Jenni jatkaa epäilyttävää elämänhallintakurssia ja ystävystyy yllätyksekseen muiden kurssilaisten kanssa. Hän päättää liittyä mukaan, kun muut jatkavat siiderille karaokebaariin.

Ai kun ihana, että sä tulit taas!” Leena-Kaisa iloitsi. Pellavakaavut liehuivat, kun hän sulki minut kirjavaan syliinsä. Ensin kauhistuin, mutta itseasiassa se tuntuikin mukavalta. Leena-Kaisa olisi voinut tarjota muumimamman jaxuhalit -hoitoja uupuneille.

Muutkin tädit olivat iloisia, samoin Pirkko-Liisa, kun hän tupsahti luokkaan kasa mercantile-mappeja sylissään. Olisi luullut hänen säilyttävän kurssimateriaaleja vaikka jossain pitsipusseissa. Loisteputkivalo, ilmastointi ja konttorikansiot. Aika arkista.

”Pidätsä muuallakin kursseja?” kysyin, kun Pirkko-Liisa nosteli huovutetusta käsilaukustaan tavaroita opettajan pöydälle.

”Toki, mullahan on oma yritys. Pidän kursseja ja annan kotahoitoja.”

”Ai”, sanoin. ”Mitäs ne ovat?”

Pirkko-Liisa katsoi minuun. ”Monille alkuperäiskansoille kuten saamelaisille kota on kuin turvallinen kohtu, onhan sanakin melkein sama. Kodan muoto on pyhä. Osa hoidoista on terapiaa, mutta teen myös hoitoja kuten moksibustiota.”

Ahaa.

”Se tarkoittaa akupisteiden lämmittämistä moksisikarilla, jossa on kuivattua pujoa”, Lissu selosti iloisena. ”Mä olen ollut, hyvää teki.”

Tädit olivat kaikesta päätellen päässeet jo vaihtoehtohoitojen syventäviin opintoihin.

”Vastaa taulanpolttoa”, Mirkku valisti minua.

Ööh, selvä. Tunsin kyllä mikroneulauksen ja kasvolymfahieronnan, mutta taulanpoltto oli vieraampi aihe. Ehkä se oli jokin kalevalainen hoito, jossa poltettiin näppylöitä hiilihangolla tai jotain. Vaihtoehtohoitojen alalla oltiin yleensä sitä mieltä, että jos jotain oli tehty 200 miljoonaa vuotta, hoito vaikutti.

”No niin”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Jenni oli viime kerran poissa...”

”Anoppi halusi välttämättä tulla juuri sinä iltana”, valehtelin nopeasti, jottei Pirkko-Liisa tykkäisi kyttyrää. Tädit hymisivät empaattisesti. Anopeille ei totta tosiaan sanottu vastaan! Oikeasti olin tietysti päättänyt jättää koko kurssin sikseen, mutta kusikriisin seurauksena olin päätellyt, ettei kurssista haittaakaan olisi, varsinkin kun olin maksanut sen etukäteen.

”...joten kertoisitteko Jennille, mitä me viime kerralla käsittelimme?”

”Pirkko-Liisa kertoi minuuden vahvistamisesta”, Maire kiirehti selittämään. Tädit olivat innosta piukeina: nyt tuli tuhtia tavaraa! ”Se tarkoittaa, että tullaan läsnä olevaksi omalle itselle”, Mirkku täydensi. ”Opimme ottamaan vastaan aistiemme kertomat asiat, osaamme siirtyä kokijoista tarkkailijoiksi, annamme itsellemme tilaa.” Orvokki jatkoi: ”Se on tosi tärkeää nykyään, kun kaikkialta kohdistuu paineita, naisiin varsinkin.” Onneksi kurssilla ei ollut miehiä, ajattelin ja Lissu jatkoi: ”Kun minuus on vahvistettu, huomaamme, jos aivotoiminta hälyttää, että on syytä pysähtyä.”

”Mieli on ihmisen voimakkain elin”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Katsoin eilen tv-ohjelman Israelin erikoisjoukkojen koulutuksesta. Vain yksi prosentti selviää läpi, mutta tärkeintä läpäisemisen kannalta ei suinkaan ole fyysinen vaan psykologinen voima.” Hän asteli valkotaulun edessä. ”Jos esimerkiksi antaa itselleen luvan pelätä, pelkää.”

Hän pysähtyi. ”Kertoisitteko Jennille vielä, mikä kotitehtävä teillä oli?”

Orvokki ehti ensimmäisenä: ”Tehdä hyvä teko itseä kohtaan.”

”Juuri niin”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Yleensä ajatellaan, että hyviä tekoja pitää tehdä muita kohtaan...”

Mieleeni nousi kuva, jossa Tupu, Hupu ja Lupu auttoivat tutisevan mummelin kadun yli.

”...mutta tärkeintä on tehdä niitä itseä kohtaan, sillä tavalla vahvistamme minuutta ja työnnämme uupumusta kauemmas.”

Kaikkien piti kertoa, mitä hyvää olivat tehneet. Maire oli sytyttänyt kynttilän peilin eteen ja kertonut itselleen, mistä itsessään piti. Leena-Kaisa oli lopettanut ystävyyssuhteen energiasiepparin kanssa, koska ei enää jaksanut sitä, että toinen vain otti, eikä hän itse saanut ystävyyssuhteesta mitään. Lissu oli käynyt vihdoin jalkahoidossa. Orvokki oli kieltäytynyt lapsenlapsen hoitamisesta, koska tunsi, että häntä pidettiin itsestäänselvyytenä. Entäs Mirkku?

”Tämä on aika kauhea juttu”, Mirkku sanoi. ”Mutta mä lopetin biojätteen keräämisen. Mähän meillä siitä olen vastannut, aina se haisee ja sitten oksettaa, kun pitää avata säiliön kansi, se on sisäpuolelta ihan limainen. Ajattelin, että miksi mä vaadin sitä itseltäni. Onhan se planeetan kannalta väärin, mutta...”

Muut nyökyttelivät. Kyllä kyllä, biojätteen kanssa puljaaminen oli vihonviimeistä puuhaa, kun biojäteastia piti vielä tiskatakin ja aina sinne jäi jokin sipulinkuori, joka ei millään meinannut irrota, ja kun sen pesi kylppärissä, haju jäi sinne kiertelemään.

Pirkko-Liisan katse kohdistui minuun. ”Jenni ei ollut kotiläksystä tietoinen, mutta tulisiko sulle mieleen jotain hyvää, mitä olet tehnyt itseäsi kohtaan.”

Nielaisin. ”No ei kyl nyt tule.” Odottava hiljaisuus. ”Tai ehkä se, että mä kävin pitkästä aikaa uimassa. Kun mä oikeastaan tykkään siitä tosi paljon, ärsyttää vaan se etukäteistouhu, uikkari on aina mytyssä jossain kaapin perällä, ja kaikki pakkaaminen ja meneminen sinne. Mutta vedessä on sit kuitenkin aika ihana olo.”

Siitä oltiin samaa mieltä, olihan vesi ihmiselle luontainen elementti, elämän lähde, tarvitsihan maa vettä tuottaakseen uutta elämää. Vesi auttoi yhteyteen tunteiden kanssa, se oli samalla herkkä ja suojeleva. Vesi kannatteli ja keinutti kuin kehto.

Yhtäkkiä tuntui mukavalta olla siinä, vaikka tätien jutut olivat välillä vähän liian hihhulimaisia. Heistä kuitenkin huokui jonkinlainen hyväksyntä, he eivät katselleet minua kriittisten kiikareiden läpi kuten monet nuoremmat.

”Tänään käsittelemme sielun varjoa”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Muistatte varmaan, miten Peter Pan ajoi takaa omaa varjoaan ja halusi ommella sen tossuihinsa kiinni? Myös sielulla on varjo, jonka pitäisi olla yhteydessä meihin, mutta sen sijaan, että ajaisimme sitä takaa, juoksemme sitä karkuun. Siksi olemme onnettomia. Emme voi löytää onnea ja rauhaa ennen kuin ompelemme sieluvarjon kiinni itseemme, kohtaamme sen silmästä silmään.”

Olisi tehnyt mieli hörähtää Pirkko-Liisan sanoille, mutta hänen olemuksessaan oli jotain, joka veti vakavaksi ja sai melkein ihokarvat nousemaan pystyyn. Ehkä se oli karismaa. Kaiketi ryhmän energia vaikutti myös, samalla tavoin kuin kuntokeskuksen tunneilla jaksoi jumpata paremmin kuin pädin äärellä kotona.

”Nyt teemme harjoitteen”, Pirkko-Liisa sanoi. ”Suljette silmät ja koetatte katsoa silmiin varjoanne. Musiikki auttaa pääsemään tunnelmaan.”

Apua. Oli pakko sulkea silmät. Kaihoisa pianomusiikki virtasi kaiuttimista, mutta minun oli vaikea keskittyä. Ajatukset myllersivät päässä. Kotimatkalla pitäisi napata kulman kukkakaupasta kaktusmultaa, saisikohan Ruotsin prinsessa tytön vai pojan, täytyisi kysyä äidiltä, suostuisiko hän parsimaan merinovillaneuleeseen tulleen rei’än, kummitytön onnittelukortti oli edelleen laukussa, miten muistaisin postittaa sen, nykyihminen on liian tottunut sähköpostiin.

Musiikki keinutti sinisillä aalloilla, alkoi nukuttaa. Varjo, en kyennyt keksimään, mikä se voisi olla, mistä sen saisi esiin. Sävelten sininen sävy, sininen viiva, aaltojen liplatus, Lukan hikisen t-paidan tuoksu, sininen viiva. Meistä tulisi kolme. Minusta tuntui ihan erilaiselta, vaikka olin vasta tehnyt testin, keho oli painavampi, veri sakeampaa, samalla käsittämätön ajatus, että nyt oltiin käännekohdassa, tätä muisteltaisiin sitten, kun katselisimme lastamme menossa ripille, muistatko kun tehtiin mökillä raskaustesti? Liittyisimme tarinoiden ketjuun, äiti oli kertonut, että oksensin sardiinit Stockmannin ovelle, sen koomin en ole sardiineja syönyt ja susta se johtui.

Musiikki keinutti kuin kehdossa, elämänlanka, ohut siima. Ihminen oli alkujaan pienempi kuin ruiskaunokin siemen, sellainen minäkin olin ollut, sellainen oli minun sisässäni, silti se oli elämä, olento, se oli hönkäissyt tikkuun sinisen viivan. Kultaisena suhiseva kaislikko ilta-auringossa, isä ja äiti soutamassa verkoille ja me siinä saunan terassin rapuilla, loppukesän tuoksut, kypsyminen ja paahtuminen, kypsät kriikunat jalan alla, siirappinen mehu. Minä olin ollut kokonainen silloin, tämähän minusta oli koko ajan puuttunut.

Pianon haikeat askeleet hiipuivat, ja Pirkko-Liisa käski avata silmät. Pidettiin hetken hiljaisuus, jotta palaamme tähtän ulottuvuuteen, Pirkko-Liisa sanoi ja sitten: ”Haluaako joku jakaa kokemuksensa?”

Minä en ainakaan halunnut. Istuin jäykkänä, enkä tiennyt, mitä tunsin. Muiston onnellisuus ympäröi minut, mutta samalla suru vyöryi päälle kuin maininki pimeässä. Olin tyhjä. Koetin asettua itseni ulkopuolelle, keskityin kuuntelemaan tätien kertomuksia. Olin pitänyt tätejä yleispirteinä tarmonpesinä, mutta olin ollut väärässä. Kaikissa sieluissa oli halkeamia, ja tätien kokemukset olivat tyypillisiä heidän ikäluokalleen: mies oli lähtenyt parikymppisen matkaan, epäoikeudenmutkaiset potkut töistä muutamaa vuotta ennen eläkeikää, rintasyöpä ja sosiopaattiminiä, joka ei enää antanut pojan tavata perhettään. Tulin vihaiseksi heidän puolestaan.

”Tarinat ovat tärkeitä”, Pirkko-Liisa sanoi. ”On upeaa, että ryhmässämme on näin vahva perusluottamus. Panin kuitenkin merkille, että te käsittelette tarinoitanne uhriutumisen kautta. Myöhemmin tällä kurssilla käsittelemme uhriutumista ja siitä irtautumista. Nyt annan kotitehtäväksi, että kaikkien pitää miettiä omia huonoja puolia tai ikäviä ajatuskaavioita, kuten kateutta. Nämä asiat pitää kohdata, jotta päästään eteenpäin.”

Kirjoitin tehtävän vihkooni. Nyt varaisin läksyille kunnolla aikaa. Pirkko-Liisa kokosi kansionsa rivakasti ja huikkasi ovelta heit, kaavut vaan liehuivat.

Kun tulin alaovesta, tädit olivat tupakalla. ”Lähteekös Jenni mukaan kapakkaan?”

Tyrmistyin. Eivätkö he olleetkaan levämehuja litkiviä superruokauskovaisia?

”Älkääs säikäyttäkö nuorta tyttöä”, Orvokki sanoi muille.

”Nyt on saatava situkkaa”, Maire sanoi.

Mietin nopeasti, voisinko lähteä baariin. En ottaisi viiniä, sehän se pään sekoitti, siideri oli paljon miedompaa.

Kadun toisella puolella oli kauppakeskus, suuntasimme katutason pubiin. Tädit käyttäytyivät kuin eskarilaiset, jotka olivat olleet ihmisiksi museoretken ajan ja antoivat vihdoin jännityksen purkautua. He tönivät toisiaan, hekottivat ja kikattivat sekä väänsivät riettaita vitsejä. Nuori mies tiskin takana sai heidät kiihtymään entisestään, oliskos makeaa siideriä, yhtä makeaa kuin sinä, hihhih. Tuopit kannettiin ikkunapöytään, kaulaliinat sullottiin takintaskuihin ja takit ripustettiin seinälle.

Sitten alettiin analysoida opetusta. ”Mitä se sillä uhriutumisella tarkoitti?” Lissu ihmetteli ja Orvokki peesasi: ”Mä mikään uhri ole, niille potkuille ei oikeasti ollut lainmukaisia perusteita, mutta milläs jaksat vetää työnantajan oikeuteen, kun on vuosia rääkätty ihmistä viimeiseen pisaraan ja ylikin?”

”Ja sulla olisi ollut neljä vuotta siellä vielä, tukalaksi olisi mennyt.”

”Sekö on uhriutumista, jos ei tuhlaa viimeisiä ropojaan oikeustaisteluun?”

”Ei se kannata, tämä maailma pyörii pomojen ehdoilla.”

”Kun miettii millaisia kultaisia kädenpuristuksia ne saavat, mä en saanut muuta kuin kylpylän lahjakortin, riitti justiinsa mutahoitoon.”

”Mutaahan sä niiden mielestä olitkin, yksi kuralammikko koko eukko.”

”Kolmekymmentä vuotta samassa puljussa. Alamäki alkoi, kun firma myytiin norjalaisille sijoittajille.”

”Kohta se on koko maa myyty sijoittajille.”

”Mieluummin mä olisin ottanut juomakassaan sen kylpylärahan”, Orvokki sanoi ja he kaikki hekottivat.

Siiderit oli äkkiä juotu. ”Haetaas toiset.” Sitten alkoi opettajan ruotiminen. ”Sillä on Pirkko-Liisallakin vaikeita kokemuksia taustallaan”, naiset päivittelivät.

”Ai millaisia?” kysyin.

”Se oli ennen kova liikenainen, pyöritti maahantuontiyritystä, joka meni yheksäkytluvun lamassa nurin. Pirkko-Liisalle se firma oli ollut koko elämä, pohjallehan se päätyi.”

”Hyvä kun ei siltojen alle.”

”Dokasi itselleen lisää velkaa.”

”Oli ihan alkoholisoitunut.”

Katkaisussa Pirkko-Liisa oli löytänyt parantajan kykynsä. Kun hänen kehonsa vapautui myrkyistä ja kuonasta, tilalle tuli kristallinen puhtaus ja hän sai otteen vaistoihinsa. Hänestä tuli intuitivinen parantaja. Pirkko-Liisa oli tietenkin viimeistellyt puhdistautumisensa kolmen kuukauden retriitissä Intiassa, missä hän oli myös kokenut valaistumisen. Mietin, miksi kukaan ei kokenut Suurta Valaistumista Halsualla. Ehei, kyllä Intiaan piti mennä. Ehkä niissä mausteissa oli jotain. Mieleen palasi naistenlehtiartikkeli jostain perusannelista, joka oli lähtenyt etsimään itseään Intiaan ja päätynyt gurun kanssa naimisiin.

”Pirkko-Liisan mies ei tietysti katsonut muutosta hyvällä”, Lissu sanoi ja Mirkku täydensi: ”Onhan se puolisolle haastavaa, kun toinen siirtyy erilaiselle tietoisuuden tasolle.”

”Erosko ne?” kysyin. Olin imenyt siideriä varsin hillitysti, hyvinhän tämä sujui.

”Juu, mies löysi nuoremman ja tekaisi sen kanssa skloddin.”

Sitten ihmeteltiin, miten helppoa miesten oli siirtyä tuosta vain naps uuteen suhteen. Pirkko-Liisa oli ollut miehen kanssa yhdessä kuusitoistakesäisestä, hups vaan ukko muutti uuden naisen kotiin ennen kuin erokaan oli vireillä.

”Joku kumma nimikin sillä likalla oli”, Orvokki muisteli ja Mirkku sanoi: ”Jasmyne yyllä.”

Tädit räjähtivät nauruun, tuntui että pöytäkin tärisi, kun he hohottivat. Pyyhkivät silmiään, kohottelivat tuoppejaan ja huokailivat, että jos oma mies vaihtaisi johonkin Jasmyneen yyllä niin voi tyttöpoloa, minkä ristin se saisi kannettavakseen.

”Miehellä roikkuu pallitkin kohta polvissa!” Markku hirnui ja Lissu sanoi: ”Kyllä sitä jaksetaan riippurinnoista puhua, niillä on sentään imetetty, mutta harvemmin kirjoitellaan riippuvista kiveksistä.”

Voi kamala, mitä juttuja – nauroin muiden mukana. Vanhenevien miesten lötsähtäneet pakaratkin käytiin läpi häpeilemättä. Voi niitä jasmyneitä, kun joutuivat sietämään velttoja pakaroita, virtsankarkailua ja eturauhasvaivoja, tuuhenevista nenäkarvoista puhumattakaan! Näiden matamien kynsissä miehet saivat todella kyytiä. Lähipöydässä istuvat kaksi vatsakasta pukumiestä ottivat tuoppinsa ja siirtyivät kauemmas, eivät poloiset kestäneet enää, kommentoi Maire.

”Pitäisikö sitä vaan alkaa puumaksi?” Mirkku sanoi ja muut kiljuivat kauhusta. ”Älkää nyt”, Mirkku jatkoi, ”justiinsa jostain luin, että on ihan ilmiö nuorten miesten keskuudessa tämä puumanmetsästys, ne haluavat kokeneen naisen.”

”Elättäjän ne haluavat”, Orvokki arveli, ”kuvittelevat, että tämänikäisellä on varallisuutta.”

”Kaipa me ollaan viimeinen sukupolvi, jolla on ollut mahdollisuus sitä kartuttaa”, Lissu sanoi.

”Ehkä Jenni voisi tehdä vähän tutkimusta”, Mirkku sanoi. ”Kyselet kavereiltas, mitä ne tuumaisi tällasesta luumutortusta.”

”Et kai sä Mirkku ole tosissasi?” Orvokki kauhistui.

”No miksen? Arvaa, haluaako mun ukkoni enää työntää seivästä mättääseen? Se hellii enemmän monnejaan kuin vaimoaan.”

”Ai kun sä olet kauhea”, Orvokki hihitti, mutta muut olivat samaa mieltä. Miesten kiinnostus erotiikkaan lupsahti vuosien kerääntyessä. Mietin oliko patoutunut seksuaalisuus ajanut tädit vaihtoehtohoitojen pariin. Senkö takia keski-ikäiset tädit laukkasivat auratransformaatiossa, enkelihoidoissa ja Minä olen -messuilla?

Tätien jutellessa keski-ikäisten panohommista seurasin katseellani tyttöä, joka asteli kohti deejiin deskiä. Hänellä oli päällään revityt farkut ja kimalletoppi, tukka oli sporttisella poninhännällä. Hän hääri tiskin takana, otti käteensä mikrofonin ja sanoi sinne:

”Naiset ja herrat, on torstaikaraoken aika. Mä olen Minttu, karaoke-emäntänne tänään. Aloitamme puolen tunnin päästä, kansioita ja lappuja saa multa. Rohkeasti hakemaan vain, meillä Tsemppipubissa kaikki osaavat laulaa!”

Vilkaisin ympärilleni. Pubi oli puolityhjä. Pukumiehet olivat häipyneet, yhdessä pöydässä istui kuusikymppinen pariskunta, joilla oli jo kansiot edessään. Salin perällä oli nuorten miesten porukka, olikohan heillä polttarit, vai miten he olivat sellaiseen paikkaan eksyneet. Ulko-ovesta tuli muutama pariskunta lisää, ja heidän kannoillaan naispoppoo. Kauppakeskuksen puoleinen sisäänkäynti oli suljettu lasiseinällä, siellä oli hämärää, vain yksinäinen, sangen hintelän oloinen vartija lampsi käytävällä.

Kurssitoverini taputtivat ja hihkuivat. Orvokki tosin tunnusti, ettei ollut koskaan laulanut karaokessa ja siitäkös riemu repesi. Nyt hänen pitäisi ”päästä neitsyydestään”, kerrankos se kirpaisi, ja sitten ei ollut paluuta. Kävin hakemassa kaikille kansiot, tädit olivat heti sitä mieltä, että siellä oli ”kunnon musiikkia”, siis heidän nuoruudestaan tuttua. Tiedossa olisi todellinen entisten nuorten sävellahja. Haettiin lisää juomia – tädit olivat siirtyneet punkkuun, mutta minä olin niin kunnollinen, että otin fantan. Eihän tämä raitis elämä niin vaikeaa ollutkaan.

Kuusikymppinen pariskunta avasi show’n laulamalla Tahdon olla sulle hyvin hellä.

”Voi kun he on herttaisia”, Leena-Kaisa huoahti, ja olin samaa mieltä. Tulkinnassa oli tunteen paloa, nyt biisiä ei käsitelty ironialla vaan täydestä sydämestä. Mitähän biisiä me vetäisimme Lukan kanssa tuossa iässä?

Yksi nuorista pojista lauloi Frederikin Tsingis Khanin, sitten Mirkku meni vetäisemään Oon voimissain. Hänellä oli voimakas ääni, ja hän tulkitsi hyvin. Siitä se lähti, vähäväkisyys ei haitannut yhtään, sillä kaikki baarissa olivat innoissaan. Jossain vaiheessa iltaa Mirkku kävi pyytämässä poikaremmin meidän pöytäämme, sitten Mirkku ja komein pojista lauloivat yhdessä huone sataviis, saavu sinne siis.

”Jenni myös!” Mirkku touhotti. Yritin vastustella, mutta minut puolittain kannettiin estradille Mirkun ja Lissun välissä. He lauloivat niin kovaa ja puhtaasti, että minäkin innostuin. Kuin hehku laavan, polttaa rakkautes tää, sun toivon mä saavan myös palohaavan, lauloimme yhdessä ja kertosäkeessä vielä lujempaa: YY KAA KOO NEE! Pojat naputtivat tahtia pöydänreunasta, ja eläkeläiset hymyilivät leveästi.

Esiintyessä tuli kuuma. Menin ulos ottamaan happea. Ajatella, että näin huolettomaan ja rentoon olotilaan pääsi muutamalla siiderillä – en muistanut, koska niin olisi viimeksi tapahtunut. Ehkä joskus ennen kaikkia kurjia juttuja. Leveä väylä liikehuoneistojen ja kauppakeskuksen välissä oli tyhjä, koetin tähystellä tähtiä, mutta eiväthän ne kaupungissa erottuneet. Tuli ikävä mökille, siellä olisi vielä kolakkaa, enkä tykännyt käydä kylmällä ulkohuussissa, mutta ehkä voisimme silti lähteä viikonlopuksi mökille.

Leena-Kaisa tuli ovesta, panin merkille että hän oli ihan taulut. Hän sytytti tupakan ja tarjosi minullekin, mutta kieltäydyin. Leena-Kaisa huojahteli hiljakseen seistessään paikoillaan, vaikka näytti kovasti keskittyvän kännin salaamiseen.

”Miten menee?” kysyin.

”Voi kuule, Jenni”, Leena-Kaisa sanoi ja imi savukettaan. ”Sä olet niin nuori ja raikas. Sulla on koko elämä edessä.”

Huvitti, se kuulosti jonkun vanhan sedän puheelta yo-juhlissa.

”Toista se on mulla, olen jo niin vanha.”

”Älä nyt, sähän olet tosi nuorekas.”

Leena-Kaisa vilkaisi minuun, katseesta kuvastui murhe ja katkeruus. ”Tiedätsä, mitä mä kadehdin teiltä nuorilta? Uskoa elämään.” Hän oli tovin vaiti ja jatkoi: ”Sekä tietysti uskoa rakkauteen, vaikka se kuulostaakin äitelältä. Mäkin nuorena uskoin, että rakkaus kestää mitä tahansa. Mutta ikää se ei kestänyt. Mä olen kantanut ja synnyttänyt neljä penskaa, kai se näkyy mun kehossani, mutta mun mieheni silmissä tää kroppa on hommansa hoitanut. Neljäs oli vihdoin poika, silloin sen kiinnostus mua kohtaan lopahti täysin.”

Kyyneleet kimalsivat katulampun valossa. Herrajumala, en ollut mikään terapeutti.

”Mä voisin sittenkin ottaa röökin”, sanoin. Leena-Kaisa pyyhkäisi kyyneleet kämmeniinsä ja kaivoi käsilaukustaan savukeaskin. Olin välillä poltellut huppelissa, mutta viimeisimmästä tupakasta oli aikaa. Kun maistoin tutun maun, olin samantien takaisin niissä ajoissa, kun streittarin elämäni meni metsään. Oli tuntunut liian pahalta istua jalka paketissa rampin laidalla katsomassa, miten muut vetivät täysillä ja oppivat uutta. Olin jäänyt kotiin, ja harva sinne jaksoi tulla, porukka halusi olla ulkona, rampilla ja talvella mäessä. Olin ruvennut ajattelemaan, etten merkinnytkään mitään omana itsenäsi, Jenninä, tärkeintä olivat temput, skeittaus, olin ollut vain yksi nappula porukassa. Olin palannut entisen bestikseni Kaisan luo, hänestä oli tullut kiukkuinen gootti. Olimme istuneet puistossa, kun hän oli tarjonnut minulle tupakkaa ja päähänpistosta olin suostunut. Sinne meni puhtoinen elämäni, kipsin kanssa pystyi kyllä dokaamaan ja sauhuttelemaan, kannabistakin tuli silloin pössyteltyä.

Tuntui pelottavalta ajatella, miten pienet asiat vaikuttivat, ne poukahtivat vasten toisia asioita, ja elämä lähti tiettyyn suuntaan, mutta ei niitä liikkeelle panevia tapahtumia koskaan sillä hetkellä tajunnut, en minä ainakaan, ne näki vasta jälkikäteen.

”Mun ukkoni se halusi paljon lapsia”, Leena-Kaisa selitti. ”Mä menin mukana. Kyllähän mäkin lapsia halusin, se oli itsestään selvää, ei siihen ollut oikeasti nainenkaan, jos ei ollut kersoja. Mutta niin monta! Tottahan ne sitten olivat rakkaita, kun ne olivat olemassa, mutta ajatteliko kukaan mun jaksamistani ja lantionpohjaani?”

Kaisa oli riitaantunut luokalla kaikkien paitsi minun kanssani, mutta hän löysi irkistä uusia ystäviä. Minä menin mukana. Lähdin Kaisan kanssa kiljukekkereihin, värjäsin tukan korpinmustaksi ja otin huulilävärin. Äiti oli yrittänyt kannustaa takaisin skeittijengiin, vaikka oli aiemmin pelännyt, että katkoisin rampilla kaikki luuni ja loukkaisin niskani niin, että saisin neliraajahalvauksen. Halvaantuminen olisi varmaan ollut pientä siihen verrattuna, että oma lapsi tuhosi aivosolujaan kiljulla ja roikotti huulessa räkäklöntin näköistä palluraa.

Leena-Kaisa oli ryhtynyt kertomaan esikoisensa syömishäiriöstä, mikä taakka se oli ollut koko perheelle, ja nyt kun olisi voitu nauttia tasapainoisesta elämästä, mies olikin ottanut rakastajattaren. Apua, en osannut sanoa sellaiseen mitään!

”Mennäänkö sisään, täällä on kylmä?” sanoin ja survoin tupakan tuhkikseen.

Leena-Kaisa huojui sijoillaan kyyneleinen kalvo silmissään. ”Mä poltan tän loppuun.”

Menin sisään, siellä oli ihanan lämmin. Kävin vessassa, whatsappasin Lukalle, että lähtisin kohta. En ole dokannut!! Pudotin kännykän laukkuun ja menin takaisin saliin. Leena-Kaisa oli laulamassa. Jää tyynyyn jäljet kyynelten, kun unten läpi kuulen sen, hän nukkuu nimes huulillaan, Jolene.

Kun pääsin pöytään, Orvokki oli juuri sanomassa: ”Lennulla on taas lähtenyt lapasesta.”

”Se vain pahentaa tilannettaan tolla kipottelulla”, Lissu sanoi. ”Alkoholi tekee lopulta masentuneemmaksi.”

”Se otti todella raskaasti Kyöstin lähdön.”

Huhhuh. Onneksi minun ei tarvitsisi ikinä miettiä sellaista, mehän olisimme Lukan kanssa yhdessä loppuelämän, ja Luka oli sitä paitsi ihan erilainen kuin suurin osa miehistä. Hän oli reilu ja naisasianaisen kasvattama, hän ei hylkäisi minua neljän lapsen jälkeen.

Sydäntä viilsi. Jos niitä lapsia nyt ikinä tulisi. Päätin lähteä kotiin. Tädit anelivat jäämään vielä, mutta koska en ollut kekkulissa, tajusin, että nyt oli oikea hetki häipyä. Olisin halunnut antaa itselleni mitalin. Näin helppoa se oli! En ollut alkkis enkä puliakka!

Luka valvoi vielä. Pädin sinertävä valo hohkasi hänen kasvoilleen, menin antamaan suukon. Hain lasin vettä ja istahdin sohvaan Lukan viereen kertomaan illasta.

”Luuletsä, että Mirkku aloittaa muhinoinnit jonkun nuoren pojan kanssa?”

”Mä olisin ainakin tossa iässä aloittanut.”

Kohotin kulmiani. ”Onks se siis totta, että nuoret pojat himoitsee tätejä?”

”Totta kai. Ikävähän se on samanikäisten kanssa pelehtiä, kun ei kumpikaan osaa kunnolla. Kyllä mä ainakin uneksin siinä iässä, että joku kypsä nainen näyttäisi mulle, mistä kana pissii.”

”Oho, todellako?” nauroin ja pörrötin Lukan tukkaa.

”Mähän oli jopa pihkassa yhden kaverini mutsiin, tosin tää oli yläkoulussa.”

”MILF! Mediasta saa sellasen käsityksen, että miehet himoitsee vain jotain alaikäisiä silariblondeja.”

”Ei me miehetkään niin yksioikoisia olla”, Luka sanoi. ”Mä taidan mennä sänkyyn, mulla on aamulla skypepaltsu.”

”Mä tulen ihan just, pesen vaan meikit”, sanoin. Luka pussasi poskelle ja meni kohti makuuhuonetta, hänellä oli ylisöpö vaaleansininen pyjama päällään, paljaat jalat, hän oli niin lutuisen näköinen, puuttui vain nallekarhu kainalosta

Join veden, menin keittiöön ja söin yhden banaanin. Tekstasin Mirkulle: ”Kerrot sit heti, tapahtuuko poikien kanssa jotain!”

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää

Edellinen jakso

Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin romaani Perillä kello kuusi ilmestyi 2015. Hän harrastaa ompelemista, vintagevaatteita ja itäblokin designia.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.