Johanna ja lapset tutustuvat kotipaikkakuntaansa Tirrilään turistin silmin. Ranelle lomaviikko tuntuu tarkoittavan vain työtä ja jalkapalloa.

Sunnuntaiaamuna Johanna ponkaisi ylös anivarhain, salaisesta innosta hehkuen, ja kun Rane ja lapset heräsivät, heitä odotti superaamiainen paistettuine pekoneineen, munakokkeleineen ja hedelmäsalaatteineen.

Juustoja oli sen seitsemää sorttia: piparjuuren makuista tuorejuustoa, paikallista kotijuustoa, brietä, vuohenmaitojuustoa, Port Salut -juustoa, mustaleimaemmentalia ja sveitsiläistä appenzelleriä. Leikkeleitä oli joka lähtöön: suolalihaa, savukalkkunaa, salamia, ilmakuivattua kinkkua sekä poron kylmäsavupaistia.

Tarjolla oli myös ohuiksi leikattuja tomaattisiivuja, tuorekurkkua, suolakurkkua, jäävuorisalaattia, maustamatonta kreikkalaista jogurttia, päärynähilloa, vadelmahilloa, mustikkahilloa, hunajaa, mysliä, uunituoreita sämpylöitä, patonkeja ja croissantteja sekä erilaisia tuoremehuja: appelsiinimehua, mandariinimehua, omenamehua, mustikkamehua... Haudutettua kannuteetä Johannalle ja espressoa Ranelle. Jääkylmää vettä limenvihreässä lasikannussa, jossa jääpalat helisivät ja raksahtelivat halki.

– Ohhoh, Rane sanoi.

Lapset olivat mykistyneitä.

– Äiti...

Perhe nautti yhteisestä aamiaisesta mutustamalla harvinaisen antaumuksella ja hiljaisina, välillä vain nautinnosta huokaillen ja ynähdellen, ja kiitti lopuksi Johannaa kauniisti kuka halaten, kuka pussaten.

Aamiaisen jälkeen Johanna kävi suihkussa ja perehtyi samalla vähän paremmin apartomenton siisteystasoon. Kauhukseen hän huomasi, että suihkuhuoneen WC-pöntön tausta oli luvattoman likainen. Hän ei voinut ottaa yhteyttä hotellisiivoojiin, koska niitä ei apartomenton korkeasta varustelutasosta huolimatta tainnut olla. Hän joutui etsimään kännykästään tietoa, jolla ratkaisisi tämän pikaista toimintaa vaativan probleeman.

Hän soitti yksityiseen, päivystävään siivouspalveluun. Koska oli sunnuntaiaamupäivä, siivooja lupasi kyllä tulla, mutta hän ilmoitti veloittavansa ajankohdasta johtuen nelinkertaisen tuntitaksan. Minkäs sille sitten mahtoi?

”Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi.”

Rane ei tykännyt siitä yhtään.

– Nyt tämä sinun all inclusive -lomasi meni häröilyksi. Mikset sinä itse siivoa, niin kuin yleensä? Rane ihmetteli.

– Siksi, että olen lomalla, Johanna vastasi itsepintaisesti. – Lomalla ei siivota vessanpöntön takusia.

– No minä olisin voinut siivota sen! Rane sanoi.

– Se on myöhäistä nyt.

Siivooja saapui pihaan kirkkaankeltaisella siivousfirman autolla. Hän oli pukeutunut sitruunankeltaiseen asuun, ja kun Johanna näytti paikan ja selitti huolensa, nuori nainen naurahti yllättyneesti.

– Odotin kyllä jotain paljon pahempaa, hän naurahti, puki vaaleanpunaiset siivoushansikkaat ja ryhtyi tarmokkaasti työhönsä.

– Oikeastaan voisit pestä samalla myös saunan ja suihkuhuoneen, Johanna kuiskasi naisen korvaan.

– Sovittu! kirkassilmäinen siivooja supatti. Hän taisi olla iloinen helposta ja rahakkaasta keikasta.

Suihkuun ja saunaan jäi leijumaan raikas sitruunan tuoksu vielä senkin jälkeen, kun nainen oli lähtenyt.

– Paljonko tuo lysti maksoi? Rane kysyi sanomalehden takaa.

– Vähemmän kuin matkamme Kreikkaan olisi, Johanna tokaisi.

Sunnuntait olivat Ranelle enemmän tai vähemmän kauhistus, jos hänellä ei ollut töitä tai mitään keskeneräisiä hommia. Siksipä hän lähti yleensä pitkälle pyörälenkille, satoi tai paistoi. Tänään paistoi. Hän sotki vanhalla kolmivaihteisella pyörällään helposti yli sata kilometriä ja palasi kotiin vasta viiden – kuuden tunnin kuluttua. Johannalla ja lapsilla oli hyvää aikaa tutustua Tirrilän kylään ja paikallisten ihmisten elämään.

– Lapset, pistäkäähän hellevaatteet päälle! Ulkona on kuuma päivä, Johanna sanoi ja kurkisti mittaria, joka oli niukin naukin kivunnut kahdenkymmenen lämpöasteen paremmalle puolelle. Hän itse pukeutui väljään T-paitaan ja sortseihin, joiden housunkauluksen alle hän työnsi litteän vyölaukun. Siellä olivat tallessa hänen luottokorttinsa, euronsa, dollarinsa ja passinsa.

Hän oli viisas ja ovela turisti, joka ei kerjäisi verta nenästään eikä ottaisi käsilaukkua kylälle varastettavaksi. Kaikkihan tiesivät, kuinka helppoa oli ajaa nähtävyyksiä katsovan naisen ohitse skootterilla ja siepata vauhdissa käsilaukku hänen olkapäältään. Oi, voi, Johanna ei lankeaisi niin alkeelliseen ansaan, turha luulo!

He lähtivät kolmisin kävelemään kohti Tirrilän keskustaa.

– Äiti, miksi me ei mennä autolla kauppaan? Suvituuli kysyi.

– Ei meillä olisi autoa käytössämme Kreikassakaan. Ellemme sitten vuokraisi sitä. Nyt me teemme turistien suosiman kävelyn rantabulevardilla ja aallonmurtajalla. Tai koska Tirrilän keskusta ei sijoitu meren eikä järvenkään rantaan, taitaa riittää, että kävelemme tuon pienen sillan ylitse.

– Ai tuon parinkymmenen metrin matkan? Kivi ihmetteli.

– Niin. Kävelemme Tirrinkosken sillan ylitse ja hidastamme siinä vauhtia katsellaksemme henkeäsalpaavan kauniita maisemia.

Auringossa lämminnyt jokivesi haisi. Vedenpuhdistamon suodatin oli tainnut unohtua vaihtaa. Sillalla Kivi otti maasta käteensä kiven ja heitti sen veteen.

– Olipas se pitkä pudotus! Johanna kehaisi.

Kivi katsoi häntä epäuskoisena. Veteen ei ollut kuin muutama metri.

Suvituuli hyppeli iloisesti kävelytiellä ja piti Johannaa kädestä kiinni.

– Saadaanko me kylällä jätskit? Pallojätskit?

– Ehdottomasti!

He saapuivat Tirrilän pittoreskiin keskustaan. Torin laidalla oli kauppa, kahvila, kapakka ja kenkäkauppa. Muuta ei ollut, eikä muuta kaivattukaan.

– Katsokaa, lapset, kuinka kivoja kukkaistutuksia! Johanna huudahti.

Kukkivista punaisista kukista muodostui torin reunalla olevaan kukkapenkkiin sana “Tirrilä”.

Johanna osti heille kaikille pallojätskit ja he istuivat penkille jäätelökioskin eteen syömään niitä. Torilla ei ollut ketään muuta, paitsi yksi varis, joka veti roskiksesta kiskomaansa nakkipaperia pitkin torin laitaa ja nokkaisi vähän väliä siitä ketsuppia.

Kaupassa oli enemmän väkeä kuin torilla, vaikka olikin sunnuntai. Päiväkodin Marketta, kirjaston Kaisa ja apteekin Ulla moikkasivat Johannaa, Johanna vastasi kaikille tutuilleen samalla tavalla.

– Helou!

”Puhutteko suomea? Johanna varmisti.”

Johanna halusi tomaatteja. Hän kaivoi repustaan kirjan ”Finnish for travelers” ja pysäytti tutun myyjän, joka oli tullut lisäämään tomaatteja laatikkoon. ”Hannaleena” luki pienessä nimikyltissä hänen rinnuksessaan. Johanna ei ollut koskaan ennen katsonut naisen nimikylttiä.

– Puhutteko suomea? Johanna varmisti.

Myyjä nyökkäsi nauraen.

– Hannaleena, ovatko tomaatit tuoreita? Johanna kysyi kankeasti ja selaili opaskirjaa. – Onko teillä vihreää paprikaa? Saisinko yhden makkaran, Hannaleena?

– No tulipas siinä monta kysymystä! Tomaatit ovat tuoreita ja kotimaisia, ja hintakin on tullut nopeasti alas. Vihreitä paprikoita on tässä. Makkarat taitavat kyllä olla aina kahden tai neljän pakkauksissa.

– Matkailemme Suomessa viikon. Voitko suositella jotain leipää, Hannaleena?

– Totta kai. Minä ainakin tykkään tästä paikallisesta rievästä. Nythän se ei ole ihan tuoretta, kun se tuotiin jo perjantaina, mutta jos panet sen mikroon ja pari tippaa vettä päälle, se on taas tuoksuva ja pehmeä.

– Apartomentossamme on mikroaaltouuni, Johanna sanoi. – Kiitos, Hannaleena, ja voi hyvin! Näkemiin! Auf Wiedersehen!

– Näkemiin! Hannaleena sanoi ja nauroi.

Johanna ajatteli, että Hannaleena piti häntä varmaan humalaisena. No, hänhän oli turisti, joten väliäkö tuolla, mitä Hannaleena hänestä ajatteli. He tuskin tapaisivat enää.

Lapset olivat menneet irtokarkkihyllylle valikoimaan namuja. Johanna oli luvannut molemmille kahden euron pussit. Johanna kulki kaupassa ja ihmetteli puoliääneen, kuinka kalliita jotkut tuotteet olivat.

– So expensive!

Johanna haki katsellaan punaviiniä, ja löysikin sen. Itse kauppias käveli juuri samalla käytävällä hänen ohitseen, ja Johanna pysäytti hänet.

– Helou! Why don’t you sell real red wine here? Miksi teillä ei ole myytävänä oikeaa punaviiniä? These’s no alcohol in these bottles! Näissä pulloissa ei ole alkoholia.

Kauppiaan hymy ei hyytynyt.

– Suomessa on laki, jonka mukaan ruokakaupoissa ei saa myydä mitään vahvempaa kuin enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävää alkoholijuomaa. Meillä on sen vahvuista olutta, siideriä, lonkeroa ja viiniä, mutta ikävä kyllä lainsäädäntö ei anna muuhun mahdollisuutta. Halua meillä kyllä olisi, kauppias selitti Johannalle.

– So many words! Niin paljon sanoja! Slowly, slowly! Voitko puhua hitaasti ja lyhyesti?

– Laki ei salli.

– Salli, salli, what does it mean? Mitä se tarkoittaa?

– Emme saa myydä.

– I got it! Ymmärsin! You have to change it quickly! Teidän täytyy muuttaa sellainen laki äkkiä!

Kauppias nauroi ja lupasi tehdä parhaansa. Johanna jatkoi kierrostaan kaupassa. Hän osti kymmenen kotikyläaiheista postikorttia. Niissä luki ”Terveisiä Tirrilästä!”. Korteissa oli kuvia kylän 1970-luvulla rakennetusta betonikirkosta ja torin kukkaistutuksista, juuri niistä, joista tuli sana “Tirrilä”.

Johanna meni lasten kanssa leipomon kahvilaan kirjoittamaan kortteja. Lapset olivat ihmeissään, kun he saivat samana päivänä sekä jäätelöt että leivokset. Sellaista ei ollut tapahtunut heidän elämässään varmaan ikinä.

Johanna kaivoi vyölaukustaan sadan dollarin setelin ja maksoi sillä.

– Keep the change! Se on tasaraha!

Kahvilatyöntekijää Johanna ei tuntenut. He kävivät niin harvoin jos koskaan Tirrilän kahvilassa. Työntekijä alkoi protestoida niin ison rahan käyttöä.

– En minä voi tätä ottaa, eiväthän nämä maksaneet kuin kahdeksan kolmekymmentä. Kassa ei mene tasan. En ota tätä.

– Sorry?

– Maksa jollakin muulla tavalla.

Myyjä olikin tiukka tyttö. Alkoihan niitä eurojakin lopulta löytyä Johannan vyölaukusta. Jono hänen takanaan kasvoi.

Hän maksoi ostokset, sai vaihtorahan ja talletti kahvilan kassakuitin reppuunsa. Se oli matkamuisto, joka herättäisi vuosien päästä muistoja tästä lomamatkasta. Sitten hän alkoi kirjoittaa kortteja lähinaapureilleen, ystävilleen, sukulaisilleen ja yhden itselleen. Kaikkiin hän kirjoitti saman tekstin: Hei! Terveisin Johanna perh.

”Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?”

Viereiseen pöytään tuli istumaan kaksi miestä kahvikuppien ja pullien kanssa.

– Is there something worth seeing in Tirrilä? A water tower, perhaps? Onko Tirrilässä nähtävyyksiä? Vesitorni, kenties?

Miehet naurahtivat hämillään ja jatkoivat kiivaasti kahviensa jäähdyttelyä. Lusikat kilkkasivat heidän kupeissaan kuin paloaseman hälytyskello. Tuolien jalat raapivat lattiaa, kun miehet vaihtoivat rintamasuuntaa ja katsoivat ympärilleen, olisiko heidän mahdollista vaihtaa pöytää. Tyhjiä pöytiä oli paljon, mutta epämukavuusraja ei ilmeisesti vielä ylittynyt. Koska Johanna ei kysellyt heiltä sen enempää, he jäivät paikoilleen, mutta varoivat visusti enää vilkaisemasta Johannaan päin ja lisäämästä vettä hänen myllyynsä. Tai vesitorniinsa.

Johanna keräsi heidän likaiset astiansa ja lajitteli ne pöydälle, jonne ne piti kerätä. Suomessa ei ollut pöytiintarjoilua, sen Johanna oli jo oppinut, ja sen, että asiakkaan edellytettiin siivoavan omat jälkensä tai paha silmä katsoisi häntä pitkälle tulevaisuuteen ja vihaisen norsun muisti muistaisi hänet ikuisesti. Ihmiset oli ehdollistettu siivoamaan jälkensä tai jos jätti ne siivoamatta, oli viittä vaille valmis luiskahtamaan yhteiskunnan ulkopuolelle, hyvän matkaa henkipatto, lähestulkoon lainsuojaton. Lapset hyppelivät jo ulos ja torille, mutta Johanna kääntyi vielä tiskille ja kumartui myyjän puoleen.

– Can you please post these? Voitko postittaa nämä?

– Ei me kyllä yleensä… Postilaatikko on ihan tuossa torin toisella puolella.

– Please, Johanna pyysi ja katsoa napitti myyjää kaikkein vetoavimmalla katsellaan. Myyjä otti vastahakoisesti kortit Johannan kädestä ja katsoi ihmeissään, kun näki osoitteet. Suurin osa oli menossa Tirrilään. Johanna oli laittanut kortteihin postimerkit, joten lopulta myyjä suostui ottamaan kortit vastaan.

Myyjä madalsi ääntään ja kysyi luottamuksellisesti:

– Onko kaikki okei?

Johanna madalsi ääntään saman verran kuin myyjäkin ja kumartui hänen puoleensa.

– Kaikki on okei. Menee paremmin kuin hyvin. Me olemme lomalla! Johanna sanoi ja iski silmää.

Myyjä puhkesi huojentuneeseen nauruun. Johanna lähti ja pani merkille, että kahvilassa asioivat ihmiset seurasivat syrjäkarein tai aivan avoimesti heidän lähtöään. Johanna hymyili leveästi ja vilkutti, jolloin kaikki käänsivät katseensa tiukasti kahvikuppinsa puoleen kuin kupissa olisi räpiköinut malluainen tai joku muu mukava.

Johanna jatkoi kävelykierrosta kylällä. Nyt hän vasta pani merkille, että entiseen pizzeriaan oli tullut kotiseututuote- ja matkamuistomyymälä. No sehän oli ihan must!

Kaupassa myytiin pellavaisia laudeliinoja ja kuparista pakotettuja löylykauhoja. Johanna osti yhden kumpaakin lajia. Johanna osti myös pienen, muovisen hevosenkengän, jonka sisällä oli kuva Tirrilän betonikirkosta ja sinivalkoiset nauhat, joissa toisessa luki kullatuin kirjaimin ”Tervetuloa” ja toisessa ”Tirrilään”. Johanna päätti, että heidän oli ihan pakko poiketa kirkossa.

Jokasunnuntainen jumalanpalvelus oli ohitse, joten heidän sopi hyvin mennä tutustumaan kirkkoon. Olihan Johanna ja Rane tosin vihitty siellä, ja lapset oli kastettu kirkon kastemaljasta, ja Johanna oli istunut siellä joka vuosi vähintään joulukirkossa ja lasten joulujuhlassa, mutta ei kai kerta lisää pahitteeksi olisi?

Kirkossa heidän vihkipappinsa keräsi penkeille jätettyjä virsikirjoja. Johanna tervehti häntä iloisesti.

– No hei, hauska nähdä! Mitä kuuluu? pappi sanoi.

– I’m fine, thank you. Hyvää kuuluu. Entä sinulle? And you?

Pappi oli heti leikissä mukana.

Pappi oli heti leikissä mukana. Hän alkoi puhua sujuvaa amerikanenglantia ja Johannan pyynnöstä alkoi esitellä heille kirkon alttaritaulua englanniksi. Lapset tirskuvat. Välillä pappi vaihtoi kielensä suomeen, että lapsetkin olisivat ymmärtäneet, mitä taulussa tapahtui.

Johanna kysyi, missä pappi oli oppinut puhumaan niin hyvin englantia. Nainen kertoi olleensa lukioikäisenä vaihto-oppilaana USA:ssa, tarkemmin sanottuna Michiganissa, ja kieli oli tarttunut silloin nuorena hyvin. Hän oli kylläkin joutunut keskeyttämään vaihto-oppilasvuotensa vain kuukautta ennen sen loppua, kun hänen isänsä oli joutunut auto-onnettomuuteen ja loukkaantunut vakavasti. Hän palasi kotiin seuraavalla lennolla. Ihme tapahtui, ja hänen isänsä toipui täydellisesti. Nyt papin isä oli tosin jo kuollut, mutta ihan rauhallisesti vanhuuteen.

Johannakin uskoutui ja kertoi papille, että myös hänen isänsä oli kuollut. He viettivät lyhyen hiljaisen hetken isiensä muistolle.

Sitten pappi kysyi Johannalta, mistä syy kielenvaihtoon.

– Onko kaikki hyvin?

Papin lauseessa soi suuri kysymysmerkki, vaikka hän yritti kätkeä sen huolettomaan äänensävyyn. Johanna alkoi jo kyllästyä tuohon kysymykseen. Hänhän voisi vaikkapa haluta vain harjoitella ruostuvaa englantiaan. Miksei hän voisi puhua muutaman vieraskielisen sanan ilman, että tirriläläiset huolestuisivat? Tietysti hän voisi.

– Me olemme lomalla, Johanna sanoi.

– Niinkö?

– All inclusive -lomalla, hän vielä tarkensi, ikään kuin se olisi selittänyt kaiken.

– Ahaa, pappi sanoi. – Ymmärrän! Sitten pappi alkoi nauraa, ja vaikka papin nauru kaikui kirkossa vähän ontosti, Johanna näki, että naista oikeasti hymyilytti koko tilanne.

– Have a nice day! Hauskaa päivänjatkoa! pappi huikkasi heille vielä perään, kun he tekivät lähtöä.

– You, too! Sinulle myös!

– Eikös ollutkin ystävällinen tuo pappi? Johanna kysyi Suvituulilta. – Nyt opin hänestä enemmän kuin näiden kymmenen vuoden aikana yhteensä. Kannatti tulla.

Oli aika palata apartomentoon. Mutta miten? He olivat pyörineet kylällä niin monessa paikassa, että Johannan suuntavaisto oli mennyt sekaisin. Onneksi paikalle sattui Hattulan Pekka. Silloin kun he olivat rakentaneet taloaan, he olivat asuneet kerrostalossa vuokralla. Pekka oli ollut heidän alakerran naapurinsa. Pekalla oli aina pilkettä silmäkulmassa ja aikaa leikinlaskulle.

Johanna lähestyi Pekkaa kartta kädessä.

– Excuse me. Do you know Ketomaantie, this way, that way? Tiedättekö, onko Ketomaantie tuolla päin vai täällä päin?

Pekka oli heti leikissä mukana.

– Yes, yes, I know Ketomaantie. But mutta onko okei, jos vastaan suomeksi, sillä minulla on aavistus, että sinä ymmärrät a little suomea? Korjaa toki, jos arvaukseni osuu pieleen.

Johanna nyökkäsi ja antoi ymmärtää, että hän voisi tuntea jonkun verran suomenkielistä reitti- ja suuntasanastoa.

– Ensin kävelet tästä kilometrin. Tulet Tirrinkosken sillalle. Siitä vielä kaksisataa metriä, ja käännyt vasemmalle. Siitä oikealle puolen kilometrin jälkeen ja sitten, mikäs numero se pitikään olla?

Johanna näytti sormillaan kaksikymmentäkuusi. Pekka nyökkäsi.

– Aivan, numero 26. Joten siitä on vielä varmaan neljänsadan metrin kävely.

– Thank you so much!

Johanna melkein jo kääntyi kohti Pekan osoittamaa suuntaa, kun hän jähmettyi. Voisi olla suuri vaara kävellä harhaan, jos hän erehtyisi yhdestäkin risteyksestä. Jaksaisivatko lapset taapertaa apartomentolle asti, jos heidän polkuansa pidennettäisiin vielä harharetkillä?

– Pekka, wait a minute. Odota hetki.

Lopulta Johanna sai Pekan suostutelluksi lähtemään saattamaan Johannan ja lapset perille. Kun he vihdoin pääsivät apartomentolle, Johanna pyysi Pekkaa hetkeksi istumaan alas puutarhapöydän ääreen ja meni itse sisälle. Lomalainen vaihtui allasbaarin työntekijäksi. Lapset kävivät heittämässä vaatteet pois ja menivät uima-asuissaan polskimaan kahluualtaaseen.

Johanna vilkaisi kelloa, ja arvioi, että Rane tulisi pian kotiin. Hän päätti tehdä yhden drinkin myös Ranelle. Hän valmisti mojitot huolella reseptin mukaan. Mojitoon tuli tuoreita mintunlehtiä, vaaleaa rommia, ruokosokeria, limeä ja soodavettä. Oikeaoppisesti juoma pitäisi nauttia hiekkarannalla tanssien. No, kaikkea ei voi saada. Mojiton he nyt saisivat kuitenkin.

Johanna pilkkoi kolme limeä lohkoiksi ja murskasi ne kevyesti ruokosokerin kanssa. Hän nyppäsi kymmenen mintunlehteä jokaiseen lasiin ja paineli mintunlehtiä niiden sekaan, että niistä irtoaisi makua. Hän kaatoi vapaalla kädellä vaaleaa rommia laseihin, sekoitti voimakkaasti ja kahmaisi pakastimesta jäämurskaa sekaan. Sitten hän kaatoi soodavettä niin paljon, että lasit tulivat täyteen.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin.

Drinkit näyttivät äärimmäisen houkuttelevilta. Johannan kurkkua alkoikin jo kuivaa tuo pitkä kävelymatka ruuhkaisen downtownin halki. Savusumu oli pahimmillaan Tirrilän keskustassa juuri kahden ja neljän välillä tällaisena täysin tuulettomana päivänä. Mutta parempi sekin kuin että happosateet syövyttäisivät Tirrilän antiikinaikaiset marmoritemppelit olemattomiin. Elleivät olleet jo syövyttäneet.

Juuri sillä hetkellä, kun Johanna kantoi lasit pöytään, Rane tuli kotiin. Hän kurvasi pyörällä pihaan ja hänen pyöränsä takarengas teki sutaria, kun hän jarrutti kiivaasti Pekan kohdalla.

– Moro, mitä mies? Eipä ole aikoihin näkynyt.

– Tule ottamaan yksi mojito! Johanna pyysi.

– Okei! Käyn pikasuihkussa.

Pekka otti mojiton käteensä hiukkasen epäluuloisena.

– Mikä se tämä on?

– Mojito. Kuubalainen drinkki. Rommista ja ruokosokerista tehty. Vähän puristettua limeä ja murskattua minttua.

– Enpä ole ennen maistanut.

– No nyt maistat!

Pekka siemaisi drinkkiään.

– Bueno. Hyvää on!

– Gracias, Johanna lausui mielissään. Hän imaisi pitkän ja kylmän suullisen. Kyllä lomalla oli ihanaa!

Rane liittyi heidän seuraansa.

– Mitä kuuluu? hän kysyi Pekalta.

Pekka kertoi uutisia heidän yhteisen entisen kotitalonsa naapureista. Jotkut olivat muuttaneet pois ja joitakuita uusia tyyppejä oli muuttanut tilalle. Joku oli kuollut ja jollekin oli syntynyt lapsi tai useitakin lapsia. Sellaista se oli, elämä Tirrilässä, ja kaikkialla. Viimein Pekka kiitti mojitosta ja suoriutui matkaansa. Johanna kiitti häntä oppaana toimimisesta ja heidän saattamisestaan turvallisesti oikeaan apartomentoon.

Johanna kertoi innoissaan heidän päivästään, ja Rane nyökkäili. Jostain syystä Johanna jätti näyttämättä, millaisia matkamuistoja hän oli haalinut kylältä Hän alkoi kantaa illallistarpeita puutarhaan. Tällä lomalla he söisivät joka ilta ulkona.

Tänään oli sushiaterian vuoro. Kreikankin all inclusive -lomilla oli tarjottu jotain etnisiä erikoisillallisia, joskus meksikolaista, toisinaan kiinalaista tai vaikkapa intialaista ruokaa. Sushin kohdalla all inclusive -lomalainen oli hieman fuskannut ja ostanut kalapallerot valmiina pakastealtaasta. Lapset rakastivat susheja, kunhan Johanna ei laittanut niihin liikaa wasabia, kirpeää japaninpiparjuuritahnaa. Se kihahti muuten nenään niin kovaa, että se sattui. Viimeisestä sushista meinasi tulla tappelu, mutta kun Johanna jakoi sen terävällä veitsellä pitkittäin kahtia, molemmat lapset olivat tyytyväisiä. Ei haitannut, jos itse sai vähemmän, kunhan toinen ei saanut yhtään enempää.

Kävelyretki kylälle ja pitkä riehuminen kahluualtaassa olivat uuvuttaneet lapset, ja he menivät aikaisin nukkumaan. Rane oli palannut aterian jälkeen katsomaan jalkapallon puolivälierää sohvalle. Johanna tarjosi hänelle ouzoryyppyä pienestä lasista, mutta Rane kieltäytyi. Hänellä oli huomenna aikainen herätys, kun uusi urakka alkaisi.

Jos jotain Johanna oli oppinut kymmenen avioliittovuoden aikana miehistä ja elämästä, oli se, että kun mies katsoi urheilukilpailua tai urheiluruutua televisiosta, naisen oli parasta vaieta. Aivan kokonaan. Koska nainen ei kuitenkaan tullut kuulluksi, oli hyödytöntä puhua mitään. Ainakaan mitään tärkeää.

– Saa nähdä, pudottaako Islanti Ranskan. Se olisi uskomaton pommi.

Johanna jaksoi seurata peliä viitisen minuuttia, mutta kun mitään jännää ei tapahtunut, hän tuskastui. Hän alkoi miettiä, millaista olisi jos maailmalla seurattaisiin matonkutomisen maailmanmestaruuskisoja.

Loimen katkeaminen tai sukkulan rikkoutuminen aiheuttaisi sydämentykytystä katsomoissa. Kannustushuudot raikuisivat toreilla kautta maailman. Kuukausien turnauksen jälkeen lehden etusivulla olisi kuva kauneimmasta matosta.

Johanna hymähti. Ei, sellaista maailmaa ei taitaisi koskaan syntyä, vaikka kyse oli kahdesta harrastuksesta, jalkapallosta ja tekstiilitöistä. Niiden harrastajakunnat olivat hyvin sukupuolisidonnaisia. Toista pidettiin lähinnä ajanvietteenä, josta lopputuloksena saatiin joku riepu. Toista arvostettiin lähes maailman tärkeimpänä asiana, joka kiihdytti miesten ohimosuonet pullistumaan ja kannattajat rähinöimään verissäpäin keskenään.

Johanna otti ouzolasinsa ja meni istumaan puutarhakeinuun. Hän alkoi soittaa kännykällä Youtubesta busukimusiikkia. Ensin aika hiljaa, mutta pian vähän kovempaa. Musiikki houkutteli paikalle Katariinan naapurista, ja kohta Oskukin tuli perässä katsomaan, minne vaimo oikein katosi. Katariinan kesäloma oli alkanut juhannuksena, ja Oskun loma toissapäivänä. Heillä ei ollut ollenkaan kiire nukkumaan.

Johanna haki Katariinalle ja Oskulle pienet lasit ouzoa. Ei kulunut kauan, kun Johanna ja Katariina tapailivat jo sirtakin, kreikkalaisen yhteistanssin, askelia. Osku potkiskeli itselleen vauhtia keinussa. Hän ei ollut kypsä sirtakiin.

– Käyttekö te täällä usein? Johanna kysyi.

Katariina puhkesi nauramaan.

– Jaa, mitenkähän se olisi? Aina aika ajoin.

– Ei, minulle tämä on ensimmäinen kerta, Osku laski leikkiä. – Missä me tarkalleen ottaen nyt olemme?

– Kreikassa, Rodoksella, Falirákin kylässä.

– Okei! Onpa kiva, että meidänkin talo on niin lämpimällä ja suositulla seudulla.

Rane tuli pihalle.

– Jestas, mikä matsi! Se oli teurastusta. Kuinka sä Osku et ole futiksesta kiinnostunut?

– Mä katon kyllä loppuottelun, Osku lupasi. – Se riittää.

– No niin, vaimo. Nyt hampipesulle, unilelu kainaloon ja maate. Joku täällä käy vielä töissäkin, senkin lomahessut.

Näillä puheilla Rane ajoi naapurit ystävällisesti mutta päättäväisesti kotiinsa.

– Senkin tylsimys, Katariina valitti.

– Kiität mua vielä aamulla, kun sinulla ei ole pää kipeä!

Osku nauroi ja portti kolahti kiinni heidän perässään. Johanna yritti murjottaa, mutta kun Rane houkutteli hänet makuuhuoneen puolelle, mielipaha ei kestänyt kauan. Pian Johannan vaimea voihke kantautui avoimesta ikkunasta hiljaiseen puutarhaan. Rane sulki hänen suunsa suudelmalla.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:
Edellinen osa.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Riina ja Jaana lähtevät viihteelle. Ensin naiset tarkastavat terassien tarjonnan ja loppuillasta tanssilattialta löytyy ihana mies.

Ajattelin kivipuutarhaani ja ryhdyin suunnittelemaan työaikatauluani. Kehtaisinko soittaa Uskolle ja kysyä peräkärryä? Ei, en halunnut vaikuttaa hyväksikäyttäjältä. Ymmärsin toki, että Usko teki piharakentamista työkseen… ja itsehän hän oli tarjoutunut auttamaan?

Juoksin ajatuksissani ja Puppe laukkasi kevyesti rinnallani. Hiekkatie kääntyi aivan rannan tuntumaan, kun erotin lyhtytolpan valossa pariskunnan, joka istui puistonpenkillä. Laitoin hieman kateellisena merkille heidän läheisyytensä. He eivät puhuneet, olivat vain ja katselivat toisiaan.

"Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä."

Puppe alkoi vetää remmissä. Toruin sitä ja juoksin pariskunnan ohi nopeasti, sillä olin pilannut heidän intiimin hetkensä. Polku kaartui taas ja seuraava valotolppa tuli näkyviin. Kiskaisin Pupen remmiä, sillä huomasin samassa sen edessä pystykorvaisen koiran. Vastaantulija päästi korkean ulvaisun. Koira heilutti häntäänsä ja laski etutassunsa maahan, odottaen leikkikaveria. Kuulin, kuinka pystykorvan omistajakin pysäytti koiransa Flexi-kelan. Kun mies asteli valokehään, kohotin katseeni koirista. Tunnistin hänet. Se oli Usko, joka sanoi yllättyneenä:

”Ai Riina… sullakin on koira?”

Sydämeni sykähti yllätyksestä. Olin hengästynyt hölkkäämisestä ja vastasin yhteen hengen vetoon:

”Joo ja ei. Tää on mun siskon koira.”

Tunsin ulkomuotoni räjähtäneeksi ja kasvojani kuumotti. Toivoin kiivaasti, että valotolppa olisi ollut sammuksissa. Olisin saattanut hölkätä Uskon ohi, tajuamatta sitä ollenkaan ja nolaamatta itseäni. Olin tehnyt kehnon ensivaikutelman jo kolme kertaa, jos se oli edes mahdollista.

Usko sen sijaan oli yhtä tyylikäs kuin viimeksikin ja piteli tarkkaavaisen, mutta ystävällisen oloista suomenpystykorvaansa kevyellä kädellä. Puppe hyppeli sinne tänne ja haukahteli. Tunsin oloni kiusaantuneeksi.

Usko kyykistyi ja annoin Pupen mennä haistelemaan. Hän antoi koiran haistaa kättään. Katselin vaivihkaa, kuinka miehen rauhallinen olemus tuntui siirtyvän koiraan. Myös minä rauhoituin ulkoisesti. Jokin ison miehen lempeydessä eläintä kohtaan liikutti sisimpääni. Jäin katselemaan näkyä, kunnes outo rohkeus valtasi minut.

”Hei, mihin suuntaan olet menossa? Kävelläänkö yhtä matkaa?”

Usko kohotti katseensa ja trendikkään parrakas suu kääntyi hymyyn.

”Joo, kävellään toki. Jätän autoni yleensä sataman parkkiin.”

Kun hän nousi, käänsin Pupen paluu suuntaan. En ollut juossut vielä kovin pitkälle, mutta alkuperäinen syy lenkkiini oli jo hoidettu: Hiron tapaamisesta johtuneet sekavat tuntemukseni olivat haihtuneet. Uskon seurassa olin paljon tutummalla maaperällä. Kun katselin rauhallisen oloista, itsevarmaa ja aikuista miestä, tunsin itseni taas tasapainoiseksi ja ihan täysjärkiseksi.

Ohitimme uudelleen rannassa istuvan parin. Vilkaisin heitä ja tunsin samassa muiston sykäyksestä, jota olin tuntenut koskettaessani Hiroa. Samalla tiesin, etten ollut vielä täysin turvassa kuuman, nuoren miehen lumolta.

Kävelimme Uskon kanssa rinnatusten pitkin Näsijärven rantaa. Valaistu pururata päättyi aivan liian nopeasti sataman parkkipaikalle. Usko kääntyi kohti autoa, mutta tunsin, kuinka hän viivytteli. Yritin keksiä jotain sanottavaa – jotain, jonka avulla olisimme voineet pitkittää mukavaa hetkeä vielä tovin.

"Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa."

Usko hymyili ja heilautti kättään.

”Hei. Oli kiva nähdä, mennään vaikka toistekin lenkille. Tylsäähän täällä on aina yksin pyöriä.”

Nyökkäsin.

”Joo, niinpä. Mennään vaan. Ja kun saan pihani kuntoon, voin kutsua sut teelle tai kahville.”

Sanat lipsahtivat huuliltani. Onneksi hämärtyvä ilta peitti nolostukseni, sillä en halunnut kuulostaa liian epätoivoiselta tai tyrkyltä. Saattoihan jopa olla, että Usko eli parisuhteessa? Kai tuollaisella pitkällä ja raamikkaalla miehellä oli vientiä. Hän vaikutti niin vakaalta ja luotettavaltakin… aivan erityyliseltä kuin Hiro, kuuma, adrenaliinia hohkaava kendo-opettajani .

Mutta pelostani huolimatta Usko heilautti vain kättään, eikä vaikuttanut lukeneen liikoja rivien välistä.

”Joo, tsemppiä sen pihan kanssa! Palataan!”

Heilautin kättäni vastaukseksi. Yllytin Pupen juoksuun ja keskikokoinen villakoira laukkasi rinnallani kotipihaan saakka.

Kun kiipesimme ylös pihaportaita, poskiani kuumotti huomattavasti. Hymyilytti ja nauratti.

Mikä ilta! Tunsin itseni ihan teiniksi ja päätin rauhoitella ajatuksiani kuumassa suihkussa . Joskus oli aivan mahtavaa olla sinkku. Kaikki mahdollisuudet, pihapolut ja moottoritiet, olivat minulle auki.

"Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas."

Nukuin puoleen päivään saakka. Puppe makasi vieressäni sängyllä, eikä sillä vaikuttanut olevan tänään kiirettä mihinkään. Siirryin asteittain unten mailta todellisuuteen ja hautasin hymyilevät kasvoni tyynyyn. Mieleeni tulvi hetkiä edellispäivän kohtaamisista: Hiron nahkatakin tuoksu, Uskon raikas metsäntuoksuinen partavesi. Havahduin lopullisesti vasta, kun puhelimeni pirahti soimaan. Tartuin siihen kömpelösti.

”Haloo…?”

”Moi Riina! Herätinkö, kuulostat ainakin siltä!”

Kuulin puhelimen toisessa päässä Jaanan pirteän äänen. Nousin sängylle istumaan ja haroin pitkää mustaa tukkaani.

”Joo, moi… tuli hiukan valvottua, kun en saanut unta. Mitäs mielessä?”

Jaanan innostunut ääni kaikui kirkkaana luurin toisesta päästä.

”Kuule, tuli tässä mieleen, että lähdetään tänään viihteelle! Ilonassa on live-musiikkia ja joku söpö suomirokki duo. En ole ollut aikoihin missään, etkä varmaan sinäkään. ”

Olin liian väsynyt sanoakseni Jaanalle vastaan.

Jaana höpötti iloisena, mutta saatoin itse ajatella vain aamukahvia. Kun puhelu päättyi ja raahauduin keittiöön, alkoi mieleeni kohota valveunia. Sydämeni syke kiihtyi, kun ajattelin Uskoa. Ehkä voisin kutsua hänet mukaamme terassille ja myöhemmin jatkoille yökerhoon?

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Kahvinkeitin pulputti ja levitti huoneeseen kahvin tuoksua. Hoitopuudelini tassutteli viimein seurakseni. Se haukotteli ja ryhtyi vilkuilemaan vihjailevasti ulko-ovelle.

Kun astuin ulos, näin taimiruukut ja lannoitesäkit, jotka odottivat portaiden pielessä. Tiesin millä saisin kulutettua loppupäivän.

Kello lähestyi kuutta ja vilkuilin yhä kännykkääni. Olin lähettänyt Uskolle bussissa tekstiviestin, että olisimme Passionin terassilla. Mies ei ollut vastannut vielä mitään, mutta yritin uskotella itselleni, ettei se haitannut. Jaana oli mainiota seuraa.

Kävelin kiilakorkosandaaleillani epävarmasti Tullintorin mukulakivetyksen yli ja kiskoin farkkumekkoni lyhyttä helmaa alemmas. Kauniit turkoosit pallokoristeiset kengät olivat tuliaiseni Japanista. Olin pessyt hiukseni uudelleen ja käyttänyt aikaa oikeaoppiseen kuivaamiseen. Pitkät mustat hiukseni aaltoilivat kauniisti latvoista. Olin kaiken kaikkiaan aika tyytyväinen itseeni.

Näin pian Jaanan, joka vilkutti ison aurinkoterassin keskellä. Jaanan punaiset hiukset loistivat ilta-auringossa.. Kiersin ystäväni luokse ja huomasin, että terassilla oli yllättävän paljon väkeä. Osa miehistä silmäili minua ja tunsin itsevarmuuteni kohoavan, vaikka Uskosta ei näkynyt vilaustakaan.

”Moi, et kai odottanut kauan?”

Jaana heilautti kättään.

”Moi! En ole, mutta kyllähän täällä kelpaa odottaa. Jaana katsoi minua salamyhkäisesti ja vinkkasi takavasemmalle.”

”Katsopa tuota pöytää… näetkö tuon kaljupäisen miehen? Kelpaisi kyllä…”

Laskin laukkuni tuoliin ja istuin sen viereiselle penkille. Virnistin ja kaivoin huulipunan laukkuni taskusta.

”Jaana, onko sulla jotain kerrottavaa? Kuvittelin, että olit vakisuhteessa.”

Jaana kallisteli kättään puntaroiden ja iski silmää.

”No niin olenkin, mutta saahan sitä katsoa… Mutta entäs sinä, et sitten ainakaan löytänyt japanilaista miestä reissulta?”

Ajattelin saman tien Hiroa. Hän ei ollut reissulta ja enemmän poika kuin mies. Jokin Jaanan heitossa sai kumminkin poskeni punoittamaan. Päätin, etten paljastaisi mitään kyseenalaista matkani jälkimainingeista. Ensi torstaista eteenpäin Hiro olisi vai kendo-opettajani, ei muuta. Nuorelle ja itsevarmalle miehelle olin vain keski-ikäinen täti, jolle hän oli ollut kohtelias… Ja ellei, niin Usko antoi minulle syytä odottaa aivan erityyppistä kohtaamista. Jaanalle sanoin kumminkin:

”En, sitä paitsi japanilaiset miehet etsivät kotirouvaa. Minä en osaa kokata edes mitään lasagnea vaativampaa.”

Jaana räjähti nauruun.

”No mutta, sitähän varten meillä myydään K-marketissa sitä ”äitien tekemää”.”

Jaanan nauru tarttui helposti. Nappasin laukun olalleni ja astelin tiskille jo paljon rennommin ja vilkaisin viimeisen kerran puhelintani. Jos Usko ei ollut kiinnostunut seurastani, ehkäpä joku muu olisi.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Hetkeä myöhemmin olin työntymässä ahtaiden pöytien välistä paikalleni, kun kuulin useiden moottorien murahduksen. Nostin kasvoni ja näin, kuinka kaksi moottoripyörää ajoivat torin laitaa. Toinen oli mustavihreä. Sydämeni hypähti. Tunsin itseni vainoharhaiseksi, mutta en voinut mitään sille , että moottoripyörän ääni oli herättänyt minussa hermostuneen odotuksen. Entä, jos se oli Hiro? Mutta mikä oli todennäköisyys... Tampereella oli paljon motoristeja.

”Mutta oikeasti, miksi et seurustele? Olet fiksu ja vetävän näköinen mimmi, Jaana kysyi.”

Otin hörpyn juomaa, jotta ehdin miettiä vastaustani. Sillä todellakin, miksi en seurustellut?

”Ei ole vain tullut oikea kohdalle, ei kai siinä muuta…”

Jaana ei näyttänyt vakuuttuneelta. Hän siristi kauniisti rajattuja silmiään ja mutristi huultaan.

”Miehet eivät tule kohdalle, jos ei anna tilaa.”

Kohautin olkapäitäni. Jaana huokasi teatraalisesti ja näytti päättäväiseltä.

”No tänään me kyllä bongataan sinulle mies. Mites olisi tuo?”

Vilkaisin taakseni Jaanan osoittamaan suuntaan ja olin purskauttaa siiderit suustani.

Terassia lähestyi aidan toisella puolelta kaksi miestä, joista toisella oli mustavalkoinen nahkainen moottoripyörätakki ja toisella kokomusta. Jälkimmäisen silmillä olivat kultaa heijastavat peililinssiset aurinkolasit, mutta tunsin Hiron silti heti.

Jaana hykerteli huvittuneena, kun käännyin nopeasti takaisin päin ja yritin maastoutua laukkuni puoleen. Nostin siiderin uudelleen huulilleni. Jaana nojasi kämmeneensä ilmeisen tyytyväisenä.

”Eli aasialaistyylinen look toimisi sittenkin? Hymyilin ja yritin vastata vitsikkäästi, vaikka odotin hermostuneena, huomaisiko Hiro minua.”

”No eihän siinä tyylissä mitään vikaa ole. Mutta puhutaanko välillä sinun mieskuvioistasi?”

Jaana otti syötin. Sain seurata rauhassa sivusilmällä, kuinka Hiro kiersi kaverinsa kanssa terassin ja suuntasi kohti baaritiskiä. Katsellessani hänen komean pitkää varttaan ja itsevarmaa olemustaan, en ollut varma halusinko Hiron huomaavan minua vai en. Muistin yhtäkkiä taas Uskon ja vilkaisin puhelintani.

Ei uusia viestejä.

Olin samalla kertaa sekä harmistunut että huojentunut.

Kuuntelin Jaanan selvitystä siitä, millaista oli kasvaa erilleen pitkän parisuhteen aikana. Käsite oli minulle tuntematon, enhän ollut koskaan pystynyt vielä seurustelemaan vuotta pidempään. Olin tapaillut toki monesti, mutta kun ihastumisen luomat vaaleanpunaiset lasit haihtuivat silmieni edestä, paljastui niiden jäljiltä aina silmiinpistäviä vikoja. En ollut itse täydellinen, mutta vaatimuslistani kävi ajan kuluessa pidemmäksi. Nykyisin en enää edes tiennyt, mitä hain – tiesin vain, että tunnistaisin oikean hänet nähdessäni. Samoin kuin ainutlaatuisen vaatteen shoppailureissulla.

Silmieni edessä oli nyt jotain. Sellaista, joka kiinnitti huomioni kaikesta järkeilystä huolimatta. Tiesin, että kiehtova ulkonäkö oli vaatimuslistani kärjessä. Fyysinen vetovoima auttoi yli pahemmista karikoista, sen avulla jaksaisin katsella miestä huomennakin ja kuukausin päästä. Mutta Hirossa oli jotain muutakin. Olin aistinut huolehtivaa lempeyttä itsevarman kuoren alla. Se lisäsi vetovoimaa: jokainen nainen tahtoi huomiota, rakkautta ja tuntea olonsa turvalliseksi. Olin lukenut artikkelin, jonka mukaan mies taas kaipasi arvostusta. Pieniä tekoja, joiden kautta saattoi tuntea olevansa perheen pää, tarvittu ja voimakas.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Hiroa katsellessani ajattelin, että hänelle tuo ei tulisi teettämään haastetta. Naisen arvostus piti ansaita, mutta siihen riittivät pienetkin teot. Kokemukseni mukaan parisuhteen saattoi kumminkin tuhota samalla tavalla: nalkuttamalla ja olemalla välinpitämätön.

Katseemme kohtasivat. Hiro nosti tuoppiaan. Hymyilin ja nostin omaani. Kaikki oli niin luonnollista, että unohdin stressata syistä ja seuraamuksista.

Silloin puhelimeni soi.

Näytöllä vilkkui nimi Usko Lehtinen.

”Riina.”

”Moi! Sori, kun en ehtinyt vastata aiemmin. Pääsin vasta kotiin. Harmi vaan, en varmaan pääse tänään lähtemään. Lupauduin aamusta yhdelle rakennuskeikalle. Mutta jos lauantai-ilta sopii, niin palataanko asiaan?”

Uskon ääni kuulosti aidosti pahoittelevalta.

”Joo, ei se mitään… Katsotaan, jaksanko lähteä huomenna, kun ollaan nyt kaupungilla. Mutta ellei huomenna, niin joku toinen päivä. Tai käydään vaikka koirien kanssa lenkillä rantakallioilla.”

”Hyvä idea! Mukavaa illan jatkoa!”

”Kiitti, samoin!”

Jaana katsoi minua kysyvästi, mutta hymyilin näennäisen rauhallisesti, aivan kuin soittaja olisi ollut sisareni.

Usko ei päässyt tulemaan. Olin tälläytynyt turhaan ja se harmitti. Toisaalta, tunsin oloni itsevarmemmaksi. Jaanahan se oli minua pyytänyt viihteelle, joten tästä oli ollut tarkoituskin tulla tyttöjen ilta. Enkä sitä paitsi kaivannut liian innokasta esiliinaa mukaan treffeille.

Hautasin kännykkäni syvälle käsilaukkuuni ja päätin, etten vilkuilisi sitä enää lainkaan. Otin vaihdossa esille pitkähihaisen neuleeni, sillä ilta-aurinko loi viimeisiä lämpiä säteitä Tullintorin punatiilisten rakennusten yli.

”Lähdetäänkö kohta sinne Ilonaan? Voidaan vaikka poiketa parissa pubissa matkalla?”

Jaana hörppäsi viimeiset siemaukset ja jätti punaiset huulipuna jäljet tuoppiinsa.

”Joo, mennään vaan!”

Muutamaa tuntia myöhemmin seisoimme Ilonan jonossa ja nauroimme vedet silmissä. Muistelimme legendaarisia firman pikkujouluja parin vuoden takaa. Jätimme neuletakkimme narikkaan ja painuimme täpötäyden yökerhon sokkeloon. Seurasin Jaanan vanavedessä poppia jytäävän tanssilattian poikki baaritiskille. Tilasin kuitenkin pelkän colan, sillä muistin taas pelätä huomista darraa.

"Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten."

Jaana nosti foliohuiskalla koristellun drinkkinsä ilmaan ja lähti vyörymään kohti pöytäryhmiä.

”Tule! Kyllä kaksi naista aina johonkin pöytää mahtuu.”

Suomirock duo alkoi soittaa Ismo Alangon Extaasiin ja tartuin Jaanaa olkapäästä. Viitoin kohti tanssilavaa ja huusin musiikin yli.

”Hyvä biisi! Mennään tanssimaan!”

Vaihdoimme suuntaa ja kiemurtelimme tiemme tanssilattian reunalle.

…Uskon rakkauteen... Extaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän…

Tunsin, kuinka rytmi otti vallan. Annoin sen liikuttaa vartaloani ja suljin hetkeksi silmäni.

Extaasiin… Sinne vie lämmin iho vasten toista…

Tunsin, kuinka joku painautui selkääni vasten. Haistoin tutun hajuveden, huumaavan sekoituksen omenaa, kanelia ja aavistus bambua. Minun ei tarvinnut kääntää katsettani olkani yli, että tunnistin Hiron. Hän painautui minua vasten. Tunsin ihollani väristyksen ja annoin lasini vaipua läheiselle kaidetasolle, ennen kuin se kirpoaisi hervottomiksi muuttuvista sormistani.

Musiikki vei meidät mukanaan ja vapautti minut ajattelemaan vain ihollani. Tunsin, kuinka Hiron kädet vaelsivat vyötärölleni ja hän kumartui minua vasten niin, että hiukseni koskettivat hänen leukaansa. Musiikin viettelevä sävy antoi omille käsilleni luvan koskettaa hänen reittään.

Tanssilattian pimeyttä halkaisi pinkki valokeila. Näin sen väläyksessä Hiron tummat silmät. Kun valo katosi ja ympärillämme liikkuvat ihmiset hävisivät yhdeksi suureksi massaksi, tunsin, kuinka Hiron sormet koskettivat poskeni sivua. Hän käänsi kasvoni itseään kohti. Seurasin liikettä, kohotin kasvoni ja tunsin pehmeät huulet omillani.

Ellen olisi jo päästänyt irti lasista, se olisi särkynyt lattialle viimeistään suudelman myötä. Pehmeä kosketus kokeili huuliani. Kun vastasin siihen, unohdin samalla Jaanan, Uskon ja ikäkriisini. Tunsin vain täyteläiset huulet ja sormissani Hiron mustan t-paidan peittämän selän, jolle sormeni olivat varovasti vaeltaneet.

Uskon rakkauteen…

En tiennyt rakkaudesta, mutta uskoin sillä hetkellä ajoitukseen ja Jaanan sanoihin: kehoni oli jo päättänyt antaa Hirolle tilaa ja mahdollisuuden.

Kun kappale loppui ja seuraava alkoi, kurotin kohti juomaani. Kaikki oli vain tapahtunut ja yritin hetken ymmärtää, mitä olin tekemässä. Hörppäsin ja katsoin ympärilleni. Jaana oli kadonnut. Hiro ei antanut minut sen sijaan karata liian kauas, vaan tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua suurelta tanssilattialta pienemmän pubin puolelle. Varjoisassa käytävässä hän nojasi seinään ja veti minua lähemmäs. Musiikki oli vaimeampaa. Annoin periksi ja astuin häntä vasten. Hiro veti toispuolisena valuvan tukkansa pois silmiltä ja katsoi minua hymyillen kulmiensa alta.

”Komban wa.”

Se tarkoitti hyvää iltaa japaniksi. Katselin häntä tovin ja vastasin.

”Iltaa.”

En tiennyt miten jatkaa tai mitä ajatella, mutta tunsin, että hän oli yhtälailla yllättynyt asioiden ottamasta käänteestä kuin minäkin. Aivan kuin viaton flirtti olisi tuonut eteen yhtäkkiä varteenotettavan kumppanin. Hiro katsoi minua tiiviisti.

”Olet hyvä tanssimaan.”

Äänekäs ihmisjoukko ohitti meidät ja painauduin lähemmäs, jotta hän saattoi kuulla vastaukseni. Poskemme lähes koskettivat jälleen, kun sanoin:

”Niin sinäkin.”

En ollut voinut olla huomaamatta, että Hiron hyvä fysiikka taipui myös tanssiin. Hän oli liikkunut terävin ja itsevarmoin liikkein kuin harjaantunut hiphop-tanssija. Miehen itsevarmuus herätti minussa lähes alkukantaisen tunteen: halusin olla lähellä, koskettaa. Näin myös ohi kulkevien naisten vilkaisut: Hiro oli komea ilmestys. En saattanut olla tuntematta salaista ylpeyttä siitä, että seisoin siinä, hänen rinnallaan.

Tunsin samassa, kuinka Hiro kosketti hiuksiani ja veti minut lähemmäs. Suudelma oli ensin varovainen, mutta muuttui kiihkeämmäksi. Painauduin häntä vasten ja tunsin vartaloidemme lämmön. Tunsin myös, kuinka Hiro kietoi vahvat käsivartensa ympärilleni ja kumartui puoleeni.

Vain tämä hetki, tämä ilta... Annoin itselleni luvan unohtaa, että parisuhde rakentui muustakin kuin fyysisestä vetovoimasta. Hiron täyteläiset huulet tuntuvat pehmeiltä omiani vasten ja hänen suunsa vihjasi, että vielä parempaa oli tulossa.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Uskon reippaus ja aikuisuus viehättävät Riinaa, mutta myös mystinen moottoripyörämies saa sydämen sykkyrälle.

Kello tuli puoli kuusi. Päästin irti kottikärryjeni kädensijasta ja metallijalat kalahtivat kaupan parkkipaikan asfalttiin. Pihassa oli kaksi autoa, mutta kummassakaan ei näkynyt kuskia odottelemassa. Vilkaisin Raisaa hermostuneena.

”Ei näy vielä. Olisin tietysti voinut kysyä, millaisella autolla hän ajaa… mutta eipä tullut siinä tilanteessa mieleen.”

Kuten ei moni muukaan ajatus, sen tähden, että olin ollut liian hämilläni yllättävästä tilanteesta, josta Usko oli minut pelastanut.

Raisa kaivoi käsilaukkuaan ja otti esiin purkkapakkauksen.

”Otatko? Ja selitä nyt vielä kerran – millaista miestä me odottelemme?”

Pudistin päätäni tarjotulle purukumille. Tässä tilanteessa oli todennäköistä, että vetäisin sen joko väärään kurkkuun ja tukehtuisin siihen. Enkä halunnut kohdata Uskoa samalla, kun mäyskytin purkkaa kuin joku teini. Tällä kertaa olin sentään varma, että epävirallinen deittini oli ylittänyt aikuisuuden rajan. Vilkuilin ohi ajavia autoja ja tulin ikävän tietoiseksi valkeista sääristäni, jotka paljastuivat lyhyitten farkkushortsien lahkeista. Lisäsin mielessäni purkin itseruskettavaa voidetta ostoslistalle.

”Parta, työhaalari, kumisaappaat: näyttää hiukan metsurilta.”

Raisa tirskahti ja katsoi minua huvittuneena.

”Ja sinä mietit tunnin ennen lähtöä, mitä laitat päälle… kunnes valitsit tuon kuluneen bändipaidan ja farkkushortsit. Mun ei tarvitse edes nähdä tätä miestä ja tiedän, että se sopii sulle täydellisesti.”

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa oli itse pukeutunut nykymuodin mukaisiin piukkoihin treenihousuihin, toppiin ja löysään napamittaiseen collegehuppariin. Mulkaisin häntä muka pahoillani ja näytin kieltä.

”No, en ehkä ole tyylitietoinen, mutta mulla on työt kesken takapihalla. Ja odota vaan: kun olet itse kymmenen vuotta vanhempi, muistelet kauhulla noita vetimiä ja nuorten muotia. Farkkushortsit ja bändipaita ovat sen sijaan aina klassikkovalinta.”

Raisa virnuili ja pyöritti päätään säälivästi.

”Whatever, sis… mutta nyt mua kyllä kiinnostaa nähdä tämä tyyppi. Sähän voisit pyytää sitä kiitokseksi terassille ja tarjota oluen?”

Pudistin päätäni ajatukselle.

”Se olisi aivan liian tyrkkyä, en pysty!”

Raisa ei antanut periksi vaan maanitteli.

”Sanot vaan, heität ehdotuksen ilmaan ilman mitään vikittelyä…”

En kuitenkaan ehtinyt vastata, kun musta hybridimaasturi kurvasi pihaan. Katselimme oudon hiljaista autoa ihmeissämme, kunnes kuskin paikalta nousi parrakas pitkä mies. Usko oli jättänyt vihreät työhaalarinsa ja pukeutunut niiden sijaan lyhythihaiseen punamustaruudulliseen kauluspaitaan, mustiin pillifarkkuihin ja maihareihin. Kun mies käveli autonsa perään, hän tunnisti minut ja heilautti kättään. Raisa sihahti vieressäni.

”Onko tuo Usko? Sehän on hipsteri, eikä mikään metsuri!”

Vilkaisin Raisaa epäillen ja tartuin kottikärryjeni kahvoihin.

”Jaa hipsteri? En mä tiedä sellaisista mitään, mutta ainakin sillä on persoonallinen tyyli.”

Raisa tönäisi minua salaa olkapäällään. Kun kävelimme autoa kohti, hän sanoi hiljaa:

”Aika cool, sun pitää ehdottomasti pyytää tuo oluelle…!”

Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, kun laskin kottikärryt hybridikatumaasturin viereen. Usko avasi peräluukun ja vilkaisi meitä pahoillaan.

”Moi ja sori, että olen hiukan myöhässä. Joskus tarhalla pyörii asiakkaita vielä sulkemisajan jälkeenkin. Mutta tässä nämä säkit nyt ovat.”

”Anna mä kärrään nämä perille saakka.”

Aloin vetää puutarhahanskoja käteen ja vilkaisin miestä, jonka katse kävi Raisassa ja minussa. Ehkä olin sittenkin valinnut vaatteeni oudosti ja kadottanut klassisen tyylitajuni?

”Moi ja ei se mitään, kiitos tosi paljon avusta! Sisareni Raisa tuli mukaan vahtimaan säkkejä, jos mun pitää tehdä kaksi kärräysmatkaa. Piha on kyllä tuossa tien toisella puolella, mutta kumminkin.”

Ennen kuin ehdin käydä käsiksi ensimmäiseen isoon multasäkkiin, Usko oli jo tarttunut siihen ja laski sen kärryyn. Kolme multasäkkiä ja lannoitesäkki myöhemmin mies sulki peräkontin ja naksautti sähkölukon kaukosäätimestä kiinni. Olin juuri tarttumassa painavaan lastiin, kun Usko astui vierelleni.

”Anna mä kärrään nämä perille saakka. Multa painaa yllättävän paljon, eikä sun kottikärryjesi rengas ole ihan terässä.”

Suoristauduin nolona ja vilkaisin lussulta näyttävää rengasta.

”Ai, no kiitos… taas! Se on tuo rapattu talo tuolla ja nämä on menossa takapihalle.”

Kun Usko nosti tottuneesti kuorman ja lähti liikkeelle, Raisa loi minuun merkitsevän katseen ja sihahti suupielestään.

”Kysy nyt…!”

Kiiruhdimme Uskon perässä tienpiennarta. Kävelin hänen rinnalleen ja osoitin autoni ohi.

”Tuosta vasemmalta pääsee ympäri takapihalle.”

Usko harppoi eteenpäin, otti vauhtia ja työnsi kärryt voimakkaalla tönäykselle nurmikkoa ja hietikkoa erottavan matalan betonireunuksen yli. Näin kuinka miehen käsivarret pullistuivat koetuksesta lyhyiden hihojen alla – hän oli joko treenannut tai sitten fyysinen työ piti kuntoa yllä. Joka tapauksessa, näky paloi verkkokalvolleni.

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi.

Kiersimme rehottavien pensaiden lomitse takapihalle. Osoitin kuistin porraspielestä paikan ja Usko laski kottikärryt maahan. Kiusallisen sekunnit tikittivät päässäni.

”Tuota… miten mä voin korvata tämän sinulle, haluatko oluen? En ole kyllä varma, onko mulla just jääkaapissa mitään, mutta lähde joskus terassille niin tarjoan…?”

Tunsin, kuinka puna nousi poskilleni. Tunsin itseni typeräksi. Raisa teki tilanteesta vielä pahemman. Hän käveli ohitseni rappusille ja huikkasi mennessään teennäisesti:

”Mun puhelin soi sisällä, sori…”

Jäimme Uskon kanssa kahden ja odotin yhä vastausta.

Usko katseli uteliaana pihamaata ja sen räjähtänyttä tilaa, kunnes sanoi:

”Siistin kokoinen piha, tästähän saa vielä tosi kivan.”

Kun vihreät silmät kääntyivät viimein minua kohti, mies hymyili leppoisasti.

”Joo, toki siideri käy. Olutta en juo. Viikonlopulle oli luvattu aurinkoa, jos vaikka silloin?”

Nyökkäsin samalla kertaa helpottuneena ja hermostuneena, kun Usko kaivoi takataskustaan litteän nahkalompakon ja veti sieltä kortin.

”Tuossa on mun numero. Palataan asiaan.”

Nyökkäsin uudelleen, kuin puhekykyni menettäneenä ja otin kiiltävän vihreällä lakalla stailatun kortin. Siinä luki Usko Axel Lehtinen, Viherrakentaja, Länsi-Tampereen Pihapojat. Okei, eli hän oli myös yrittäjä – se selitti palveluasenteen. Työnsin kortin taskuuni ja tunsin oloni voittajaksi. Hymyilin kuin hölmö.

”Kiitos, mä laitan viestiä.”

Usko räpäytti merkitsevästi silmiään. Hän otti askeleen takaisin kohti etupihaa, mutta seisahtui vielä ja osoitti entistä patiota pihani keskellä.

”Millä olet ajatellut siirtää nuo lahonneet laudat? Soita, jos tarvitset apua kaatopaikkakuorman tekemisessä. Mulla on muun muassa peräkärry, jota voin lainata.”

Nyökkäsin. Sehän oli mahtavaa, sillä en ollut edes päässyt niin pitkälle suunnitelmassani. Olin kai ajatellut vain kasata laudat pihan perälle.

”Kiva! Mulla ei tosin ole vaan kovin iso budjetti… mutta jos kaksi siideriä riittää, niin tehdään kaupat?”

Olin kehittymässä flirttailun jalossa taidossa. Onneksi Raisa oli yhä sisällä, kun Usko iski silmää ja hymyili leppoisesti.

”Kuulostaa hyvältä, palataan!”

Katselin, kuinka pitkä mies heilautti kättään hyvästiksi ja harppoi pihatielle.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Kun hän katosi K-Marketin parkkipaikan suuntaan, kävin istumaan taloni kiviportaalle. Peitin suuni käsillä ja piilotin kasvoilleni kohoavan hymyn. Unbelievable. Uskomatonta. Mutta miehen nimi oli Usko – kaikkea sitä sattui ja välillä oli pakko uskoa.

Kun Raisa viimein astui ulos, hän katseli ympärilleen kysyvän näköisenä.

”No joko se meni? Saitko edes sitä numeroa?”

Katsoin Raisaa viekkaan näköisenä, kunnes hymyni välitti vastauksen. Raisa veti huparinsa kengurutaskusta kaksi siideritölkkiä ja ojensi toisen minulle.

”Noniin, se on sitten skool! Kesäloman kunniaksi!”

Otin tölkin vastaan ja naurahdin. Raisalla oli ehkä loma, mutta minä olin vain työtön – siinä oli pieni vivahde-ero… mutta mitä pienistä.

Kun kohotin kuivan päärynäsiiderin huulilleni, Raisa katsoi minua koiranpentuilmeellä.

”Mutta hei… mulla on yksi kysymys: voisitko ottaa Pupen hoitoon pitkäksi viikonlopuksi? Me lähdetään Jannen kanssa Yyteriin.”

Hörppäsin siideriä. Maistelin kuplivaa juomaa kielelläni ja mietin pientä keskikokoista aprikoosinväristä villakoiraa, joka vinkui, hyppi ja jahtasi omaa häntäänsä.

”Joo, voin ottaa.”

Ainakaan minulla ei olisi tekemisen puutetta, eikä asunto tuntuisi kolkolta. En ollut vielä täysin tottunut ajatukseen, etteivät vanhempamme enää asuneet talossa. Se oli minun nyt, mutta elin yhä siirtymävaihetta ennen ajatuksen lopullista kotiutumista.

”Jätät ilmeisesti torstain treenit väliin?”

Raisa nyökkäsi pahoitellen.

”Joo, sori! Toisin sen sulle jo huomenna. Mutta tulen taas sitten seuraavalla kerralla ja kyllähän sä siellä pärjäät… susta pidetään huolta.”

Sisareni hörppäsi siideriä ja onnistui melkein peittämään salakavalan hymynsä eleellä. Siristin silmiäni vastaukseksi ja otin itsekin kulauksen.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Hashime mashite!”

Torstaiaamupäivän käytin työhakemusten täyttämiseen, mutta kun kello tuli viisi, astuin Ylöjärven Liikuntakeskuksen kendosaliin. Olin pukeutunut valkoiseen t-paitaan ja mustiin college-housuihin, kuten suurin osa mustakin aloittelijoista. Aika näyttäisi, sijoittaisinko lajiin tosissani ja hankkisinko oikeat varusteet.

Odottelimme tunnin alkua, kun joukko mustiin täydellisiin kendoasusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä asteli saliin. Heidän keskellään käveli vanha harmaahapsinen japanilaismies. Yksi joukon nuorukaisista, vaaleatukkainen hoikka nuorukainen erkani meidän puolellemme salia ja tervehti ryhmäämme.

”Meillä on tänään erikoisvieras salillamme ja hän pitää edistyneemmille treenit. Minä olen Antti ja pidän teidän harjoituksenne tällä kerralla. Hashime mashite!”

Se oli japania ja tarkoitti hauska tutustua.

Olin pettynyt. Ei siinä mitään – uskoin toki, että Antti oli etevä opettaja, mutta… olin muistellut koko päivän vakiopettajamme Hiron hymyä ja pilkehtiviä tummia silmiä. Kun kävi selväksi, ettei hän ollutkaan paikalla, jännitykseni lässähti.

Otimme paikkamme ja aloitimme harjoituksen tervehdyksestä. Vilkuilin sivusilmällä salin toiselle puolelle. Yritin pohtia, oliko joku mustakypäräpäisistä kendokoista Hiro, mutta olin liian kaukana nähdäkseni kamppailijoiden vöihin kiinnitettyjä nimikylttejä. Käänsin katseeni eteenpäin ja keskityin harjoitukseen.

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Kun tunti oli ohi, kävelin ajatuksissani bussipysäkille. Autoni oli vasta palautunut huollosta ja bussilipulleni ladattua kuukausikorttia vielä jäljellä. Vaikka jouduin vaihtamaan bussia matkalla, halusin säästää periaatteesta ja käyttää korttini loppuun. Käännyin risteyksestä Koivumäentielle ja kaivoin korttia laukustani, kun tajusin, että katselin bussini perävaloja. Juoksin muutaman hyödyttömän askeleen sen perässä ja huidoin. Perhana! Bussikuski ei välittänyt, hänelläkin oli kai kiire kotiin.

Käännyin lannistuneena ja palasin bussipysäkin katokselle. Toivottavasti tuo ei ollut viimeinen vuoro?

Kaivoin juuri aikataulukirjaa esille, kun massiivinen, musta moottoripyörä kurvasi pysäkille. Vilkaisin sen tumma-asuista kuskia. Mies sammutti moottorin ja polkaisi sivujalan tuelle. Kun hän otti kypärän päästään, tunnistin Hiron. Oli lähellä, etten tiputtanut aikataulukirjaani kadulle, kun hän katsoi minuun ja sanoi:

”Tarvitsetko kyytiä? Taisit jäädä juuri bussista.”

Vilkaisin jo mutkan taakse kadonneen bussin perään ja nielaisin.

”Joo, niin jäin… mutta mä olen menossa Lentävänniemeen saakka. Tuskin sä niin kauas viitsit heittää?”

Hiro kääntyi ja taputti katupyöränsä korkeaa peräpenkkiä.

”Kyllä mä voin heittää, jos uskallat tulla kyytiin? Mulla on toinen kypärä repussa.”

Otin askeleen lähemmäs ja tunsin, kuinka sydämeni alkoi takoa kiivaammin. Olin ollut aiemmin vain isäni moottoripyörän kyydissä, mutta tiesin, kuinka siellä oltiin: piti ottaa etummaisesta kiinni ja painautua selkää vasten, muuten ajo olisi tukalaa kuskille. Ajatus painautumisesta Hiroa vasten oli samalla kertaa sekä tukala että kuumottava. Tiesin jo ryhtyväni tähän, mutta lohdutuksekseni huomasin, että pyörä oli sentään täysitehoinen – eli Hiro oli sentään 24-vuotias. Laitoin repun takaisin selkääni ja vedin takkini vetoketjun kiinni.

”Onko sulla ollut tämä pyörä kauan?”

Olin keksinyt ovelan kysymyksen, jolla saatoin arvioida auttajani ikää.

Hiro ojensi minulle vihreämustan tribaalikuvioidun kypärän ja vastasi:

”Tämä on ollut vasta vuoden, mutta mulla oli vähän vanhempi tonninen pyörä kolme vuotta ja muita sitä ennen.”

Nyökkäsin. Osoitin sormellani moottoria peittäviä muovikatteita, jotka tekivät pyörästä virtaviivaisemman.

”Mikä sai sinut vaihtamaan katettuun… tulitko vanhaksi?”

Hiro nauroi ja painoi oman kypäränsä takaisin mustaan päähänsä samalla, kun vastasi minulle.

”Ai, sä tiedät pyöristä? No, ehkä mä en ollut koskaan tarpeeksi ”bomber” eli hyvä kikkailemaan… ja tykkään enemmän vauhdista.”

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Kun Hiro sitoi reppunsa ja käänsi takimmaiset jalkatapit esiin, minä kiinnitin kypäräni remmin. Katseemme kohtasivat hetkeksi. Kuvittelin nähneeni kiinnostuneen hymyn – ilme sai hänen silmäkulmansa siristymään, kun kypärän tiukat pehmusteet painautuivat nuorukaisen poskia vasten.

Hiro käynnisti jylähtävän moottorin ja ääni kaikui lähitalojen seinistä. Otin askeleen lähemmäs.

Olin vaarallisella kurssilla, mutta hetken emmittyäni tartuin kuskini mustaan nahkarotsiin, nostin jalkani tapille ja nousin kyytiin. Kun Hiro polkaisi vaihteen päälle ja käänsi kaasua, laitoin käteni hänen vyötärönsä ympäri ja painauduin kevyesti hänen selkäänsä vasten. Haistoin nahan ja miedon, mutta miehekkään sekoituksen partavettä ja bambun tuoksua. Mahtoikohan jälkimmäinen olla peräisin kendossa käytettävästä harjoitusmiekasta, shinaista?

Kaarsimme liikenneympyrästä ja moottoripyörän vauhti kiihtyi. Painauduin rohkeammin Hiroa vasten. Ilmavirta humisi korvissani, vaikka napsautin kypäräni visiirin kiinni. Kiihtynyt hengitykseni sai visiirin pian höyrystymään. Kun kurvasimme Vaasantien valtatietä kohti Tamperetta, painauduin entistä tiukemmin Hiron selkää vasten. Yritin pitää käteni kevyesti hänen vatsaansa vasten, mutta kuvittelin tuntevani kovat vatsalihakset takin läpi – vai oliko se sittenkään kuvitelmaa? Tunsin itseni noloksi, hetkellisesti. Mutta olinhan sentään saanut juuri selville, että Hiro oli sittenkin vain kaksi vuotta minua nuorempi. Tieto lievensi ikäkriisiäni… ja sai minut tuntemaan kutkuttavaa houkutusta. Miksi en tapailisi kerrankin nuorempaa miestä, vaikka tavallisesti hakeuduin itseäni vanhempien seuraan?

Tilanteen luoma läheisyys tuntui varastetulta nautinnolta. Silti epäilys kalvoi lähellä pintaa. Oliko orastava tunteeni molemmin puolinen, vai oliko minulle sattunut todellakin vain onni onnettomuudessa? Oli miten vain, nautin sillä hetkellä häikäilemättömästi, kaikin rinnoin miehisestä läheisyydestä, jota en ollut saanut kokea pitkään aikaan. Hiro kiihdytti, ja vatsanpohjassani lenteli perhosia. Sormenpääni tunto herkistyi, kun kuvittelin tuntevani hänen treenatun vartalonsa yksityiskohtaisesti ohuen nahkatakin alla.

Kun moottoripyörä kurvasi viimein Lentävänniemeen ja pysähtyi K-Marketin pihaan, nousin kyydistä vaivalloisesti. Sormeni olivat kohmettuneet jännityksestä. Kiskoin kypärän jotenkuten päästäni ja ojensin sen takaisin. En saattanut peittää hymyäni.

”Kiitos, kävelenkin tästä kotiin. Paljonko olen velkaa bensoista ja vaivasta?”

Hiro huitaisi kädellään ilmaa.

”En mä mitään tarvi. On kiva ajella iltaisin, ja joskus kaipaan seuraa, kun ei sitä aina viitsi pyöriä samoilla pätkillä samojen jätkien kanssa.”

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Huomasin, että nuorukaisen lyhyeksi leikattu siilitukka oli jätetty keskeltä hieman pitemmäksi. Pään vasemmalla sivulla oli muutama partaterällä leikattu tyylikäs raita.

Yritin haroa ohimennen omat, ponihännällä tuulessa tuivertuneet hiukseni suoriksi ja vilkaisin kaupan suuntaan. Kaipasin vähiten nyt sitä, että Jaana sattuisi olemaan työvuorossa. En halunnut selitellä miesseuraani kenellekään.

Hiro luki hermostuneen liikkeeni väärin. Hän veti pitkän sauhun, tumppasi savukkeen ja otti kypäränsä.

”Jees, en pidättele sua enempää. Nähdään sitten ensi viikolla treeneissä?”

Yritin hymyillä ja paikkailla hermostunutta käytöstäni, mutta se ei tuntunut riittävältä.

”Joo, nähdään! Mulla onkin koira odottelemassa iltalenkkiä… eli pitää mennä, ennen kuin se tuhoaa paikat.”

Hiro nyökäytti päätään ja käynnisti pyöränsä. Katselin häntä ja huikkasin vielä:

”Kiitos tosi paljon, että viitsit heittää…”

Hiro nosti kättään, painoi vaihteen päälle ja ajoi parkkipaikalta. Lähdin samalla kotiinpäin, mutta vilkaisin vielä hänen peräänsä. Houkutus oli liian suuri.

Musta pyörä katosi katulamppujen valaisemalle tielle.

Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla.

Illat olivat alkaneet hämärtyä sinisiksi, vaikka kesää piti olla vielä jäljellä. Huokaisin typertyneenä ja jatkoin kotipihaa kohti.

Miten tässä oli näin käynyt? Olin jo päässyt, Uskon avulla, hetkeksi ihastuksestani nuoreen kendo-ohjaajaani, kun ajatukseni kävivät taas kierroksilla. Yritin järkeillä ja toppuutella tuntemuksiani, mutta siitä ei ollut hyötyä. En voinut mitään sille, että olin aina ollut visualisti – oli vaikeaa, ellei mahdotonta olla katsomatta komeaa kohdetta toistamiseen. Ja vielä hankalampaa, jos kohteita oli kaksi.

Kun avasin oven ja laitoin valot päälle, Puppe villiintyi hyppimään ja vinkumaan. Laskin treenireppuni lattialle ja nappasin remmin naulasta. Tänä iltana voisin tehdä tavallista reippaamman iltalenkin – hölkkäisin lämmön kiertämään kohmettuneissa sormissani ja saisin samalla ajatukseni tuuletettua.

Suuntasimme Pupen kanssa Näsijärven rantaan, lenkkipolulle kohti Reuharinniemeä.

Jatkuu ensi viikolla.