tuttuja ja poliittisia kannattajia ja vastustajia, mutta kenelläkään ei ole ollut hänestä mitään muuta kuin hyvää sanottavaa.

Suoraan lähetykseen on kaksi päivää aikaa.

”Pystyisitkö tapaamaan nyt heti?” Johanna kysyy naiselta.

”Voitko tulla minun luokseni? En halua, että kukaan kuulee, mitä me puhumme.”

Johanna kirjoittaa naisen osoitteen lapulle ja tuntee lämmön jäsenissään, hienoisen terästäytymisen, aistien herkistymisen, joka tapahtuu aina, kun hän aavistaa olevansa uutisen äärellä.

”Olen siellä puolessa tunnissa”, hän sanoo ja sulkee puhelimen ja tietokoneen, napittaa takkinsa ja lähtee nopeampana, keveämpänä, elävämpänä kuin pitkään aikaan. Vasta parkkihallissa hän tuntee syyllisyyden piston. Oona. Hän lupasi tulla pian kotiin. Heidän oli tarkoitus pitää egyptiläinen ilta, laittaa fatahia riisistä, kikherneistä, jogurtista ja paahdetuista pinjansiemenistä, tehdä karkade-juomaa kuivatuista hibiskuksenlehdistä ja katsoa yhdessä ”Kleopatra”.

Hän laittaa Oonalle nopean viestin. ”Tuli yllättävä työjuttu. Menee myöhempään, tuon jotain ruokaa mukana. Ehditään silti katsoa leffa. Olet rakas!”

Lumen peittämä kaupunki on kaunis, kuin satukirjan kuva. Johanna ei muista, koska viimeksi joulukuu olisi ollut niin valkoinen, koska Töölönlahden puut olisivat huurtuneet samalla tavalla, talojen katot saaneet pehmeän reunuksen.

Naisen koti on hiljainen pientalo hiljaisella kadulla, jolla kuuluu vain etäinen kävelysauvojen kopse. Pihan pihlajaan on kiedottu siniset jouluvalot, ikkunalaudalla palavat kynttilät. Ovikelloa soittaessaan Johanna ajattelee, että olisi pitänyt tuoda jotakin, vaikka pullollinen hyvää glögiä, osoittaa olevansa inhimillinen ja pehmeä.

”Maiju Salmela.”

”Johanna Sydänmaa.”

Nainen ovella on suurin piirtein Johannan ikäinen. Naisella on vaalea tukka ja hiilenharmaa neule, kasvot kauniit, mutta jotenkin värittömät, silmät suuret ja vaaleat kuin luistinrata. Nainen raottaa ovea niin että Johanna pääsee sisään, tuoreelta leivältä tuoksuvaan kiiltävänsiistiin kotiin, jonka sohvalla istuu vanhempi versio naisesta.

”Anneli Salmela”, sanoo vanhempi nainen ja puristaa Johannan kättä napakasti.

”Pyysin äidin mukaan”, selittää Maiju. ”Hän voi todistaa, että puhun totta.”

Nainen tarjoaa teetä ja tuoretta pataleipää. Johanna katselee vaalein sävyin sisustettua kotia, grafiikkaa seinillä ja kalliit lamput, kaikessa jotain persoonatonta ja viileää, niin kuin joku olisi sanonut, että näin pitää olla, tällainen kelpaa kenelle tahansa.

”Pidän sinun ohjelmistasi”, nainen sanoo. ”Pidän siitä, että nainen uskaltaa kysyä asioita, joita muut eivät kysy.” Johanna nyökkää, hymyilee vähän mutta ei liikaa, hän ajattelee pitävänsä tästä naisesta, vakavista kasvoista ja tavasta, jolla tämä tuntuu kaikin voimin hillitsevän itsensä. ”Kun luin, että Peter Knorring on tulossa sinun vieraaksesi, ajattelin, että nyt on…. Aika.” Nainen puraisee huultaan. Hetken tuntuu siltä kuin hän olisi purskahtamassa itkuun.

Anneli kurottaa pianon päältä kuvan nuoresta tytöstä uimapuvussa, raikas hymy ja kainalossa suuri pokaali. ”Tässä on Maiju ennen kuin se tapahtui”, Anneli sanoo ja hänenkin äänensä särkyy. Anneli näyttää Johannalle toisen kuvan. Se on lukion ensimmäisen luokan luokkakuva, joukko honteloita, korostetun itsevarmasti poseeraavia, pitkäjäsenisiä, mutta kasvoiltaan vielä lapsenpehmeitä nuoria. Takarivissä hymyilee uintikuvan tyttö, hänen vieressään muita pidempi poika, jonka Johanna hetken katsomisen jälkeen tunnistaa Peter Knorringiksi.

Sitten Maiju kertoo mitä tapahtui.

Peter tuli Maijun luokalle kesken vuoden. Hän oli ruskettunut ja päätä pidempi muita, vuotta vanhempi kuin muut. Hänen äitinsä oli työskennellyt suurlähettiläänä Tansaniassa, ja välitunnilla Peter kertoi swahilinkielisiä vitsejä ja sanoi ampuneensa kerran norsun. Maiju oli siihen aikaan suosittu tyttö. Hän harrasti uintia, sai kilpailuissa mitaleja ja voitti pojat kädenväännössä, hyppäsi voltilla kymmenestä metristä ja käytti juhlissa mekkoja, jotka paljastivat treenatun vartalon.

Kaikki halusivat seurustella Maijun kanssa, ja siksi myös Peter pyysi häntä ulos. Maiju ei suostunut. Hän oli rakastunut rinnakkaisluokan poikaan, pitkätukkaiseen, kapeakasvoiseen Tuomakseen, ainoaan poikaan, joka ei edes huomannut Maijua. Tuomas kulki paljain jaloin ja soitti välitunnilla kitaraa, ja joku tiesi kertoa hänen äitinsä olevan liftausmatkalla Intiaan. Lukion toisella luokalla Peter pyysi Maijun vanhojentanssipariksi, ja koska Tuomas ei tanssinut ollenkaan, Maiju suostui. Tanssiharjoituksissa heillä oli hauskaa, ja joskus harjoitusten jälkeen he jäivät yhdessä kahvilaan tekemään läksyjä, kerran he päätyivät illalla elokuviin. Tansseissa Peterillä oli hyvin istuva puku, liivit ja taskukello, jota hänen isoisänsä oli käyttänyt nuorena. Maijulla oli vaaleat korkkiruuvikiharat ja vaaleanpunainen mekko, jonka pinta oli ohutta pitsiä. Jatkoilla Peter kaatoi Maijulle samppanjaa isältään varastamastaan pullosta ja kertoi, miten kirahvi asettaa jalkansa haralleen kumartuessaan juomaan. ”Mulla on kotona siitä kuvia, jos sä haluat nähdä”, Peter sanoi ja samppanja sai Maijun hymyilemään kaikelle.

Peterin vanhemmat olivat kotona. Maiju ja Peter hiipivät hiljaa Peterin valtakuntaan, ylimmän kerroksen asunnon ullakkoparvelle, jonka oven sai lukkoon ja ikkunasta näkyivät kaupungin valot. Peter ei näyttänyt kuvaa kirahvista. Hän veti Maijun viereensä sängylle ja suuteli tätä. ”Älä”, Maiju sanoi, mutta Peter painoi käden tämän suulle ja repi vetoketjun auki niin lujaa, että se juuttui kiinni ja vaaleanpunainen pitsi repesi. Maiju puri Peteriä kämmeneen ja yritti potkaista tämän pois. Peter löi Maijua kasvoihin ja painoi käden tämän kaulalle niin, että Maiju pelkäsi tukehtuvansa. Kun kaikki oli ohi, Maiju odotti, että alakerran valot sammuivat ja hiipi ulos asunnosta revenneessä mekossa ja silmäkulma verillä vasta sitten, kun Peterin vanhemmat olivat menneet nukkumaan.

”Minulla on lääkärintodistus tallella”, sanoo Anneli Johannalle. ”Otin siitä kopion sinua varten.”

Annelin kädet tärisevät, kun hän antaa Johannalle nipun papereita. Lääkärintodistuksen alla on huolellisella käsialalla kirjoitettuja kirjeitä.

”Siinä on minun ja Peterin isän, Wilhelm Knorringin kirjeenvaihtoa”, Anneli sanoo äänellä, josta kuultaa ylpeys. ”Hän käytti kaiken vaikutusvaltansa, ja sitähän hänellä riitti, painostaakseen meitä olemaan viemättä asiaa oikeuteen.”

”Minä suostuin heti”, Maiju sanoo hiljaa. ”Ajatus oikeusjutusta… kaikki mitä hänen perheensä teki… Anteeksi.” Maiju pyyhkii silmänsä, nousee ja lähtee huoneesta.

Kun Johanna ajaa hiljaiselta alueelta kotiin, hänen kätensä tärisevät. Hän ajattelee Oonaa, tämän pitkiä sääriä ja keskittynyttä hymyä, tapaa, jolla tytär lukiessaan raapii niskaansa. ”Kukaan ei saa tehdä Oonalle pahaa”, hän hokee mielessään. ”Minä tapan jokaisen, joka ikinä yrittää tehdä Oonalle pahaa.” Hän juoksee kotiin kuin tietäisi Oonan olevan jo hädässä, löytää tytön sängyltä kuulokkeet korvillaan lukemasta sukelluslehteä, halaa tätä niin kauan, että Oona kysyy onko jotain ihmeellistä tapahtunut, ja tajuaa unohtaneensa ostaa ruokaa.

”Tilataan pizzaa”, Oona sanoo. He tilaavat valkoisen sienipizzan ja valkosipulilla maustetun munakoisopizzan, syövät ne sohvalla suoraan pahvilaatikoista ja katsovat, miten Elisabeth Taylor kantaa kultaista Kleopatran päähinettä. ”Lupaathan pitää aina itsestäsi huolta?” Johanna sanoo Oonalle, ja Oona repii sormillaan uuden palan pizzaa ja sanoo ”joo joo” niin nopeasti, että tuskin edes tietää, mihin kysymykseen vastasi.

”Nyt mulla on uusi kulma Knorringiin”, Johanna ilmoittaa aamupalaverissa tuottaja Sairaselle ja antaa tälle puhtaaksi kirjoittamansa muistiinpanot ja Maijun lääkärintodistuksen kopion. ”Mä tapasin tämän naisen eilen illalla.” Johannan kädet ovat raskaat. Kaikki hänessä on painavaa, sydämen pumppaama veri voisi olla lyijyä täynnä, tämä on hetki, jolloin kaikki muuttuu, hän ajattelee. Minä kerron katsojille jotain, mitä kukaan ei ole kertonut.

Sairanen nostaa katseensa Johannaan ja pyyhkii silmälasinsa villapaidan hihaan. ”Tämä ihminen ei siis koskaan tehnyt rikosilmoitusta tästä… tästä tilanteesta?” Ääni on pikemminkin varautunut kuin innostunut. Johanna puraisee huultaan. ”Teki. Mutta hän joutui vetämään sen pois.”

”Joutui?” Sairanen kysyy. ”Miksi?”

”Peter Knorring ei ollut kuka tahansa poika”, Johanna sanoo. Johanna on ajatellut Maijua koko yön. ”Jokin hänessä meni rikki eikä koskaan palannut entiselleen” sanoi Maijun äiti, kun Johanna oli jo ovella eikä Maiju enää kuullut.

Johanna tietää, että näytön on oltava pitävä. Näytön on oltava niin luja, että hän pystyy perustelemaan väitteen esittämisen itselleen ja muille, muuten koko hänen uransa on vaakalaudalla. Jos Knorring päättäisi nostaa ohjelmasta oikeusjutun, näytön täytyy pitää myös siellä. Hän uskoi Maijuun heti, kun tämä alkoi puhua. Jokin naisen varautuneisuudessa ja vakavuudessa, siinä, miten tämä asetteli sanansa, miten vähäeleisesti kertoi tapahtumista, vakuutti hänet siitä, että tämä puhui totta.

”Miksi hän haluaa tuoda asian julkisuuteen nyt?” Sairanen kysyy.

”Koska Knorring on todennäköisesti Suomen seuraava pääministeri”, Johanna sanoo. ”Niin he sanoivat, hän ja hänen äitinsä. ”He ajattelevat, että kansalaisilla on oikeus tietää, millaisiin tekoihin sellaiseen asemaan pyrkivä ihminen kykenee.”

”Mitä sinä ajattelet?” Sairanen kysyy.

”Minä ajattelen, että raiskaus on rikos”, Johanna sanoo. ”Enkä oikein tiedä, miten perustelisin itselleni journalistina, jos jättäisin käsittelemättä tuossa asemassa olevan ihmisen vakavan rikosepäilyn.”

”Minä ajattelen, että ihminen on syytön, kunnes toisin todistetaan”, Sairanen sanoo mietteliäästi. ”Tämä ihminen on valmis kirjoittamaan valaehtoisen todistuksen ja todistamaan tarvittaessa myös oikeudessa, että kaikki hänen kertomansa on totta. Hänen äitinsä tekee saman.”

Sairanen puhdistaa silmälasejaan.

”Tämä asia… vaikka se olisikin totta. Peter Knorring oli hyvin nuori, kun se tapahtui.”

”Muistatko ensimmäiset haastattelut, jotka me tehtiin, kun sä olit ruudussa ja mä sun taustatoimittaja?” Johanna kysyy. ”Etsi uusi kulma!” sä sanoit aina. ”Soita opettajille ja lapsuudenystäville. Kaiva kaikki. Meillä on oikeus tietää, millaiset ihmiset valtaan pyrkivät. Yksikään tärkeä asia ei tule esiin etsimättä.” Sen mä opin sulta.

”Meillä on silti vain sana vastaan sana”, Sairanen sanoo.

Johanna nousee ylös. ”Kyllä meillä on vähän enemmän”, hän sanoo. ”Kuvitteletko sinä, että lähtisin ikinä tuomaan tällaista asiaa julkisuuteen, jos mulla ei olisi näyttöä?”

Johanna laskee hänen eteensä kopion Annelin ja Wilhelm Knorringin kirjeenvaihdosta.

Sairanen lukee kirjeitä hiljaa, iskee sitten nyrkin kämmeneensä ja katsoo Johannaa silmissään sama palo, joka sai Johannan vuosia sitten hakemaan töihin juuri tähän ohjelmaan.

”Wilhelm Knorring. Pankinjohtaja. Poliittinen takapiru. Vanha kettu.” Sairanen sanoo arvostusta äänessään. ”Peter Knorringin isä painosti lukiolaistyttöä jättämään rikosilmoituksen raiskauksesta tekemättä”, Sairanen muotoilee ja naputtaa kynällä pöytää. ”Voidaanko me todistaa kirjeiden aitous?”

Peter Knorring saapuu studiotalon kahvilaan vaaleanpunaisessa paidassa ja täydellisesti istuvassa puvussa. Hänen kädenpuristuksensa on napakka ja nopea, hän muistaa vahtimestarin ja kahvilan kassan nimen ja katsoo puhuessaan jokaista silmiin.

Knorringin mukana on puolueen viestintäpäällikkö Paula Salonen, hillittyyn jakkupukuun pukeutunut, Johannaa yli kymmenen vuotta nuorempi nainen.

”Ja kysymyksethän on sitten ne, joista sovittiin?” Salonen kysyy taustatoimittajalta.

”Me emme koskaan lähetä tarkkoja kysymyksiä etukäteen”, Johanna sanoo lämpimästi hymyillen. ”Haastateltavat saavat etukäteen ohjelman suuntaa antavan rungon, mutta suorassa lähetyksessä kysymykset elävät. Mukana on aina myös yllätyksiä.”

”Tietysti”, sanoo Peter Knorring ja hymyilee Johannalle valloittavasti. ”Vedetään spontaanilta pohjalta, täähän on fantastinen ohjelma!”

Kun Johanna ja Peter kulkevat rinnakkain studioon, Johanna haistaa Peterin partaveden tuoksun. Vaikka Peter on hänen ikäisensä, miehessä on jotain pehmeää, lähes lapsenomaisen innokasta. Johanna pitää siitä innokkuudesta. Hän on seurannut kiinnostuneena, miten Peterin nousu puolueen johtoon on sähköistänyt Suomen poliittisen ilmapiirin. Hän on ihaillut Peterin puheita ja tapaa, jolla tämä osaa keskustella erilaisten ihmisten kanssa. ”Hän saattaa oikeasti olla paras poliitikko, joka meillä on”, Johanna ajattelee, kun he astuvat kirkkaasti valaistuun studioon ja äänittäjä kiinnittää mikrofonin lähettimen hänen hameensa vyötärölle. Johanna ajattelee Peterin vaimoa, hillitysti hymyilevää yritysjuristia, joka naistenlehtien kuvissa poseeraa miehensä rinnalla parin kesäkodissa saaristossa, keskellä kukkivaa puutarhaa. ”Me molemmat kaipaamme kauneutta”, he ovat kertoneet haastatteluissa. ”Raskaan työpäivän jälkeen käperrymme sohvalle ja luemme toisillemme ääneen runoja.”

Äänittäjä kiinnittää mikrofonin lähettimen Peterin vyölle, maskeeraaja taputtaa Johannan poskille puuteria, he istuutuvat tuoleille vastapäätä toisiaan, kuvaaja säätää valaistusta ja ohjaaja sanoo Johannan korvanappiin: ”Kaksi minuuttia aikaa.”

Voin jättää ne kysymykset väliin, Johanna ajattelee. Voin tehdä tästä tavallisen, lempeän haastattelun, antaa hänen puhua politiikasta, yhteiskunnasta ja omista visioistaan, kysyä tarkentavia kysymyksiä vain niistä. Voin tehdä niin ja seurata, miten hänen uransa etenee, miten hän nousee seuraavaksi pääministeriksi ja hymyilee televisiossa, voin selittää Maijulle ja hänen äidilleen, miksi en sittenkään käyttänyt heidän antamiaan tietoja, voin antaa asioiden olla.

”Johanna, ole hyvä!” Sanoo ohjaaja korvanappiin. Johanna hymyilee kameralle. ”Tervetuloa vuoden viimeiseen Sydänmaa-ohjelmaan liberaalipuolueen puheenjohtaja Peter Knorring!”

”Kiitos. Mahtavaa olla täällä!” Peter Knorring on rento ja luonteva. Johanna ajattelee sisälleen ilmapallon, joka paisuu ja tyhjenee, hän jännittää suorien lähetysten alussa aina vähän, mutta ei muista, koska olisi viimeksi jännittänyt näin paljon. Hän ei saa olla hyökkäävä. Hänen on oltava asiallinen ja ystävällinen, valittava jokainen sanansa tarkasti.

Hän kysyy Knorringilta helppoja kysymyksiä tämän urasta, siirtymisestä yritysmaailmasta politiikkaan, liberaalipuolueen huikeasta noususta pienpuolueesta gallupien johtajaksi. Knorring on rento, hauska ja älykäs, yhdistelee yksityistä ja yleistä, analysoi Suomen ongelmia ja luo samalla visioita niiden ratkaisemiseksi, kertoo vastausten väliin anekdootteja vaalikentillä kohtaamiensa ihmisten elämästä, liittää ne suurempiin kaariin, osaksi koko kansakuntaa koskettavaa kertomusta.

”Peter Knorring. Eduskuntavaalit pidetään muutaman kuukauden kuluttua. Puolueesi on tällä hetkellä ylivoimainen gallupsuosikki”, Johanna sanoo.

Peter Knorring hymyilee.

”Äänestäjien luottamus tuntuu hyvältä. Me olemme tehneet kovasti töitä, ja olemme valmiit jatkamaan sitä työtä myös vaalien jälkeen.”

”Mikäli gallupkannatus toteutuu vaaleissa, sinulla on hyvät mahdollisuudet nousta Suomen seuraavaksi pääministeriksi.”

”Teen työtä sen eteen, että tämä maa saadaan nousuun. Kaikki muu on toisarvoista”, Knorring sanoo, äänessään ripaus itsetyytyväisyyttä.

”Tuleva hallitus joutuu tekemään monia uudistuksia. Yksi niistä on seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistusten jatkaminen”, Johanna sanoo.

Peter Knorringin hymy häviää hetkeksi, ensimmäistä kertaa koko lähetyksen aikana.

”Kiinnostava näkökulma”, Knorring sanoo hieman jäykästi.

”Ihmisoikeusjärjestöt ovat vaatineet jo kauan lainsäädännön uudistamista niin, että se kunnioittaisi nykyistä paremmin seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Mitä ajattelet tästä vaatimuksesta?”

Knorring lipaisee huuliaan.

”Täytyy tunnustaa, että yksityiskohdat ovat minulle vielä hieman vieraita. Asia on toki tärkeä, mutta viime vuodet olen keskittynyt ennen kaikkea Suomen talouteen ja työllisyyteen liittyviin kysymyksiin…”

”Kansankielellä vaatimus tarkoittaa siis sitä, että raiskaus on raiskaus, riippumatta siitä käytetäänkö sen yhteydessä väkivaltaa”, Johanna sanoo.

”Arvostan suuresti ihmisoikeusjärjestöjen työtä. Lupaan perehtyä näihin kysymyksiin ensi tilassa”, Knorring sanoo ja painaa sormensa yhteen tavalla, jonka on varmasti oppinut viestinnän koulutuksessa.

”Haluaisin kuitenkin palata vielä talouteen…” Knorring aloittaa, mutta Johanna keskeyttää hänet.

”Meidän saamiemme tietojen mukaan kysymys seksuaalirikoksiin liittyvästä lainsäädännöstä ei ole sinulle täysin vieras”, hän sanoo korostetun ystävällisesti. ”Muistatko, mitä asia saattaisi koskea?”

Studion valot ovat kirkkaat ja lämpimät. Johanna tuntee hien kertyvän kainaloihinsa, Sairanen korvanapissa antaa ohjeita.

” Et saa hyökätä!”

Peter Knorring vaihtaa asentoa tuolillaan.

”Nyt en kyllä ymmärrä….”

”Me olemme saaneet käsiimme kirjeenvaihtoa isäsi, ja lukioaikaisen luokkatoverisi äidin välillä. Kirjeet on päivätty Helsingissä 22 vuotta sitten. Kirjeenvaihto koskee rikosilmoitusta, jonka luokkatoverisi äiti teki sinusta.”

”Olen tietoinen poikani tekemästä virheestä, ja olemme keskustelleet aiheesta myös hänen itsensä kanssa. Olen kuullut, että olette tehneet rikosilmoituksen asiassa, ja siksi Teitä näin. Ymmärrättehän, että poikani tulevaisuuden kannalta oikeuskäsittelyn (en usko, että hän missään olosuhteissa saisi tuomiota tapahtumasta, jossa ei ole silminnäkijöitä ja tulkintoja on vähintäänkin kaksi) seuraukset olisivat täysin kohtuuttomia, enkä voi mitenkään hyväksyä asian esittämistä edes uhkailumielessä. Luonnollisesti ymmärrätte, että myös tyttärenne maineen kannalta asia on viisainta sopia hyvässä hengessä. Siksi suosittelen teille, oman perheenne ja tyttärenne maineen tähden, että perutte ilmoituksen mahdollisimman pian.”

Peter Knorring on aivan kalpea. Johanna kuulee sydämensä lyönnit, tuntuu kuin hän kuulisi myös Knorringin sydämen.

”Muista sisäinen hymy!” sanoo Sairanen korvanappiin. ”Mutta älä missään nimessä hymyile suulla!”

”Muistatko, mitä tapahtumaa tämä kirje koskee?” Johanna kysyy ystävällisesti silmissään hymy.

”En ymmärrä, mistä sinä puhut”, Peter Knorring sanoo ja ensimmäistä kertaa koskaan, Johanna kuulee hänen äänensä tärisevän.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Aiemmat jatkikset

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.