Osa 3/8: Ville makaa maassa tuskaisena. Vaikka Villen selässä on kaksi vuotavaa haavaa, tämä ei halua lähteä päivystyspoliklinikalle. Lopulta Netta tarjoaa Villelle yösijaa, varastohuonetta kotinsa piharakennuksessa.

Kuvitus Katja Ronkanen

Napsautan auton keskuslukituksen auki. Otan takakontista huovan ja avaan pelkääjänpuoleisen oven. Levitän huovan istuimelle ja kehotan Villeä istumaan suojaamalleni penkille.

– Pystytkö nojaamaan istuimen selkänojaa vasten? kysyn.

– En tiedä, Ville vastaa. – Kokeillaan.

Ville istuutuu autoon varovaisesti. Hän vilkaisee minua ja nyökkää. Hän on puristanut huulensa tiukasti vastakkain, mutta olen silti erottavinani hänen suupielissään pienen hymynkareen, sellaisen "kaikki on hyvin" -hymyn, "ei tässä mitään hätää" -hymyn. Sellaisen hymyn, joka samalla kertaa pyytelee
anteeksi ja osoittaa kiitollisuutta.

Kello on kolme yöllä. Kaupunki on aivan hiljainen. Yhtään ihmistä ei näy missään.

Näyttää siltä kuin kaupunki olisi imetty tyhjäksi elämästä, että veri olisi valutettu pois sen suonista. Mutta samalla kun kaupunki vaikuttaa elottomalta, se tuntuu olevan hyvinkin olemassa, omassa jähmeässä arvokkuudessaan. Se ei ole enää ihmisten kaupunki, vaan kaupunki-ihminen tai kaupunki-olento, joka hyrisee hiljaa omia mietteitään ja tuntee vihdoinkin olevansa jotain muuta kuin välttämätön kulissi ihmisten kuhinalle.

Minusta tuntuu, että kaupunki voisi halutessaan nousta jaloilleen ja kävellä, kävellä yössä niin kuin minäkin kävelen. Ehkä lentää.

Lyön Villen puoleisen oven kiinni ja menen istumaan kuljettajan paikalle. Lasken käteni nahkaiselle ratille ja naputtelen sitä sormenpäilläni. Minulle tulee hetkeksi sellainen tunne, että teen jotain ääliömäistä. Vieressäni istuu mies, jolla on kaksi haavaa selässä, tyttöystävän hylkäämä, koditon ressukka. Ja tätä ressukkaa minä olen viemässä kotiini, piharakennuksessa sijaitsevaan varastohuoneeseen. Minä olen tarjoamassa yösijaa ihmiselle, jonka tapasin pari tuntia sitten, ja jonka kanssa ehdin tehdä jotain sellaista, joka on ainakin hieman säädytöntä.

Minua ei hirvittänyt se, että suutelin vierasta miestä. Sellaista  tapahtuu, suukkoja jaellaan skumppapäissään, pussaillaan pikkujouluissa, riiaillaan rapukesteillä. Se on lajikäyttäytymistä, flirtin ja viettelyn harjoittelua ja ylläpitoa.

Mutta raapiminen, kynsiminen. Siihen syyllistyin Villen kanssa. Ja siinä on jotain makaaberia ja säädytöntä. Sitä ei voi enää tulkita viettelytaitojen treenaamiseksi. Se on jotain eläimellisempää, jotain pimeämpää. Minuun iski jokin. En tiedä mikä. Ja juuri se minua huolestuttaa. Minä en tunne itseäni, täysin. Haluanko todella, niin kuin Ville väitti, tuntea enemmän, saavuttaa yhteyden toiseen ihmiseen ja itseen kivun kautta, rakastaa nyrkillä – suudella nyrkillä, niin kuin Florence and the Machinen laulussa lauletaan?

– Notte, mitä sinä mietit? Ville kysyy.

Käännyn katsomaan Villeä. Hän näyttää hieman hämmentyneeltä. Hänen huolettomasti sojottavan otsatukan alla on kaksi tummaa silmää. Hän katsoo minua, nostaa hieman leukaansa ja näyttää yhtäkkiä melkein pyhältä. Haluaisin koskettaa hänen kauniita poskipäitään, mutta en uskalla. Sen sijaan tunnen, että olen purskahtamaisillani itkuun.

Painan äkkiä kytkimen pohjaan ja käynnistän auton. Moottorin matala murahtelu ja kojelautaan syttyvät valot palauttavat minulle takaisin itsevarmuuteni.

– Ajattelen, että on typerää viedä sinut kotiini, sanon.

– Minä voin jäädä pois, Ville sanoo.

– Ei! huudahdan.

Panen iPhonen telakkaan ja varon visusti laittamasta Florence and The Machinea soimaan. Sen sijaan etsin Tom Waitsin Alice-
levyn. Minusta Tom Waits on yöhetkien laulaja, murahteleva ja joskus karkea, mutta välillä ylenpalttisen melodinen. Waits on kuin yö, pimeä yö. Hän on yhtä aikaa yöllisten kulkijoiden kuin painajaisten kanssa taistelevien tulkki.

Nostan jalan kytkimeltä ja lähden ajamaan pitkin mukulakivikatua. Tien päässä käännyn vasemmalle. En katso Villeä, mutta tiedän hänen katselevan minua. Vaikka tunnen hänen läsnäolonsa, niin silti minusta tuntuu, että hän voisi yhtäkkiä vain kadota, hävitä salamannopeasti pelkääjän paikalta. Hänessä on jotain epätodellista, jotain unenomaista ja aavemaista.

Vatsaani kouraisee. Minulle tuli yhtäkkiä pelko, että olen kuvitellut kaiken, että Ville onkin jonkinlainen houre tai näky.

Siirrän käteni vaihdekepiltä Villen reidelle. Jalka tuntuu lämpimältä ja se reagoi, kun puristan sitä hellästi.

– Oletko sinä todellinen? kysyn.

Ville naurahtaa.

– Kysymyksesi voi tulkita monella tavalla, Ville vastaa.

– Eikä voi.

– Kyllä voi, Ville sanoo.

– No vastaa sitten kysymykseeni miten parhaaksi näet.

– Olen todellinen, Ville vastaa.

Tom Waits aloittaa taustalla uuden kappaleen:

Someday the silver moon and I will go to dreamland
I will close my eyes and wake up there in dreamland…

– Hieno auto, Ville sanoo.

– Mikä?

– Tämä sinun Minisi.

– Mmm, mutisen.

En ole autofriikki. Ajaisin ihan yhtä lailla jollain Citroënilla tai Toyotalla, kunhan se vain olisi pieni, siisti ja toimiva. Mutta meidän varakkaiden piireissä autolla viestitetään asemaa. Se ei ole suoranaisesti pöyhkeilyä, vaan tietynlaista lojaalisuutta omaa yhteiskuntaluokkaa kohtaan. Autolla luodaan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Fiat Punto, vaikka se toimisi kuinka hyvin tahansa, ei toimi sosiaalisessa mielessä. Se tulkittaisiin hyökkäykseksi tai jopa loukkaukseksi. Turboahdettu Mini luksusvarusteilla ei loukkaa omaa luokkaani. Toisaalta se ei myöskään ole liioittelua niin kuin joku Ferrari.

– Isäni kertoi tunteneensa 70-luvulla erään 216 senttiä pitkän koripalloilijan, joka ajoi Miniä, Ville sanoo. – Hän ajoi kuulemma autoa takapenkiltä, ja hänen jalkansa oli kokoa 50. Silloin Mini oli enemmän koko kansan auto, niin kuin kuplafolkkarikin. Nyt nämä Minit ja Kuplat ovat snobiautoja.

– Niinkö, sanon ja alan nauraa.

En loukkaannu Villen kommentista, sillä hän on enemmän tai vähemmän oikeassa.

– Tällä 216-senttisellä miehellä oli kuulemma 150-senttinen vaimo, Ville jatkaa.

– Ehkä hänen mielestään pieni on kaunista, huomautan.

– Ehkä, Ville sanoo.

Vaikenemme molemmat. Ajattelen pitkää koripalloilijaa, joka joutuu kumartumaan polvilleen suudellakseen vaimoaan. Tai ehkä hän nosti vaimon syliinsä niin kuin lapsen. Ajatus tuntuu minusta yhtä aikaa sekä kiehtovalta että makaaberilta. Samalla kun ajattelen tätä eriskummallista pariskuntaa, laulaa Tom Waits miehestä, jolla oli takaraivossaan naisen kasvot.
Yöaikaan tämä miehen takaraivoon asettunut nainen kuiski miehen korvaan asioita, joita voi kuulla vain helvetissä.

Ehkä meillä kaikilla on pimeät puolemme ja valoisat puolemme. Minulla on yökasvoni ja päiväkasvoni. Itse pidän yöllistä minääni todellisempana ja aidompana. Päivällä teeskentelen, toimin normien mukaisesti, hallitsen smalltalkin vivahteet, osaan käyttäytyä kaupoissa ja virastoissa. Osaan rakastaa miestäni ja lastani niin, että se näyttää hyvältä ulospäin.

Yöllä olen sellainen kuin olen ja toimin niin kuin toimin. En teeskentele, vaan olen ja elän.

Äkkiä mieleeni palautuu se, kun suutelin Villeä ja survaisin kynteni hänen selkäänsä. Huuliltani purkautuu kevyt älähdys.

– Mitä? Ville kysyy.

Olen hiljaa. Katuvalaisimien jono näyttää kinofilmin reunassa olevalta rei'itykseltä. Tuntuu kuin ylitseni kulkisi filminegatiivi, elämäni nurja puoli, valottamaton minuuteni. Moottori hyrisee tasaisesti. Tom Waits laulaa:

Well my mama didn’t want me
On the day I was born
I was born without a body
I got nothing but scorn

Kun kuulen tämän säkeen, mieleeni tulee ajatus, joka on piinannut minua vuosikaudet. Sydän takoo rinnassani. Oloni tuntuu yksinäiseltä ja ruumiittomalta, aivan kuin minulta puuttuisi jotain. Sydämeni iskut ovat lujia mutta onttoja.

Huomaan, että Ville tuijottaa minua. Puristan rattia ja tunnen kuinka leukaluuni jännittyvät.

– Äiti, sanon lopulta. – Satutko tietämään, että minullakin on äiti?

– Epäilemättä, Ville sanoo, ja tunnen hänen katseensa tutkivan jokaista kasvoni liikettä. – Meillä kaikilla on äiti.

– Mutta minun äitini on enemmän kuvitteellinen kuin todellinen.

– Mitä sinä tarkoitat? Ville kysyy.

– Äiti jätti minut, kun olin vauva, sanon kireästi, itkua pidätellen.

– Hän katosi yöhön. Häntä ei ole löydetty. Kukaan ei tiedä, minne hän meni. Hänet on julistettu kuolleeksi ajat sitten.

Ville laittaa käden olkapäälleni. Se rohkaisee minua jatkamaan.

– Minä olen se tyttö, jonka äiti hylkäsi, huokaisen. – Ymmärrätkö? Isäni meni uusiin naimisiin ja sai vielä kolme lasta. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi siskopuolta. Heillä on isä ja äiti. Minä olen se, jonka äiti hylkäsi.

Ville silittää niskaani.

– Ei hän sinua hylännyt, Ville sanoo pehmeästi.

– Mistä sinä sen voit tietää? ärähdän.

– Tiedän ainakin sen, että sinä et ole syyllinen äitisi katoamiseen.

– Älä lässytä, sanon ja säikähdän itsekin omaa töykeyttäni. – Kaiken maailman kuraattorit ja terapeutit sanoivat minulle aina tuota samaa sontaa. Se ei auta minua pääsemään sen yli, että minä synnyin ensin, ja sen jälkeen äiti lähti. Syy ja seuraus.

– Et sinä voi liittää niitä yhteen, Ville sanoo. – Se on spekulaatiota.

Hiljennän vauhtia ja pysäytän auton bussipysäkille. Sammutan moottorin. Laitan kattovalon päälle ja katson Villeä suoraan silmiin.

– Spekulaatiota, kivahdan. – Se on aivan sama, millä sanalla sinä kutsut minun tunteitani. Jos tunteeni ovat spekulaatiota, niin hyvä. Olkoon ne spekulaatiota.

Tunnen itseni loukatuksi. Ja jotta Ville varmasti ymmärtäisi asian, tökkään häntä etusormellani solisluun alapuolelle. Ville älähtää kivusta. Hänen kasvoilleen ilmestyy hetkeksi tuskainen ilme. Käännyn katsomaan kättäni, ja minusta näyttää siltä kuin etusormeni olisi kasvanut pituudeltaan kaksinkertaiseksi.

Heilautan kättäni ilmassa aivan kuin yrittäisin päästä siitä eroon. Silloin Ville tarttuu minua harteista ja ravistelee kevyesti.

– Rauhoitu, Notte, Ville sanoo ja siristää silmiään.

Tuntuu kuin hänen katseensa ulottuisi sieluni syvimpiin sopukoihin. Katse ei tunnu pelottavalta ja tunkeilevalta vaan pikemminkin armeliaalta. Purskahdan itkuun.

Ville avaa turvavyönsä ja kumartuu minua kohti. Hän painaa kätensä poskilleni. Minusta kuulostaa aivan siltä kuin hän hyräilisi, mutta en ole varma.

– Notte, Ville sanoo lopulta. – Specula on latinaa ja tarkoittaa vartiotornia. Jos sinä spekuloit tunteitasi, niin sinä samalla vartioit niitä. Sinun pitäisi päästää ne vapaaksi, antaa niiden mennä, unohtaa syyllisyytesi.

– Kerro minulle, miten minä voin unohtaa tunteeni, tuskailen. – Onko tätä poiskytkentää varten olemassa jokin nappi, jokin hiivatin tunne-elämän klitoris, jota hyväilemällä koko syyllisyyden taakka poistuu ja tilalle tulee viileä ekstaasi? Pitäisikö minusta tulla tunteeton? Monen mielestä minä olen jo nyt kylmä, ainakin niiden mielestä, joiden kanssa olen tekemisissä päivisin.

– Ei sinun tarvitse kaikkia tunteitasi heittää menemään, Ville sanoo. – Vain ne, jotka olet vanginnut sisällesi ja joita vartioit koko tunne-elämäsi voimalla. Sen sijaan, että vartioisit niitä, niin sinun pitäisi lähettää ne mestattaviksi. Muuten ne lopulta mestaavat sinut.

Suljen silmäni ja hengitän aivan hiljaa. Painan pääni Villen olkapäätä vasten ja oloni muuttuu raukeaksi ja väsyneeksi. En muista milloin olisin viimeksi tuntenut tällaista väsymystä, lähes kuoleman kaltaista syvää väsymystä. Ville laittaa kämmenensä ohimolleni ja minusta tuntuu siltä kuin jotain virtaisi minusta ulos, pehmeinä sykäyksinä.

Näen edessäni naisen, jolla on hellehattu silmien edessä. Hänen vaalea mekkonsa kiiltelee kuunvalossa, ja sen kangas on niin hienoa ja joustavaa, että pystyn näkemään sen alla olevan vartalon ääriviivat, pienet rinnat, hoikan vyötärön ja lantioluiden kohoumat. Hän kävelee tien piennarta pitkin tyttömäisin askelin, hänen mekkonsa helma väreilee sinertävänä kuin kaasuliekki. Pientareen pitkiksi kasvaneet heinät kutittavat hänen pohkeitaan, ja hän pysähtyy hetkeksi, nostaa hieman toista jalkaa ja pyyhkäisee sitä kädellään. Huomaan, että hänellä ei ole kenkiä jalassa. Hänen paljaissa varpaissa on pinkkiä lakkaa ja vasemmassa nilkassa hopeinen koru.

Nainen näyttää tanssahtelevan autoa kohti, hänen liikehdintänsä on kepeää ja sulokasta. Hän asettaa hoikat ja vaaleat kätensä konepellille. Hänen kasvonsa ovat edelleen hatun lierin suojassa. Ne nojaavat konepeltiin kuin kissaeläimen tassut. Hitaasti ja pehmeästi nainen nostaa ensin toisen polvensa konepellille ja sitten toisen. Sydämeni jyskyttää rinnassani. Nainen painaa kätensä tuulilasille. Hänellä on kapeat ja tyttömäiset sormet. Sitten nainen heilauttaa päätään niin että hattu putoaa konepellille hänen viereensä.

Naisella on ihanat kasvot, niin kauniit ja täydelliset, kuunvalossa hänen ihonsa kimmeltää kuin alabasteri. Hän painaa kasvonsa aivan tuulilasin eteen. Vetäydyn vaistomaisesti taaksepäin ja laitan käteni suuni peitoksi. Hengitykseni kiihtyy. Naisen katse harhailee edessäni, välillä se pyyhkäisee ylitseni kuin sininen viuhka. Hän kallistaa hieman päätään, hänen vaaleat hiuksensa sädehtivät kuin vesiputous. Äkkiä hänen päänsä liike pysähtyy. Hänen siniset silmänsä suuntautuvat minuun. Silmät näyttävät tutuilta. Olen nähnyt tuon läpitunkevan katseen jossain aiemmin.

Suustani pääsee kevyt parkaisu:

– Biarritz, 1979.

Muistan valokuvan, jonka löysin 12-vuotiaana isän työpöydän laatikosta. Kuvan, jossa nainen istuu viiniköynnösten peittämän pergolan alla hellehattu päässään. Nainen, jolla on jalat ristissä ja läpitunkeva katse. Nainen, joka tuntuu katsovan päivän läpi yöhön. Nainen, jonka nimi on Margit. Nainen, joka on äitini.

– Äiti! huudan.

Nainen vilkuilee ympärilleen ja kallistelee päätään kuin yrittäisi kuulla jotain. Sitten hän loikkaa kevyesti kuin kissa pois konepelliltä, juoksee piennarta alas ja katoaa. Kuu tuntuu täyttävän koko taivaan, peitän kädellä silmäni ja alan nyyhkyttää.

Tunnen kosketuksen olkapäässäni, kaulallani, kasvoillani. Kosketus on lämmin ja pehmeä.

– Notte, kuulen hiljaisen kuiskauksen.

Äkkiä ymmärrän, että silmäni ovat kiinni. Avaan ne. Huomaan nojaavani miehen olkapäätä vasten. Edessäni on nahkalla verhoiltu ratti. Tuulilasin läpi näen tumman tien ja katulamppujen keltaisen ketjun. Käännän katsettani miehen kasvoja kohti. Mies hymyilee lempeästi.

– Ville, taisin nukahtaa, huokaisen. – Kauanko minä nukuin?

– Ehkä kaksi minuuttia.

– Minä näin äitini, sanon.

– Miltä hän näytti? Ville kysyy.

– Kauniilta.

– Uskon sen.

– Hän oli nuori, minua nuorempi, sanon. – Ehkä sinun ikäisesi. On outoa olla omaa äitiä vanhempi. Mutta untahan se vain oli.

Ville vilkaisee minua ja kohottaa kulmiaan.

– Älä vähättele unia, Ville sanoo lopulta. – Mitä siinä tapahtui?

– Äiti käveli tuolla pientareella paljain jaloin hellehattu päässään, kerron. – Sitten hän nousi konepellille kuin kissa. Hän alkoi tuijottaa minua. Näytti siltä kuin hän olisi katsonut lävitseni. Kun kutsuin äitiä, hän loikkasi pois konepelliltä ja katosi. Kuu oli melkein taivaan kokoinen.

Kumarrun kojelaudan ylle ja yritän katsoa näkyykö taivaalla kuuta. Näen vain katuvalaisinten kellertävät kehrät ja tumman, tähdettömän taivaan niiden takana.

– Siinä näet, Ville sanoo. – Äitisi ei ole hylännyt sinua. Kysymys kuuluukin, pitäisikö sinun hylätä äitisi?

– Mitä sinä tarkoitat?

– Päästää äitisi menemään, vapauttaa itsesi hänestä.

Huokaisen.

– Etkö sinä ymmärrä, että äitini on jollain tavalla enemmän minussa kuin jos olisin elänyt hänen kanssaan, sanon. – Hän on tarina, minun luomani tarina. Hän on ikuisesti nuori, ikuisesti kaunis. Enkä, totta vie, osaa sanoa, missä hän alkaa ja missä minä alan. Mitkä ovat minun rajat ja mitkä hänen.

– Voisit kirjoittaa sen tarinan loppuun, Ville ehdottaa. – Laittaa sille pisteen.

– Se piste tulee sinne loppuun samalla hetkellä, kun minä kuolen, tiuskaisen. – Ellen sitten saa selville, mitä äidille todella tapahtui ja miksi hän jätti minut. Jos näkisin hänet, tarinani pyyhkiytyisi pois saman tien.

Ville katsoo minua ja näyttää punnitsevan tarkkaan sanojani. Hän silittää sängen peittämää leukaansa ja painaa etusormensa hetkeksi huulilleen.

– Sinä näet äitisi vielä, Ville sanoo lopulta.

Hän sanoo sen päättäväisesti, harkitulla ja varmalla äänellä. En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Valitsen tuskaisen naurun.

– Ja mistäs herra sen tietää? huokaisen enkä jää odottamaan vastausta. – Minusta tuntuu, että olen yöihminen sen vuoksi, että etsin äitiäni. En osaa nukkua enkä halua nukkua. Minulla on jonkinlainen outo yhteys äitiini. Ja tunnen tämän yhteyden erityisesti öisin, kun päiväasiat eivät häiritse minua.

– Sinun pitäisi alkaa nukkua, Ville sanoo.

Purskahdan täysipainoiseen nauruun. Ville levittelee käsiään. Kun olen nauranut kylliksi, käynnistän auton, laitan vilkun päälle, vilkaisen sivupeiliä ja kiihdytän pois bussipysäkkilevikkeeltä.

Tunnen itseni taas yksinäiseksi ja erilliseksi. Kun joku kehottaa minua nukkumaan, karvani nousevat pystyyn ja vetäydyn puolustusasentoon kuin siili. Unetonta ihmistä ei niin vain kehotella nukkumaan. Tällainen kehotus synnyttää kuilun minun ja ihmisten välille. Ryhdy nukkumaan! Ryhdy heteroksi! Ryhdy homoksi! Ryhdy naiseksi, jos olet mies! Ryhdy koiraksi, vaikka olet ihminen.

Joskus minusta tuntuu, että olisi helpompi ryhtyä koiraksi kuin unelliseksi, kasvattaa karvat, haukkua, läähättää ja räksyttää, heiluttaa häntää ja kellahtaa selälleen, kun joku rapsuttaa mahaa.

Vilkaisen taustapeiliä ja murahdan. Murahdan uudestaan. Käännän katseeni Villeen.

– Hau! haukahdan. – Hau, hau!

Ville pyörittelee päätään mutta ei sano mitään. Purskahdan taas nauruun. Nauran hetken ja pyyhin sitten oikealla kädellä silmäkulmani. Vaihdan kaistaa ja ajan luiskaan, joka vie pois pääväylältä. Katsomme maisemia. Ympärillämme on teollisuusrakennuksia ja autokauppoja, joiden valomainokset hohtavat riettaasti. Tom Waits murisee matalalla äänellä kaiuttimissa.

– Minä valvon öisin, sanon Villelle. – Minä olen sellainen, yöihminen. Minä en nuku juuri ollenkaan. En edes tiedä, haluaisinko minä nukkua. En oikeastaan kärsi unettomuudesta. Minä vain olen uneton.

– Sinä olet yöihminen, kyllä, Ville sanoo. – Se ei poista sitä, että kärsit, eikä sitä, että sinun pitäisi saada selko tunteistasi.

– Älä esitä empaattista, sanon.

– Katso nyt, Notte, sinä olet kyyninen.

– So what. – Kuka sinä olet?

Ville on hetken hiljaa. Ajan pikkuteille. Teollisuusalue muuttuu ensin kerrostaloalueeksi ja sitten pientaloalueeksi. Talot ovat suuria ja pihat ovat suuria. Portit ovat pompööseja ja suurissa lasi-ikkunoissa kimaltelee pihavalojen heijastuksia.

– En minä tiedä, Ville vastaa lopulta. – Juuri nyt en tiedä, kuka olen. Selkääni kivistää hieman, ja minun tekisi mieli päästä nukkumaan. Minulla on oikeastaan hieman outo olo.

Olen ollut niin omien ajatusteni vankina, että olen unohtanut Villen selässä olevat haavat.

– Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinut pitäisi viedä päivystykseen, huokaisen.

– Ei, Ville sanoo. – Jos vain voisin yöpyä tämän yön siellä varastohuoneessa, sopisiko se sinulle? Mietin sitten huomenna, mitä teen.

Saavumme kotitalolleni. Pysähdyn portin eteen ja avaan sen kaukosäätimellä. Ajan pihaan. Sammutan moottorin ja vedän käsijarrun päälle. Yhtäkkiä on aivan hiljaista. Istumme Villen kanssa vierekkäin ja tuijotamme autotallin ovea kuin se olisi jonkinlainen muuri edessämme, muuri joka erottaa meidät kaikista muista.

Irrotan lopulta turvavyön ja käännyn Villen puoleen.

– Sinä olet nyt minun alueellani.

– Kyllä, madame, Ville vastaa ja hymyilee varovasti.

– Älä pelleile, sanon. – Otan riskin ja haluan, että annat arvoa tälle riskinotolleni.

– Tietysti, Ville sanoo.

– Minulla on mies ja pieni poika, sanon. – Aamulla ajan tällä samalla autolla poikani kouluun. Mieheni menee yleensä työpaikalle kymmeneksi.

– Hänellä on mukavat työajat.

– Hän tekee kovasti työtä, sanon.

– Uskon sen, Ville sanoo. – Ei tällaista lukaalia saada vetelehtimällä. Ellei se sitten ole tullut perintönä.

– Minä olen meidän perheen perijä, sanon happamasti. – Mieheni on rikastunut lahjoillaan ja ahkeruudellaan.

Ville avaa turvavyönsä ja katsoo minua kysyvästi.

– Mennäänkö? Minua väsyttää.

Painan sormeni huulilleni.

– Sinä seuraat minua, etkä sitten päästä pihahdustakaan, sanon ja avaan auton oven.

Astun ulos autosta ja vilkuilen viereisiä taloja, joiden ikkunat ovat pimeät. Kaikkialla tuntuu vallitsevan unelias rauha. Suuret loistoasunnot ovat käpertyneet kattojensa alle kuin jättiläiskilpikonnat. Yhtäkkiä tämä rauha, tämä käpertyminen ja suojautuminen tuntuu selän kääntämiseltä ja silmien sulkemiselta. Uhka on silti läsnä kaikkialla, vaikka muuraisi itsensä muurin sisään, vaikka kaivautuisi peruskallioon. Ihmisen on lopulta kohdattava itsensä ja aikansa ja oma rajallisuutensa.

Ville kömpii ulos omalta puoleltaan. Näen hänen ryhdistään, että häneen sattuu. Kävelemme rauhallisesti pihan poikki. Lähellä rantaa, aivan tonttimme rajalla, on vanha piharakennus. Se on jäänteenä niiltä ajoilta, kun talomme paikalla oli puinen mansardikattoinen rakennus. Päätalo purettiin luksuslukaalimme alta pois, mutta piharakennus jäi purkamatta.
Mieheni Tapio olisi halunnut tehdä piharakennukseen tunnelmallisen vierashuoneen, jonne olisi voinut majoittaa tarvittaessa ystäviämme ja sukulaisiamme. Mutta homma jäi kesken, kun remonttimies sanoi rakennuksen olevan homeessa, ja että se olisi järkevintä purkaa.

Purkuhommat ovat jääneet hamaan tulevaisuuteen. Löimme vain laudat ikkunoiden eteen. Piharakennuksen ympärillä kasvavat lepät ovat levittäytyneet ja peittäneet melkein koko rakennuksen näkyvistä.

Olemme vieneet rakennukseen joitain vanhoja tavaroita, sellaisia, joita emme ole vielä raaskineet heittää pois. Piharakennus on eräänlainen romutavaroiden kiirastuli, jossa kuvittelemme tavaroiden puhdistuvan ja tulevan taas joskus tarpeellisiksi. Vaikka sisimmässämme tiedämmekin, että
mitään puhdistautumista ei tapahdu, vaan romut joutuvat lopulta kaatopaikalle, kadotukseen.

Otan kynnysmaton alta avaimen ja avaan ovessa olevan munalukon. Vedän oven auki. Tunnen homeen hajun nenässäni.

Etsin kädelläni valokatkaisimen. Napsautan valon päälle. Huone on täynnä pahvilaatikoita, leluja ja matkalaukkuja, joiden sisälle on pakattu jos jonkinlaista roinaa. Yhden laatikkopinon päällä on rullalle kierretty patja.

Potkin roinia sivuun, että saan patjan mahtumaan lattialle.

– Ei tämä ole mikään Hilton, huokaisen. – Toivottavasti sinulla ei ole homeallergia.

Ville katsoo minua. Hänen silmänsä ovat puoliksi ummessa.

– Tämä on aivan hyvä, Ville sanoo. – Teen tähän pesäni.

Ville kyykistyy ja käy makaamaan kyljelleen patjan päälle.

– Tässä on hyvä, oikein hyvä, Ville mutisee.

Löydän romujen seasta vanhan makuupussin. Avaan pussin ja käyn puistelemassa sitä ulkona.

– Haluatko mennä makuupussin sisälle? kysyn.

– Levitä se päälleni, Ville sanoo. – Se riittää hyvin, aivan hyvin.

Peitän Villen makuupussilla.

– Ethän pane pahaksesi, että laitan oven lukkoon ulkopuolelta? kysyn. – Ihan varmuuden vuoksi.

– Ymmärrän kyllä, lukitse ovi, jos niin haluat.

Kumarrun Villen puoleen. Hän on sulkenut silmänsä. Hänellä on pitkät ripset ja kaunis suora nenä. Hänen suunsa on hieman auki. Kuulen, kuinka hän hengittää sisään ja ulos. Painan suukon hänen poskelleen ja minusta kuulostaa aivan siltä kuin hänen sisältään kuuluisi hiljaista hyräilyä.

Nousen seisomaan ja huokaisen. Sammutan valon ja suljen oven. Pujotan munalukon salparautojen reikiin. Napsautan lukon kiinni ja käännän avaimen pois lukosta. En laita avainta kynnysmaton alle vaan suljen sen nyrkkiini.

Seison hetken oven edustalla. Mereltä päin puhaltavassa tuulessa on alkavan syksyn kuulautta. Tervalepän lehdet näyttävät mustilta ja kovilta. Kaislikon kahina ja veden väsymätön liplatus rantakiviä vasten korostavat aamuyön uneliasta rauhaa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.