Kanavan johto ei niele kohujulkisuutta, ja Johannakin on valmis tekemään omat päätöksensä jatkon suhteen. Mutta sitten toimitukseen saapuu henkilö, joka on valmis kertomaan kaiken.

Mutsi. Oletko sä lukenut tämän jo?”

”Paljonko kello on?”

”Kahdeksan. Mun pitää mennä ihan just.”

”Apua, mä oon nukkunut pommiin.”

Oona seisoo Johannan huoneen ovella ulkovaatteet yllään, hänet nähdessään Johanna hämmästyy yhä uudestaan, miten aikuiselta tytär näyttää, miten valmiilta maailmaan.

Johanna etsii silmälasinsa ja alkaa hapuilla vaatteita ylleen, Oona norkoilee ovella.

”Niin mikä sulla oli?”

”Tämä haastattelu. Oletko sä lukenut tämän?”

Johanna kurottaa iPadin Oonalta. Peter Knorring katsoo häntä hymyillen silmiin, Knorringin kainalossa siroluinen, hillitysti meikattu vaimo. RAKKAUDEN VOIMALLA AJOJAHTIA VASTAAN, julistaa iltapäivälehden otsikko. TIEDÄN SYDÄMESSÄNI, ETTÄ MIEHENI ON VIATON, ilmoittaa Knorringin vaimo kuvatekstissä.

”Mä luen tämän kohta”, Johanna sanoo. ”Tarvitsen ensin kahvia.”

”Se on ihan kamala juttu”, Oona sanoo ja istuu Johannan sängylle. ”Ne saa sut kuulostamaan joltain… katkeralta, pahantahtoiselta, ammattitaidottomalta juorutoimittajalta.” Oonan ääni särkyy. Johanna halaa tytärtään, silittää hellästi paksun talvitakin päältä. Johanna ei muista, koska olisi viimeksi nähnyt Oonan itkevän. Tytär on ollut pienestä asti hillitty ja hieman pikkuvanha, kontrolloinut tunteitaan tavalla, joka on saanut syyllisyyden kourimaan Johannan vatsaa. ”Kaikki on hyvin”, Oona on toistellut silloinkin, kun Johanna on tiennyt kaiken olevan pielessä, hymyillyt lapsen urheaa hymyä ja silittänyt äitinsä kättä.

Nyt Oona itkee hänen sängyllään, hänen takiaan ja hänen puolestaan. Johanna haluaa suojella tytärtään siltä kaikelta, raivolta, joka kohdistuu häneen itseensä. ”Mä en kestä, että ne puhuu susta niin”, Oona sanoo. Johanna silittää Oonaa kauan, muistaa tämän pienenä tyttönä, lapsen vakavat kasvot kun hän kertoi valehdelleensa päiväkodin aamupiirissä, että hänen isänsä tutki leijonia Afrikassa. ”Joudunko minä nyt vankilaan?” Oona oli kysynyt silloin, pujottanut pienen käteensä Johannan käteen illalla ennen nukahtamista. ”Et tietenkään”, Johanna oli sanonut ja silittänyt lapsen pehmeitä sormia. ”Hyvä, että kerroit minulle. Muistathan, ettei sellaista asiaa olekaan, mitä ei voisi kertoa?” Silloin hän oli silittänyt Oonan uneen ja katsellut kauan tämän kasvoja, jotka tuntuivat rentoutuvan vain silloin, kun tyttö nukkui.

Nyt Johanna haluaa olla vahva, voimakas leijonaäiti. ”Ne ovat väärässä”, hän sanoo. ”Kaikki tietävät sen.”

”Eikä tiedä”, Oona nyyhkyttää. ”Luin keskustelupalstaa. Siellä… susta kirjoitetaan ihan kamalia juttuja.”

Johannan vatsa muljahtaa. ”Keskustelupalstoilla kirjoitetaan kaikista kamalia juttuja”, hän sanoo kepeyttä tavoitellen. ”Pieni porukka purkaa siellä vihaansa.”

”Ne sanoo, että sut pitäisi opettaa kunnioittamaan muita ihmisiä. Että se pitäisi opettaa sulle raiskaamalla. Muun muassa.”

Johanna puristaa Oonan rintaansa vasten kuin lapsen. ”Älä lue niitä. Ne ihmiset ovat sairaita. Älä anna tuollaisen satuttaa sua.”

”Mua pelottaa, että joku tekee sulle jotain”, Oona kuiskaa.

”Älä pelkää kulta. Mulle ei kukaan pysty tekemään mitään.”

”Miten niin ei pysty?”

”Mä olen vahvempi kuin ne kaikki yhteensä.”

Oona naurahtaa vähän, pyyhkii kyynelensä ja nousee.

”Sori, että mä tällä tavalla romahdin.”

”Kulta. Ei tuollaista saa pyytää anteeksi.”

Oona nousee.

Johanna katsoo tytön kasvoja, miettii, näyttävätkö posket kapeammilta kuin ennen, silmien aluset tummemmilta? Pari vuotta sitten Oona lopetti syömisen. Se oli aikaa, jolloin Johanna oli jatkuvasti poissa ja omissa ajatuksissaan silloinkin, kun oli läsnä. Kiltti, kunnollinen, tunnollinen Oona kävi kaupassa, laittoi ruokaa ja siivosi paljon, ja Johanna huomasi tytön laihuuden vasta, kun lapaluut tuntuivat halatessa teräviltä kämmeniä vasten.

Siitä asti hän on tarkkaillut Oonan syömistä. Hän yrittää olla rento, olla kiinnittämättä asiaan huomiota, mutta joka kerta, kun he syövät yhdessä, hän laskee kalorit Oonan lautasella. Hän iloitsee silloin, kun tyttö ostaa elokuviin mennessään karkkipussin, koittaa pysyä kärryillä siitä, miten paljon Oona liikkuu, yrittää itse syödä terveellisesti, mutta rennosti, näyttää siltä kuin ei kiinnittäisi asiaan huomiota.

”Söitkö sä jo aamiaisen?” hän kysyy. Ei pitäisi kysyä.

”Taasko sä kyttäät?”

”Ei kun ajattelin vaan. Jos syötäisiin yhdessä.”

”Mun täytyy mennä nyt. Oon syönyt.”

Johanna lukee haastattelun, kun Oona on mennyt. Knorringit esiintyvät kahden aukeaman jutussa toisiaan rakastavana, esimerkillisen ihastuttavana pariskuntana, jotka kohtaavat yhdessä katkeroituneen naistoimittajan käynnistämän ajojahdin.

Kuvissa Knorringit leipovat piparkakkuja ja askartelevat joulukoristeita yhdessä lasten kanssa. Haastattelussa he kertovat Sydänmaa-ohjelman paljastuksen aiheuttamasta järkytyksestä, josta he ovat toipuneet toisiaan tukien.

Kommenttipuheenvuorossa jutun kirjoittanut toimittaja pohtii Johanna Sydänmaan motiiveja ala-arvoiselle ajojahdille: onko taustalla henkilökohtainen kauna vai pelko katsojalukujen laskusta? Koko pitkä artikkeli on kirjoitettu niin kuin olisi selvää, ettei raiskausväitteissä voi olla mitään perää. Kukaan ei ole tarkistanut, millainen näyttö Johannalla on väitteelleen.

”Tiedän, että mieheni herättää lämpimiä tunteita useissa naisissa. En halua vihjata mitään, mutta eivätköhän kaikki ymmärrä, että jos ihastus ei saa vastakaikua, se saattaa muuttua myös katkeruudeksi”, sanoo Knorringin vaimo haastattelussa. Johanna purskahtaa nauruun. Kahvia roiskuu lehdelle. Tämä kaikki on siis vaimon mielestä tapahtunut vain, koska minä olen ihastunut hänen mieheensä! Johanna tärisee naurusta. Peter Knorringin iho on pehmeä, tukka tyylikkäästi leikattu, puvut täydellisen istuvia ja kynnet aina huolella hoidetut. Johanna ajattelee kahta elämänsä rakkautta, siltojen alla kitaraa soittavaa, suuriin unelmiin ja pieniin tekoihin kompastelevaa Jannea ja Hannu Jänttiä, hiljaista älykköä, joka saattaa kulkea monta päivää peräkkäin rikkinäisissä kengissä ja väärin päin unohtuneessa villapaidassa. Peter Knorring saattaa olla monen naisen unelma, mutta Johanna Sydänmaan unelmien miehestä hän ei voisi olla kauempana.

Ajatus Hannusta saa ikävän viiltämään Johannan vatsaa. Hän katsoo kelloa, vielä hetki ennen kuin on lähdettävä töihin. Johanna soittaa Hannulle.

”Haloo?”

Hannun ääni on unesta raskas, ärtyneen kuuloinen. Johanna kakistelee kurkkuaan, tajuaa, ettei mies todennäköisesti tiedä mitään siitä, mitä hänelle on viime päivinä tapahtunut, että maailma tämän ympärillä on aivan toinen.

”Mulle tuli ikävä.”

”Susta ei ole kuulunut aikoihin mitään.”

”Mulla on ollut vähän…. Ihmeellinen tilanne.”

Yhtäkkiä Johannaa alkaa itkettää. Hän ajattelee nuorta Maiju Salmelaa Peter Knorringin sängyllä, epävarmaa tyttöä, johon jäi sinä yönä kipeä, näkymätön jälki. Ja hän ajattelee keskustelupalstoilla roihuavaa vihaa, sähköpostiinsa tulleita viestejä, joissa hänen kuvaansa on liitetty pornotähden vartalo. Hän miettii Oonaa aamulla hänen sänkynsä reunalla, tyttöä, joka on niin kovasti odottanut pääsevänsä hänen kanssaan matkalle, joka on jaksanut aina silloin, kun hän itse on meinannut romahtaa, joka kantaa tyynen kuorensa alla painoa, jota ei koskaan näytä hänelle.

”Mikä sinun on?” Hannu kysyy. Rauhallinen, tyyni Hannu, jolla on pehmeät kädet ja älykäs katse.

”Yksi duunijuttu”, Johanna sopertaa.

”Mikä?”

Jostain syystä Johanna ei osaa kertoa siitä Hannulle nyt. Tuntuu, että kerrottavaa olisi liikaa, ja kaikki hänen mielessään on nyt sekaisin. Peter Knorring, Maiju Salmela ja hän itse, hänen äitinsä, joka kasvoi näkymättömänä tyttönä siihen asti, että Wilhelm Knorring näki hänen kauniit puolensa ja sisko, joka on myös Peter Knorringin sisko. Se kaikki on liian monimutkaista. Hän ei tunne Hannua riittävän hyvin voidakseen kertoa sellaisia asioita, hän pelkää, ettei Hannu ymmärtäisi, että kaikki tuo tekisi hänestäkin Hannun silmissä jotenkin epäilyttävän.

”En mä voi kertoa. Se on niin… se on niin sekavaa.”

Johanna häpeää itkuista ääntään. Hävettää, että hän meni soittamaan Hannulle tällä tavalla, tällaisessa tilassa. Tuntuu kuin hän olisi yhtäkkiä, ihmisjoukon keskellä, päättänyt riisuutua alasti. Että hän olisi paljastanut itsestään jotain syvästi sopimatonta, osoittanut, ettei kuulu joukkoon.

”Ei ole mitään hätää”, Hannu sanoo. ”Jutellaan vaikka kunnolla sitten, kun nähdään.”

”Mä en oo varma, voinko mä sittenkään tulla sinne.” Lause lipsahtaa Johannalta ajattelematta. Ei hän sellaista ole miettinyt missään vaiheessa. Hän on odottanut matkaa, Oona on odottanut matkaa, he ovat maanneet iltaisin sohvalla ja tutkineet sukeltajien kuvia Egyptistä. Mutta nyt, kun lause yhtäkkiä on siinä, ääneen sanottuna, se tuntuu jollain tavalla väistämättömältä. Johanna on keskittynyt Peter Knorringin tapauksessa työhön, ajatellut näytön pitävyyttä ja journalistin ohjeita, käynyt keskusteluja viisaan Jaakko Sairasen kanssa. Äidin ja sisaren rooli Knorringien perheessä on tuntunut sivuseikalta, harmittavalta häiriöltä hänen omassa työssään.

Vasta nyt, puhelimessa Hannun kanssa, tilanne tuntuu yhtäkkiä kirkkaalta, jäätävän kirkkaalta. Kaikki, mitä Johanna tästä eteenpäin tekee, vaikuttaa myös äidin ja sisaren elämään. Hän miettii, mitä tapahtuu, jos äidin nuoruuden suhde tulee julki. Miten hänen arka, syvästä huonommuudentunteesta kärsivä äitinsä koskaan selviäisi siitä? Tuntuu kuin huone hänen ympärillään heiluisi, seinät muuttuisivat läpikuultaviksi.

”Mitä sinä tarkoitat?”, Hannu kysyy ja Johanna kuulee äänessä peitellyn kireyden.

”Tämä tilanne… tämä on niin vaikea. En tiedä, voinko lähteä.”

”Me olemme puhuneet tästä matkasta monta kuukautta.”

”Etkö sä voisi tulla tänne?”

”Sinne?”

”Mä tarvitsisin sua täällä.”

”Enhän minä mitenkään voi… Minä johdan täällä kansainvälistä tutkijaryhmää…. Tuohan on ihan älytön ajatus.”

”Niin tietysti. Anteeksi!”

”En nyt ihan ymmärrä tätä tilannetta.”

”Ei sun tarvitse. Mä oon pahoillani, että soitin…” Johanna tuntee itsensä pieneksi, epävarmaksi tytöksi, lapseksi, joka on yrittänyt leikkiä aikuista.

”Mutta siis, oletteko te tulossa vai ette?” Hannu ei enää peitä äänensä kireyttä. Johanna miettii millaista olisi, jos Hannu nyt päättäisi, ettei suhteesta tulekaan mitään. Millaista olisi palata elämään kahdestaan Oonan kanssa nyt, kun muistaa liian hyvin toisen ihmisen ihon lämmön.

”Mä yritän parhaani. Laitan sulle viestiä pian.”

”Selvä.”

”Rakastan sua.”

”No niin. Nyt pitää mennä.”

Puhelun jälkeen Johanna lukee sähköpostiin ja Facebookiin tulleet viestit.

Saatanan julkisuushuora. Taidat itse haaveilla raiskauksesta. Ehkä se opettaisi sulle jotain.

Sinuna varoisin pimeillä kaduilla.

Odota huora. Hetkesi on koittanut.

Toivottavasti menetät työsi ja mätänet kortistossa.

Olit ennen kaunis, mutta nyt olet ryppyinen ja tissisi ovat alkaneet roikkua.

Jos panettaa, ota yhteyttä!

Ulkona lumi on sulanut loskaksi. Johanna vetää raitista ilmaa keuhkoihin, puristaa kädet nyrkkiin ja avaa ne taas. Tässä hetkessä kaikki on hyvin, hän toistaa itselleen, tunnustelee jalkoja, jotka pysyvät loskassakin kuivina vettä hylkivien talvisaappaiden sisällä, kašmirhuivin pehmeyttä poskiaan vasten, keuhkoihin virtaavaa raitista ilmaa.

Puhelin soi. Minna. Hän ei halua vastata, ei jaksa, ei ole valmis. Pakko vastata.

”Me ollaan äidin kanssa puhuttu tästä tilanteesta”, Minna sanoo heti kun Johanna vastaa. ”Sä et ilmeisesti tajua, miten hauras äiti on.”

”Tajuan mä…”

”Sitten sä tajuat, että se ei kestä, jos sen ja Knorringin suhde leviää julkisuuteen.”

”Mutta eihän sen tarvitse…”

”Sä et oo noin naiivi! Jos tän asian kaivamista jatketaan, se on vain ajan kysymys!”

”Mutta se voi tulla joka tapauksessa…”

”Sä tiedät ihan hyvin, ettei voi. Jos sä laitat tuolle asialle pisteen, muutkin unohtaa sen. Mutta jos Knorring pysyy julkisuudessa sun takia, joku kaivaa varmasti mutsin salaisuuden esiin.”

Johanna istuu raitiovaunussa. Hän puristaa puhelinta korvaa vasten, tuntuu, että Minnan ääni kaikuu raitiovaunun läpi, että kaikki ihmiset, vanhukset, työmatkalaiset, sekakäyttäjät, lapset, katsovat häntä ja odottavat, mitä hän vastaa.

”Tässä ei ole kyse siitä, mitä mä haluan tehdä”, Johanna sanoo hiljaa. ”Mä en tietenkään halua mutsille mitään pahaa, tai sulle.”

”Mutta?”

”Mutta tää asia ON JO julkisuudessa. Mulla on se näyttö. On nainen, jonka Knorring on raiskannut. Sen naisen äiti. Kirjeet. Juristi, jonka kanssa mä oon käynyt sen kaiken läpi. Jos mä nyt ilmoitan, että mitään ei ole tapahtunut, ne kaikki tulee julkisuuteen ihan varmasti.”

”Jestas.”

”Niin.”

Minnan on vähän aikaa hiljaa. Pieni lapsi horjahtaa Johannan vieressä, Johanna nappaa lasta kädestä, lapsen isä ojentaa kätensä, sormet koskettavat Johannan sormia, ja mies hymyilee hänelle, kaunis, pitkäripsinen mies.

Lapsena Johannalla oli tapana kuvitella vaihtoehtoisia maailmoja, toisia todellisuuksia, joihin pääsi lastenhuoneen vaatekomeron kautta. Kun isän ja äidin äänet kovenivat, komeron oven läpi pääsi Ikuisen Kesän Maahan, missä Prinsessa Johanna ja Prinsessa Minna kasvoivat helmiäisestä rakennetussa linnassa, tai Avaruusmaahan, missä Astronautti Johanna ja Astronautti Minna pelastivat avaruuteen eksyneitä leluja. Nyt, täydessä raitiovaunussa, vihainen pikkusisko puhelimessa, Johanna kuvittelee hetkeksi maailman, missä ei olisi töitä, Knorringia, julkisuutta eikä perhettä, missä hän voisi ottaa kaunissilmäistä miestä kädestä ja mennä tämän kanssa hiljaiseen kahvilaan juomaan kuumaa kaakaota.

”Tiedätkö, mua ei nyt kiinnosta, mitä joku muu tekee tai ei tee. Mua ja mutsia kiinnostaa se, mitä sä teet. Sä sait tämän homman käyntiin ja sä päätät, mitä seuraavaksi tapahtuu”, Minnan ääni on metallisen kylmä. Tämä tilanne on tuonut pikkusiskosta esiin aivan uuden puolen, tiukan ja rohkean. Missä tahansa muussa tilanteessa Johanna olisi siitä riemuissaan, toivoisi Minnan käyttävän sitä puolta enemmän, toteuttavan unelmiaan rohkeasti.

”Justhan mä sanoin, etten voi…”

”Tiedätkö, mitä mä olen aina ihaillut sussa?”

”No?”

”Sitä, että sä vaadit ihmisiltä vastuunkantoa. Sä olet se toimittaja, joka ei päästä haastateltavia helpolla, joka vaatii ihmisiä ottamaan vastuun omista päätöksistään.”

”Ja?”

”Ja. Nyt mä odotan sulta samaa. Tämä on sun sotku, ja sä kannat vastuun.”

”Mä just yritin selittää, etten…”

”Sun selitykset ei kiinnosta mua. Mä selitin, että äiti ei kestä, jos sen suhde nousee julkisuuteen. Se on kaikki, mitä sun tarvitsee tietää. Sun oma äitisi ei kestä sitä.”

Minna sulkee puhelimen. Kaunissilmäinen mies jää lapsensa kanssa raitiovaunusta pois. Raitiovaunun ikkuna valuu likaista vettä.

”Meidän täytyy jutella.” Jaakko Sairanen näyttää vielä huolestuneemmalta kuin yleensä, niin kuin hän ei olisi nukkunut koko yönä.

”Mä suostun juttelemaan vain jostain kivasta. Vaikka seksistä.”

Sairasen kaula lehahtaa punaiseksi. Johanna puraisee huultaan. Hän on Jaakko Sairasen kanssa hyvissä, lämpimissä työkaverillisissa väleissä. Ei sellaisissa, missä puhuttaisiin seksistä. Tai ehdotettaisiin sitä.

Sairanen rykii kurkkuaan. Johanna purskahtaa nauruun.

”Anteeksi. On ollut ihan hirveä aamu. Mulla lipsuu kaikki. Mistä sä halusit puhua?”

Sairanen istuu Johannan pöydän kulmalle ja vääntelee käsissään kuulakärkikynää.

”Älä nyt säikähdä.”

”Kuulostaa lupaavalta.”

”Mitään ei ole vielä sovittu, mutta…”

”Mutta mä saan potkut?”

Sairanen pudottaa kynän.

”Oletko sä kuullut jotain?”

”Se oli vitsi.”

Sairanen kumartuu poimimaan kynän. Hän katsoo Johannaa kiusaantuneena, anteeksipyytävän näköisenä. Johannan sormet tuntuvat viileiltä.

”Kanavan johto harkitsee ohjelman lopettamista.”

”Mitä helvettiä?”

”Virallinen syy ei tietenkään ole Knorring. Vaan… ” Sairanen selaa puhelintaan. ”Keskustelu Sydänmaa-ohjelman kohtalosta käydään osana koko ensi vuoden ohjelmakarttaa koskevia priorisointi- ja fokusointijärjestelyjä.”

”Priorisointi- ja fokusointijärjestelyjä?” Johannan silmissä pimenee. Hän painaa sormet ohimoilleen ja hieroo kevyesti, pyörivin liikkein.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana Johanna on tienannut enemmän kuin olisi koskaan uneksinut tienaavansa. Hän on maksanut asuntolainan ja opintolainan pois, ja rahaa on jäänyt säästöön. Sillä rahalla pärjäisi jonkin aikaa. Hän voisi tehdä jotain muuta. Avata pienen kahvilan, sellaisen, josta aina väsyneenä haaveilee, kodikkaan, kirpputorikalusteilla sisustetun tilan, jonka seinät olisivat täynnä kirjahyllyjä, kahvi hyvää ja leivokset tuoreita, ihmiset tulisivat hänen kahvilaansa kiireen keskeltä kuin keitaaseen, lukisivat kirjoja ja söisivät porkkanakakkua, antaisivat ajan hetkeksi pysähtyä.

”Oikeasti kyse on tietenkin Knorringista”, Sairanen sanoo. ”Puolueen johto ja kanavan johto ovat lähellä toisiaan, myös henkilökohtaisesti. Pelaavat samassa jalkapallojoukkueessa, vierailevat toistensa mökeillä, ovat toistensa lasten kummeja. Sellaisissa väleissä ystäviä autetaan, vaikka yhteiskunnallinen asema olisi mikä.”

Johanna kuuntelee vain puoliksi. Hän ajattelee kahvilaansa, räsymattoja ja kattokruunut, seinillä vaihtuvia taidenäyttelyitä. Ei trendikästä vaan ajattoman kotoisaa, kahvila, joka voisi olla missä ajassa ja paikassa tahansa.

Olisiko ohjelman loppuminen niin kamalaa? Eikö hän ole ollut pitkään myös väsynyt ja stressaantunut työstä? Eikö hän olekin ajatellut, että elämällä saattaisi olla tarjota myös jotain muuta, ja ehkä nyt olisi sen aika? Ehkä hän ehtisi viettää enemmän aikaa myös Oonan kanssa, juuri nyt, kun tytär on kasvamassa aikuiseksi, juuri nyt, kun hän saattaa kotoa lähtiessään myös lähteä kauas Johannan elämästä. Ehkä se olisi mahdollisuus. Ehkä hän voisi lähteä Hannun luo Egyptiin, jos Hannu aamuisen keskustelun jälkeen enää haluaisi hänet sinne.

Johanna nostaa katseensa ja tuntee jäseniensä kevenevän, tekisi melkein mieli hypätä ilmaan, ehkä kaikki menee sittenkin juuri kuten pitää.

”Minä en tietenkään hyväksy tällaista. Meidän täytyy vain miettiä, miten etenemme niin, että kaikki voivat säilyttää kasvonsa.”

Johanna palaa kahvilansa tuoksusta takaisin työhuoneeseen, ergonomiselle satulatuolille vaalean puupöydän taakse.

”Sori. Multa taisi mennä jotain ohi”, Johanna sanoo. Hän ei ole ollut näin hajamielinen, näin irti todellisuudesta, sen jälkeen kun Oona syntyi. Silloinkin hän piti kunnia-asianaan pysyä asioista perillä, lukea lehdet joka päivä, pitää kodin siistinä ja tehdä vauvan soseet itse, vaikka Oona saattoi iltaisin itkeä tunteja ja heräsi syömään monta kertaa yössä. Silloin Johanna ajatteli, että yksinhuoltajana hänen oli näytettävä kaikille, että hän pärjäsi. Hänen oli osoitettava sekä itselleen että muille, että hän sai elämän vauvan kanssa pysymään kasassa. Hän halusi näyttää, että valvotut yöt ja yksin kannettu vastuu eivät saaneet häntä murtumaan, että hän oli positiivinen, pirteä, pärjäävä nainen.

Nyt hän tuntee liukuvansa johonkin tuntemattomaan, uupumuksen, pelon ja turhautumisen samentamalle alueelle, missä ei osaisi kulkea.

”Meidän täytyy pelata heidän peliään”, Sairanen selittää. ”On osoitettava, että Sydänmaa on kanavalle korvaamaton ohjelma.”

”Mutta eihän se ole”, Johanna sanoo hiljaa. ”Ei kukaan ole korvaamaton, puhumattakaan jostain televisio-ohjelmasta!”

”Mitä sinä yrität sanoa?”

Johanna painaa kasvot käsiinsä, puhaltaa kämmeniin lämmintä, kutittavaa ilmaa. Hän ajattelee tuntemattomia ihmisiä, jotka kirjoittavat viestejä hänelle, jotka haukkuvat häntä nimimerkkien suojassa netin keskustelupalstoilla. Keitä ne ihmiset ovat? Mitä ne tekevät, jos tapaavat hänet kadulla? Olisiko mahdollista jutella heidän kanssaan, keskustella järkevästi, juoda yhdessä kupillinen teetä? Hän ei muista, koska viimeksi olisi tuntenut itsensä yhtä hauraaksi, pieneksi, eksyneeksi.

Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Niin Jaakko Sairanen sanoi, kun hän aloitti ohjelman tekemisen, ja kun ensimmäiset raivokkaat viestit tulivat. Naiset saavat aina eniten vihaa. Sen minä olen tällä alalla oppinut. Julkisuuteen astuva nainen on aina vapaata riistaa. Johanna oppi sivuuttamaan ne viestit, ajattelemaan, että ihmiset purkavat niissä pahaa oloa, joka ei liity millään tavalla häneen. Hän oppi kasvattamaan kuoren, jäänkovan panssarin, jonka alle mikään ei päässyt. Hän juoksi, joogasi ja nosteli painoja, kävi säännöllisesti hieronnassa ja kosmetologilla, hänellä oli hehkuva iho ja tiukat lihakset, hän harjoitteli puhetaidon opettajan kanssa äänenkäyttöä, kuuntelemista ja silmistä nousevaa hymyä, hän tarkisti haastatteluihinsa liittyvät faktat ja taustat tarkemmin kuin kukaan muu. Hän tiesi olevansa loistava toimittaja, ja tähän asti se oli riittänyt. Nyt hän on vain väsynyt. Hän on lopen väsynyt olemaan katseiden kohteena.

”Että ehkä kaikelle on aikansa”, hän sanoo hiljaa. ”Ehkä ei ole mikään katastrofi, jos ohjelma lopetetaan.”

Jaakko Sairanen läimäyttää kämmenellä pöytää.

”Ai ei ole katastrofi? Se olisi journalismin kuolema! Vallanpitäjää kritisoinut ohjelma lopetetaan poliitikon kavereiden painostuksesta!”

Ovelta kuuluu koputus. Johanna ja Jaakko kääntyvät ja näkevät varovasti avautuvan oven raossa Maiju Salmelan ujot, vakavat kasvot.

”Häiritsenkö?” Salmela kysyy varovasti.

”Et tietenkään.”

”Minä olen valmis puhumaan tästä asiasta julkisesti.”

Maiju Salmelan ripsivärit ovat valuneet poskille, takki on räntäsateesta märkä. Silti hän näyttää siinä, Johannan työhuoneeseen yhtäkkiä tupsahtaneena, vahvemmalta ja itsevarmemmalta kuin kotonaan, ryhtikin suoremmalta.

Jaakko Sairanen ojentaa Salmelalle kätensä.

”Sairasen Jaakko. Tuottaja.”

Salmela hymyilee.

”Salmelan Maiju. Sylttytehdas.”

Johanna halaa Maijua. Nainen tuntuu yhtäkkiä tutulta, melkein ystävältä.

”Sä vitsailet tällä asialla?”

”Onko jotain vaihtoehtoja?”

Jaakko Sairanen menee hakemaan heille kahvit. Johanna ja Maiju istuvat vastatusten, vanhasta tottumuksesta Johanna ottaa esiin muistiinpanovälineet ja kynän.

”Mitä sä tarkoitat sillä, että olet valmis puhumaan asiasta julkisesti?” Johanna kysyy ja huomaa uupumuksen hävinneen. Hän on taas se, mikä on vuosien ajan ensisijaisesti ollut. Toimittaja.

Maiju nauraa.

”Ei kai se kovin monitulkintaista ole. Tämä keskustelu on kamalaa. Jos mua tarvitaan hiljentämään se, olen valmis tulemaan televisioon.”

Sairanen palaa mukanaan kolme maitokahvia ja tarjotin täynnä keksejä. Johannaa hymyilyttää miehestä aika ajoin putkahteleva isällinen lämpö, hän huomaa Sairasen vilkaisevan sivusilmällä Maijua ja miettii, ettei tiedä miehen yksityiselämästä juuri mitään. Tapaileeko Jaakko Sairanen jotakuta? Ja onko hän nyt, yhtäkkiä, iskenyt silmänsä Maiju Salmelaan?

”Ymmärrätkö, millainen teurastus siitä seuraisi?” Johanna kysyy. ”Jos sä kertoisit samat asiat televisiossa?”

Maiju Salmela nyökkää.

”Olen miettinyt sen läpi.”

Johanna ja Jaakko katsovat toisiaan.

”Minä en lähtisi siihen”, Jaakko Sairanen sanoo. ”Ei ole lainkaan varma, että sellainen esiintyminen kääntäisi keskustelun suunnan. Mutta se on varma, että sinun elämässäsi seuraukset saattaisivat olla kohtuuttomat.”

”Toin myös jotain muuta”, Maiju sanoo ja penkoo laukkuaan. Hän antaa Johannalle kirjekuoren, jonka sisällä on vanha, kulmista taittunut paperi.

”Lääkärintodistus sen yön tapahtumista.”

Johanna lukee paperin hiljaa, antaa sen sitten Jaakko Sairaselle. Potilaan ranteissa ja kaulassa näkyy jälkiä, jotka ovat potilaan kertoman mukaan syntyneet kamppaillessa tekijän kanssa.

”Dna-näyte siitä… siitä… on olemassa. Jos tämä menee siihen, että sellaisia todistuksia tarvitaan.”

Maiju Salmela näyttää tyyneltä ja puhuu rauhallisesti kuin juttelisi säästä. Sinä yönä, kun se kaikki tapahtui, hän oli saman ikäinen kuin Oona nyt. Johanna haluaisi halata heitä molempia, nuorta Maijua ja Oonaa. Hän ajattelee Peter Knorringin ylimielistä hymyä, Knorringin kaltaisia nuoria ja vanhempia miehiä, jotka kuvittelevat voivansa tehdä mitä tahansa ilman seurauksia ja jotka usein myös voivat tehdä niin.

Johanna ottaa lääkärintodistuksesta kopion. Hän sulkee sen työpöytänsä lukolliseen laatikkoon ja tietää, että vie tämän tapauksen loppuun asti. Hänellä ei ole oikeutta luovuttaa. Maijun, Oonan, kaikkien tuntemattomien nuorten naisten takia hänellä ei ole oikeutta luovuttaa nyt.

”Sä olet kärsinyt jo tarpeeksi. Me etsitään tapa käsitellä tämä asia niin, että sun nimi ei tule julkisuuteen”, Johanna sanoo Maijulle, ja Jaakko Sairanen kohottaa kulmakarvojaan. Sairanen ei pidä siitä, että Johanna tekee suuria päätöksiä keskustelematta hänen kanssaan.

”Kiitos, että tulit”, Sairanen sanoo Maijulle ovella. ”Toi paperi on tosi tärkeä. Mietitään, miten jatketaan tästä ja pidetään sut ajan tasalla.”

Johanna halaa Maijua vielä, naisen takki on yhä räntäsateesta märkä.

Kun Maiju on mennyt, Sairanen hymyilee Johannalle. ”Toimittaja Sydänmaa, otaksun?”

”Älä irvaile.”

”Hetki sitten olit valmis luopumaan koko ohjelmasta.”

”En ole enää. En ohjelmasta, enkä omasta maineestani.”

”Meitä vastassa on aika kovia tyyppejä”, Sairanen sanoo hiljaa.

”Pelottaako sua?”

”Minkä takia?”

”Oman duunin. Esimerkiksi.”

”En mä sellaisia pelkää. Pelottaako sua?”

Johanna haluaisi vastata, että ei. Mutta hän ajattelee äitiä ja Minnaa, äidin elämää ja pelkoa, joka kohdistuu myös häneen. Hän tuntee rautaisen kouran puristavan vatsaansa, vääntävän lujaa.

”Pelottaa”, hän sanoo sitten. ”Mutta ei itseni puolesta.”

”Kenen sitten?”

Jaakko Sairanen kuuntelee hiljaa, kun Johanna kertoo hänelle kaiken, minkä on viimeisten päivien aikana saanut kuulla, äidistään, Wilhelm Knorringista ja Minnasta, joka on sekä hänen että Peter Knorringin siskopuoli.

Kun hän lopettaa, Sairanen puhdistaa silmälasinsa.

”Koska sait kuulla tuon?”

”Nyt.”

”Melkoinen tarina.”

”Onko meillä mitään mahdollisuutta varmistaa, että äidin suhdetta ei revitä julkisuuteen?” Johanna kysyy, vaikka sanat kuulostavat hölmöiltä samalla, kun hän sanoo ne.

”Meillä on mahdollisuus vaikuttaa keskustelun suuntaan”, Sairanen sanoo. ”Mutta meidän täytyy tehdä se viisaasti.”

Johanna tutkii Maijun tuomaa lääkärintodistusta.

”Meidän näyttö on kaikin tavoin kova.”

”Mutta kysymys on, onko sen käyttäminen järkevää.”

”Miksei olisi?”

Sairanen ei ehdi vastata, kun Johannan puhelin soi.

”Tässä on Raul Westerberg, hei”, sanoo nuori, itsevarmalta kuulostava mies. Nimi on tuttu, mutta Johanna ei heti muista mistä. Hän näpyttää sen nopeasti Googleen. Raul Westerberg. Liberaalipuolueen nuorisosiiven johtaja. Komea, tyylikäs, hyvin käyttäytyvä, mutta kulissien takaisista kovista otteistaan tunnettu 25-vuotias kauppatieteen maisteri, josta monet povaavat puolueen tulevaa johtajaa.

Johanna viittoo Sairasta jäämään huoneeseen.

”Hei?”

”Puhun siis toimittaja Johanna Sydänmaan kanssa?”

”Kyllä.”

”Tyttäresi on Oona Sydänmaa?”

Johannan käsi hikoilee. On vaikea hengittää.

”En ymmärrä, miksi kysyt.”

Puhelimen nuoren miehen kuva on Johannan tietokoneen ruudulla. Paksut, leijonanharjamaiset hiukset, kirkas katse, mallimaisella tavalla komeat kasvot. Miehessä on paljon samaa kuin nuoressa Peter Knorringissa. Pelottavan paljon samaa.

”Minulla on hallussani Oona Sydänmaasta kuvia, joita et varmasti halua julkisuuteen.”

Johannan henki ei kulje.

”Anteeksi?”

”Minulla on hallussani alastonkuvia sinun tyttärestäsi ja hänen parhaasta ystävättärestään. Jos jatkat puolueeni puheenjohtajaan kohdistuvaa ajojahtia, minun on valitettavasti harkittava näiden kuvien julkistamista.”

Johanna nousee, puristaa pöydän kulmaa, yrittää keskittää katseensa yhteen pisteeseen.

”Sinä soitat ja yrität kiristää minua tyttäreni alastonkuvilla?” hän sanoo, ääni niin jäisenä, että se voisi viilentää koko huoneen.

”En kiristä”, mies sanoo. ”Kerron mitä tapahtuu, jos et pikaisesti peru perättömiä väitteitäsi.”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue myös

edellinen osa

Elina Hirvonen on palkittu kirjailija ja elokuvantekijä, jonka kolmas romaani Kun aika loppuu ilmestyi keväällä. Hirvonen rakastaa matkustamista, tanssimista ja poliittisia draamasarjoja ja lukee kaunokirjallisuuden lisäksi hallitusohjelmaa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.