Uusi tuttavuus Kaarle houkuttelee Jenniä kokeilemaan sadomasokismia, joka tuntuu vapauttavalta seikkailulta. Sitten Jenni näkee yllättäen Lukan.

Mies näytti tavalliselta perheenisältä. Laivastonsininen neule ja kauluspaita, oltiinhan tässä liikkeellä suoraan työpäivän jälkeen.

”Mulla on ollut esimerkiksi partneri, joka nautti siitä, että runkkasi mua liukkarilla silmät sidottuina ja mä katsoin samaan aikaan pornoa. Se sai hänet tuntemaan itsensä hyväksikäytetyksi ja tyhmäksi, ja hän oli siitä aivan kuumana.”

Krhm. En ollut odottanut ihan näin suoraa kuvailua. Join nopeasti lisää viiniä.

”Mullahan on luonnostaan aika autoritaarinen persoona”, mies sanoi ja haroi tuuheita hiuksiaan. ”Osaan ottaa tilani, mutta ihmisenä en ole kova. Mä olen hyvin empaattinen, vaikka haluankin hallita seksuaalisesti.”

”Mistä sulla... miten aloitit tämän... harrastuksen?” kysyin.

”Eräs nainen pyysi raiskaamaan”, mies sanoi. Ilmeeni nähdessään hän tarkensi: ”Siis leikisti, sovitusti. Hän lupasi olla panematta vastaan. Melkoinen sisääntulo vinomaailmaan. Mun kasvoni näyttivät kissan raapimilta.”

Huh. Miksi olin antanut Kiiran puhua minut tähän? Vaikka omaa syytä se oli. Olin halunnut jotain muuta ajateltavaa kuin Lukan – ja sitä olin totisesti saanut.

”Tollanen tapaaminen antaa naiselle mahdollisuuden nauttia täysillä, saa luopua kaikesta vastuusta, kun mies ottaa ohjat käsiinsä.”

Otin taas hörpyn. Olin jännittänyt tapaamista niin paljon, etten ollut syönyt paljon mitään, joten viini vaikutti mukavan nopeasti. Rentous levisi kehooni kuin jälkilöylyjen hyväilevä lämpö. Otin mukavamman asennon. Kiehtova kokemushan tämä oli, koskaan ei tiennyt, mitä ihmiset harrastivat suljettujen verhojen takana ja jotkut jopa verhot auki, jos näyttäytyminen oli heidän juttunsa. Hämyinen baari oli täynnä after work -drinkeillä tapaavia ihmisiä, naispoppoo tilasi tarjousskumppaa, ja tarjoilija kantoi helmeilevän sinkkicoolerin heidän pöytäänsä. Kattovalaisimissa oli kermanväriset lasikuvut, valo oli pehmeää ja kajareissa soi Bond-tyylinen kilkuttelu. Voittihan tämä nyt sentään yksinäisen koti-illan Netflixin äärellä, varsinkin kun olin jo katsonut kaikki suosikkisarjani.

”Toivottavasti sä et säikähtänyt tota raiskausleikkiä”, mies rupatteli kuin olisi puhunut parhaasta pyttipannureseptistään. ”Mulle vinoilussa on tärkeintä läheisyys ja luottamus. Puhetta, jakamista ja kuuntelemista ei voi koskaan olla liikaa. Hoiva ja hellyyskin kuuluu mulla tähän kuvioon. Näissä piireissä tapaa kaikenlaisia tyyppejä ja seurattuani yhdellä kumppanilla psykoosin puhkeamista olen nykyään aina valikoiva seuran suhteen.”

Mietin, voisiko minullekin tulla psykoosi. Minut sidottaisiin pyykkinarulla ja inkkarit putoaisivat kanootista että molskis vaan.

”Sulla kun ei ole paljoa kokemusta näistä hommista...”, Kaarle sanoi, ja minä ajattelin: Siis ei yhtään, meinaat, mutta sitten muistin, että olin sähkökirjeenvaihdossamme sepitellyt puutaheinää siitä, miten ”eksäni”, siis Luka joka ei todellakaan ollut eksä, vaan palaisi hetkenä minä hyvänä, oli toisinaan sitonut minut silkkinarulla ja läiskinyt peppuani nahkalastalla (olin joutunut tarkistamaan seksikaupan nettisivuilta, millaisia välineitä ylipäätään oli olemassa). Valehtelu kannattaa aina. Oli urbaanilegendaa, että siitä jäi kiinni. Tälläkin hetkellä trooppisilla rannoilla lekotteli vaikka mitä tyyppejä, jotka olivat vedättäneet kaikkia, korjanneet voitot Cayman-saarten kautta ja aloittaneet eläkepäivät kolmikymppisenä. ”...niin on tärkeää, että oikeasti luotat mieheen. Mähän olen luotettava kyllä, mutta sulla on siitä vain mun sanani.”

Siristin silmiäni ja koetin kuvitella hänet hakkaamaan tapaamiaan naisia kirveellä niin että veri lensi chinoille. Nauratti. Ohi leijaili toinen cooleri, jonka laidan yli kurkisteli kultafolioon kääräisty pullonkaula. ”Hei otettaisko mekin tollanen tarjousskumppa?” ehdotin.

”Kahdestaan?” Kaarle sanoi ja nolostuin. Hups. Ei pitänyt vaikuttaa juopolta ekoilla treffeillä, paitsi että en oikeasti ollut juoppo, halusin vain ottaa rennosti. ”No joo, eihän sitä ole pakko kokonaan juoda”, Kaarle päätteli ja viittoili tarjoilijalle. Luksusta, kun ei tarvinnut mennä tiskille puskemaan.

”Mä en yleensä juo paljoa”, sanoin, ”mutta oli vähän rankka päivä töissä. Tai siis me saatiin vastattua hankalan tarjouspyyntöön, joten tavallaan on vähän juhlankin aihetta.”

”Joo, en mäkään yleensä arkena juo,” Kaarle sanoi, mistä tiesin, että hän veti saavillisen viinaa joka arki-ilta. ”Mulle on tärkeä pysyä timmissä kunnossa jo tän harrastuksenkin takia.”

Ensin en tajunnut mihin hän viittasi, sitten minulla sytytti: hänelle sitominen ja paneminen olivat harrastus. Olen erittäin seksuaalinen ihminen, hän oli selittänyt jo sähköpostissa. Huhhuh.

Skoolasimme skumpalla, Kaarlen katse alkoi tuntua aika seksikkäältä. ”Onko sulla asioita, joita et halua tehdä?” Kaarle kysyi.

Olin onneksi tehnyt taustatutkimusta netissä. ”Mä en halua olla mikään naulakko tai tuoli tai sellasta.” Kaarle nauroi. ”Joo, sellainen ei kiinnosta muakaan. Nainen joka seisoo liikkumatta ja pitää takkia. Kai sekin voi kiihottaa, mutta mua ei kyllä innosta.”

Kaarlella ei ollut skumpan suhteen estoja, sain pitää puoleni, jotta minulle jäi puolet. Juttelimme kaikesta ihan muusta, sarjoista ja leffoista, parhaista sushimestoista, mökkeilystä. Kummasti skumppa hupeni, kaiuttimissa soi jokin outo Bollywood-biisi, joka sai meidät nauramaan, sitten olimme kadulla, katukivet kiilsivät märkinä. Pölpötin, että lapsena minun oli alkanut tehdä mieli vihreitä kuulia, kun näin liikennevalot pimeässä ja Kaarle sanoi, että kiitos vaan, nyt teki mieli vihreitä kuulia. Käväisimme räikeästi valaistussa kioskissa ostamassa niitä, sitten olimme hotellilla, jonne mentiin koodilla sisään, ei uteliaita silmiä ja mietin, tekikö Kaarle sellaista useinkin. En halunnut kysyä, sillä nyt halusin olla ainutlaatuinen. Hänen vaimonsa ei suostunut mihinkään tällaiseen, minä olin hurja ja himottava, niin hän sanoi, kun pääsimme huoneeseen. Suutelimme vuoteella, en voinut uskoa, että olin niin villi. Muuta maailmaa ei ollut, vain me siinä. Kaarle kaivoi esiin nahkarannekkeet ja sanoi:

”Aloitetaan pehmeästi, tsekataan miltä susta tuntuu.”

Rannekkeissa oli soljet, ja niiden välissä kulki lyhyt metalliketju. Vartaloni oli raukea viinistä, mutta samaan aikaan olin tulessa, ihoa kihelmöi, kaikki minussa odotti räjähtämäisillään.

”Olisi pitänyt ostaa jotain juomista myös”, Kaarle sanoi. Huoneessa ei ollut minibaaria ja hammasmukitkin olivat kertakäyttöisiä. Hanavettä ei saanut kyllin kylmäksi. Söimme vihreitä kuulia ja joimme haaleaa vettä. Romanttinen ateria!

”Miltä tuntui?” Kaarle kysyi.

”Mahtavalta”, sanoin ja tarkoitin sitä. Olin tehnyt jotain, mitä en ikinä olisi uskonut tekeväni.

”Mun pitää kertoa sulle jotain”, Kaarle sanoi ja nielaisin. Mitä jos hän kertoisi muuttavansa seuraavana päivänä Vuoristo-Karabahin tasavaltaan, enkä näkisi häntä enää koskaan? ”Mä olen switch”, Kaarle sanoi.

Päässäni löi tyhjää. Ai jaa. Siis mikä?

”Musta on kiva välillä olla alistettuna. Yleensä mä en kertoisi tätä näin nopeasti, mutta mulla on susta hyvät fiilikset, sä olet mainio tyyppi.”

Kenestä hän puhui?

”Ongelma on se, että kaikki naiset on lukeneet 50 Shadesin ja haluavat, että heidät sidotaan ja heitä piiskataan.”

Karahdin punaiseksi. Kaarle jatkoi: ”Dominoivista naisista on kova pula. Jos sä rupeaisit sellaseksi, sulla riittäisi seuraa. Siis ei niin, että haluaisin sun tapailevan muita, en todellakaan.”

”Mitä sä puhut? Mähän olen ihan nynny.”

Kaarlo kääntyi kyljelleen, katsoi minua silmiin ja silitti hiuksiani. ”Ehei, et sä ole yhtään nynny. Sussa on ytyä. Sun pitää vain saada se esiin.”

”Ja sun mielestäs siinä auttaisi, että alkaisin hakata miehiä?”

Kaarle nauroi. ”No joo, sinne päin. Suosittelen, että tsekkaat netistä, mitä miesten dominointi tarkoittaa.”

”Onko pakko pitää joitain kumikalsareita?”

”Ei ole. Ei vaatetus ole oleellinen juttu, vaan se, että on auktoriteettia. Vähän niin kuin koiran koulutuksessa. Pitää näyttää, kuka on lauman johtaja.”

En ollut vakuuttunut, että minusta olisi kouluttamaan koiraa, mutta raukeassa olotilassa ajatus lauman johtajuudesta kutkutti.

Kaarle halusi heittää minut kotiin taksilla. Takapenkillä hän puristi kättäni. ”Voisinkohan mä pyytää yhtä asiaa?”

Anaaliseksiin en kyllä suostuisi. ”No mitä sulla on mielessä?”

”Et etsisi enää muita sieltä palstalta.”

”Ai jaa, joo. En. Mutta mun pitää tunnustaa yksi juttu. Olen tällä hetkellä työtön. Tai siis en virallisesti, koska olen karanteenissa.”

”Miksi sä valehtelit olevasi töissä?” Kaarle sanoi hymyillen.

”Mä olen lukenut, että noilla palstoilla miehet karttaa työttömiä naisia kuin ruttoa.”

”Ahaa, vain niin olet lukenut. No mua se ei haittaa pätkääkään. Mua kiinnostaa eniten sun täydellinen vartalosi.”

Hui kamala, kuski kuuli kaiken! Samalla minua nauratti.

Olin jättänyt eteiseen valon, näin itseni peilistä, kun tulin sisään. Poskilla oli terve punoitus, ja silmät säihkyivät. Olin varmaan pelkkä elukka, kun hyvä pano vaikutti sillä tavoin, mutta ei se ollut pelkkä pano. Olin ylittänyt itseni, ollut rohkea, ja Kaarle oli sitä paitsi oikein kiva. Mukava pervoheikki. Tietysti tapailisin häntä vain siihen saakka, että Luka palaisi kotiin. Ehkä me yrittäisimme sitten uudelleen vauvaa, minusta tulisi siveä äiti ja muistelisin huliviliaikojani lämmöllä.

”Mä en voi uskoa, että löysit samantien romanssin”, Kiira sanoi. ”Mä olen käynyt vaikka kuinka monilla nettitreffeillä, ja valtaosa miehistä on ihan outoja.”

”Itse opetit, että varatut on normaaleja!” nuhtelin. ”Ja mähän vain kerään uusia kokemuksia sillä aikaa, kun odotan, että Luka tulee järkiinsä.”

Istuimme kahvilan ikkunapöydässä. Aurinko paistoi Espan puihin, valon näkeminen pitkästä aikaa hätkähdytti ja miltei kirvelsi silmiä. Paljaat oksat olivat huurteessa, taivas sininen, ilmassa valheellinen lupaus keväästä. Keväällä Luka olisi palannut, istuisimme rantakallioilla suunnittelemassa tulevaisuutta, huolet olisivat takana, minullakin työpaikka.

Olimme ottaneet sacherkakun palan puoliksi, tässähän piti jo alkaa miettiä bikinivartaloa. Puhuimme kuivaharjauksen iloista.

”Joku valokuvamalli sanoi naistenlehdessä, että kaksi minuuttia aamussa riittää”, Kiira sanoi. ”Haloo, mä kyllä mieluummin käytän sen kaksi minuuttia nukkumiseen.”

”Mutta sitten sulla on appelsiini-ihoa biitsillä!”

”Millä ihmeen biitsillä? Hyvä jos ehdin pitää kunnolla lomaa. Sitä paitsi ensi kesänä sataa kuitenkin lunta.”

Kiiran kasvot vihersivät kalpeudesta, silmien alla oli tummat varjot. Tyttöparka, hänellä teetettiin aivan liikaa töitä! Olin jo pitkään ollut sitä mieltä, että hänen kunnianhimonsa teki hänelle hallaa, sitä käytettiin häikäilemättä hyväksi. Olisipa minulla ollut rahaa, olisin vienyt Kiiran johonkin spahan, mutta minulla ei ollut varaa edes seutulippuun. Joutuisin pian lainaamaan vanhemmiltani. Huokasin ja siirsin katseeni ulos.

Näin Lukan. Tuttuakin tutumpi olemus, takki, pipo. Sydämessä läikähti, kesti hetken ennen kuin tajusin, että hän oli jonkun seurassa. Käsi kädessä Sirjen kanssa.

”Voi vittu”, Kiira sanoi. Hän katsoi samaa kuin minä.

Olihan minullakin säpinää, mutta oli ihan eri juttu olla jonkun randomin nettimiehen kuin vanhan ystävän kanssa. Mitä jos ne olivat aloittaneet ennen meidän taukoamme? Jos Luka halusikin sen takia omaa aikaa? Kyyneleet pistelivät silmissä, samalla olisi tehnyt mieli ottaa kahvikuppi mukaan, sännätä Lukan perään ja paiskata kuppi hänen päähänsä.

”Miten Luka voi olla ton anaalivaiheeseen jumittuneen ääliön kanssa? Eihän se osaa rentoutua ollenkaan”, Kiira murisi. Olin kiitollinen hänen lojaaliudestaan. Hän otti minua kädestä ja puristi. ”Hei, toi ei varmasti tarkoita mitään. Sä olet niin paljon upeampi tyyppi kuin Sirje.”

Mutta Sirje ei dokaillut, eikä sekoillut kännissä. Eikä kussut sohvalle. Se veti murtsikkaa superpiukoissa hiihtotrikoissa, jotka olivat varmaan Lukan mielestä sairaan seksikkäät. Luka varmaan halusi, että Sirje pitäisi suksia sängyssä. Vitutti!

”Mennäänkö yhdelle?” Kiira kysyi. ”Mulla olisi alennuskupunki. Pullo skumppaa vain kympin!”

Yhdelle tarkoittaisi vähintään yhtä pulloa per pää. Tuijotin lautasta, suklaatahma näytti inhottavalta, ja kupin reunassa oli rasvaista huulipunaa. Yhtäkkiä tajusin selkeästi, että Luka oli ollut oikeassa, minun pitäisi vähentää juomista. Se ei ollut enää pelkkää hauskanpitoa, kuten Kiira väitti, vaan hoidin jokaista surua kuoharilla. Nielaisin ja ravistelin hartiat rennoiksi – olin kohottanut ne korviin nähdessäni Lukan ja Sirjen.

”En mä tänään”, sanoin. Join kahvini loppuun. Pohjalle painunut sokeri mulahti suuhun. ”Mä menen kotiin. Pitää siivota, jos vaikka Luka tulee käymään.”

”Se pitää hauskaa ton horoperseen kanssa ja sä menet kuuraamaan vessanpönttöä. Mä en kestä.”

”Joo näin se vaan on”, sanoin.

Kadulla Kiira rutisti minua lujaa. Mihin olisin joutunut ilman häntä? Päätin kävellä kotiin, oli niin kaunis ilma ja huomenna varmasti sataisi taas räntää. Käveleminen rauhoitti, talot ja puut näyttivät kauniilta ja koko kaupunki siltä, kuin se voisi nousta ilmaan. Kävellessä ei ollut kylmäkään, happi virtasi aivoihin ja tuntui hyvältä olla ihan selvin päin. En varmasti siivoaisi, kun pääsisin kotiin. Ottaisin vaarin Kaarlen kehotuksesta ja tutkisin, millaisia dominat olivat.

Auktoriteetti ei ilmene huutamalla tai fyysisellä voimalla, vaan se tulee sisältä, se on rajatonta itsevarmuutta, luin. Aito auktoriteetti on henkistä voimaa. Kehonkieli ja energia ovat tärkeintä, käskyjä voi vaikka kuiskata, jos auktoriteettia on.

Nousin hakemaan lisää kamomillahauduketta. Asiat kerrottiin selkeämmin koirasivustoilla kuin hyvä johtaminen -tyylisissä teksteissä. Auktoriteettia voi opetella, koirasivustoilla toistettiin. Joku oli opetellut pehmokoiran kanssa! Palasin kuppini kanssa koneelle ja kirjoitin Kaarlelle: ”Pitäiskö munkin harjoitella räsynuken kanssa?” Hän vastasi heti: ”Voit harjoitella mun kanssani.”

Yhdysvalloissa oli tietysti kaikkea, mitä rahalla saa, myös dominakursseja. YouTube-videolla tavalliset perheenäidit istuivat seurakuntasalin näköisessä paikassa muovituoleilla ja itäsaksalaisen miliisin oloinen nainen sanoi: tärkeintä on psykologia!

”Mikä sua tässä oikein kiehtoo?” kirjoitin Kaarlelle. Tuntui, että hän oli rento, voisin kysyä mitä vain. Hän vastasi: ”Tavallisessa elämässä joudun kantamaan vastuuta ja pitämään langat käsissäni. Pyrin hallitsemaan käytöstäni. Alistuessa voin vain heittäytyä, vaikka se vaatiikin paljon. Nöyrtymällä vahvistun.”

Jännittävää. Mieleen palasi, että lukiossa olin suunnitellut lähteväni opiskelemaan psykologiaa, mutta se oli jäänyt, koska keskustelussa opinto-ohjaajan kanssa ei tullut esiin yhtään ammattia, jossa olisin halunnut toimia. Olin varma, että alkaisin heti parkua, jos joku kertoisi kotilonsa kuolemasta, ja tutkiminen ei kiehtonut, koska en uskonut, että osaisin puurtaa yksin (outoa siis, että olin päätynyt kirjanpitäjäksi).

Tling, sanoi Facebookin mese. ”Olisi kivempi jutella lasillisen ääressä”, Kaarle vihjaili. Sovimme tapaamisen seuraavaksi päiväksi.

Kohtasimme samassa ravintolassa. Se oli meidän paikkamme! Tilasimme tarjouskuoharipullon ilman kummempia alkudrinkkejä. Nyt pysyttelisin puolikkaassa pullossa, olisin juuri sopivassa autereessa. Kaarle hölläsi solmiotaan, hän oli kieltämättä komea hyvin istuvassa puvussaan.

”Kuule”, hän sanoi ja aukaisi nahkaisen tablettikotelonsa vetoketjun. ”Toivottavasti et tykkää kyttyrää, mutta printtasin sulle yhden työpaikkailmon, sattumalta osui silmään.”

Hän ojensi minulle kopiopaperiarkin. Huvittavaa, kuin olisi saanut mummilta lehtileikkeen (”valkosipulia villasukkiin, sillä se flunssa lähtee”). Elämystavaratalo hakee markkinointiassistenttia, luin. Elämystavaratalo on Suomen suurin elämyslahjakauppa. Nyt etsimme tiimiimme ennakkoluulotonta markkintointiassistenttia. Pääset tutustumaan mitä erilaisimpiin elämyksiin iloisessa tiimissä. Yhtäkkiä ajatus uudesta työpaikasta ei lannistanut jo kättelyssä.

”Mä katsoin, että siinä olisi hyötyä kirjanpitäjän taidoista, mutta se olisi jotain muuta kuin tositemappien selaaminen.”

”Tosiaan, kiitos”, sanoin. Ilostutti kummasti, että hän oli ajatellut minua. Taittelin arkin käsilaukkuuni ja sitten skoolasimme. Skumppa rentoutti jo parin siemauksen jälkeen ihanasti. Pimeä ilta ikkunalasin takana kaunistui, pisarat valuivat lasia, ja katuvalot heijastuivat niissä kuin strassit.

”Sun pitää kertoa sun alistuvasta minästä lisää”, sanoin ja hymyilin, toivottavasti flirttailevasti eikä niin kuin joku peräkammarin pervo, joka odottaa tarinaa suoraan Ratosta.

Kaarlen kertomuksesta avautui aivan uusi maailma. Rinnakkaistodellisuus. Hänellä oli vakkaridomina, jonka luona hän kävi Kivenlahdessa, maksullinen tietysti. Oikein ammattitaitoinen ja fiksu, seksibisneksensä ohessa hän teki mikrobiologiasta lisensiaatintyötä. Mietin, että ohhoh, olipa ihmisillä merkillisiä kuvioita. Lisurin aihetta Kaarle ei ikävä kyllä muistanut, tai siis toisen sanoen hän ei ollut tajunnut siitä hevon persettä. Naisella oli paritaloasuntonsa kellarikerroksessa oma studio, oikein viihtyisä, vaikka tuntuihan se vähän oudolta, että siellä ramppasi miehiä puuhaamassa vaikka mitä. Ei se ollut ihan sama kuin panna pötkölleen hierojan pöydälle.

”Mitä se sulle siis tekee?” kysyin. Kasvoja kuumotti baarin lämpö ja kuohari. Mielessä välähti, että ehkä siinä olisi uusi urani, sitten minua pyrki naurattamaan. Kirjanpitäjän taidot olisivat toki kullanarvoiset, jos perustaisi oman seksiyrityksen.

”Astarte tarjoaa todella hoocee-palveluksia, ihailtava rohkea nainen –”

”Mikä on hoocee?”

”Hard corea. Kultaisia suihkua, kaviaaria, pallien kidutusta...”

Herrajumala. Onneksi äiti ei tiennyt, millaista tarinointia kuuntelin.

”Älä näytä niin kauhistuneelta”, Kaarle nauroi. ”Tuollainen ei ole mun juttuni, pidän enemmän sellasesta kevyestä, hellästä alistamisesta, jos näin voi sanoa. Mutta jos tykkää siitä, että pallit sidotaan narulla tiukaksi paketiksi niin mikäs siinä.”

Huh. Nappasin käteeni kortin, joka mainosti jekkushotteja ja leyhyttelin kasvojani.

”Hieno homma tietysti, että tollasia palveluita saa edes ostamalla, jollei oma rouva suostu”, Kaarle jatkoi.

”Sunko ei suostu?”

Kaarle katsoi minuun vähän surullisena. ”Juu ei. Mun pitää kotona olla perinteinen jörri, joka vaihtaa sulakkeet ja talvirenkaat. Se varmaan ottaisi samantien eron, jos ehdottaisin, että se sitoo mut tuoliin ja antaa piiskan laulaa.”

Kröhöm, kukapa ei? Silti tuntui kutkuttavalta olla se, joka ei paennut kirkuen paikalta. Aistillinen ja haluttava.

”Mihin sä mua tarvitset?” kysyin.

”Astarte on kuitenkin ammattilainen ja tekee sitä maksusta, vaikka kuulemma aidosti nauttii miesten kiduttamisesta ja kiusaamisesta...”

Monessa tilanteessa se olisikin toki ollut aivan paikallaan, kuten silloin kun Luka murjotti kaksi iltaa laventelin värisen käsilaukkuni hinnan takia.

”Rahasta ei kiikasta”, Kaarle painotti, ”mutta olisi kiva, jos olisi kumppani, jonka kanssa olisi henkisempi yhteys. Jotain yhteistä ikään kuin. Mutta kuitenkin löyhä suhde.”

En minäkään varsinaista suhdetta halunnut, minähän vain pitäisin hauskaa siihen saakka, kunnes Luka palaisi kotiin.

”Mä en aio tehdä sulle virtsaputken tähystystä pervoilumielessä”, sanoin.

”Joo, se klinikkakuvio onkin ihan oma juttunsa, en mä siitä innostu. Mua kiihottaa se, että vastuu otetaan pois, en mä syty kivusta.”

Kävelimme samalle hotellille (vain puoli pulloa, jiihaa!), koodilla sisään ja samantapaiseen huoneeseen, jonne joku oli jättänyt itsestään muistoksi mandariininkuoria pöydälle. Suutelimme polyesteripäiväpeiton päällä, Kaarlen sänki tuntui vallan miehekkäältä, ja innostuin. Kaarle nousi ja irrotti solmionsa, hän nosti salkkunsa lattialta. Jännitys kirpaisi, mutta se ei ollut hermostuttavaa, ei sellaista kuin ennen työpresentaatiota, vaan kuumottavaa! Haluan nussia sua hana kaakossa, Kaarle oli kirjoittanut minulle fesessä, lauseen muistaminen sai varpaatkin kipristelemään. Olin haluttu!

”Aloitetaan nyt tällasilla pikkujutuilla”, Kaarle sanoi ja nosteli salkusta lastan, nahkarannekkeet ja miniruoskan.

”Sulla oli noi koko työpäivän mukana?”

Hän katsoi minuun ilkikurisena. ”Juu, aika kiihottavaa kun käsi sattui päivän mittaan näihin kamoihin ja mielessä kävi, että mitähän se Jenni mulle tekee.”

Nimeni hänen huulillaan sykähdytti. Nousin ja menin koskettelemaan tavaroita. Pöydälle ilmestyi vielä pätkä luonnonnarua ja musta huppu.

”Mun olisi pitänyt laittaa korkkarit ja sukkanauhaliivi”, sanoin ja Kaarle vilkaisi minua nälkäisenä. ”Se olisi ollut coolia.”

Ei kun työn touhuun. Estot karisivat kun näin, miten mies nautti. Halpishotellin vuoteissa ei ollut päätyjä – mielessä kävi, voisiko asiaa kysäistä, jos joskus varaisi huoneen hienommasta hotellista. Kiinnitin nahkarannekkeet klipsuilla toisiinsa, naru riitti nilkkojen sitomiseen vuoteen jalkoihin. Tuntui kuin olisin päässyt ihan toiseen ulottuvuuteen, olin joku toinen, bordellin johtaja joka kosti miehille heidän säälittävät halunsa. Huppu teki Kaarlesta mukavan kasvottoman, pikkuruoska oli koostaan huolimatta tehokas. Kyrpä sojotti kohti kattoa, mutta se ei saisi minulta huomiota ennen kuin olin kiusannut miestä kylliksi. Lasta sai hänen rintakehänsä ihon punoittamaan, suutelin häntä karhean hupun läpi. Vasta pitkän puurtamisen jälkeen asetin kumin paikoilleen ja hyppäsin ratsaille. Oli omituisen kiihottavaa, että hän ei pystynyt liikkumaan, vaikka yritti. Valta oli minulla, mutta se ei kyllä estänyt häntä tulemasta, päinvastoin.

Irrotin kahleet ja Kaarle mutisi nolona: ”Mä tulin ihan liian pian, harmittaa.”

”Mutta sehän oli kivaa, siis jos tykkäsit”, sanoin ja käperryin hänen viereensä. Hän silitti tukkaani ja sanoi: ”Todellakin tykkäsin. Entä sä?”

”Se oli hauskaa! Vapauttavaa.”

”Mun domme on yrittänyt kouluttaa mua niin, etten laukeaisi ennen kuin saan luvan, mutta kun sä olet uusi ja niin hemmetin himottava.”

Kasvojani kuumotti. Kaarle jatkoi: ”Ja fiksu ja hauska.”

Koskahan joku oli kehunut minua niin estoitta? Tuntui kieltämättä makoisalta.

”Mulla olisi mielessä yksi juttu, siis jos haluat vielä tavata?” Kaarle sanoi ja nyökkäsin. Halusin kyllä. ”Ensin sä alistaisit mua”, hän sanoi, ”Kiusaisit ja ottaisit oman nautintosi. Sitten rankaisisin sua rajusti, alkukantaisesti.”

Mahlat hulahtivat heti liikkeelle, ja nännit kovettuivat.

”Sillä lailla saataisiin kumpikin olla molemmissa rooleissa”, Kaarle sanoi.

”Se olisi tosi hauskaa.”

Mielessä käväisi, että miten sopeutuisin taas pelkkään vaniljaan Lukan palatessa, jos menisin liian pitkälle tällä tiellä, mutta työnsin ajatuksen pois. Nyt oli nyt, piti elää hetkessä, mitä enemmän eli tässä hetkessä, sitä paremmin pystyi vastaanottamaan universumin tarjoamaa opastusta, niin sanottiin kaikkialla. Ikävästi mieleen palasi, että Sirje oli joskus kertonut pitävänsä kiitollisuuspäiväkirjaa: joka ilta hän kirjoitti ylös kolme asiaa, joista oli kiitollinen. Meinasin tirskahtaa. 1) panemisesta turvonnut pillu, 2) sain kunnon kankea 3) olen ruoskiva seksikaunotar.

Kaarle katseli hymyillen kasvojani ja suoritti kysymyksen, joka oli pakollinen kaikille juuri paritelleille pareille: ”Mitä sä mietit?”

Hiplasin hänen korvalehteään. ”Mä en olisi ikinä uskonut pystyväni tollaseen.”

”Sä olit todella hyvä ensikertalaiseksi”, Kaarle sanoi. ”Sulla on taipumuksia alalle.”

Purskahdin nauruun. ”Nyt vaan näpyttelen TE-keskukseen hakuun dominan ja katson, missä päin on paikkoja tarjolla.”

Nauroimme yhdessä. Olin aina kuvitellut, että BDSM-tyypit olivat kamalia tiukkapipoja, jotka nauttivat kivusta yhtä totisina kuin Jean-Marie Le Pen kebabista. Olin kuvitellut, ettei alalla ollut yhtään tilaa huumorille, mutta nyt me nauroimme Kaarlen epäonnisille kokemuksille kinkybileissä ja kuminahkaliikkeessä. Vahingosta viisastuneena Kaarle oli ottanut mukaan pikkupullon rommia, joimme suoraan pullosta ja riemu sen kun lisääntyi.

”Oletsä ihan varma, ettei sun vaimosi innostuisi?” kysyin. ”Kai se kuitenkin rakastaa sua?”

”Se rakastaa mun luottokorttiani”, Kaarle sanoi ja huokasi. ”Ja kiihkeä suhde heillä onkin.”

”Oletsä ehdottanut sille mitään?”

”Ei ole tarvinnut. Kun 50 Shades -villitys alkoi, se oli todella vihainen, sitä kuulemma oksettaa kaikki sellainen. Maailmassa on tarpeeksi oikeaa väkivaltaa, miksi sitä pitää leikkiä, sitä rataa. Mä yritin muotoilla noin niin kuin yleisesti, että on eri asia alistaa makkarissa yhteisestä sopimuksesta kuin rampata puistoissa raiskaamassa, mutta ei mennyt jakeluun. Koko 50 Shades -ilmiö kuulemma halventaa naisia.”

”Naisethan sitä lukee? Ja käy katsomassa leffaa?”

Kaarle huiskautti kättään. ”Jos ei ymmärrä, niin ei ymmärrä.” Hän kiepsahti halaamaan minua. ”Upeeta kun sä olet niin... spontaani.”

Rutistin Kaarlea.

Koti oli tyhjä ja pimeä. Tuli ontto olo, olisi pitänyt jättää jokin valo palamaan. Ripustin takin henkarille ja vedin syvään henkeä. Minun oli pakko oppia olemaan yksin. Puhalsin ilman hitaasti ulos ja samassa muistin harjoituksen, jonka Pirkko-Liisa oli meille opettanut. Menin olohuoneeseen ja asetuin lattialle lootusasentoon, kämmenet avoimina kohti kattoa. Suljin silmät ja Pirkko-Liisan ääni sanoi päässäni: Kuvittele eteesi joku, joka on sinulle hyvin tärkeä. Ajattelin tietenkin Lukaa. Nyt kuvittele sen ihmisen paikalle itsesi ja kohdista sama rakkaus itseesi.

Hengitin nenän kautta sisään ja suun kautta ulos, kuten Pirkko-Liisa oli opettanut. Sisäiset voimavarat käyttöön, olet itse tärkein kumppanisi. Talo oli hiljainen, ulkona meni raitiovaunu ohi.

Painoin kämmenet kasvoille. Oli niin ikävä Lukaa.

Jatkis päivittyy joka lauantai.

Lue lisää:

Edellinen osa

Laura Honkasalo on helsinkiläinen kirjailija, jonka uusin romaani Perillä kello kuusi ilmestyi 2015. Hän harrastaa ompelemista, vintagevaatteita ja itäblokin designia.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.