Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Osa 7/8: Netta menee yöllä tapaamaan Villeä piharakennukseen. Ville kertoo löytäneensä varastohuoneen romujen seasta kuvan Netan kadonneesta äidistä. Hän väittää tietävänsä, missä tämä on. Netta lähtee etsimään äitiään.

Kun Monica ilmestyi meille, päätin, että en ikinä mene naimisiin. Olin 12-vuotias, ja kuukautiseni olivat juuri alkaneet. Siihen saakka olin elänyt isän kanssa kahdestaan. Isän ja minun suhde oli ollut etäinen mutta kunnioittava. Kun Monica saapui kotiimme, opeteltu hymy huulillaan, ryhdikkäänä kuin valotolppa ja vieläpä kantaen litteässä urheilijanmasussaan tulevaa sisarpuoltani, suhteeni isään muuttui vain etäiseksi. Kunnioitusta isää kohtaan ei enää ollut, ja tämän kunnioituksen uudelleen löytäminen aikuisiällä on ollut hyvin vaikeaa.

Monican ilmestymiseen saakka olin tuntenut hiljaista toveruutta isääni kohtaan. Olin antanut anteeksi hänen etäisyytensä, hänen pitkät poissaolonsa, hänen kykenemättömyytensä isälliseen hellyyteen, koska meillä oli yhteinen tragedia: minun äitini katoaminen ja hänen vaimonsa katoaminen. Monican myötä minä jäin ainoaksi tragedian kantajaksi. Olin menettänyt isäni toverina – ihmisenä, joka kätkee sydämeensä saman salaisuuden kuin minä, saman tuskan ja tyhjyyden.

Tyhjyyden, josta emme koskaan puhuneet, mutta joka puhui meissä. Niin ainakin kuvittelin.

Kun astun graniittiportaita ylöspäin vanhaan jugendtyyliseen kotitaloomme, mieleeni tulvehtii muistoja lapsuudesta. Vaikka portaat ovat edelleen suuret ja jykevät, tuntuivat ne viisivuotiaasta vielä suuremmilta, ja piha geometrisine istutuksineen tuntui silloin jatkuvan maailman ääriin saakka.

Teinivuosina, kiitos Monican, kutistui piha ahdistavaksi sumpuksi, josta halusin äkkiä pois. Vaikka pihalla olisi voinut pelata golfia, muuttui se silmissäni yläluokkaisen mahtailun  teennäiseksi näyttämöksi, surkean ahdasmieliseksi ja yksioikoiseksi vankilaksi.

Ja siltä se tuntuu edelleenkin, vaikka teini-ikäinen aggressiivisuuteni pihaa ja koko lapsuudenkotiani kohtaan on jo aikapäivää sitten laantunut. Ja vaikka olenkin mennyt naimisiin varhaisteininä itselleni antamani lupauksen vastaisesti.

Auli avaa oven. Hän ottaa minut isoon syliinsä ja suutelee molempia poskiani. Auli on ollut isäni taloudenhoitajana koko ikäni. Hän tuli taloon parikymppisenä tyttönä kaksi vuotta ennen syntymääni.

Auli ei ollut minulle äidin korvike vaan pikemminkin ystävä. Kikatimme ja supatimme yhdessä. Hän opetti minulle, miten ranskalainen letti tehdään, kuinka lakataan kynnet ja miten valitaan oikea luomiväri. Hän kertoi minulle miehistä ja seksistä. Mutta hän myös pelasi kanssani korttia, kuunteli murheitani ja tarjosi olkapäänsä, kun äidin kaipuu purkautui ulos minusta itkuna ja itsesäälinä.

Hän on myös ainoa ihminen, joka tietää, että valvon öisin.

– Netta, Auli sanoo ja siirtää minut etäämmälle itsestään yhä pitäen hartioistani kiinni.

Hän kallistaa päätään ja siristää silmiään. Hänen katseensa on hyväntahtoinen ja lämmin.

– Siitä on varmaan kuukausi, kun viimeksi kävit täällä, Auli sanoo. – Sinun pitää käydä useammin. Ja tuoda se pikku koululaisesi tänne. Miten Matiaksen koulu on muuten alkanut?

– Hienosti, vastaan. – Hän on saanut kellon ja lukujärjestyksen. Hän on pelottavasti luisumassa kohti aikataulutettua elämää.

Auli huokaisee.

– Joskus tuntuu, että elämme kellolle. Mutta minkäs teet? Nuorena tuntuu, että on kiire koko ajan jonnekin. Nelikymppisenä sitä haluaisi jarrutella ajan kulua. Kuusikymppisenä, no, mitä väliä.

– Onko sinusta tullut pessimisti?

– Mietipä tätä, Netta. Monien mielestä elämä on tosi pitkästyttävää, arki on aina samanlaista, päivät puuduttavia. Mistä se johtuu, että tämän pitkäveteisyyden vallitessa aika hypähtää niin nopeasti eteenpäin? Tänään olet kolmekymppinen ja huomenna kuusikymppinen. Tapahtuiko sinulle jotain siinä välissä?

– Ehkä sinun pitäisi jäädä jo eläkkeelle, sanon naureskellen.

– Voi, silloinhan se pitkäveteisyys vasta alkaakin. Tuskin ehdin aivastaa, kun olen jo haudassa. Tylsyys kiihdyttää ajankulua, koska ei ole muistojen kiintopisteitä vaan pelkkää harmaata latteutta. Sinulla riittää sitä touhua siellä kotona, kun on pieni lapsikin?

Minun tekisi mieli kertoa Aulille, että sain viime yönä kuulla ihmeellisen asian äidistäni. Villen mukaan äitini on elossa. Hän oli nähnyt äitini erään salaperäisen seuran yksityistilaisuudessa. Paljon enempää Ville ei kertonut, mutta hän antoi minulle osoitteen, josta voisin kysellä äitiäni.

Haluan kuitenkin ensin kertoa asiasta isälleni. Sisälläni on sellainen lapsenomainen tunne, että isä haluaisi kuulla äidistäni, jakaa kanssani tämän hämmentävän tiedon.

– Juu, touhua riittää, sanon hajamielisesti.

Lisään hetken mietittyäni:

– Ja joutilaita hetkiä. Auli, minä olen hienostorouva. Minulla on aikaa yllin kyllin, vaikka toteuttaa itseäni. Silti minusta välillä tuntuu siltä, että se, mikä minä olen, on jollain lailla tukahdutettuna tämän perhanan vaimon ja äidin ja parempiosaisen roolin alle.

Auli tarttuu minua harteista. Kävelemme yhdessä aulan poikki. Askelet kaikuvat kivilattialla kuin laukaukset. Seinällä riippuvat konstruktivistiset taideteokset ovat viileitä kuin mereltä puhaltava tuuli. Mutta Aulin ote on lämmin, kun hän pysäyttää meidän kulkumme.

– Me kaikki olemme tukahdutettuja, Netta, Auli sanoo hiljaa, ja vaikka minulla on kiusaus tulkita tämä naisen viesti toiselle naiselle pohjavireeltään feministiseksi, ymmärrän Aulin tarkoittavan kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia, rikkaita ja köyhiä.

Auli heilauttaa päätään: – Isäsi on sikarihuoneessa.

Avaan sikarihuoneen oven. Isä istuu art nouveau -tyylisellä nojatuolilla, joka on verhoiltu ruskealla aniliininahalla. Hänen edessään on pieni pöytä. Pöydällä on hopeinen sikariteline ja tuhkakuppi. Kädessään isällä on punaviinilasi. Isä laskee viinilasin pöydälle ja nousee seisomaan. Hänellä on yllään tummansininen kaksirivinen tupakkatakki, jonka hihansuut on koristeltu brokadein. Jalassa hänellä on smokkihousut ja kirjaillut tohvelit.

Isä halaa minua rutinoituneesti ja ohjaa minut sitten istumaan häntä vastapäätä. Nenääni jää isän tuoksu, jossa on aavistus santelipuuta ja sitruunaa, hyvin hento tuoksu, joka ei hyökkää kimppuun, vaan pikemminkin kuiskii tyynnyttelevästi.

Isä on 63-vuotias, mutta näyttää kymmenen vuotta nuoremmalta. Hän juo paljon viiniä, mutta se ei tunnu vaikuttavan häneen mitenkään. Hän on edelleen ryhdikäs, miltei atleettinen. Hän on 190 senttiä pitkä, ja hänen leukansa on jykevä kuin puskutraktorin kauha. Maskuliinisuudestaan huolimatta isä on hyvin tarkka siitä, että hän on puhdas ja että parta on huolella ajettu. Hän leikkaa partansa aina partaveitsellä ja levittää partasaippuan kasvoilleen mäyränkarvasudilla.

– Mukava nähdä sinua, Netta, isä sanoo ja naputtelee sormillaan tuolin käsinojia.

– Kuin myös, isä.

– Sinä sanoit puhelimessa, että sinulla on tärkeää asiaa.

– Onko Monica kotona?

– Onko sillä merkitystä? isä kysyy jäämättä odottamaan vastausta. – Ei hän ole. Hän meni Minnan ja Henrikan kanssa ostoksille.

– Entä Peter?

Isä nostaa hitaasti jalan toisen jalkansa päälle ja liukuu samalla nojatuolin toiselle laidalle. Hän laittaa kyynärpäänsä käsinojaa vasten ja asettelee sitten sormensa viuhkamaisesti vasemmalle poskelleen. Hän tekee tämän painopisteen muutoksen niin hitaasti ja huolellisesti, että se tuntuu lähes harkitulta eleeltä.

– Vaikuttaa siltä, ettet haluaisi nähdä sisaruksiasi?

– Haluan minä, tietysti, huokaisen. – Mutta juuri nyt minulla on sellaista asiaa, jonka haluan sanoa sinulle kahden kesken. Tämä koskee lähinnä minua ja sinua.

– Hyvä on, Netta, isä sanoo.

– Peter on tyttöystävänsä luona. Me saamme olla aivan rauhassa.

En tiedä miten aloittaisin ja niinpä nousen seisomaan ja kävelen huoneen seinustalla olevan valaistun lasivitriinin luokse, jossa on vanhoja sikarirasioita: puisia, metallisia, emalilla koristeltuja kultasepäntyön taidonnäytteitä 1800-luvulta ja yksinkertaisia peltirasioita, joiden värikkäissä kansissa on tuulahdus eksotiikkaa.

– Mikä ihme saa ihmiset keräilemään asioita?

– Keräilyvietti liittyy hengissä pysymiseen, isä vastaa.

– Ja näitäkö sinä sitten hankit henkesi pitimiksi? sanon ja osoitan vitriinissä olevia laatikoita.

– Saan niistä iloa, isä vastaa provosoitumatta. – Keräily on primitiivinen vietti. Minä ruokin eläintä itsessäni. Se on symbolista.

– Onko se primitiivistä vai symbolista, että hankkii itselleen nuoren vaimon?

– Herranen aika, Netta, isä puuskahtaa. – Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun menin Monican kanssa naimisiin. Etkö ole vieläkään päässyt asian yli?

– Olen, sanon ytimekkäästi.

– Onko sinulla ongelmia kotona? Ei kai Tapiolla vain ole…

– Hitostako minä tiedän! Ei tässä siitä ole kyse!

– Netta, rakas, isä sanoo.

– Et kai sinä ole masentunut?

Isän empaattisuus tuntuu teennäiseltä. En pidä siitä, että hän käyttää sanaa "rakas" puhutellessaan minua. Aivan kuin hän paikkailisi tekemiään virheitä käyttämällä sentimentaalista sanastoa.

– Kukahan tässä on masentunut? älähdän ja laitan kädet puuhkaan. – Sinä istut täällä sikarirasioiden ympäröimänä lipittämässä punkkua. Tuntuuko sinusta joskus siltä, että olisit itsekin omassa pehmustetussa sikarirasiassa?

Aluksi näyttää siltä, että isä remahtaisi nauruun, mutta sitten hän vakavoituu.

– Kuulepa, tyttöseni. Minusta tuntuu siltä, että sinä heijastelet omaa ahdistustasi muiden ihmisten käyttäytymiseen. Pitäisikö sinun mennä töihin, tai jotain? Vähän laajentaa elinpiiriäsi. Pienen lapsen kanssa eläminen on henkisesti aika kuluttavaa.

– Ja sinäkö tiedät siitä jotain?

– Kyllä minä jotain tiedän, isä vastaa.

– Satutko tietämään, että äiti on elossa? pamautan.

Isä liikahtaa tuolilla ja asettaa molemmat kätensä käsinojille. Seuraa hiljaisuus. Tunnen sydämeni sykkeen ohimoilla. Yritän seurata isän reaktioita, mutta oma hermostuneisuuteni estää minua katsomasta häntä kunnolla. Menen äkkiä istumaan, etten pyörtyisi.

– Mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi? isä kysyy lopulta.

Isä katsoo minua niin kuin lääkäri katsoo potilasta.

– Minä kuulin.

– Mistä? isä kysyy. – Keneltä?

Yhtäkkiä tajuan, etten voi vastata kysymykseen. En voi kertoa, että kuulin asiasta nuorelta mieheltä, jonka nappasin yölliseltä vaellusreissultani ja jonka olen majoittanut piharakennukseemme.

– Varmalta taholta, sanon, kun en muuta keksi.

– Minä voin sanoa sinulle varmasti, että äitisi on kuollut. Ja piste.

– Oletko nähnyt hänen ruumiinsa?

– En ole, isä vastaa ja aistin kiihtymyksen hänen äänessään.

– Mutta kun äitisi lähti, hän lähti. Minä odotin häntä vuosia. Ja tällä hetkellä, minä sanon sen sinulle suoraan: vaikka hän nousisi tuhkasta kuin feeniks-lintu, hän on minulle edelleen kuollut. Minulla on sydämessäni hautakivi, jossa lukee Margit af Lindgren: kuollut ja kuopattu.

– Miksi käytit hänestä hänen tyttönimeään?

– Sitähän nimeä sinäkin käytät! isä karjaisee. – Olet ottanut sukunimeksesi naisen nimen, joka ei halunnut huolehtia sinusta. Minun nimeni ei kelvannut sinulle, vaikka pysyin luonasi aina. Ja pysyn vastaisuudessakin.

– Ei se tuntunut sinua aiemmin haittaavan?

– Mistä sinä sen tiedät? Sinulla on pakkomielle äitiisi. Sinun pitäisi hakea hoitoa.

– Ai, nyt minä olen hullu, niinkö? Sinä et ole elänyt ilman äitiä. Sinä et ole elänyt perheessä, jossa sisaruksillasi on äiti, mutta sinulta se puuttuu. Sinulle ei ole esitelty äitipuolta, joka on niin lapsellinen, että voisi olla isosiskosi.

Isä huokaisee syvään ja juo punaviinilasin tyhjäksi. Hän liikauttaa hieman huuliaan ja painaa sitten kevyesti etusormellaan molempia suupieliään.

– Voi hyvänen aika tätä katkeruuden määrää, isä puistelee päätään.

– Jos käy ilmi, että sinä olet tiennyt äidin olevan elossa…

– Niin, mitä? isä ärähtää. – Entä jos käy ilmi, että äitisi ei ollut sellainen, jollaiseksi olet hänet kuvitellut?

– Mitä sinä vihjailet?

– Ennen kuolemaansa äidilläsi oli kaksi elämää, isä sanoo.

– Hän kuoli siinä elämässä, johon sinä ja minä kuuluimme. Jos käy ilmi, että hän on elossa vielä tuossa toisessa elämässään, niin vakuutan sinulle, että sinun on parempi olla tutustumatta häneen. Se nainen ei ole sinun äitisi.

– Mitä soopaa tuo on?

– Päättele itse, isä sanoo. – Minä en halua enää puhua asiasta. Se on loppuun käsitelty.

– Etkö sinä halua kuulla äidistäni, vaimostasi?

– Sinä voit juosta vaikka Patagoniaan aaveiden perässä mutta älä enää häiritse minua tällä asialla. Kerro jotain Matiaksesta, lapsenlapsestani, kerro Tapiosta, suhteestanne, elämästäsi mutta älä puhu kuolleista. Kuolleet ovat kuolleita.

Puren alahuultani, etten itkisi. Suljen silmäni ja taon nyrkilläni reittäni. Isä tuntuu niin kylmältä ja kovalta. Eikö hän näe hätääni?

Nousen tuolista ylös ja seison hetken aloillani vilkuillen ympärilläni olevia seiniä, jotka tuntuvat puristuvan ympärilleni kuin koura.

– Hei sitten, sanon isälle ja ryntään ulos huoneesta.

– Tyttökulta, sinä olet masentunut, kuulitko, Netta.

Kiiruhdan nopeasti ulos jugend-linnasta, talosta, joka oli joskus kotini. Elämäni tuntuu jotenkin rakenteellisesti vinksahtaneelta ja konstruktivistiset taideteokset aulan seinillä olivat kuin kylmiä iskuja, jotka kiihdyttivät pakoani.

Tapio katsoi televisiota puoli kahteentoista asti ja raahusti vasta sen jälkeen nukkumaan. Nyt hän makaa vuoteessa ja kehrää pehmeästi kuin kissa. Olen ollut koko päivän hajamielinen ja poissaoleva. Sen jälkeen, kun tulin isän luota, minulla on ollut täysi työ pitää kulissit pystyssä. Erityisesti minua ovat vaivanneet isän sanat, kun hän sanoi, että äidillä oli kaksi elämää. Elämä johon minä ja isä kuuluimme. Ja sen lisäksi toinen elämä.

Mitä isä tarkoitti tällä toisella elämällä? Minullakin on kaksi elämää. Päiväelämä ja yöelämä. Päiväelämäni tukipisteet nukkuvat huoneissaan, he nukkuvat sikeää ja onnellista unta, onnellisen tietämätöntä.

He ovat poikani ja mieheni.

Murrosiässä tein päätöksen, että en mene koskaan naimisiin enkä hanki perhettä. Minä katselin nuoria äitejä ja ajattelin, että he ovat helvetin rumia tai helvetin tyhmiä tai helvetin rumia ja tyhmiä. Minä katsoin muodottomaksi lihoneita lähiöäitejä, joiden ympärillä remusi epäsiisti lapsilauma ja joku luonnehäiriöinen saksanpaimenkoira tai kultainennoutaja.

Kuuntelin äitien karkeita ääniä, kun he komentelivat lapsiaan ja nojailivat sossun maksamiin lastenvaunuihin, joissa yksi vaippaikäinen parkui kurkku suorana. Heissä oli jotain röyhkeää ja hyökkäävää. Ja kun he kohtasivat lajitovereitaan ostoskeskuksen Alepan edessä ja sytyttivät tupakan, minusta tuntui kuin olisin todistamassa jotain primitiivistä riittiä, jossa yhteisön naaraat vahvistivat keskinäistä toveruuttaan: he olivat onnistuneet houkuttelemaan palleillaan ajattelevat urokset isyyden ansaan ja elinikäiseen liekaan.

Entäpä nämä rikkaat tyttökullat, jotka löytävät unelmiensa prinssin jostain kauppislaisten ja teekkareiden yhteisriennoista. Nämä tyttökullat, jotka ovat kroonisesti neuroottisia suorittajia, jotka inhoavat likaisuutta ja lihavuutta, joiden hiuksissa on niin huolellinen jakaus, että sen voisi nimetä suoran prototyypiksi ja tallettaa Pariisiin Mittojen ja painojen museoon.

Nämä yliluonnollisen ja ylimielisen kauniit tyttökullat, jotka suihkuttavat bideellä alapäänsä kolme kertaa päivässä, ettei heistä vain mitenkään lähtisi minkäänlaista luonnollista tuoksahdusta.

Nämä rikkaat tyttökullat muuttuvat lapsia saatuaan pieniksi kotifasisteiksi, jotka huomauttavat miehensä vatsamakkaroista ja alkavat siirtää neuroosejaan ja depressioitaan omille kullannupuilleen, joiden geneettisestä ylivertaisuudesta heillä ei ole epäilyksen häivääkään.

He työntävät rantabulevardilla Bugaboo-lastenvaunujaan ja aurinko kimmeltää heidän hiuksissaan ja jalokivikoristeisten aurinkolasiensa sangoissa. Ja jostain ihmeen syystä heidän lapsensakaan eivät huuda tai kiukuttele vaan käyttäytyvät siivosti Baby Diorin nutuissaan.

Ja sitten jonain päivänä nämä rikkaat tyttökullat löytävät miehensä sähköpostista riettaita viestejä likaisilta naisilta. Ja heidän elämänsä tyhjenee viheltäen kuin ilmapallo.

Heillä ei ole enää mitään. Hallinta on kadonnut. Virtapiirit ovat oikosulussa. Ja äkkiä se siivosti käyttäytyvä lapsi alkaa pullomaidon sijasta imeä heidän vertaan, vie heistä viimeisenkin elämänrippeen. Lapsi ei merkitse heille pelkästään menetettyä nuoruutta vaan menetettyä elämää ja menetettyjä mahdollisuuksia.

Katkeruus. Depression syveneminen. Lääkkeet ja alkoholi.

Minä voisin olla rikas tyttökulta, ajattelen noustessani taksiin. Voisin olla, jos minulla ei olisi tätä yötäni. Tätä omaa yötäni. Minulla on oma elämä. Tutkijoiden mukaan tämän yöllisen oman elämän hinta on ennenaikainen kuolema ja hormonaalisen tasapainon heiluminen. Viis siitä kuolenko muutaman vuoden aikaisemmin. Viis siitä, vaikka kuukautiseni eivät alkaisi aina samalla kellonlyömällä. Valvominen pelastaa minut siltä kontrolloidun elämän ja kontrolloimattoman tunne-elämän kurimukselta, jonka pyörteisiin rikkaat suoriutujat ajautuvat.

Musta taksinkuljettaja näppäilee antamani osoitteen navigaattoriin. Hänen silmänsä välähtävät taustapeilissä. Hän siirtää katseensa tiehen ja lähtee ajamaan. Olen pukeutunut pitkähihaiseen Paul Smithin mustaan mekkoon. Jaloissa minulla on tarkoituksella hieman provosoivat ja hieman muodista poistuneet Stella McCartneyn keinonahkaiset OTK-saappaat, mutta ah niin mukavat ja seksikkäät. Takkina on Michael Korsin ylellisen pehmeä nahkatakki.

Ville kertoi nähneensä äitini erään yökerhon yhteydessä olevassa vip-tilassa. Hän kehotti minua pukeutumaan mustaan, tyylikkääseen ja mielellään hieman seksikkääseen asuun.

Olen epäuskoinen. Mitä minun äitini tekisi jossain yökerhon vip-tilassa? Ajatus tuntuu järjettömältä, mutta Ville intti minulle, että tässä maailmassa ei ole kuin yhdet sellaiset silmät kuin äidilläsi. Silmät, joiden katse on niin läpitunkeva ja riisuva, että vaatteet päälläkin tekee mieli peitellä itseään.

Ajamme kaupungin keskustan lävitse ja saavumme satama-alueelle. Kuljettaja hiljentää vauhtia ja vilkuilee välillä peruutuspeilin kautta minua. Edessämme on vanha punatiilinen makasiinirakennus. Kun sataman toiminnot sijoitettiin joitain vuosia sitten toisaalle, jäi suuri osa rakennuksista tyhjiksi. Grynderit rakennuttivat parhaisiin kohteisiin huippukalliita ja muodikkaita loft-asuntoja, joihin asettui asumaan nuoria menestyjiä. Alueella on myös luksushotelli, lukuisia ravintoloita ja yökerhoja.

Taksi ajaa kävelyvauhtia eteenpäin. Alitamme vanhan satamanosturin. Kun olemme ohittaneet punatiilisen makasiinirakennuksen, kuljettaja kääntyy oikealle. Saavumme betonisen varastorakennuksen luokse, jonka edessä on lastauslaituri. Laiturilla näkyy valtavan tavarahissin kaksoisovi. Oven yläpuolella välkkyy sininen neonkyltti, jossa lukee La Perla.

Maksan taksin kortilla. Kuljettaja katsoo minua ja hymyilee vain toisella kasvonpuoliskollaan ojentaessaan minulle kuittia. Hän näkee minussa rikkaan lutkan, joka on lähdössä lauantai-illan viettoon rikkaiden lutkien hämärälle klubille. 

Hänellä on täysi oikeus pitää minua rikkaana lutkana. Ja minulla olisi täysi oikeus olla pitämättä häntä minään. Mutta minä pidän häntä jonain. Minä pidän häntä mustana miehenä, joka näkee minussa rikkaan lutkan. Minä tarvitsen häntä artikuloimaan olemuksellaan sen tunteen, mitä minä tunnen: sen tunteen, että olen rikas lutka.

Lastauslaiturille johtavien portaiden edessä seisoo mustaan Hugo Bossin pikkutakkiin sonnustautunut kaljupää. Takki kiristää hartioista. Mies ei ole ilmeisesti vaivautunut ostamaan steroidikuurin jälkeen uutta takkia.

Lihaskimppu laittaa edessäni peukalon ja etusormen vastakkain. Ele on niin hienostunut miehen karskeille sormille, että en osaa tulkita sitä. Mies alkaa naputtaa peukaloaan ja etusormeaan vastakkain.

– Sisäänpääsymaksu, niinkö? kysyn.

Miehen katseessa on havaittavissa ylimielisyyttä.

– Jäsenkortti tai kutsu, mies sanoo ja hypistelee toisessa korvassaan olevaa kuuloketta.

Kaivan hänelle Miu Miun käsilaukusta mustan Amexini ja heilutan sitä hänen nenänsä edessä. Miehen ilme muuttuu, ja hän hypähtää sirosti pari askelta taaksepäin, että pääsen nousemaan portaita ylös hissille. Ritiläportaille on korkokenkiä käyttävien iloksi kiinnitetty nippusiteillä paksuja vanerilevyjä. Portsari seuraa minua, ja kun hän astuu portaille alkaa koko lastauslaituri täristä.

– Upeat buutsit, mies sanoo ja riuhtaisee hissin oven auki.

– Eikös Madonnalla ollut samanlaiset?

– Tyylikäs pikkutakki sinulla, vastaan. – Eikös Oliver Hardylla ollut samanlainen?

– Oliver… kuka? mies aprikoi.

– Hardy.

– Onko se joku pornotähti?

– Älä kuvittele itsestäsi liikoja, tuhahdan ja vetäisen raskaan hissinoven kiinni.

La Perla sijaitsee rakennuksen viidennessä kerroksessa. Painan hissin nappia. Valtava hissi lähtee nytkähtäen liikkeelle. Hissin seiniin on piirretty härskejä kuvia ja kirjoitettu kekseliäitä lauseita: "Nussin tässä hississä 17.3." tai "Jos haluat kotiin, tilaa taxi, jos haluat munaa, tilaa Maxi, jos haluat kolmisin, tilaa kaksi" tai "I am thirsty for your creamy xxx". Ja niin edespäin.

Yhtäkkiä tajuan, että tekstit ja kuvat eivät ole spontaanisti syntyneitä törkeyksiä, vaan ne ovat osa jonkun sisustustoimiston design-konseptia. Voin kuvitella, kuinka joukko hipstereitä on saanut kuningasajatuksen: sisustetaan vanha hissi sellaisilla kirjoituksilla, joita löytyy tienvarsihuoltamoiden ja lähiöräkälöiden vessoista ja annetaan Armani-miesten ja Chanel-naisten nauttia syrjäytyneiden lyriikasta. Ja laskutetaan tästä oivalluksesta viisinumeroinen summa. Innovatiivisuus kukoistaa, ideat pulppuavat. Raha liikkuu.

Hissi pysähtyy. Joudun rysäyttämään olkapääni hissin ovea vasten, että se aukeaisi. Tämähän on kuin seikkailupuisto, ajattelen singahtaessani karulle betonitasanteelle. Tasanteen toisessa reunassa on rautainen kaide ja alaspäin vievä portaikko ja toisessa reunassa julisteilla tapetoitu seinä. Julisteet on tehty pornolehtien seuralais- ja seksipalveluiden mainoksista: naisia rinnat paljaina, suut kutsuvasti auki, alapään peittona tähti tai sydän: ready to be stuffed.

Porrastasanteen päädyssä on iso rautaovi, johon on maalattu retrotyyliin elämäniloa pursuava pin-up-tyttö. Tytön bikinin alaosan peittona on simpukankuori. Simpukankuoressa on helmi, La Perla.

Avaan oven ja astun toiseen maailmaan.

Garderobia vahtii punatukkainen burleskikaunotar, jonka hiuksilla keikkuu sulilla koristeltu pieni musta satiinihatuke.

Ojennan naiselle nahkatakkini ja hän kohottaa nypittyjä kulmiaan ja avaa suuta sen verran, että näen vain aavistuksen hänen valkoisista ylähampaistaan ja kielen kärjen, joka muodostaa jonkinlaisen äänteen yhdessä kirkkaanpunaisiksi maalattujen huulien kanssa.

Narikan vieressä on suuri kultakehyksinen peili. Suoristan mekkoni helmat ja laitan hieman lisää huulipunaa. Menen heiluriovien läpi ravintolasaliin. Ajattelin hissin ja tasanteen koristelun perusteella, että sali olisi ollut kolkko ja industrialistisella estetiikalla sisustettu, mutta huomaan astuvani yllättävän perinteiseen yökerhoon. Keskellä on tanssilattia, jota kiertävät viininpunaisella sametilla verhoillut divaanit ja matalat pöydät. Seinillä on tumma isokuvioinen tapetti, jonka kultaukset kimaltelevat välkehtivässä valossa. Musiikki soi kovaa, mutta ei särje korvia. Parhaillaan soi Lana Del Rey, joka kähisee sentimentaalista poppia:

Every time I close my eyes,
it’s like a dark paradise.

Tanssilattialla on kymmenkunta hyvin pukeutunutta ja kaunista ihmistä. Heidän tanssinsa on hypnoottista ja keinuvaa, pikemminkin sisäänpäin kääntynyttä kuin viettelevää. Moni heistä, ehkä Del Reyn kappaleen innoittamana, on sulkenut silmänsä ja ehkä kuvittelee elävänsä omassa tummassa paratiisissaan, varjossa, jossa ei ole kuolemaa, jossa heidän omaan sydämensykkeeseen sekoittuu musiikin syke ja itsekeskeinen tunne ajattomuudesta.

Alan pikkuhiljaa tajuta, että olen ihmisten keskellä. Näen aukeavia suita ja suiden suuntaan kallistuvia päitä. Näen huulipunatahroja drinkkilaseissa. Näen ristittyjä jalkoja, Manolo Blahnikin Ja Jimmy Choon kenkiä. Näen raskaita kelloja miesten ranteissa ja Armanin solmioita. Näen käden hiipivän ylöspäin sukkahousuilla verhoiltua reittä ja suudelman, jossa huulet tuskin koskettavat toisiaan, mutta kielet lipovat toisiaan sitäkin ahnaammin. Näen, kuinka kaikki kiinteistökeinottelu, pörssikurssien manipulointi ja rahanpesu muuttuvat yökerhon hämärässä välkkeessä räätälöityjen pukujen, kalliiden tuoksujen ja haute couturen suitsemaksi sadistiseksi kiimaksi.

Kävelen tanssilattian poikki lähimmälle baaritiskille. Istun jakkaralle ja katson valkoiseen kauluspaitaan pukeutunutta hiusvahalla suittua baarimikkoa. Mies kumartuu puoleeni. Tuoksu on Kenzon L'eau Pour Homme.

– Margarita, sanon baarimikolle.

Baarimikko ottaa cocktail-lasin, kostuttaa sen reunan limemehulla ja dippaa sen suolaan. Sitten hän laittaa jääpalat, Tequilan ja Cointreaun ravistimeen. Kun hän ravistaa juomaani, tumma hiussuortuva valahtaa hänen ohimolleen ja saa hänet näyttämään hetkeksi ihmiseltä. Hän kaataa drinkin lasiini ja hymyilee. Minä hymyilen takaisin ja pyydän häntä sormea viittomalla tulemaan lähemmäksi minua.

– Missä täällä on vip-alue?

Baarimikko kurtistaa kulmiaan.

– Kuulepas söpöliini, täällä ei ole sinulle mitään vip-aluetta.

– Älä viitsi, sanon. – Minä tiedän, että täällä on vip-puoli.

– Mene tuonne tanssimaan muiden tyttöjen kanssa, baarimikko sanoo. – Pidä hauskaa niin kauan kuin haluat. Tämä paikka on jo itsessään vip. Täällä on miehiä, hyviä saaliita.

Tartun miestä kädestä ja puristan sitä.

– Minä en tanssi, kuulitko? sihahdan. – Enkä saalista. Enkä sitä paitsi pidä siitä, että sanot minua tytöksi.

– Pojaksiko minun pitäisi sinua kutsua?

– Älä helvetti ole näsäviisas! huudan. – Se ei sovi sinulle.

– Okei, okei, okei, baarimikko sanoo ja vetäytyy kauemmas minusta ja levittää käsiään.

En aio luovuttaa vielä. Juon nopeasti margaritani. Sitten otan käsilaukustani nenäliinan ja taputtelen sillä kevyesti huuliani.

– Hei! huudan baarimikolle, joka nojaa baarijakkaraan ja keinuttaa musiikin tahtiin ylävartaloaan.

Baarimikko nousee seisomaan ja kulkee tanssien luokseni.

– Tehdäänkö niin kuin vanhoina hyvinä aikoina? kysyn baarimikolta.

– Mitä se tarkoittaa?

Avaan käsilaukun soljen ja otan lompakkoni esiin. Näytän hänelle 50 euron seteliä ja pidän lompakkoani sillä tavalla auki, että hän huomaa myös luottokorttieni seassa mustan Amexini.

– Tämä on vanha tapa, sanon.

– Saat 50 euroa, jos kerrot minulle, miten pääsen vip-alueelle.

– Ja minä kun luulin, että sinä ehdottaisit seksiä, baarimikko huokaisee.

– Toiveajattelua, sanon.

Baarimikko vilkuilee ympärilleen ja siirtää sitten käden lähelle laukkuani. Sujautan hänen käteensä setelin ja katson, kuinka se katoaa nopeasti miehen housujen taskuun.

Baarimikko rupeaa esittämään huoletonta ja rentoa. Hän pyörittelee käsiään vartalonsa vierellä ja tekee suustaan tötterön. Sitten hän ottaa kaksi sekoitustikkua ja alkaa rummuttaa niillä baaripöydän pintaa.

– Tsiisus, huokaan. – Mistä näitä pellejä sikiää?

Lopulta baarimikko tulee pois tiskin takaa. Hän kävelee viereeni ja tarttuu minua kädestä. Hän kuljettaa minut salin perälle, jossa on taas yksi rautainen ovi. Hän avaa oven. Olemme varastotilassa, joka on täynnä viinilaatikoita ja olutkoreja. Kävelemme varaston läpi ja avaamme oven, joka vie pimeään käytävään. Baarimikko sytyttää valot. Kävelemme mutkittelevaa käytävää pitkin. Korkoni kopisevat, ja mieleni alkaa vallata epäilys siitä, kuljetetaanko minua lainkaan oikeaan paikkaan. Vai onko baarimikolla jotkin muut asiat mielessä.

Vihdoin pysähdymme oven eteen. Baarimikko tarttuu minua harteista ja katsoo minua ilmeellä, jota en osaa tulkita. Siinä on samalla kertaa hyökkäävyyttä että pelokkuutta.

– Ken tästä käy, baarimikko sanoo lopulta, – saa kaiken toivon heittää.

– Dantea, sanon varovasti.

– Tarkoitan sitä, baarimikko puuskahtaa. – Olet nyt omillasi.

Hän kääntyy pois. Kuulen, kuinka hänen askelensa etääntyvät.

Edessäni on ovi, joka minun on avattava; ovi, jonka läpi minun on kuljettava saadakseni selville, kuka minä oikein olen.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.