Osa 2/8: Netalla on yöelämä, josta edes hänen läheisensä eivät tiedä mitään. Eräällä yöllisellä vaelluksellaan Netta tapaa Villen ja ajautuu tämän kanssa hetkellisen intohimon pyörteisiin.

Kuvitus Katja Ronkanen

En yleensä jää seurustelemaan ihmisten kanssa yöllisillä vaelluksillani. Minä vain kuljeskelen ja katselen, ajattelen jotain, mutta enimmäkseen vain uppoudun siihen tunteeseen, jonka yö minussa synnyttää, siihen vapauden ja itsenäisyyden tunteeseen, joka on minusta niin huumaava.

Kohtaan tietysti ihmisiä yöllisessä kaupungissa, viimeisiä juhlijoita, sanomalehden jakajia, koiranulkoiluttajia, myöhäisiltä lennoilta kotiin saapuvia. Joskus hymyilen jollekulle, joskus joudun karistamaan humalaisen kimpustani, joskus ehkä vaihdan pari sanaa jonkun kanssa.

Siksi on niin ihmeellistä, että istun nyt ihmisen vieressä, jonka kohtasin 15 minuuttia sitten. Enkä vain istu hänen vieressään, vaan olen puolittain hänen sylissään. Yllämme on graniittisen sillan ylväs kaari ja edessämme rauhallisena virtaava tumma vesi, jota koristavat serpentiinimäisinä värähtelevät valojuovat.

Olen puolittain tuntemattoman ihmisen sylissä. Hän kertoi nimensä olevan Ville, ja minä olen jo ehtinyt jo suudella ja kynsiä häntä.

En ymmärrä miksi puristin Villeä niin lujaa, että kynteni upposivat hänen selkäänsä. Olin kuulevinani pelottavia ääniä ja jouduin hetkeksi pois tolaltani. Nyt olen taas järjissäni.
Olen niin järjissäni, että tajuan, että ne vaikerrukset, joiden luulin kohoavan tummien vesien syvyyksistä, tulivatkin minusta itsestäni. Kun suutelin Villeä, omatuntoni heräsi ja alkoi vaikertaa. Omatuntoni vaikersi ja ruumiini taisteli vastaan.

Tartun varovasti Villen käsiin ja siirrän ne pois ympäriltäni. Nousen penkiltä ja kävelen veden ääreen. Kiviseltä rantapenkereeltä on puolen metrin pudotus veteen. Vesi on sillan alla pikimustaa, mutta pystyn aistimaan sen hengityksen – kuinka se huokuu omaa välinpitämätöntä suuruuttaan. Se on yhteydessä Itämereen, Tanskan salmien kautta Pohjanmereen. Sen armottomassa hengityksessä kuuluu Atlantin syvänteiden eloton kaiku.

Kävelen takaisin Villen luokse. Hän istuu mietteliäänä penkillä, katsoo minua ja yrittää hymyillä. Istun hänen viereensä ja tartun hänen käsiinsä. En tartu hänen käsiinsä niin kuin tarttuisin rakastajan käsiin. Tartun hänen käsiinsä sisarellisesti, jopa äidillisesti.

– Kuinka vanha olet? kysyn lopulta.

– Kaksikymmentäkaksi, Ville vastaa.

– Minun on kerrottava sinulle jotain, sanon. – Tämä on tärkeää.

Ville kohottaa hieman kulmakarvojaan. Hänen kasvoilleen ilmestyy lämmin hymy.

– Ei sinun tarvitse kertoa minulle mitään, Ville sanoo.

– Tiedän kyllä, ettei minun tarvitse, mutta haluan silti, sanon hiljaa. – Haluan pyytää anteeksi ja haluan samalla kertoa, että minulla on mies ja pieni poika. Minusta sinun pitää tietää siitä. Ehkä se selittää sen, miksi raavin sinua, ehkä ei. Mutta olen todella pahoillani, siis todella pahoillani.

Ville hymähtää ja kallistaa hieman päätään. Sitten hän puhaltaa silmilleen valuneet hiukset pois katseensa edestä. Koska on hämärää, en osaa tarkalleen lukea, mitä hänen kasvojensa ilmeet minulle viestittävät. Minusta tuntuu siltä, että hän katsoo minua lämpimästi.

– Entä ne äänet? Ville kysyy.

Olen hieman pahoillani siitä, että hän palaa puhumaan äänistä, jotka todennäköisesti olivat vain minun pääni sisäistä vaikerrusta. Minusta hänen olisi pitänyt kuitata jollakin tavalla se, että ilmaisin hänelle siviilisäätyni. Halusin kertoa hänelle, että minulla on sääty. Että en halua olla säädytön. Että ei ole minun tapaistani kuljeksia öisin iskemässä nuoria miehiä.

– Minulla on aviomies ja 7-vuotias lapsi, sanon uudestaan.

– 7-vuotias, Ville hämmästelee. – Oletko saanut lapsen 15-vuotiaana?

– Pöljä, sanon lempeästi. – Onko tuo sinun käsityksesi huumorista vai pelkkää siirappista flirttailua?

– Kallistun edelliseen.

– No hyvä, sanon. – Tiedä sitten, että minä olin suunnilleen sinun ikäisesi, kun tulin raskaaksi. Ja nyt olen jo kolmekymppinen.

– Niiiiin vanha, Ville sanoo venyttäen ääntään. – Enpä olisi uskonut. Minne olet parkkeerannut rollaattorisi?

– Se on parkkeerattu tuonne bulevardin laitaan, sanon. – Se on merkiltään Mini Cooper S, ja siinä on turboahdettu moottori ja sähköllä toimiva kattoikkuna.

– Että voit katsella tähtiä ajaessasi öisin, Ville ehdottaa.

– Että tähdet voivat katsoa minua, huomautan. – Ja kadehtia minua, kun ajan öisen maiseman halki kuunnellen autoni HiFi-järjestelmästä Florence Nightingalea.

– Jaa, Ville sanoo. – Sinä olet siis snobi. Mutta olet kyllä erityinen lajissasi: en ole kuullut kenenkään snobin kuuntelevan Florence Nightingalea. Ehkä Florence Welchia, mutta ei Nightingalea.

Huokaisen syvään ja sitten alan kikattaa, mikä ei ole lainkaan minun tapaistani. Nauruni tarttuu Villeen. Hetken kuluttua kikatamme molemmat kuin pahaiset teinit.

Lopulta pyyhin veden silmistäni.

– Sanoinko minä todella Nightingale?

– Sanoit.

Pudistelen päätäni. Vatsalihakseni tuntuvat aroilta yhtäkkisen naurukohtauksen takia. Vilkaisen Villen olkapään yli ja huomaan, kuinka vastarannan kivitalosta sammuu viimeinen valoisa ikkuna. Joku meni nukkumaan. Mies? Ehkä nainen? Ehkä mies ja nainen. Ehkä mies ja mies? Mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että joku kävi yksin nukkumaan, etsimään lohtua unesta.

Käännän katseeni takaisin Villen silmiin.

– Minä tiedän, että Florence Nightingale oli kuuluisa sairaanhoitaja, sanon. – Olen ehkä snobi, mutta en ole sivistymätön. Se lipsahti.

– Lipsahduksia sattuu, Ville sanoo ja kiirehtii jatkamaan. – Ehkä.

Villen ilme muuttuu näsäviisaaksi.

– Miten niin, ehkä? kysyn.

– Eräässä Florence and the Machinen laulussa lauletaan "Kiss with a fist", suutele nyrkillä.

– Entä sitten? tivaan jo aavistuksen ärtyneesti.

– Minä en ehkä usko sattumaan, Ville sanoo varovasti ja seuraa reaktioitani. – Nyrkillä suuteleminen on melko väkivaltainen tapa osoittaa rakkauttaan.

– Epäilemättä, sanon ymmärtämättä mitä Ville ajaa takaa.

– Samoin kynsien upottaminen selkään.

Tuntuu kuin voimakas sähkövirta kulkisi lävitseni. Haluaisin juosta karkuun, mutta samalla haluan julistaa edessä olevalle nulikalle oman tulkintani asiasta.

– Minä nipistin sinua sen vuoksi, että tunsin vihaa itseäni kohtaan, sanon kiivaasti. – Minä en nipistänyt rakkaudesta, enkä edes kiimasta. Minä nipistin, koska suudellessani sinua tunsin tekeväni väärin, periaatteitani vastaan.

Ville on hiljaa. Hän odottaa, että hengitykseni tasaantuu.

– Sinä raavit minua ja pyysit sen jälkeen minua läimäyttämään itseäsi, Ville sanoo. – Sinä kaipaat rakkautta, sellaista rakkautta, joka tuntuu.

– Minulla on rakkautta, sanon. – Minulla on ihan riittävästi rakkautta. Minä tunsin syyllisyyttä, koska tajusin, että teen väärin suudellessani sinua.

– Tietysti sinä tunsit syyllisyyttä, Ville huomauttaa. – Ja tunnet edelleen. Siksi sinulta lipsahti suustasi Florence Nightingale, vaikka sinun piti sanoa Florence and the Machine. Sinä otit esille sairaanhoitajan, vaikka sinun piti oikeasti ottaa esille nainen, joka laulaa väkivaltaisesta rakkaudesta. Sinä yrität peittää hoivavietillä seksuaalisen viettisi.

Pudistelen päätäni. En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Päätän hyökätä.

– Mikä psykoanalyytikko sinä kuvittelet olevasi, tuhahdan. – Sinun teoriasi on näppärä. Mutta se on samalla lailla näppärä kuin huono runo. Minä en halua sinua. Piste.

Nousen seisomaan. Silitän käsilläni trenssin lievettä. Kiristän vyötä yhden pykälän ja vedän keuhkoni täyteen leudonviileää yöilmaa. Käännän päätäni sen verran, että saan edes jonkinlaisen katsekontaktin Villeen.

– Anteeksi vielä kerran, mutta minun on nyt jatkettava matkaa, sanon.

Lähden kävelemään taakseni katsomatta. Kuulen, kuinka Ville nousee puistonpenkiltä. Sitten kuulen voihkaisun ja tömähdyksen. Kävelen vielä pari askelta eteenpäin. Takaani kuuluu raskasta ja katkonaista hengitystä, tukahdutettua voihkintaa. Ensimmäiseksi mieleeni juolahtaa ajatus, että Ville voihkii tahallaan ja yrittää esittää riutuvaa omaatuntoani. Ajatus tekee minut ärtyisäksi, mutta samalla minua alkaa pelottaa. Jos Ville tosiaan voihki tahallaan, hän on joko kieroutunut tai ainakin hänen huumorintajunsa on kieroutunutta.

– Notte, kuulen hiljaisen vaikerruksen. – Notte, Notte, Notte…

Käännyn ympäri yhtä aikaa suivaantuneena ja peloissani. Ville makaa maassa kerälle kiertyneenä. Hän on nostanut hieman päätään minua kohti. En näe hämärässä kunnolla hänen kasvojaan, mutta jokin hänen asennossaan vakuuttaa minut siitä, että häntä todella sattuu.

Juoksen Villen luokse ja kumarrun hänen puoleensa. Hän irvistää niin, että hampaat näkyvät. Hänen iiriksensä liikkuvat nopeasti. Hän värisee kauttaaltaan aivan kuin palelisi. Kosketan hänen otsaansa, ja se tuntuu nihkeältä ja kylmältä.

– Onko sinulla epilepsia, mitä? sanon hätääntyneenä.

– Eih, Ville sanoo.

– Mikä sinulla on? Pitääkö minun soittaa ambulanssi?

– Ei, ei, ei… Ville vaikertaa.

– Tuntuu siltä kuin joku olisi lyönyt puukolla hartioiden väliin. Hirveä kipu.

– Olisikohan se sydänkohtaus? kysyn. – Olet kyllä aika nuori saamaan sydänkohtausta. Jos se on sydänkohtaus, minun pitää soittaa ambulanssi.

Ville puistelee päätään.

– Selkä, Ville saa sanottua.

– Venäytitkö selkäsi?

Villen suusta kuuluu tuskastunutta naurua. Tulkitsen sen hyväksi merkiksi. Työnnän käteni Villen hupparin alle ja liikutan kättä hänen selällään.

– Mihin kohtaan sinua… aloitan ja tunnen samalla jotain lämmintä nestemäistä ainetta sormenpäissäni. Otan käteni pois hänen hupparinsa alta. Huomaan, että sormeni ovat paksun veren peitossa.

Ynähdän, mutta en saa sanaa suustani.

– Mitä? Ville kysyy.

– Sinä… vuodat… verta, takeltelen.

Hetkellisesti olen aivan lamaantunut. Pyörittelen kättäni ilmassa, ja hengitykseni muuttuu raskaaksi. Suljen silmäni ja ajattelen, että en saa joutua paniikkiin. Tyhjennän keuhkoni puhaltamalla ilmaa hitaasti ulos suun kautta. Minun on toimittava järkevästi ja rauhallisesti. Minä olen järkevä ja rauhallinen ihminen, ajattelen. Minulla ei ole tapana saada hysteerisiä kohtauksia. Enkä aio nytkään saada.

Avaan silmäni. Ville ei näytä enää yhtä tuskaiselta.

– Pystytkö nousemaan penkille, jos autan sinua? kysyn.

– Luulisin, Ville vastaa.

Ville tarttuu kädellään edessään olevaan penkkiin, ja minä autan häntä tukemalla vastakkaiselta puolelta. Tuskaisten ponnistelujen jälkeen Ville pääsee vihdoin istumaan. Pyydän häntä hivuttautumaan penkin päähän ja siirtämään jalat niin, että hän istuu poikittain.

Menen hänen eteensä ja kumarrun avaamaan hänen hupparinsa vetoketjun. Hän katsoo minua koko ajan tummilla silmillään. Äkkiä hän tuntuu minusta isolta lapselta, isolta, viattomalta lapselta, joka on eksynyt väärään paikkaan, joka on eksynyt yöhön, vaikka hänen pitäisi vaeltaa valossa. Autan Villeä riisumaan hupparin. Vedän varovaisesti hihasta ja painan samalla toisella kädelläni hänen olkapäätään.

Villellä on hupparin alla raidallinen t-paita. Hänen vasempaan kyynärvarteensa on tatuoitu suuri, tyylitelty lilja.

Siirryn Villen selän taakse. Säpsähdän. T-paidassa on hartioiden välissä tumma tahra, joka muistuttaa suurta perhosta. Suustani pääsee älähdys. Siirrän kättäni lähemmäksi tahraa ja taistelen samalla paniikkia vastaan. Minun on pakko rauhoittua, joten suljen taas hetkeksi silmäni ja yritän vakuutella itselleni, että pakokauhu ei auta mitään, että asiat pitää ottaa asioina.

Avaan silmäni ja rullaan hitaasti t-paitaa ylöspäin. Kun lähestyn hartioita, kuulen, kuinka Villen hengitys alkaa muuttua raskaammaksi, samalla hänen hartiansa jäykistyvät.

– Varovasti, Ville huokailee.

Ihailtavalla varmuudella saan lopulta paidan nostettua ylös niskaan asti.

Hartioiden välissä, molemmin puolin selkärankaa, on suuret veritahrat.

En kammoksu verta, mutta tuollaisen verimäärän näkeminen ihmisen iholla saa minut voimaan pahoin. Koska t-paita on jo muutenkin veressä, painelen sen helmalla tahroja. Otan taskustani iPhoneni ja katson sen valon avulla selässä olevia haavoja. Ne näyttävät syviltä ja hieman kaarevilta, kuin kuunsirpeiltä. Haavojen reunat ovat hieman kohollaan ja iho niiden ympärillä punertaa, mutta näyttää siltä, että ne eivät enää juurikaan vuoda.

– Vaikuttaa siltä, että sinua on puukotettu, sanon hiljaa.

– Puukotettu? Ville ihmettelee.

– Viilletty selkään, sanon. – Miksi et ole hoidattanut haavojasi?

Ville kääntyy katsomaan minua. Valaisen puhelimella hänen kasvojaan. Hän näyttää hämmästyneeltä.

– Ei minua ole kukaan viiltänyt selkään, Ville sanoo.

– Nuo haavat pitää puhdistaa, sanon ja siirryn Villen takaa hänen eteensä. – Minusta sinun pitäisi käydä päivystyksessä. En ole mikään asiantuntija, mutta haavasi saattavat vaatia jopa tikkejä.

Ville pudistelee päätään.

– Miten minulla voi olla selässäni haavoja, vaikka en ole loukannut itseäni, Ville ihmettelee. – En ole iskenyt selkääni mihinkään, en pudonnut mistään.

– En minä tiedä, sanon. – Mutta joka tapauksessa sinulla on kaksi haavaa selässä ja ne näyttävät melkoisen pahoilta.

– En ole tänään satuttanut itseäni, ymmärrätkö, Ville jankkaa. – Ainoa kipu, mitä olen tuntenut, oli se, kun sinä…

Painan äkkiä käteni Villen suun eteen. Katson villisti hänen silmiään. Tunnen kuinka hiuspohjaani alkaa kihelmöidä. Villen takana näen kaistaleen merenpoukamaa, kaupungin terävähampaisen siluetin ja yhden ikkunan, jonka loiste sammuu kuin veitsellä leikaten.

– En minä voinut sinua noin lujaa kynsiä, kirkaisen ja painan äkkiä molemmat käteni kainaloihini.

– Miksi sinä kiusaat minua? En minä halua satuttaa ketään.

– Hss, Ville tyynnyttelee. – Rauhoitu. En minä syytä sinua mistään. Olen kuullut tapauksista, että ihmisille on tullut selittämättömästä syystä haavoja.

– Älä viitsi, sanon ja otan toisen käteni pois kainalostani. Katson sormenpäitäni. Kynteni ovat pitkät ja hyvin hoidetut. Olen aina ollut ylpeä vahvoista kynsistäni. Nyt niiden alla on verta. Alan nyyhkyttää.

Ville hilautuu lähemmäksi minua ja painaa pääni syliinsä. Hän silittää hiuksiani kauan ja hellästi. En ole varma, mutta minusta tuntuu kuin hän samalla hyräilisi jotain tai ehkä kuulen hänen vatsansa kurinan ja sydämen pehmeän sykkeen.

Lopulta nostan pääni Villen sylistä ja katson häntä. Tiedän, että ripsivärini ovat valuneet poskipäilleni, ja näytän varmasti hirveältä.

– Anteeksi, sanon. – En olisi ikinä uskonut, että satuttaisin toista ihmistä.

– Ehkä sinä et satuttanutkaan, Ville sanoo lempeästi. – Minusta ei ole lainkaan poissuljettua, että ihmiselle saattaa tulla ykskaks pari haavaa selkään.

– Lopeta jo, ärähdän itkuisesti. – Stigmat ovat mystiikkaa, mutta minun kynteni ovat terävät ja vahvat. Oikeasti. Niissä on ranskalainen manikyyrikin.

Nostan Villen paidan uudelleen ylös ja kurkistan haavoja. Haavat ovat viisi senttiä pitkiä. Panen sormeni toisen haavan viereen. Se on lähes neljän sormen levyinen, reunoiltaan punertava kaari.

Otan käsilaukustani meikkipussin, sillä minulla on siellä muutama vanulappu. Painelen haavoja kevyesti pumpulilla. Ne eivät vuoda enää. Itse viillot näyttävät tummilta, miltei mustilta. Haavojen ympärillä oleva iho punoittaa.

– Minun kynteni eivät voi tehdä näin isoja jälkiä, huokaisen. – Tai sitten jonkin maagisen kyvyn avulla käteni kasvavat kolminkertaisiksi. Mutta se on yhtä järjetön ajatus kuin sinun teoriasi itsestään syntyvistä haavoista.

– Onhan sellaisiakin tapauksia, että ihminen on syttynyt itsestään palamaan, Ville sanoo. – Siihen nähden pari haavaa selässä on pikkujuttu.

En enää jaksa kommentoida Villen teorioita. Painelen pumpulilla kevyesti hänen haavojaan ja mietin, olisivatko ne voineet syntyä kolmen kynnen pureutuessa yhtä aikaa ihon alle.

– Tapauksia on dokumentoitu, Ville jatkaa. – Mystisiä syttymisiä. Ihmisistä on jäänyt jäljelle vain läjä tuhkaa ja kutistunut pääkallo. Tiesitkö, että ihmisen sisältämä rasva toimii palamisen polttoaineena.

Autan Villelle hupparin päälle ja ojennan käteni, että hän voi sen avulla hivuttautua helpommin seisomaan. Äkkiä hän seisoo niin lähellä minua, että edes paperiarkki ei mahtuisi väliimme. Sitten hän painaa minut itseään vasten. Hän tuntuu lämpimältä ja hyvältä. Hänen sylinsä on suuri ja turvallinen. Tuntuu kuin hänen äskeinen heikkoutensa olisi tiessään.

Ville kuljettaa kättään niskallani, hellästi ja pehmeästi. Värähdän ja irrotan käteni hänen selästään. Minua alkaa pelottaa, että upotan taas kynteni häneen. Ajatus saa minut voimaan pahoin. Minulla on hetken aikaa sellainen tunne, että kaikki ei ole kontrollissani. En pidä siitä tunteesta.

Työnnän Villeä etäämmälle.

– Vien sinut poliklinikalle, sanon hänelle. – Pääset Mini Cooperini kyytiin.

– Ei, Ville sanoo hiljaa. – Minä en mene poliklinikalle. Minä voin ihan hyvin.

– Vien sinut sitten kotiisi, sanon. – Ainakin sen olen sinulle velkaa.

Ville tarttuu minua kädestä, ja alamme kävellä hitaasti eteenpäin. Emme nouse suoraan pengertä ylöspäin vaan kävelemme vähän matkaa eteenpäin, missä on katutasolle johtavat portaat.

– Minulla ei ole tällä hetkellä kotia, Ville sanoo hiljaa.

Kävelemme katulampun alle. Kierähdän Villen eteen ja tartun häntä molemmista käsistä.

– Miten niin ei ole kotia? Sinä et näytä kodittomalta.

– Kodittomuus on minullekin uutta, Ville huokaisee. – Pari päivää sitten naisystäväni lemppasi minut pihalle.

– Olen pahoillani, sanon, vaikka se tuntuu hieman kylmäkiskoiselta.

– Kiitos, Ville sanoo. – Vaikka totta puhuen niin pitikin käydä. Emme me kuuluneet toisillemme. Emme me rakastaneet toisiamme. Emme me edes halunneet toisiamme mitenkään erityisen kovasti.

– No, olen silti pahoillani, sanon. – On aina ikävää, kun ihmissuhteet eivät toimi. Ihmiset eivät enää sopeudu. Ymmärrätkö, mitä minä tarkoitan?

Ville katsoo minua tummilla silmillään. Näen värähdyksen hänen silmäkulmissaan.

– Sopeutuminen vie aikaa, jatkan. – Ihmisillä ei ole enää aikaa eikä pitkäjänteisyyttä.

– Sopeutuisitko sinä elämään väkivaltaisen miehen kanssa? Ville kysyy.

Jännitän leukaperiäni ja kuulen poskihampaitteni narskuvan toisiaan vasten. En haluaisi puhua väkivallasta, kun olen juuri syyllistynyt siihen itse.

– Oliko sinun naisystäväsi väkivaltainen? kysyn pystymättä peittämään lievää happamuuttani.

– Ei, ei, ei, Ville huudahtaa. – Ei kyse ollut siitä. Tarkoitin, että sopeutumisellakin on rajansa. Ihminen ei pysty elämään vedessä kuin kala.

– Kysyin, että oliko se sinun naisystäväsi väkivaltainen? tiuskaisen. – Löikö hän sinua? Kynsikö hän sinua?

– Älä viitsi, Notte.

– En minä ole mikään vitun Notte, ärjäisen. – Minä olen Netta. Tai virallisesti Agnes.

Ville ei näytä laisinkaan hämmentyneeltä. Hän on nostanut käsiään hieman ilmaan ja yrittää eleillään rauhoittaa minua.

Katulampun valossa huomaan, että hänen korvansa editse valuu hikipisara. Hänellä täytyy olla kipuja. Tunnen itseni tyhmäksi.

– Minulle sinä olet Notte, Ville sanoo. – Se nimi sopii sinulle. Se kuvaa sinua paremmin kuin joku Agnes tai Netta.

– Minä olen yöihmisiä, sanon nöyrästi. – Mutta olen sopeutunut myös päiväelämään. Se ei ole ollut helppoa, mutta minä olen sopeutunut.

– Oletko? Ville kysyy arvoituksellisesti.

– Ihminen kyllä sopeutuu elämään vaikka vedessä, jos hänelle annetaan aikaa.

– Jos me olemme kömpineet vedestä maahan ja nousseet lopulta kävelemään kahdella jalalla, niin eikö olisi loogista, että seuraavaksi alamme lentää? Ville pohtii. – Veteen sopeutuminen on taantumista, kun taas painovoiman voittaminen ja lentäminen vievät evoluutiota eteenpäin. Se on edistystä.

– Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?

– Kunpa ihmiset osaisivatkin kysellä, Ville huokaisee.

– Oliko tuo vastaus?

– Kyllä sen voi tulkita vastaukseksi.

– Kunpa ihmiset osaisivat vastata kysymyksiin, sanon ja puuskaisen.

– Kysy, Ville sanoo kiireesti.

– Kysy ihan mitä vaan.

– Tämä on henkilökohtaista, sanon.

– Kaikki on henkilökohtaista.

– Hyvä on, sanon. – Sinä olet komea ja herkkä poika. Ja ilmeisesti ihan fiksukin, vaikka sinulla on joitain näkemyksiä, jotka lukisin huuhaaksi.

– No niin, eiköhän tuo riitä alustukseksi.

– Ei se ollut alustus vaan osa kysymystä.

– Joka on?

– Miksi naisystäväsi lemppasi pihalle noin komean ja herkän pojan? kysyn lopulta suoraan.

– Jolla on taipumusta hörhöilyyn, Ville lisää.

– Niin.

– Luulen, että hän jätti minut toisen miehen takia, Ville sanoo.

– Luulet?

– Niin, no, Ville asettelee sanojaan. – Tiedän, että hänellä on uusi miesystävä, mutta rehellisesti sanottuna se ei ollut syynä eroomme. Hän ei sopeutunut minuun. Nyt hän yrittää sopeutua johonkin toiseen, ja toivon hänelle onnea sopeutumiseen.

– Vaikka hän heitti sinut taivasalle.

– Jollain tasolla minä halusin taivasalle, Ville sanoo ja hymyilee leveästi. – Yöt alkavat valitettavasti viiletä.

– Etkö voi mennä vanhempiesi tai ystäviesi luokse?

– Vanhempani ovat kuolleet, Ville sanoo.

– Voi, olen pahoillani.

– Kiitos, kiitos, mutta olen päässyt asian yli. Jos tulee tilaisuus, voin kertoa sinulle enemmän vanhemmistani.

– Entä ystävät?

– Ystäviäni en tahdo häiritä.

– Etkö voisi mennä ystäviesi luokse edes siksi aikaa, kunnes löydät katon pääsi päälle?

– En, Ville sanoo päättäväisesti.

Ville säpsähtää hieman ja hänen suupielensä värähtävät. Hän painuu hieman kasaan ja sulkee silmänsä. Tartun häntä lanteista ja painan hänet itseäni vasten. Hetken minusta tuntuu siltä kuin olisimme näyttelijöitä jossain elokuvassa. Olemme katulampun kellertävässä valossa. Kaupunki ympäröi meitä kuin kivinen syli. Me olemme sylikkäin kaupungin sylissä. Taksin valot välkähtävät läheisessä näyteikkunassa. Vanha silta seisoo polviaan myöten hiljaa virtaavassa vedessä.

– Entä jos tulisin sinun luoksesi? Ville kysyy yhtäkkiä.

– Minun luokseni?

– Niin.

– Siis meidän luoksemme?

– Minulle kelpaa pieni nurkka jostain huoneesta.

– Ei.

– Miksi ei?

– Eihän se sovi, pöljä, sanon kiukkuisesti. – Luuletko, että voin tuoda kotiini vieraan miehen yölliseltä reissultani ja esitellä sinut miehelleni ja pojalleni?

– Et tietenkään, Ville sanoo.

– Anteeksi, olin ajattelematon.

Katson Villeä. Yhtäkkiä sydämeeni leviää lämmin tunne, sellainen, jota en ole koskaan aiemmin tuntenut. Se on hyvä tunne, lempeä tunne. Mutta se on myös hämmentävä tunne, sillä se sekoittaa ajatteluni ja saa maailman näyttämään jotenkin pehmeämmältä. Se tunne leikkaa pois osan rationaalisuuttani mutta tuo tilalle maailmaa syleilevää altruismia, ihmisrakkautta.

– Hyvä on, sanon. – Voin viedä sinut kotiini, mutta yhdellä ehdolla.

Ville siristää silmiään.

– En halua, että tapaat perhettäni, sanon. – Laitan sinut varastohuoneeseen.  Se on iso huone, lattialle saa levitettyä patjan. Se on lämmin tila. Kelpaako se sinulle?

– Kelpaa, Ville sanoo. – Kelpaa mainiosti.

– Mutta aion lukita oven ulkopuolelta, sanon. – Varmuuden vuoksi. Käykö se sinulle?

– Jos niin haluat, Ville vastaa.

– Olen mielelläni vankisi.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.