All inclusive -loma alkaa lähestyä loppuaan. On aika juhlia kunnolla – ja viettää viimeinen, kiihkeä lemmenyö.

Johanna kurkisti aamulla Tassun pesälaatikkoon. Kissanpennut nukkuivat sikin sokin emon edessä. Ne olivat mustia ja musta-valkoisia. Niiden korvat olivat vielä niin pienet, että näytti kuin niiden päässä ei olisi ollut korvia ollenkaan.

Lapset heräsivät aikaisin ja halusivat tulla kurkistamaan pentuja.

– Varovasti sitten, Johanna kuiskasi. – Eikä saa mölytä ollenkaan. Ymmärrättehän te, mitä ”ei ollenkaan” tarkoittaa?

Lapset vannoivat pyhästi olevansa kunnolla, jos äiti päästäisi heidät kodinhoitohuoneeseen. Johanna heltyi ja avasi ovea sen verran, että Suvituuli ja Kivi mahtuivat luikahtamaan sisään. Kissa katsoi lapsia varautuneesti, mutta pysyi silti rauhallisena. Ehkäpä se halusi esitellä ylpeänä jälkikasvuaan, aivan kuten ihmisetkin. Kollista oli sukeutunut äidillinen pikku kissaemo, joka nuoli hellästi pentujaan.

Kollista oli sukeutunut äidillinen pikku kissaemo.

Lapset kyykistyivät pesäkopan eteen ja tiirailivat kissanpentuja.

– Onpa ne ihania, Suvituuli kuiskasi.

– Noin pieniä! Ne ovat ihan hiirenkokoisia, Kivi ihmetteli.

– Hui kamalaa! Eihän niillä ole silmiä ollenkaan! Suvituuli supatti kauhuissaan.

Johanna naurahti.

– On niillä silmät, mutta ne ovat vielä pari viikkoa kiinni. Sitten ne avaavat ne, ja ne ovat ihan vaaleansiniset.

– Miten ne on noin pieniä? Onko niissä joku tekovika? Kivi sanoi.

– Kyllä ne siitä äkkiä kasvavat, uskokaa huviksenne. Nyt lähdetään.

Johanna lisäsi Tassun kuppiin märkäruokaa, toiseen raksuja ja kolmanteen täysmaitoa. Tassulla oli varmasti kova nälkä. Sitten hän ohjasi ipanat pois huoneesta ja painoi oven kiinni.

Aamupalaksi Johanna paistoi paksuja piimälettuja. Lapset rakastivat niitä, mutta hän ei kovin usein jaksanut tehdä niitä. Nyt oli poikkeustilanne. Hän katsoi kalenteria, niin kuin ei olisi tiennyt karua totuutta muutenkin. Viikon all inclusive -loma alkoi lähestyä vääjämättömästi loppuaan.

Kaukajärven uusi vesipuisto Tampereella oli sen päivän retkikohde. Järveen oli hinattu ja ankkuroitu pomppulinnoja ja tasapainopuomeja, jotka olivat kaikki kelluvia ilmapatjoja. Sohvi tuli hakemaan heitä ennen puoltapäivää Chrysler Voyagerillaan, johon he kaikki mahtuivat.

Sohvin mies Tero vietti kyllä paraikaa kesälomaansa, mutta hän sanonut Sohville, että tämä reissu oli naisten ja lasten juttu. Auton takapenkillä hihkuivat innoissaan Saku, Kivin luokkakaveri, samoin kuin Suvituulin luokalla oleva tytär Kerttu. Lapsille oli tiedossa superkivaa. Johanna meni istumaan etupenkille viileälle nahkaistuimelle. Sohvi pisti suuret tummat aurinkolasit silmilleen. ilmastoinnin kylmimmilleen ja lähti ajamaan kohti Tamperetta.

Johanna maksoi kaikkien liput, kun kerran Sohvi hoiti kyyditsemisen. Niin lasten kuin aikuistenkin piti pukea kelluntaliivit päälleen ja katsoa turvallisuusvideo. Kun he saivat luvan, he lähtivät uimaan kohti syvän veden päälle ankkuroitua pomppuparatiisia. Pojat olivat ensimmäiseksi perillä ja kipusivat kiireesti jo ensimmäisen patjan päälle, kun naiset ja tytöt vasta saavuttivat toimintaradan alkupään.

Johanna pääsi punnertamaan patjalle ja seisoi keltaisen kiipeilypyramidin vieressä. Hän päätti kiertää sen vedenpinnan tasalta, kiipeämättä sen päälle. Saku makasi pomppupatjan päällä ja Kivi kiipesi pyramidin päälle hypätäkseen pomppupatjan toiseen päähän ja leiskauttaakseen Sakun ilmalentoon ja järveen. Kerttu kipitti tasapainopuomilla ja kikatti vain, kun liukastui ja kaatui veteen. Kun Johanna yritti kävellä tasapainopuomilla, hän otti yhden tutisevan askelen ja suistui suin päin kyljelleen veteen. Sohvikin putosi, mutta Suvituuli kipitti puomin juosten päästä päähän.

He olivat olleet samantapaisessa vesipuistossa Kreikassa. Merivesi oli ollut suunnilleen yhtä lämmintä kuin Kaukajärven vesi oli nyt, hiukan päälle kaksikymmentä astetta. Erona oli se, että kun pomppulinnasta sinkoutui veteen, suu ja silmät eivät tulleet täyteen suolaista merivettä. Suurin osa patjoilla hyppivistä ihmisistä oli suomalaisia, mutta joukossa oli myös kaksi japanilaista turistia. Johanna näki kaikkien kasvoilla leveitä hymyjä. Suvituuli kirkui riemusta, Kerttu taiteili tasapainopuomilla edestakaisin kuin vanha mestari, Kivi ja Saku kiipeilivät korkeimman vekottimen eli valkoisen jäävuoren päälle ja laskivat sieltä liukumäkeä pitkin alas.

Tämä oli jo nähty, tämä loma oli pidetty.

Yhtäkkiä Johannalle tuli déjà-vu. Ennalta eletyn hetken tunne ei kuitenkaan muistuttanut siitä kerrasta, kun he olivat temmeltäneet Kreikan vesipuistossa. Tunne oli kuin epämiellyttävä varoitus, eikä Johanna pystynyt keskittymään muuhun kuin siihen ennalta koetun vaikutelmaan. Hän ajatteli, että tämä oli jo nähty, tämä loma oli pidetty, kaikki tulevatkin lomat oli jo koettu aiemmin tässä elämässä. Vaikka he pitäisivät kuinka monta lomaa, ne kaikki oli jo nähty ja koettu, eikä lomasta tulisi enää koskaan samanlaista tuoretta ja puhdasta kokemusta kuin ensimmäisellä kerralla. Elämä ei menisi tästä enää eteenpäin, vaan kaikki olisi hidasta taantumaa kohti vanhuutta ja kuolemaa. Lapset eivät ehtisi kasvaa aikuisiksi ennen kuin hänen voimansa ehtyisivät. Hän oli ikuisesti tuomittu kiertämään loputtomien kotitöiden ja stressaavan työpaikan kehää. Mikään ei voisi muuttaa sitä, ei edes kotikutoinen all inclusive -loma.

– Sinun vuorosi, Sohvi sanoi hänelle, ja tarkoitti sillä samanlaista volttia pomppupatjalta veteen, jonka hän oli juuri tehnyt. Ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, Johanna tiesi, että hän sanoisi niin. Johanna piti kiinni käsikahvoista, roikkui patjan vieressä, hörppi vettä vahingossa suuhunsa ja varoi, ettei lapsia putoaisi hänen päälleen.

– Kohta, hän vastasi. – Minä tulen pian.

Hän keräsi ajatuksensa. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli vajonnut kesken lomariemun niin synkeisiin tunnelmiin, mutta hän ei aikonut antaa niille periksi. Elämässä oli aina uutta koettavaa, tuli ihminen kuinka vanhaksi tahansa. Hänhän oli vasta 38-vuotias!

Johanna katseli jäävuorta. Hän ei ollut koskaan hypännyt metriä korkeammalta, sillä hänellä oli korkeanpaikankammo tai kuten hän itse asian ilmaisi, terve epäluulo korkeita paikkoja kohtaan. Nyt oli tullut hänen hetkensä selättää se pelko.

– Odota tässä, Johanna sanoi Suvituulille ja jätti tytön pomppupatjalle istumaan Sohvin ja Kertun viereen. Johanna ui jäävuoren eteen ja kipusi patjalle sen juurelle. Hän ravisteli käsivarsiaan ja lähti kiipeämään ylös jäävuorenrinnettä, sitä, jonka Kivi ja Saku kipaisivat ylös silmänräpäyksessä kuin apinat. Johannan käsivoimat eivät olleet kaksiset. Puolivälissä seinämää hän menetti uskonsa ja palasi alas. Siitä piittaamatta hän aloitti kiipeämisen päättäväisesti uudelleen. Hän tarttui käsikahvoihin, tuki itseään jaloilla ja nousi kahva kahvalta korkeammalle.

– Hyvä äiti! Suvituuli kannusti häntä.

– Mami on rautaa! Kivi huusi vedestä jäävuoren juurelta.

Johanna puri hammasta yhteen ja vaikka hänen hauiksensa soivat kivusta ja reidet menivät maitohapoille, hän pääsi kuin pääsikin ylös. Hän nousi seisomaan tutiseville jaloilleen.

Jäävuori vaikutti korkeammalta ylhäältä päin katsottuna kuin miltä se oli näyttänyt alakulmasta. Koko pomppulinna heilui ja huojahteli, kun seuraavat lapset jo kiipesivät patjalle. Johanna istuutui alas liukumäen alkuun.

– Banzai! hän kiljaisi ja laski mäkeä alas veteen.

Liuku tuntui kestävän ikuisuuden. Sinä aikana Johanna tunsi riemun täyttävän rintansa. Kun heidän vuoronsa pomppupatjalla päättyi, he uivat rantaan, mutta Johanna ei mennytkään ottamaan aurinkoa. Sen sijaan hän käveli uimalan hyppytornin juurelle. Hän oli päättänyt hypätä kolmesta metristä.

Johanna kiipesi ylös torniin pelonsekaisin tuntein.

Johanna kiipesi ylös torniin pelonsekaisin tuntein. Ylhäällä hänestä tuntui, että tuuli osui häneen eri tavalla kuin rannalla. Siitä huolimatta hän keräsi rohkeutensa ja varmisti, ettei tornin alla uinut ketään. Sitten hän siirsi katseensa vastarannalle ja hyppäsi.

Hänen jalkansa vispasivat tyhjän päällä epätoivoisesti, kun ne yrittivät löytää tukevaa tannerta alleen. Sitä ei ollut. Hän tunsi itsensä kevyeksi ja kokonaiseksi, koska hän uskalsi tehdä saman minkä pikkupennutkin tekivät. Lopulta hän putosi veteen ja upposi syvälle. Kun hän kohosi takaisin pintaan haukkomaan henkeä, hänen suunsa avautui riemunkiljahdukseen. Hän oli ehkä mami, mutta ei mamis!

– Hyvä, äiti! Kivi ja Suvituuli hurrasivat.

Kun Johanna kiipesi takaisin laiturille, Sohvi taputti käsiään.

– Sinä uskalsit!

Johanna ei saanut ensiksi sanaa suustaan liikutukseltaan. Hän itki, mutta kyynelet eivät erottuneet hänen märiltä poskiltaan. Kun hän pystyi puhumaan, hän sanoi:

– Minä menen toisenkin kerran.

Kun he viimein saivat riehumisesta kyllikseen ja lähtivät kuivaamaan itseään, Johanna laski hypänneensä ylhäältä viisi kertaa, joista viimeisen kerran pää edellä. Tunne, joka hänelle oli omasta uskalluksestaan tullut, oli uskomaton. Hän ei unohtaisi sitä koskaan. Ja se oli tämän hupsun all inclusive -loman ansiota.

Rannalla Johanna levitti ruokomatot omille mukuloilleen ja itselleen alustoiksi. Sohvilla oli iso punainen viltti, jolle hänen pesueensa asettui.

– Pyyhkikää jalat, ennen kuin tulette viltille! Sohvi komensi.

Sohvi kävi ostamassa kaikille jätskit kioskista. Lämpöä oli 26 astetta eikä taivaalla näkynyt yhtä ainutta pilvenhattaraa. He söivät jäätelöt, sitten eväiksi otetut juustosämpylät ja vesimeloni- ja omenasiivut. Rannalla ei voinut koskaan olla liikaa eväitä, sillä ne loppuivat aina kesken. Johanna huolehti, että lapset joivat tarpeeksi vettä, vaikka he olivat luultavasti nielleet järvivettä aina, kun putosivat pomppupatjoilta.

Iltapäivällä harsomaisia pilviä alkoi kertyä auringon eteen ja he alkoivat tehdä lähtöä Tirrilään.

– Täällä oli kivaa, Kerttu sanoi. – Tullaanhan toistekin?

Sohvi lupasi, ja sen lupauksen saattoi Johannakin antaa. He pakkasivat rantatamineensa ja kävelivät autolle. Johannalla oli jo vähän kiire kotiin, sillä hänen piti alkaa valmistella illallista. Olihan heidän viimeinen lomailtansa ja jäähyväisjuhla.

– Tulettehan te illalla kaikki, Terokin? Johanna vielä varmisti Sohvilta.

– Mikään ei saisi meitä pysymään poissa, Sohvi vannoi.

Johanna oli tilannut jäähyväisjuhliin yltäkylläisen possucateringin.

Johanna oli pyytänyt Ranelta, ettei mies jäisi perjantai-iltana ylitöihin. Johanna oli nimittäin tilannut jäähyväisjuhliin yltäkylläisen possucateringin. Paikallisen palvaamon omistajan poika oli tuonut kolmellasadalla pelit ja vermeet ja lihan, ja grillasi nyt kokonaista isoa sikaa vartaassa. Sika oli esipaistettu palvaamon isossa uunissa, ja nyt sitä lämmiteltiin syöntilämpöiseksi.

Siannahka oli paahtunut ruskeaksi ja rasva tirisi ja valui grilliin. Ehkä siistit grillipihvit olisivat olleet säällisemmän näköiset kuin kokonainen, paksunahkainen sika, mutta nyt oli tiedossa oikeat peijaiset. Palvaamon poika oli valmistanut suuret kulholliset kreikkalaista salaattia ja tuonut ison oluttynnyrin, jonka hanasta vieraat saattoivat laskea kuohuvaa haarikoihin itse. Kokki paistaisi vielä lohkoperunoita avotulella muurikkapannulla ja jälkiruoaksi muurinpohjalettuja.

Rane ajoi Hiluxilla pihaan puoli viideltä. Hän alkoi nostella työkaluja auton lavalta, mutta työ jäi kesken, kun hän näki, mitä puutarhaan oli roudattu.

– Hetkinen! Mitäs kummaa täällä on nyt tekeillä? hän ihmetteli.

– Saanko esitellä, Savuseppojen varrassika, kesäjuhlien kohokohta, Johanna sanoi. – Meidän all inclusive -lomamme päättäjäisiltaan ja jäähyväisjuhlaan on tulossa tänä iltana myös kreikkalainen orkesteri ja itämainen napatanssija.

– Asiaa! Rane karjui, otti Johannaa vyötäisiltä, nosti tämän ilmaan kuin tyttösen ja alkoi pyörittää ympäri.

Johanna nauroi kovaa. Ensimmäistä kertaa Rane osoitti Johannan toivomaa suopeutta Johannan all inclusive -ideaa kohtaan. Napatanssija ei tosin ollut sen eksoottisempi ilmestys kuin Johannan ystävätär Merja, joka oli opetellut itämaisia tansseja työväentalolla talviviikonloppuisin pidettävällä kurssilla pitääkseen alaselkäkipunsa kurissa. Merjalla olisi kuitenkin huivi kasvojensa peittona, eikä Rane välttämättä tunnistaisi Merjaa. Ja mitä sitten, vaikka tunnistaisikin? Tuskin se tieto pilaisi tanssielämystä.

Rane käväisi kiireesti suihkussa ja tuli sen jälkeen Johannan pyynnöstä testaamaan, toimiko oluttynnyrin hana, oliko olut kylmää, ja sen, ettei olut ollut myrkytettyä. Rane laski itselleen kuohuvan kolpakollisen ja totesi, että hana toimi moitteettomasti ja olut oli sopivan kylmää, mutta oluen myrkyllisyyden hän saattoi todeta varmasti vasta seuraavana aamuna päänsärystään tai sen puuttumisesta.

Johanna joi limsaa. Hän ei juonut koskaan mitään alkoholipitoista lennoilla eikä lentoja edeltävänä päivänä. Sen tavan hän oli ominut jo ennen lasten syntymää. Se oli yksinkertaista itsesuojeluvaistoa. Lentomatka oli muutenkin rasittava paineenvaihteluineen, ei siihen kaivattu ylimääräistä päänsärkyä eikä matkapahoinvointia. Hänen tätinsä oli saanut veritulpan sääreensä lentokoneessa kaukomailta palatessaan, joten sekin vastoinkäyminen toimi varoittavana esimerkkinä Johannalle. Lennoilla oli parasta juoda vain runsaasti vettä ja ravata tunnin välein vessassa. Jos he olisivat nyt Falirákissa, seuraava päivä olisi lentopäivä, paluumatka Suomeen. Siispä Johanna laittoi stopin viinille ja drinksuille jo nyt.

Johanna levitti pöydälle puhtaan, sinivalkoisen, Kreikasta ostetun pöytäliinan ja ripusti puihin värikkäitä paperilyhtyjä. Suvituuli hyppeli iloisena visertäen Johannan rinnalla, kun he keräsivät yhdessä kukkakimppuja. Pionit olivat puhjenneet täyteen kukkaan juuri sopivasti, vähän etuajassa. Isot vaaleanpunaiset pompulat lepäsivät kukkatukien varassa ja hehkuivat kilpaa intiaanililjojen kanssa. Valkoinen jasmike oli lehahtanut kukkimaan kuin morsiushuntu. Johanna leikkasi kukkia ja Suvituuli asetteli niistä upeita kimppuja pöytiin. Kahluuallas sai toimittaa edelleenkin uima-altaan virkaa, ja sen laidoille Rane ja Kivi kantoivat sisältä pieniä pöytiä virvokkeille. Kuplakone sihisi ja suhisi, kun Kivi valmisti kokiksen ja lemon-limen makuista juotavaa lapsivieraille. Johanna avasi ja ripusti punaviinitonkan omenapuun oksaan. Siitä sai ottaa ken tahtoi.

Sohvi ja Tero sekä Kerttu ja Saku saapuivat pyörillään, samoin Seitsemästä veljeksestä vapaailtaa viettävät Jaakkolan Jussi ja Hilkka. Heinosen Jallu kurvasi pihalle ensimmäisten joukossa. Myös Laurilan Osku ja Katariina olivat ajoissa paikalla. Lopulta kaikki lähinaapurit olivat kokoontuneet heidän pihaansa. Sellainen väenpaljous sai ventovieraat ohikulkijatkin pysähtymään ja kysymään, mikä oli homman nimi. Kun Johanna kutsui kaikki kynnelle kykenevät astumaan peremmälle puutarhaan, porukkaa alkoi olla kuin meren mutaa.

Moni iltalenkkeilijä keskeytti lenkkinsä Rantasen pihalle. Ohikulkevat koiranulkoiluttajat jättivät koiransa pihapuihin kiinni, kun Johanna pyysi heidät maistamaan grillipossua, olutta ja punaviiniä. Tie ruuhkautui, kun ihmiset jättivät polkupyöränsä ja autonsa Rantasen tontin reunaan ja tulivat mukaan jäähyväisjuhlaan.

Jopa kuoronjohtaja Maija-Liisa tuli iloisen puheensorinan houkuttamana paikalle. Kun Johanna näki hänen kuikuilevan uteliaana tien poskessa, hän kiiruhti Maija-Liisan luokse ja kutsui hänet henkilökohtaisesti mukaan. Maija-Liisa kieltäytyi oluesta, mutta maistoi possua, salaattia ja punaviiniä. Hän nautti seurasta ja talon antimista, ja mikä ettei. Yksineläjä kun oli, hänestä oli varmasti mukavaa juhlia kerrankin isossa seurueessa.

Kreikkalaiset uroot löysivät perille omalla autollaan kahdeksan aikaan.

Kreikkalaiset uroot löysivät perille omalla autollaan kahdeksan aikaan. Aito kreikkalainen busukiorkesteri oli ollut vaikea löytää, mutta löytyipä se Facebookin avulla kuitenkin. Se koostui suomalaisnaisten kanssa naimisissa olevista kreikkalaismiehistä, joille busuki oli tuttu soitin jo polvenkorkuisesta. Miehiä oli kolme ja he asuivat kaikki Tampereella. Johanna oli luvannut maksaa heille keikkapalkkiota yhteensä kolmesataa euroa ja ruoat ja juomat päälle. Se riitti kuulemma mainiosti, sillä hauskaahan he tulivat pitämään.

Miehet nostivat soittimet autostaan ja tulivat Johannan pyynnöstä ensiksi syömään ja juomaan. Tummahiuksiset Athanasios ja Dimitrios ja vaaleanruskeatukkainen Ioannis osasivat puhua hyvin suomea, kun he olivat eläneet perheensä kanssa Suomessa jo vuosikymmeniä.

Laulaja Ioannis kertoi ensiksi kaikille, etää sirtaki ei ole perinteinen kreikkalainen tanssi, vaan se on kehitetty vanhemmasta kansantanssista nimeltä hasapiko vasta 1960-luvulla elokuvaa Kerro minulle, Zorbas varten. Hasapiko taas tarkoitti teurastajan tanssia, ja huolimatta tanssin hurjasta nimestä hän toivoi, että kaikki vieraat tulisivat mukaan. Dimitrios alkoi soittaa, ja Athanasios ja Ioannis pyysivät Johannaa ja Katariinaa mukaan, kun he esittelivät sirtakin perusaskelet. Näin kaikki saivat jonkunlaisen käsityksen siitä, miten tanssi kulki. Eikä se nyt ollut niin nökönnuukaa, miten hyvin he sen oppisivat, pääasia oli, että he yrittäisivät.

Kun miehet alkoivat soittaa ja Ioannis laulaa erittäin kantavalla äänellään, Johanna hätkähti niin, että oli pudottaa limsalasinsa maahan. Kun kreikkalaismiehet kannustivat hitaita hämäläisiä siirtymään sirtakiin, ihmiset katselivat kysyvästi toisiaan.

– Kerranhan tässä vain eletään, Laurilan Osku huudahti.

Samoin tuntuivat muutkin tirriläläiset ajattelevan. He nostivat kätensä toistensa harteille, alkoivat etsiä yhteistä rytmiä ja pian oikesi jäykinkin koipi sirtakin mukaansa tempaavassa tahdissa. Jalat heilahtivat vuoroin oikealle ja vuoroin vasemmalle ja nauru remahti aina, kun osa rivistöstä jäi jälkeen. Pian tanssi sujui oikein mallikkaasti isolla porukalla Rantasten puutarhan nurmikolla. Maija-Liisakin oli aivan täpinöissään. Lapset muodostivat oman sirtakirivinsä ja yrittivät pysyä keskenään samassa tahdissa. Pian he lojuivat yhtenä suurena lapsiläjänä nurmikolla ja nauroivat itsensä kipeiksi.

Puoli kymmeneltä Johanna vei Suvituulin ja Kivin nukkumaan ja kertoi heille, että huomenna heidän all inclusive -lomansa olisi ohi.

– Se tarkoittaa sitä, että tekin menette tästä lähtien aikaisin nukkumaan.

– Minä olenkin niin väsynyt tästä lomasta. Kyllä minä voin mennä, Suvituuli sanoi ja haukotteli. Saman tien hän vajosi uneen.

Kivi sammahti samoin kuin puhallettuna. Johanna sammutti valot ja sulki lastenhuoneiden ovet perässään. Sitten hän palasi ulos katsomaan puutarhajuhlia, joista oli paisunut kylärieha. Hetkeksi hän pysähtyi portaille ja otti muutamia valokuvia kännykällään. Sitten hän vain katsoi, ja talletti näkymän puutarhasta syvälle sielunsa sopukkaan muistaakseen sen näyn aina.

Itämainen napatanssija Meriyam eli Kuikkasen Merja ilmestyi Rantasten pihaan kymmenen jälkeen. Busukiorkesteri pääsi pitämään taukoa, sillä napatanssijalla oli tarvitsemansa taustamusiikki mukanaan. Merja viritti kannettavan CD-soittimen ja langattoman kaiuttimen, kävi sisällä valmistautumassa ja saapui paikalle vaaleanvihreään napatanssijan asuun sonnustautuneena. Niin hänestä sukeutui itämäinen tanssija Meriyam.

Meriyamin asuun kuuluivat kasvot peittävä, heikosti läpikuultava huntu, otsaripa, jossa helisivät hopeiset helyt, peilipaloin kirjotut rintaliivit, joiden alareunasta killui myös hopeahelyjä, sekä nilkkoihin saakka ylettyvä vaaleanvihreä sifonkihame, joka peitti hänen reitensä, lukuun ottamatta vyötäisille asti ulottuvaa molemmin puoleista halkiota. Lanteilla hänellä oli raskas paljettivyö, josta roikkui lisää hopeakilluttimia. Hän siirteli harteitaan peittävää sifonkihuivia viekottelevasti pois olkapäiltään ja takaisin. Hän oli paljain jaloin ja raivasi itselleen esiintymisalueen pehmeältä nurmikolta kahluualtaan edustalta.

Kun Meriyam aloitti tanssinsa ja katsetta nopeamman lantionsa tärisyttämisen, itämainen musiikki hädin tuskin peitti helyjen kilinän. Ei kulunut kauankaan, kun innostuneiden miesten huudot, vihellykset ja aplodit peittivät musiikin. Naiset taputtivat tahtia Meriyamille, joka alkoikin kieputtaa lanteitaan yhä villimpää vauhtia. Ne lapset, jotka pihalla vielä olivat, pistivät käden suunsa eteen ja tirskuivat. Ei kulunut kauan, kun muutkin naiset alkoivat pyöritellä lantioitaan musiikin tahdissa, olivat he sitten olleet itämaisten tanssien kurssilla tai eivät. Puutarhassa ei murjottanut kukaan.

Loppuilta meni yleisessä ja iloisessa juhlahulinassa. Ensimmäisenä palvaamon poika keräsi grillausvälineensä pakettiautoonsa. Sian rippeet hän kokosi tarjottimelle ja jätti ne pöydälle syötäviksi. Sitten kreikkalaismuusikot keräsivät soittimensa ja lähtivät lentosuukkojen siivittäminä. Napatanssija Meriyam vaihtoi ylleen arkikuteensa ja muuntui takaisin tirriläläisrouvaksi. Viimeiset vieraat lähtivät vasta puolen yön tietämillä, kun pihanuotio oli sammunut ja hyttyset alkoivat tehdä yllätyshyökkäyksiä paljaisiin nilkkoihin.

Kun kaikki vieraat olivat herättäneet nukkuvat koiransa, ottaneet polkupyöränsä tai autonsa ja lähteneet, kun jopa Osku ja Katariinakin olivat lähteneet nukkumaan, Rane kiskaisi Johannan polvelleen istumaan puutarhapöydän penkille. Johanna alkoi kikattaa, sillä hän ei ollut istunut pitkään aikaan Ranen sylissä. Se tuntui ihan hassulta.

– Kuule rakas. Sä olet vähän kahjo, Rane kuiskasi hänen korvaansa. – Mutta niin minun naiseni pitää ollakin. Ettäs tiedät.

– Kiva, että tykkäät.

– Enkä vain tykkää. Rakastan.

– Niin minäkin rakastan sua.

He suutelivat pitkään ja vetäytyivät kahdestaan makuuhuoneeseen. Johannan ja lasten paluulentoon oli vielä aikaa, joten heillä oli mahdollisuus viettää kiihkeä lemmenyö. Johanna hyvästeli Gregosin mitä huolellisimmin. Tosin Gregos oli siitä erikoinen tyyppi, että hänet saattoi kutsua paikalle vaikka keskellä pimeintä pakkastalvea. Ja silloin Gregos toisi ihollaan mukanaan tuulahduksen välimerellistä, suolaista tuulta ja paahtavan kuuman auringon.

Aamulla Johanna siivosi puutarhaa juhlien jäljiltä. Hän keräsi likaiset astiat tiskikoneeseen, heitti kertakäyttöastiat roskikseen ja keräili pihalta lautasliinoja. Hän otti omenapuusta tyhjäksi juodun punaviinitonkan, talloi sen litteäksi ja heitti senkin roskikseen.

Uima-altaassa kellui jokin iso musta. Se oli kuollut varis siivet levällään. Johanna ajatteli, että varis oli tullut juomaan altaasta vettä, luiskahtanut pullealta muovireunalta ja kastellut sulkansa. Sen jälkeen se ei ollut enää jaksanut kohota lentoon eikä myöskään päässyt kiipeämään kynsillään muovista reunaa pitkin ylös. Se oli räpiköinyt itsensä hengiltä ja hukkunut.

Johanna jätti variksen toistaiseksi kahluualtaaseen. Kun he olisivat lähteneet kohti kotimaatansa, apartomentoon tulisi uima-altaiden puhtaanapidosta vastaava allastyttö, joka siivoaisi sen pois. Se työ olisi sen tytön tehtävä, ei lomailevan Johannan.

Johanna auttoi lapsia pakkaamaan kassinsa ja pakkasi myös oman kovakuorisen matkalaukkunsa. Hän kantoi matkalaukut autoon. Sen jälkeen he hyvästelivät hymyilevän Gregosin.

– Tulkaa pian kotiin, Rane sanoi.

Suvituuli ja Kivi kipusivat auton takapenkille. Johanna tarkisti heidän turvavyönsä, meni ratin taakse istumaan ja käynnisti auton. Lapset vilkuttivat iskälle. Johanna kääntyi vasemmalle Ketomaantielle kohti Tirrilän keskustaa. Sitten hän kääntyi Niittypolulle ja sieltä Koulukadulle. Seuraavaksi hän kääntyi Asemakadulle, alitti rautatiesillan ja saapui Tirrilän keskustaan. Hän ajoi keskustan halki ja tuli Hämeenlinnantielle. Sitä hän ajoi niin pitkään, että tuli taas Ketomaantien risteykseen, josta hän pääsi kääntymään kohti kotia. He ajoivat pihaan ja kas kummaa, Rane oli taas leikkaamassa nurmikkoa, kuten oli ollut silloinkin, kun he lähtivät all inclusive -lomalle.

Iskän jälleennäkeminen oli riehakas ja riemukas. Rane oli iloinen saadessaan perheensä takaisin kotiin siksikin, että paluu normaaliarkeen saattoi vihdoin alkaa.

– Saadaanko me nyt pelata? Kivi kysyi.

– Kantakaa kassinne sisään, sitten saatte pelata.

Lapset toivat kassinsa taloon, juoksivat yläkertaan ja sinne jäivät.

Johanna pyydysti kuolleen variksen talikon piikkeihin ja hautasi sen pihan perälle. Hän meni seisomaan altaan reunan päälle ja laski vedet uima-altaan virkaa toimittaneesta kahluualtaasta. Sitten hän päästi ilmat sen reunoista. Hitaasti se lysähti kokoon kuin pannukakku.

Loma oli ohi.

Johanna purki matkalaukuista likaisia vaatteita ja ryhtyi pesemään pyykkivuorta. Tassun oli nyt kestettävä pyykkikoneen ääni. Johanna laski mielessään matkabudjettia. Halvemmalla he olivat selvinneet tästä lomasta kuin jos he olisivat matkustaneet Kreikkaan, huolimatta vessan siivouksesta, taksikyydistä, possucateringista ja orkesterin palkkiosta.

– Äiti, äiti, mä haluan vaihtaa mun huoneen järjestystä, Suvituuli tuli sanomaan. – Mä haluan, että mun sänky on keskellä huonetta!

– Niinkö? No, mietitään sitä huomenna. Tänään äiti on aivan liian väsynyt, Johanna sanoi hajamielisesti, kun lajitteli pyykkiä värin ja materiaalin perusteella kasoihin. – Tämä homma pitää hoitaa tänään.

Ulkona oli täydellinen pyykinkuivausilma. Heidän kirkasväriset matkavaatteensa liehuivat tuulessa kuin eri maiden liput. Johanna painoi päänsä kukkamekkonsa helmaan ja haistoi puhtaan pyykin tuoksua. Pyykit, ruoka, iltapesu, TV:n katselua, nukkumaan. Kaikki oli taas kuten aina ennenkin.

Johanna pisti uuden pyykkikoneellisen pyörimään. Siihen tuli jo Ranen työvaatteitakin, niitäkin, joita hänen piti korjata. Tänään hän voisi jo tehdä sen. Arki alkaisi toden teolla huomenna, vaikka päivä olikin sunnuntai.

Viimein hän muisti postin, jonka hän oli viikolla saanut ja tunkenut kaappiin. Päällimmäinen kirje oli mainos pankilta. Hänelle tarjottiin sijoitusneuvojan palveluksia. Hän heitti sen suoraan roskiin, sille ei ollut tarvetta. Toinenkin kirje taisi olla mainos, sillä siinä oli matkatoimiston logo. Johanna työnsi sormen kuoren sisään ja avasi sen repimällä. Siellä oli kirje, mustaa valkoisella, ei värikästä mainospostia. Hän luki epäluuloisena kirjeen tekstiä.

Kirje alkoi pirteästi:

”Sydämelliset onnittelut onnettaren suosikille ja huippulahjan voittajalle!”

Rane kuuli Johannan ulinan ja juoksi katsomaan, mikä vaimoa vaivasi.

Niin, niin. Kyllä hän tämän laatuisen postin tunsi. Kohta hän saisi tietää, että voittaisi euron arvoisen koristekipon, kunhan maksaisi siitä ensin kaksi euroa. Mutta kirje ei jatkunutkaan ihan Johannan uumoilemalla tavalla.

Rane kuuli Johannan ulinan ja juoksi olohuoneeseen katsomaan, mikä vaimoa vaivasi.

Johanna makasi sohvalla, heitti päätään puolelta toiselle ja takoi voimattomasti nyrkillä sohvan selkänojaa.

– Ei! Tämä ei voi olla totta. Ei! Ei kai taas!

– Mikä? Sano nyt! Onko joku hätä?

Lapsetkin juoksivat yläkerrasta paikalle.

– Iskä, mikä äidillä on? Kivi kysyi.

Suvituuli hätääntyi ja halasi Johannaa.

– Äiti, sano nyt!

Johanna pudotti matkatoimiston kirjeen lattialle ja Rane nosti sen käteensä. Hän luki ääneen kirjeestä:

– ”Olet voittanut matkatoimiston koko maan kattavassa arvonnassa all inclusive -loman Thaimaassa neljälle hengelle kahdeksi viikoksi joulun aikaan. Viiden tähden sviitti Andamaaninmeren rannalla on varattu Teille joulunpyhien ja uudenvuodenaaton aikaan.”

Rane riehaantui.

– Eli tää matka olisi just silloin, kun mulla ei oo kiirettä töissä eikä lapsilla koulua! Säkin saisit varmaan lomaa töistä. Voitais karistaa kotimaan lumet tai ravat töppösistä ja lentää Aasian lämpöön ja aurinkoon. Kuulitko?

Rane jatkoi lukemista:

– ”Tropiikin hehku ottaa Teidät avosylin vastaan vieraanvaraiseen Thaimaahan, eikä Teillä ole muuta huolta kuin se, mahtuvatko Teidän vaatteenne vielä päälle paluulennolla.”

Johanna nosti kätensä silmilleen ja sopersi jotain epäselvää. Rane kumartui lähemmäs.

– Mä en saa selvää sun puheestasi. Sun täytyy puhua kovempaa.

Silloin Johanna parahti tuskaisena:

– Ei – enää – all – inclusivea!

Lue lisää:

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.