Kuvitus Katja Ronkanen
Kuvitus Katja Ronkanen

Osa 6/8: Netan appivanhempien vierailu muuttuu lähes painajaismaiseksi farssiksi. Tapion isä, Keijo, halventaaja pilkkaa Nettaa koko vierailun ajan. Kun vieraat saadaan viimein pois talosta, Netta joutuu vielä pettymään mieheensä, joka ei osoita hänelle lojaalisuutta. Netta haluaa Villen luokse piharakennukseen.

Olen yöihminen. Nautin yöstä, koska olen silloin alastomimmillani. Olen vapaa kaikista niistä säännöistä, jotka ohjaavat päiväelämää. Vaikka en ole moneen vuoteen ollut työelämässä, on minunkin päivissäni tietyt rutiinit: Matiaksen koulukuljetukset, kaupassakäynnit, aterioiden valmistaminen, keskustelut aviomiehen kanssa, bloggaaminen, kuntosalikäynnit ja satunnaiset tapaamiset muiden joutilaiden hienostoakkojen kanssa. Jokainen näistä toiminnoista tapahtuu kaavan mukaan ja aikataulutetusti. Jokaista päivätoimintaa varten minulla on naamio, jossa on yhteiskunnallisen hyväksynnän leima.

Approved: naamio täyttää sosiaalisen normiston vähimmäisvaatimukset.

Tämä naamio suojaa minua, mutta ennen kaikkea se suojaa muita minulta. Eikä tämä tarkoita sitä, että juuri minä olisin jotenkin erityinen. Me kaikki olemme erityisiä. Me kaikki olemme vaaraksi toisillemme erityisinä. Siksi on turvallisempaa kohdata toisia ihmisiä naamioleikeissä ja varjonukkeina.

Yöllä en tarvitse naamiota. Minun ei tarvitse kohdata sosiaalisia paineita. Minun on kohdattava itseni. Moni päiväihminen ei tiedä, mitä on itsensä kohtaaminen, miltä tuntuu tavoitella sellaista hyväksyntäleimaa, joka täytyy antaa itse ja itselle.
Minulla on vielä paljon työtä voidakseni itse antaa hyväksynnän itselleni.

Minun päivänaamiooni tuli särö, kun haastoin aviomieheni isän keskustelussa, jonka ainoa päämäärä oli minun solvaaminen. Siihen tuli vielä toinen särö, kun päästin suustani alatyylisen sanan "perse" mieheni vanhempien läsnäollessa – särö tuli siitä huolimatta, että appiukkoni Keijo oli juuri puristanut minua irstaasti takapuolesta.

Yöllä minulla ei ole naamiota, johon voisi tulla säröjä. Jos säröjä tulee, ne tulevat suoraan minuun.

Särö siitä, että äitini jätti minut, kun olin vauva.

Särö siitä, että en ehkä rakasta miestäni koko sydämestäni.

Särö siitä, että pyyteettömänä pitämäni rakkaus poikaani kohtaan ei ehkä olekaan pyyteetöntä.

Särö siitä, että elämässä ei tunnu olevan mitään mieltä.

Särö siitä, että Jumalan olemassaolo on hyvin epätodennäköistä.

Särö siitä, että minulla on seksuaalisia haluja, joita en voi toteuttaa mieheni kanssa.

Särö siitä, että olen lukinnut piharakennukseen nuoren miehen ja nautin siitä.

Minä olen säröillä. Yöihmiset ovat aina säröillä, koska heillä on aikaa pohtia olemisensa perusteita ja nähdä perusteet hyvin hatarina.

Silti en luopuisi yöelämästäni mistään hinnasta. Minä haluan  olla ihminen, en naamio tai marionetti, haluan olla oma itseni edes muutaman öisen tunnin verran.

Tapio nukkuu. Juuri nyt olen ärtynyt hänen käytöksestään. Hän ei puolustanut minua isänsä hyökkäyksiltä, vaan antoi tämän solvata minua mielin määrin. Hän ei asettunut minun puolelleni. En kuitenkaan osaa olla hänelle vihainen enkä syyttää häntä hänen käytöksestään. Olenhan itse tuonut miehen piharakennukseemme ja käyttänyt tätä miestä omien tarpeitteni tyydyttämiseen. Ja kokenut nautintoa, jonka pitäisi olla häpeäksi avioliitollemme ja omalle siveydelleni.

Olen kokenut nautintoa, jota en osaa kuvata kuin kuluneella adjektiivilla: taivaallista.

Ja siksi vieläkin epäilen, että onko piharakennuksessa ketään, onko siellä miestä, onko siellä Villeä. Ville tuntuu pikemminkin symbolilta kuin todelliselta. Hän on kuin Kotiopettajattaren romaanin hullu nainen ullakolla.

Ville ei ole nainen eikä ullakolla eikä ehkä hullukaan. Silti hän on tavallaan minun hullu nainen ullakolla.

Pukeudun mustaan Marimekon tunikaan ja leggingseihin. Hartioiden suojaksi laitan vuohenkarvasta tehdyn pashmina-saalin ja päähäni asettelen neulotun villabaskerin. Kallistan päätäni ja katson itseäni peilistä. Mieleeni tulee Tapion isän Keijon lausahdus, kun hän sanoi minua kavalakärpässieneksi. Hän sanoi vielä sienen tieteellisenkin nimen, Amanita phalloides.

Sanayhdistelmä saa minut ajattelemaan rakkautta ja fallosta. En jostain syystä osaa ajatella rakkautta ja fallosta asioina, jotka liittyisivät yhteen. Fallos tuo mieleeni kreikkalaiset hedelmällisyyspatsaat isoine värkkeineen tai punakan ja kaljamahaisen saksalaisäijän, joka löntystelee nudistirannalla omalla rasvakudoksella paksunnettu penis jalkovälissä lerppuen.

Rakkaus, amor, tuo mieleeni jotain vallan muuta.

Painan kasvoni lähemmäs peiliä. Poistettuani meikin huomaan taas, että silmänaluseni ovat tummat ja ehkä hieman turvonneet. Tämä saa katseeni näyttämään arvoituksellisemmalta. Heti kun levitän peitevoidetta silmieni alle, osa syvällisyydestäni katoaa. Siksi en yleensä käytä puutereita tai peitevoiteita valvoessani öisin. Ne kuuluvat päivään.

Silmieni ympärillä on hienonhienoja uurteita, merkkejä alkavasta vanhenemisesta. Vanheneminen on nykyään kirous. Tuntuu kuin kaipuu ikuisesta nuoruudesta olisi alkanut sillä hetkellä, kun Brigitte Bardot tanssi pöydällä elokuvassa Ja Jumala loi naisen…

Luotiin ikuisesti nuori nainen, aistillinen, viettelevä, kiihkeä, seksuaalinen, elämäniloinen, estoton. Luotiin kokonaan uusi sukupolvi.

Kuka sen loi? Ehkä ei sittenkään Jumala? Loiko sen mies? Kamera? Nainen? Maskuliini? Feminiini? Ehkä sitä ei luonut kukaan tai mikään. Se vain luotui, tuli luoduksi sillä hetkellä kun usko ikuisesta elämästä hiipui ja tilalle nousi unelma ikuisesta nuoruudesta, ikuisesti kimmoisasta vartalosta, joka taipuu tanssiin, seksiin, viettelyyn.

Tunnen, kuinka minunkin sisälläni tanssii Brigitte Bardot mamboa: älä vanhene ikinä, älä vanhene ikinä, älä vanhene ikinä…

Nyt Brigitte Bardot on ryppyinen kuin kypsä passionhedelmä. Hän jätti nuoruutensa elokuviin ja vetäytyi valkokankaalta ennen kuin täytti 40 vuotta. BB:n ikuinen nuoruus on elokuvissa. Se toinen BB, joka raivoaa eläinten oikeuksien puolesta ja laukoo rasistisia kommentteja, kuuluu toiseen maailmaan, siihen jossa vanhennutaan, siihen joka ei ole elokuvaa, unelmaa. Siihen, jota ei haluta katsoa.

Meikkifirmat tahkoavat miljoonia anti-age-tuotteilla. Ne vastaavat toiveeseen siitä, ettei meissä tapahtuisi sitä karmeaa muutosta, sitä hävettävää nuoruuden kaikkoamista, kun tanssi loppuu, kun jalka lipsahtaa pöydältä ja lonkka murtuu osuessaan lattiaan. Ja kasvomme näyttävät yhtäkkiä ryppyisiltä kuin hedelmäkulhoon unohtunut omena, mehuton, katkera ja kurttuinen.

Nuori Brigitte Bardot tanssii, heilauttaa hiuksiaan, kuljettaa käsiään vyötäröään pitkin, koskettaa rintojaan, keinuttaa lantiotaan. Mutta aika ei pysähdy, solut rapistuvat, verenkierto heikkenee, kollageeni vähenee, elastaani vaurioituu ja iho alkaa vanheta. Nuoruus jatkuu ikuisesti vain selluloidissa.

Taistelun aikaa vastaan voi vain hävitä. Siksi ei ehkä pitäisi taistella. Pitäisi vain hyväksyä, ottaa vastaan ne muutokset, joita kehossa tapahtuu. Antaa Hyväksytty-leima vanhenemiselle.

Kävelen makuuhuoneen ovelle, raotan ovea ja kuuntelen. Kuulen Tapion levollisen hengityksen, kun hän työstää uniaan. Ehkä hän näkee suuren autolautan satamassa, autokannen luukku auki imemässä sisäänsä rekkoja ja linja-autoja. Ja kun punainen laiva lähtee satamasta, hän vilkuttaa hyvästiksi, tuntee ehkä haikeutta, mutta ymmärtää samalla, että joidenkin asioiden on annettava mennä. On unohdettava isän ahnaat kourat ja vaimon riettaat puheet. On katsottava laivaa, kun se katoaa horisonttiin rekkoineen, yökerhoineen ja strippareineen. On tehtävä itsensä valmiiksi seuraavaan päivään.

Kello on yksi yöllä. Otan taskulampun siivouskomerosta ja kävelen rauhallisin askelin ulko-ovelle. Astun kirpeään yöhön. Annan pimeyden hetkeksi kietoutua ympärilleni ja ajattelen olevani saalis, yön saalis. Tunnen valtavaa yksinäisyyttä, kun pimeys syö minua ja sulattaa minut osaksi omaa organismiaan. Kuinka loputtoman yksinäinen universumi onkaan, kuinka yksinäinen on galaksimme, aurinkokuntamme, planeettamme, kuinka yksinäinen on pihamme, kuinka yksinäisiä kukkien sipulit maan alla, kuinka yksinäisiä ovat ruohonkorret, kun ne nojaavat toisiinsa. Ja osana tätä pimeyttä minä tunnen yksinäisyyteni ulottuvan äärettömyyteen asti.

Sytytän taskulampun. Kävelen kostealla nurmella ja vilkaisen pihalla kasvavaa tuijaa, joka näyttää pullealta muumihahmolta.

Vanhat laudat narahtavat, kun astun piharakennuksen rappusille. Suuri yöperhonen ilmestyy taskulampun valokeilaan. Se lentää spiraalinmuotoista rataa ja juuri kun se on koskettamassa taskulamppua, huitaisen sen inhoa tuntien pois. Mutta perhonen ei hellitä. Se tulee uudestaan valoa kohti. Kun yritän hätyyttää hyönteistä pois, se takertuukin hiuksiini ja kopsahtelee ohimoani vasten kuin pieni suriseva demoni. Huidon kauhun ja puistatuksen vallassa hiuksiani ja heilutan samalla päätäni. Lopulta saan perhosen karkotettua.

Laitan taskulampun vasempaan kainalooni ja ujutan kädessäni olevan avaimen riippulukkoon. Mereltä puhaltava kevyt tuulenvire kahisuttaa rantalepikkoa ja takertuu kasvoihini kuin kostea harso. Vaistoan liikettä ympärilläni ja heti kun käännän katsettani, tuntuu kuin jokin olisi juuri kadonnut näkökenttäni ulottumattomiin. Kuvittelen, että ihollani vilistää pieniä hyönteisiä, vaikka tiedänkin, että olen kananlihalla jännityksestä.

Pelko on siitä erikoinen tunne, että se voi kasvaa loputtomiin. Sitä voi suitsia järjellä tiettyyn pisteeseen asti, mutta kun pelko ottaa vallan järjeltä, mitään ei ole enää tehtävissä. Hallitsematon pelko on tilapäistä mielenvikaisuutta.

Mutta minä hallitsen vielä toistaiseksi pelkoani. Olen kiinnittänyt katseeni ja tarmoni messinkiseen lukkoon, jonka kyljessä lukee "Abloy". Toistan mielessäni sanaa "abloy", kunnes se muuttuu sanayhdistelmäksi ”Ab loi”.

– Ab loi minuun lämpimän katseen ja sanoi, että tyttöseni, sinulla ei ole mitään hätää, kuiskuttelen itsekseni. – Alussa Ab loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet…

Kun lukko napsahtaa auki, pujotan sen nopeasti pois helojen rei'istä ja lasken sen jalkojeni juureen. Otan taskulampun kainalostani oikeaan käteeni ja avaan varovasti oven. Laitan taskulampun vuohenkarvasaalin alle, että se ei häikäisisi ja astun sisään varastohuoneeseen.

Vilkaisen ympärilleni. Jokin on muuttunut. Laatikot ja rojut ovat hieman eri järjestyksessä. En vielä siirrä katsettani lattialle, jossa rakastajani pitäisi nukkua makuupussissa. Sen sijaan suljen silmäni ja kuuntelen. Hiljaisuuteen alkaa puhjeta ääniä, vanhan rakennuksen rapinaa, sellaista rytmitöntä puun narahtelua, joka saa uskomaan, että talotkin ovat eläviä olentoja. Minusta tuntuu, että painoni kasvaisi ja uppoaisin puulattiaan kuin haaroittunut oksa.

Sitten kuulen hengitystä, vaimeaa ja hiljaista. Se tulee lattialta. Ja hengityksen takana, vielä vaimeampana, vielä hennompana olen erottavinani säveliä, jonkinlaisen syntymän tilassa olevan melodian, joka harhailee kuin lapsi pimeässä. Tuntuu kuin ruumiini nesteet muuttuisivat paksummiksi, verenkiertoni hidastuisi ja sydämeni joutuisi tekemään enemmän työtä pumpatessaan sakeutuvaa verta ruumiini onkaloihin.

Avaan silmäni. Lattialla oleva makuupussi näyttää suurelta ja kurttuiselta kuin jäälle noussut mursu. Kumarrun makuupussin ääreen ja yritän hengittää rauhallisesti, vaikka painontunne tuntuu keuhkoissa asti ja saa minut lähes pakokauhun partaalle. Taskulamppu putoaa kädestäni. Se tekee 180 asteen kaaren ja pysähtyy valaisemaan vanhaa, puista keinuhevosta.

Painan käteni makuupussin päälle. Liikutan kättäni hiljaa pitkin karkeaa kangasta ja tunnen kevyttä värähtelyä käteni alla. Makuupussi on kuin jättiläismäinen perhosen kotelo. Löydän lopulta suuaukon ja työnnän käteni varovasti makuupussin sisään. Kosketan jotain tahmeaa ja kosteaa. Vedän äkkiä käden pois makuupussista ja nappaan lattialta taskulampun.

Valaisen makuupussin suuaukkoa taskulampulla ja huomaan katsovani kasvoja, joiden pintaa verhoaa jokin seittimäinen aine. Yritän nousta seisomaan, mutta jalkani eivät kanna. Liu'utan itseäni käsien avulla kauemmaksi makuupussista. Kolautan selkäni johonkin. Käännyn katsomaan ja huomaan keinuhevosen heiluvan selkäni takana. Otan tukea keinuhevosen kädensijasta ja hilaan itseni puoli-istuvaan asentoon. Mutta keinuhevonen on niin kevyt, että se kaatuu altani ja putoan takaisin lattialle. Taskulamppu pyörii villisti lattialla, ja tunnen kuinka talo kiepsahtaa ympäri ja silmissäni sumenee.

Kun tulen tajuihini, huomaan tuijottavani taskulampun valokeilaa. Kurottaudun taskulamppua kohti mutta tökkään sitä hermostuksissani, ja se karkaa käteni ulottuvilta. Nousen konttausasentoon ja vilkuilen sivuilleni. Silloin kuulen heiveröisen äänen.

– Notte.

Ääni kuuluu makuupussista. Se on Villen ääni. Tai ainakin se muistuttaa Villen ääntä. Huomaan, että makuupussi liikahtaa hieman. Konttaan varovaisesti kuin varuillaan oleva kissa taskulampun luokse ja suuntaan sen kohti makuupussin suuaukkoa. Ensimmäiseksi näen käden. Kädestä näyttää roikkuvan joitain haituvia, jotka hohtavat taskulampun valossa. Haituvien alta näkyy haaleasti liljatatuointi.

– Notte, sinä häikäiset minua.

Siirrän taskulamppua hieman sivuun. Luomeni värähtävät, kun silmäni yrittävät tarkentua valon rajalla olevaan kohteeseen. Villen kasvoilla on seitinriekaleita. Hänen toinen silmänsä on ummessa. Hän yrittää puhdistaa kielellään suunympärystään.

En saa sanaa suustani. Tuijotan Villen seitin peittämiä kasvoja ja mietin, missä vaiheessa unet ovat alkaneet virrata todellisuuteeni. Johtavatko valvotut yöt siihen, että unien on tultava minun luokse, kun minä en mene niiden luokse? Olenko minä hyljeksinyt unia niin kauan, että ne ovat ryhtyneet hyökkäykseen ja ylittäneet sen rajan, joka on unen ja toden välillä.

– Näenkö minä unta? saan lopulta sanottua.

Kuulen naurahduksen. Se rauhoittaa mieltäni. Se tuntuu sanovan minulle, että älä huoli, et ole hullu.

Tule tänne, lohtu on lähellä.

Tässä kaikessa on jokin järki ja tarkoitus. Sinä et vain ymmärrä sitä, vielä.

Tyttöseni, sinulla ei ole mitään hätää. Sinulla on surusi. Sinulla on särösi. Ne ovat syviä. Niin kuin meri. Sinä olet kuin meri ja tuuli. Sinä olet taivas kaikille niille tähdille, joita kannat sisälläsi. Sinä olet taivas kaikille aukoillesi, niin pimeille kuin valoisillekin.

Konttaan Villen luokse. Alan hitaasti puhdistaa hänen kasvojaan seitistä. Se irtoaa kuin auringon polttama iho. Ja joka kerta, kun suurempi kaistale irtoaa Villen kasvoilta, kuulen hänen huokaisevan syvään.

Lopuksi kostutan syljelläni saalini liepeen ja pyyhin sillä hänen kasvonsa. Pyyhin silmien nurkat, luomet ja nenän pielen. Kuljetan sormeani hänen korvalehtiensä poimuissa, ja minusta tuntuu siltä kuin puhdistaisin lastani.

Ville avaa silmänsä ja katsoo minuun. Hän ei sano mitään. Hän vain katsoo. Hän katsoo lempeillä silmillään jonnekin syvälle minun sisääni. Hetken tuntuu siltä kuin kietoutuisimme toisiimme sen katseen voimasta, aivan kuin hänen verenkiertonsa sekoittuisi omaani ja hänen unensa virtaisi todellisuuteeni.

– Mitä sinulle on tapahtunut, Ville? kysyn lopulta. – Miksi sinä olet tahmean seitin peitossa?

– Äh, en tiedä, Ville sanoo.

– Minusta tuntuu, että olen jonkinlaisessa käännöskohdassa. Kaikki tuntuu kuitenkin hyvältä ja oikealta.

– Hyvältä ja oikealta? hämmästelen.

– Niin, Ville vastaa. – Minulla on hyvä olo. Ja osittain se johtuu sinusta, Notte.

– Minusta? huudahdan. – Olen raapinut sinua, käyttänyt sinua hyväkseni. Olen lukinnut sinut homeiseen varastoon keräämään seittiä ympärillesi ja kasvamaan sientä.

Ville vetää syvään henkeä ja tyhjentää sitten keuhkonsa hyvin rauhallisesti, miltei jarrutellen. Hän katsoo minun käsiäni, rintojani, kasvojani. Hänen katseensa ei ole punnitseva. Hän ei arvioi minua. Pikemminkin tuntuu siltä kuin hän ottaisi minut sisäänsä, valmistaisi minulle itseni muotoista paikkaa mielensä syvyydessä.

– Muista, Notte, Ville sanoo vihdoin. – Sinä et ole tehnyt mitään pahaa, et koskaan.

Sanat ovat niin lohduttavia, että purskahdan itkuun. Itken hetken ja tunnen, kuinka Villen käsi koskettaa reittäni. Painelen silmäni kuiviksi ja puuskahdan.

– Joskus on ihanaa sääliä itseään, sanon ja yritän muuttaa tunnemyrskyni hihitykseksi.

– Sinun pitää muistaa, että et ole tehnyt mitään pahaa, Ville toistaa. – Haluan, että pidät tämän asian mielessäsi.

– En tiedä, missä maailmassa sinä elät, sanon Villelle ja niiskautan nenääni. – Minun maailmassani makaaminen vieraan miehen kanssa on pahan tekemistä. Tai ainakin se on väärin. Ja minä makasin sinun kanssasi. Satutko muistamaan?

– En voisi unohtaa sitä, Ville huokaisee.

Työnnän käteni Villen hiuksiin. Ne tuntuvat tahmeilta ja kosteilta.

– Appiukollani on tyystin toinen näkemys minusta, sanon. – Hänen mielestään olen kavalakärpässieni. Hän pitää minua myrkyllisenä ja kavalana. Missä kulkee totuus minusta? Jossain välissäkö?

– Ei, Ville sanoo. – Totuus kulkee siinä yksinkertaisessa ja selkeässä tilassa, jota kutsutaan rakkaudeksi. Rakkaus ei ole välitila.

– Yksinkertaisessa ja selkeässä, sanon ja puistelen päätäni. – Yritätkö sinä väittää, että minä rakastan sinua?

– Ei minun tarvitse väittää mitään, Ville sanoo ja sulkee silmänsä.

Yhtäkkiä ymmärrän, että olen koko illan etsinyt sovitusta. Olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että en ole tuntenut riittävästi syyllisyyttä. Ja olen yrittänyt torjua mielestäni sen ajatuksen, että en ehkä rakastakaan Tapiota niin paljon kuin pitäisi. Samalla olen tuntenut pelkoa siitä, että jokin osa minussa haluaisi tehdä niin kuin äitini teki: kääntäisin selkäni perheelleni, häviäisin yöhön, enkä koskaan palaisi takaisin mieheni ja lapseni luokse.

– Notte, Ville sanoo hiljaa ja silmät yhä ummessa. – Oletko ajatellut, että olet yöihminen sen takia, koska äitisi jätti sinut yöllä.

Värähdän, sillä Ville puki sanoiksi sen ajatuksen, jota olin juuri muodostamassa päässäni.

– Osaatko sinä lukea ajatuksia? sanon Villelle ja pudistelen päätäni. – Ajattelin juuri äitiäni.

Ville naurahtaa ja avaa silmänsä.

– En osaa, Ville rauhoittelee.

– Äitisi tuntuu vain olevan tällä hetkellä paikalla.

– Mitä sinä tarkoitat?

– Älä siitä välitä, Ville sanoo ja nousee makuupussin sisällä kyynärpäidensä varaan. – Sinä olet menettänyt äitisi nukkuessasi.

Sinä valvot, koska nukkuminen merkitsee sinulle menettämistä. Sinä pelkäät, että heräät aamulla siihen, että jotain oleellista on kadonnut elämästäsi. Sinä et enää kestä toista menetystä. Uni on sinulle kirous.

– Ei, sanon Villelle ääntäni korottaen. – Tuo on kehnoa psykologiaa. Olen yöihminen, koska tämä piirre on koodattu dna:hani. Siinä ei ole kyse traumasta. Sitä paitsi viimeistään parinkymmenen vuoden kuluttua puheet traumoista ovat vanhanaikaisia. Kun matemaattisia metodeja sovelletaan neurobiologiseen dataan, löydetään malli, jonka avulla persoonallisuuteni ja yöihmisyyteni voidaan ratkaista laskemalla.

– Uskotko tuohon?

– Ei se ole uskon asia, kivahdan. – Freudit seuraajineen voi heittää samalle kaatopaikalle New Age -hörhöjen kanssa. Jos meillä on kemiallinen ongelma aivoissamme, jota sinä kutsut traumaksi, se voidaan hoitaa täsmälääkkeillä. Samaten tällaisella kemiallisella täsmäpommituksella saadaan katoamaan niin neuroosit, perversiot kuin hysteriatkin. You name it.

Ville alkaa nauraa.

– Persoonallisuus? Ville ehdottaa. – Se varmaan joutaa samaan romukoppaan muiden neuroosien kanssa.

– Aivan varmasti, sanon hymyillen. – Kun aivojen kemia tunnetaan läpikotaisin, niin ihminen voi rakentaa itselleen haluamansa persoonallisuuden farmaseuttisilla menetelmillä. Pysyvien persoonallisuuksien aika on ohi, kun ryhdytään hermosolutasolla muokkaamaan uutta ja uljasta ihmistä.

– Nykyään voidaan aika hyvin määritellä se, minkälainen on esimerkiksi naisen ihannevartalo. Ne, joilla on varaa, voivat sitten käydä kirurgin pakeilla ja muokata itseään tuon ihanteen mukaiseksi, Ville pohtii. – Minkähänlainen olisi sitten yleisen maun mukainen ihannepersoonallisuus?

– Ajattelepa sellaista maailmaa, jossa olisi vain huumorintajuisia, ulospäin suuntautuneita ja hyväntuulisia ihmisiä, huokaisen. – Minä mieluummin ampuisin itseni kuin eläisin sellaisen porukan kanssa.

Käyn pitkäkseni Villen viereen. Käteni on poskea vasten, kyynärpää lattialla. Lattia tuntuu pehmeältä ja lämpimältä. Lasken toisen käteni Villen otsalle ja kuljetan sormiani hitaasti pitkin hänen kasvojaan. Ajattelen, että minun ympärilläni on tavaroita, jotka olen halunnut pois silmistäni, mutta joista en ole silti kyennyt luopumaan.

Tuo kaatunut keinuhevonen. Siinä keinui jo isäni ennen minua. Siinä on keinunut poikani Matias. Ehkä siinä tulee vielä joskus keinumaan minun lapsenlapseni. Eikö keinuminen ole muutakin kuin nautintoa ja kutinaa vatsapohjassa? Se on maailman torjumista ja sisäänpäin kääntymistä, vetäytymistä hetkelliseen autismiin.

Ympärilläni on vaatteita, jotka kuuluvat johonkin elämänvaiheeseen: teinivuosiini, beigeen kauteeni, kesään Italiassa, raskausaikaan. Minä muistan, mitkä vaatteet minulla oli päällä, kun menetin neitsyyteni. Vai pitäisikö minun sanoa: vaatteet, jotka minulta riisuttiin. Ne vaatteet ovat tuolla jossain. Ehkä niissä ei ole enää hänen dna:taan, mutta niissä on muisto hänen haparoivista sormistaan. Hänen, jonka minä valitsin siihen tehtävään.

En muista kunnolla hänen kasvojaan. Hän oli niitä tyhmästi hymyileviä vanhojen teollisuuspatruunojen jälkeläisiä, jotka rälläävät rahalla ja joista myöhemmin tulee alkoholisoituneita pikkuirstailijoita. Mutta silloin hän ei ollut vielä irstailija. Hän oli vasta matkalla. Hän ei ollut vielä kehittänyt ylimielisyydestään elämänasennetta ja perversiota.

Hän haparoi. Hän ei onnistunut laittamaan kortsua kikkeliinsä, vaan sähelsi vieressäni naama punaisena halusta ja häpeästä. Lopulta annoin hänen tulla sisääni ilman kumia. Yhdynnän jälkeen hän poltti tupakan. Niin kuin joku vanha tekijä. Mutta jossain syvällä sisimmässään hän varmasti vaistosi, että hänen onnistumisensa johtui yksinomaan minun armeliaisuudestani.

Hän kuori minut vaatteistani. Hän kuori minut, mutta ei löytänyt minua. Eikä se kaiketi ollut hänen tarkoituskaan. Kuorittuaan minut hän nai minun kuortani. Enempää en olisi halunnut antaakaan hänelle.

Painan sormeni Villen huulien päälle. Hän avaa hieman suutaan. Tunnen sormenpäissäni hänen lämpimän hengityksensä. Ajattelen, että annoin Villelle jotain sellaista, jota en ole muille antanut, jotain itsestäni. Samalla ajattelen, että annoinko minä vai ottiko hän. Vai satuimmeko vain sekoittumaan toisiimme, luopumaan ja saamaan, hengittämään yhdellä suulla?

Minä makaan viileällä lattialla, joka tuntuu lämpimältä, kovalla laudalla, joka tuntuu pehmeältä. Ja sadan metrin päässä tästä pisteestä, missä makaan, makaa mieheni Tapio Hästensin mukavassa sängyssä täysuntuvapeiton alla ja näkee terapeuttista unta laivoista, jotka jättävät sataman.

– Ville, kuiskaan. – Tuntuu kuin tapaamisestamme olisi kulunut ikuisuus, mutta sehän tapahtui vasta eilen. Ajattele, me olemme tunteneet vasta 24 tuntia.

– Ei, Notte, me olemme tunteneet toisemme pitempään, vaikka tapasimme vasta eilen. Ikuisuus ei ole laskettavissa.

– Puhut hämärästi, sanon. – Sitä paitsi, onhan lukuja, jotka jatkuvat äärettömiin, irrationaaliluvut. Miksi ikuisuus ei voisi olla laskettavissa?

– Tuhlaisitko sinä ikuisuutesi laskemiseen?

– Voisin kai viettää sen ajan huonomminkin.

– Ajan? Ville napauttaa.

Tartun Villeä hellästi nenästä.

– Saivartelija, tuhahdan. – Muistatko, kun tapasimme. Sanoit, että yö on toinen kotisi…

– Ja toinen kotini on runous, Ville jatkaa.

– No niin, kaipaan runoa. Haluan, että esittelet minulle toisen kotisi.

Ville liikahtaa. Kuulen lattialautojen narahtavan hänen allaan. Vilkaisen ovelle, jonka raosta näkyy ohut kaistale pimeyttä, niin ohut mutta syvä, kuin veitsen viilto. Ville rykäisee kurkkuaan. Hän asettelee nallekarhun silmänsä minun katseeseeni. Kun hän avaa suunsa, hänen silmiensä lempeyteen ujuttautuu härnäilevää viettelevyyttä:

Oi siloinen poltinrauta!
Oi ihana haava!
Oi lempeä käsi! Oi hellä kosketus,
joka maistuu ikuiselta elämältä
ja maksaa kaiken velan!

Lausuttuaan runon Ville kietoo kätensä ympärilleni. Hän hymyilee hieman ja ujuttaa itsensä makuupusseineen niin lähelle minua, että tunnen hänestä huokuvan kostean lämmön. Hän antaa kevyen suukon poskelleni. Tartun peukalolla ja etusormella makuupussin vetoketjuun, mutta juuri, kun alan vetää sitä auki, hän tarttuu käteeni ja siirtää sen hellästi sivuun irrottamatta kuitenkaan otetta.

– Etkö halua jakaa makuupussia kanssani? kysyn hieman pettyneenä.

– Odota, Ville sanoo. – Minun on oltava vielä pussissa jonkin aikaa. Ehkä tunti, ehkä vuorokausi. Ehkä viikko. Mutta kun minä nousen täältä, nousen vahvana ja valmiina.

– Viikko, sanon ja naksautan kieltäni kitalakea vasten. – Oletko tosissasi?

Hän kiertää kysymykseni:

– Runo oli 1500-luvulta.

– Halusitko sanoa sillä jotain minulle?

– En tiedä, Ville vastaa. – Se vain tuli mieleeni ensimmäisenä. Nyt mieleeni tulee katkelma Rilken runosta: "Rakas, vain sisimmässä on maailmaa. Pelkkää muuntumista on elämä. Ja yhä pienemmäksi ulkoinen hupenee."

– Haluatko sitten tuolla sanoa minulle jotain?

Ville painaa kätensä poskelleni. Suljen silmät ja tunnen, kuinka huuleni värähtelevät, mutta en osaa sanoa värähtelevätkö ne siksi, että haluaisin suudella Villeä vai siksi, että haluaisin sanoa jotain vai siksi, että minun tekisi mieli itkeä.

– Ei se ole tärkeää, mitä haluan sanoa, Ville kuiskaa. – Tärkeämpää on se, että haluan. Kuulitko, Notte? Sanat ovat yhdentekeviä. Runot ovat yhdentekeviä. Vain halulla on merkitystä.

Huomaan itsekin kuiskaavani: – Pitääkö minun pyytää sinua täsmentämään?

– Älä pyydä. Älä ainakaan pyydä mitään filosofista selvitystä.

Ville siirtää käteni makuupussin suuaukon kautta hänen rinnalleen. Tunnen, että hänen rintaansa peittää samanlainen seittimäinen harso kuin mitä hänen kasvoillaan oli.

– Siirrä nyt kätesi kainaloni alta selkäpuolelleni, Ville pyytää.

Kun siirrän käteni Villen selälle, tahmeus häviää. Selkä tuntuu pehmeältä ja untuvaiselta. Mieleeni tulvahtaa sellainen määrä hämmentyneitä ajatuksia, että en saa niistä mistään otetta. Pystyn vain päästämään suustani älähdyksen.

– Tunnetko sen? Ville kysyy.

– Selkäni on parantumassa.

– Miksi se on niin pehmeä? Aivan kuin selkääsi peittäisi pehmoinen karva tai untuva.

– Untuva? Ville sanoo. – Ehkä siihen on tarttunut täytettä tästä repaleisesta makuupussista.

– Saanko vilkaista selkääsi?

Ville ei vastaa, vaan jättää minut kellumaan hämmennykseeni. Hetken minusta tuntuu kuin olisin lapsi taas. Roikun isän kädessä ja katson kadulla vastaan tulevia ihmisiä. Katson naisia ja kuvittelen, että joku heistä voisi olla äitini. Isä kävelee nopeasti ja määrätietoisesti. Välillä joudun ottamaan juoksuaskeliakin pysyäkseni isän vauhdissa. Isä, onko tuo äiti? kysyn. Kysyn kolme kertaa ennen kuin isä läpsäyttää minua kädellä päähän.

Äitisi on poissa, hän ärähtää.

– Haluan näyttää sinulle jotain, Ville sanoo ja työntää kätensä makuupussiin. – Järjestelin täällä tänään paikkoja ja löysin jotain.

Ville ottaa makuupussista valokuvan. Hän ojentaa sen minulle.

Kuvassa on nainen, joka istuu jalat ristissä mahonkituolilla. Viiniköynnösten lävitse siivilöityvä valo tekee läikkiä naisen iholle. Tiedän kuvaa kääntämättä, mitä sen takana lukee: Margit, Biarritz 1979.

– Sinä olet aika paljon äitisi näköinen, Ville sanoo.

Maailma keinuu. Tuntuu kuin olisin laivassa. Tyhjässä laivassa, joka ajelehtii rannattomalla merellä.

– Olen nähnyt äitisi, Ville sanoo. – Tiedän, mistä löydät hänet.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.