Tähän mennessä tapahtunut:
Nelikymppisen Tiinan elämä menee uusiksi, kun hän perii äitinsä sisarelta asunnon – ja velvollisuuden huolehtia Olga-tädin koirasta Blondista. Tiina muuttaa Helsinkiin, jossa hänelle selviää, että Olga onkin hänen oikea äitinsä – ei tiukkapipoinen kasvatusäiti Onerva. Tiina päätyy seurustelemaan koirapuistossa tapaamansa Laurin kanssa, lämmittää välinsä lapsuudenystäväänsä Piiaan ja päätyy töihin Olgan ystävän Sakarin ravintolaan. Tiinaa askarruttaa, kuka on hänen oikea isänsä, kunnes käy ilmi, että Sakari tietää vastauksen.

– Tiedät? 
Sakari oli vihdoin viimein saanut takkinsa napitettua, ja nyt hän katseli minua valppaasti kuin olisi valmistautunut myrskyn puhkeamiseen. 
– Kuka? 
– Pitääkö meidän tässä kadulla jutella? 
– Ihan sama missä.
Sakari lähti jatkamaan matkaa, eikä minun auttanut muu kuin painella perässä. Toipilaaksi Sakari paineli yllättävän lujaa. Monenlaiset tunteet jylläsivät minussa. Päällimmäinen niistä oli – ehkä vähän ristiriitaisesti – silkka kauhu. Olin halunnut tietää, ja kohta saisin tietää. Se pelotti minua. Rauhallinen, turvallinen ja tuiki tavallinen Mauri Virtanen isänä alkoi tuntua loistavalta ratkaisulta. 
Oli loogista, että Sakari tiesi. Minun olisi pitänyt keksiä se heti. Hän oli yksi Olgan läheisimmistä ystävistä ja varmaan jonakin Ranskan kesänä, suuren auringon alla viinilasi kädessä Olga oli uskoutunut hänelle.
Mietin, mitä Sakari kohta kertoisi. Mahdollisuuksiahan oli loputtomasti. Isäni oli nyt jo pahoin alkoholisoitunut rekkakuski? Kiertävä sirkuslainen? Onnellisessa avioliitossa elävä akateemikko? Tikanheittoa harrastava suomalainen toisinto Lätsästä? En tiennyt, mikä vaihtoehdoista olisi minulle mieluisin. 
Seisoin hiljaa Sakarin takana, kun hän etsi avaimia taskustaan. Menimme peräkkäin rappukäytävään ja nousimme hissillä omaan kerrokseemme. Hän viittasi minua tulemaan perässään omaan asuntoonsa. 
– Tervetuloa välillä tänne, hän sanoi. – Tässä huushollissa ei ole pelkoa vihreästä teestä. Eiköhän nyt ole konjakkien aika.
Olen aina rakastanut ihmisten koteja. Ne kertovat niin paljon ihmisen luoneesta, haaveista ja – yllättävää kyllä – tulevaisuudentoiveista. Näin jälkeenpäin ajatellen minun ja Teponkin asunnon sisustus kertoi jo paljon ennen lähtöäni, etten jäisi sinne. Lempitauluni, joka putosi seinältä ja jota en jostain syystä koskaan kiinnittänyt uudelleen. Päiväpeitto, jolle oli eräällä iloisella brunssilla läikkynyt punaviiniä ja jota en koskaan korvannut uudella. Verhot, joita olin alkanut inhota ja joita jostain syystä suostuin katselemaan ikkunoissani siitä huolimatta. 
Tiesin koko ajan, että lähtisin. En vain osannut arvata, millä tavoin se tapahtuisi, miten monta yllätystä matkan varrelle osuisi. Kohta kuulisin yhden niistä. 

Kuka oli isäni?
Seisoin Sakarin olohuoneessa ja melkein tärisin jännityksestä. Siitä huolimatta sisustussilmäni rekisteröi hetkessä Sakarin asunnon. Tässä asunnossa asui mies, joka rakasti kotiaan eikä ollut lähdössä minnekään. Olohuone oli väljästi sisustettu. Sohva oli suuri, sen päällä oli valkoinen irtokangas. Alvar Aallon tuoleja ja nurkassa värikkäitä saviruukkuja, tuotu varmaan Provencesta. Pöytälamppuja, sohvan ylle kaartuva pitkävartinen lukulamppu. Kirjahyllyn päällä oli lasitaidetta, suuria Muumipapan hattua muistuttavia esineitä, joista ei tiennyt olivatko ne kukkavaaseja vai eivät. Yhdellä seinällä oli pelkkää grafiikkaa, toisen peitti valtavankokoinen maalaus, jossa oli unikkopelto, samaa väriä kuin ikkunoita peittävät raskaat verhotkin. Sakarin olohuone oli omituisen hyvin yhteen sopiva tyylien ja esineiden sekamelska. Kävin vaivihkaa kurkistamassa makuuhuoneeseen. Sänky oli toiveikkaan sinkun vuode: suurempi kuin yhden hengen vuode ja pienempi kuin parivuode. Katossa sen yläpuolella oli kristallikruunu. 
– Kelpaisiko se konjakki? Sakari huuteli olohuoneesta. 
Hän touhusi baarikaapilla. Kirjahylly oli ruskea ja jykevä, osa kirjoista oli lasien takana. Lipaston päällä oli valokuvia, menin lähemmäksi katsomaan. 
Jo kaukaa ne näyttivät epämääräisesti tutulta. 
Valokuvat olivat samoja kuin Olgalla. Katselin niitä ja yritin ymmärtää. 
Sakari kosketti olkapäätäni, ojensi aromilasin joka oli melkein puolillaan konjakkia. 
– Ajattelin että tarvitsisit kunnon tujauksen. 
Hän kohotti lasinsa, otti pitkän hörppäyksen. Tein saman perässä, konjakki valui polttavana vatsan pohjalle, herätti minut todellisuuteen, jossa oli oikeita ihmisiä, ei pelkkiä sisustuksellisia ratkaisuja, valokuvia ja ratkaisemattomia arvoituksia. 
– Saanko kysyä, miksi sinulla on täällä esillä minun valokuviani? 
– Miksi Olgalla oli?
– Olgahan oli minun äitini. 
Sakari kohautti olkapäitään. 
– Jos et vielä tästä osaa päätellä mitään, olet kyllä perinyt ne suvun heikommat geenit. 
– Minkä suvun?
– Kurjen suvun. Minun sukuni. Ja sinunkin. 
– Ethän sinä voi olla minun isäni.
Melkein huusin.
– Miksen voisi? Mieshän se minäkin olen, jos et ole sattunut huomaamaan.
– Oletko sinä Sinatra? 
Sakari hymyili.
– En olekaan vuosiin kuullut tuota nimeä.
– Sinulla oli siis suhde Olgan kanssa?
– Niinhän ne lapset pyhimystarujen ulkopuolella kai tuppaavat syntymään.
Sakari näytti hyväntuuliselta, velmulta ukolta joka on laukaissut hyvänkin vitsin. Hän viittasi minua istumaan sohvaan. Seisoin vain paikallani ja tuijotin häntä.
– Lopeta tuo. 
– Mikä?
– Tuo kepeä sarkasmi. Kai sinä tajuat, että tämä on minulle aika iso juttu? Sinä olet minun... isäni, herranjumala. Ehkä sinä olet jo vuosien ajan saanut totutella siihen, että sinulla on tytär, mutta minulle tämä putosi päälle kuin iso kivi. 
– Tiedän kyllä, että tässä pitäisi laihduttaa, mutta...
– Lopeta. Nyt saman tien.  
– Anteeksi.

En tiedä mitä toivoin Sakarilta, mutta en ainakaan leikinlaskua. Hän tuli lähemmäksi ja kappasi minut syliinsä, heijasi kuin pientä lasta. Hänen otteensa oli samaan aikaan kepeä ja voimakas, minua ympäröi hyvä partaveden tuoksu. Kurkkuani kuristi, mutta yritin olla itkemättä ja kai onnistuinkin siinä.
– Olen pahoillani kaikesta tästä järkytyksestä, Sakari sanoi. – Sinulla on mennyt kaikki uusiksi. Äidit ja isät, elämä muutenkin. Ei se varmaan helppoa ole. Meillä Olgan kanssa oli liiankin paljon aikaa sopeutua tähän perhekuvioon. Sinä olet joutunut tekemään saman muutamassa kuukaudessa. 
En osannut vastata siihen mitään. Aloin vasta tajuta kaiken mittasuhteet. Elämäni oli mennyt uusiksi, mutta ei se minuun ollut päättynyt. Katselin Sakaria. Meillä oli samat geenit, hänellä oli vanhemmat, jotka olivat isovanhempiani ja joista en tiennyt yhtään mitään. Olin saanut käsiini sukupolvien ketjun, josta roikkuvat amuletit olivat kaikki outoja ja vieraita. 
– Olen ollut niin iloinen sinusta, Sakari sanoi. – Elämä on mennyt niin kuin on mennyt, mutta ei ole mennyt päivääkään, etten olisi ollut onnellinen siitä, että minulla on tytär. Puhuimme sinusta usein Olgan kanssa. Voitko kuvitella, palkkasimme yhdessä salapoliisinkin ottamaan sinusta valokuvia. Hän valokuvasi sinut kerran vuodessa. 
– Huomattu on. 
– Halusimme seurata sinun kasvuasi, edes kaukaa. 
– Pitäisikö minun olla siitä kamalan kiitollinen ja liikuttunut? 
– Ei tietenkään. En minä sitä tarkoita. Halusin vain, että tietäisit. Että vaikka olimme kaukana, emme unohtaneet sinua hetkeksikään. 
Nyökkäsin. Sakari kohotti pulleavatsaista pulloa.
– Lisää konjakkia? 
– Mitäs luulet? 

Istahdimme sohvalle, kumpikin omaan päähämme hieman ujoina läheisyydestä, joka äkkiä oli syntynyt välillemme. Katselin harmaatukkaista miestä yrittäen tolkuttaa itselleni, että hän oli isäni. Ei Mauri Virtanen, vaan tämä mies. Sakari Kurki. 
– Kun tapasimme Olgan kanssa, olin häntä jonkin verran vanhempi, mutta kuitenkin liian nuori tunnustamaan itselleni, että elämäntapani tulisi olemaan tyystin toinen. Pidin Olgasta paljon, mutta samaan aikaan tapasin miehen, johon rakastuin hulluna. Se oli ensimmäinen suhteeni mieheen ja vei minut mennessään. 
– Jätit Olgan selviämään raskaudestaan yksin.
– Käytännössä kyllä, mutta periaatteessa en. 
– Jessus, mitä saivartelua. Olga oli aivan yksin. Joutui luopumaan minusta.   
– En edes tiennyt, että hän odotti lasta. En varmaan tietäisi vieläkään, ellemme olisi muutamaa vuotta myöhemmin sattuneet törmäämään kaupungilla. 
– Miten hän olisi voinut kertoa? Häivyit kuin... pieru Saharaan. 
Nauroimme hieman humaltunutta naurua. Sakarin konjakki oli hyvää ja se alkoi nousta päähän. 
Sakari kumartui luottamuksellisesti minuun päin.
– Päätimme yhdessä, että annamme sinun elää elämääsi siellä, kodissa johon olit tottunut, ihmisten kanssa, joita kuvittelit isäksesi ja äidiksesi. 
Ajattelin kaikkia niitä vuosia, jolloin Onerva ja Mauri olivat huolehtineet minusta, ruokkineet, puhaltaneet haavoihin, vaatettaneet, käskeneet lukemaan läksyjä ja tulemaan ajoissa kotiin.
Sakarin kepeä kaikkitietävyys alkoi ärsyttää minua. Hän oli perhekuvioiden Dr. Phil.
– Mitä se vanhemmuus sitten sinun mielestäsi on? Miten sinä itse asiassa mitenkään voisit tietää sitä? Onko vanhemmuus sitä, että reissailee Ranskassa ja palkkaa salapoliisin ottamaan kuvia vai sitä, että huolehtii – oikeasti huolehtii – lapsesta vuosien ajan? 
– Et kai hetkeäkään kuvittele, ettemme me mieluummin olisi eläneet sinun kanssasi kuin tarkkailleet sinua täältä kaukaa?  
– Miksette sitten eläneet? 
– Tuskin enää olisimme edes saaneet sinua kasvatusvanhemmiltasi, aikaa oli kulunut jo niin paljon. Siinä oli niin paljon kaikenlaista. 
– Minulla ei ollut aavistustakaan, sanoin. – Ei pienintäkään aavistusta. En missään vaiheessa epäillyt, etteivätkö he olisi olleet oikeita vanhempiani. 
– Sittenhän sinun oli siellä hyvä olla. On hyvä, että sait viettää rikkumattoman lapsuuden ja nuoruuden. Sen me olimme sinulle velkaa. 
Äkkiä tulin vihaiseksi heille kaikille, lapsuuteni aikuisille jotka kaikki olivat niin kovin taitavia selittämään, kääntämään asioita niin, että itse asiassa he olivatkin toimineet erinomaisen eettisesti. He kaikki: lapsestaan luopunut Olga, toisen lapseen kouristuksenomaisesti takertunut Onerva, köyhän miehen Oscar Wildeä leikkivä Sakari. Huomasin ajattelevani, että vain kasvatusisäni Mauri oli syytön, ainoa joka oikeasti oli tehnyt parhaansa, sen mikä hänellä oli hallussa. Opettanut minua ajamaan polkupyörää ja tönäissyt pyörän omiin matkoihinsa siinä vaiheessa kun oli luottanut siihen, että tasapainoni riittäisi, että pärjäisin omillani.
– Entäs nyt?
– Miten niin entäs nyt?
– Mitä nyt tapahtuu? 
– Sinä asut äitisi asunnossa isäsi vieressä. Ei tässä sen kummempia tapahdu. Mitä pitäisi tapahtua? 
– Minä en koskaan ehtinyt tutustua äitiini. Isäni alkaa olla kohta siinä iässä, että pääsen aika piakkoin vaipan vaihtoon. Hieno järjestely. Ainakin sinun kannaltasi. 
Sakari tuijotti minua kuin ei olisi ymmärtänyt. Ehkä hän ei ymmärtänytkään.
– Olen ollut sinulle loistava sijoitus, sanoin. – Geneettinen ja geriatrinen päävoitto ilman suurtakaan sijoitusta.
Laskin konjakkilasin pöydälle ja lähdin niin, että ovi kolahti. Omaan asuntooni päästyäni menin suoraan Olgan päiväkirjavarastolle, selailin niitä kunnes löysin kirjan ja siitä kohdan, jossa Olga oli vuosien jälkeen törmännyt Sinatraansa Helsingissä.

Vaikka näin hänet takaapäin, tunnistin hänet heti. Hartiat, kävelytyyli, hiukset tummaa lainetta täynnä. Ensimmäiseksi tunsin suuttumusta. Mieleni teki juosta Sakari kiinni, pamauttaa nyrkillä keskelle sitä hyvin aseteltua kampausta. Pian kiukku vaihtui järjettömään ilon tunteeseen, vaikka samaan aikaan mietinkin, mitä hyvää se mies oli minulle tehnyt,  koskaan? Muutama onnellinen viikko ja siinä kaikki. Maailmassa oli ehkä jälkeläisemme, mutta se ilo oli ollut lyhytaikainen, meille molemmille. 
Menimme kahvilaan ja päivitimme meitä erottaneet vuodet. Sakari on kokki. Hän seurustelee miehen kanssa. On seurustellut miesten kanssa kaikki nämä vuodet. Minulla oli ollut kunnia olla hänen viimeinen naisensa. Kysyin, olinko ollut niin hirveä, että hänen oli pitänyt vaihtaa paitsi partneria myös sukupuolta. Sakari nauroi ja huomasin nauravani mukana. Se meiltä oli onnistunut alusta asti, yhdessä nauraminen. Meillä oli aina ollut hauskaa yhdessä.
Sakari vakavoitui, kun kerroin, että meillä on yhteinen lapsi. Onhan se iso uutinen heitettäväksi tuosta vain. Sakari halusi tietää kaiken tyttärestämme. Minulla ei valitettavasti ollut kovinkaan paljon kerrottavaa. Siitä saatoin onneksi olla varma, että Tiinalla (kai tässä vain pitää tottua tuohon annipolvamaiseen nimeen) on kaikki, mitä hän tarvitsee, että hän on turvassa ja että häntä rakastetaan. 
Vaikka minkälaista on Onervan rakkaus? Kasviksia ja puhtaita mekkoja?  
Vaikka ehkä minä nyt olen epäreilu. Minun pitäisi olla kiitollinen sisarelleni, mutta jostain syystä se on vaikeaa. Tuntuu kuin hän olisi saanut minulta enemmän kuin minä häneltä. Niin se aina meni, Onervan kanssa.
Kun erosimme siinä kahvilan oviaukossa, päätimme pitää yhteyttä. Sakari saa päättää, katkeaako tuo hauras lanka uudestaan, vai pysymmekö me toistemme elämässä. Minä en hänelle aio soittaa.

Sakari oli kaikesta päätellen soittanut, halunnut pysyä Olgan elämässä. Jossain vaiheessa he olivat jopa tehneet sen erikoisen ratkaisun, että olivat muuttaneet viereisiin asuntoihin. Minua valokuvanneen salapoliisin palkkaaminen, yhteiset lomamatkat, yhteisestä tyttärestä puhuminen, elämäni seuraaminen, turva seinän takana. Se kaikki oli ollut ilmeisen tärkeä ja kestävä ratkaisu kahdelle naimattomalle ihmiselle. 
Laskin päiväkirjan yöpöydälle ja pitkästä työpäivästä huolimatta tunsin itseni täysin virkeäksi. Nousin ja keitin kupillisen kaakaota. Lämmin maito sai minut ajattelemaan Onervaa, mietin, mitä hän teki juuri tällä hetkellä. Luultavasti nukkui jo, pieni yövalo palamassa olohuoneessa niin kuin hänellä oli tapana, levollinen uni hyvin puistelluissa vuodevaatteissa. 
Valvoin vielä pitkään ja ajattelin, että oikeastaan en ollut Tiina Virtanen, minun olisi kuulunut olla Teresa Kurki. Toisissa oloissa olisin asunut Helsingissä pikkutytöstä lähtien. Järjestely isän kanssa olisi ollut vähän hassu, hän olisi asunut seinän takana ja tuonut silloin tällöin kivoja setiä kylään. Olisin käynyt tervehtimässä isää hänen pienessä ravintolassaan, saanut herkkuja suoraan keittiöstä. Lomilla olisimme äidin ja isän kanssa matkustaneet Ranskaan ja äiti olisi joka aamu hieronut minut yltympäriinsä aurinkovoiteella ja olisin saanut juoda kylmää sitruunamehua niin paljon kuin olisin halunnut.
Kaukana Helsingistä, pienessä maaseutukaupungissa minulla olisi ollut täti nimeltään Onerva ja setä nimeltään Mauri, joita olisimme käyneet silloin tällöin käyneet tervehtimässä. Onerva-täti ja Mauri-setä olivat mukavia, mutta hieman tylsiä, senkin olisin jo lapsena tajunnut, ja äiti ja minä olisimme aina hengähtäneet helpotuksesta, kun olisimme päässeet lähtemään sieltä takaisin Helsinkiin.  
Tiina Virtanen. 
Tai Teresa Kurki, joka oli elänyt aivan toisen ihmisen elämää.
Siinä oli pähkäilemistä fiksummallekin ihmiselle. 

Soitin heti aamulla Laurille ja kysyin, ehtisikö hän kanssani kävelylle. Lauri vaikutti iloiselta soitostani, sanoi itsekin olevansa kirjoitustauon tarpeessa.
Pukeuduin ja menin Blondin kanssa odottamaan heitä talon nurkalle. Blondi tempoi innoissaan remmissä, komensin sen istumaan (se totteli minua jo kohtuullisesti) ja katselin ohi kiirehtiviä ihmisiä. Miten yksiselitteiseltä heidän elämänsä näyttikään. Naiset, jotka kiirehtivät ohi salkkujensa tai ostokassiensa kanssa, autoissaan istuvat miehet, kouluun menossa olevat meluavat lapsilaumat. Kaikkien muiden elämä tuntui olevan järjestyksessä. Kaikki olivat jo vuosikausia tienneet, ketkä olivat heidän vanhempiaan, eikä useimmille olisi sen suhteen tulossakaan minkäänlaisia yllätyksiä. 
Niin minä ainakin kuvittelin. Vaikka olisihan minun pitänyt tietää, että näimme muiden ihmisten elämästä vain pinnan. Jopa omasta elämästämme kykenimme joskus näkemään pelkän kuoren, joka kätki alleen salattuja kerroksia. Se oli kuin eksoottinen hedelmä, josta ei heti tiennyt, mikä osa oli ravinnoksi kelpaavaa.  
Niin minulle oli käynyt.   
Erotin Laurin jo kaukaa. Pitkä mies talutti remmissä pientä innokasta koiraa. Laurikin huomasi minut, heilutti. Vilkutin takaisin. Blondi alkoi heiluttaa häntäänsä. Sekin varmaan haistoi jo Laurin ja Beben, tai sitten se vain vaistosi mielenliikutukseni.  
– Huomenta, armaani.
Lauri suuteli minua. Olin kiitollinen, että edes joku asia oli pysynyt samana: hänen tuoksunsa, kanelia ja poltettua puuta.   
Kevätpäivä oli todella kaunis, aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja kuivatti vauhdilla maisemaa. Maa höyrysi, sitä peitti vielä harmaanruskea vaippa, mutta sieltä täältä näkyi jo vihreää.
Ohitimme Sibelius-monumentin, väistelimme kameroitaan räpsiviä japanilaisia  turisteja. Suunnistimme suoraan meren rannalle. Tuuli oli navakka ja pysähdyin, suljin silmäni ja yritin kuvitella, että viima tyhjentäisi pääni turhista ajatuksista. Tapahtunut mikä tapahtunut. Elämänkokoinen posliinimuki oli pudonnut, ja minun tehtäväkseni oli jäänyt sirpaleiden kerääminen. Ne olivat onneksi sen verran isoja palasia, että niistä ehkä hyvinkin vielä saisi liimattua jotain ehjää.
– Vaikutat omituiselta, Lauri sanoi. – Onko jotain tapahtunut? 
– Tässä on kuule selvinnyt kaikenlaista. Se isäjuttu.
– Oletko löytänyt hänet? 
– Nimenomaan.
– No?
– Lähempää kuin arvaatkaan. 
– Sakari?
– Mistä arvasit?
– Tehän olette ihan samannäköisiäkin. Etkö muka itse ole huomannut? Minä huomasin heti. En vain viitsinyt sanoa mitään.   
– Minusta ajatuskin oli uskomaton. Eihän... Sakari pidä naisista.
Lauri kohautti olkapäitään. 
– Eivät asiat ole noin yksiselitteisiä.
– Näköjään eivät. 

Blondi ja Bebe olivat innoissaan, kevät olivat täynnä lumen alta paljastuneita viestejä, jotka vain he osasivat tulkita. 
– Sinulle taitaa sitten olla vähän enemmänkin keittiötuurausta tiedossa, Lauri sanoi.
– Enpä tiedä. Lähdin sieltä ovet paukkuen, kun Sakari kertoi tästä yllättävänpuoleisesta sukulaissuhteesta.   
– Miksi ihmeessä?
– Koska hän ei näe tilanteessa mitään hassua. Hänen mielestään tästä vain jatketaan ihan muina miehinä. Asia meni niin kuin meni ja sillä siisti. 
– Hän oli varmaan tosi pettynyt reaktioosi. Voin kuvitella, että hän on vuosikaudet kaivannut sinua, kuvitellut, minkälainen olisit. 
– Mikseivät he sitten tehneet mitään? Arvaa olinko minä pettynyt siihen, etten koskaan saanut tutustua oikeaan äitiini? Siellä nämä kaksi vuosikaudet katselivat niitä typeriä, salaa otettuja valokuvia ja odottivat, että löytäisin heidät kuin joku muutossa eksynyt koira, joka sinnikkyyttään löytää isäntänsä toiselta puolelta maapalloa.  
– Ei elämä mene niin. Varmaan he kuvittelivat tekevänsä niin kuin oikein oli. 
– Kenen kannalta?
– Sinun, nimenomaan. Sinä siitä porukasta haurain ja haavoittuvaisin olit. Varmaan he ihan oikeasti halusivat suojella sinua. 
Pysähdyin, katsoin Lauria. Hän katsoi minua suoraan silmiin. Vieläkin hänen silmänsä näyttivät auringossa hätkähdyttävän sinisiltä, mutta nyt näin niissä muutakin. Näin älykkään, ystävällisen ihmisen, joka pystyi näkemään elämän monet tasot. Missä oli mulkero koirakuiskaaja, joka oli ollut kireä ja kaikkitietävä? Mies, joka oli haukkunut minut siitä yksinkertaisesta syystä, että koira oli päässyt minulta karkuun? Nyt sama ihminen oli tässä vierelläni, ja saatoin koska tahansa koskettaa häntä, nojautua lämpimään olkapäähän. 
Mietin, miten omituista elämä oli. 
– Ehkä olet oikeassa, sanoin. – Pääsen ehkä helpommalla, kun ajattelen noin. 
– Älä ole Sakarille liian vihainen, Lauri sanoi. – Hän teki niin kuin parhaaksi katsoi. Te menetitte monta vuotta, ehkä näistä lopuista kannattaisi pitää kiinni. Ei niitä niin kamalan monta välttämättä tule. 
Teimme pitkän kävelylenkin, sitten menimme asunnolleni ja söimme. Vuoteessa hakeuduimme toisiamme lähelle, makasimme auringonkehrässä kuin kaksi ylensyönyttä kissaa. Nukuimme päiväunet ja kun heräsimme, iltapäivä oli jo pitkällä. Lauri lähti kirjoittamaan kirjaansa ja minä jäin kotiin lueskelemaan. 
En voinut olla kuuntelematta hiljaisuutta seinän takaa, vaikka tiesinkin, että Sakari olisi töissä. Ajattelin häntä kurkistelemassa rappukäytävään ovisilmän kautta, tarkkailemassa elämääni ja vieraitani siitä pienestä aukosta, joka hänelle siihen tarkoitukseen oli suotu.
Illalla soitin kasvatusäidilleni ja kerroin, että olin löytänyt oikean isäni. Nostin hattua sille, että hän malttoi olla vinoilematta, vaikka kerroin että isäni oli miehistä pitävä ravintoloitsija. Arvasin, että miesten mies, yhteiskunnan tukipilari Mauri Virtanen jo hyppeli hänen kielenpäällään, tunki sieltä vastustamattomasti ulos.
– No nythän on kaikki sitten selvää, äiti sanoi.
En tiennyt, mitä olisin vastannut. 

Töiden loppuminen Oeufs en cocottessa loi päiviini väljyyttä, jota minun oli hieman vaikea kestää siinä mielenvireessä. En kaivannut yhtään lisää aikaa ajatella sitä, että biologinen isäni asui seinän takana. En voinut myöskään olla miettimättä, miten Sakari jaksoi taas rankan ravintolatyön. 
Iltaöisin kuulin hänen ovensa sulkeutuvan, kun hän tuli kotiin ravintolasta. Seisoin eteisessä, nojasin seinään ja taistelin itseni kanssa. Mieleni teki avata ovi ja päästää hänet elämääni. Samaan aikaan se tuntui viimeiseltä asialta, jonka halusin tehdä. 
Eikö ollut aivan oikein, että hänenkin luotaan joku joskus lähti, jätti keskelle yksinäistä taistelua? 
Joutilaisuudessani uppouduin Olgan päiväkirjoihin. 
Miten eläisin, jos saisin elää elämäni uudelleen? Muuttaisin oikeastaan vain yhden asian. Olisin pitänyt tyttäreni, vaikka se olisi vaatinut minulta mitä. Näin jälkeenpäin ajateltuna, kun elämän toinen reuna lähestyy, se on ainut asia, joka minua todella kaduttaa ja surettaa. Loin elämää, mutta en todella kantanut siitä vastuuta, en loppuun saakka. 
Olemme puhuneet tästä paljon Sakarin kanssa. Minulla kesti pitkään, ennen kuin pääsin katkeruudesta häntä kohtaan. Yhdessä me olisimme pärjänneet, pystyneet tarjoamaan edes jonkinlaisen kodin lapsellemme. 
Nyt tätä asiaa on liian myöhäistä ajatella. Toivon, että Tiina pystyy joskus ymmärtämään mitä tapahtui, antamaan anteeksi, jatkamaan matkaansa, ajattelemaan minua silloin tällöin.  
Niin minä en koskaan kuole. 

Päiväkirjan loppua kohden kirjoitukset muuttuivat, usein ne olivat pelkkiä lyhyitä toteamuksia. Olgalla oli varmaan ollut kipuja. 
Kävin tänään koirapuistossa. Luulen, että kävin siellä nyt viimeistä kertaa. Haluaisin pitää Blondin lähelläni niin kauan kuin mahdollista, mutta pian, aivan pian on aika viedä se kenneliin ja toivoa, että Tiina aikanaan hakee sen sieltä. Sakarille en sitä voi jättää, hänellä on työnsä, pitkät päivät ravintolassa. Ja sitä paitsi, haluan jättää Tiinalle jotain elävää, jotain lämmintä, jotain jossa on minun kädenjälkeni. Silitän Blondia ja kuvittelen, että pian hänen kätensä koskettaa samaa kohtaa ja meidän kätemme kohtaavat siinä.  
Minä hain Blondin, kuiskasin itsekseni. Ja pidän siitä kovasti. Meidän kätemme kohtaavat siinä joka päivä, koska silittelen sitä paljon.
Toivoin, että Olga olisi kuullut mitä sanoin.
Ruokahalua ei juuri ole, mutta Sakari haluaa joka päivä laittaa minulle jotain ruokaa. Hän kuulemma laittaisi tai hommaisi mitä vain haluaisin, ostereista oselotteihin. Vitsailimme kuolemaantuomitun viimeisestä ateriasta. Sakari tekee minulle joka päivä jotain hyvää keittoa, mihin yrittää ujuttaa mahdollisimman paljon kermaa ja voita. Huomaan sen kyllä, mutta en koskaan sano mitään.
Siihen verrattuna miten paljon olen rakastanut hyvää ruokaa, minusta on tullut surkea syöjä. Siihen verrattuna miten täysillä olen nauttinut elämästäni ja kaikesta kauniista, minusta on tullut surkea eläjä. Mieluiten vain olisin vuoteessa ja nukkuisin. 
Tätä menoa kuihdun olemattomiin. Mutta tarkemmin ajateltuna, juuri niinhän minä olen tekemässä.  
Se oli Olgan päiväkirjan viimeinen merkintä.  

Eräänä iltana huomasin suunnistavani kohti Oeufs en cocottea hyvin lähellä sen sulkemisaikaa. 
– Keittiö on valitettavasti jo kiinni, tarjoilija sanoi. 
– En tullut syömään, tulin vain tervehtimään Sakaria. Kai sinne voi mennä?
– Siitä vain. 
Ravintolassa oli enää yksi pariskunta, joka lopetteli viinipullollistaan pidellen toisiaan kädestä. Kuvittelin miten romanttinen ilta heillä oli ollut, kaiuttimista vaimealla ranskalaista musiikkia, kynttilänvaloa, hyvää ruokaa. Ajattelin, miten mielelläni istuisin juuri tällaisessa ravintolassa Laurin kanssa. 
Keittiön ovi päästi pienen narahduksen mennessäni sisään.
– Vieläkö kolmospöytä nautiskelee viinistään? Sakari kysyi kääntymättä oveen päin, luuli varmaan että sisään tuli tarjoilija. Hän putsaili paikkoja.   
– Nautiskelee ja kaikesta päätellen toisistaankin, sanoin. 
Sakari kääntyi ja hymyili. 
– Arvelinkin, että kuulin sinun äänesi. 
– Päätin lähteä pienelle iltakävelylle. 
– Hieno ilta siellä onkin. Tiettävästi. Olen viettänyt sen täällä paistinkäryssä. 
– Älä valita. Olet luultavasti nauttinut joka hetkestä. 
– Useimmiten nautinkin. Onko sinun nälkä?
– Etköhän sinä ole ruokkinut ihan tarpeeksi monta ihmistä tämän illan aikana.  
– Otan tuon myönteisenä vastauksena. Älä huoli, kaikki on valmista. Kunhan lämmitän.   
Sakari pyyhki työtason, alkoi lappaa siihen tarjottavaa. 
Arvelin, että ateriasta saattaisi tulla elämäni erikoisin.

Tarjoilija tuli kohta sanomaan, että viimeisetkin asiakkaat olivat lähteneet ja että hänkin lähtisi. Sakari kävi lukitsemassa ulko-oven, ja siirryimme kantamuksinemme ruokasalin puolelle. Sytytimme pöytään kynttilän ja aukaisimme pullon punaviiniä.
– Äitisi rakasti tätä keittoa, Sakari sanoi. – Soupe au pistou. 
Sakari söi hyvällä ruokahalulla sakeaa kasviskeittoa.
– Hän taisi kirjoittaakin päiväkirjoissaan jotain tästä. Hän kirjoitti myös, että kokkailit hänelle paljon keittoja hänen viimeisinä aikoinaan. Kiitos, että pidit hänestä huolta. Taisit olla kutakuinkin ainoita ihmisiä hänen elämässään enää siinä vaiheessa.
– Niinhän se usein on. Voiman päivinä sitä on jostain kumman syystä paljon suositumpi kuin silloin kun seuraa tarvitsisi. 
Sakari nosti lasiaan. Domaine Tempier muljahteli lasissa tummanpunaisena. 
– Olgalle.
– Olgalle.
– Ei siinä mitään kiittelemistä ole. Olga olisi tehnyt saman minulle. Sen takiahan me muutimme lähelle toisiamme, että voisimme tarpeen tullen olla toisillemme avuksi. 
– Fiksu ajatus. 
– Ja puhua sinusta.
– Siitä taas en tiedä. 
– Haluan pyytää sinulta anteeksi tätä kaikkea, Sakari sanoi. – Sinun täytyy uskoa kun sanon, että me todella kuvittelimme olevamme epäitsekkäitä. Eikä meillä ihan oikeasti olisi ollut mitään mahdollisuuksia saada purettua adoptiopäätöstä. Kuvittele, miltä se kaikki olisi näyttänyt. Äiti, joka on luovuttanut lapsensa melkein suoraan synnytyslaitokselta, ja isä, joka oli Helsingin gay-klubin vakioasiakkaita. Ei se olisi onnistunut, ei varsinkaan siihen maailmanaikaan. 
Sakari vei lautaset keittiöön, tuli takaisin uusien kanssa. Niille oli kauniisti aseteltu muhkeat palaset jotain lintua, ilmeisesti ankkaa, koska appelsiininsiivut koristivat lautasen reunaa keltaisena ketjuna. 

Söimme hiljaisina. Hätkähdimme kun joku koputti ikkunaan. Joku humalainen mies horjui ikkunan takana, viittoili oveen päin kuin haluten näyttää että tahtoi sisään. Vaikutelmaa tehostaakseen mies osoitteli myös suutaan. Sakari oli sen verran ystävällinen, että aukaisi oven ja huikkasi miehelle, että paikka oli jo suljettu. Tämä tyytyi kohtaloonsa ja lähti horjumaan eteenpäin. 
Ankan jälkeen Sakari toi vielä palaset sitruunatorttua. Kirpeän kermaisella sitruunavanukkaalla täytetty piiras vei kielen mennessään. Kynttilä lepatti, ja me olimme omassa taikamaailmassamme, jossa jokainen polku oli outo ja veisi turvalliseen seikkailuun. 
– Tämmöistäkö se olisi pikkutyttönä sitten ollut, sanoin. 
– Mitä tarkoitat?
– Jos minä olisin asunut Olgan luona. Olisin aina tullut sinun luoksesi herkuttelemaan. Sellaista minä huomasin tässä yhtenä iltana kuvittelevani.
– Arvatenkin. Ja painaisit puolet enemmän kuin nyt. 
– Minun parhaan ystäväni isä oli kauppias. Kadehdin tätä kaveriani  kuollakseni. Kuvittelin, että hän sai milloin tahansa painella karkkihyllyille ja ottaa mitä vain halusi. 
– Ehkä hän saikin. 
– En usko. Tajusin vasta myöhemmin, että siinä kodissa vallitsi kauhun tasapaino. Hänen äitinsä oli hammaslääkäri. 
Nauroimme.
Sakari kaatoi laseihin loput viinipullollisesta. 
– Mitä ihmettä Oeufs en cocotte muuten tarkoittaa? 
– Se on ruokalaji. Uuniruokaklassikko. Uppomunat paistettuna uunissa vesihauteessa. 
– Miksi ihmeessä halusit laittaa ravintolasi nimeksi Uppomunat? Eikö maailmassa nyt olisi miljoona kauniimpaakin nimeä?
– Myönnä pois, että se kuulostaa ihan hienolta. Ja eihän pieni mainos ikinä ole pahitteeksi.
Kesti hetken, ennen kuin tajusin vitsin. Taas nauroimme vatsat kipeinä. Ymmärsin hyvin, miksi Olga oli viihtynyt Sakarin seurassa, miksi heidän ystävyytensä oli kestänyt vaikka rakkaudelle olikin käynyt vähän heikommin.  
– En tiedä, koska minä osaan kutsua sinua isäksi, sanoin. – Ehkä en koskaan.   
– Ei se mitään, Sakari sanoi. – Kunhan vain alat autella vanhaa isäukkoasi ravintolabisneksessä. 
Sakari tarkkaili ilmettäni.
– Tämä oli tietysti vitsi, hän sanoi varovaisesti.
– Eikä ollut. Tarkoitit sitä.
– No, myönnetään. Sinähän viihdyit näissä ravintolahommissa?
– Viihdyinhän minä. 
– Entäs Lauri?
– Mitä Laurista?
– Tehän olette yhdessä? 
– Ovisilmä?
– Ovisilmä. Ja vähän ikkunakin. Ja lörppö tarjoilija. Minulla on keinoni. 
– Lauri on mukava. 
– Mutta eihän se riitä vielä mihinkään. Postinkantajakin voi olla mukava. Tai lähikaupan kassa. 
– On Lauri aika ihanakin. 
– Tuo kuulostaa jo vähän lupaavammalta. 

Elämästä ei koskaan tiedä.  Vaikka emme aina sitä tajuakaan, olemme kaikki nousemassa liukuportaita kohti sattumankauppaa täynnä erikoistarjouksia, joista on mahdotonta kieltäytyä.
Nyt minä sen tiedän.  
Odotan kovasti kesälomaa. Lauri on luvannut tuurata ravintolassa, ja me lähdemme Sakarin kanssa lomalle Provenceen. Kumpikaan meistä ei ole sanonut sitä ääneen, mutta tiedän, että matkan tarkoitus on kummallekin selvä. Me haluamme tutustua toisiimme, tulla isäksi ja tyttäreksi. 
Ehkä se ei vielä ole liian myöhäistä. 
Olemme vuokranneet Orangesta vanhan maalaistalon, kuvissa se on kellertävä, oikeastaan aivan hunajan värinen. Valokuvista näen myös, että pihassa kasvaa sypressejä ja mantelipuita. Siitä ei ole valokuvaa, mutta Sakari on luvannut, että näkisin myös, miten villi rosmariini kasvaa pensasaitoina. 
En ole kertonut sitä Sakarille, mutta aion tuoda sieltä jonkin kasvin, jonka istutan Olgan haudalle. Laventelia, sinimailasta, alppiunikkoa tai miehenkämmekkää. Ehkä ne eivät kestä Suomen oloissa, joten aion varmuuden vuoksi tuoda myös muutamia kiviä, joissa on jäljellä Provencen kesien lämpöä. Vien ne äitini haudalle muistoksi onnellisista kesistä suuressa auringossa.  
Kuka tietää. Ehkä siitä tulee minullekin aurinkomatka? Ehkä niitä tulee useampia?

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.