Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Osa 8/8: Netta käy isänsä luona ilmoittamassa äidin mahdollisesta löytymisestä. Isä on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että Netan äiti on kuollut. Yöllä Netta lähtee La Perla -yökerhoon etsimään äitiään. Netta lahjoo baarimikon ja tämä suostuu viemään Netan salaperäisen vip-tilan ovelle. Löytääkö Netta äitinsä?

Elämä on ovien avaamista ja niiden sulkemista. Voin nähdä elämäni sarjana ovia, joita olen avannut. Voin nähdä sen myös suunnattoman paljon suurempana sarjana ovia, jotka olen jättänyt avaamatta. En tiedä, kuka alun perin keksi oven, mutta olen varma siitä, että primitiivisessä yhteisössä ovia ei juuri ollut. Oli vain maisema: lakeus, metsä, savanni, jääkenttä. Ja ihmiset elivät maisemassa. Ja olivat maisemaa.

Kaupungissa eletään ovien ympäröimänä. Arkkitehdit ovat rajanneet tiloja, joihin pääsee kulkemaan vain ovien kautta. Suurin osa tiloista on yksityisiä, joihin pääsy on rajoitettua tai estettyä.

Vaikka kaupunkirakenteeseen suunnitellaan avoimia tiloja, toreja, puistoja ja kauppakeskuksia, on meillä kuitenkin pitkä matka primitiiviseen maisemaan, jossa kaikki olisi avointa. Me haluamme suljettuja tiloja, me haluamme yksityisyyttä, me haluamme oman huoneen, jonka voi tarvittaessa lukita.

Oikeus omaan huoneeseen on yhtä pyhä kuin oikeus omaan ruumiiseen.

Ihminen näkee itsensä yksityisenä tilana, johon pääsyä hänen pitää itse saada valvoa. Hänellä on avaimet omiin lukkoihinsa.

Ehkä pornografisen kuvaston lisääntyminen ja aiemmin perversseinä pidettyjen seksuaalisten käytäntöjen (swinging, voyeurism, cuckoldry, double penetration, threesome, gang bang) yleistyminen on ihmisen primitiivistä kaipuuta aikaan, jolloin ei ollut ovia eikä suljettuja tiloja, aikaan jolloin oma ruumis oli auki maisemalle ja kaikelle sille, mikä maisemaan kuuluu.

Kun seison nyt oven edessä, rautaisen oven edessä, jonka pinnassa on kolhuja ja jonka maalipinta hilseilee, tunnen voimieni ehtyvän ja ajattelen oven avaamisen vaativan maskuliinisen puoleni herättämistä. Kuvittelen oven takana olevan ratkaisu omaan ongelmaani, jopa ratkaisu elämääni.

Laitan käden ovenkahvalle. Se tuntuu kylmältä ja sileältä. Kun painan kättäni alaspäin, tunnen kevyen vasteen. Otan äkkiä käteni pois kahvalta. Menen nojaamaan käytävän seinää vasten ja liu'un hitaasti istumaan lattialle.

En käytä juurikaan lääkkeitä ja olen maltillinen alkoholinkin suhteen. Mutta on hetkiä, jolloin minun on farmakologisin keinoin saatava itseni jaloille. Ja tämä hetki tuntuu juuri sellaiselta. Otan käsilaukusta ripsivärikotelon ja asettelen sen tukevasti pehmeällä keinonahalla verhoiltujen polvieni väliin. Kaadan pienestä minigrip-pussista hieman valkoista jauhetta kotelon päälle. Käteni ovat vakaat. Olen keskittynyt ja rauhallinen. Kaivan lompakosta 50 euron setelin ja luottokortin.

Kokaiini vaikuttaa nopeasti. Tunnen puutumista sieraimissani ja kasvoillani, mutta samalla käytävä ja vieressäni oleva ovi kirkastuvat ja muuttuvat siniharmaudessaan värikylläisemmiksi. Nousen kevyesti jaloilleni. Kuljetan kättäni betoniseinällä, ja äkkiä sen yksitotinen tekstuuri muuttuu moniulotteiseksi ja strukturoiduksi, kuin mikroskoopin suurentamaksi ihoksi.

Kun painan käteni ovenkahvalle, tunnen kehoni jännittyvän ja kuulen sydämeni tiheän sykkeen. Mutta nyt sydämeni ei epäröi. Se ei huuda, että "älä mene", vaan "mene". Ja kehoni jännitys suuntautuu kahvan painamiseen alaspäin.

Ovi aukeaa ja mieleeni tulee baarimikon Dante-sitaatti: "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää." Hengitykseni tihentyy hieman, mutta en aio perääntyä. Huumausaineen aiheuttaman dopamiinimyrskyn vuoksi aivoni tulkitsevat helvetin vapautukseksi jostakin ja toivottomuuden miltei toivottavana.

Minulla on hyvin selkeä tunne siitä, mitä haluan. Tunne on niin kirkas, että se häikäisee ja estää minua arvioimasta haluani ja pohtimasta sen mielekkyyttä. Haluan löytää äitini. Haluan löytää jotain sellaista, jota minulla ei ole koskaan ollut. Haluan löytää sen samalla vimmalla, millä uskossa kilvoittelevat haluavat löytää jumalansa.

Juuri sillä hetkellä en kyseenalaista sitä, että olen etsimässä äitiäni vanhasta satamarakennuksesta, johon on perustettu keinotekoisten ihmisten keinotekoinen yökerhomaailma ja jonka loisteputkilla valaistujen kylmien käytävien päästä löytyi ovi, jonka takana äitini pitäisi olla.

Minua ei tunnu häiritsevän se, että lapsena kuvittelin äitini kadonneen tyystin toisenlaiseen maailmaan, pehmeämpään, lämpimämpään ja romanttisempaan. Ajattelin, että äidillä on jokin romanttinen tehtävä, nälänhädän poistaminen tai maailman pelastaminen. Ja tämän tehtävän suoritettuaan hän palaisi minun luokseni.

Minun sankarillinen äitini. Minun jumalainen äitini.

Minä en erota toimintani pakkomielteisyyttä. Etsin jumalani vaikka helvetistä.

Olen hämärässä tilassa, ja aivoissani on toksiinien aiheuttamaa keinotekoista kirkkautta.

Ensimmäinen asia, minkä näen, on rytmikkäästi pyörivä musta tupsu. Se pyörii, pyörii, pyörii. Se sumentaa hetkeksi kaiken muun ympärillään olevan. Tuijotan hypnoottisesti pyörivää tupsua ja ojennan kättäni eteenpäin. Näen huolellisesti lakattujen kynsieni valkoiset kärjet ja näen kuinka ne ryhtyvät seuraamaan pyörivää liikettä. Tuntuu kuin yrittäisin tarttua johonkin mystiseen olemisen pyörään, kiertoliikkeeseen, josta koko maailmankaikkeus muodostuu.

Sitten huomaan, että vinhasti pyörivä tupsu onkin kiinni hopeisena kimaltelevassa tasselissa. Ja tämä tasseli on puolestaan kiinni naisen rinnassa, joka pehmeän rytmikkäästi sykkii ja pyörii, paisuu, kutistuu. Ja tämän rinnan vieressä on toinen rinta ja toinen tasseli ja toinen tupsu, joka pyörii, pyörii, pyörii…

Punaisella sametilla verhoillun korokkeen päällä liikehtii pin-up -diiva mustassa vyötärökorsetissaan, sukkanauhoissaan, satiinikäsineissään ja tilpehööreissään. Hänen vartalonsa liike on eleetöntä. Näyttää siltä kuin hänen korkokenkänsä olisi naulattu alustaan, polvet joustavat rytmikkäästi, lantio keinuu muutaman millin verran puolelta toiselle, olkapäät tekevät pientä pumppaavaa liikettä, mutta nännejä peittävien tasselien tupsut pyörivät kiivaasti ja tuovat mieleen tiedemuseon visuaalisia illuusioita esittelevät kojeet.

Kun saan katseeni irti tanssijan mustista korkkiruuvikiharoista ja kirsikanpunaisesta suusta, alan hahmottaa tilaa, johon olen astunut.

Musiikki: Rihanna, We found love.

Valaistus: hämärä, punertava.

Kalustus: muhkeita sohvia ja nojatuoleja.

Rekvisiitta: gootti-kitsch.

En ole koskaan ymmärtänyt julkista alastomuutta. Eikä tämä ymmärryksen puute johdu suvaitsemattomuudesta tai kainoudesta. Minä en vain ymmärrä sitä. Ja nyt kun katselen ympärilleni, näen alastomia ja puolialastomia ihmisiä seisoskelemassa drinkkilasi kädessä, lihavia miehiä stringeissään, laihoja ja luisevia ukkoja, joiden pakarat riippuvat kuin vanhan naisen posket, seksikkäitä naisia, vähemmän seksikkäitä naisia, laihoja, läskejä, lyhytkasvuisia. Näkymän groteskiutta lisää se, että yksi on pukeutunut pupuasuun, toinen pelkkään stetsoniin ja kolmas S/M -kitschiin, lateksiin, hörhelöihin, kaulapantaan ja kasvot peittävään nahkapäähineeseen.

Minusta näyttää siltä kuin ihmiset puhuisivat, mutta en ole varma. Jonkinlaista poreilua ihmisten välillä tapahtuu, ehkä se on keskustelua, ehkä vain pidäteltyä kiimaa. Jotenkin minusta tuntuu kuin kaikki tämä alastomuus olisi niin tiheää, että sen läpi ei näe, että tämä paljaus on kuin kangas, joka peittää kaiken, ihmisen, persoonan, yksilön.

Sivusilmällä näen, että yhdellä sohvalla harrastetaan seksiä. Nainen tyydyttää kädellään miestä, joka istuu jalat harallaan ja siemailee välinpitämättömästi viiniä. Äkkiä sohvan takaa ilmestyy toisen miehen kasvot. Hän katsoo toimitusta hetken, saa naiselta läpsäisyn otsaansa ja vetäytyy taas sohvan taakse piiloon.

En osaa kuvitella, keitä nämä ihmiset ovat. He ovat kätkeytyneet alastomuuteensa ja tähän aikuisten irvokkaaseen näytelmään. Ehkä heillä on toinen elämä, pankkiireina, meklareina, asianajajina, mutta minun on hyvin vaikea kuvitella sitä. Minusta tuntuu kuin he kuuluisivat tähän tilaan ja että tämä tila leijuisi avaruudessa, todellisen maailman ulkopuolella.

Mies ilmestyy eteeni täysin äänettömästi. Hän on lähes kaksimetrinen. Muistuttaa teurastajaa. Hänellä on karvainen rinta ja nänneissä lävistykset. Hänen kasvonsa ovat miehekkäät, mutta katseessa on jäätävyyttä.

– Olet uusi täällä, mies sanoo.

– Entä sitten. En aio tehdä tänne pesää, sanon töykeästi. 

Mies päästää suustaan jonkin naurua muistuttavan äännähdyksen. Yritän mielessäni pukea miehelle vaatteet päälle pystyäkseni arvioimaan, kuka hän oikein on. Mieleeni tulee, että hän olisi jonkin rakennusfirman pomo tai laivanvarustaja, ehkä rikas taiteilija. Koska hänen partansa on siististi muotoiltu ja hiuksissa on tyylikäs ja konservatiivinen leikkaus, suljen pois ajatuksen taiteilijasta. Hän ei ole tarpeeksi boheemi ollakseen perverssi kuvanveistäjä tai muotilehden huippupalkkainen valokuvaaja.

Hänen katseessaan on johtavassa asemassa olevan miehen määrätietoisuutta ja kovuutta.

Kun kysyn miehen nimeä, hän mulkaisee minua ärtyneesti.

– Kutsu minua Devilleksi.

– Mikä nimi se on olevinaan? hymähdän.

– Cadillac Coupe DeVille, 1959. Iso auto. Iso kone: 7,4 litraa.

– Ja sinäkö olet myös iso kone?

– Siinä osuit naulan kantaan, mies murahtaa ja alkaa puhua korostetun maskuliinisesti: – Iso mies, isot vehkeet. Paljon hevosvoimia. Paljon vääntöä, kiihtyvyyttä, kestävyyttä.

Alan nauraa. Olen vielä sen verran kokkelipäissäni, että en osaa varoa käyttäytymistäni.

– Voi helvetti, keitä te oikein olette? saan lopulta kysyttyä. 

– Kekkuloitte täällä kokkalakit päässä ja kikkelit paljaina. Helvetti. Isoja lapsia Hannibal Lecter -naamioissa ja pupupuvuissa.

Miehen posket värähtävät, kun hän puristaa hampaansa yhteen. Sillä hetkellä ymmärrän, että mies yrittää parhaansa mukaan tukahduttaa aggressioitaan. 

Väkivaltaa voi hallita. Se on kuin tulta. Sitä voi pitää pienellä liekillä, mutta jos se roihahtaa, se roihahtaa aina ennustetta rajummin. Se on itseään ruokkiva voima. 

Deville-mies joutuu käymään sisäisen taistelun estääkseen itseään lyömästä minua. Yritän ohittaa miehen, mutta hän tarttuu käsivarteeni.

– Me olemme yöihmisiä, mies sanoo. – Niin kuin sinäkin.

Mies käyttää termiä, jonka olen varannut itselleni ja ehkä niille valituille, joita en ole vielä onnistunut kohtaamaan. Minä olen yö­ihminen, ajattelen. Nämä täällä ovat sätkynukkeja surkeassa pornografisessa farssissa, pelkureita, jotka avaavat ovensa suljettujen ovien takana, vip-kuonaa.

Mies puristaa käsivarttani ja vetää minua lähemmäs itseään.

– Irrota, kivahdan. – Minä en halua osallistua teidän perversseihin leikkeihin. Olen täällä vain siksi, että haluan löytää äitini.

– Äiti-fiksaatio on yleisempää miehillä, mies sanoo.

– Haista paska! huudan. – Minulla ei ole fiksaatioita eikä fetissejä. Eikä etenkään karvafetissiä, joten sinun tsäänssisi ovat ohuet.

Tartun miestä rintakarvoista ja nykäisen.

Mies ulvahtaa tuskasta. Hänen silmiinsä kihoaa kyyneleitä. Mutta kyyneleiden takana voihkii hekumasta värisevä katse, joka ahmii kivun tuottaman nautinnon aiheuttamia visuaalisia harhoja.

– Mmh, minä pidän sinusta pikku huora, mies ulisee. – Sinussa on temperamenttia, sähäkkyyttä. Mmhh.

– Minä en pidä sinusta senkin iso karvainen paska, ärähdän.

– Tule isin syliin, pikku lutka, mies läähättää. – Jos olet oikein tuhma, voin viedä sinut äitisi luokse. 

Yhtäkkiä mies nostaa minut syliinsä. Hän tekee sen niin kevyesti ja sulavasti, että en aluksi ymmärrä reagoida siihen mitenkään. Hänen toinen kätensä on polvitaipeissani ja toinen käsi hartioitteni ympä­rillä. Pääni nojaa hänen pullistelevaa hauistaan vasten. Tunnen nenässäni miehen hajun, niin voimakkaan ja etovan, että minun tekisi mieli oksentaa. Voin miltei nähdä, kuinka hänen ihostaan ja hikirauhasistaan pöllähtelee  feromoneja.

Paraskin tuoksu muuttuu puistattavaksi, jos sitä on liikaa. Ja miehen tuoksu ei ole paras tuoksu. Se on kuin halpaa liuotinta, josta voi nauttia vain laimennettuna.

– Päästä minut irti! huudan.

Mies kävelee eteenpäin. Minä rimpuilen ja huudan ja sadattelen. Kynsin hänen ihoaan ja yritän purra hänen olkavarttaan. Näen ympärillämme alastomia hahmoja. Näen lateksibatmaneja ja kokardeja. Näen lävistyksiä ja korsettien luita, suuria koko selän täyttäviä tatuointeja, nänniketjuja ja käsirautoja. Mutta en näe yhtään ainutta katsetta, joka suuntautuisi minuun, en edes myötätunnosta värähtävää niskaa. Vain rivin lateksiin verhoiltua välinpitämättömyyttä.

Kun mies avaa oven ja heittää minut mustaksi maalatun huoneen lattialle, tajuan kaksi asiaa:

1. Mitä enemmän rimpuilen ja aiheutan kipua miehelle, sitä enemmän hän kiihottuu.

2. Ihmiset olettavat, että osallistun sadomasokistiseen roolileikkiin.

Kuulen kuinka ovi kolahtaa kiinni. Taas yksi ovi. Tällä kertaa sellainen, jonka kautta en olisi halunnut kulkea. 

Mustan huoneen sivuseinällä on kolme kahden kynttilän lampettia. Kynttilöiden valo saa huoneen sykkimään. Tuntuu kuin olisin jonkin eläimen sisällä. Seinässä ja katossa on koukkuja ja renkaita. Huoneen nurkassa on sateenvarjoteline, jossa ei suinkaan ole sateenvarjoja vaan piiskoja ja ruoskia.

Päivisin nämä luomakunnan kruunut valitsevat golfbägistään draiverin, putterin tai rautaseiskan, öisin he pohtivat lyödäkö ensimmäinen lyönti kumiwhipperillä vai nahkafloggerilla.

Vieressäni lattialla on jonkinlainen lava, jonka käyttötarkoitusta en uskalla edes arvailla.

Yritän kammeta itseni pystyyn, mutta karvamies tuuppaa minut jalallaan kumoon.

– Riisu mekkosi, surkea pikku lutka, mies kivahtaa ja syöksähtää huoneen nurkkaan valitsemaan ruoskaa.

– Hei kuule, kaveri, sanon. – Minä en halua olla tässä leikissä mukana. Tämä ei ole minun juttuni. Pitääkö minun sanoa joku turvasana tai taputtaa tatamia? Onko teillä joku turvasana teillä nahkatyypeillä? Mikä se on? Onko se 'irti'? Niin kuin koirilla?

Mies ottaa telineestä ruoskan, jossa roikkuu pitkiä nahkaremmejä. Hän pujottaa kätensä rannelenkkiin ja astuu minua kohti.

– Irti! huudan niin kovaa kuin pystyn. – Irti!

– Väärä turvasana, mies sihahtaa ja virnistää pirullisesti.

Korvani rekisteröivät ruoskan remmien viuhunnan, kun ne viipaloivat kynttilöiden valaisemaa ilmaa. Isku osuu käsivarteeni. Ensimmäinen tunteeni on hämmennys, koska en tunne kipua, vaikka näen remmien uppoavan käsivarteni ihoon. Mutta tämä hämmennys kestää vain mikrosekunnin. Äkkiä kipu leviää kipinöivänä aaltona läpi koko kehoni. Haukon henkeäni ja kellahdan mahalleni. Seuraava isku osuu hartioiden väliin.

Jokin osa minussa haluaisi alistua miehen lyönneille, mutta kun ajattelen hänen hajuaan, hänen ällöttävää miehistä lemahdustaan, päätän taistella vastaan.

– Odota, paskaläjä, huohotan. 

– Minä riisun mekkoni.

– No niin pikkutussu, kohta saat isän kädestä.

Vääntäydyn konttausasentoon ja siitä istumaan. Mies vie ruoskan telineeseen ja ryhtyy valitsemaan itselleen uutta asetta. Kynttilät lepattavat. Messinkisten lampettien kristallikoristeet välkehtivät kuin kyyneleet. Olen lähellä lamaantumista, mutta en halua luovuttaa. Olen riisuvinani mekkoa, mutta samalla rekisteröin ympäristöä. Lattialla on teräksiset käsiraudat. Konttaan niiden luokse. Tartun kiinni rautojen toisesta lenksusta ja hivutan itseni jaloilleni.

Huomaan, että mies on valinnut ruoskansa. Hän alkaa kääntyä minua kohti. Otan muutaman nopean askelen ja heilautan kättäni laajassa kaaressa kohti hänen kasvojaan. Käsiraudat iskeytyvät miehen silmäkulmaan. Mies putoaa polvilleen. Hänen silmäkulmastaan alkaa vuotaa verta.

– Ei kasvoihin, mies ulisee ja nostaa käden silmälleen.

Painan oikean käden sormeni miehen nenän ympärille ja puristan niin kovaa, että kynteni uppoavat hänen ihoonsa.

– Älä tee jälkiä naamaani, kuulitko, ole niin kiltti?

Miehisen miehen vaikerrus käy sydämeeni ja mietin hetken, pitäisikö minun päästää hänet pinteestä. Päätän kuitenkin pitää miehen otteessani.

– Nyt minä sanelen säännöt, kuulitko. Jos yrität jotain, niin puristan niin lujaa, että nenäsi irtoaa tyvestä kuin kypsä sieni.

– Älä pilaa naamaani, mies uikuttaa. – Minun pitää olla töissä maanantaina. Ja mitä minä sanon vaimolleni?

– Sano vaikka, että sait rautavitosen lärviisi!

Katson miehen kasvoja. Hänen kyynelkanavansa puskevat suolaista ja kimaltelevaa nestettä poskipäille. Hänen toinen silmänsä on turpoamassa umpeen. Hän ei haise enää miehelle vaan pikkupojalle. Hän on alistunut. Alistettu.

– Kerro, missä on äitini, niin säästän nenäsi.

– Äitisi? mies hämmästelee. – Tarkoitatko Margitia?

– Tarkoitan, sanon ja tunnen sydämeni hypähtävän solisluitteni väliin. – Mistä sinä tiedät äitini nimen?

– Hän on meidän kaikkien äiti, mies ähisee nasaalilla äänellä. – Me jumaloimme Margitia. Me yöihmiset.

– Mistä minä löydän hänet? sanon ja painotan sanojani puristamalla hänen nenäänsä.

– Hellitä jo, mies honottaa. – Sattuu niin helvetisti.

– Minä luulin, että sinä saat tällaisesta kiksit, sanon ja höllennän otettani. – No, missä hän on?

– Baaritiskin vieressä on musta plyysiverho. Kurkista sen taakse. Siellä on valtiattaren kammio.

Irrotan otteeni miehen nenästä ja tuuppaan hänet kumoon. Etsin lattialta käsilaukkuni, otan sieltä nenäliinan ja ojennan sen miehelle. Hän katsoo minua – nöyrtyneenä – ja painaa nenäliinan silmäkulmalleen. Hänen nenänpielessä on syvät kynnenjäljet.

– Meillä olisi voinut olla mukavaa yhdessä, mies sanoo hiljaa.

Näen kuinka pieni kipinä syttyy hänen silmäänsä, kun hän etsii katseestani pientä symbolista kädenojennusta.

– Ei olisi, sanon. – Minä en pidä kivusta. Enkä väkivallasta. Minulla on oma turvasanani. Se on 'rakkaus'. Seksi ilman rakkautta on tympeää.

Käännyn ympäri ja kävelen ulos huoneesta. Suljen oven perässäni. En näe ihmisiä ympärilläni, mutta vaistoan heidän läsnäolonsa, vaistoan PVC-naamarit ja kalukukkarot, vaistoan lävistetyt ruumiinosat, suukapulat ja anustulpat, vaistoan koko pimeän turmeluksen, joka sykkii ympärilläni, tämän oudon kasvaimen, joka on levinnyt siistin elämänmuotomme alle voitontahtoisena ja uhmakkaana.

Kävelen kohti mustaa plyysiverhoa, jonka helman ripsut taittuvat lattialle kuin nälkäiset sormet.

Ajattelen rakkautta, johon niin mielelläni turvaan. Ajattelen miestäni ja poikaani, jotka nukkuvat toisessa maailmassa. Ajattelen Villeä, joka johdatti minut tänne, ja DeVilleä, joka ruoski minua. Ajattelen enkeleitä ja paholaisia ja sitä, kuinka rakkaus helposti murenee suurten kuvitelmien ja suurten käsitteiden alle, hyvän ja pahan alle, toiveiden ja ihanteiden alle. Vaikka kaikki on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista: ihminen tarvitsee toista ihmistä, pikkuisen lempeyttä, huolenpitoa, hellyyttä, hyväksyntää.

Miten vaikeaa on elää pikkuisesti rakkaudessa! Miten vaikeaa on pitää asiat konkreettisina, kosketeltavina.

Tunnen äkkiä niin suurta kaipausta, että se saa minut miltei voimaan pahoin. Tartun kädellä pehmeään verhoon. Seison paikoillani huultani purren. Puren niin kauan, kunnes tunnen veren maun suussani. Verho on lämmin ja pehmeä. Painan kasvoni sitä vasten ja suljen silmäni. Tuntuu kuin kaikki tuskani, kaikki pelkoni, kaikki vihantunteeni ja kaipaukseni, koko elämisen ahdinkoni olisi tuossa verhossa, tuossa pehmeässä mustassa verhossa, joka ei heijasta valoa eikä luo valoa. Joka on raja tästä maailmasta toiseen maailmaan.

Raja jonka yli me kaikki astumme, lopulta.

Irrotan käteni verhosta ja avaan silmäni. Otan käsilaukkuni sivulokerosta vanhan valokuvan. Kuva esittää nuorta naista, joka istuu terassilla, viiniköynnösten katveessa. Kuva on otettu Biarritzissa vuonna 1979. Nainen tuntuu katsovan kuvaajan lävitse, minun lävitseni ja maailman lävitse. Naisen nimi on Margit.

Revin kuvan pieniksi palasiksi. Katson kuinka palaset leijuvat ilmassa, levittäytyvät, räpyttelevät – kuin pienet linnut tai enkelit.

Minulla ei ole äitiä. Minun on hyväksyttävä se asia. Ja minä haluan kuolla niin kuin synnyin: avaamatta ovea, hartiat karmeja natisuttaen, kallon luiden antaen periksi. Haluan syntyä kuolemaan. Syntyä tästä elämästä, joka on äitini.

Käännän selkäni. Kävelen ohi tasseleiden, joiden vinhasti pyörivät tupsut ovat kuin energiakeskuksia, näkyviksi muuttuneita chakroja, jotka pyörivät, pyörivät, pyörivät…

Avaan rautaoven. Suljen rautaoven. Kävelen pitkin käytäviä. Menen yökerhon läpi suorinta tietä narikalle. Burleskikaunotar ojentaa minulle nahkatakkini. Avaan hissin oven. Suljen hissin oven. En jaksa lukea yhtään ainutta törkykirjoitusta hissin seinästä. En halua ottaa osaa loft-asunnossa asuvan visual designerin sisustuskonseptiin. En halua ottaa osaa.

Ulkona kaljupäinen portsari heittää minuun myrkyllisen katseen.

– Googlasin sen Oliver Hardyn, portsari huikkaa. – Se ei ollut mikään pornostara, vaan jumalauta joku Paksukainen. Väitätkö sinä minua lihavaksi?

– Et olisi googlannut, sanon. 

– Tieto lisää tuskaa. Ja rehellisesti sanottuna, jos minun pitäisi valita jonkun pornoapinan ja lihavan koomikon välillä, valitsisin lihavan koomikon.

– Tarkoittaako tuo, että minulla olisi tsäänssit? Edes pikaiseen?

– Sori, nyt ei käynyt flaksi, vastaan. – Mutta tilaapa minulle taksi. 

– Olen saanut kehuja naisilta, hyviä arvosanoja, portsari maanittelee. – Minulla on sixpäkki. Rasvaprosentti huitelee viiden ja kymmenen välillä.

– En minä väittänyt sinua lihavaksi, jos helpottaa, huokaisen. 

– Takkisi on liian pieni, niin kuin Paksukaisella. Ja nyt, please, ole hiljaa.

Seison sillalla. Seison sillä samalla sillalla, jossa muutama yö sitten tapasin Villen. Kello on 4.15. Nojaan sillan kaidetta vasten. Vesi on mustaa, ja valonheijastukset sen pinnalla ovat kuin kimaltelevia paljetteja. Pengerrettyä rantaviivaa vartioivat lyhtypylväät kellertävissä valomekoissaan. Kun siristän silmiäni, yöllinen kaupunki muuttuu välähteleväksi ja tuikkivaksi kupoliksi, jonka alla miljoona pelokasta ihmistä yrittää unohtaa universumin pimeyden ja omat pimeytensä.

Painan käteni sillan graniittikaidetta vasten ja punnerran itseni istumaan sen päälle. Sitten nostan jalat ylös ja kohoan varovasti seisomaan. Suljen silmäni ja muistelen Villen tarinaa jostain ystävästään, joka oli hypännyt sillalta alas ja melkein hukkunut. Hän oli juuttunut jaloistaan kiinni mutapohjaan ja nähnyt ympärillään vaikertavia olentoja.

En halua hypätä sillalta veteen. Haluan vain kokea sen tunteen, mitä on seistä reunalla, sentin päässä kuilusta. Olen menettänyt äitini. Ja olen menettänyt myös kuvitelman äidistä. Olen antanut sen mennä. Olen ollut loppujen äärellä. Nyt haluan vain nähdä, vetääkö kuolema minua puoleensa. Ottaako se minut, jos ojennan itseni kuin tarjottimella.

Olen kuulevinani ääniä jostain syvältä. Vaikerrusta vai naurua? Ihmisiä on hypännyt tästä sillalta alas. He ovat uponneet vyötäisiään myöten saveen. Heitä on ehkä kokonainen yhteisö tuolla pinnan alla, kadonneiksi julistettuja ihmisiä, kadotettuja, unohdettuja. Vesi virtaa heidän levähiuksien lävitse, kun he tanssivat virran tahtiin ja vaikertavat kohtaloaan, lohduttomina, täynnä surua, ikuiseen ikävään ja kaipaukseen tuomittuina, ikuiseen pimeyteen astuneina.

Maailma kallistuu. En avaa silmiäni. En tee mitään. Ehkä kaupunki haluaa kipata minut kuin jätteen pois valomaailmastaan.

Tunnen kuinka reisiini tartutaan. Huimaus lakkaa. Kuulen äänen.

– Notte, tule alas.

Avaan silmäni ja käännyn. Hyppään Villen syliin. Painan suuni hänen huulilleen. Etsin hänen kielensä omalla kielelläni. Tunnen kihelmöintiä varpaista hiusrajaan saakka. Jos minä olin hetki sitten kaupungissa, niin nyt sitä kaupunkia ei ole. Se on rapautunut ympäriltämme, yhtäkkinen eroosio on syönyt sen, vienyt valot, rakennukset, kadut ja autot, kaiken. On vain suudelma, joka kulkee geologisten kerrostumien lävitse aina maan sulaan ytimeen asti.

Kun lopulta irrottaudun Villestä, tuntuu siltä kuin hän olisi osittain jäänyt sisääni.

Villellä on yllään iso valkea pellavapusakka. Hänen toinen olkapäänsä on luiskahtanut kaula-aukosta. Hänen kaulansa on puhdas, valkoinen ja sileä.

– Et kai aikonut hypätä veteen? Ville kysyy.

– En, sanon.

– Notte, muistatko, kun kerroin sinulle siitä ystävästäni, joka hyppäsi tästä sillalta alas?

– Muistan.

– Se ei oikeastaan ollut ystäväni, Ville kuiskaa. – Se olin minä. Minä hyppäsin. Minä upposin mutaan. Minä näin ne aaveet siellä pohjassa. Ja minä jäin sinne.

Ville irrottaa otteensa minusta. Hän painaa kätensä poskilleni. Hän kallistaa hieman päätään. Näyttää siltä kuin hän kohoaisi muutaman sentin ilmaan.

– Sinä et tainnut nähdä äitiäsi, Ville toteaa.

– Miten olisin voinut nähdä jotain sellaista, jota ei ole.

Ville siirtää sormen huulilleni. Hänen kosketuksensa on kevyt ja lempeä.

– Sinun pitää elää elämääsi, Ville sanoo.

– Minä en aina tiedä, mitä se on, se eläminen.

– Se on yksinkertaista, Ville vastaa. – Sinä tunnet sen, sinä vaistoat sen. Sinä otat poikasi syliin. Sinä keinutat häntä. Ja sinä kuulet, kuinka hän kutsuu sinua äidikseen. Siinä sanassa on rakkautta, niin paljon rakkautta. Niin yksinkertaista se on. Elät sen ajan, mikä sinulle on suotu. Ja rakastat.

Tämän sanottuaan Ville kääntyy. Hän avaa oven ja astuu siitä sisään. Ja kun ovi sulkeutuu, on kaupunki taas paikallaan. Tiet ovat mustia, varjot ovat mustia, kujat ovat mustia, mutta kaiken yllä helisee kaupungin kiihkeä välke. Taksit kuljettavat ihmisiä keinotekoisista nautinnoista keinotekoiseen uneen.

– Äiti, äiti.

Herään Matiaksen ääneen. Nousen kyynärpäitteni varaan. Vilkaisen ympärilleni. Tapio on jo noussut sängystä. Matias nykii peittoa päältäni. Hän puhkuu innosta. Sitten hän näkee käteni ja vakavoituu.

– Äiti, mitä sinulle on sattunut?

Vilkaisen käsivarttani ja huomaan, että siinä on viisi punaista juovaa.

– Ei mitään, kultaseni, sanon. 

– Ne ovat vain painautumia. Lakana on ollut rutussa allani.

Nousen vuoteelta ja vedän aamutakin päälleni. Matias roikkuu kädessäni.

– Äiti, arvaa mitä me löysimme isän kanssa piharakennuksesta?

Putoan takaisin sängylle. En saa henkeä.

– Äiti, mikä sinulle tuli?

Suljen silmäni ja nieleskelen.

– Nousin liian nopeasti. Alkoi huipata.

– Äiti, tule nyt katsomaan. Se on pihalla. Tule, tule!

Hoipertelen Matiaksen perässä eteiseen. Laitan crocsit jalkaani ja astun kirkkaaseen syysaamuun.

Tapio seisoo pihalla ja tutkii kaukoputkea. Hänellä on kädessään mikrokuituliina. Hän painaa silmänsä okulaarille ja vääntelee kaukoputken säätimiä. Hän huomaa minut ja hymyilee. Hän näyttää pikkupojalta. Hän näyttää Matiakselta, jolla vain sattuu olemaan ison miehen ruumis. Hänellä on samaa paloa ja poltetta silmissään.

Kiiruhdan Tapion luokse.

– Miten te pääsitte piharakennukseen? Eikö se ollut lukossa?

– Joku oli unohtanut avaimen lukkoon.

– Et kai vienyt poikaa sinne, siellä on hometta?

Tapio huitaisee kättään: – Äh, älä ole neuroottinen.

Kipaisen juoksujalkaa piharakennukselle. Ovi on auki. Etsin katseellani makuupussia, mutta en löydä sitä. Näen vain oman varjoni lattialla keskellä kirkasta valosuunnikasta. Varjo liikkuu samalla kun nostan kädet silmilleni. Sitten kaikki on varjoa. Painan silmiäni. Pimeys alkaa säkenöidä ja välkkyä. Yritän itkeä, vaikka en oikein tiedä miksi. Pudotan käteni alas ja käännyn. 

Kävelen hitain mutta vakain askelin valoa kohti. Matias juoksee luokseni ja nykii minua aamutakin helmasta. Nostan hänet syliini.

– Isä sanoi, että jos yöllä on kirkasta, voimme katsoa tähtiä ja planeettoja, Matias hihkuu.

Nyökkään ja silitän kädelläni Matiaksen hiuksia.

– Isä sanoi, että kaukoputkella näkee Saturnuksen renkaat ja Jupiterin kuut, Matias intoilee. 

– Näkeeköhän sillä avaruusolentoja? Sellaisia vihreitä, joilla on kärsä. Näkeekö sillä enkeleitä?

Puristan Matiasta itseäni vasten. Yksinäinen koivunlehti pyörii ilmassa. Suljen silmäni ja nyt näen sen selvästi ja kirkkaasti:

Aion olla tässä maailmassa ja elää tämän elämäni. Aion rakastaa.

LOPPU.

Seuraavaksi alkaa Tuija Lehtisen tekemä jatkis. Julkaisemme ensimmäisen osan nettisivuillamme 8.11.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.