Tähän mennessä tapahtunut:
Nelikymppisen Tiinan elämä menee uusiksi, kun hän perii äitinsä sisarelta asunnon – ja velvollisuuden huolehtia Olga-tädin koirasta Blondista.

Tiina jättää petollisen poikaystävänsä sekä työn koulun keittiössä ja muuttaa Helsinkiin. Siellä hänelle selviää, että Olga onkin hänen oikea äitinsä. Kasvatusäiti Onerva suuttuu, kun Tiina vaatii häntä tilille. Tiina tutustuu koirapuistossa Lauri-nimiseen mieheen, törmää kampaajalla lapsuudenystäväänsä Piiaan ja tapaa Olgan ystävän, naapurissa asuvan ravintoloitsija-Sakarin. Kun Onervan puhelinvastaaja on jo viikkoja ilmoittanut tämän olevan matkoilla, Tiina huolestuu ja lähtee kotikaupunkiinsa. Perillä hän nukahtaa tyhjään asuntoon ja herää, kun Onerva saapuu kotiin.

 

 

 – Tuota karvakasaako sinä sinne Helsinkiin lähdit hoitamaan?

 

Äiti osoitti Blondia. Se haukahti epäröivästi.

– Saanko esitellä Blondin.

– Sanopa tuolle koiramaailman Marilyn Monroelle, että hyppää minun sohvaltani alas.

Hupsusta ulkonäöstään huolimatta Blondi ei ollut mikään tyhmä koira.  Kuullessaan käskyn se hyppäsi saman tien sohvalta alas.

Nousin ja halasin äitiä. Hän tuntui tiukalta ja jännittyneeltä.  

– Missä ihmeessä sinä olet ollut?

– Kävin Madeiralla.

– Kävit Madeiralla? Tuosta vain?

– Ihmiset ovat kuulemma käyneet Kuussakin.

Äiti vei vaalean poplarinsa eteisen naulakkoon, haki vaatekaapistaan henkareita ja alkoi purkaa kassejaan. Suurimman osan vaatteista hän laskosteli suoraan pyykkikoppaan. Tämä alkoi muistuttaa äitiä, jonka tunsin. Pyykkäys oli pyhää hommaa.

Muistin suurimman osan hänen kesävaatteistaan, nyt joukossa näkyi olevan joitain uusiakin. Vaalea puolihame ja sininen toppi, sirot sandaalit, liehuvahelmainen mekko jossa oli vaaleansinisellä pohjalla valkoisia palloja.

– Uusia vaatteita, kommentoin. – Kivan näköisiä.

– Olen aina halunnut Madeiralle, äiti sanoi vähän puolustelevasti, aivan kuin sillä olisi jotain tekemistä vaatteiden kanssa. 

– Mahtavaa, että menit. Olin vaan vähän huolissani.

– Minähän jätin viestin.

– Sitäkin minä vähän pelästyin. Et ole koskaan ennen käyttänyt puhelinvastaajaa.

– Mitä sinä minun menoistani välität ja huolehdit.

Tuttu marttyyri pilkisti uusien kesävaatteiden takaa.

– Totta kai minä olen sinusta huolissani. Ja välitän sinusta. Ei sitä mikään muuta.

Äiti istahti sohvan toiseen päähän, huokaisi.

– Minä en pidä lentämisestä.

– Kukapa siitä pitäisi.

– Mutta oli hienoa nähdä kaikki ne joulutähdet. Kasvamassa melkein rikkaruohona. 

 

Piia soitti ja kysyi, sopisiko minulle, että palaisimme Helsinkiin vasta seuraavana päivänä. Minulle se sopi hyvin, en olisi millään jaksanutkaan ajaa takaisin samana päivänä, vaikka se alun perin olikin ollut tarkoituksemme.

Äiti oli selvästi mielissään, että jäin yöksi. Sijasin itselleni vuoteen vanhaan huoneeseeni, hän napsautti saunan lämpiämään, haki lähikaupasta tutun saunailtojen menuumme: uunimakkaraa ja keltaista jaffaa. En voinut olla huomaamatta, että hän yritti luoda saman tunnelman kuin joskus kauan sitten, kun mikään ei uhannut perheemme itsestään selvää yhdessäoloa, kun ainut muutos lauantai-illoissamme oli sinapin vaihteleva määrä makkaran pinnalla.

Saunan ja syönnin jälkeen istuimme olohuoneessa kauhtuneissa kylpytakeissamme.

– Olen pahoillani, ettemme kertoneet sinulle, äiti sanoi. – Meidän mielestämme asia oli paras hoitaa niin.

Parasta teille itsellenne, kommentoin hiljaa mielessänne. Että saitte pitää illuusion tyttärestänne. Se ei loppujen lopuksi ollut parasta minulle, eikä se missään nimessä ollut paras vaihtoehto Olgalle.

En sanonut sitä ääneen. Halusin pitää kiinni siitä raukeasta hiljaisuudesta ja juuri saavutetusta sovinnosta naisen kanssa, joka oli huolehtinut minusta melkein koko elämäni. Eräs toinen nainen oli synnyttänyt minut, mutta sille en mahtanut enää mitään. Minulla ei ollut valinnan ylellisyyttä tai vaikeutta tapahtumien missään vaiheessa.

Nyökkäsin.

– Miten siellä Helsingissä menee?

– Ihan hyvin.

– Minkälainen... asunto Olgalla on?

– Tule joskus käymään ja katsomaan.

– Sinne asti?

– Jos sinä Madeiralle asti pääset, kai sinä selviät Helsinkiinkin. Nythän meillä on molemmilla aikaa. Voidaan käydä vaikka teatterissa tai oopperassa. 

– Viihdytkö sinä siellä?

– Alan hiljalleen kotiutua.

– Aiot siis jäädä sinne?

– Pakkohan minun on. Blondin takia.

Kumarruin ja annoin Blondille palan makkaraa. Näin äidin ilmeestä, että hän olisi kovasti halunnut verrata koiran merkitystä omaan itseensä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään. Ehkä hauras rauhamme oli tärkeä myös hänelle.

 

Kotimatkalla pysähdyimme pyynnöstäni Pikkaraisen ja Sundellin asianajotoimistoon. Piia lupasi tehdä Blondin kanssa pienen kävelylenkin sillä aikaa kun hoitaisin asiani.

Pikkarainen sattuikin onneksi olemaan paikalla.

– Onko jotain sattunut?

– Ei mitään erikoista. Satuin vain käymään kotona ja päätin käväistä täälläkin.

Pikkaraisen työpöytä oli sekainen, täynnä korkeita paperipinoja. Ylimääräisellä tuolilla oli kansioita. 

– Siivouspäivä?

– Pitää pikkuhiljaa saada nurkat puhtaaksi. Aion jäädä eläkkeelle.

– Eläkkeelle? Tuommoinen nuori mies?

– Kiitoksia.

Pikkaraisen silmäkulmat menivät sikkuralle hänen hymyillessään.

– Pitäähän tällaisen puolivallattoman leskimiehen vielä ehtiä elääkin. Kyllä minä saisin istua tämän pöydän takana hamaan hautajaisiin, mutta elämässä on vielä yhtä ja toista mukavaa tekemistä.

– Olet jo toinen ihminen vähän ajan sisällä, joka sanoo tuota samaa.

Ajattelin Sakaria, harmaantunutta lainehtivaa tukkaa ja kiusoittelevaa Jean-Pierreä jossain kaukana Ranskassa. Nyt oli Jean-Pierren vuoro katsella nuoria miehiä, miettiä vieläkö kelpaisi.

– Tulin itse asiassa Olgan takia. Tai kaiketi itseni takia, pikemminkin.

Pikkarainen asetti kädessään olevan paperin edessä olevan kasan päällimmäiseksi, risti sitten tyhjät kätensä pienen pullean vatsansa päälle. Hetken hän näytti pukuun ja solmioon puetulta Buddha-patsaalta. 

– Tiesitkö sinä, että olen itse asiassa Olgan tytär?

Pikkaraisen ilmeestä näin, ettei paljastus tullut hänelle yllätyksenä.

– Mikä taas merkitsee sitä, ettei minulla ole aavistustakaan, kuka minun isäni on. Ymmärrät varmaan, että asia kiinnostaa minua.

Pikkarainen nyökkäsi. Hän asetteli sormiaan vastakkain kuin olisi leikkinyt laulua langalleen kiipeävästä hämähäkistä. Levottomista sormistaan huolimatta Pikkarainen näytti juuri sellaiselta kuin juurevan maaseutuasianajajan kuuluu näyttääkin: myötätuntoiselta ja kiinnostuneelta. Kuvittelin, miten erinomaisesti hän olisi sopinut johonkin englantilaissarjaan ratkomaan kiistoja lammaslaumoista ja naapurin tontille kurottavista tammipuista. 

– Isä voi tietysti olla pettymyskin, Pikkarainen sanoi. – Minä luulen, että minun isäni olisi ollut, jos olisin tutustunut häneen jälkikäteen, aikuisena. Me annamme paljon anteeksi ihmisille, joiden kanssa kasvamme.

– En minä mitään muotovaliota etsi. Haluan vain tietää. Kai jokainen haluaa olla selvillä, keitä hänen vanhempansa ovat. Minulle alkaa muodostua jonkinlainen kuva, minkälainen minun äitini oli. Totta kai haluan tietää jotain myös isästäni. Ellen muuta niin ainakin nimen ja nähdä valokuvan. Voihan olla, ettei muu edes ole mahdollista. Mistä minä tiedän, vaikka hän olisi jo kuollut. 

Taas Pikkarainen nyökkäsi.

– Olga arvasi, että ajan myötä haluaisit tietää juuristasi tarkemmin. Hän jätti tänne toimistoon kirjekuoren, joka minun on jossain vaiheessa määrä luovuttaa sinulle.

– Jossain vaiheessa? Milloin?

Ääneni oli kohonnut. Pikkarainen kohotti kätensä rauhoittavasti.

– Saat kirjekuoren, kun olet asunut Helsingissä puoli vuotta.

– Mikä järki tuossa on? Mikä hemmetin… aarteenetsintäleikki tässä on käynnissä?

– Kai kaikella on tarkoituksensa, Pikkarainen rauhoitteli. 

– Enkö voisi saada sitä kuorta jo nyt? Miksi vasta puolen vuoden päästä?

– Olen pahoillani. Kaikella on tarkoituksensa.

Vaikka Pikkarainen onnistui kuulostamaan melkein profeetalliselta, en ollut hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Laskeuduin kivitalon portaat kiukutellen mielessäni sekä Olgalle että Pikkaraiselle. Toisen kerroksen kohdalla aloin ajatella Pikkaraista nyökkäämässä arvellessani, että oikea isäni saattaisi jo olla kuollut.

Mitä se merkitsi?  Jos totta puhuttiin, tänä aarteenetsintäleikki alkoi ottaa hermoon.

 

Kun olimme 50 kilometrin päässä Helsingistä, Piialle tuli työpuhelu. Ajoin juuri ohituskaistaa rekan rinnalla enkä kuunnellut kovin tarkkaan, mitä hän puhui. Sitten Piia mainitsi nimen, joka herätti mielenkiintoni. Oeufs en cocotte. Kuulin, miten Piia lupasi ilmestyä paikalle heti kun olisimme perillä Helsingissä.

– Sairastapauksia, hän selitti minulle puhelun päätyttyä. – Paikan omistaja on joutunut sairaalaan ja kokki, joka häntä vakituisesti tuuraa, on hänkin sairaana.

– Sairaalaan? Vakavaakin?

Kiroilin mielessäni kiihdytyskaistalta tullutta audimiestä, jota olin kohteliaasti väistänyt vasemmanpuoleiselle kaistalle. Tyyppi maksoi palveluksen kiihdyttämällä heti oikealla kaistalla niin, että jäin typerän näköisenä roikkumaan vasemmanpuoleiselle kaistalleni.

Miten niin monet hokemat ja myytit olivatkin totta? Jos olisin ehtinyt, olisin näyttänyt sormimerkkejä. En keskisormea, vaan peukaloa ja etusormea mallaamaan tyypin ontuvan miehisyyden mittaa.

– En kysynyt tarkemmin.

– Kai siellä kokkiakin tarvitaan?

– On kuulemma hommattu jo.

Minua melkein harmitti. Olin jo hetken nähnyt itseni tutustumassa ranskalaisravintolan keittiöön.

Mietin, miten saisin kuulla, mitä Sakarille oli tapahtunut.

En keksinyt muuta keinoa kuin kävellä illalla ravintolaan. Piia palveli parhaillaan ovensuupöydässä istuvaa pariskuntaa. Viitoin luokseni tytön, joka oli ollut töissä silloinkin, kun olimme käyneet syömässä Pikkaraisen kanssa. Minun ei ollut kovin nälkä, joten kolmen ruokalajin sijasta tilasin nyt vain parsakeittoa ja maalaisleipää, otin lasillisen talon punaviiniä.

– Kysyisin Sakarista, sanoin tilattuani. – Mikä hänelle tuli? Anteeksi että utelen, mutta hän oli... äitini hyvä ystävä.

Kuulostin niin epäröivältä, että tyttö varmaan luuli minun valehtelevan.

– Sydänkohtaus. Lievä onneksi.

– Kuinka hän voi?

– Tila on vakaa, mitä ikinä se sitten tarkoittaakin.

– Missä sairaalassa hän on? Haluaisin käydä katsomassa häntä.

 

Piiakin tuli jossain vaiheessa vaihtamaan pari sanaa. Keiton tulo kesti ja kesti. Odotus oli kuitenkin vaivan arvoista. Keitto oli ihanaa, kermaista ja taiten maustettua, leipä rapeakuorista ja sisältä juuri sellaista kuin maalaisleivän piti ollakin, sekoitus sitkeyttä ja pehmeyttä. Söin ja katselin lepattavia kynttilöitä, kuuntelin taustalta vaimeana kuuluvaa luuttumusiikkia ja muiden asiakkaiden puheensorinaa.

Olin huolissani Sakarista mutta muuten juuri sillä hetkellä melkein täydellisen onnellinen. Söin yksin, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Pariskuntia katsellessani en voinut olla miettimättä kunkin suhteen salaisia pohjavirtoja, tarkkailin merkkejä kyllästymisestä ja kiukusta. Olin luojan kiitos päässyt eroon Teposta. Ainut elonmerkki hänestä oli Thaimaasta tullut postikortti, jossa luki ”Hyvin menee, mutta menköön”. Olin sovinnossa kasvatusäitini kanssa. Olin kiintymässä oikeaan äitiini, vaikka se tietyssä mielessä olikin liian myöhäistä. Ajattelin kaikkia ihmisiä, jotka olivat jo aikapäiviä sitten kuolleet. Säveltäjiä ja kirjailijoita, tiedemiehiä, äitejä, isiä, miten läsnä he edelleen olivat jäljellejääneiden elämässä. Rakkaus ylitti ajan ja paikan rajat. Minulla oli oikeus rakastaa äitiäni, se ei ollut liian myöhäistä. 

Oeufs en cocotte oli paikka, joka helli kaikkia aisteja ja näköjään teki minusta ainakin jonkinsorttisen filosofin.   

Äkkiä huomasin kaipaavani töihin, tekemään ruokaa. Tilasin toisen lasillisen viiniä ja mietin, että olin idiootti. Kuinka moni ihminen kaipasi töistä pois? Työ. Sarja nälän aiheuttamia pakkoliikkeitä. Olin synkeästi naureskellen liittynyt sen nimiseen Facebook-ryhmään ollessani vielä töissä koulukeittiöllä.

Katselin ravintolan kulahtaneita pitsiverhoja ja aloin mielessäni sisustaa paikkaa uuteen uskoon. Kermanväriset verhot, jotka vedettäisiin sivuun koristeellisilla köysillä, joissa oli tupsut päässä.  Kristallikruunuja. Valaisimia myös seinille. Paljon huiskumaisia viherkasveja. Uudet taulut. Katunäkymät Pariisista saisivat lähteä, tilalle jotain muuta, ehkä vanhanaikaisia ruoka-aiheisia julisteita.

Piia tuli kaatamaan lasiini lisää vettä.

– Keitto oli hyvää, sanoin. – Minulla ei ollut tullessani yhtään nälkä, mutta olen vesi kielellä katsellut annoksia täällä. Miten tuommoisella kokilla ei muka ole vakituista työpaikkaa?

– Ei se kuulemma haluakaan. Se on saanut apurahan, jonka varassa kirjoittaa jotain ruoka-aiheista kirjaa. Tekee muutaman keikan kuukaudessa, että pysyy vireessä, se sanoo.

Lähtiessäni en malttanut olla kurkistamatta keittiöön ovessa olevan pienen ikkunan kautta. Vaalea mies seisoi hellan edessä selkä oveen päin. Kun Lauri kääntyi, hän maisteli kastiketta suoraan kauhasta, hymyili hyväksyvästi. Mieleni teki kurkistaa, lymyilikö Bebe jossain työtasojen alla. Lauri huomasi minut, näytti yllättyneeltä.

Vilkutin ikkunasta ja lähdin nopeasti, ennen kuin hän ehtisi tulla ovelle juttelemaan.

En olisi tiennyt, mitä olisin sanonut. Kaksi lasillista viiniä ja Koirakuiskaajan osoittautuminen kokiksi olivat tyystin sekoittaneet humoraaliset virtaukseni.

Sinä iltana valvoin pitkään ja ajattelin Lauria. Mieleeni tunki itsepintaisesti kuva hänen huulistaan suutelemassa kauhan kuperaa päätä. 

 

Hyvistä aikomuksistani huolimatta minun ei tullut mentyä katsomaan Sakaria sairaalaan. Lähetin ison kimpun erivärisiä tulppaaneja ja jäin odottamaan hänen paluutaan kotiin. Kävin joka päivä koirapuistossa, mutta en osunut sinne kertaakaan samaan aikaan Laurin kanssa. Olin siitä samaan aikaan helpottunut ja pettynyt.

Viikon päästä ovikelloni soi.

– Kiitos kukista, Sakari sanoi ja halasi minua.

Hän oli reippaan, joskin vähän kalpean näköinen, pukeutunut hassun näköiseen collegepukuun, jota en ikinä olisi voinut kuvitella hänen päälleen normaalioloissa. Harmaat hiukset olivat silti moitteettomilla laineilla ja hänen ympärillä tuntui partaveden henkäys.

Pyysin hänet sisälle ja siirtelin sohvatyynyjä sivuun niin, että hän pääsisi mukavammin istumaan.

– Voinkohan minä enää ikinä ottaa yhtäkään askelta ilman että ihmiset ympärillä syövät sormensa hermostuksesta? En minä vielä aio kuolla, on liian paljon nähtävää ja tekemistä. En ole vielä edes järjestellyt valokuviani tai polttanut päiväkirjojani.

– Ai sinäkin pidät päiväkirjaa. Olgakin piti. Olen lukemassa niitä.

– Onko se... ihan kohteliasta?

– Olga nimenomaan toivoi, että lukisin ne.

– Sovitaanko, että kun minä kuukahdan ja jos satut jostain syystä pääsemään käsiksi minun päiväkirjoihini, jätät lukukokemuksen väliin?

Kuvittelin Sakarin vuodatuksia ensin poikaystävistä, sitten miesystävistä ja lopulta päivittelyä lähtevistä hiuksista ja heikkenevästä terveydentilasta.

– Kyllä minä tiedän, etteivät naiset ole näytelleet kovinkaan suurta roolia elämässäsi, sanoin.

– Niin siinä on tainnut käydä.

– Mitä sitten? Minäkin pidän enemmän miehistä.

Nauroimme. En tiedä kuvittelinko, vai näyttikö Sakari jotenkin helpottuneelta. Olisin halunnut sanoa, ettei homous meidän sukupolvellemme enää ollut mikään iso juttu – ei minkään kokoinen juttu, itse asiassa – mutta ymmärsin kyllä, että Sakarin ikäinen mies oli saanut kokenut suuntautumisensa asian kanssa yhtä ja toista.

– Ottaisitko teetä?

– Sitä kauheaa vihreää tököttiä?

– Konjakkiako tässä pitäisi tarjota?

– Mieluummin. Minä haluan pikkuhiljaa tästä sairaan roolista pois.

– Pikkuhiljaa sieltä pois tullaankin. Ei yhtään nopeammin. Oletko syönyt?

Sakari irvisti.

– Oletko tosissasi? Sairaalassa? Koska sinä viimeksi olet ollut sairaalassa?

– Silloin kun minulta leikattiin kitarisat. Omasta puolestani en voi moittia sairaala-aterioita. Pelkkää jäätelöä. Se oli kova juttu siihen aikaan. Kai sinun sairauslomasi jatkuu?

– Vielä muutaman viikon.

– Niin vähän aikaa?

– Yrittäjän on pakko painaa.

– Juuri tuon takia sinä sinne sairaalaan päädyitkin. Kuka sinua tuuraa siellä?

– Lauri Laakso. Lahjakas nuori kokki.

– Nuori? Vähintään neljänkymmenen.

– Kun tulet tähän ikään, huomaat että 40-vuotias on vielä nuori. Sinä tunnet Laurin?

– Koirapuistotuttuja

– Komea mies, vai mitä?

Sakari iski minulle silmää.

Ajattelin Laurin koiran nimeä ja toivoin, että Laurin ja Sakarin suhde olisi puhtaasti vain ja ainoastaan ammatillinen.

– Tuuraako Lauri sinua koko ajan?

– Osan ajasta. Minun pitäisi löytää tuuraaja vielä sairauslomani toiseksi viikoksi.

Mietin vain hetken. Sitten säntäsin soitellen sotaan, niin kuin tapanani tuntui viime aikoina olleen. Olin kaukana siitä naisesta, joka oli nyhjännyt koulun keittiössä ja miettinyt, voisiko tyhjää ketsuppipullon saman tien heittää roskiin vai pitäisikö sinne vielä laittaa vettä ja huljuttaa jämät kastikkeen sekaan.

– Minä voisin tulla.

– Sinä?

Ärsyynnyin. Kiukkuni tuli suoraan koulukeittiön loistelamppujen alta, valosta joka näytti kaiken liian selkeästi, senkin, että se oli nyt tässä, kaikki, koko elämä. Olin viettänyt siellä vuosikausia kaivaten kaikkea, jonka olin oppinut kokkikoulussa. Yrttejä, luista keitettävää lihalientä, viinilöräyksiä tuntikausia poriseviin kattiloihin, annosten ylle kumartuneita taiteilijoita, jotka halusivat luoda elämyksiä.

– Kokki minäkin olen. Ja ihan yhtä nuori ja lahjakas kuin se sinun Laurisikin, jos vaan saan tilaisuuden.

– Tiedätkö sinä mitään ranskalaisesta ruuasta?

– Eikö teillä ole vakiolista ja jos oikein muistan, vielä aika suppea?  Ei kai niitä ole mahdoton oppia.

– Sinähän voisit ensin mennä muutamaksi päiväksi Laurin avuksi. Näkisit siellä paikatkin.

Ajatus illoista Laurin kanssa pienessä ravintolakeittiössä herätti monenlaisia tunteita, pääosin hieman kuumottavia, vaikka en juuri sillä hetkellä kuvitellutkaan meitä seisomassa kovin lähellä uunia. 

– Sovittu, sanoin.

Sakari soitti illalla ja kertoi sopineensa Laurin kanssa, että menisin ravintolalle kuunteluoppilaaksi heti seuraavana iltana.

 

Jos Lauri oli yllättynyt siitä, että olimme samassa ammatissa, hän ei suuremmin kommentoi mitään, virnisti vain iloisesti kun ilmestyin Oeufs en cocotteen.

– Pitipäs sattua, hän tyytyi sanomaan. – Olemme näköjään toistemme kohtalo. Taisit muuten käydä täällä yhtenä iltana? Näin jonkun kalpean haamun kurkistelemassa oven takaa.

– Minkälaisia muunlaisia haamuja sitä tiedät kuin kalpeita?

– Eipäs saivarrella.

Lauri pilkkoi sipulia henkeäsalpaavalla vauhdilla. Leikkuulaudalla oli jo iso kasa tomaatinlohkoja.

– Nyt minä ymmärrän, miksi luet hovikokkien reseptivalikoimia. Kirjoitat kuulemma kirjaa? Ranskalaisesta ruuastako?

– Ruuan kulttuurihistoriasta noin yleensä. Tietysti ruuan historiasta aikamoinen osa sattuu olemaan ranskalaista, että siinä mielessä siitäkin.

– Kiinnostavaa.

Minun kävi oikeasti kateeksi Lauria. Mielenkiintoinen työ ja vielä kirja tulossa.

– Ja voitko kuvitella, että pikkupoikana halusin palomieheksi ja veturinkuljettajaksi ihan niin kuin kaikki muutkin räkänokat. Täällä sitä nyt ollaan valkoinen hassu hattu päässä, noin kuvaannollisesti.

Lauri kaapaisi leikkuulaudan lähelle lisää leikattavaa, tällä kertaa ne näyttivät olevan salottisipuleita.

– No nyt minä ymmärrän, miksi koirasi nimi on Bebe.

– Ai olet oikein miettinyt sitä. Ei se Blondikaan nyt maailman mahtavin koiran nimi ole.

– En minä Blondin nimeä ollut päättämässä. Tätini sen antoi. Hän oli kampaaja. Kai se vähän selittää nimeä.

Riisuin takkini naulaan, ja koska minulla ei ollut hienostelevaa valkoista kokintakkia, jossa olisi lukenut Virtanen (tai mikä minun oikea sukunimeni nyt sitten olisi ollutkaan), vedin Laurin naureskeluista huolimatta ylleni Olgan keittiöstä ottamani punaisen kokoessun.

– Terveisiä Korvatunturilta, Lauri sanoi.

– Kiitos. Koska olet lähdössä takaisin sinne? Kerro ihmeessä muillekin tontuille terveisiä.

Lauri nauroi.

– Haluatko pilkkomaan sipulia? Eikös oppipojat aina ensimmäiseksi pistetä siihen hommaan? Heti kun ovat selvittäneet tiskit.

 

Vaikka salin puoli oli aavistuksen verran nuhjuinen ja jo hieman remontin tarpeessa, keittiöön oli selvästi satsattu. Koneet olivat uusia, ja kaikkialla näkyi laadukkaita työvälineitä. Veitsi näkyi olevan sveitsiläinen, kapine, jota olin himoinnut omaan keittiööni iät ajat.

– Elinikäinen takuu, sanoin ja katselin terää valoa vasten.

– Anteeksi?

– Tällä veitsellä. Ajatteles sitä.

– Voiko millään olla elinikäistä takuuta?

– Tällä voi.

Työskentelimme rinnakkain kodikkaan hiljaisuuden vallassa. Luulen, että ajattelimme molemmat Sakaria, joka oli tehnyt elämäntyönsä tässä samassa keittiössä. En tiedä, minkälaisia muistikuvia Laurilla hänestä oli, mutta minä ajattelin Sakaria istumassa sohvan nurkassa, moitteettomasti kammattuja hiuksia, sydämellisiä silmiä, poskia, joissa oli syviä uurteita kuin nahistuneella paprikalla. 

– Oletko tuntenut Sakarin kauankin?

Lauri kuumensi suuressa padassa sipulia, valkosipulia, tomaatteja, perunaa ja fenkolia, viskasi perään kalaa ja lorotti joukkoon valkoviiniä. Laurin ruuanlaitto oli ihanan suurpiirteisen näköistä. Mikäli minä mitään kokkauksesta tiesin, se usein oli hyvän kokin tavaramerkki. 

– Olin täällä opiskeluaikana harjoittelussa. Aika kauan siis. Olen tarvittaessa tuuraillut aina silloin tällöin.

– Mukava mies. Asuu naapurissani. Reissaili paljon... tätini kanssa.

Mietin, miksen vieläkään taipunut sanomaan Olgaa äidikseni. Päätin korjata virheen heti. 

– Se on vähän monimutkainen juttu. Oikeastaan Olga-täti oli äitini.

Lauri ei kommentoinut, hän vain katsoi minua pitkään silmiin ja nyökkäsi, aivan kuin olisi halunnut alleviivata, että arvosti paljastustani. Sitten hän lisäsi bouillabaisse-kattilaan lisää kalaa ja simpukat, lisäsi lämpöä.

– He viettivät lomia varsinkin Provencessa, lisäsin. 

– ”Bouiabaisso” merkitsee Provencessa kiehauttamista.

Lauri hyödynsi näppärästi keskustelun kulun perehdyttääkseen minua Sakarin keittiön saloihin. Synnynnäinen pedagogi.

– Tätä ei siis keitetä kovin pitkään, kalojen pitää pöytään vietäessä vielä olla kiinteitä. Oikeaoppisesti kala pitäisi tarjota eri lautaselta, mutta me oiomme mutkia ja tarjoamme bouillabaissen tavallisen keiton tapaan. Useimmat asiakkaat haluavat sen niin.  

– Provence taisi olla heille tärkeä paikka. Olen viime päivinä ajatellut, että sinne pitäisi joskus mennä käymään.

– Turistit ovat jo pilanneet sen, Lauri sanoi ja oli jo vauhdilla siirtynyt appelsiiniankan kimppuun.

– Turistihan se minäkin olisin.

– Oppipoika voisi lakata haaveilemasta lomamatkoista ja palata arkeen esimerkiksi ohukaistaikinan muodossa. Onko Crépes Suzette tuttu jälkiruoka?

 

Nautin työstä ravintolakeittiössä. Koko se maailma oli kovin kaukana entisestä elämästäni, jossa oli pitänyt varoa kaikkea. Liikaa maustamista, allergioita, ylipäätänsä liikojen elämysten tarjoamista. Kaiken piti sopia kaikille, eikä se koskaan merkinnyt parasta lopputulosta sen paremmin keittiössä kuin muuallakaan. 

Lauri oli keittiössä kuin kärppä, viskeli patoihin ja kattiloihin tuon tuosta jotain, ja minulla piti kiirettä pysyä edes jotenkuten kärryillä tapahtumista. 

– Marengon kanaa, Lauri oli jo seuraavassa ruokalajissa.

– Napoleonin keittiömestari Dunant improvisoi tämän ruokalajin Marengon taistelun jälkeen menetettyään muonakuormastonsa. Hän lähetti sotilaat etsimään ruokaa. Yksi toi kanan, toinen kananmunia, kolmas rapuja ja neljäs tomaatteja. Otettiin, mitä oli, ja syntyi tämä ruokalaji.

Olimme valmiita, kun ensimmäiset asiakkaat tulivat. Katselin Lauria koristelemassa annoksia ja tein saman perässä. Joskus hipaisimme toisiamme vahingossa, eikä minun tehnyt mieli pyytää sitä anteeksi. Ei Laurikaan pyytänyt. Hipaisu tuntui bonukselta.

Siinä sulavan suklaan, valuvien kastikkeiden ja tirisevän lihan maailmassa huomasin ajattelevani, että keittiö, jossa tehdään hyvää ruokaa, oli maailman eroottisin paikka.

Vaikka sinä iltana ei edes ollut kovin paljon asiakkaita, olin puolikuollut päästessäni kotiin. Jalkoja särki ja päässä surisi Laurin auliisti jakama kulttuurin ja gastronomian sekamelska. Mietin, olinko tehnyt suurenkin virheen lupautuessani auttamaan Sakaria. Virhe se joka tapauksessa oli, sen koko selviäisi myöhemmin.

Ehkä Blondi jotenkin vaistosi uupumukseni ja epätietoisuuteni, koska se sinä yönä ensimmäistä kertaa hypähti jalkopäähäni ja katsoi minua kysyvästi.

Tai ehkä se vain aavisteli, että juuri silloin olisin puolustuskyvytön. Annoin sen jäädä sänkyyni ja ajattelin, että Olga varmaan olisi onnellinen nähdessään meidät nukkumassa jalat – yhdet karvaiset ja yhdet vähemmän karvaiset – yhteen kietoutuneina. 

 

Olin enemmän tai vähemmän tiiviisti Laurin opissa koko sen viikon, opettelin annokset, kävimme tukuissa ja hankimme aineita. Tutustuimme sen verran, että sain tietää, ettei Lauri ollut naimisissa, enää. Hän oli avioitunut hyvin nuorena koulukaverinsa kanssa. Laurin sanoin he olivat kasvaneet erilleen pian valmistuttuaan ammatteihin, Lauri kokiksi ja vaimo ekonomiksi.

– Minä en oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt tuota erilleenkasvamisjuttua, sanoin, kun nostelimme vihanneslaatikoita pakettiauton perään.

– Miten niin?

– Eikö hyvä suhde nimenomaan edellytä, että kaksi ihmistä onkin erillisiä persoonia? Että he ovat kasvaneet omaksi itsekseen eivätkä toisen jatkeeksi?

Silloin Lauri tömäytti isoimman laatikon pakettiautoon, kääntyi minuun päin, otti kasvoni käsiensä väliin ja suuteli minua. Hänen huulensa olivat samaan aikaan pehmeät ja kovat, hän tuoksui mausteille ja halulle ja minä kosketin hänen hiuksiaan, ajattelin päivää, kun hän oli lähtenyt koirapuistosta vaaleat hiukset auringossa hohtaen kuin hänen päässään olisi ollut kypärä. Seisoimme siinä pitkään yhteen kietoutuneina, ja kun lopulta pääsimme toisistamme irti, palasimme saman tien toistemme syleilyyn.

– Anteeksi, Lauri sanoi. – Ei ollut tarkoitus.

– Olipas.

– Niin olikin.

Illalla Lauri tuli luokseni ja olin niin raukkamainen, etten uskaltanut tarjota hänelle ruokaa. Olin niin hermostunut, että olisin varmaan pilannut kaiken, polttanut pohjaan kastikkeet ja paistanut pihvit ylikypsiksi.

No, ei hän ruuan takia tullutkaan.

  

Kaikesta opastuksesta ja harjoittelusta huolimatta olo tuntui epävarmalta, kun tuurausviikkoni alkoi. En suoraan sanottuna tuntenut olevani kovinkaan valmis itsenäiseen työskentelyyn ranskalaisravintolan ohjaimissa. Onneksi ravintola oli pieni ja ruokalista suppea. Kolme alkuruokaa, kolme liharuokaa ja kolme kalaruokaa, kolme jälkiruokaa ja lisäksi vaihtelevia sesongin annoksia. Olin päättänyt, että sesonkeja ei minun tuurausviikkoni aikana otettaisi huomioon, nyt ajettaisiin sammutetuin lyhdyin. Ennen ensimmäistä työpäivää näin unta tyhjiin kiehuvista kalakeitoista, appelsiineja kuorivista ankoista, murskaantuvista voitaikinoista ja lattialle putoilevista kallisarvoisista tryffelinpaloista.

Ensimmäinen ilta tuntui täydeltä kaaokselta, mutta jotenkin onnistuin ruokkimaan kaikki asiakkaat. Piia ja toinen tarjoilija auttoivat, minkä ehtivät. Olimme tiimi, joka puhalsi yhteen hiileen hihitellen välillä vatsat kipeänä. Tuntui, kuin meille olisi annettu jättiläismäinen nukkekotikeittiö, jossa meillä oli valta leikkiä miten halusimme.

Lauri soitti illalla kun olin päässyt kotiin.

– Miten meni?

– Kai se... kohtuullisesti meni. Ei kukaan ainakaan valittanut. Kai kaikki lähtivät kohtuullisen tyytyväisinä kotiin.

– Oletko itse tyytyväinen?

– En.

– Voisinko minä tehdä jotain asian hyväksi?

– Nimenomaan.

– Olen siellä puolessa tunnissa.

– Täällä on sitten väsynyt kokkikokelas odottamassa.

– Ei hätää, täältä tulee inspiroitunut kirjailijakokelas apuun.

Piristyin hetkessä. Lauri sai kaiken minussa virtaamaan.

 

Toinen ilta sujui jo vähän hallitummin, vaikka ensimmäinen flambeeraus asiakkaiden edessä hirvittikin. Vältyin palovammoilta ja tulipalolta. Kolmantena iltana olin jo kutakuinkin kotiutunut Oeufs en cocotten keittiöön.

Päivistä tuli pitkiä, koska aamulla piti käydä torilla ja tukussa. Mietin, miten ihmeessä Sakari oli jaksanut sitä rallia vuosikaudet. Näin häntä vain kerran antaessani hänelle takaisin asuntoni avaimet. Hän oli luvannut ulkoiluttaa Blondia minun ollessani ravintolassa. Muuten hän pysyi kohteliaasti sivussa eikä ilmeisesti halunnut hermostuttaa minua vahtimisellaan.

Tapasimme Laurin kanssa melkein joka ilta. Kun ajattelin yhdessäoloamme ja sen kaikkia tasoja mietin tosissani, miten ihmeessä olin kestänyt Teppoa niin monta vuotta.

Tutkimattomat olivat tottumuksen tiet.

 

Viimeisenä tuurausiltanani Sakari istahti nurkkapöytään ja teki tilauksensa. Raputäytteisiä avokadoja, pippuripihviä ja Melban persikoita.

– Siellä se nyt on, Piia sanoi tullessaan keittiöön. – Hymyilee kuin Irvikissa ja sanoo, että sillä on kova nälkä ja että sen pitäisi kiireesti saada hyvää, ranskalaista ruokaa.

– Siellähän on, vastasin. – Saa ajallaan. On täällä maksaviakin asiakkaita.

– Sanonko sen sille?

– Siitä vaan.

Kohta kuulin keittiöön saakka Sakarin naurun.

Yritin edetä työssäni rauhallisesti, vaikka ravintola oli täynnä asiakkaita. Vaikka en sitä sen kummemmin osannut selittääkään, Sakarin läsnäolo tuntui jonkinlaiselta testiltä. Hengähdin vasta, kun olin jälkiruuassa. Laitoin vaniljajäätelön laakeaan maljaan nyt jo hieman varmemmin ottein, asettelin persikanpuolikkaat joukkoon ja valelin koko komeuden vadelmasoseella, lisäsin kermavaahtoa ja mantelilastuja.

Sakari oli tullut vasta loppuillasta ja istui ravintolassa sulkemisaikaan asti. Kun viimeinenkin asiakas oli lähtenyt, hän ilmestyi keittiön ovelle.

– Ei hassumpaa, hän sanoi. – Ei ollenkaan hassumpaa.

– Kiitos. Kannattiko toipilaan muuten ladata itseensä tuollainen satsi ruokaa tähän aikaan illasta?

– Ehdottomasti. Hyvää ruokaa kannattaa aina syödä. Huonommasta voi vähän tinkiä.

– Hyvä, kun kelpasi.

– Olet mennyt ihan hukkaan koulun keittiössä. 

– No jaa. Kyllähän koululaistenkin pitää syödä.

– Olet pärjännyt hienosti. Kiitos avusta.

– Nuori ja lahjakas?

– Nuori ja lahjakas. 

Siistin paikat loppuun ja otin essun pois päältäni. Sakari hymähti.

– Olgan essu?

– Ai sinä tunnistit.

– Täytyy sanoa, että tuo on... unohtumaton.

– Lauri kutsuu sitä Korvatunturi-essuksi.

– Aika lähellä. Olet... tutustunut Lauriin vähän paremminkin? 

– Lauri oli hyvä opettaja.

– Ei kai ihan joka asiassa, tuon ikäiselle naiselle?

Sakari katsoi minua ja nauroi.

– Ovisilmät on keksitty.

– Ihan hyvä että joudut takaisin töihin. Sinulla taitaa olla liikaa aikaa. Kohta hommaisit varmaan kiikarit ja jumittuisit ikkunalle tutkailemaan naapurustoa. 

Nauroimme, lukitsimme ravintolan ja lähdimme kävelemään kohti kotia.  Sakari tarjosi minulle käsivartensa. Kevät oli jo pitkällä ja iltayö vielä valoisa. Mereltä päin, liikenteen jo hiljennettyä olin kuulevinani kevätlintujen ääniä. Ajattelin tulevaa kesää, kun minulla toivottavasti olisi Lauri rinnallani, valoisat yöt ja loputtomasti omaa aikaa. Kun ympärilläni ei olisi yhtäkään ihmistä, joka pitäisi kasvamistani ja muuttumistani uhkana. Minulla oli ollut sellaisia ihmisiä elämässäni aivan liian monta ja aivan liian kauan.

Askeleemme sopivat hyvin yhteen, ja vaikka Sakari loppujen lopuksi oli minulle melko vieras, ei läheisyys tuntunut lainkaan kiusalliselta. Jostain tuli voimakas halu sanoa se ääneen, sitoa Sakari yhä lähemmäksi omaa elämääni. Siinä ei ollut liian monta ihmistä. 

– Tiesitkö sinä, että Olga oli minun äitini?

– Tiesin. 

Pysähdyin ja jäin katsomaan häntä. Hän hymyili ja alkoi napittaa takkiaan, joka oli jäänyt auki lähtiessämme ravintolasta.

– No satutko sitten tietämään, kuka mahtaa olla minun isäni?

Sakari pisti rauhassa kiinni viimeisenkin napin, ennen kuin vastasi.

– Tiedänhän minä.

 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.