Johanna ja lapset ovat turistiviikkonsa aikana ihastuneet kotipaikkakuntaansa ja sen asukkaisiin. Kunnes taksinkuljettaja soittaa paikalle poliisin.

Tassun laskettu aika tuli ja meni, mutta kissa ei vain ryhtynyt pukkaamaan pentuja maailmaan. Johannalle tuli tavaksi kurkistaa aamuisin heti herättyään Tassun pesälaatikkoon. Kissa kehräsi ja naukaisi nähdessään hänet, nousi notkeasti jaloilleen ja tassutteli mamin perässä keittiöön. Nälkähän sillä tietysti oli aina, eläinparalla. Kissa joutui syömään nyt monen edestä.

Naapureilla oli lippu salossa jo anivarhain. Johanna näki sen heti, kun hän avasi keittiön rullaverhon. Hän tarkisti kalenterista, mikä liputuksen aihe oli. Tänään oli keskiviikko, 6. heinäkuuta, Eino Leinon päivä, Runon ja suven päivä. Tälle päivälle oli siis saatava kulttuuria all inclusive -ohjelmaan! Falirákissa he olisivat voineet mennä katsomaan kansallispukuihin sonnustautuneiden paikallisten perinnetanssiesitystä tai kuuntelemaan vaikkapa busukikonserttia ulkoilmaravintolaan. He olisivat voineet kierrellä etsimässä antiikinaikaisia temppeliraunioita. Amfiteattereita ja katottomia pylvästemppeleitä tuntui olevan Kreikassa ja Rodoksella lähes joka kylässä ja vähänkin isommalla kukkulalla.

Tälle päivälle oli siis saatava kulttuuria all inclusive -ohjelmaan!

Johanna raotti sen verran tietokonetta, että tarkisti verkosta paikallisen kesäteatterin näytösajat. Seuraavana päivänä esitettäisiin Seitsemän veljestä kello 18 alkaen. Hän soitti ja varasi näytökseen neljä lippua. Sitten hän mietti hetken, soitti perään ja perui kolme lippua. Lapset eivät jaksaisi kuitenkaan istua hiljaa paikoillaan kahta kolmea tuntia, vaan alkaisivat kokeilla, kuinka nopeasti he juoksisivat näyttämön poikki, tai mitä tapahtuisi, jos veivaisi kulissien sivussa olevasta veivistä, tai millä jipolla maalatut pahvikulissit pysyivät pystyssä – vai pysyivätkö? Rane puolestaan ei todellakaan lähtisi teatteriin, kun televisiosta tuli jalkapallon EM-kisojen välierä. Johanna tiesi jo entuudestaan, että jos hän edes ehdottaisi sellaista, Rane irvistäisi niin, että ikenet vilkkuisivat punaisina ja tuskanparahdus kuuluisi naapuriin saakka. Mutta Johanna menisi ja nauttisi kotikylän kulttuuriannista täysin rinnoin.

Tälle päivälle oli siis kehiteltävä jotain muuta kulttuuririentoa, mielellään jotain liikunnallista, että lapset jaksaisivat kiinnostua. Tirrilän tärkein paikallinen nähtyvyys, keskiaikainen linnavuori, oli oikeastaan naapurikunnan puolella. Se alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Johanna oli käynyt siellä kerran, mutta lapset eivät koskaan. Linnavuorella lapset voisivat juosta vapaasti, eikä kukaan komentaisi heitä olemaan hiljaa. Historialliset faktat oli kirjoitettu sopivin välimatkoin oleviin tauluihin. He voisivat lukaista ne ohi juostessaan ja saada näin tietoa linnavuorista. Heidän ei tarvitsisi seistä hiirenhiljaa museossa ohjatulla opastuskierroksella, sillä kokemuksesta Johanna tiesi, että siitä tuli vain sanomista. Sitä paitsi vuorelle kiipeäminen veisi heistä vähän mehuja, ja se oli plussaa, sillä mehuja heissä oli liikaakin.

– Nyt päälle sortsit, vaelluskengät ja lippalakki. Tänään me kiipeilemme! Johanna komensi.

– Ei mulla ole sopivia vaelluskenkiä, Kivi sanoi. – Ne jäi pieniksi jo viime syksynä.

– No laita lenkkarisi, Johanna sanoi ja alkoi jo tilata taksia. Olihan selvä, etteivät he Falirákissakaan vuokraisi autoa ja ajelisi korkealle vuoristoon. Johanna pelkäsi korkeita paikkoja.

– Could I have a taxi to Ketomaantie 26, Tirrilä? Johanna tilasi taksin sujuvasti englanniksi. Taksikeskusten hoitajat olivat onneksi tottuneet englannin puhumiseen. – And an English speaking driver, please?

Eli kuskinkin pitäisi solkata auttavasti englantia.

Eli kuskinkin pitäisi solkata auttavasti englantia. Sehän oli vähintä, mitä tarvittiin, että päivästä tulisi autenttinen turistipäivä. Parempi tietysti olisi ollut, jos kuski olisi osannut puhua ainoastaan kreikkaa, ei suomea eikä englantia, mutta sellaisen kuljettajan metsästämiseen heillä ei ollut nyt aikaa. Johanna täytti kaikkien juomapullot vedellä, ja kun hyrisevä diesel-Mersu kurvasi heidän pihaansa, Rantaset Ranea lukuunottamatta seisoivat jo odottamassa apartomenton edessä.

Kuljettaja oli supisuomalainen mies, jonka vaaleat hiukset oli leikattu lyhyiksi. Häntä oli pukeutunut tummansinisiin suoriin housuihin ja vaaleansiniseen, lyhythihaiseen kauluspaitaan. Hänellä oli siisti taksinkuljettajan puku, vaikka ei kai heidän enää täytynyt pakosta pitää univormua. Parempi olisi ollut, kun kuljettajalla olisi ollut khakinvihreät shortsit, virttynyt, keltainen, jalkapalloaiheinen T-paita, tummat, metallisankaiset aurinkolasit, kihara, sinisenmusta takatukka ja palava tupakka suupielessä. Silloin hän olisi näyttänyt enemmän kreikkalaiselta taksikuskilta.

Johanna istui lasten kanssa takapenkille. Turvavyötkin toimivat moitteettomasti, samoin ilmastointi, vaikka sitä ei tarvittukaan.

– Helou! Can you drive us to the medieval castle ruins to Rapolanharju, Valkeakoski?

Jos kuski ei tiennytkään, että Rapolanharjulla oli keskiaikaisen linnan rauniot, hän tiesi kuitenkin, missä Valkeakosken Rapolanharju oli. Sinne hän käänsi auton nokan ja kohta mennä hyristeltiin halki tasaisten peltomaisemien.

Kivi ja Suvituuli puhuivat suomea keskenään, eikä Johanna heitä voinut siitä moittia. Niinhän he puhuisivat Kreikassakin.

– It’s hot-hot, Johanna sanoi, vaikka ulkona ei ollutkaan kuin niukin naukin kaksikymmentä astetta lämmintä. Niin kuului sanoa taksikuskeille, ja Rodoksella heinäkuussa se ainakin piti paikkansa, että kuumaa piisasi. Hän löyhytteli hihattoman T-paitansa rintamusta näyttääkseen miehelle, että hän oli lähestulkoon hiestä märkä. Tai miehen selälle.

– Yes, it is, kuljettaja sanoi. Ilmeisesti asiakas oli aina oikeassa.

Johanna pyysi taksinkuljettajaa laittamaan ilmastoinnin päälle, ja mies totteli kuuliaisesti, vaikka Johannan käsivarsien iho oli melkein kananlihalla. Siitäkin tuli aito tunnelma, sillä ilmastoidut taksit olivat usein liiankin kylmiä.

Kerran Kreikassa Rane oli pyytänyt taksikuskia käynnistämään ilmastoinnin. Varjossa oli 32 astetta lämmintä, ja Johanna ja Rane olivat läkähtyä. Kuljettaja ilmoitti, että hän käyttää ilmastointia vain silloin, kun on kuuma.

– Mikä lämpötila sitten on kuuma, jos nyt ei vielä ole? Johanna kysyi.

– Neljäkymmentäviisi astetta, kuului miehen vastaus.

Kun he saapuivat Rapolanharjulle, taksinkuljettaja ajoi parkkipaikalle. Johanna pyysi kuljettajaa odottamaan heitä. He viipyisivät harjulla ehkä noin tunnin.

Mies nyökkäsi ja alkoi sormeilla taksimittaria. Johanna ajatteli, että hän otti sen pois päältä. Niinhän ne etelänmaissakin tekivät, ottivat pois päältä tai laittoivat päälle vähän miten sattuu, tai mittarit olivat rikki tai niitä ei ollut laisinkaan. Loppusumma oli sitten sellainen soviteltava, jos sitä ei ollut etukäteen lyöty lukkoon. Yleensä hinta oli parasta sopia etukäteen ja valita se taksi, joka suostui kohtuulliseen hintaan. Johannalla ei ollut paljon kokemusta taksimatkailusta Suomessa, mutta hän ajatteli, että epäilemättä hinta oli sovittavissa täälläkin.

Johanna näytti lapsille polun alun, joka kiipesi sinne, missä linna oli muinoin sijainnut. Lapset pinkaisivat heti ylämäkijuoksuun. Kun Johanna menetti näköyhteyden heihin, Kivi oli johdossa, mutta Johanna tiesi, että pitkillä matkoilla Suvituuli oli sinnikkäämpi. Kun Johanna pääsi huipulle, hän sai kuulla, että niin oli käynyt tälläkin kertaa: Suvituuli oli voittanut. Nimi taisi olla enne.

Harjun päälle oli rakennettu tuhatluvun paikkeilla kilometrin pituinen kehävalli, jonka päällä oli ollut salvottu ja kymmenen hirsikerran korkuinen muuri. Siitä oli jäljellä enää hirsivarustuksen tukikiveys ja hiekkapengerrys. Harjulta näkyi Tenholan linnanvuorelle 17 kilometrin päähän sekä 30 kilometrin päähän etelään Aulangon linnavuorelle. Linnavuoriketjua käytettiin varoittamaan sisämaan asukkeja viikinkien ryöstöretkistä. Kun linnavuoren sovittuun merkkitulipaikkaan sytytettiin kokko, se näkyi aina seuraavalle linnavuorelle. Näin lähiseutujen ihmiset saattoivat kokoontua linnavuorten hirsimuurien suojaan turvaan viikinkien hyökkäyksiltä.

Kivi kuunteli Johannaa suu pyöreänä, kun Johanna luki heille opastetauluja.

– Äiti, oliko Suomessakin viikinkejä?

– Kyllä oli. Ensiksi he ryöstelivät ja tekivät tuhoja, mutta myöhemmin he alkoivat käydä suomalaisten kanssa kauppaa. Ja käyvät vieläkin.

– Onko viikinkejä vieläkin olemassa? Suvituuli kysyi ääni pelosta väristen. He olivat lainanneet kirjastosta kirjan, joka kertoi viikinkien hurjista ryöstöretkistä, ja Suvituulille oli selvästi jäänyt viikingeistä pelottava kuva.

– Totta kai, viikinkien jälkeläiset elävät yhä. Heitä ei vain enää kutsuta viikingeiksi, vaan norjalaisiksi, ruotsalaisiksi ja islantilaisiksi.

– Ne jalkapalloilijat! Suvituuli yhdisti.

”Hurjaa, äiti! Mikset sinä ole ennen tuonut meitä tänne?”

– Hurjaa, äiti! Mikset sinä ole ennen tuonut meitä tänne? Tästä he ovat yrittäneet tulla, mutta täältä päin heiltä on lyöty miekalla pää irti! Kivi väritti historiaa seistessään muurin tukikiveyksen päällä ja hosuessaan kuviteltuja viikinkituholaisia kauemmas. Poika rakasti miekkailua yli kaiken, ja miekoiksi kävivät kaikenlaiset pitkulaiset esineet ja oksankarahkat.

Johanna meni hiljaiseksi. Niin, mikseivät he olleet käyneet täällä aiemmin? Lapset olivat kiertäneet Kreikassa amfiteattereiden ja marmoritemppeleiden raunioilla, nähneet loistokkaan roomalaisajan kylpylän, yleisen vessan ja porttolan rauniot Efesoksessa heidän Turkin-matkallaan, mutta oman kotiseudun muinaishistoria heiltä oli jäänyt herttaisesti hämärän peittoon.

Kun he palasivat vuorelta, he kävivät myös tutustumassa Rapolanharjun vieressä olevaan Sääksmäen keskiaikaiseen kirkkoon, joka oli rakennettu vuoden 1500 tietämissä. Heidän museo- ja kirkkokäyntinsä olivat pikaisia piipahduksia eivätkä pitkiä luentoja, mutta jotain he ehtivät kuulla oppaan puheesta.

– Täältä näkyvät myös viikinkiaikaiset kalmistot ja kolme kuppikiveä, joihin uhrattiin muinaisille jumalille. Kirkko on luultavasti rakennettu entiselle uhripaikalle, kirkon opas kertoi Johannalle ja lapsille.

– How exciting! Johanna kuiskasi hänelle, vaikka oli lauseellaan tehnyt jo selväksi, että hän ymmärsi suomea.

Viimeiseksi Johanna vei lapset viereiseen Voipaalan kartanoon taidenäyttelyä katsomaan. Kun he astuivat sisälle, Johanna näki, että valvoja oli juuri pistämässä poskeensa eväsleipäänsä. Ilmeisesti tyttö ei osannut odottaa vieraita juuri nyt.

Kivi ja Suvituuli karkasivat juoksemaan pitkin näyttelysaleja. Johanna jättäytyi juttelemaan englanniksi näyttelyvalvojan kanssa. Valvoja oli ehkä kuusitoistavuotias tyttö, joka oli saanut helpon ja rauhallisen kesätyöpaikan. Mutta tänään tyttö joutuisi tekemään vähän töitä.

Johanna halusi tietää, mitä tytöllä oli leivän välissä. Tytöltä pääsi pieni naurunpyrskähdys, koska Johannan kysymys oli hänestä ilmeisesti niin outo. Tyttö raotti voipaperiin käärittyä eväsleipäänsä ja vilautti Johannalle.

– Ruisleipää, jonka välissä on voita, lauantaimakkaraa ja kurkkua, hän sanoi suomeksi.

– How exotic! Johanna taivasteli. Hän kehui leipää vuolaasti englanniksi ja ilmoitti, että leipä näytti herkulliselta ja oli varmasti terveellinen. Saisiko hän ottaa siitä valokuvan? Tyttö antoi luvan ja laski sen pöydälle. Johanna tähtäili leipää ja näpsäisi siitä lopulta kuvan yläviistosta. Sen jälkeen tyttö katseli leipäänsä ikään kuin hän ei olisi enää tiennyt, kuuluiko hänen syödä se vai asettaa näytteille lasivitriiniin.

– What do you want to do when you grow up? Do you want to move to America? United States? Johanna kysyi. Hän halusi ehdottomasti tietää, muuttaisiko tyttö Amerikkaan aikuisena.

Tyttö katsoi ihmetellen Johannaa.

– No en. Miksi haluaisin?

– Good, very good, Johanna sanoi ja hymyili leveästi. – You have a lovely country here, this Finland!

Tyttö hymyili jäykähkösti. Johanna näki selvästi, kuinka tyttö laski yhteen yks plus yks ja lisäsi vielä kolmannenkin ykkösen, kun kuuli Kivin ja Suvituulin keskutelevan seinän takana kovaäänisesti suomeksi.

– Äiti, tule äkkiä! Suvituuli huusi.

Johanna hymyili leveästi näyttelyvalvojalle ja poistui aulasta näyttelytiloihin.

– Thank you so much! I must go now. Bye-bye!

– Heipat sullekin, tyttö mutisi, pudisti päätään ja alkoi taas popsia leipäänsä.

Suvituuli näytti Johannalle taidemaalausta, jossa oli sini-ihoinen ja sinitukkainen nainen sekä punaihoinen, ruskeatukkainen nainen. Kummallakaan ei ollut silmissään iiristä. Sini-ihoinen näytti erityisen pelottavalta.

– Kato, äiti, millaisia ihmisiä!

Johanna jäi katsomaan hurjannäköisiä naisia silmiin, mutta huomasi pian, kuinka vaikea oli katsoa silmätöntä ihmistä silmiin. Suvituuliin naiset olivat tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin erikoista taideteosta. Hän puhui taulusta koko matkan taksille.

Kun he palasivat taksille, heidän kierroksensa oli kestänyt jo yli kaksi tuntia. Taksikuski odotti kuitenkin paikoillaan. Hän oli kuunnellut radiota kovalla ja pisti sen nyt pienemmälle.

– Sorry, sorry. I'm so sorry, Johanna vuodatti.

Hän kertoi englanniksi, ettei osannut ollenkaan odottaa, että Rapolanharju olisi niin mielenkiintoinen. Mies kysyi englanniksi, mihin Johanna halusi seuraavaksi, ja Johanna kertoi, että he halusivat syödä jäätelöä. Kenties he voisivat ajaa Valkeakosken keskustaan?

Sinne siis. Kun Johanna, Kivi ja Suvituuli poikkesivat Valkeakosken torilla ja ostivat pallojäätelöt, taksikuski odotti torin laidalla. Johanna kysyi, tiesikö mies maatilaa, jossa harjoitetaan maatilamatkailua ja jossa lapset voisivat ratsastaa aasilla. Mies tiesi kuin tiesikin siihen sopivan paikan. Mersu hyrähti käyntiin hallitusti ja he lähtivät kohti matkailutilaa. Siellä ei valitettavasti ollut aasia, mutta shetlanninponeja sentään oli, ja Kivi ja Suvituuli pääsivät molemmat ratsastamaan pikku kierroksen aitauksessa. Taluttaja piti ponin aisoissa ja lapset saivat kuvitella, että he ohjasivat itse ponia.

Ratsastuksen jälkeen he poikkesivat katsomaan tallissa vastasyntyneitä kissanpentuja. Niitä oli kuusi ja ne olivat harmaaraidallisia. Ne olivat noin kolmen viikon ikäisiä, pörröisiä ja huteroita, mutta niillä oli jo silmät auki. Pentujen hännät sojottivat suorina kuin antennit.

Suvituuli otti yhden pennun syliinsä. Se miukui korviasärkevän kimeästi ja yritti piiloutua Suvituulin hiusten alle.

– Kohta meilläkin on tällaisia, Suvituuli huokaisi.

Kun he jättivät tallin ja maatilan taakseen, Johanna pyysi taksinkuljettajaa ajamaan Tirrilän S-Marketiin. Täytyihän heidän ostaa vähän mansikoita! Mansikka-aika oli parhaimmillaan, ja Johanna osti laatikon mansikoita. Kun he viimein pääsivät jatkamaan matkaansa kaupalta kohti kotia, iltapäivä oli jo pitkällä.

Kotipihalla Kivi ja Suvituuli nousivat heti autosta pois ja juosta pyrähtivät sisälle mansikkalaatikon kanssa. Johanna alkoi kaivella sortsien vyötärönauhan alta vyölaukustaan rahaa maksaakseen taksin.

– How much?

Kuski näytti taksamittaria. Ilmeisesti hänen englanninkielen taitonsa ei ollut kovin kaksinen. Johanna ei ollut kuullut hänen vielä puhuvan englantia yksittäistä lausetta enempää.

Mittari näytti tähtitieteellistä summaa. Lukema oli kaiken kaikkiaan 240,45 euroa. Johanna oli puulla päähän löyty.

– Oh! Is this a joke? Johanna halusi tietää, pilailiko mies hänen kustannuksellaan.

Mies vakuutti, ettei pilaillut, vaan mittari oli lahjomaton.

– How can this be possible? Johanna äimisteli. – It’s too much!

Johanna pyysi alennusta ja hymyili aseistariisuvinta anna alennusta -hymyään.

Mittarin lukema oli liikaa Johannan lomabudjetille, ja hän antoi kuljettajan kuulla sen.

– Way too much!

Taksikuskin nokka meni nyttyrälle. Johannaa alkoi kaduttaa. Taktiikka oli ilmeisen väärä. Johannan piti valita toinen tie.

– Can you give me discount? Johanna pyysi alennusta ja hymyili aseistariisuvinta anna alennusta -hymyään. Se ei tehonnut kuljettajaan pätkän vertaa.

Kuljettaja alkoi selvittää hitaalla ja rauhallisella suomenenglannillaan, mistä summa koostui. Perusmaksu arkisin aamukuuden ja iltakahdeksan välillä oli 5,90 euroa, odotusmaksu 44,60 euroa tunnilta, matkataksat kahdella kyydittävällä matkustajalla 1,55 euroa per kilometri. Kaksi alle 12-vuotiasta lasta laskettiin yhdeksi aikuiseksi.

Johanna alkoi tingata hinnasta englanniksi pitkään ja sitkeästi. Satanen olisi hänen mielestään kohtuullinen summa, sillä eihän miehen ollut käytännössä tarvinnut kuin istua autossa ja kuunnella radiota! Eihän noita ajokilometrejä ollut tullut paljon minkään vertaa. Jos Johannakin saisi noin paljon rahaa, kun hän kuskasi lapsiaan edestakaisin, niin hoohohoo! Kun Johanna alkoi epäillä, että kuljettaja yritti huijata häntä, koska hän oli vain yksinäinen naisparka kahden pienen lapsen kanssa, taksikuskin rauhallisuus rupesi osoittamaan rakoilemisen merkkejä.

Taksikuski vakuutti, että Suomessa taksit eivät huijaa. Hän kaivoi esiin ohjekirjansa, jossa oli mustaa valkoisella eli se sama taksahinnasto, jonka hän oli jo Johannalle luetellut.

– It’s in Finnish! Johanna valitti, kun teksti oli suomeksi, vaikka numerot olivat ihan yleismaailmallisia arabialaisia numeroita ja euron merkki sama kaikilla kielillä.

Kuljettaja yritti pysyä rauhallisena ja sanoa, että taksamittari raksutti pienempää summaa odotuksen ajan niin Rapolanharjulla, Valkeakosken torilla kuin Tirrilän S-Marketin parkkipaikallakin, mutta ei Suomessa ole juuri tapana pyytää takseja odottamaan. Juuri siksi, kun se on niin kallista.

Johanna halusi tietää, miksei kuljettaja ollut varoittanut tietämätöntä turistia tällaisesta tosiseikasta. Kuljettaja tuijotti Johannaa ihmetyksestä mykkänä, sitten hän katsoi Rantasen perheen taloa, Johannan autoa, jossa oli suomalaiset rekisterilaatat, vyölaukusta pursuavia euroja sekä Johannan kädessä heiluvaa viininpunaista EU-passia, jonka kannessa luki Suomi Finland. Silloin hänen oma, henkilökohtainen mittarinsa tuli täyteen.

– Jos tässä joku huijaa, kyllä se olet sinä, mies sanoi paksulla äänellä ja selvällä suomen kielellä. – Kyllä luulisi sinunkin tuohon ikään nähden jo tietävän, että jos täällä Suomessa joku yrittää jättää taksin maksamatta, se on rikosnimikkeeltään lievä petos ja siitä seuraa putkareissu. Joten soitanko minä nyt poliisit vai selviääkö tämä homma toisella tavalla?

– Go ahead! Call the cops! Johanna vaahtosi.

Siitä vain, soita poliisit! Se ei pelaa, joka pelkää! Johanna koetti pelata vielä hetken upporikasta ja rutiköyhää, vaikka kieltämättä hän tunsi olonsa jo hiukkasen epävarmaksi.

Taksikuski otti kännykkänsä ja soitti tyynen rauhallisesti hätäkeskukseen. Johanna kuuli, kuinka naisääni toisti hänen osoitteensa. Hän piti käsiä puuskassa ja juroi syvemmälle taksin takapenkin uumeniin. Yleensä jos ulkomailla tuli erimielisyyttä taksin hinnasta ja turisti uhkasi kutsua poliisin paikalle, taksikuskit lähtivät litomaan alta aikayksikön. Nyt se kävi viimeistään ja hyvin konkreettisesti ilmi, etteivät he olleet todellakaan olleet ulkomailla, vaan Suomessa.

– Okei, I’ll pay, Johanna lupasi maksaa ja alkoi kaivella luottokorttiaan. – Do you accept Visa?

Taksikuski nyökkäsi ja kaivoi kortinlukijansa esiin. Johanna vingutti Visaa ja niin saatiin asia pois päiväjärjestyksestä. Taksikyydin hinta oli kyllä kohtuullisen kova, mutta silti se oli halvempi kuin neljän hengen all inclusive -loma Falirákissa.

Taksinkuljettaja ojensi Johannalle kuitin ja Johanna talletti sen huolellisesti vyölaukkuunsa.

– Sorry about this, Johanna sanoi ja tunsi pakottavaa tarvetta kertoa heidän all inclusive -lomastaan. – We spend our All Inclusive holiday.

– I see, taksikuljettaja myönsi, nyt suht koht tyytyväisenä, kun pääsisi kohta hankalasta asiakkaastaan eroon. – Tarkoitan, että niinpä näkyy.

Silloin mustamaija kurvasi Rantasten pihaan ja tukki taksin ulosajoreitin.

Silloin mustamaija kurvasi Rantasten pihaan ja tukki taksin ulosajoreitin. Ei tämä juttu ollutkaan vielä taputeltu. Johanna nielaisi ja jäykistyi paikoilleen. Poliisit – kolmekymppisiä ja kovakuntoisen näköisiä molemmat, toinen nainen, toinen mies – kävelivät taksin molemmille puolille. Taksinkuljettaja ei noussut, vaan avasi vain ikkunan.

– Terve! hän tervehti poliiseja kuin vanhoja tuttujaan. Ehkä he olivatkin vanhoja tuttuja, työasioissa.

– Päivää, miespoliisi vastasi. Nainen katseli ikkunan läpi Johannaa ja Johanna hymyili minkä rohtuneista huulista ja kuiviksi valahtaneista hampaista lähti. Sitten hänkin avasi ikkunan.

– Helou! Kaikki on okei. Maksoin jo taksin. Tämä oli onneton väärinkäsitys. Sori vaan.

– Löytyihän se suomen kieli sieltä sentään, taksinkuljettaja ei voinut olla sanomatta.

Johanna ymmärsi, että nyt kannatti unohtaa hetkeksi ihan kokonaan tämä all inclusive -lomahomma ja turistienglannin solkkaus. Hän pahoitteli vuolaasti väärinkäsitystä, kun oli kuvitellut, että odottava taksi ei maksa mitään. Poliisit haistoivat selvän valeen ja vilkaisivat toisiaan, mutta kun kerran taksi oli jo maksettu eikä taksinkuljettajalla ollut enempiä vaatimuksia Johannalle, poliisit päästivät taksin lähtemään. Toinen poliisi siirsi mustaamaijaa, kun toinen jututti pihalla vielä Johannaa. Johannan poskia alkoi punottaa, kun hän näki ohikulkevien naapureiden katselevan kummissaan heidän pihaansa ja mustaamaijaa.

– Käydäänpä vähän sisällä ja vilkaistaan, miten teidän lapsenne jakselevat, naispoliisi sanoi, kun mieskollega liittyi taas heidän seuraansa.

Sisällä oli onneksi siistiä ja rauhallista. Lapset popsivat kaikessa rauhassa keittiön ääressä mansikoita. Varsinkin Kivi ilahtui kovasti poliisien tulosta.

– Vau, äiti, minkä päivän sinä järjestit meille! Ensin viikingit ja nyt oikeat poliisit! Saanko mä nähdä teidän pyssyt? Kivi touhusi ja kipaisi yläkerrasta kiireesti omat leikkirevolverinsa. – Pam, pam, pampampam!

– Onko teillä henkivakuutusta? Johanna kysyi.

Poliisit vilkaisivat toisiinsa.

– Olemmeko me nyt jotenkin erityisesti sen tarpeessa? poliisinainen kysyi.

– Tarkoitan siis, että olen vakuutusvirkailija. Voin myydä teille hyvän henkivakuutuksen.

– Valtio on hoitanut jo sen asian, poliisimies sanoi kuivasti.

Poliisit heltyivät huomattavasti, kun kiersivät talon ja huomasivat, että kyseessä oli suht säntillinen huusholli ja kutakuinkin normaali lapsiperhe. Mikä lie auringonpistos sekoittanut rouvan pään, he tuntuivat ajattelevan, kun he viimein lähtivät.

– Kannattaa muistaa nyt, että ei jätä taksia odottamaan. Eihän tämä Suomi mikään Kreikka ole, naispoliisi sanoi.

Johannaa nauratti.

– Niin, ei tosiaan ole.

Johanna lämmitti edellispäivän ylitsevuotavan runsaita tähteitä lapsille ja söi itsekin. Hän makasi sohvalla märkä rätti otsallaan, kun Rane tuli töistä. Oli pakko piristyä, sillä kukapa nyt jaksoi lomallaan murjottaa? Tähän tilanteeseen sopi hienosti mansikkamargarita. Johanna pisti blenderiin litran mansikoita, lorauksen tequilaa ja lirauksen Cointreauta, sokeria, jääkuutioita ja limetinmehua. Sitten hän surautti kaikki murskaksi ja sekaisin ja kaatoi kahteen laakeaan samppanjalasiin.

– Mitäs tämä on? Rane kysyi. – Näyttää messevältä.

– Mansikkamargaritaa.

Tuoreiden mansikoiden maku pisti suun hymyyn. Johannan leukaperiä ja sylkirauhasia suorastaan kihelmöi, kun mansikoiden maku oli niin voimakas.

Johanna lämmitti Ranelle edellisiltana syömättä jääneen pihvin ja grillattuja kasviksia.

– Miten teillä on mennyt päivä? Rane kysyi.

– Ihan tavallisesti... Käytiin Rapolanharjulla... Johanna mutisi.

– Isä, isä, meillä kävi poliisit! Kivi paljasti totuuden, kun juoksi alakertaan.

– Mitä ihmettä? Rane katsoi Johannaa. – Miksi ne meille tulivat?

Johanna kiemurteli.

– Niin, no, he vain pysähtyivät kysymään yhtä asiaa. (Että maksanko taksin vai lähdenkö putkaan.) Joku väärinkäsitys se kai oli. (Minun väärinkäsitykseni, että olemme jossakin vinkuintiassa emmekä Suomessa.) Ne olivat vain normaalikierroksellaan. (Etsimässä rikollisia, jotka koettivat petkuttaa tavallisia työtätekeviä kansalaisia.)

Hän ei halunnut kertoa Ranelle koko totuutta, koska silloin Rane hikeentyisi ja käskisi häntä lopettamaan all inclusive -höpsötyksen ja palaamaan kiireen vilkkaa ruotuun.

– Mutta entä sinun päiväsi? Miten sinulla meni töissä? Johanna käänsi keskustelun aiheen. Rane alkoikin kertoa päivänsä kiinnostavimmasta käänteestä, kun hän oli ruopaissut kauhalla luukasaa. Onneksi ne eivät olleet ihmisen luita, vaan eläimen. Muuten maanrakennustyöt olisivat pysähtyneet kuin seinään. Ensin poliisi ja sitten museovirasto olisi pystyttänyt paikalle leirinsä.

– Ilmeisesti se oli kuollut peura, joka ei ollut ehtinyt maatua kokonaan.

Kun Rane oli syönyt, Johanna pisti astiat tiskikoneeseen ja käynnisti pesuohjelman. Tiskejä oli pakko pestä, vaikka pyykkejä hän ei ollutkaan suostunut pesemään kertaakaan kuluvan viikon aikana. Kyllä heillä oli vaatteita tarpeeksi koko viikoksi, kirkasvärisiä lomavaatteita, ja jos ne loppuisivat, sitten niitä pidettäisiin likaisina.

– Työhousujen lahkeeseen repesi tänään palkeenkieli. Voisitko korjata sen? Rane kysyi.

– En. Minä olen lomalla, Johanna tokaisi umpimielisesti. – Pistä huomenna toiset housut.

Tassu oli levoton ja kiersi kehää olohuoneessa aivan kuin olisi etsinyt jotain. Johanna mietti, että mahtaisiko kissa synnyttää seuraavana yönä. Se vetäytyi makaamaan pesälaatikkoonsa ja pian sieltä kuului tasainen tuhina, kun se nukkui. Ilmeisesti sen aika ei ollut vielä koittanut.

– Haluatko käydä saunassa? Johanna kysyi Ranelta.

– No en tosiaan, on niin kuuma. Miten täällä voi olla näin hikistä? Rane siunaili. Sitten hän kiersi tarkistamassa talon termostaatit.

– No ei mikään ihme! Kaikki termostaatit oli säädetty tulikuumalle! Sinäkö sen olet tehnyt vai kuka?

Johanna levitteli käsiään ja näytti silmät ymmyrkäisinä viatonta ilmettä. Rane ei voinut muuta kuin nauraa hänelle ja hänen ripsenräpsytykselleen.

”Sinä ja sun all inclusive -lomasi...”

– Sinä ja sun all inclusive -lomasi... Juu, ei tässä kyllä saunaa kaipaa.

He kävivät suihkussa vuorotellen. Väsyneet lapset menivät aikaisin nukkumaan. Ranekin haukotteli, mutta vetäytyi kuitenkin sinnikkäästi sohvalle katsomaan jalkapalloa, kun pikkuruinen Wales pelasi jalkapallon mahtimaata Portugalia vastaan. Johanna sen sijaan kaatoi itselleen kylmän valkoviinilasillisen ja meni ulos vilvoittelemaan.

Naapurit poikkesivat päivittämään lomakuulumiset.

– Miksi teidän pihassanne oli tänään poliisiauto? Katariina kysyi.

Johanna kuvaili päällisin puolin, kuinka onnettoman käänteen heidän Runon ja Suven päivänsä ja all inclusive -lomansa oli saada.

Oskua alkoi naurattaa.

– Sinähän halusit vain lapsillesi parasta, aitoa marokkolaista lomatunnelmaa! Sinulla oli siis pyrkimys hyvään.

Siinä samassa Osku ponkaisi jaloilleen, otti ylevän lausunta-asennon ja alkoi lausua:

Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta.”

Naiset taputtivat käsiään yllättyneinä spontaanista lausuntaesityksestä. Osku kumarsi kohteliaasti kolmeen suuntaan, vaikka kuulijoita oli vain kaksi.

– Se oli Lauri Viidan Alfhild, Osku selitti.

– Siinä tuli se tämän päivän pakollinen runokin, Johanna kiitti. – Täytyy sanoa, etten olisi ikinä arvannut sinua runouden harrastajaksi.

– Minä olenkin mysteerimies, täynnä salaisuuksia ja yllätyksiä, Osku sanoi salaperäisesti. – Jatka samaa rataa vain, Johanna. Hyvä siitä tulee.

– Lopussa kiitos seisoo, vakuutti Katariina juhlavasti.

Rane tuli puoliajalla ulos kertomaan tilanteen. Peli oli 0–0, mutta Portugali painoi vahvasti päälle. Kun matsi jatkui, Laurilat lähtivät kotiinsa, Johanna nukkumaan ja Rane katsomaan pelin loppuun. Yön pimeydessä kuuluivat vain viimeisillään olevan kissan raskas huohotus ja Ranen hihkaisut, kun Ronaldo ja Nani tekivät Portugalille maalit.

Sellainen oli keskiviikko, 6. heinäkuuta, Runon ja Suven päivä, kun ollaan all inclusive -lomalla Suomessa.

Jatkis päivittyy aina lauantaisin.

Lue lisää:

Päivi Alasalmi on toiminut kirjailijana 28 vuotta. Hän on kirjoittanut romaaneja, satukirjoja, tietoteoksia, näytelmiä ja kolumneja. Romaani Vainola oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996. Keväällä 2017 häneltä ilmestyy satukirja Unten puutarha ja muita satuja. Syksyllä 2017 julkaistaan Siipirikon kuiskaus, joka päättää 1500-luvun Inariin sijoittuvan historiallisen romaanitrilogian. Päivi pitää serkkunsa kanssa Herkkusuuserkut-ruokablogia.

Mira on kohdannut autiolla rannalla Donin. Miehessä on jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, josta Mira ei saa otetta.

Kuullessani hänen nimensä purskahdan nauruun kaikista mahdollisista reaktioista. Uhkaavan tilanteen aiheuttama jännitys laukeaa, kun hirnun siinä ventovieraan edessä, vaikka tämä ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen tyylistä purkausta.

Don ei pane lainkaan pahakseen, vaan hymyilee mukana.

Saan hysteerisen hilpeyteni kuriin. Tunnen inhoa miettiessäni humalaista kolmikkoa, joka hetki sitten oli käymässä minuun käsiksi. Unelmaloma olisi saattanut muuttua yhdeksi pahimmista painajaisistani, ellei Don olisi ilmestynyt kuin tyhjästä oikealla hetkellä.

”Don niin kuin Don Draper?” varmistan. En tajua mitä sekoilen, sillä eihän mies näytä lainkaan näyttelijä Jon Hammilta. Jostakin syystä mielleyhtymä huvitti minua. Tai sitten tarvitsin vain minkä tahansa keskustelunavauksen johon takertua, jotta voisin unohtaa äsken sattuneen ikävän välikohtauksen.

Don kohottaa kysyvästi kulmiaan. Kiemurtelen vähäsen.

”Se mainostoimistotyyppi”, selitän. Selvä, se oli hölmö juttu. Olen sitä paitsi moukka, jos nauran toisen nimelle. ”Siitä sarjasta, Mad Menistä. Etkö katso kaapelikanavia?”

Donin pehmeä hymy saa minut kiemurtelemaan lisää.

”En taida omistaa sellaisia”, hän vastaa tummalla äänellään, jossa on jotakin hypnoottisen rauhoittavaa. Ääni kuulostaa ihmeellisen syvältä; mieleni perukoilla jokin yrittää väittää, että sen syntyminen vaatisi tynnyrimäistä rintakehää. Silti Donin ääni tuntuu kumisevan eri lailla, aivan kuin hänen sanansa purkautuisivat ulos vieläkin laajemmasta syvyydestä.

Ehkä olen vain huppelissa ja kuvittelen omiani.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä.

Don ei kuulosta kreikkalaiselta nimeltä. Vasta nyt maltan katsoa auttajaani ensimmäistä kertaa kunnolla.

Donin rintakehä on tosiaan poikkeuksellisen leveä. Tuota kihartuvaa tummaa partaa jokainen miespuolinen hipsteri kadehtisi. Aavistuksen kyömy nenä on juuri sellainen, jota olen täällä alkanut mielessäni nimittää kreikkalaiseksi nenäksi. Se sopii täydellisesti hänen veistosmaisen komeisiin kasvoihinsa. Osaisin helposti kuvitella lainehtivat hiukset nutturalle, mutta minulle on jo syntynyt vaikutelma, ettei Don seuraa trendejä. Ehkä se johtuu hänen vaatetuksestaan, joka vaikuttaa merkillisellä tavalla vanhanaikaiselta.

Don asettaa kätensä löyhien pellavahousujen taskuihin. Paita ei oikeastaan ole paita vaan tunika, mutta hipiltä Don vaikuttaa vielä vähemmän kuin hipsteriltä. Tunikan leveä kaula-aukko tuo mieleeni romantisoidut keskiaikaleffat, joissa talonpojat heilastelevat piikatyttöjä kuninkaanlinnojen varjoissa.

Nuotion valossa Donin pronssisena hehkuva iho näyttää päivettyneeltä. Kasvoissa on muutamia uurteita, mutta en usko, että hän voi olla ainakaan yli neljänkymmenenviiden.

Tai sitten hänen kroppansa on kerrassaan ihmeellisessä kunnossa. Yritän olla vilkuilematta Donin vartaloa, mutten taida onnistua yrityksessäni kovinkaan hyvin. Ymmärrän mainiosti miksi urheilullisen oloinen amerikkalaisnuorukainen säikähti häntä niin että lehahti lakanankalpeaksi. Don ei kuitenkaan ole mikään kehonrakentaja. Hän on lihaksikas ja sopusuhtainen tavalla, jonka muistan parhaiten Kansanopiston taidehistorian tunneilta. Juuri täältähän suurin piirtein kaikki ne antiikin patsaat ovat peräisin. Mies edessäni on kuitenkin lihaa ja verta.

Hänen silmänsä, joiden sävyä minun on nuotion kajossa vaikea hahmottaa, pysyvät minussa.

Ne ovat vaaleat, mutten tiedä onko niiden väri enemmän vedenvihreää vai sameaa sinistä. Katse on järisyttävän intensiivinen. Ensin kuvittelin hänen hiustensa olevan lähes mustat, mutta nyt huomaan, että aurinko on vaalentanut niihin raitoja, jotka merivesi on saattanut koota yhteen noin paksuiksi suortuviksi.

Panen ohimennen merkille, että aurinko on laskenut.

”Sinä tulit”, Don sanoo.

Hätkähdän pitkää hiljaisuuttamme. Don astuu lähemmäs tarkastellen kasvojani kuin maalausta.

Tavallisesti hermostuisin näin tiiviin tarkastelun kohteena olemisesta, mutta Donin olemuksessa ei ole tippaakaan uhkaa. Vaikka olen tällä hämärtyvällä rannalla kaksin hänen kanssaan ja ajatukseni ovat vasta selkenemässä nautitusta viinistä, tunnen oloni täydellisen turvalliseksi hänen seurassaan. Se on outoa, sillä olemme seisseet tässä korkeintaan vartin. Jos hän olisi Pasi, tiedän että pysyisin yhtä rauhallisena, mutta Don ei ole entinen rakkaani enkä tunne häntä lainkaan.

Sinä tulit, hän sanoi silti, aivan kuin olisi odottanut minua.

Mieleeni välähtää oivallus. Vaikka Don puhuu englantia erittäin huolellisesti, hänen sanavarastonsa ei välttämättä ole kovin laaja. Hän käytti aikaisemmin kummallisia sanavalintoja soturi ja neito, joiden merkityksen ymmärsin asiayhteydestä, mutta joita kukaan moderni ihminen tuskin käyttäisi samaan tyyliin paitsi vahingossa. Ehkä se oli sittenkin kysymys eikä toteamus.

”Tulen Suomesta. Tämä on vasta toinen iltani Santorinilla.” Naurahdan levottomasti. ”En ymmärrä, miksi kaikista mahdollisista paikoista valitsin tulla viettämään iltaani juuri tälle rannalle.”

Hän hymyilee aivan kuin tietäisi vastauksen.

Hieron käsivarsiani, joita on alkanut paleltaa. Nuotio on hiipumaisillaan kituvaksi hiillokseksi, kun kukaan ei ole ruokkimassa tulta. Hylätyt kaljatölkit lojuvat maassa mustuvien puunoksien ympärillä. Muistan villatakin ja kaivan sen olkalaukustani. ”Mistäpäin olet kotoisin? Oletko paikallisia?”

”Tämä on kansani.”

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä.

Sittenkin kreikkalainen. Arvasin. Haluaisin kysyä mitä hän tekee ammatikseen, mutta muistan että se on varsin suomalainen avaus. En myöskään ole kovin innokas kertomaan hänelle, että itse oikeastaan vihaan sitä mitä teen työkseni, mutta minun on pakko jatkaa jotta saan kaksioni lainan vielä joku kaunis päivä maksetuksi.

Tai vielä vähemmän että olen täällä paossa tunteitani, koska entinen rakastettuni saa lapsen toisen kanssa. En todellakaan ole sillä tuulella, että haluaisin rupatella itsestäni. Hän ei kysy, en siis minäkään. Näin on hyvä.

En tiedä mitä Don oli täällä rannalla tekemässä ennen kuin tuli säikäyttämään amerikkalaiset tiehensä. Ehkä hän oli vain iltakävelyllä ja on nyt palaamassa vaimonsa luokse, joka on taatusti upea kreikkalainen kaunotar, johonkin noista kaukaisista valkoseinäisistä taloista. Voisin kuvitella hänelle myös monta kiharahiuksista suloista lasta, joita hän nostelisi vaivattomasti noilla käsivarsilla. Hänen kätensä pysyvät taskuissa, joten en voi varmistaa onko hänellä sormusta.

Liikahdan kohti rantakatua, jonka suunnasta olin tulossa. ”Minun pitäisi varmaankin mennä takaisin hotellilleni.”

Olen sanomaisillani kiitos vielä kerran, kun Don kääntyy ja alkaa hämmästyksekseni kävellä juuri sinne minne olin menossa. Jään hölmistyneenä paikoilleni. Jos nämä olivat hyvästit, olisin odottanut edes tuttavallista pään nyökkäystä.

Don vilkaisee minua olkansa yli. ”Tuletko?”

”Anteeksi, mitä sinä tarkoitat?”

”Sanoit juuri, että olet palaamassa majapaikkaasi. Saatan sinut vaunuillesi.”

Don mahtaa tarkoittaa bussipysäkkiä tai taksitolppaa. En todellakaan aio kainouttani tai pohjoismaista itsenäisyyttäni kieltäytyä tästä tarjouksesta. Harpon Donin kiinni. ”En asu täällä Perissassa vaan Pyrgoksessa.”

”Pýrgos Kallístis.” Kuullessani Donin lausuvan kylän koko nimen ymmärrän, että olen ääntänyt sen kaiken aikaa väärin. ”Venetsialaiset rakensivat kukkulalle linnansa. Se on hyvä paikka puolustaa, näkee kauas.”

”Siellä on paljon kirkkoja aivan kuten Thirassakin. Teillä on niitä täällä joka paikassa.”

Don rypistää otsaansa mietteliäällä tavalla, eikä kommentoi siihen mitään.

”Vaikutat tuntevan saaren historiaa”, sanon ylläpitääkseni keskustelua. ”Oletko käynyt täällä usein?”

”Tällä kertaa olen näillä saarilla ainoastaan ohikulkumatkalla.”

”Aiotko viipyä kauankin?”

”Sen ajan jonka tarvitsen.”

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä.

Yllättävä lämpö hänen äänessään saa vatsanpohjassani aikaan kuuman kiepahduksen. Hän mahtaa olla paitsi komea myös rikas, jos pystyy noin vain lomailemaan kuinka pitkään haluaa. Oma paratiisini täällä kestää tasan kaksi viikkoa, ja sen jälkeen minun täytyy paiskoa ylitöitä suurin piirtein ikuisesti kärsiessäni seurauksista.

Astuessamme asvaltoidulle rantatielle mieleeni juolahtaa kysyä mihin hän on jättänyt kenkänsä. Don ei vaikuta välittävän lainkaan, että tiellä saattaa olla mitä tahansa pientä rojua, jonka päälle hän voisi vahingossa astua ja nirhaista itsensä. Itse olen lähestulkoon hysteerinen sellaisesta; en koskaan kulkisi tällaisessa paikassa paljain jaloin. Don etenee yhtä varmasti kuin vielä hetki sitten rannan yön mustaksi värjäämällä laavahiekalla. Hän on taatusti käynyt Perissassa monesti aikaisemminkin, joten kaipa hän tietää mitä on tekemässä.

Ensimmäisen ravintolan valot saavuttavat meidät ja paljastavat Donin hiusten todellisen tummanruskean sävyn. Pian ympärillämme on enemmän iltaa viettäviä ihmisiä. Vasta sähkövalojen loisteessa huomaan hänen tunikansa kankaan hienoisen hehkun. Aivan kuin sen pinta olisi täynnä pieniä… suomuja? En ole vielä koskaan nähnyt sellaista kangasta.

Hieron jälleen käsivarsiani, jotka ovat nousseet villatakin alla kananlihalle. Don ei vaikuta palelevan lainkaan, vaikka on paljain jaloin ja kesäisissä vaatteissa.

”Sinähän kylmetyt, pohjolan neito.”

Jälleen Don käyttää outoja sanoja, aivan kuin olisi tupsahtanut tälle kadulle suoraan menneitä aikoja kuvaavasta elokuvasta. Olen jo alkanut kehitellä tarinaa eksentrisestä miljonääristä, joka viettää loputonta joutilasta aikaansa harhaillen Välimeren saarilla ja elää makeasti pelkillä sijoitustensa koroilla.

”Menemme hetkeksi jonnekin sisälle”, Don päättää. Hänellä ei vaikuta olevan kiirettä erota minusta.

En ymmärrä mikä hulluus saa minut seuraamaan epäröimättä, kun Don kääntyy kahden ravintolarakennuksen välistä valaisemattomalle kujalle. Rannalla tapahtuneen välikohtauksen jälkeen minun tulisi olla varovainen, mutta sen sijaan olen ainoastaan jännittynyt. Aivan kuin jokin hiukkanen syvällä sisälläni tuntisi hänet jo. Tiedän, ettei minulla tule olemaan koskaan mitään pelättävää tämän miehen seurassa.

Järkeni kuitenkin selättää vaiston ja jään epäröimään katulamppujen valohehkuun. Lähettyvilläni kulkee yhä ihmisiä. Don seisoo yksin hämärässä ja kääntyy katsomaan minua. Syleilen itseäni puristaen tiukemmin käsivarsiani.

Vaaleat raidat hänen hiuksissaan tuntuvat imeneen kuun valoa. Vaikka kasvot ovat varjossa, tällä kertaa erotan selvästi Donin silmien sävyn. Ne ovat nyt syvän siniset, samaa väriä, kuin Thiran edustalla avautuvan muinaisen kraatterin vesi pilvisenä päivänä.

Donin vaaleasävyinen tunika loistaa kujan mustuutta vasten, joka äkkiä saa sinertävämpiä sävyjä. Valo ei käyttäydy siellä missä Don seisoo niin kuin pitäisi. Se lainehtii eikä laskeudu kellertävinä kiiloina, kuten katulamppujen valo selkäni takana rantakadulla.

Kuljin vieressäni olevien ravintoloiden ohi vain korkeintaan reilu tunti sitten. Muistan tarkasti, kuinka harkitsin kummankin ravintolan eteen nostetun ruokalistan kohdalla. Hetken halusin käpertyä sisätiloihin yksinäiseen nurkkaan säälimään itseäni ja juomaan värikkäitä drinkkejä, joissa on paperisateenvarjoja, enkä ajautua rannalle väärinkäyttämään juomapulloon kaadettua tuliaisviiniäni. Se sai minut muistelemaan teinivuosia, kun maskarat valuen nyyhkimme Saanan kanssa pettymyksiämme rakkaudessa.

Liikahdan rauhattomasti. Vilkuilen ravintolarakennusten seiniä, sillä jostainhan tuon lainehtivan valon on tultava. Vaikka olen varma, että olen tänään aikaisemmin kulkenut juuri tästä, en muista nähneeni kujaa koskaan ennen.

Don astelee varjoista lähemmäs minua. Se näyttää siltä, kuin hän liukuisi luokseni veden alta. Hetkeä ennen kuin katulamppujen valo tavoittaa hänet, hänen kasvonsa näyttävät kalpeammilta, kunnes ne ovat jälleen pronssisen rusehtavat.

”Vai haluatko mieluummin etsiä sopivat vaunut?” Don kysyy.

”Tarkoitat luultavasti taksia”, korjaan ystävällisesti.

Donin pehmeä matala nauru saa ihoni nousemaan nypyille. Kuinka jollakulla voikaan olla tuollainen ääni? Hän seisoo niin lähellä, että olen aistivinani hänen vartalonsa hehkun.

”Taksia, aivan niin”, Don nyökkää. ”Olen pahoillani, jos kuulostan epäselvältä. En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin. Moni asia on minulle uusi tai unohtunut, eikä englanti ole omin kieleni.”

”Niin ajattelinkin”, hymyilen. ”Saanko kysyä missä olet ollut?”

”Meressä.”

Nyt on minun vuoroni naurahtaa. ”Tarkoitat varmaankin merillä.”

”Ah… niin tietenkin”, Don sanoo hitaasti ja vetää suupielensä ylöspäin. Sitten hän kuitenkin vakavoituu. ”Olen viettänyt aikaani maailman merillä.”

”Olet siis merimies?”

”Merenkulku ja merenkulkijat ovat lähellä sydäntäni.”

”Anna kun arvaan.” Ehkä minun ei pitäisi tivata häneltä tällä tavoin, mutta en voi hillitä kihisevää uteliaisuuttani. Don vaikuttaa äkkiä varautuneelta. En kehtaa kysyä mitään sijoittamisesta tai vapaaherruudesta, sillä Don ei vaikuta persoonalta jota kiinnostaisi puhua sellaisesta. Ja ehkä hän tosiaan on jotakin muuta. ”Sinä olet… meribiologi?”

”Meribiologi?” Don toistaa sanan huolellisesti, aivan kun kuulisi sanan ensimmäistä kertaa. Punastun hieman, sillä olen selvästi väärässä.

”Niin, siis, meribiologit tutkivat merten ekosysteemejä ja eliöstöä”, takeltelen. ”Eräs tuttuni on meriekologi. Hän tutkii ilmastonmuutoksen vaikutuksia merten ekosysteemeihin. Ajattelin, että jos et kerran ole merimies, niin… Noh, ehkä olin väärässä.”

Donin ilme on kirkastunut. ”Meriekologi. Sitäkin minä olen.”

Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta.

Sitten hänen katseensa tummenee, kuin pilvet peittäisivät viimeisenkin valonsäteen. ”Meri on nykyisin rauhattomampi kuin koskaan. Moni asia on muuttunut ja tulee pian muuttumaan, enkä enää tiedä mitä voisin vielä tehdä.”

”Mutta nyt sinä olet täällä lomalla”, sanon reippaasti nähdäkseni jälleen hänen hymynsä. Donin surumielisyys tuntuu tarttuvan laatuiselta. Vaikka hädin tuskin tunnen tätä miestä, en halua nähdä häntä tuon näköisenä, sillä se saa melankolian sävyttämän empatian aallon vyörymään lävitseni. ”Ja tuskin merten tila voisi olla yhden miehen vastuulla.”

Hän hymyilee vaisusti eikä vastaa mitään.

En osaa sanoa unohtiko hän jo mihin olimme menossa vai eikö Donilla yksinkertaisesti ole koskaan kiire minnekään. Hän tuntuu juurtuneen paikoilleen ja uponneen ajatuksiinsa, vaikka katsookin yhä minua ohut hymy huulillaan. Huomaan jo tottuneeni hänen katseeseensa. Se saa minut tuntemaan itseni rohkeammaksi, vaikka yleensä olen ollut ujo miesten seurassa ainakin mitä tulee deittailuun.

Aikoinaan Pasi lähestyi minua, mutta Pasia en aio ajatella.

Ne tyhjänpäiväiset yhden yön jutun, jotka olen keväällä kokenut, olivat aina sellaisia joissa mies teki aloitteen. Minun oli vain saatava kokeilla. Silti jokainen aamu ventovieraan kanssa oli uusi nolouden sävyttämä pettymys toisensa jälkeen. En halunnut tavata ketään uudestaan.

Minulla on vatsanpohjassani kutina, että mieleni saattaa olla muuttumassa.

”Ehdotit, että menisimme hetkeksi jonnekin sisälle”, muistutan Donia.

”Aivan, sinähän palelit.”

Don kääntyy takaisin kujan suuntaan ja seuraan hänen vierellään. Varjot tanssivat ympärillämme. Kun olemme uponneet kokonaan hämärään näen mistä valo tulee. Kujan perällä on ovi, jonka päällä loistaa turkoosi neonvalokyltti. Sen pinnalla oleva teippaus on kuvitettu laineilla.

Katson korkeaa sinisävyistä ovea ja sen viereen hakattuja kreikkalaistyylisiä puolipylväitä. Ne näyttävän todella autenttisilta turistikauppojen pikkuruisiin jäljitelmiin nähden. Ilman lainehtivaa neonvaloa paikka vaikuttaa ainakin sisäänkäyntinsä puolesta tasokkaalta. Tämä tuskin on mikään tavanomainen baari.

Kyltin kirjoitus on ainoastaan kreikkalaisin kirjaimin. ”Mikä tämän paikan nimi on?”

”Atlantis.” Don avaa minulle oven siniseen hämärään, ja astun kynnyksen yli.

Samassa minua alkaa huimata rajusti. Tunne puuduttaa kasvoni ja häivyttää selkämme takaa kantautuvat äänet.

Aivan kuin uppoaisin jonnekin syvälle. Horjahdan.

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.

Mira on päässyt perille Santorinille. Saari on kaunis, mutta Miran mieli levoton. Syrjäisellä rannalla hän joutuu vaikeuksiin.

Kolmen päivän kuluttua istun lentokoneessa. Lähestymme saariryhmää, joka näyttää ilmasta käsin mereen romahtaneelta kraatterilta. Puristan jännityksestä nihkein sormin matkaopaskirjaani. Tartun istuimen käsinojiin, kun turbulenssi tärisyttää konetta.

Vielä vuosi sitten olisin takertunut penkin sijasta Pasin turvalliseen käsivarteen.

Minä en aio ajatella lomalla Pasia, muistutan itseäni. Enkä varsinkaan Lillin raskautta.

Rinkka tuntuu kevyeltä, kun heilautan sen matkatavarahihnalta selkääni. Astun Santorinin lentokentän ovesta ja haparoin aurinkolasejani. Huomaan heti, etten tarvitse niitä. Toukokuinen Kreikka ei ole yhtä lämmin kuin haaveissani. Onneksi pakkasin mukaan villatakin.

Kimppataksi jättää minut saaren keskelle Pyrgoksen kylän keskusaukiolle. Kaivan farkkujen taskusta kartan, johon olen merkinnyt majapaikkani. Se on matkailulehden kehuma pieni hotelli, jonka ei pitäisi olla kaukana tältä aukiolta.

En joudu kävelemään pitkään päästäkseni perille.

Hotellilla ei näy muita vieraita. Hempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa on viehättävä sisäpiha, jonka reunoille on kannettu terassituoleja. Keskellä on suihkulähde, jota piirittävät pensasmaiset pelargoniat. Sinisävyisiä ikkunankarmeja reunustaa kaistale valkoista rappausta.

Tiedän heti, että tulen viihtymään täällä.

Lupsakan oloinen miesvirkailija nojailee tiskiinsä, kun etsiydyn vastaanottoon. ”Nyt on vielä off season. Tulitte juuri ajoissa välttääksenne ruuhkan”, hän kertoo ojentaessaan avaintani.

Vastaan hänen hymyynsä. ”Se sopii minulle mainiosti.”

Huoneeni on ylemmässä kerroksessa, jonne kuljetaan ulkokautta. Nousen kerrosta kiertävälle terassille ja lasken käteni takorautakaiteelle. Kattojen ja kirkkojen kupolien yli näen Egeanmerelle. Sen pinta on tänään tumma, samettisen valoton. Ilma tuntuu lämpimältä maidolta Suomen koleaan kevääseen verrattuna.

Haistan viettelevän tuoksun. Meren.

Ajattelen keittiöni seinällä läikehtinyttä valoa, joka loi harhaa veden heijastuksesta. Vartaloni läpi kulkee väristys, kuin ennakkoaavistus tulevasta. Käteni kohoaa levottomasti kaulalleni.

Meri kutsui minua, ja tässä olen. En vielä tiedä mitä meri minusta tahtoo.

Avaan terassille aukeavat pariovet huoneeseeni. Tilaa hallitsevan sängyn takana oleva seinä on pistaasinvihreä, lattian peittävät harmaajuovaiset marmorilaatat. Asetan rinkkani sivupöydälle ja lysähdän vuoteelle. Aion nukkua tässä keskellä meritähtenä kokonaiset kaksi viikkoa.

Hapuilen käsilaukkuni. Mallailen hetken, jotta saan kuvaan mahtumaan sekä jalkani että ulkona näkyvän maiseman.

Lähetän Saanalle kuvaviestin: Täällä ollaan, ilma on kuin linnunmaitoa!

Poistuessani hotellilta kesämekossani huomaan, ettei se ole totta. Kaivan olkalaukusta villatakin. Merituuli tuntuu viileältä, kun tarvon Pyrgoksen halkaisevaa tietä Santorinin kuuluisan kalderan suuntaan.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Nyt on kesä, perhana sentään. Yksi pilvinen päivä ei minua hätkäytä.

Kylän jälkeen ympärilläni avautuu karu maisema. Siellä täällä näkyy peltoja, kauempana valkoisia kyliä ja yksittäisiä rakennuksia. Kulottuneiden pensaiden ympärillä nököttää mustanpuhuvia laavakivilohkareita. Olen lukenut oppaasta, että tuliperäinen saari tekee paikallisista viineistä mineraalipitoisia.

Risteyksen jälkeen olen pian perillä viinitilalla. Tarjolla olisi kierroksia viinin valmistustiloissa, mutta olen liian levoton jaksaakseni keskittyä sellaiseen.

Olen ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. Se hermostuttaa minua.

Suuntaan tilan ravintolan terassille. Astelen valkoiseksi lakatun kaiteen ääreen, enkä edes huomaa kaivaa kännykkääni kuvatakseni. Näky on saada sydämeni pakahtumaan.

Jyrkkäreunainen kaldera levittäytyy oikealle ja vasemmalle, meri syleilee rantaviivaa kuten postikorttini kuvassa. Osa maisemasta kirkastuu, kun pilvet väistyvät auringon tieltä. Vesi säkenöi hopeisia lastuja, rannan turkoosi taittuu ulapan syvään siniseen. Kalderan reunalle nauhamaisesti levittäytyneet valkoiset rakennukset muistuttavat sokeripaloja. Saarten väliin jäävässä luonnonsatamassa on ankkurissa purjelaivoja ja muutama loistoristeilijä.

Kaiken taustalla levittäytyy loputon, ikuinen meri.

Hätkähdän, kun tarjoilija tervehtii minua. Valitsen pöydän aivan kaiteen vierestä ja tilaan viininmaisteluannoksen.

Kohotan ensimmäiseksi maljan merelle.

Olkalaukkuni kilahtelee nolosti, kun suuntaan takaisin Pyrgokseen. Sullon sifonkihuivia tuliaisviinipullojen väliin. Muutama auto suhahtaa ohi reipasta ylinopeutta. Horjahdan penkan puolelle, jotta en jäisi alle. Kreikassa ajokulttuuri ei tosiaankaan ole samanlainen kuin Suomessa.

Olen pärjännyt mielestäni hyvin ensimmäisenä yksinäisenä päivänäni ulkomailla. Voisin perustaa sinkkunaisen matkablogin, mietin innostuneena.

Ajatus alkaa kuitenkin masentaa. En haluaisi olla yksin, mutta valitsin tämän itse.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta.

Pasi ei ole enää minua varten. Pienessä laskuhumalassa ajatus herauttaa kyyneleet silmiini. Voisinko kasvattaa lapsen yksin, uskaltaisinko? Minulla olisi ehkä varaa hoitoihin. Olen liian vanha jopa munasolujen luovuttajaksi. Liian vanha löytämään ketään. Pitääkö minun vain takertua johonkuhun, joka huolii minut?

Astellessani illallisravintolasta takaisin hotellille tunnen oloni melankoliseksi.

Penkillä valkoiseksi rapatun talon edessä istuu vanha pariskunta. Alkavan illan persikanpehmeä valo värjää naisen villapaidan lämpimin sävyin, puskee läpi hänen puolisonsa harmaantuneista kiharoista. Heidän ryppyiset ihonsa ovat ahavoituneet auringosta.

Kumpikin hymyilee minulle avoimesti.

”Iltaa.” Vanhan naisen englannissa on paksu kreikkalainen aksentti. ”Oletko tuon hotellin asiakkaita?”

Piristyn vähän. ”Kyllä. Te taidatte asua täällä?”

”Tämä on kotimme.” Mies viittaa valkoisen rakennuksen suuntaan. Sen portailla kasvaa ruukussa pelargonioita. ”Mistä neiti on kotoisin?”

”Suomesta.”

”Saavuit hyvään aikaan. Vielä on miellyttävän viileää.”

”En käsitä miksi turistit haluavat tänne heinäkuussa.” Nainen pyörittää silmiään. ”Silloinhan täällä läkähtyy!”

”Tässä, ota ota.”

Mies ojentaa peltirasiallista simpukanmuotoisia keksejä. Huomaan heidän välissään penkillä lommoisen pannun, josta leijailee vieno kahvintuoksu.

”Varo miehiä, joilla on tarjota sinulle oikeita simpukoita.” Vanha mies vinkkaa ilkikurisesti silmää. ”Ei sitä koskaan tiedä mitä aallot kantavat rantaan.”

”Meren oikkuja on vaikea ennustaa”, vaimo lisää vakavampaan sävyyn.

En käsitä miten lausahdus liittyy simpukoihin, mutta olen liian häkeltynyt yllättävästä kohtaamisesta kysyäkseni. Rupattelemme hetken. Vanhukset jäävät istumaan iltaa, kun palaan hotellilleni keksiä mutustaen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Seuraavana päivänä otan iltasella bussin Thiraan. Pysyttelen kalderan reunan lähettyvillä voidakseni ihailla parhaita maisemia. Kaupunki on rakennettu terassimaisesti, joten portaita riittää kavuttavaksi. Tämä ei ole lomakohde liikuntarajoitteisille tai lastenvaunuille, mutta jälkimmäisestä olen pelkästään iloinen.

En halua ajatella vauvoja juuri nyt.

Aion odotella Thirassa auringonlaskua. Taivas on tänäänkin pilvinen, valo pilkahtelee utuisen meren yllä satunnaisesti. Liikkuminen yksin alkaa tuntua vaivattomalta.

Sinisiä kupoleja kohoaa siellä täällä. Pysähdyn katselemaan yhtä kirkoista sen yläpuoliselle kävelytielle. Tämän kirkon kupoli nousee laatoitetulta kattoterassilta. Merenpuoleisella sivulla kohoaa rakennelma, jonka lasittomissa kaari-ikkunoisssa roikkuu patinoituneita kelloja.

Nojaudun rosoista muuria vasten ja annan katseeni levätä maisemassa.

Kattoterassilla alkaa tapahtua, kun esiin ilmestyy juhlaväkeä. Nähdessäni morsiamen ymmärrän mistä on kyse. Hän asettuu kellojen eteen ja saa käsiinsä kukkakimpun. Hääkuvaaja siirtää kameran jalustaa, jolloin minäkin huomaan hänet. Morsiusneidot kerääntyvät morsiamen ympärille. He pyrähtävät takaisin kupolin taakse, kun sulhanen harppoo näkyviin solmiotaan oikoen. Morsian ei malta pysyä paikoillaan, vaan astuu häntä vastaan.

Kameran suljin räpsyy, kun hääkuvaaja ikuistaa spontaanin suudelman. Hääpari nauraa, puistelee päätään, eiväthän he vielä edes poseeranneet.

Sydämeni jähmettyy kylmäksi möhkäleeksi. Sulhasen hiukset ovat vaaleat, leuka vahva, kasvonpiirteet skandinaaviset. Hartioiden linjassa on jotakin tuttua, samoin kävelytyylissä ja siinä kuinka hän kääntelee päätään nykiessään solmiotaan.

Vaikka hän ei ole Pasi, jokainen hänen eleensä huutaa minulle eksästäni.

Kun Pasin oloinen sulhanen kiertää kätensä morsiamensa uumalle, en enää kestä. Auringonlasku ei ole lähelläkään syventymistä postikorttien kuvaamaksi spektaakkeliksi, mutta silti kiirehdin takaisin linja-autoasemalle.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Tunteet jotka luulin jättäneeni Suomeen vyöryvät ylitseni. Muistan Pasista kaiken mikä suhteessamme oli hyvää ja kaunista, miltä Pasin vartalo tuntui omaani vasten, hänen tapansa kiertää käsivartensa uumalleni ja yllättää suudelmalla. Nuo hetket tuntuvat olevan valovuosien päässä, mutta silti näen ne kirkkaasti kuin katselisin mennyttä onneani valokuvista.

En halua olla hänestä erossa, sillä minähän rakastan Pasia yhä.

Mistä edes tietäisin voinko tulla äidiksi, olisiko vartaloni pystynyt siihen? Olen uhrannut minulle kaikista tärkeimmän pelkästä toivosta.

Hotellihuoneessa vajoan takaisin tilaan, jossa velloin alkuvuodesta. Siellä on synkkää ja yksinäistä. Vihaan sitä.

Lorotan yhden kalliista tuliaisviineistä tyhjään juomapulloon ja sullon sen laukkuuni. Kiirehdin Pyrgoksen keskusaukiolle ja näen taksin. Se on varattu. Hymyni tuntuu kivuliaalta, kun tiedustelen saksalaispariskunnalta minne he ovat matkalla. Perissaan, rouva vastaa. Sinne minäkin, kerron, ja tarjoudun maksamaan puolet kyydistä.

He suostuvat, ja kiipeän taksiin.

Perissa ei ole postikorttimaisen viehättävä kuten Thira. Hakeudun mustalle laavahiekkarannalle, jonka rantakahviloissa ja baareissa on väkeä. Täältä en näe auringonlaskun upeutta, sillä Perissa sijaitsee saaren matalalla rannalla idässä.

Astelen lähemmäs aaltoja. Meren tauottomat huokaukset rauhoittavat minua.

Kallistan juomapulloa unohtaakseni Pasin ja Lillin. Maailman kannalta on vain hyvä, jos eräs Mira Suomesta ei koskaan lisäänny. Suorastaan ilmastoteko. Harhailen rantaviivaa etelään. Taivaan sävyt taittuvat auringonlaskuun, mutta katson vain meren selkää kohti alkavaa yötä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

Lopulta huomaan ohittaneeni ravintolat. Rantaa myötäilevä tie on muuttunut soraksi, näen pelkkää jättömaata ja kaukaisia rakennuksia.

Rantakasvillisuuden tuntumassa lepattaa nuotio. Sen ympärillä istuu kolme hahmoa, joista yksi soittaa kitaraa. Jalkani alkavat liikkua valoa kohti. Astelen reippaammin kun näen, että minuun selin istuva hahmo on hoikka ja pitkähiuksinen, varmaankin nainen. Kolmikko huomaa minut kun tulen lähemmäs. Kitara vaikenee. Pitkähiuksinen suoristaa selkänsä kääntyessään katsomaan minua. Nuotion ympärillä istuukin vain nuoria miehiä.

Erotan maassa muotoja, jotka voisivat olla oluttölkkejä. Epäröin.

”Hei, oletko yksin? Liity meidän seuraamme”, yksi nuorukaisista huikkaa selvällä amerikkalaisaksentilla.

He ovat nousseet seisomaan ja katselevat minua. Suunsa avannut nuorukainen harppoo luokseni käsissään kaksi tölkkiä. Hän näyttää urheilulliselta ja horjahtelee hiukan.

Nuorukainen tuuppaa tölkkiä rintaani vasten. ”Ota tuosta. Mistä olet kotoisin?”

”Suomesta… Kiitos, mutta en juo olutta.”

Ojennan tölkin takaisin ja hän sujauttaa sen hupparinsa etutaskuun. Muut kaksi tulevat virnuillen luoksemme. Urheilijanuorukainen sihauttaa oman tölkkinsä auki ja juo pitkän huikan tuijottaen minua kiinteästi.

”Me tultiin kiertämään Eurooppa”, pitkähiuksinen kertoo. ”Mennään täältä Roomaan.”

”Täällä ei ole hirveästi menoa”, olutta tarjonnut sanoo. ”Mikä nimesi on?”

Nuorukaiset näyttävät parikymppisiltä. Minun täytyy olla heitä ainakin viisitoista vuotta vanhempi. Kolmas kaveruksista, joka seisoo sivullani, pysyy hiljaa. Hänen kasvonsa punoittavat pahasti. Tämä ei taida olla ensimmäinen ilta, kun he ovat juopottelemassa. Kuulen hänen raskaan hengityksensä selvästi. Alan tuntea oloni tukalaksi.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

En halua kertoa nimeäni. ”Minun pitäisi palata hotellilleni.”

Peräännyn. Silloin urheilija tarttuu ranteeseeni – ei liian tiukasti, mutta kuitenkin niin etten saa kättäni nykäistyksi irti.

”Jäisit nyt.” Hän hymyilee maireasti. Kuulen hänen toverinsa raskaan hengityksen kiihtyvän. Karkea laavahiekka rahisee, kun tämä siirtyy selkäni taakse.

Sydämeni alkaa moukaroida rintaa. ”Päästä irti!”

”Tule istumaan nuotiolle.”

Urheilija nauraa, kun yritän nykiä itseni vapaaksi. Noin rotevalle kaverille ei ole mikään temppu pidellä minua aloillaan. Hypähdän säikähdyksestä, kun tunnen kämmenen hipaisevan alaselkääni.

”Sulhaseni odottaa minua parkkipaikalla.”

”Ei kerrota tästä hänelle, sugar.”

Mitä he minusta muka haluaisivat, mietin paniikissa, olen heidän näkökulmastaan ikäloppu. Tunnen oloni alastomaksi kesämekossani.

Äkkiä urheilija irrottaa otteensa ja törmään suoraan hänen hiljaisen ystävänsä rintakehään. Tämän kädet kiertyvät ympärilleni ottamaan minut vastaan.

Urheilija hörähtää, mutta nauru katkeaa leikaten. Hän katsoo selkäni taakse selvästi hämillään.

Pitkähiuksinen nykäisee minua pitelevää kaveriaan hihasta. ”Will, hei Willie…”

Tunnen, kuinka nuorukainen selkäni takana kääntää ylävartaloaan. Sitten hän päästää minusta nopeasti irti ja perääntyy. Olen niin häkellyksissäni etten ymmärrä juosta, vaan käännyn katsomaan täsmälleen samaan suuntaan kuin hekin.

Meren rajassa seisoo tumma mies, joka katsoo suoraan silmiini.

Rannalle kurottanut aalto on värjännyt laavahiekan mustaksi. Se vetäytyy miehen paljaiden jalkojen ympäriltä raskaasti huokaisten, aivan kuin ei tahtoisi päästää hänestä irti. Amerikkalaiset vaikuttavat muukalaisen äkillisestä ilmestymisestä yhtä häkeltyneiltä kuin minäkin.

Mies sanoo jotakin kielellä joka muistuttaa kreikkaa. Kun hän oivaltaa etten ymmärrä, hän toistaa saman selkeällä englannilla.

”Onko neito näiden sotureiden seurassa vapaasta tahdostaan?”

Hänen sanavalintansa ovat niin omituisia, että saattaisin naurahtaa jos tilanne olisi toinen. ”Olin juuri lähdössä”, ilmoitan napakasti. Silti minun on vaikea siirtää katsettani hänen silmistään, joiden katse on yhä lukkiutunut omiini.

”Vittuiletko?” urheilija ärähtää miehelle. ”Me ei siedetä tuollaisia pellejä.”

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Ensimmäistä kertaa muukalaisen katse siirtyy minusta urheilijaan, joka kiihdyttää pari viimeistä askelta rynniessään häntä päin. Aavistan mitä on tulossa. En ehdi avata suutani varoittaakseni, kun urheilija jysäyttää kämmenensä rajusti miehen oikeaa olkaa vasten.

Mies ei edes hievahda iskun voimasta.

Urheilija ulvahtaa kivusta, taittuu lähes kaksinkerroin pidellen iskun antanutta kättään ja kompuroi kauemmas. Mies katselee häntä pikemminkin uteliaana kuin raivoissaan hyökkäyksestä. Sitten hän nostaa kätensä taskusta ja siistii rypistyneen paidanhihansa takaisin ojennukseen.

Tuo välinpitämättömän tyyni ele saa urheilijan kalpenemaan.

Hänen toverinsa vaikuttavat järkyttyvän reaktiosta. He hylkäävät oluttölkkinsä lähtiessään kiireesti kättään pitelevän urheilijan perään, kun tämä katoa valon piiristä. Pitkähiuksinen koppaa kitaran mukaansa. Ehdin nähdä kuinka säikähtäneeltä hän näyttää ennen kuin kääntää minulle lopullisesti selkänsä.

Tumma mies astuu pari askelta lähemmäs.

”Kiitos”, hengähdän helpottuneena. Auttajani hymyilee, mutta ei sano mitään. ”Olen Mira.”

Hetken mielijohteesta ojennan miehelle käteni. Hänen kämmenensä tuntuu valtavalta omaani vasten, puristus on lämmin ja vakaa. Tuuli lennättää sieraimiini väkevän meren tuoksun. Tällä kertaa siinä on tunnistamaton vivahde.

Nyin kesämekkoni spagettiolkaimia, vaikka ne ovat täydellisesti paikoillaan. ”Kiitoksia vielä”, toistan kömpelösti. ”Saanko kysyä mikä nimesi on?”

Mies yllättyy selvästi. Hän avaa suunsa, mutta silti kuluu pitkään ennen kuin hän vastaa.

Huuleni raottuvat hämmästyksestä kun kuulen hänen äänensä, joka tuntuu resonoivan koko vartalossani. Se on tumma ja syvä, kantaisi hurjimmankin myrskyn läpi. En muista koskaan kuulleeni yhdelläkään miehellä sellaista ääntä.

”Don”, hän vastaa. ”Se on nimeni.”

Jatkis päivittyy uudella jaksolla joka lauantai.

Erika Vik

Vuonna 1982 syntynyt kirjailija, kuvittaja ja graafinen suunnittelija.

Kirjoittanut spekulatiivista fiktiota edustavat romaanit Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä, jotka kuuluvat Kaksosauringot-trilogiaan.

Asuu pääkaupunkiseudulla.