Osa 1/8: Netta on 30-vuotias perheenäiti, joka elää päällisin puolin onnellista elämää varakkaiden ihmisten pientaloalueella. Mutta Netalla on toinen elämä, salainen elämä, josta ei edes hänen miehensä tiedä mitään. Netta on yöihmisiä. Hän valvoo silloin, kun muut nukkuvat. Eräänä yönä hän kohtaa Villen, runoudesta pitävän nuoren miehen…

Kuvitus Katja Ronkanen

Olen silloin tällöin miettinyt, minkälaisena mieheni ystävät ja sukulaiset minut näkevät. He ehkä kuvaavat minua sanoilla "kaunis", "hiljainen" ja "väritön". Jos he ovat oikein ankaria, he saattavat sanoa, että "Netta on tylsä ja etäinen tyyppi, mutta…"

"…kaunis."

"…hyvännäköinen.”

"…sillä on hyvä kroppa."

"…ihan hyvä vaimo ja äiti."

"…rikkaasta suvusta."

Valitettavasti sivulauseessa annetut kehut usein vain korostavat päälauseen moitteita.

Ja huomatkaa, en usko, että kukaan kutsuisi minua "viehättäväksi" tai "suloiseksi" tai "söpöksi".

Olen liian etäinen ollakseni viehättävä. Kauneuteni on viileää. Se ei ole koiranpennun söpöyttä tai ihmislapsen suloisuutta. Se on viileää kuin marmori.

Mutta minä en ole kylmä. Olen yöihminen. Ja yöihminen on päiväsaikaan kuin leijona häkissä. Tai lepakko keskipäivällä. Tai kala kuivalla maalla – siis olento, joka on ympäristössä, johon hän ei kuulu.

Kohta varmaan odotat, että sanon, että minulla on terävät kulmahampaat ja juon verta. Ja että minut saa hengiltä vain puuseipäällä. Mutta ei, minä en ole vampyyri. Enkä minä edes usko vampyyreihin enkä tonttuihin enkä menninkäisiin ja mitä näitä hämärässä liikkuvia satuolentoja onkaan.

Minä olen rationaalinen ihminen, joka tuntee elävänsä vain yön pimeinä hetkinä, silloin kun muut ovat nukkumassa.

Suurin osa ihmisistä on päivä­ihmisiä, sellaisia jotka menevät ennen puoltayötä nukkumaan ja heräävät säntillisesti ennen yhdeksää, sellaisia, jotka nukahtavat sohvalle kesken illan elokuvan, säpsähtävät hereille, kun heitä hieman ravistelee ja raahustavat sitten vuoteeseen ja jatkavat uniaan.

Kun nämä ihmiset joskus, syystä tai toisesta, eivät saa unta, he joutuvat pakokauhun valtaan. He ryntäävät yksityislääkärille heti valvotun yön jälkeen ja hysteerisessä tilassa sanovat kärsivänsä unettomuudesta. Ja lääkäri määrää heille mielialalääkkeet, nukahtamislääkkeet ja rauhoittavat lääkkeet.

Mutta unettomuudesta nämä ihmiset eivät tiedä mitään. He joutuivat hetkeksi kosketuksiin Yön kanssa, siinä kaikki. Heidät terapoitiin ja lääkittiin. Heidät palautettiin Päivälle, sille vuorokaudenajalle, jolle he kuuluvat.

Minä en kärsi unettomuudesta. Minä olen uneton. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Minä nukun aamuyöstä yleensä kolme tuntia, joskus vähemmän, joskus vähän enemmän. Minä en nuku myöskään päivisin. Minä olen etäinen päivisin ja ehkä hieman hidas. Mutta en nuku. Enkä edes torku.

Tänäkin yönä, niin kuin niin monena yönä aiemmin, puen ylleni yövaatteeni. Minun yövaatteeni eivät ole silkkisiä, pitsillä koristeltuja mekkoja, ylisuuria t-paitoja tai flanellisia pyjamia. Minun yövaatteeni ovat suuren vaatekaapin perällä, ne ovat vaatteita, joita en käytä koskaan päivisin. Ne ovat tummia, mustia tai tummansinisiä, joukossa on jokunen ruskeakin vaate ja yksi violetti veluuriasu. Ne ovat tavallisia vaatteita ulko- ja sisäkäyttöön, mekkoja, hameita, huppareita, housuja. Ne ovat tyylikkäitä mutta eivät silmäänpistäviä. Ja puhtaita, aina puhtaita.

Vedän jalkaani mustat sukkikset. Sitten sujautan ylleni yksinkertaisen, sertifioidusta puuvillasta valmistetun olkaimellisen mekon. Sutaisen vaaleat hiukset poninhännälle ja menen yksityisestä budoaaristani kylpyhuoneeseen. Pesen kasvoni. Se on rituaalinen toimitus, aivan kuin puhdistaisin päivän pois kasvoiltani. Harjaan hampaani ja langoitan ne, kuljetan kieltäni suoran hammasrivistöni ylitse ja sitten suipistan suutani.

Saatan joskus katsoa kasvojani useita minuutteja, en ihaillakseni itseäni vaan tutkiakseni sitä hahmoa, joka katsoo minua peilistä. Sillä hahmolla on sikurinsiniset silmät ja heleä iho. Poninhännästä karanneet vaaleat hiukset kihartuvat poskipäille, huulet ovat kapeat, mutta niissä on aistillinen amorinkaari.

Tätini sanoi, että muistutan äitiäni, että minulla on sama salaperäinen välke silmissäni ja af Lindgrenien suora mutta kuitenkin hillitty nenä.

Olen nähnyt vain yhden kuvan äidistäni, löysin sen isäni työhuoneen pöytälaatikosta, kun olin kaksitoista. Muistan, että henkeni salpautui, kun katsoin kuvaa. Tiesin saman tien, että katsoin äitiäni. Siitä ei ollut epäilystäkään. Minun ei tarvinnut kääntää kuvaa lukeakseni, että sen taakse on kirjoitettu Margit, Biarritz 1979. Kuva oli otettu kolme vuotta ennen syntymääni. Äiti istuu mahonkituolilla, jalat ristissä, auringonvalo siivilöityy pergolan katolla kasvavien viiniköynnösten lävitse tehden valkeita läikkiä äidin iholle ja mekolle.

Äidin kasvot ovat varjossa hellehatun lierin alla, mutta hänen siniset silmänsä näkyvät selvinä ja kirkkaina, aivan kuin niiden takana palaisi oma valo. Äiti katsoo suoraan kameran objektiiviin. Hänen katseensa on intensiivinen, miltei läpitunkeva. Kuvasta syntyy vaikutelma, että äiti katsoo kameran lävitse, kuvaajan lävitse ja vieläpä kuvaa katsovan ihmisen lävitse.

Hän katsoo päivän lävitse yöhön.

Jo silloin, varhaisteininä, kun mieleni oli nupullaan, kun rintani olivat nupuillaan, ja kun kaikki oli nupuillaan, minä tunsin siteen äitini ja itseni välillä, siteen, joka ei päässyt koskaan syntymään fyysisesti. Siteen, jonka geenit ovat välittäneet minulle.

Ja tämä side on side yöhön. Me molemmat kannamme yöihmisen dna:ta.

Äitini katosi kuukausi syntymäni jälkeen. Niin minulle on kerrottu. Olin alkanut yöllä itkeä nälkäisen vastasyntyneen vaativaa itkua. Isä oli odottanut, että äiti ottaisi minut syliinsä ja ryhtyisi imettämään. Huutoni jatkui, mutta äiti ei tehnyt elettäkään. Isä nousi istualleen ja aikoi herättää äitini. Mutta äiti ei ollut vuoteessa. Isä meni wc:hen, kylpyhuoneeseen, keittiöön. Hän kävi lävitse kaikki suuren talon huoneet. Äidistä ei näkynyt jälkeäkään. Eikä ole sen koommin näkynyt.

Paitsi niissä kasvoissa, joita nyt tuijotan peilistä, omissa kasvoissani.

Meikkaan kevyesti ja avaan hiukseni. Teen itselleni nopeasti huolettoman nutturan ja menen takaisin budoaariin. Otan vaatekaapista ihanan pehmeän kashmirboleron ja peitän sillä olkapääni ja käsivarteni. Laitan korviini Lontoon Claire'sista ostamani halvat pöllökorvikset, joita en päivisin käytä koskaan, mutta jotka yöllä tuntuvat villin nuorekkailta. Otan mustan trenssin henkarilta, mutta en pue sitä vielä ylleni.

Avaan varovasti lastenhuoneen oven. Oven lävitse virtaava valo osuu poikani kasvoihin. Matias on sikeäuninen niin kuin isänsä. Hän on juuri aloittanut koulun. Hänen Cars-reppunsa on ripustettu tuolin selkänojalle. Voi miten isolta se näyttikään pojan selässä, kun vein hänet kouluun! Tunnen liikutusta ja kumarrun pojan puoleen. Silitän hänen poskeaan ja annan kevyen suukon otsalle.

Olen joskus katsonut nukkuvaa poikaani monta tuntia. Hänen unensa on niin rauhallinen, niin tyytyväinen, niin täysi ja täydellinen. Välillä hän sulkee suunsa ja avaa sen sitten taas hieman raolleen. Silloin kuuluu pieni ääni, napsahdus, kun huulet irtautuvat toisistaan. Miten minä rakastankaan tuota napsahdusta, tuota rennosti nukkuvaa poikaa suuressa sängyssään. Hänen katsomisensa on kuin katsoisi tyyntä järveä kesäyönä. Se rauhoittaa, hiljentää, tuo merkitystä elämälle.

Tänä yönä en jää istumaan poikani viereen, mutta aamulla tulen taas hänen luokseen, herätän hänet unesta ja valmistelen hänet kouluun, niin kuin kunnon äidin kuuluukin.

Ja kunnon äidiksi Tapio minut halusi. Kunnon äidiksi ja kunnon vaimoksi. Ja sellainen minä olen, vaikka olenkin etäinen, hiljainen ja joidenkin mielestä kylmä.

Tiedän, että Tapio on minuun tyytyväinen. Olen edustava ja joustava. Vaikka en pidäkään hymyilemisestä, osaan hymyillä tarvittaessa, jos Tapio tuo firmansa porukkaa tai ulkomaisia bisnesvieraita meille kotiin. Vastailen ihmisten kysymyksiin kohteliaasti, mutta en juuri tee keskustelunavauksia. Minä en yksinkertaisesti pidä päiväihmisten keskusteluja arvossa.

Taustaltaan Tapio on keskiluokkainen. Hänen isänsä on matematiikan lehtori ja äiti terveyskeskuslääkäri. Isäni ei kuitenkaan vastustellut avioliittoamme. Tapiolla oli rahaa ja työ. Kun Tapio kosi minua, hän oli ehtinyt jo hankkia melkoisen omaisuuden it-alalla. Hän oli rikkaampi kuin isäni, reilusti, vaikka hänellä ei ollutkaan aatelisia sukujuuria.

Itse asiassa isäni salaa kadehti ihmisiä, jotka olivat nousseet ryysyistä rikkauksiin. Vaikka hän joskus moitti nousukkaiden arvomaailmaa ja makua, hän myös samalla ihaili heidän ahkeruuttaan, sitkeyttään ja röyhkeyttään. Rikkaus ei ollut heidän perintöosansa vaan sitkeiden ponnistelujen tulos.

Tapio ei ole röyhkeä, mutta hän on ahkera. Hänellä on loistava matemaattinen lahja, jota hän on osannut hyödyntää. Tapio on nörtiksi komea. Hän pelaa sählyä kaveriporukkansa kanssa ja rentoutuu golfin parissa. Hän kelpaa hyvin minun päiväihmisekseni, minun päivämiehekseni.

Puen eteisessä trenssin päälleni ja sidon vyön. Kiinnitän niskalle karanneet hiukset takaisin ponnarille ja parannan hiusklipsin paikkaa. Kiedon ohuen huivin kaulaani löysällä kravattisolmulla. Jalkoihini laitan mustat varsilenkkarit, joilla on hyvä kävellä.

Kun kaikki on valmista, sammutan valot. Talossa leijuu rauhallinen hiljaisuus. Vain keittiöstä kuuluu jääkaapin vaimeaa murinaa, kun se suojelee elintarvikkeita. Seison hetken paikallani ja annan silmieni tottua pimeyteen. Sitten käännyn nopeasti ympäri, kävelen ulko-ovelle, avaan sen ja astun ulos.

Ilma on viileä mutta ei kylmä. Kello on yksi yöllä. Olen taas matkalla jonnekin. Vedän syvään henkeä ja katson elokuisella taivaalla tuikkivia tähtiä. Tunnen olevani elossa ja vapaa, jollain vastaansanomattomalla tavalla oman itseni valtias. Taivas tuntuu minusta yhtä aikaa sekä elävältä että kuolleelta. Se on kuin pistekirjoitusta, jota en osaa kääntää omalle kielelleni, mutta jonka jokin osa minussa ymmärtää. Se on vanhaa kieltä, ja osa sen merkeistä on kuolleita, vaikka ne vielä hehkuvat taivaalla ikään kuin salaisuuksia kantaen.

Kävelen pihan poikki. Lenkkareitteni pohjat maiskuttelevat laattakiviä nälkäisinä ja kiihkeinä. Autoni on pysäköity autotallin oven eteen. Auto on musta Mini Cooper S, kaikilla herkuilla niin kuin miehet sanovat puhuessaan auton varustelusta. Minua inhottaa puhe kaikista herkuista. Se kuulostaa härskiltä ja seksistiseltä, vaikka en suoraan sanoen tiedä miksi. Autossani ei ole herkkuja vaan varusteita, jotka lisäävät sen mukavuutta ja turvallisuutta: automaattinen ilmastointi, Xenon-ajovalot, tummennetut takaikkunat, sadetunnistin, ajotietokone ja Harman Kardonin kaiutinjärjestelmä.

Istahdan auton nahkaistuimelle. Puristan hetken aikaa käsilläni rattia. Se tuntuu viileältä ja pehmeältä. Siirrän käteni vaihdekepin nupille, sen nahkainen pinta tuntuu jämäkältä kämmeneni sisällä. Minulle tulee mieleen, että miesten eroottissävyisissä autopuheissa on kätkettyä homoseksuaalisuutta. Autot ovat niin korostetun maskuliinisia hevosvoimineen ja pyrkimyksineen kiihtyä nopeasti kohti huippua.

Aloitin nämä yölliset retket heti, kun olin lopettanut imettämisen ja todennut Matiaksen nukkuvan sikeästi läpi yön.

Ennen minulle riitti, että lähdin öisin kävelemään pientalolähiöömme. Yleensä vain kuljeskelin lähikortteleissa ja katselin puiden siluetteja ja ihmisten ikkunoita. Säpsähdin aina, kun näin jossain valon. Ajattelin, että ehkä on olemassa muitakin kaltaisiani, yöllisiä yksineläjiä, niitä, jotka valvovat kun toiset nukkuvat.

Yleensä kultahammaslähiössämme viimeiset valot sammuvat ennen kahta, viikonloppuisin saattavat juhlijat jaksaa pitempäänkin. Ja kun ihmiset juhlivat, syntyy draamaa. Uskokaa tai älkää, myös meidän "parempien ihmisten" kodeissa selvitellään ihmissuhdesotkuja raivoisasti. Olen kuullut itkua, huutoa ja kirosanoja. Olen nähnyt television lentävän ikkunan lävitse. Eikä se ollut mikään halpa kuvaputkitöllö vaan valtava plasmatelevisio.

Olen nähnyt naisen keräävän Chanelin ja Pradan kolttuja pihanurmella, itkusta hytkyen ja ripsiväri pitkinä viiruina poskilla, kuin pimeyden viiltoina.

Mutta tavallisesti lähiön yöt ovat hiljaisia ja uneliaita. Ihmiset käyvät levolle silloin, kun ihmisten täytyy käydä. Ja aamulla he heräävät enemmän tai vähemmän latautuneina ja aloittavat päivänsä, sen eilisen kaltaisen päivän, sen tutun ja turvallisen päivän, joka on jaettu tunteihin ja minuutteihin: Iso latte, banaani, goji-marjoja ja luomujogurttia, tehosekoittimen hurina, viisi minuuttia kolmekymmentä sekuntia. Pisu, pesu ja puku, työ, ura, elämä, perhe. Ja kun peiliin ilmestyy yksi uusi ryppy, kun nännien kulma laskee pari astetta, laitetaan botoxia ja tehdään mastopexia, blepharoplastia ja facelift.

Työssä jaksamiseen otetaan fluoksetiinia, punastelu hoidetaan salpaamalla stressihermo, ylimääräistä puhtia saadaan modafiniililla ja guaranalla. Kunnon kohottamiseen pilates tai zumba, petihommiin Viagra ja liukaste ja nukahtamiseen Imovane ja Tenox.

Viime aikoina olen yleensä lähtenyt ajamaan autolla kohti kaupungin keskustaa. Minulla ei ole selkeää päämäärää, tai ehkä voisi sanoa, että päämäärä on itse vaeltelussa, siinä että saa kulkea kaupungissa, jossa valtaosa ihmisistä nukkuu.

Painan auton käynnistysnappulaa ja työnnän iPhonen etuistuinten välissä olevaan telakkaan. Kuuntelen tavallisesti vanhempaa populaarimusiikkia tai klassista musiikkia, mutta nyt panen Florence and the Machinen soimaan. Avaan kaukosäätimellä portin, nostan kytkintä ja ajan pois pihalta.

Rakastan yöllä ajamista, kun kadut ovat tyhjiä ja liikennevalot vilkuttavat keltaista. Välillä vastaan tulee taksi tai myöhäisiä juhlijoita kuljettava yöbussi, mutta muuten tiet ovat minun. Ajaessa tulee usein sellainen tunne, että auto on osa omaa kehoa. Yöllä ajaessa tunne syvenee entisestään ja tuntuu siltä kuin valaistut kadutkin olisivat osa omaa kehoa, että tiet valaisinpylväineen olisivat kuin suonia, joita vedän sisääni, ja kaupungin siluetti olisi kuin sydän, joka hakkaa rinnassani.

I am done with my graceless heart / so tonight I’m gonna cut it out and then restart…

Äkkiä minusta tuntuu siltä kuin itsekin leikkaisin turmeltuneen sydämen rinnastani, päiväsydä­meni, joka ei kuulu minulle vaan niille vaatimuksille, mitä päivämaailma minulle asettaa.

– Shake it out, shake it out, shake it out, shake it out, laulan Florencen kanssa ja huomaan ajavani ylinopeutta.

Hidastan vauhtia, vaihdan kaistaa ja sukellan kaupungin sisälle.

Pysäköin auton bulevardille, pienen puiston viereen. Siellä täällä näkyy ihmisiä, mutta koska on arkipäivän yö, humalaisia ihmislaumoja ei kulje kaduilla. Nousen autosta ja lukitsen ovet. Kiristän trenssin vyötä, jota olin löysännyt ajaessani autoa. Otan ensimmäisen askelen ja lähden kulkemaan.

En ajattele, että olisin omassa kaupungissani, pikemminkin ajattelen, että olen omassa yössäni. Kaupunki ei ole hiljainen, vaan siitä lähtee omanlainen äänensä. Se muistuttaa minusta huminaa tai muminaa. Joskus ajattelen, että se puhuu hiljaa, että se mutisee kaikkien nukkuvien ihmisten unia, pureskelee niitä ja lähettää ne sitten oranssinvärisenä kajastuksena tähdettömälle taivaalle.

Katulampuista varisee keltaista valoa katua reunustavien lehmusten oksille ja talojen seiniin. Siellä täällä näkyy kirkkaita neonkylttejä ja väriseviä valomainoksia. Ne ovat kaupungin sähäkkää runoutta, jota lausutaan vasta pimeyden tultua. Asvaltti tuntuu pehmeältä tossujeni alla, ilma on kevyttä hengittää, minusta tuntuu siltä kuin liitäisin pitkin katua, kuin painovoima olisi hellittänyt otettaan.

Vilkaisen sivulleni ja näen pimennetyssä näyteikkunassa heijastuksen. Hetken aikaa luulin, että joku käveli rinnallani, mutta sitten tajusin, että katsoin omaa heijastustani.

Käännyn mielivaltaisesti kadulta toiselle. Minulla ei ole määränpäätä, tai en ainakaan tiedä, että minulla olisi.

Näen jo kaukaa, että edessäni olevalla sillalla seisoo joku, joka nojaa kyynärpäitään sillan graniittiseen kaiteeseen ja katsoo alaspäin.

Huomaan, että tuo sillalla seisova hahmo on nuorehko mies, jolla on päällään huppari ja jaloissa kapealahkeiset farkut. Mies kääntyy katsomaan minua. Jatkan kävelyä, mutta pidän katseeni kiinni miehen silmissä. Hänen silmänsä ovat tummat kuin kaivo. Äkkiä miehen silmien tummuuteen tulee lempeää valoa.

– Hei, mies sanoo.

– Hei, vastaan ja jatkan kävelyäni sen kummemmin hidastamatta tai kiirehtimättä askeleitani.

– Odota, mies sanoo, kun olen ohittanut hänet.

Pysähdyn, katson miestä ja ajattelen, että hän näyttää harmittomalta kaverilta. Hän on ehkä 25-vuotias, hoikka ja hieman minua pidempi, noin 180 senttiä pitkä. Hän ei ole humalassa. Menen miehen viereen ja kurkistan sillan kaiteen yli. Vesi näyttää mustalta ja kylmältä. Katulamppujen valot heijastuvat veden pintaan värisevänä serpentiininä.

– Eräs ystäväni hyppäsi tästä kerran alas, mies sanoo.

– Tahallaanko? kysyn.

– Jep, mies vastaa ja lisää äkkiä: – Ei, se ei yrittänyt itsaria. Se vaan halusi hypätä tästä veteen. Se oli humalaisen päähänpisto. Me seistiin tässä vieressä, kun se hyppäsi.

– Ettekä yrittäneet estää?

– No mitäs luulet? Sanottiinhan me, että älä vitussa hyppää, mutta ei sitä pystynyt pidättelemään. Se oli niitä sellaisia tyyppejä.

– Oli?

– Niin, mies sanoo. – Sellaisia, jotka tekevät, mitä tahtovat.

Mies näyttää miettivän jotain. Sitten hän tekee sormellaan eleen, joka esittää hypyn kaarta.

– Se molskahti kuin tikku veteen, mies jatkaa. – Ja kun me aloimme odottaa, että se nousisi pintaan, mitään ei tapahtunut.

Päästän suustani kauhistuneen huokauksen.

– Me lähdimme juoksemaan tuonne alas, mies kertoo. – Joku löysi pelastusrenkaan. Aloin riisua kenkiäni rannalla ja olin jo hyppäämässä etsimään kaveriani, kun se hyväkäs nousi pintaan. Se ehti olla varmaan pari minuuttia pinnan alla.

– Huh, sanon. – Se siis selvisi.

– Joo, mies kertoo. – Me hinattiin se pelastusrenkaan avulla rannalle. Sen silmät seisoivat päässä. Se oli kauhusta kankea. Se sanoi uponneensa polviaan myöten mutapohjaan. Se oli jo luullut, että se ei pääse sieltä ylös, että se hukkuu sinne. Se kertoi nähneensä ympärillään harmaita silmättömiä ihmishahmoja, jotka heiluivat niin kuin merilevät, polviaan myöten mudassa. Se sanoi, että ne vaikersivat ja voivottelivat hirveällä tavalla.

Näen mielessäni mutapohjaan jaloistaan juuttuneen miehen, ja ajatus saa minut värähtämään.

– Tule, mies sanoo ja tarttuu minua kädestä.

Jostain syystä en irrottaudu miehen otteesta, vaan seuraan häntä. Menemme pois sillalta ja kierrämme sen alle. Sillan alla on puistonpenkki. Istahdamme siihen. Miehen käsi tuntuu lämpimältä ja pehmeältä. Katson hänen kasvojaan ja huomaan, että hän on nuorempi kuin kuvittelin, ehkä parikymppinen. Hänellä on mukavat kasvot, mukavan nuoren miehen mukavat kasvot. Hänellä on muodikas sänki ja suklaanruskeat silmät. Hänen hiukset ovat sivuilta ankaran lyhyet mutta päältä hauskasti sekaisin.

– Tuosta me nostimme hänet ylös, mies sanoo. – Sen kengät jäi sinne mutapohjaan.

Mies hymyilee hieman ja kohottaa kulmiaan. Hän puristaa kättäni ikään kuin esittääkseen mutapohjan lujaa otetta hänen uhkarohkean ystävänsä jalkoihin. Huomaan, että miehen hihansuun alta pilkistää tatuointi.

– Miksi sinä liikut täällä kaupungilla yksiksesi? kysyn yrittäen samalla selvittää, olenko sattumalta kohdannut toisen yöihmisen.

Mies siristää silmiään ja kallistaa hieman päätään. Sitten hän alkaa virnistää leveästi.

– Eikös minun pitäisi pikemminkin kysyä, miksi nuori ja kaunis nainen liikkuu yksin keskellä yötä kaupungilla? mies sanoo silmät yhä sirrillään.

Hänen kohteliaisuutensa tuntuu hieman teennäiseltä, joten ohitan sen. Samalla päätän, että en sano todellista syytä sille, miksi olen yöaikaan liikkeellä.

– Olin ystäväni luona, sanon.

– Miesystävän? mies kysyy.

Irrotan käteni hänen kädestään. Hän kävi mielestäni liian uteliaaksi. Nousen seisomaan ja oikaisen käsilläni poplarini helmat suoriksi.

– Odota, mies sanoo ja hymyilee lämpimästi. – Kyselen tyhmiä. Mitä se minulle kuuluu, kenen luota sinä olet tulossa.

Istahdan takaisin penkille, mutta kämmenenleveyden verran kauemmaksi miehestä. Mies painaa sormensa suunsa eteen.

– Kuuntele, mies kuiskaa.

Kaupunki humisee ja mumisee. Välillä kuuluu auton renkaiden rapsahtelua mukulakivillä. Hitaasti virtaava vesi lipoo pengerrettyä rantaa ja saa aikaan kevyitä maiskuttelun ja liplattelun ääniä.

– Tuossa, mies älähtää. – Tuo ääni, kuulitko?

– En tiedä, sanon. – Kuulen ääniä, mutta en tiedä, kuulenko juuri sitä sinun ääntäsi.

Mies katsoo minua ja alkaa nauraa.

– Etkö kuule minun ääntäni, mies virnistelee. – Äh, unohdetaan äänet. Mutta aina kun minä kuljen tämän paikan ohi, minulle tulevat mieleen ne harmaat ja silmättömät olennot, jotka ystäväni näki pinnan alla taistellessaan hengestään.

– Ja sinäkö yrität kuulla niiden ääniä?

– Niin, mies sanoo ja punastuu.

– Minä luulen, että ne ovat hyvin surullisia siellä pohjalla, mies lisää ja kääntää katseensa alas.

Siirryn aivan miehen viereen ja kiedon käteni hänen ympärilleen. Puristan hänen päätään rintaani vasten. Silitän hänen pehmeän sängen peittämää poskeaan. Mies kääntää kasvojaan minua kohti, ja huomaan äkkiä suutelevani häntä. Hämmästelen itsekin omaa toimintaani, mutta en tee mitään laittaakseni pisteen sille, mitä tapahtuu.

Suudelma on pitkä ja ahnas, tuntuu siltä kuin mies hengittäisi minua, keräisi minusta voimaa kestääkseen kuvittelemiensa henkien läsnäolon.

– Huh, mies sanoo, kun lopetamme suutelemisen. – Kuka sinä oikein olet?

– Älä käsitä väärin, sanon ja painan hetkeksi kädet silmilleni. – Minä olen Notte.

En tiedä, miksi sanoin nimeni väärin. Se oli puhdas vahinko, mutta yhtäkkiä minusta tuntuu, että minun ei pidä korjata asiaa.

– Notte? mies hämmästelee vieläkin hieman huohottaen. – Niin kuin italian yö. Sinä olet ensimmäinen Notte, jonka olen tavannut.

– Etkö sinä ole kohdannut yötä aiemmin, sanon arvoituksellisesti.

– Yö on toinen kotini, mies sanoo, ja tunnen yhtäkkiä värähdyksen sisälläni.

Olenko vihdoin löytänyt toisen kaltaiseni?

– Mitä tarkoitat? kysyn mieheltä.

– Sitä vain, että minä tunnen oloni kotoisaksi öisin.

Kiinnostun entistä enemmän. Tunnen, että minun on hillittävä uteliaisuuttani.

– Jos yö on toinen kotisi, niin mikä se toinen on?

– Runous, mies vastaa heti.

Naurahdan väkinäisesti. En voi sille mitään, että yössä viihtyminen yhdistettynä runouteen on jo niin paksu klisee, ettei sitä voi ottaa vakavasti. Yritän salata pettymykseni.

– Vai niin, sanon. – Kirjoitatko sinä itse?

– En, mies sanoo. – En vielä. Minä kuuntelen kaupunkia, yötä.

Etäältä kuuluu ambulanssin sireenin ääni.

– Uskon, että tuon äänen piti kuulua juuri nyt, juuri tällä hetkellä, mies kiiruhtaa sanomaan.

– Miksi?

– Hälytyskellot soivat, mies huokaisee ja katsoo minua lempeästi. – En usko sattumaan. Tuo ääni on merkki… meille.

Kiihdyn hieman.

– Ai, että joku sai sairauskohtauksen, jotta tämä meidän viehättävä keskustelumme sillan alla saisi uuden ulottuvuuden? tivaan mieheltä. – Oletko sinä… jonkinlainen hörhö?

Mies alkaa nauraa.

– Olen, kai, mies tirskuu. – Et ole muuten kysynyt vielä nimeäni.

– No, mikä sinun nimesi on? kysyn tuskastuneena.

– Jos sinä olet Notte eli menninkäinen, niin minä olen Giorno, päivänsäde.

Tuhahdan, mutta olen samalla mielissäni siitä, että miehellä on huumorintajua.

– Minä olen Ville, oikeasti, mies sanoo.

– Siis ihan tavallinen Ville?

– Niin, perus-Ville.

Olemme molemmat hetken hiljaa.

– Eikös Ville tarkoita kaupunkia, ranskaksi? sanon lopulta.

– Kyllä se taitaa tarkoittaa, Ville sanoo ja painautuu lähemmäksi minua. – Kun minä kuuntelen kaupunkia, yritän ymmärtää itseäni, kun kuuntelen yötä, yritän ymmärtää sinua.

Hän asettelee varovasti huulensa kaulaani vasten. Värähdän. Hänen hengityksensä on painava ja lämmin. Etsin kädelläni hänen vyötäröään, mutta käteni eksyy vahingossa hänen housujensa etumukselle.

– Anteeksi, sanon.

– Ei se mitään, Ville sanoo.

Tunnen, kuinka Villen poski alkaa kuumottaa rintaani vasten.

– Älä suotta häpeile, sanon ja silitän Villen niskaa. – Sinä taidat haluta minua?

– Anteeksi, en voi sille mitään, Ville sanoo. – On asioita, joihin en voi vaikuttaa.

– Tiedän sen, sanon.

Löydän vihdoin Villen vyötärön. Ujutan käden hänen hupparinsa alle. Hänen ihonsa on sileä kuin pikkuvauvalla. Puristan silmiäni lujemmin kiinni. Kuulen, kuinka vesi hioo hiljaa rantapenkereen kiviä, niin hiljaa ja niin kärsivällisesti. Tunnen sieraimissani nuoren miehen tuoksun ja meren pistävän tuoksun. Ja silloin kuulen sen, hiljaisen valituksen, niin hiljaisen, että sitä tuskin kuulee.

Kiihkooni sekoittuu pelkoa, ja tuntuu kuin se tekisi minut vain entistä kiihkeämmäksi, entistä himokkaammaksi. Puristan kynsillä Villen selkää. Hänen ruumiinsa jäykistyy. Silloin ymmärrän, että en kuule vain yhtä valittavaa ääntä, kuulen monta sydäntä särkevää valitusta, jotka ovat samalla kertaa hentoja ja syviä. Äänet tuntuvat tulevan meren pohjasta, kohoavan liejusta ja mudasta.

– Aih, Ville parkaisee. – Sinä satutat minua.

Avaan silmäni ja otan käteni pois Villen paidan alta. Huomaan, että etu- ja keskisormessani on verta. Laitan sormet varovasti suuhuni. Säpsähdän. Tunnen kielelläni veren suolaisen maun. Otan sormeni äkkiä pois suustani enkä oikein tiedä, mihin käteni panisin. Lopulta työnnän sen trenssin taskuun ja puristan sen nyrkkiin.

Ville katsoo minua ihmeissään.

– Mikä sinua vaivaa? Ville sanoo huohottaen, ja näen hänen kasvoillaan pelokkaan ilmeen.

Työnnän Villen kauemmaksi minusta.

– Miksi sinä olet niin kiltti? huudahdan. – Miksi et sano, että mikä sinua vaivaa, senkin hullu ämmä. Miksi et läimäytä minua? Minä ansaitsen läimäytyksen? Kuulitko sinä?

– Hss, Ville sanoo. – Rauhoitu. Mikä sinulle oikein tuli?

Ville ravistelee minua kevyesti harteista.

– Minä kuulin sen äänen, sanon hiljaa.

– Minkä äänen?

– Sen sinun äänesi, sanon miltei itkuun purskahtaen. – Ne vaikerrukset, ne silmättömien olentojen vaikerrukset meren pohjasta.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.