Osa 5/8: Netta herää aamulla miehensä Tapion vierestä. Hän yrittää selvittää itselleen edellisen yön tapahtumia. Laittaessaan poikaansa kouluun hänen mielessään kummittelee piharakennuksessa oleskeleva vieras mies, Ville, yöllinen tuttavuus.

Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä tätä sushi-villitystä, Tapion äiti sanoo.

– Merilevä on sitkeää, ja riisi on pilattu etikalla.

– Ja raakaa kalaa, Tapion isä jatkaa. – Meitä on vuosikaudet varoitettu siitä, että älkää syökö raakaa kalaa. Siitä saa joitain matoja, eikö niin, Mirkku?

– Lapamatoja, Tapion äiti sanoo.

– Aivan, lapamatoja, Tapion isä sanoo.

Tapion isä, Keijo Lahtinen, on varhaiseläkkeelle jäänyt matematiikan lehtori. Hän on juoppo ja hän on härski. Hän on kyyninen, niin kuin matemaatikot usein. Hänen mielestään kaikki on laskettavissa, eikä hän usko sattumaan, kohtaloon eikä jumalaan. Ei niin, että minä uskoisin, mutta Keijon kyynisyys on niin puhtaaksi jalostettua, itsekästä ja kylmää, että se tuntuu lähes paholaismaiselta.

Mirva Lahtisen mielestä hänen miehensä on parhaimmillaan silloin, kun tämä on ärtyisä ja pisteliäs. Vaikka hän on vuosikaudet kuunnellut alkoholisoituneen miehensä myrkyllisiä sutkauksia, hän jaksaa edelleen nauttia niistä. Kun Keijo sihahtaa jotain terävää, alkaa Mirva hytkyä äänettömästä naurusta. Hän hytkyy vartalo kallellaan yhteen suuntaan, vetää henkeä ja hytkyy sen jälkeen vartalo toiseen suuntaan kallellaan.

Minä en pidä heistä. En kummastakaan. Olen oppinut sietämään heitä, koska he ovat mieheni vanhempia ja lapseni isovanhempia.

Jos meillä ei olisi sukulaisuussidettä, ajaisin heidät pois kodistani.

Ihmettelen, että heidän ainoa poikansa, minun mieheni Tapio, on luonteeltaan pikemminkin lempeä kuin myrkyllinen. Luulisi, että kaksikymmentä vuotta naljailun, nokkeluuden ja kyynisyyden ilmapiirissä jättäisi jälkensä perheen ainoaan poikaan.

– Rouva af Lindgren-Lahtinen, Tapion isä sanoo painottaen nimeni af-liitettä. – Syömällä sentin pätkän tätä riisin sisään kätkettyä kalaa saan vatsani varmasti täyteen.

– Niinkö? sanon.

– Lapamato voi kasvaa suolistossani kaksikymmentämetriseksi, Keijo sanoo. – Tarjoamallasi ruualla on hyvä hyötysuhde: sentistä kalaa tulee kaksikymmentä metriä matoa. Vuoden päästä vatsaani ei mahdu edes riisinjyvää.

– Minun on pakko tuottaa sinulle pettymys, sanon. – Susheissa käytetty lohi on graavattua. Ei graavikalassa ole mitään lapamatoja.

– Meillä on mainio miniä, eikö niin Mirkku? Hän täyttää vatsamme vuosiksi eteenpäin.

Mirva alkaa hytkyä. Hän hytkyy ensin vasemmalle, vetää henkeään ja hytkyy sitten oikealle.

– Isä, Tapio huokaisee ja pyyhkäisee lautasliinalla suupieliään.

– Netta on tehnyt sushit graavilohesta.

– Vodkapaukku, Keijo sanoo.

– Se tappaa lapamadon munat. Agnes af Lindgren-Lahtinen! Saisinko siivun Finlandiaa?

Vilkaisen Tapiota. Hän kallistaa hieman päätään taaksepäin sen merkiksi, että voin hakea pullon. Matias on onneksi jo nukkumassa, niin hänen ei tarvitse katsella juopottelevaa pappaansa.

Kävelen ruokailuhuoneesta olohuoneen baarikaapille. Ajattelen Villeä, joka on piharakennuksessa lukkojen takana. Ajattelen aamuista rakasteluamme ja yritän samalla tutkiskella sydäntäni. Tuntuu siltä kuin minua kaduttaisi vain periaatteesta, että minä en tuntisi aidosti syyllisyyttä vaan jonkinlaista opittua katumusta. Ja tämäkin vähäinen katumus pyyhkiytyy pois, kun mieleeni tulee se taivaallinen pano varastohuoneen lattialla.

Ravistelen päätäni. "Pano". Mikä typerä sana. Minä olen aina inhonnut seksin yhteydessä käytettyjä panemiseen ja työntymiseen viittaavia ilmaisuja. Miehet voivat panna lakkinsa naulaan tai panna pyhäpuvun päälleen. He voivat panna tulet takkaan, mutta minä en ole takka. Minua ei nuohota kuin jotain vanhaa kakluunia.

Minussa ei ole pesää, johon he voisivat panna pökkönsä.
Ja silti minun mieleeni putkahtaa koko ajan sana "pano" kuin jonkinlaisena lyöntinä teeskennellyn hyveellisyyteni kasvoille. Ehkä se on mieleni tapa muistuttaa minua pettämisestäni.

Otan baarikaapista pullollisen Russian Standard -vodkaa. Haen keittiöstä neljä grogilasia.

Kun palaan ruokailuhuoneeseen, tuntuu siltä kuin keskeyttäisin jotain. Tunne on ohimenevä, mutta se tekee oloni epämiellyttäväksi. Tuntuu kuin olisin ulkopuolinen Lahtisten maailmassa. Vaikka mieheni hymyilee minulle, minusta tuntuu, että hän on kaukana, kaukana.

Laitan lasit pöydälle. Siirrän yhden lasin Keijon eteen. Avaan pullon ja kaadan Keijon lasin täyteen. Keijo läimäyttää minua takamukselle. Puuskahdan, mutta en sano mitään.

– Kiinni jäit! Keijo naurahtaa karkeasti ja iskee silmää. – Et onnistunut huijaamaan vanhaa satyyriä.

Kurtistan kulmiani.

– Mitä tarkoitat?

– Yritit ruokkia minut vuosiksi eteenpäin lapamadolla, mutta minä teen aikeesi tyhjiksi.

Keijo juo yhdellä kulauksella lasin tyhjäksi.

– Kas näin, Keijo sanoo. – Hyvästi lapamadot.

Keijo ottaa pullon kädestäni ja vilkaisee etikettiä.

– Ryssävodkaa, Keijo ärähtää.

– Oletko varma, että tämä on puhdasta?

Hymyilen sydämellisesti Keijolle.

– Et olisi niin perso viinalle, sanon ilkikurisesti. – Taisit päästä eroon sekä lapamadosta että näöstäsi.

Keijo siristää silmiään ja katsoo vuoronperään minua ja vaimoaan.

– Mirkku, kuinka paljon pitää juoda metanolia, että näkö lähtee? Keijo kysyy.

– Alle kymmenen milliä, Mirva sanoo ja hytkyy pehmeästi kuin vaahtokaramelli.

– Miten sitä metanolimyrkytystä hoidetaan? Keijo kysyy.

– Pitämällä potilas puolentoista promillen humalassa etanolin avulla, Mirva vastaa.

Keijo kääntyy puoleeni ja katsoo minua virne naamallaan.

– Pitäkää potilas puolentoista promillen humalassa, Keijo huudahtaa. – Näin määrää lääkäri.

Tapio huokaisee syvään.

– Isä, Russian Standard on niin puhdasta vodkaa, että siitä ei tule edes krapula. Se on suodatettu hopealla ja kvartsilla.

Keijo osoittaa sormellaan Tapiota ja painaa luisevia hartioitaan hieman kyyryyn. Keijon koura on suuri ja suonikas. Katson, kuinka hänen kuhmurainen etusormensa liikkuu riettaasti ilmassa, ylös, alas, ylös, alas.

– Naiset ovat ovelia penteleitä, Keijo sanoo takkuinen leukaparta väpättäen. – Ne ovat aina myrkyttäneet miehiään. Agrippina myrkytti Claudiuksen. Ja sitten oli tämä kuuluisa ranskalainen markiisitar, joka myrkytti arsenikilla isänsä
lisäksi liudan muita ihmisiä. Ja Goebbelsin vaimo Magda myrkytti jopa lapsiparkansa.

– Tapio, kultaseni, Mirva sanoo. – Tämä on isän uusi vitsi, jolla hän vaatii lisää viinaa itselleen.

– Minua pyörryttää, Keijo sanoo teatraalisesti. – Lääkäri, ohoi. Olisiko viski hyvä lääke, single malt?

– Kyllä se käy, Mirva vastaa.

– Mutta laatuvodkassa on vain etanolia ja vettä.

– Entä jos se onkin trokarilta ostettu, Keijo huokaisee. – Haluan mieluummin skotlantilaista elämän vettä kuin ryssäpaskaa.

Keijo tarttuu minua kädestä. Hänen kätensä on suuri ja nihkeä. Samalla kun hän puristaa käteni omansa sisään, hän hivelee kämmenpohjaani etusormellaan.

Minua puistattaa.

– Agnes af, voisitko tuoda appiukollesi mallasviskiä, Keijo sanoo ja lipaisee kielellään ylähuultaan.

Keijo nauttii siitä, että saa juoksuttaa minua. Hän tuntee suunnatonta mielihyvää siitä, että aatelista syntyperää oleva ihminen toimii hänen juoksutyttönään. Tämä mielihyvä, jota hän tuntee, on kuitenkin vain sivujuonne siitä pohjimmaisesta tunteesta, joka kyllästää Keijon varpaasta hiusrajaan asti. Ja tämä tunne on viha. Viha naisia kohtaan, viha yläluokkaa kohtaan, viha omaa poikaa kohtaan, joka on menestynyt matemaattisilla lahjoillaan. Ja lopulta viha omaa itseään kohtaan, kun hän tajuaa olevansa ontto kuin koverrettu kesäkurpitsa, mies vailla mielikuvitusta, toivoa, uskoa.

Keijo ehkä nuorena haaveili matemaatikon urasta, mutta ajautui lopulta opettamaan yläkoulun finninaamoille toisen asteen yhtälöä. Ehkä hän oivalsi, että häneltä puuttuu matemaattinen luovuus, että hän ei pääse irti ennalta annetuista algoritmeistä. Hän alkoi juopotella ja kähmiä tyttöoppilaita. Lopulta hänet pantiin eläkkeelle.

Laitan viskipullon Keijon eteen.

– Pullo on avaamaton, sanon ilkikurisesti. – Voit olla huoleti. En ole sekoittanut siihen arsenikkia.

– Bowmore, 17 years old, Keijo tavaa etiketin. – Onko tämä jonkun pikkutislaamon homehtuneesta vierteestä tislattua tärpättiä?

– Se on laatuviskiä, isä, Tapio sanoo.

Keijo avaa pullon ja kaataa viskiä lasiinsa. Hän nuuhkaisee sitä, kohottaa kulmiaan ja siemaisee lasin tyhjäksi.

– Melko savuista, Keijo sanoo lopulta. – Ettet vain olisi ostanut tätä jonkun vakuutusyhtiön vahinkovarastosta?

– Se on parasta, mitä rahalla saa, Tapio sanoo.

Keijon silmät välähtävät ja hänen ylähuulensa nousee niin, että hampaat näkyvät. Keijon ilme ei tiedä hyvää. Menen Tapion viereen odottamaan seuraavaa hyökkäystä.

– Parasta, mitä rahalla saa, Keijo sanoo maiskutellen sanoja hitaasti viskinhöyryisessä suussaan.

Huomaan, että Tapio jäykistyy hieman ja kuulen hänen nielaisevan. Mirva pyyhkäisee silmäkulmiaan ja kallistaa päätään.

– Sinulla on kolmensadan neliön talo kaupungin arvokkaimmalla alueella, meren rannalla, Keijo sanoo. – Parasta, mitä rahalla saa! Sinulla on Audin katumaasturi, moottorivene ja vaimolla oma pikku menopeli. Parasta, mitä rahalla saa! Sinulla on mittatilauspukuja, design-valaisimia ja viinikellari. Parasta, mitä rahalla saa!

– Keijo, Mirva hyssyttelee, sillä hän ymmärtää, että hänen miehensä kyynisyys on muuttumassa kaunaiseksi.

– Älä hyssyttele siinä, vaimo! Keijo ärähtää ja kaataa lasin täyteen viskiä.

Hän siemaisee viskin ja kumartuu tuijottamaan pöydän yli poikaansa.

– Sinulla on aatelinen vaimo, jolla on hyvä runko, Keijo sihahtaa.

– Parasta, mitä rahalla saa!

– En minä ole Nettaa ostanut, Tapio takeltelee.

– Et vai? Keijo murahtaa.

– Olisitko saanut af Lindgrenin, jos sinulla olisi ollut taskussa mustan Amexin asemesta reikiä.

– Ei minulla ollut mustaa Amexia silloin, kun minä ja Netta tapasimme, Tapio sanoo hiljaa.

Keijo alkaa hohottaa. Hänen hohotuksensa on matalaa ja kumeaa. Kumarrun ottamaan viskipullon pöydältä. Huomaan, että hohottavan irstailijan silmät jäävät tuijottamaan kaula-aukkoani. Kaadan itselleni lasillisen. Viski on hienostunutta ja vivahteikasta, siinä on aavistus kanervaa ja kevyt turvesavun aromi. Mirva seuraa katseellaan miestään, jonka hohotus on muuttumassa hytkymiseksi.

– Ja kun aristokraattinen pikkuvaimo alkaa rupsahtaa sieltä täältä, voit tuunata hänet plastiikkakirurgilla, Keijo virnuilee. – Ja huutaa taas: parasta mitä rahalla saa!

– Minusta on hyvä, että Tapio löysi Netan, Mirva sanoo. – Hänellä on hyvä luusto ja perimä. Kyllä geeneillä on merkitystä. Eihän sitä muuten hevosiakaan jalostettaisi.

– Painu hevonkuuseen, vaimo, geeneinesi, Keijo puuskahtaa niin, että sylkeä suihkahtaa hänen suustaan. – Aatelinen ei eroa rahvaasta geeneiltään. Geenitutkimus on osoittanut, että ihminen ei oleellisesti eroa edes sienestä.

– Sinun kohdallasi uskon tuon väitteen, sanon viskin rohkaisemana. – Juot kuin sieni.

– Äläpä puutu minun juomiseeni, af Lindgren, Keijo sihahtaa.

– Sinä olet vastuussa siitä, että minä joudun tankkaamaan itseäni etanolilla.

Keijo vilkaisee vaimoaan, ja hänen ärtymyksensä muuttuu ilkikurisuudeksi.

– Eikös se ollut niin, tohtori Mirkku, että metanolimyrkytystä hoidetaan siten, että pyritään syrjäyttämään kehossa oleva metanoli etanolilla?

– Niin se menee, Mirva sanoo ja alkaa taas hytkyä puolelta toiselle.

– Minä siis hoidan itseäni, Agnes af, lääkärin ohjeiden mukaan, Keijo sanoo ja sihauttaa suustaan pitkän hihityksen.

Vilkaisen Tapiota. Hän istuu vierelläni suu tiukkana viivana. En ymmärrä, miksi hän ei haasta isäänsä. Tai aja tätä ulos talostamme. Hän on edelleen isänsä edessä kuin pikkupoika, täysin aseeton ja nöyrä.

– Kyllä minusta geeneillä on merkitystä, Mirva sanoo. – Varakkaat ihmiset ovat kauniimpia ja älykkäämpiä…

– Kuin sienet, vai? Keijo ärähtää.  – Minusta tuntuu, että Tapio olisi saanut itselleen ihan yhtä vaimon menemällä sienimetsään ja tuomalla sieltä kotiinsa jonkun af Haperon tai af Rouskun.

Mirvaa alkaa naurattaa: – Af Hapero, tuo oli hauska.

– Minusta sinä puhut loukkaavasti, sanon Keijolle. – Minä olen ihminen, tunteva persoona.

– Persoona! Keijo huudahtaa.

– Satutko sinä tietämään, Agnes af, että sinun arvokas persoonallisuutesi, jota pidät koskemattomana ja yksilöllisenä, on vain neuronien liikettä aivoissasi. Voin kääntää aivojesi sisältämän biologisen datan matematiikan kielelle ja osoittaa sinulle, että tämä sinun persoonallisuutesi on vain matemaattinen yhtälö.

– Jos viitsit, Keijo, sanon ja nojaudun pöytää vasten. – Jos viitsit, niin näytä minulle tuo yhtälö. Ratkaise se. Minä en mitään muuta haluakaan niin paljon kuin saada selville sen, kuka minä olen!

Tunnen, kuinka Tapio koskettaa jalkaani jalallaan.

– Älä potki, tiuskaisen Tapiolle.

– Sinä olet kärpässieni, Agnes af, Keijo sanoo ja ojentautuu ottamaan viskipulloa.

– Keijo, minä tiedän ratkaisun sinun persoonaasi koskevaan yhtälöön, sanon hiljaa. – Se on nolla.

Keijon kasvot ovat aivan lähellä omiani. Hän katsoo avonaista dekolteetani, kääntää pistävän katseensa silmiini, suipistaa suutaan ja suutelee ilmaa edessäni. Sitten hän tarttuu pullon kaulaan ja rojahtaa takaisin tuolilleen istumaan.

– Varo tuota naista, Keijo sanoo kaataessaan viskiä lasiinsa. – Hän on myrkyllinen. Hän on petturi. Hän on kavalakärpässieni, Amanita phalloides.

Nousen seisomaan ja kerään tarjoiluastiat, joiden päällä on kymmenittäin erilaisia maki-rullia ja nigireitä. Keittiössä heitän sushit biojäteastiaan. Äkkiä minua alkaa heikottaa. Jalat menevät altani ja lysähdän lattialle polvilleni. Painan pääni roskakaapin ovea vasten ja alan nyyhkyttää.

Tunnen itseni haavoitetuksi ja hyväksikäytetyksi. Minulle tulee aina samanlainen voimaton olo, kun joku sanoo tuntevansa minut. Aivan kuin sisukseni olisi kaavittu ulos ja sinne olisi laitettu jotain, jota en tunnista omakseni. Ja samalla tuntuu kuin se minä, jota pidän omanani, olisi käpertynyt jonnekin ruumiini onkaloon, jonnekin perimmäiseen sopukkaan, kädet polvien ympärillä ja pää haudattuna jalkojen väliin.

Värisevänä, itkevänä, kuin paju, jonka usva saartaa ja joka hiljaa häviää harmaaseen ilmaan, sakenevaan, tihenevään ja raskaaseen.

Sellaiseksi tunnen oloni. Ja ulkona on rakennus, ehkä sekin usvan peittämä, jonka sisällä hengittävät kielletyt tunteeni, halujeni kielletyt kohteet, unieni hämärä auer.

Tunnen kosketuksen harteillani. Käännän päätäni, mutta en näe ketään enkä mitään. Nousen hoiperrellen jaloilleni ja käännyn nojaamaan tiskipöytää vasten. Katselen ympärilleni mutta en näe ketään, joka olisi voinut koskettaa minua. Kaikkea sitä ihminen kuvittelee, kun hän on tolaltaan, ajattelen ja taputtelen poskiani.

Jokin voima saa minut kuitenkin kävelemään keittiön pöydän ääreen ja katsomaan ulos ikkunasta. Painan nenän kiinni ikkunaan ja laitan kädet ohimoilleni. En erota puista muuta kuin niiden vaaleat rungot ja haaroittuvat oksat. Ne ovat kuin suonia pimeydessä, suonia, joita pitkin kulkee rukouksia kohti taivasta, pelonsekaisia parahduksia, jotka anovat merkkiä siitä, että elämä jatkuisi vielä oksia pidemmälle, suonien verkoston taakse, elämän ja kuoleman rajapinnan tuolle puolen.

Sitten näen jotain. Pidätän hengitystäni. Vastarannan huvilan pihalampun loimotus näkyy jaksoittaisena valopisteenä, kun se siivilöityy rantalepän lehvien läpi silmieni verkkokalvolle. Ja äkkiä tämän pikkuriikkisen valonvälkkeen editse kulkee jokin hahmo, joka on vielä maailmaakin mustempi. En tiedä, onko se ihminen vai eläin, mutta se liikkuu hitaasti ja lopulta pysähtyy, ojentautuu ja kääntyy. Silloin näen jotain hohtavaa. Värähdys kulkee läpi vartaloni ja valun nenä kiinni ikkunassa polvilleni lattialle. Näen kasvot, ehkä ihmisen kasvot, ehkä aaveen kasvot, ehkä jonkun henkiolennon kasvot.

Aluksi kasvot näyttävät piirteettömiltä, mutta sitten niihin tulee ilme, pelkkä ilme, ilme, joka haluaa sanoa minulle jotain. Tulkitsen tuon ilmeen kehotukseksi häipyä, viipymättä. Irrotan kasvoni ikkunasta ja samalla hahmo katoaa. Kun painan kasvoni uudestaan ikkunaa vasten, en enää näe muuta kuin puiden vaaleat rungot ja haaroittuvat oksat. Ja lehvien välistä pilkistävän valon välkkeen.

Oliko se Ville? ajattelen ensimmäiseksi. Olisiko Ville päässyt pois ulkorakennuksesta, lukitun oven läpi? Pidän asiaa epätodennäköisenä. Sen sijaan ajattelen, että näin joko näkyjä tai aaveen tai näyn aaveesta. Yhtä kaikki olen sitä mieltä, että mieleni heijastelee pelkojaan pimeyteen, tekee yöstä näyttämön niille asioille, jotka vaivaavat minua: Tapion isä kutsui minua kavalakärpässieneksi. Kavalaksi, petturiksi, pettäjäksi. Ja sitähän minä olen. Harrastin seksiä piharakennuksen lattialla vieraan miehen kanssa.

Ja nautin siitä. Tunsin jotain sellaista, mitä en ole ennen tuntenut.

Heittäytymistä?

Antautumista?

Kiimaa, joka pysäyttää ajan rattaat?

Pesen käteni ja kasvoni keittiössä.

En tunne olevani likainen vaan pikemminkin puhdistunut. Tämä tunne häiritsee minua, sillä se tekee minusta jollakin tasolla syyntakeettoman.

Ehkä synnittömän, ajattelen, vaikka en mielelläni käytä raamatullisia ilmaisuja pohdiskellessani tekojani ja elämääni.

Ja kuitenkin minusta tuntuu, että olisi asianmukaista tuntea syyllisyyttä, kokea olevansa syntinen ja likainen. Kavala, niin kuin Tapion isä asian ilmaisi.

Menen keittiöstä Matiaksen huoneen ovelle. Jostain syystä minulla on tarve nähdä poikani ja hänen levollinen unensa.

Kun raotan ovea, huomaan, että poika ei makaakaan vuoteessa vaan istuu selkä tikkusuorana ja tuijottaa ikkunaa.

Ryntään Matiaksen luokse ja painan käteni hänen olkapäilleen. Poika ei hievahdakaan. Hänen kasvonsa ovat pelottavan ilmeettömät ja liikkumattomat, edes luomet eivät värähdä. Ihoni alkaa kihelmöidä. Tuntuu kuin katsoisin vain pelkkää poikani kuorta, onttoa patsasta, jonka sisällä kumisee tyhjyys – olentoa, joka näyttää minun pojaltani, mutta ei kuitenkaan ole poikani.

En hallitse enää maailmaani, siihen on alkanut virrata aineksia, jotka kuuluisivat unimaailmaan, todellisuuteni murenee kuin hiekasta rakennettu linna meren rannalla. Suustani pääsee tukahdutettu vaikerrus.

Matias liikahtaa ja kääntyy katsomaan minua. Yhtäkkiä hänen kuorensa täyttyy ja hän on oma itsensä. Käytävästä virtaa valoa hänen poskelleen. Hänen kasvoillaan on raukea hymy.

– Äiti, Matias sanoo unisesti.

– Minä olen tässä, kultaseni, sanon huojentuneena. – Jatka vain uniasi. Kävin vain katsomassa, että sinulla on kaikki hyvin.

Matias painaa päänsä tyynylle. Laitan peiton paremmin ja silitän poikani poskea.

– Joku kurkisti ikkunasta, Matias sanoo.

– Se oli vain unta, sanon. – Laita simmut kiinni.

Matias sulkee silmänsä. Hänen suunsa liikkuu hieman. Vielä ennen nukahtamistaan hän kysyy:

– Onkohan enkeleiden sisällä luita?

– En tiedä, vastaan, mutta poika nukkuu jo, levollisesti, suu hieman auki.

Painan suukon hänen poskelleen ja menen kylpyhuoneeseen korjaamaan meikkini.

Ruokailuhuoneessa on yhden miehen mellakka käynnissä. Vilkaisen Keijoa. Hän on kännissä kuin käki. Hänen hartiansa ovat painuneet alas ja kulmakarvat ovat nousseet ylös, ja kaikki hänen kasvoissaan on punakkaa, kosteaa ja ryhditöntä. Ryhdittömyydestä huolimatta hän jaksaa edelleen nostaa sormensa ilmaan nähdessään minun tulevan huoneeseen.

– Af, af, af, af, Keijo takeltelee.

Hänen äänensä muuttuu haukkumiseksi:

– Af, af, raf, raf, af…

Istun Tapion viereen. Pöydällä on tyhjä viskipullo.

– Jokohan olisi aika soittaa taksi, sanon Tapiolle.

– Yritätkö sinä päästä minusta eroon, mitä? Keijo sihahtaa. – Meillä oli juuri kiinnostava keskustelu tässä. Eikö niin, Tapio?

– Oli kyllä, isä.

– Energia, entropia ja vuorovaikutus, Keijo sanoo. – Ymmärrätkö sinä mitään fysiikasta?

– En, vastaan.

– Sinun fysiikkasi on sen tutkimista, miten painovoima vaikuttaa rintoihisi, Keijo murahtelee. – Minä tutkin asioita laajemmin.

– Siltä vaikuttaa, sanon.

– Tapio, muistako, kun katsottiin tähtiä kaukoputkella?

– Muistan, isä.

– Minä sanoin, että sinä et ole keskipisteessä, Keijo sammalsi,  – että jumala ei ole keskipisteessä, että…

– Sinä olet keskipisteessä, huomautan. – Minä luulen, että poikasi on sisäistänyt tämän opetuksesi.

Keijo kallistaa päätään ja kuljettaa kieltään huulillaan. En tiedä, onko ele tarkoitettu rivoksi, vai voiteleeko hän vain suutaan seuraavaa purkaustaan varten.

– Minä oikeastaan pidän sinusta tuollaisena, af Lindström, Keijo murahtaa.

– Lindgren, korjaan.

– Ennen olit kylmä lahna, nykyään sinussa on hieman jo ytyä, Keijo puhuu. – En tiedä, johtuuko se siitä, että olet saanut vai siitä, että et ole saanut. Mikä on lääkärivaimoni veikkaus? Mirkku, hei. Mirkku!

Mirva kohauttaa hartioitaan ja levittelee käsiään. Hän kääntyy katsomaan minua.

– Seksistä puheen ollen, Mirva sanoo. – Minusta teidän pitäisi hankkia toinen lapsi. Ehkä kolmaskin. Et ole vielä liian vanha. Kun täytät 35, niin riskit kasvavat.

– Matias riittää meille, sanon.

– Riittää varmasti, mutta… Mirva asettelee sanojaan. – Jos lapselle tapahtuu jotain… ymmärrätkö?

– Ai, että pitää olla lapsia reservissä, jos Matias kuolee? kiivastun.

– Eihän sitä koskaan tiedä, maailmakin on nykyään aika arvaamaton paikka, Mirva sanoo.

– En pidä siitä, että fantasioit lapseni kuolemalla, ärähdän.

– Vaikka minulla olisi sata lasta, niin eivät he menetystä pystyisi korvaamaan. Ja miksi sinä itse et hankkinut kuin yhden lapsen?

Tapio painaa käden reidelleni ja puristaa sitä. Ymmärrän, että hän ei halua minun jatkavan keskustelua.

– Ei lapsia kannata hankkia, Keijo sanoo. – Yhdessäkin on liikaa. Minulta meni monta hyvää vuotta tuon pojan takia. Ja nyt se ylpeilee rahoillaan. Ja mitä se tekee matematiikalla? Perkele! Joitain sovelluksia. Koodari, saatana! Käyttää arvokasta apparaattia luodakseen paskaa. Pahempi syöpä se on kuin taiteilija tälle yhteiskunnalle.

Mirvan ilme muuttuu vakavaksi. Minuun kohdistuvat solvaukset saivat hänet hytkymään tuolillaan, mutta kun hänen poikaansa solvataan, niin ääni muuttuu kellossa – huolimatta siitä, että solvaaja on pojan isä.

– Nyt lähdetään, Keijo, Mirva sanoo. – Alat olla jo aika väsynyt.

– Lähdetään vaan, Keijo puuskahtaa. – Eihän täällä saa kuin lapamatoja ja ryssäläistä pontikkaa. Ja joskus me sentään katsottiin kaukoputkella tähtiä, ja yritin opettaa pojalle etiikkaa, että hän ei ole keskipiste, että ihmiskunta on vain kärpäsen paska, jos sitäkään.

Keijo nousee seisomaan niin, että tuoli kaatuu. Hän nojaa käsillään pöytään ja kumartuu Tapiota kohti.

– Kaukoputki, Tapio, missä se on? Keijo sammaltaa. – Kaukoputki, kuulitko, kaukoputki, missä se on, sano? Oletko hävittänyt sen?

– En ole, Tapio sanoo.

– Sen avulla minä opetin sinulle moraalin alkeet, matematiikan, fysiikan, että et ole keskipiste universumissa, että olet kärpäsen paskan veroinen, Keijo puhisee. – Ja edelleen, et ole edelleenkään sen isompi paska, et tippaakaan isompi amexeinesi ja aatelisine vaimoinesi.

– Älä viitsi, Keijo, Mirva sanoo. – Tapio on hyvä poika

– Haluan sen kaukoputken, Keijo sanoo ja osoittaa sormellaan Tapiota. – Sinä et ole sen arvoinen. Missä se on? Haluan sen heti.

– Se on piharakennuksessa, Tapio sanoo.

Tuntuu kuin koko huone liikahtaisi, ja esineet ja ihmiset kutistuisivat ympärilläni. Sydämeni lyö muutaman epätahtisen lyönnin ja hengitykseni salpautuu hetkeksi.

– No, hae se sieltä piharakennuksesta, Keijo karjaisee.

– Siellä on kaikki tavarat hujan hajan, sanon ja tunnen, kuinka ääneni värisee. – Jospa me tuomme sen sinulle myöhemmin.

Keijo ravistelee päätään, ja näen hänen katseessaan juopunutta pakkomielteisyyttä.

– Minä en lähde ennen kuin saan kaukoputkeni, Keijo sanoo ja aikoo käydä istumaan.

Valitettavasti hän ei muista, että on hetkeä aiemmin pystyyn ponnahtaessaan kaatanut tuolin. Hän rojahtaa kaatuneen tuolin jalkojen päälle, jotka napsahtavat hänen painonsa alla poikki. Samalla hän lyö selkänsä tuolin istuinosaan. Kaikki tapahtuu kuin hidastettuna. Tömähdys heilauttaa Keijon päätä. Hänen kielensä jää hampaiden väliin. Ja kun liike lopulta pysähtyy, hän makaa puoli-istuvassa asennossa tuoliin nojaten. Hänen suupielestään valuu verta.

– Herranjumala, Mirva voihkii.

– Perkeleen perkele, Keijo manailee ja sylkee veripärskeitä suustaan. – Jätä ne jumalasi ja soita ambulanssi. Selkä on paskana ja kieli päreinä.

Keijo yrittää nousta seisomaan, mutta juuri kun hän on pääsemäisillään jaloilleen, hän rojahtaa uudelleen lattialle.

– Tulkaa nyt helvetti auttamaan.

Menemme Tapion kanssa Keijon luokse. Hän nostaa toisen käden minun harteilleni ja toisen käden Tapion harteille. Nostamme hänet jaloilleen. Mirva ottaa käsilaukustaan nenäliinan ja puhdistaa Keijon suupielet. Hän pyytää Keijoa näyttämään kieltään. Keijo työntää kielen ulos suustaan. Mirva painelee sitä hellästi nenäliinalla. Nenäliina muuttuu punaiseksi verestä.

– Pieni naarmu, Mirva sanoo.

– Ei tarvitse ommella. Onneksi et halkaissut kieltäsi.

Tunnen, kuinka Keijon käsi alkaa valua alaspäin. Se kulkee pitkin käsivarttani, osuu lantiooni, painuu etureidelleni ja siirtyy reiden takaosaan. Sitten käsi nytkähtää ylöspäin. Tunnen, kuinka suuri koura puristuu pakarani ympärille.

Riuhtaisen itseni irti Keijon otteesta ja kompuroin taaksepäin. Nojaan seinään ja huohotan. Tapio katsoo minua ihmeissään.

– Mitä nyt? Tapio ihmettelee.

En saa aluksi muodostettua yhtään sanaa, mutta lopulta suustani purskahtaa kimeä karjaisu:

– Isäsi kouri persettäni.

– Hss, Tapio sanoo. – Onko sinun pakko puhua tuolla tavalla?

Keijo kääntää päätään ja katsoo minua olkansa yli. Hänen kasvoillaan on omahyväinen virnistys.

Pudistelen päätäni ja tuhahdan loukkaantuneena: – Sinusta on ilmeisesti pahempi, että sanon "perse" kuin se, että isäsi juuri hetki sitten puristi kyseistä ruumiinosaa isolla kourallaan.

– Otin vain tukea, Keijo sanoo. – Pakarastasi sai napakan otteen.

Kun taksi lopulta vie Tapion vanhemmat pois kotoamme, pihaltamme ja kaupunginosastamme, voin huokaista helpotuksesta. Tuoliepisodi kourimisineen vei ajatukset pois kaukoputkesta. Salaisuuteni säilyi. Piharakennukseen lukitsemani rakastajani ei paljastunut.

Huojennuksesta huolimatta olen loukkaantunut miehelleni. Kun Tapio napittaa flanellipyjamaansa, kävelen hänen eteensä ja suljen viimeiset napit.

– Miksi sinä et puolustanut minua? kysyn.

– Miksi sinä provosoit isääni? Tapio vastaa.

– En minä halua vastakysymystä, puuskahdan. – Haluan vain tietää, miksi et ollut lojaali vaimollesi.

– Mitä sinulle on tapahtunut, Netta? Sinun puheesi ovat muuttuneet. Sinusta on tullut hyökkäävä ja julkea.

Irrotan otteeni Tapion pyjamasta ja siirryn pari askelta taaksepäin.

– Ruokani ei kelvannut vanhemmillesi, sanon kiivaasti. – Isäsi väitti, että aion myrkyttää hänet. Hän pilkkasi nimeäni ja sukuani ja lopulta hän kouraisi minua takapuolesta. Ja minä vakuutan sinulle, Tapio, että se ei ollut harmiton nipistys, vaan irstas kouraisu. Hän halusi osoittaa, kuka on uros talossa. Se oli loukkaus myös sinua kohtaan. Ja minäkö olen siis julkea?

Tapio näyttää siltä kuin hänellä olisi naamio kasvoillaan.

– Sinä paisuttelet asioita, Tapio sanoo, sammuttaa valon ja menee vuoteeseen.

– Jos isäsi haluaisi naida minua, sinä antaisit sen tapahtua. Niinkö?

– Sinun pitäisi ehkä käydä lääkärissä, Tapio huokaisee ja vetää peiton korviinsa.

– Pidätkö minua hulluna? ärähdän. – Kun narsistinen isäsi nöyryyttää kaikkia ihmisiä, niin sinä näet vikaa minussa. Se on sairasta.

Mutta Tapio ei enää kuuntele. Laitan makuuhuoneen oven kiinni. Menen budoaariini ja riisun päivävaatteet pois päältäni. Etsin vaatekaapin perältä ne vaatteet, joihin pukeudun öisin. Ja ajattelen, että yö on minun ystäväni ja uskottuni. Ja ajattelen Villeä, rakastajaani piharakennuksessa.

Minulle tulee vastustamaton halu päästä hänen luokseen.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.