Osa 4/8: Netta ja Ville ajavat autolla kohti Netan kotia, jonka piharakennukseen Netta on luvannut majoittaa Villen. Lopulta Netta ja Ville pääsevät perille. Ville käy nukkumaan piharakennukseen. Netta sulkee oven riippulukolla.

Kuvitus Katja Ronkanen

Herään aamulla voimakkaaseen janontunteeseen. Haron pöytälampun katkaisijaa ja napsautan valon päälle. Mieheni makaa selällään suuren parisänkymme toisessa laidassa. Tapio nukkuu aina selällään. Hän on niitä onnellisia ihmisiä, jotka käyvät sänkyyn, sulkevat silmänsä ja nukkuvat samassa asennossa aamuun asti.

Istun sängyn reunalla. Minulla on ylläni musta puuvillatoppi ja pikkuhousut. Minulle nukkuminen ei ole matka, jota varten pitäisi pukeutua. Riisun vain rintsikat, pesen meikkini, harjaan hampaani ja laitan hieman voidetta kasvoilleni ja käsiini. Sitten vain toppi päälle. Se on minun uniasuni. Se riittää  ihmiselle, joka ei juuri nuku.

Katson käsiäni. Ne ovat valkeat ja pienet, sormet ovat hoikat, mutta kämmenissä on lapsenomaista pulleutta. Kynsien kärjet on lakattu valkoisiksi.

Laitan kädet topin alle ja puristan rintojani. Tunnen kynsien terävyyden ihollani. Muistelen viime yötä ja pudistelen päätäni. Jos kaikki todella tapahtui niin kuin luulen tapahtuneen, niin minulla on mies lukittuna ulkorakennukseen. Mies nimeltä Ville.
Mies, jonka selkään upotin huolella manikyroidut kynteni.
Nielaisen. Suuni on kuiva ja karhea. Vilkaisen kelloa: 7.32. Olen nukkunut noin kolme tuntia.

Sammutan pöytälampun ja kuljen hämärässä ulos makuuhuoneesta. Haen budoaaristani pitkän puuvillaneuleen ja puen sen päälleni.

Kun pääsen keittiöön, juon ensitöikseni suuren lasillisen vettä. Sitten täytän vedenkeittimen ja napsautan sen päälle. Annostelen neljä mitallista guatemalalaisia kahvipapuja käsikäyttöiseen Zassenhausin myllyyn. Jauhan kahvin rauhallisesti kampea pyörittäen ja kertaan samalla mielessäni edellisen yön tapahtumia.

Mieleeni tulee Tom Waitsin musiikki, sillan kivikaaret, musta lilja tatuointi Villen käsivarressa ja suurta perhosta tai musteläiskää muistuttava tahra hänen t-paitansa selkämyksessä.  Vedenkeitin hälyttää.

Otan astiakaapista pressopannun, ja laitan puolikarkeiksi jauhamani kahvin pannun pohjalle. Huumaava, hivenen suklaaseen vivahtava kahvintuoksu täyttää sieraimeni. Kaadan kuuman veden tasaisesti kahvinpurujen päälle.

Sekoitan kahvin puutikulla ja laitan pannuun kannen päälle. Kiiruhdan vessaan. Pöntöllä istuessani tajuan, että Ville on lukittuna ulkorakennukseen, eikä pääse pissalle. Vilkaisen kelloa: 7.47. Matiaksen koulu alkaa yhdeksältä. Tapio lähtee yleensä puoli kymmeneltä. Arvelen, että Ville pärjää varastohuoneessa siihen saakka. Jos ei pärjää, niin ehkä hän löytää rojujen seasta jonkin pullon tai astian. Kun talo on tyhjä, menen päästämään Villen vapaaksi.

Vedän vessan ja pesen kädet. Vilkaisen itseäni peilistä. Silmien alla on ehkä aavistus tummuutta, hiukset ovat hieman sekaisin. Tarkistan varmuuden vuoksi, että kaulassani ei ole jälkiä.

Minulla on parikymppinen nuorukainen varastohuoneessa, lukkojen takana. Minulla on avain lukkoon. Se on ainoa avain. Ajatus saa minut värähtämään, mutta samalla kasvoilleni leviää hymy. Minua hävettää, että hymyilen ja painan käteni äkkiä suuni eteen.

Keittiössä painan pressopannun männän alas. Odotan hetken ja kaadan kahvin kuppiin. Istahdan keittiön pöydän ääreen ja nostan jalat tuolille. Nojaan kyynärvarsillani pöytää vasten ja pidän kämmeniäni kahvikupin ympärillä.

Ulkona sumu on juuri väistymässä auringonvalon tieltä. Valoa tulvii puiden oksien ja lehvien välistä, sitä valuu kuin vuotavasta kiulusta kultaamaan kastepisaroita nurmikolla. Usvan repaleet muuttuvat äkkiä häikäiseviksi harsoiksi, jotka kaartelevat keskellä pihaa kasvavan tuijan ympärillä kuin keijukaiset. Meri on vielä sumupeitteen alla, eikä horisontissa lymyileviä saaria näy.

Hörppään kahvin loppuun, nousen pöydästä ja kävelen lastenhuoneen ovelle. Painan käteni ovea vasten ja suljen silmäni. Yritän unohtaa yön tapahtumat, puhallan kevyesti ilman pois keuhkoistani, avaan silmäni, avaan oven, avaan itseni yöstä päivään. Ja hymyilen.

Matias nukkuu kyljellään peitto jalkojen välissä. Hänen toinen kätensä on pään alla ja toinen retkottaa rennosti sängyn reunan ulkopuolella. Polvistun lattialle ja nostan Matiaksen käden patjalle. Silitän hänen poskeaan. Matias huokaa syvään ja kääntyy selälleen. Näen, että hänen silmät liikkuvat luomien alla.

– Matias, kuiskaan. – On aika herätä.

Kuljetan kättäni Matiaksen päälaella niin, että hänen kiharat ja valkeat hiukset kulkevat sormieni lomitse. Hänen silmänsä rävähtävät auki. Hän katselee ympärilleen ja kääntelee päätään kuin linnunpoikanen. Hän näyttää rakentavan maailmaa ympärilleen. Sitten hän paikantaa minut, hymyilee ja tekee minut olevaksi maailmaansa.

– Äiti, Matias sanoo kysyvästi.

– Niin?

– Missä se minun kelloni on?

– Se on pöydällä, sanon.

Matias nousee istumaan. Hänen tukkansa on pörrössä, ja hänen toisessa poskessaan on tyynyliinan ryppyjen tekemiä punertavia painautumia. Kiedon hänet käsivarsieni ympärille. Miten pieneltä hän tuntuu, ja hauraalta. Tunnen hänen sydämensä pehmeän koputuksen rintaani vasten. Sinä pääset aina sisään, ajattelen. Minun sydämessäni on huone sinulle, yksin sinulle.

Matias kiemurtelee irti halauksestani, loikkaa pois sängystä ja juoksee pöydän luokse. Hän läimäyttää kädellään Autot-reppuaan, joka roikkuu tuolin selkänojalla. Hän kiipeää tuolille ja sytyttää pöytävalaisimen. Hän ottaa uuden kellonsa pöydältä ja kiiruhtaa takaisin minun luokseni.

– Laita se minulle, Matias pyytää.

– Ojenna vasen kätesi.

– Ai, tämä vai?

Laitan kellon Matiaksen ranteeseen. Kellossa on tummansininen ranneke ja selkeät numerot. Se on ostettu pari päivää sitten. Se on tällä hetkellä Matiaksen tärkein esine.

Matias katsoo kelloaan ja painaa sen sitten korvalleen.

– Se tikittää, Matias sanoo.

– Saisinko joskus avata sen?

– Miksi?

– Haluaisin nähdä, mitä sen sisällä on.

Matias haluaa purkaa aina kaiken. Hän haluaa nähdä asioiden sisälle. Häntä kiehtovat pesukoneet, sähkövatkaimet, mikroaaltouunit, stereolaitteet, moottorit. Kun muut lapset haluavat kauppakeskuksessa karuselliin pyörimään, haluaa Matias selvittää, mikä sen karusellin saa ylipäätään pyörimään. Matiaksen mielenkiinto ei ole rajoittunut vain koneisiin. Hän on yhtä lailla kiinnostunut siitä, mitä on ihmisten ja eläinten sisällä.

Ollessaan 4-vuotias Matias kysyi minulta, onko ihmisen sisällä akku vai patteri? Silloin ostin Matiakselle lapsille tarkoitetun anatomiakirjan. Siitä tuli hänen lempikirjansa. Hän käänsi sivuja ja katsoi, kuinka ihminen paljastui kerros kerrokselta: iho, lihakset, hermot, luusto. Hän mietti näkemäänsä: sydäntä, joka oli pumppu, maksaa, joka oli puhdistuslaitos, hermoja, jotka olivat sähköjohtoja. Kaiken tämän nähtyään, hän silti kysyi: äiti, mistä ihminen saa virtaa?

Havahdun muisteluistani ja komennan Matiaksen pukemaan vaatteet päälleen. Matias vilkaisee kelloaan, odottaa hetken ja nytkähtää sitten liikkeelle. Hän riisuu nopeasti pyjaman yltään ja heittää sen vuoteelle. Hän ottaa pöydältä vaatepinon ja laittaa päälleen t-paidan, vetäisee jalkaansa farkut ja  istahtaa lattialle äheltämään sukkien kanssa. Sitten hän ponnahtaa pystyyn ja katsoo kelloaan. Hänen kulmansa menevät kurttuun.

– Oliko nelosen päällä kaksikymmentä?

– Nelosen päällä, mitä? kysyn.

– Kaksikymmentä.

Kestää hetken ennen kuin tajuan, mitä hän tarkoittaa.

– On, vastaan.

Matias painaa kellotaulun päälle etusormensa ja kuljettaa sitä
hitaasti alaspäin.

– Yksi, kaksi, kolme, Matias mutisee.

– Mitä sinä lasket?

– Kaksikymmentäkolme sekuntia, Matias riemuitsee. – Minä pukeuduin kahdessakymmenessäkolmessa sekunnissa.

– Sinusta voi tulla palomies isona, sanon.

Matiaksen kasvot alkavat loistaa. Komennan hänet keittiöön ja laitan hänen eteensä murolautasen. Kaadan murojen päälle maitoa. Otan hedelmäkorista banaanin ja pilkon sen murojen päälle.

Tapio ilmestyy keittiön ovelle. Hän toivottaa hyvät huomenet ja raahustaa poikansa luokse ja silittää tämän päätä.

– Isä, minä pukeuduin kahdessakymmenessäkolmessa sekunnissa.

– Sinähän pukeudut nopeammin kuin palomiehet, Tapio sanoo.

Tapio kävelee luokseni ja moiskauttaa kevyen suukon poskelleni.

– Nukuitko hyvin, kultaseni? Tapio kysyy.

– Kuin tukki, valehtelen.

– Onko kahvia?

– Pressossa, sanon. – Mutta se taitaa olla jo kylmää. Keitä uutta.

Tapio huitaisee kättään ilmassa, ottaa astiakaapista kupin, jonka kylkeen on printattu Matiaksen kuva – isänpäivälahja – ja kaataa haaleaa kahvia kuppiin. Hän nojaa keittiön keskellä olevaa työtasoa vasten ja tuijottaa jääkaapin ovea. Hänen flanellipyjamansa on yhtä kokoa liian suuri. Napit ovat auki napaan asti. Tapiolle on ilmestynyt pieni vatsakumpu, joka tekee hänestä jotenkin kodikkaan näköisen. Tähän kun vielä yhdistää hiukan itsepäiset vaaleat hiukset, jotka aamuisin ovat vallattomimmillaan, niin ei voi kuin todeta, että Tapio on koiramaisen kotoisa ja turvallinen.

– Karpatako vai ei? Tapio pohtii.

– Tarkoitatko siis kananmunia ja pekonia?

– Hmm, Tapio mumisee.

– En ehdi paistamaan sinulle munia, sanon.

– Hyvänen aika, Tapio virnistelee. – Mitä minä nyt teen? Vatsani kurnii, lihakseni huutavat proteiineja, mutta vaimoni kieltäytyy paistamasta munia.

– Äiti, paista nyt isille munia, Matias sanoo.

– Isi pelleilee, sanon.

– Eikö naisen tehtävä olekaan huolehtia miehen ravinnosta? Tapio naljailee.

– Älä opeta lapselle tuollaista edes leikilläsi, sanon. – Minä lupaan paistaa sinulle sen pekonin, jos haet metsästä villisian ja teurastat sen. Me elämme 2000-lukua.

– Isä, teurastatko sinä sen sian? Matias kysyy.

Tapio ottaa jääkaapista jogurttipurkin, jonka kyljessä on partaisen miehen kuva. Hän laittaa purkin kasvojensa viereen ja virnistää.

– Minä taidan ottaa turkkilaista luomujogurttia, Tapio sanoo. – Ehkä minusta tulee joskus yhtä komea kuin tästä miehestä.

– Isä, teurastatko sinä sen sian?

– No niin, nyt riitti Matias, ketään ei teurasteta, sanon. – Jos olet syönyt murosi, niin mene pakkaamaan reppusi.

Matias vilkaisee kelloaan ja kipaisee huoneeseensa.

Tapio lusikoi kuppiin jogurttia ja sekoittaa sen joukkoon kuivattuja mustikoita ja lusikallisen talkkunajauhoja. Kävelen hänen taakseen ja pujotan käteni hänen pyjamantakkinsa alle. Liikutan kättäni hitaasti hänen ihollaan. Hänen ihonsa tuntuu tutulta ja omalta. Tapio värähtää, kun kosketan hänen nänniään. Painan pääni hänen hartioitaan vasten ja suljen silmäni.

Edellisen yön tapahtumat vieraan miehen kanssa saavat minut tuntemaan omituista hämmennyksen ja kiihkon sekoitusta. Minä en ole yleensä valoisaan aikaan seksuaalisesti estoton vaan pikemminkin torjuva ja haluton. Tapiokin tietää tämän. Hänen vartalonsa jäykistyy, kun hän miettii vaimossaan tapahtunutta muutosta.

Ujutan käteni pyjamanhousujen kuminauhan alle ja tunnen sormenpäissäni häpykarvoituksen tiheän reunan. Kun käteni siirtyy alaspäin, tarttuu Tapio ranteeseeni ja käännähtää ympäri. Hän katsoo minua epäluuloisena ja siristää hieman silmiään.

– Mikäs sinulle tuli? Tapio kysyy.

– Himo, vastaan ja peitän hämmennystäni naurahtamalla.

– Et sinä yleensä… Tapio aloittaa.

– Vaimosi on yllätyksiä täynnä.

– Näitkö viime yönä eroottista unta?

– Ehkä, sanon ja samalla mieleeni hiipii epätietoisuuden siemen.

Entä jos olenkin nähnyt vain unta? Entä jos minulla ei olekaan vierasta miestä ulkorakennuksessa? Hetken aikaa elämä tuntuu
kovin hauraalta, kuin ohuelta silkiltä, johon kokemukset ja mielikuvitus piirtävät kilpaa kuvioitaan ja jonka reunoja ajan koiperhoset nakertavat hitaasti mutta armottomasti. Raja, joka erottaa niin sanotun terveen ihmisen niin sanotusta hullusta, on niin häilyvä, että se saa minut voimaan pahoin.

– Pitäisikö minun olla mustasukkainen? Tapio kysyy.

– Ai, unesta? puuskahdan niin voimakkaasti, että koko keskustelu tyssähtää siihen.

Nousen hieman varpailleni ja painan suuni Tapion korvalle.

– Kun olen vienyt Matiaksen kouluun, niin miten olisi, kuiskaan.

Tapio työntää minut lempeästi etäämmälle itsestään ja katsoo minua suoraan silmiin.

– Onpas tämä… Tapio hämmästelee.

Hämmästelen itsekin omaa kiimaani. Ajattelen, että sen on pakko johtua jännityksestä. Siitä, että ulkorakennuksessa on joku, jonka ei pitäisi olla siellä. Että siellä on mies, toinen mies. Nuori, hoikka ja tummasilmäinen. Mies, jonka suuta olen maistanut ja jonka selkään olen upottanut kynteni.

– Nopea, pikainen… takeltelen ja tunnen, kuinka suustani purskahtaa sana, jota en ole koskaan sanonut Tapion kuullen:

– Pano!

– Hss.

Tapio kallistaa hieman päätään ja katsoo minua tutkivasti. Näen, että jonkinlainen himon kipinä välähtää hänen silmissään, mutta hän peittää sen äkkiä vaihtamalla kasvoilleen rationaalisen päiväihmisen perusnaamarin, rutiini-ilmeen, joka samalla kasvattaa kuilua minun haluni ja hänen velvollisuutensa välille. Samalla tunnen, kuinka omakin haluni alkaa hiipua.

– Minulla on tärkeä palaveri Microsoftin porukan kanssa, Tapio sanoo. – Me esittelemme uutta pelimoottoria heidän peleistä vastaavalle segmentille.

– Milloin sinusta on tullut pelimiehiä? kysyn.

– Me olemme kehitelleet kaikessa hiljaisuudessa tätä pelimoottoria, Tapio kertoo. – Se on vallankumouksellinen ohjelmarunko, lyö sujuvuudessaan kaikki Unrealit ja Crytekin kyhäelmät. Se syntyi aivan vahingossa erään arkkitehtuurisovelluksen sivutuotteena. Jos se lyö itsensä läpi, me rikastumme.

Purskahdan nauruun.

– Ai, me rikastumme, sanon kyynisesti. – Meillähän tekeekin niin tiukkaa taloudellisesti.

Tapio kävelee jogurttinsa kanssa pöydän äärelle. Hän sulkee lusikan nyrkkiinsä kuin pikkulapsi ja alkaa kauhoa jogurttia suuhunsa.

Minä sain juuri pakit mieheltä, joka suunnittelee pelejä ja joka syö jogurttiaan kuin isokokoinen lapsi. Tämä mies väsää koodeja tai mitälie algoritmeja tietokoneen ääressä ja tuo lihan tyhjiöpakattuna tai kauppahallin lihatiskiltä ruokapöytäämme. Hän ei juokse metsässä villisikaa kiinni ja taita sen niskaa paljain käsin.

Mutta kukapa enää sellaista tekisi. Jos kaupunkilaismiestä ahdistaa se, että hän ei saa enää painia karhun kanssa, hän menee salille ja alkaa treenata lihaksiaan. Hän hakkaa nyrkkeilysäkkiä. Ja jos häntä oikein ahdistaa testosteroniryöppynsä kanssa, hän alkaa harrastaa vapaaottelua ja nuijii häkissä lajitovereitaan henkihieveriin.

Mutta kaipaanko minä tuollaista miestä? Kaipaanko minä raakalaista, joka astuu kehästä silmäkulmat turvonneina, rintakehä hiessä ja vastustajan veressä, mukiloiduissa kasvoissaan voittajan virne. Kaipaanko minä miestä, jonka alasuojat ratkeavat siitä kiihkosta, että hän on saanut hakata jonkun?

Tunnen vihlaisun vatsassani.

Kaipaanko minä?

Ennen kuin ehdin vastata itselleni, juoksee pieni poika luokseni ja osoittaa kelloaan.

– Onko kello jo yhdeksän? Matias kysyy. – Missä tuon ison viisarin pitää silloin olla?

– Ylhäällä, kahdentoista kohdalla, sanon ja vilkaisen Matiaksen kelloa. Säpsähdän: kello on kaksikymmentä vaille, enkä ole edes pukeutunut.

– Meidän pitää lähteä, parahdan. – Pyydä isää pukemaan sinulle takki. Ja onhan reppu pakattu?

Matias kävelee isänsä luokse.

– Isä, saisinko joskus avata tämän kellon.

Levittelen käsiäni ja huokaisen.

– Ulkovaatteet, Tapio! huudahdan poistuessani keittiöstä.

Kiiruhdan kylpyhuoneeseen. Laitan hiukset kiinni ja pesen hampaani. Päätän meikata vasta, kun olen palannut takaisin kotiin.

Otan vaatekaapista satiininvalkoiset Acnen farkut ja kiskon ne jalkoihini. Ylleni sujautan mustan svetarin, jossa on kilpikonnakaulus. Vilkaisen nopeasti peiliin ja kohottelen hiukan hiuksiani sormillani.

Matias seisoo eteisessä odottamassa suuri reppu selässään. Laitan pistokkaat jalkaan ja avaan oven.

Ulkona on kirkasta. Muutama usvanrepale leijuu vielä meren yllä. Matias juoksee auton luokse. Vedän keuhkot täyteen kirpeää ja raikasta aamuilmaa ja vilkaisen ulkorakennuksen suuntaan. Se näyttää piilottelevalta eläimeltä, sellaiselta, joka aavistaa loppunsa lähestyvän, mutta joka yrittää vielä sinnitellä elämässä kiinni.

Siellä hän on, ajattelen. Minun kaupunkimieheni, Ville.  Ehkä hän on janoissaan, ehkä hänellä on hätä. Entä jos hän alkaa hakata seinää nyrkillään, huutaa ja ulvoa?

Joku koskettaa olkapäätäni. Säpsähdän.

– Hui, Tapio sanoo. – Ei ollut tarkoitus säikyttää.

Huokaisen.

– Netta, hei, ehkä ensi yönä, Tapio takeltelee. – Voisimme, tiedäthän? Kun vanhempani ovat lähteneet, ja Matias nukkuu.

– Vanhempasi, parahdan.

– Niin, tänään on perjantai. He tulevat kylään.

– Voi saamari, sanon. – Saamarin saamari. Mutta nyt on mentävä, että Matias ei myöhästy koulusta.

– Älä jätä Miniäsi autotallin oven eteen, että saan Q seiskan ulos! Tapio huutaa perääni.

Napsautan Minin ovet auki. Matias kallistaa etuistuimen ja heittää reppunsa takapenkille. Sitten hän istahtaa korokkeelleen ja kiinnittää turvavyönsä.

– Voinko ottaa huomenna matkashakin kouluun? Matias kysyy, kun käynnistän auton. – Lupasin opettaa Henrikille shakkia.

Portti aukeaa. Nostan käteni vaihdekepiltä. Katson edessäni olevaa valkoista tiilitaloa, jonka isoihin ikkunoihin heijastuvat taivas ja valkeat pilvet. Kuistille johtavia portaita reunustavat puksipuut, jotka on leikattu niin säännöllisen pyöreiksi, että ne eivät enää näytä oikeilta puilta, vaan muovisilta koriste-esineiltä. Kuistista oikealle on suihkulähde, jonka keskellä seisoo marmori-Venus, rinnat paljaina ja toinen jalka häveliäästi toisen edessä. Sen silmätön katse kohoaa yli puiden latvojen, kauas taivaan sineen.

Laitan Diorin Glossyt silmilleni ja nostan kytkintä.

Kun olen saanut Matiaksen vietyä kouluun ja olen kääntymässä kotikadullemme, joudun antamaan tietä oikealta tulevalle mustalle kaupunkimaasturille. Näen mieheni vilkaisevan minun suuntaani korkealta, ratin takaa, mutta tuntuu kuin hän katsoisi lävitseni. Hetki on äkkiä ohi, mutta jättää mieleeni oudon tunteen. Tiesin, että näin Tapion, mutta samalla tuntui kuin olisin katsonut jotain vierasta olentoa – kuin olisin katsonut jotain mekanismia, joka on suojattu teräksellä ja turvatyynyillä. Ja koko tätä outoa hetkeä säesti vilkun monotoninen merkkiääni.

Kiusaan itseäni ajatuksella, että entä jos olisinkin ollut varomaton. Entä jos olisin tullut risteykseen huolettomammin, jättänyt tekemättä vilkaisun oikealle ja täräyttänyt Minilläni mieheni Audin kylkeen. Ajatus tuntuu väkivaltaiselta ja samalla eroottiselta. Jos Minin kromattu jäähdyttimen säleikkö olisi iskenyt tuon mustan monsterin kylkeen kirskahtavan suudelman, se olisi ollut väkivaltaista, perverssiä ja viimeiseen pisteeseen asti esineellistettyä HC-pornoa.

Se olisi ollut enemmän kuin nyrkillä suutelemista.

Se olisi ollut teräksellä suutelemista, kiss with a steel.

Välillä mietin, mitä minun päässäni liikkuu? Aivan kuin joku laittaisi ajatuksia päähäni, ikäviä, vastenmielisiä ajatuksia. Tiedän kuitenkin, että olen itse vastuussa omista ajatuksistani. Kyse on vain siitä, että en tunne itseäni, että minun sisälläni on ulkopuolinen minä, jonka yritän torjua ja kieltää. Ja joka käy sitä aggressiivisemmaksi, mitä enemmän pyrin siitä eroon.

Pysäköin auton kotitalomme eteen. Menen portista sisään ja vilkaisen ulkorakennusta. Sydämeni alkaa hakata. Kuiskaan hiljaa:

– Ville, Ville, Ville, Vil- Le Ville, La Ville, La Ville de Nuit.

Päätän käydä suihkussa ennen kuin menen katsomaan yömiestäni, jonka löysin yökaupungistani.

Lämmin suihku tuntuu ihanalta iholla. Suljen silmäni ja annan pisaroiden koputella luomiani. Tunnen, kuinka vesi virtaa pitkin kasvojani, hyväilee rintojani, valuu navan soikeaan kuoppaan, lyhyeksi ajellun häpykarvoituksen tiheään suodattimeen, alas reisille, säärille. Vesi tuntuu kotoisalta ja turvalliselta, se samalla kertaa hyväilee ja suojelee.

Koskettelen itseäni varovasti, mutta sormeni tuntuvat liian ahnailta, liian vaativilta ja säädyttömiltä lempeän veden rinnalla, joka kärsivällisesti puhdistaa ja sivelee, elää ihollani, uudistuu ja uudistaa.

Muistan, kuinka Ville oli yöllä sanonut, että sopeutuminen veteen on evoluution näkökulmasta taaksepäin menemistä. Sitä vastoin sopeutuminen ilmaan, painovoiman voittaminen, lentäminen olisi eteenpäin menemistä.

Minä pidän vedestä. Ehkä olen taantumuksellinen. Ehkä kaipaan salaa takaisin äitini kohtuun, äitini, jota minulla ei ole koskaan ollut.

Kun olen kuivannut hiukseni ja meikannut, puen päälleni mustat sukkahousut ja harmaan Donna Karanin kašmir-hameen. Yläosaksi laitan naisellisia muotoja korostavan kermanvärisen villaneuleen. Harjaan hiukset ja suihkutan niihin hieman lakkaa. Kun katson itseäni kokovartalopeilistä, näytän oikein hyvältä. Asuni on klassisen yksinkertainen, puhdas ja naisellinen. Olen valmis kohtaamaan hänet.

Ulkorakennuksen ovella sydämeni alkaa pamppailla. Minulla on vasemmassa kädessä kori, jossa on termospullollinen kahvia, juustoleipä, banaani ja vesipullo. Eväiden seassa on myös Septidiniä ja puhdistuslappuja.

Lasken korin oven eteen ja yritän laittaa avainta lukkoon. Käteni tärisevät, enkä saa työnnettyä avainta lukkoon. Suljen silmäni hetkeksi ja vedän henkeä.

Lopulta saan lukon avattua.

Raotan varovasti ovea. Avoimesta ovesta virtaa valoa varastohuoneen lattialle. Lattialla on patja ja patjan päällä mytty, jonka tunnistan vihreäksi makuupussiksi.

Otan eväskorin oven vierestä ja kävelen varovaisin askelin patjan viereen. Lasken eväskorin lattialle ja asetun varovasti istumaan patjan reunalle. Laitan käteni makuupussin päälle ja tunnen, että sen sisällä on joku. Siirrän hieman makuupussin lievettä ja näen tumman hiuskuontalon ja sängen peittämän posken.

Ville avaa silmänsä ja katsoo minua. Hetken näyttää siltä kuin hän ei näkisi minua, että välillämme olisi jokin raja, joka estäisi häntä näkemästä minua. Hän katselee ympärilleen, kohottautuu hitaasti istumaan ja pyyhkäisee kädellään ilmaa ikään kuin irrottaisi näkymättömän kalvon välistämme.

Tunnen, kuinka Villen silmät ankkuroituvat minuun. Hän hymyilee hieman pöllämystyneenä, mutta hymy on niin sydämellinen, että hermostuneisuuteni häviää.

– Huomenta, Ville, sanon.

– Huomenta, Notte.

– Netta.

– Minulle olet Notte.

Tarjoan Villelle aamupalaa, mutta hän ei syö juuri mitään. Hän irrottaa leivästä kuoren ja mutustelee sitä pitkään ja hartaasti. Sitten hän ottaa pienen hörpyn vettä ja kehottaa minua seisomaan.

– Miksi? kysyn.

– Haluan nähdä sinut koko komeudessasi.

Nousen seisomaan ja painan kädet lanteilleni. Kallistan hieman päätäni.

– Oioioi, Ville huokailee. – Olet kuin malli. Sinun pitäisi istua kaupungin hienoimmassa kahvilassa juomassa vihreää teetä eikä viettää aikaa varastohuoneessa asunnottoman hunsvotin kanssa.

Kiitän Villeä kohteliaisuudesta ja kumarrun takaisin hänen viereensä. Tartun hänen käsiinsä ja katson hänen silmiinsä.

– Saanko vilkaista selkääsi? kysyn. – Minulla on puhdistusainetta mukana.

– Sitten sinun pitää riisua minut.

– Niin, sanon ja nousen ylös sytyttämään varaston lampun.

Ville nostaa kädet ylös. Autan t-paidan pois hänen päältään. Hänellä on karvaisempi rinta kuin Tapiolla. Laitan käden aivan Villen rinnan eteen mutta vedän sen pois ja kierähdän selkäpuolelle.

Suustani pääsee pieni parahdus. Selässä on kuivuneen ja tummuneen veren muodostamat tahrat.

Kostutan puhdistuslapun ja alan varovaisesti puhdistaa Villen selkää. Villen hengitys muuttuu raskaammaksi.

– Sattuuko? kysyn.

– Vähän, Ville vastaa.

Kun saan kuivuneen veren puhdistettua, selkä näyttää paremmalta. Haavat ovat tarkkarajaisia ja siistejä, eivätkä ne vuoda. Tunnustelen kevyesti haavojen ympäristöä. Alue punoittaa ja tuntuu kuumalta. Haavojen ympäriltä iho on myös selvästi kohollaan.

– Mistä ihmeestä sinä olet saanut nämä haavat? ihmettelen.

– Ihmeestä, Ville vastaa. – Siitä ihmeestä, että näin sinut.

– Älä viitsi, sanon harmistuneena. – Minulla pitäisi olla leijonan kynnet, että saisin raadeltua selkäsi tähän kuntoon.

– En minä sitä tarkoita, Notte, Ville rauhoittelee. – Minusta haavoillani ja sinulla on jokin korkeampi yhteys. Kun kosketit haavojani, mieleeni tuli tarina Tuomaksesta, joka halusi koskettaa Jeesuksen haavoja uskoakseen hänet todeksi.

Nousen seisomaan ja kävelen ovelle. Haukkaan raitista ilmaa. Sitten sammutan valon ja kävelen takaisin Villen luokse. Istun hänen jalkojensa päälle ja tartun molemmilla käsilläni hänen poskiinsa.

– Puheesi ovat melkein mielipuolisia, tuhahdan. – Rinnastatko sinä itsesi Jeesukseen ja minut epäilevään Tuomakseen?

– Se nyt vain tuli mieleeni, Ville naurahtaa. – Minä tarkoitan ihmeellä rakkautta.

– Rakkautta? huokaisen. – Älä nyt sentään…

– Joskus rakkaus on niin tuskallista ja kipeää, niin viiltävän voimakasta ja pakahduttavaa, Ville sanoo hiljaa. – On asioita, joihin ei voi vaikuttaa, esimerkiksi siihen, miten ja milloin jotakin tuntee…

Painan käteni Villen suulle. Ovesta virtaava valo tekee lattialle suunnikkaan muotoisen kuvion, jonka reuna kulkee patjan poikki. Se on kuin ovi keskellä pimeyttä. Minusta tuntuu kuin leijuisin johonkin lämpimään paikkaan.

Kun avaan silmäni, näen kašmir-hameeni pienessä mytyssä lattialla. Mytyn vieressä on toisia myttyjä. Totean, että ne ovat vaatteitani. Kierähdän selälleni ja vedän Villen päälleni. Tunnen, kuinka hän koskettaa minua syvältä, koskettaa hellästi, kiihkeästi ja kipeästi. Liikutan kättäni pitkin Villen selkää. Selkä tuntuu lämpimältä, ja se sykkii ja värähtelee. Suljen silmäni ja alan keinua maailman mukana. Maailma on kostea ja kuuma. Tuntuu kuin nautintoni leviäisi yli vartaloni rajojen, yli homeisen varastohuoneen, yli lähiön, yli kaupungin – aina avaruuden äärimmäiseen sopukkaan asti, missä viimeinen tähti purkautuu pimeyteen.

Huokaan syvään ja avaan silmäni. Ville kuljettaa sormeaan pitkin kasvojani. Hän katsoo minua lämpimästi, miltei palvoen.

– Jopas jotakin, sanon ja peitän kainosti rintani.

Olen sekaisin onnesta ja katumuksesta. Rakastelu ei ole koskaan tuntunut samanlaiselta, yhtä täydeltä ja suurelta. Minun tekee mieli itkeä, mutta sen sijaan kerään vaatteeni ja puen ne päälleni.

– Sinun pitää lähteä, sanon.

– Saisinko jäädä vielä yhdeksi yöksi?

– Et, sanon tiukasti. – Mieheni vanhemmat tulevat illalla kylään.

– Lupaan olla ihan hiljaa. En tarvitse mitään. Voit lukita oven.

– Entä jos sinulle tulee vessahätä? sanon hengästyneenä.

– Notte, tämä voi kuulostaa uskomattomalta, mutta minulla ei ole ollut vessahätää pitkään aikaan.

Käännyn nopeasti ympäri ja kävelen ovelle. Kuulen Villen sanovan jotain, mutta en saa selvää mitä. Poskelleni vierähtää kyynel. Katson merta ja taivasta. En tiedä, tunnenko onnea vai surua, kun käännyn lukitsemaan oven.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.