Jenni alkaa viihtyä kurssikavereittensa seurassa yhä paremmin, eikä kotikaan tunnu enää niin autiolta. Hän tapaa vielä kerran Kaarlen, mutta suhteesta tuntuu puuttuvan se tärkein yhteys.

 

Se oli ihan villi kundi”, Mirkku kuiskasi minulle ja hekotti. Olin törmännyt häneen opiston edessä, missä hän oli sauhuttelemassa. ”Ei mun ikäisistäni miehistä ole tuollaiseen. Ikävä kyllä naisella kiima vain kasvaa, kun ikää tulee.” Silmissä välähti. ”Tai ei se oikeasti ikävää ole! Kyllä meillä oli hauskaa.” Hän nauroi ja kysyi sitten: ”Mitäs sun rauhaas?”

Vilkaisin rannekelloani. Tunti alkaisi pian.

”Mennään Tsemppipubiin tän jälkeen”, sanoin. Mirkku ilostui: ”Mennään vaan. Pyydetään muitakin pimuja.”

Pimuja. Minua nauratti, suonissa porisi samanlainen levoton riemu kuin joskus teininä, kun piti leikkiä hippaa vain siksi, että oli niin paljon energiaa.

Pirkko-Liisa touhotti luokkaan erilaisessa Gudrun-teltassa, jonka päällä oli virkattu liivi. Hän ei kai ollut kuullut, että ne olivat menneet muodista 1990-luvulla. Korvalehdissä oli itämaiset killuttimet. Mietin, olisiko vielä 2080-luvullakin hipahtavia tätejä, jotka hennasivat tukkaansa ja käyttivät pellavapussilakanaa mekkona.

”Tänään puhumme uhriutumisesta”, Pirkko-Liisa ilmoitti. Suoristimme selät ja muistiinpanovälineet ja teroitimme korvamme. Nyt tulisi viisauden sanoja.

”Tämä jakso kurssista herättää aina voimakasta vastustusta”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Me suomalaiset naiset uskomme olevamme, jollei muuta, niin vahvoja. Sen takia moni on sokea uhriutumisen kehälle, jota on jumiutunut kiertämään kuin aasi vanhassa myllyssä.”

Pirkko-Liisa jatkoi selittämällä, että uhriutunut ihminen loi omasta elämästään uhrikertomuksia, joissa hän oli muiden ihmisten tekojen tai olosuhteiden uhri. Uhriutuja alkoi uskoa omiin kertomuksiinsa, mieli juuttui uraansa, pian ihminen oli jumissa omissa asenteissaan kuin kärpänen liimapaperissa. Aina löytyi joku, jolla meni paremmin.

”Uhriutuja juuttuu ikäviin kokemuksiinsa niin, että niistä tulee elämänasenne”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Uhriutuminen alkaa ohjata kaikkea toimintaa.”

Pahimmillaan uhriutuja hakeutui uudelleen ja uudelleen uhriksi ihmissuhteissa tai vaikkapa työpaikalla. Kielteisyys veti puoleensa kielteisyyttä, ihminen joka piti itseään uhrina kutsui puoleensa hyväksikäyttäjiä. Tai hän kasvoi marttyyriksi, muut olivat aina sortamassa häntä. Uhriutumisesta pääsi irti vain, jos itse halusi. ”Te olette avainasemassa!” Pirkko-Liisa sanoi. ”Tässä on kyse itsensä rakastamisesta. Te olette – Jenniä lukuun ottamatta – siinä iässä, jossa viimeistään pitää ryhtyä oman itsensä ystäväksi.”

Luennon alussa oppilaat olivat liikehtineet levottomasti, mutta nyt kaikki kuuntelivat hievahtamatta. Pirkko-Liisa sanoi, että tekisimme seuraavaksi pienen tehtävän: kaikkien piti kirjoittaa paperille, miksi he eivät olleet uhriutujia. Vilkaisimme Mirkun kanssa toisiamme. Hämärää. Pirkko-Liisa jakoi meille aaneloset ja lyijykynät. Naputtelin kynällä nenänpäätä, en tiennyt, mitä kirjoittaa. Ja miksemme saaneet pyyhekumeja? Vilkuilin ympärilleni. Tädit kirjoittivat kynä sauhuten, Mirkkukin oli päässyt vauhtiin. Mitä ihmettä kirjoittaisin? Suljin silmät. Uhrit, elämänhallinta, lumiaura (se rytyytteli kadulla ikkunan alla), mielenrauha, elämäntapavalmentaja, iltavaksi (kälkätti oven takana käytävässä jostain turvakopiointikortista), ADD, mindfulness, zenväritys, tussitusterapia, oma-aika, lisäarvo, kopiokoneen tsunktsunk. Tietoinen läsnäolo.

Avasin silmät ja kirjoitin: en ole uhriutuja, koska olen ottanut elämänhallinnan omiin käsiini tulemalla tälle kurssille. Viime hetkellä! Pirkko-Liisa käski taitella paperit, sitten ne pudotettiin kulhoon, ja hän möyhi niitä kuin alakoulun ope, joka arpoi ryhmätyöpareja. Saisimme ilmoittautua, kun paperimme luettiin, jos halusimme. Pirkko-Liisa otti ensimmäisen paperin, avasi sen taitteilta ja luki: En ole uhriutuja, koska minua kohtaan on oikeasti tehty väärin. Mies jätti nuoremman takia juuri, kun saimme lapset omilleen ja olisimme voineet nauttia yhteisestä ajasta.

”Haluaako kirjoittaja ilmoittautua?” Pirkko-Liisa kysyi empaattisella äänellä.

Leena-Kaisa viittasi. ”Kuinka kauan tästä on?” Pirkko-Liisa kysyi.

Leena-Kaisa katseli pulpettiaan. ”Pari vuotta. Vähän yli.” Hän huokasi syvään. ”Kohta kolme vuotta.”

”Tuntuuko sinusta, että ajattelet aina muita, mutta kukaan ei ajattele sinua?” Pirkko-Liisa kysyi. Leena-Kaisan hartiat notkahtivat alaspäin. ”Pidätkö itseäsi herkkänä ja kilttinä, mutta kiukustut helposti? Oletko kateellinen ystävillesi?”

Leena-Kaisa nyökkäsi.

”Mistä olet kateellinen?” Pirkko-Liisa kysyi.

”Kaikilla muilla on perhe. Tai siis mies. Ja Kyöstilläkin on joku. Miksi mä olen yksin, vaikka olen aina tehnyt kaiken muiden hyväksi? Hoidin yöheräämiset ja vesirokot, jottei Kyöstin työ kärsinyt.”

”Nyt luultavasti toivot, että joku pelastaisi sut?” Pirkko-Liisa sanoi lempeästi. Leena-Kaisan ääni kohosi: ”Niin just, onko se liikaa vaadittu?”

Mirkku katsoi Leena-Kaisaa. ”Samahan se on meillä kaikilla. Naimisiin parikymppisenä pulla uunissa, kun ei sitä ehkäisyä oikein uskaltanut ajatellakaan. Ja nyt pitäs yhtäkkiä elää omaa elämää.”

Pirkko-Liisa otti seuraavan lapun. En ole uhriutuja, koska selvisin työpaikkakiusaamisesta, hankin uuden duunin ja aloitin alusta. Lissu viittasi. ”Mä en jäänyt tuleen makaamaan. Olen selviytyjä.”

Se kuulosti diskobiisin nimeltä. Oon voimissain! Jalat haralla karaoken lavalla ja täysin palkein mikkiin.

Kahden lapun kirjoittaja jäi yksilöimättä: eräs ei saanut tavata lapsenlapsia, toinen oli menettänyt erossa talon. Maire ja Orvokki. Viimeiseksi Pirkko-Liisa luki minun lappuni. Kohotin kättäni.

”Huomaan, että kaikki paitsi Jenni lähestyivät kysymystä karvaiden kokemusten kautta”, Pirkko-Liisa sanoi, ja tätien vetäessä henkeä hän kiirehti sanomaan: ”Se on ihan luonnollista, mutta nyt me voisimme miettiä, miten päästään pois siitä tilanteesta, että jokin kriisi määrittää elämää.”

Leena-Kaisa purskahti itkuun. Voi kamala, olikohan tehtävä ihan paikallaan, eihän Pirkko-Liisalla ollut mielenterveysalan ammattilaisen tutkintoa. Tädit riensivät kuitenkin kaikki halaamaan Leena-Kaisaa, joka kolusi järkevästä olkalaukustaan paperinenäliinan ja hoki olevansa ihan kunnossa. Pirkko-Liisa selitti, että kipupisteitä ei kannattanut pelätä, tässä oltiin liikkeellä ”sielun kipukoukun” kanssa, kun sillä painoi kipeää kohtaa, tuska hellitti.

”Vähän niin kuin finnin puristaminen”, kuiskasi Mirkku, joka oli palannut viereeni.

”Pidetäänpä tauko nyt”, Pirkko-Liisa sanoi, kun Leena-Kaisa oli niistänyt viimeisen kerran, taputellut silmänsä kuiviksi ja piilottanut nenäliinan hihaansa.

Ainoa, joka meidän lisäksemme lähti Tsemppipubiin tunnin jälkeen, oli Leena-Kaisa.

”Mä tarviin napanderin”, hän sanoi ja tilasi jallua.

”Niin sitä pitää”, Mirkku sanoi. Baarimikko lupasi tuoda tilaukset pöytään. Asetuimme ikkunan viereen. Tädit istuutuivat minua vastapäätä, Mirkku rutisti Leena-Kaisaa ja tokaisi: ”Tekisi sullekin hyvää saada aisaa.”

Leena-Kaisa pyrskähti. ”Älä nyt, mitä sä tollasia.”

”Kato meidän ikäisten miesten mielestä meidän viimeinen nussittavuuspäivämäärä on mennyt aikoja sitten, mutta ne on noi nuoret juipit eri mieltä.”

Hän vilkutteli vähäeleisesti salin perällä istuville pojille. Herrajumala, mikä puuma!

”Mitä sä teet?” Leena-Kaisa sanoi kauhuissaan, mutta nauroi päälle.

Mirkku nojasi hänen suuntaansa. ”Ne tykkää, kun nainen ottaa ohjat. Mä olen saanut Kalevilta takaapäin joskus vuonna ysikasi. Sehän roplaa nykyään enemmän laitteitaan kuin mua. Ja viettää enemmän aikaa Gigantissa kuin kotona.”

Leena-Kaisa tirskahti, naamasta näki, että kuola alkoi jo valua. Baarimikko, nuori hänkin, lähestyi tarjottimen kanssa. Pelkäsin poikaparan puolesta, toivottavasti tädit eivät kävisi pakaraan kiinni. Nuorukainen asetteli juomat eteemme ja hymyili kieltämättä suloisesti. Olin tilannut pelkän siiderin, Mirkulla oli edessään Irish Coffee. Olisin siivosti.

”Mites Jenni. Aavistan, että sulla on jotain jänskää kerrottavaa.”

Kerroin uudesta harrastuksestani. Hyvä kun ei Leena-Kaisan leuka loksahtanut lattiaan. Mirkku kääntyi häneen päin. ”Ennustan, että ei toi Jenni sen lapatossun kanssa palaa yhteen.”

”Eikun mä vaan pidän hauskaa sillä aikaa, kun odottelen Lukaa takas.”

Mirkun katse porautui minuun. ”Luuletsä, että sillä on joku toinen?”

Nielaisin. Kiukutti ja masensi ajatella Lukaa yhdessä puhtoisen Sirjen kanssa, vaikka takuulla he vain kävivät kahvilla ja puhuivat emootioista. Lukahan oli aina sanonut, että ystävyys Sirjen kanssa oli hänelle tärkeä. Mutta kuka tiesi, ihmiset olivat viime aikoina yllättäneet. Ehkä Sirjen norjalaisen naishiihtäjän imago oli pelkkää pintaa, ehkä hän oli oikeasti kuuma lumileopardi. Hyi hitto, ei tehnyt mieli ajatella koko asiaa. Mieleen tunki väkisinkin, miten Luka laittaisi kondomin paikoilleen ja sanoisi: Huomio, kumisukeltaja tulee! kuten alkuaikoina. Yhyy, tarvitsin oksennuspussia.

Leena-Kaisa hörppäsi jallustaan ja sanoi: ”Tämä tulee tarpeeseen.” Mietin, että toivottavasti hän oli tottunut alkoholiin, tosin kyllähän tuon ikäluokan matamit yleensä olivat, heille naisten vapautusliike oli merkinnyt ennen kaikkea oikeutta kiskaista nuppi turvoksiin, ennenhän suomalaiset naiset olivat olleet pääosin raittiita. Harvemmin tuon ikäiset Alkossakaan ostelivat puteleita, kyllä sen piti kanisteri olla.

Otin viereiseltä pöydältä lentolehtisen. ”Hei, täällä on tänään karaokedisko!”

Tädit taputtivat. ”Päästään vatkaamaan pyllyä.”

Mietin, olikohan niillä uusi murrosikä.

”Kuulkaa, mitä te tykkäsitte tunnista tällä kertaa?” Leena-Kaisa kysyi.

Mirkku katsoi häneen tiukasti. ”Asiaahan se oli. Mä olen aiemmin käynyt kurssin vahvuuteen sairastumisesta, tämä on hyvää jatkoa sille. Vahvuus on usein pelkkää pintaa, tai siis rooli, jonka annamme itsellemme, pinnan alla on just tota uhriajattelua, mistä Pirkko-Liisa puhui.”

Kurssi vahvuuteen sairastumisesta?

”En mä tiedä, kun mun mielestäni Kyösti on vähän niin kun rikollinen...”

”Jeps, mutta kuten Pirkkis sanoi tunnin lopulla, rikoksen uhrillekin on tärkeää, ettei se rikos hallitse loppuelämää.”

Pirkkis?

”Mun pitää varmaan kirjoittaa tästä mun itsetuntemuspäiväkirjaan”, Leena-Kaisa mutisi ja kiskaisi päälle viipaleen jaloviinaa.

”Sehän sano, että tämä kerta aiheuttaa eniten vastustusta”, kommentoin.

Leena-Kaisa otti karaokediskolehtisen ja tuuletti sillä kasvojaan. ”Nyt mä haluan unohtaa kaiken ikävän. En edes muista, koska olen viimeksi ollut hippaamassa.”

Hymyilin hänelle. Olin ehtinyt kiintyä kurssitovereihini, he olivat hyviä tyyppejä. Toisten drinksujen myötä keskustelu siirtyi syntyihin syviin.

”Mä olen läheltä nähnyt, miten moni mun ikäiseni nainen elää puutteessa samanikäisen miehen kanssa”, Mirkku selitti minulle. ”Mä en todellakaan ihmettele, että puumia on niin paljon.”

”Eiks susta toi nimitys ole halventava?” kysyin.

”Mikä? Puuma vai?” Mirkku kysyi ja nauroi makeasti. ”Te nuoret pelkäätte kohta käyttää yhtään mitään sanoja, kun joku voi loukkaantua. Puumahan on sitä paitsi uljas kissaeläin. Ärhäkkä ja kiivas.” Hän otti hörpyn. ”Nykyään nuorilla naisilla on eri tilanne, kun ei tarvitse tehdä heti penskoja.”

”Ei sitä ehtinyt parikymppisenä seksiä miettiä, lapset meni kaiken edelle”, Leena-Kaisa sanoi.

”Kyllä mulla ainakin oli silloin oma nautinto hukassa, ei puhettakaan orgasmeista”, Mirkku sanoi. ”Tossa neljävitosena alkoivat kukoistusvuodet, ja samaa tahtia oma ukko alkoi setääntyä. Sen tukka harveni, vatsa alkoi kasvaa, ja nythän sillä viistää kohta kulkuset maata. Olisi pitänyt aloittaa paljon aikaisemmin, mutta kun mä ajattelin, että on oltava uskollinen.”

”Siten meidät kasvatettiin”, Leena-Kaisa totesi ja kulautti jallustaan.

”Nuorissa kolleissa on sellasta elämäneliksiiriä, että oksat pois!” Mirkku sanoi.

”Miten sä määrittelet sopivan iän?” Leena-Kaisa kysyi.

”Neljäkymppiä on ehdoton yläraja”, Mirkku määritteli. ”Alaikärajaa ei ole, kunhan on asevelvollisuus suoritettuna!”

”Ai kauhee, nehän vois olla sun lapsias.”

”Mutta kun eivät ole. Ja kaikki nämä miehet, joilla on oman tyttären ikäinen puoliso, jopa presidenttimme. Pitääkö kukaan heitä kehdonryöstäjinä? Mä olen valmis tällä alalla tekemään ihan konkreettista työtä tasa-arvon eteen.” Hän kumartui Leena-Kaisan puoleen. ”Tosi nuorissa miehissä on mieletöntä intoa yhdistyneenä hämmennykseen. Voi että se on kuumaa.”

”Mun on silti vaikea uskoa, että tollaset musta kiinnostuisivat”, Leena-Kaisa sanoi ja nyökkäsi nuoria miehiä päin.

”Itsevarmuus on puoleensavetävää”, huomautin. ”Mirkussa sitä on.”

Leena-Kaisan hartiat putosivat. ”Mutta mistä mä sitä saan? Minut on heitetty pois kuin vanha lapanen.”

”Ihan väärä asenne”, toruin. ”Hyvä kun pääsit ukosta eroon. Nyt rupeat villiksi. Nykyään on kuule muotia seitsemänkymppisilläkin ottaa tatuointi!”

Rouvat pyrskähtivät nauramaan ja alkoivat suunnitella tatuointejaan. Olin juonut kaksi sidukkaa, hyvä minä! Päätin lähteä kotiin. Leena-Kaisa lähti samaa matkaa toilettiin. Olin juuri sopivassa iloisessa hiprakassa. Vedin takkini vetoketjun kiinni ja halasin Leena-Kaisaa. ”Unohda se luuseri. Sä ansaitset parempaa!”

Leena-Kaisa rutisti minua takaisin. ”Ihanaa kun sanot noin.”

Ulkona tihutti. Oli leutoa, tihku tiivistyi uduksi katulamppujen ympärille. Kaivoin soittimen taskustani ja tungin nappulat korviin. Olin ladannut Adelen uuden albumin, rakastin hänen ääntään, hän olisi varmaankin voinut laulaa lantturaasteesta ja kuulijalle olisi tullut voimaantunut, energinen olo.

Olin jättänyt liesituulettimeen valon. Ensimmäistä kertaa sitten Lukan lähdön koti ei tuntunut autiolta kuin katakombi. Kello oli vasta yksitoista, eikä minun tarvinnut nousta töihin, joten sytytin tuikut ja asetuin sohvalle läppärin kanssa. En avannut kantta heti, vaan katselin kotia. Yhtäkkiä mikään ei olisi voinut tuntua paremmalta kuin yksinolo omassa pesässä. Mitä ihmettä? En tuntenut Lukan jättämää käsin koskeltavaa tyhjiötä, vaikka kuinka yritin. Juu, kirjahyllyssä oli Lukan vanhempien nuoruudenkuva sekä hänen kummityttönsä kehystetty piirustus. Hänen tavaroitaan oli siellä sun täällä, nuoruuden vinyylilevyt kököttivät puisessa limsakorissa, ja nojatuolin päällä oli perintöraanu. Selvästi kodissa asui joku muukin, mutta hänen poissaolonsa ei tuntunut enää.

Miten monta kertaa Kiira olikaan sanonut, ettei osaisi enää asua kenenkään kanssa ja miten omituisena olin pitänyt häntä. Nyt ymmärsin. Kun oli yksin, sai olla rauhassa kiukkuinen tai epäsosiaalinen, ei tarvinnut välittää, miten toisen päivä oli mennyt, oliko ylennys mennyt tyypille, joka ei sitä ansainnut, oliko kaupan kassa ollut töykeä ja taasko se liikavarvas vihoitteli.

Nostin jalat sohvapöydälle ja avasin läppärin. Fesessä oli meneillään tavanomaiset köydenvedot siitä sun tästä päivänpoliittisesta aiheesta. Oikeastaan vakkarikommenteista tuli turvallinen olo, vähän niin kuin siitä, että asuinalueen rupu-ukko istui aina samalla pysäkillä kaljatölkit järjestyksessä vieressään. Vangit saa parempaa ruokaa kuin vanhukset! Makkara EI aiheuta syöpää. Kampaaja pilasi hiukseni! Lampaantaljan haju. Tosimielellä Tinderiin? Haukotus. Kaverini myy ihanaa asuntoaan Pihlajanmäessä! Laitoin rauhallista musiikkia soimaan ja hetken mielijohteesta tsekkasin vastapäisen liikuntakeskuksen lukujärjestyksen. Thai-boxingin alkeet oli juuri alkamassa, pahemmin miettimättä klikkasin itselleni paikan. Jotain ihan uutta! Suoraan epämukavuusalueelle!

Kiira oli kirjoittanut. ”Näin että olit linjoilla. Tuntuu taas, että kaikki on niin tyhjää. Karsee päivä duunissa, olin ihan finaalissa, kun pääsin himaan. Jätin joogamediaation väliin ja nyt mä ryystän täällä geeteetä. Meidän kaupasta oli sitruunat loppu, mieti. Oli pakko laittaa limeä. Kelaan, että tätäkö tää on, kalsarikännit koneen ääressä harva se ilta, kun en jaksa lähteä minnekään. Pitäskö taas yrittää nettideittejä? Ei mua kotoa tule kukaan hakemaan.”

En tiennyt, mitä vastata. Helppohan minun oli nauttia yksinäisestä illasta, kun Luka kuitenkin asui täällä ja palaisi kuvioihin mietittyään asioita. Pahemmin ajattelematta panin Lukalle viestiä menemään: ”En ole juonut viiniä moneen viikkoon!” Sitten tsekkasin hänen seinänsä – en ollut tehnyt sitä eromme aikana, koska olin halunnut antaa hänelle kaivattua omaa tilaa. Olin toivonut, että hänen seinänsä pursuilisi linkkejä kaihoisiin biiseihin ja kuvia yksinäisistä luodoista, mutta sen sijaan siellä oli kuvia jostain häröstä poikien illasta, pukumiehistä ravintolapöydässä (tunnistin työporukan) ja kuvasarja, johon joku oli tägännyt Lukan. En tuntenut koko Jaakkoa. Joko Luka oli hommannut uuden kaveripiirin? Iloinen seurue peruspubissa, tunnistin vain Lukan ja Sirjen, jotka istuivat liian lähekkäin. Minun piti olla suu kuivana, mutta Lukalle näytti skumppa maittavan. Sirje, hemmetin lortto.

Palasin Kiiran viestiin vastatakseni, mutten osannut. Kiira kirjoittaa, järjestelmä varoitteli. ”Mähän olen aina halunnut lapsia”, Kiira vuodatti. ”Olin jo 12-vuotiaana lapsenvahtina. Ja nyt mä olen tällainen jakkupukunainen, joka mätänee toimistossa. En mä edes ole mikään uraihminen. Haluan viisi lasta, muuttaa maalle ja kasvattaa kanoja!”

Kiira kirjoittaa. Nousin hakemaan mineraalivettä. Kun palasin hän oli jatkanut: ”Ei elämän pitänyt näin mennä. Vaikka mun palkka on hyvä, siitä menee järjetön siivu elämiseen, koska olen yksin. Ja mitä mä rahalla teen? Matkustelen, miksi, ei enää innosta yhtään miettiä seuraavaa matkakohdetta.”

”Voi rakas”, kirjoitin. ”Olet väsynyt, mene nukkumaan, mieti asioita virkeänä.”

Kling. ”Juon vielä vähän tätä giniä. Kerro jotain. Tapaatko vielä Kaarlea?”

Yhtäkkiä ei tehnyt mieli kertoa mitään Kaarlesta ja piiskoista, thai-nyrkkeilystä tai terveestä jämäkkyydestä. Niinpä kirjoitin kurssitovereistani, olisinpa itse heidän iässään yhtä säpäkkä. Sitä paitsi heidän liehumisensa oli parempaa kuin tosi-tv, odotin jo raporttia illan jatkumisesta karaokediskossa.

”Sun kehitykses on ollut ihailtavan nopeaa.”

Maaliskuisen iltapäivän valo lankesi viistosti huoneeseen pellavaverhojen läpi. Lattialla oli pitkiä varjoja, valossa häivähdys kevättä, mutta myös jotain melankolista. Ihmiset tapasivat sanoa, että kevät tuli kohisten, mutta minusta oli aina tuntunut, että siinä oli jotain tuskaista. Mikä voima tarvittiin, että krookukset puskivat kylmän mullan läpi ja linnunpojat kuorista, silmut kaarnasta, ruoho talvehtineiden lehtien maton alta. Valo välkehti kromikehyksessä seinällä, siinä oli jokin hengetön grafiikantyö, joka ei häiritsisi ketään hotellissa yöpyvää. Kaikki huoneessa oli neutraalia ja eleganttia, beesin ja kinuskin sävyt, massiivitammi ja laminaatti.

Näin heijastukseni taulun lasilla. Utuinen hahmo vailla ääriviivoja. Miten olin päätynyt siihen, katsomaan alaspäin miestä, jonka olin juuri sitonut ranteista? Tapailin varattua miestä varastetulla ajalla, nyt olimme viettämässä hotelliviikonloppua Tampereella, koska Kaarlen vaimo oli lähtenyt lasten kanssa vanhempiensa luo Raaheen. Olin tosin kuvitellut, että rakastajattaria oli tapana lennättää Wieniin tai Pariisiin, mutta emme me nähtävyyksiä olisi ehtineet kuitenkaan katsella. Olimme käyneet hotellin kattokerroksen spassa lillumassa altaissa, sen jälkeen olimme ottaneet hien pintaan perinteisellä panemisella ja nyt oli piiskaleikkien vuoro. Kaarle oli miehekäs, hän ei olisi ikinä sanonut, että ”mennään makuuhuoneeseen vähän pötkön pötkön”. Kilpapyöräilyharrastus näkyi vatsalihaksissa, kroppa oli muutenkin tikissä.

Olin asetellut pikkupiiskat, huiskut ja lastat valmiiksi kuin hammashoitaja instrumentit. Vetäisin Kaarlen päähän mustan hupun, jonka läpi hän erotti vain hahmoni, mutta ei kunnolla nähnyt, mitä meinasin tehdä. Vuoteen ulkopuolella elimme eri tahdissa, hän oli jo tyhjentänyt lautasensa, kun minä olin vasta puolivälissä, mutta sängyssä kaikki sujui kuin valssi kesällä. Itsetuntoni kohosi, kun näin, miten sain hänet nauttimaan ja kiemurtelemaan. Nautin kyllä itsekin, sekä hänen kiusaamisestaan, että kostosta, jonka tiesin koittavan, kun olin aikani kurittanut häntä. Outoa, että olin ihan kiimassa tyyppiin, jonka kanssa minulla ei ollut paljoa yhteistä.

Valo väheni ikkunan takana, ilta tummui. Makasimme vaiti, toisiimme kietoutuneina.

”Ei tarvitse paljon salilla käydä, kun touhuaa sun kanssas”, Kaarle sanoi.

”Mentäskö vähän ulos?” kysyin.

”Mitä me siellä?”

”Käveltäis, katottais paikkoja. Käytäis jossain kahvilassa vaikka. Ollaan sentään Tampereella!”

Kaarle selvitteli kurkkuaan. Vuoteen ulkopuolinen Kaarle oli palaamassa hänen nahkoihinsa.

”Mun pitää hoitaa vielä parit meilit USA:han ja Aasiaan.”

”Lauantaina?”

”Ne ei Yhdysvalloissa välitetä, mikä vuorokaudenaika tai päivä on. Siellä paiskitaan koko ajan hommia. Meidän pitäisi Suomessakin alkaa tajuta, ettei kansainvälisessä menossa pärjää, jos perjantaisin häivytään mökille verkkojen ulottumattomiin.”

Huoh. Kaarle nousi vuoteesta ja meni kylppäriin. Hän seisoi suihkussa aina vähintään vartin, kun olimme lopettaneet. Minusta olisi ollut hauska pitää hänen tuoksunsa ihollani, mutta pelkäsin, että vaikuttaisin paperinkeräyssäiliössä yöpyvältä puliukolta, jollen kuuraisi itseäni vähintään yhtä tarkkaan. Kaarlella oli aina mukanaan iso pussillinen miesten kosmetiikkaa. Kyllähän Lukakin läiski nassuunsa apteekin perusvoidetta ja pölli minulta välillä kasvonaamiotököttiä, mutta Kaarlella oli luultavasti enemmän aineita mukanaan kuin Miss Suomella. Mikäs siinä, täytyihän miehelläkin olla oikeus panostaa puleeraamiseen, mutta välillä otti todella lanttuun, kun vatsa kurni nälästä ja toinen nyppi kaikessa rauhassa kulmakarvojaan.

Otin kännykkäni ja kasasin tyynyt selkäni taakse. Oikeastaan olisin mieluummin ollut kotona. Olin varmaan sekaisin. Kaikki naisethan unelmoivat kuumasta hotelliviikonlopusta rakastajan kanssa, skumpasta, poreammeesta ja sormiruuista, mutta nyt kun se oli totta, olisin mieluummin ollut yksin kotona villasukat jalassa. Olisin läntännyt nassuun jonkin syväkosteuttavan naamion ja näpytellyt ystävilleni. Olin sitä paitsi vihdoin saanut aikaiseksi aloittaa tsiljardien kuvieni järjestämisen. Raakkasin parhaita otoksia erilliseen kansioon, teettäisin niistä paperikuvat ja liimaisin albumiin. Olin saanut idean käydessäni vanhemmillani. Isä oli innostunut skannaamaan vanhoja perhekuvia, jotka olivat haalistumassa. Hän aikoi koota minulle lapsuudenkuvista kirjan.

Olisin mieluummin järkkäillyt kuviani, kuunnellut Lukan vihaamia liitukauden Finnhitsejä ja nauttinut omasta olostani.

Kaarle tuli kylppäristä tuoksuva huurupilvi kannoillaan, yllään hotellin vitivalkoinen froteeaamutakki. Yhtäkkiä tajusin, että hänessä oli oikeastaan jotain naismaista. Hänellä oli tapana suipistella huuliaan ja elehtiä, no, hinttityyliin, vaikka nykyään ei ollutkaan soveliasta ajatella siten.

”Kylpyhuone on vapaa”, hän sanoi, tulkitsin sen vihjeeksi. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja avasi läppärinsä. Menin suihkuun ja lainasin omin lupineni Kaarlen sitruunaruohosuihkugeeliä. Ihana tuoksu. Kun olin peseytynyt, Kaarle istui pää näytön puoleen painuneena, syvällä ties missä neuvotteluissa ja yksityiskohdissa. Hohhoijaa. Ryhdyin föönaamaan tukkaani.

”Laittaisitsä oven kiinni, toi häiritsee?” Kaarle huuteli ja paiskasin kylppärin oven kiinni. Perhana, miten oli mahdollista, että vuoteessa kaikki meni kuin tanssi, mutta sitä mukaa kun saimme vaatteet päälle, rakastajani riipi hermojani yhä pahemmin? Minulla ei ollut hänen kanssaan mitään yhteistä, silti olimme yhdessä. Lukan kanssa minulla oli yhteistä koko elämä, mutta hän ei ollut kanssani. Ahdisti ja kurkkuun nousi möykky.

”Onks ok, jos mä käyn ittekseni ulkona?” kysyin, ja Kaarle vain huiskautti kättään kuin olisin häirinnyt kovastikin. Pukeuduin ja meikkasin. Hän ei sanonut mitään. Hei vaan sullekin.

Jalkakäytävät olivat täynnä iloisia ihmisiä matkalla klubeihin ja baareihin. Edelläni kolmen pariskunnan porukka, he nauroivat ja kiljuivat riemukkaassa hiprakassa. Yhtäkkiä kaikki itsenäinen tarmo oli kadonnut minusta. Halusin oikean elämäni takaisin! Halusin olla Lukan kanssa, hän oli elämäni rakkaus, halusin tehdä yhdessä pariskunta-asioita, halusin käydä tuolla lailla ystäväpariskuntien kanssa ulkona, syömässä uusissa ravintoloissa, leffassa ja tanssimassa. Kevään lupaus oli hävinnyt pimeän tullen, kolkko viima puhalsi katua pitkin, takin helmojen alle ja sukkahousujen läpi iholle.

Olin musertavan yksinäinen.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

edellinen osa

 

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.