Tähän mennessä tapahtunut:
Nelikymppisen Tiinan elämä menee uusiksi, kun hän perii äitinsä sisarelta asunnon – ja velvollisuuden huolehtia Olga-tädin koirasta Blondista. Tiina jättää petollisen poikaystävänsä ja muuttaa Helsinkiin. Järkytyksekseen hänelle selviää, että Olga-täti onkin hänen oikea äitinsä. Kasvatusäiti Onerva suuttuu, kun Tiina vaatii häntä tilille asiasta. Koirapuistossa Tiina tutustuu Lauri-nimiseen mieheen sekä Olgan vanhoihin ystäviin Eeviin ja Marttaan, ja kampaajalla hän törmää uudelleen lapsuudenystäväänsä Piiaan. Tiina miettii myös, kuka on hänen oikea isänsä? Kenties Olgan kantaravintolan omistaja? Kun Tiina eräänä päivänä tulee kotiin, Blondi on kadonnut.
 

Kiersin asunnon moneen kertaan. En ollut uskoa silmiäni. Blondi oli ja pysyi poissa, vaikka kuinka hartaasti toivoin, että se loppujen lopuksi löytyisi poissaolostani loukkaantuneena kyyhöttämästä sängyn alta tai piilosta jostain avonaiseksi jääneestä kaapista. 

 

Myös koiranremmi oli hävinnyt.

Tarkistin lukon, siinä ei ollut ulkoisen väkivallan merkkejä. Näytti siltä, että joku oli tullut siististi avaimilla sisään, ottanut koiran ja remmin.

Istahdin sohvalle miettimään tilannetta. Ensimmäinen mieleeni tullut vaihtoehto oli samalla loogisin. Oli täysin mahdollista, että Olga oli antanut avaimensa jollekin ystävättärelleen tai miesystävälleen, joka oli hakenut koiran katkeroituneena siitä, ettei ollut perinyt mitään.

Mutta miksi kostaa minulle tai koiralle? Me emme kumpikaan olleet laatineet testamenttia.

Sitten löi pitkään tyhjää ennen seuraavaa vaihtoehtoa. Olin sittenkin lähtiessäni jättänyt oven vähän auki ja Blondi oli työntänyt sen auki, vilistänyt vapauteen keskelle keväisiä hajuja. Löytäisin sen taas jostain koirapuiston liepeiltä remmi suussaan odottamassa, että tulisin, toruisin lempeästi ja veisin kotiin syömään paistettua maksaa.

Remmi suussaan?

Kolmas vaihtoehto? Blondi oli katsellut liikaa taikuriohjelmia ja oli niiden innoittamana taikonut itsensä Empire State Buildingin huipulle.

Vaikka tiesinkin sen turhaksi, lähdin saman tien koirapuistolle. Muistelin päivää, jolloin olin ensimmäistä kertaa tullut Töölöön ja kulkenut saman reitin harmissani ja jännittyneenä. 

Miksei kukaan ollut sanonut minulle, miten paljon vaivaa koirista oli? Miksei kukaan ollut valmistanut minua siihen, miten niihin kuitenkin loppujen lopuksi kiintyi ja sitten kaikki alkoikin tavalla tai toisella mennä pieleen? Olisinko miettinyt uudemman kerran koko kuvion? Ehkä.    

Jo kaukaa erotin pipopäisen miehen istuvan kirjan kanssa penkillä. Mahtavaa. Miten mies nauttisikaan. Holtiton, koiraansa kadotteleva nainen pelastaisi Koirakuiskaajan päivän.

Lauri ei sanonut mitään, vilkaisi vain minua. Vilkaisi uudemman kerran etsien katseellaan kädestäni remmiä ja sen päässä olevaa koiraa.

– Tätä et kyllä usko, sanoin.

– Nyt kun ilmaiset asian noin. Koira?

Istahdin penkille hänen viereensä. Pää oli tyhjä ajatuksista, joku oli sitonut jalkoihini sementtisäkit. Halusin vain, että kaikki olisi niin kuin ennenkin, että voisin istua tässä penkillä katsellen vehnäterrierin telmimistä ja harmitella, että kohta sen mukana sisään kulkeutuisi kevään kuraa. Tällä hetkellä se tuntui erittäin pieneltä huolelta.

– Missä se karkasi?

– Kotona.

– Kotona?

– Itse asiassa kotoa. Tulin kotiin, ja se oli poissa.

– Olit jättänyt oven auki? 

– Niin minäkin ensin luulin, mutta remmikin oli kadonnut. Joku oli tullut sisään avaimilla, ottanut koiran ja remmin. Tunsitko sinä Olgaa?

Lauri puisteli päätään.

– Koira on edesmenneen tätini. Mietin vain, kenelle muulle kuin minulle hän olisi voinut antaa asunnon avaimet.

– Asiaan on varmaan jokin ihan luonnollinen selitys.

Lauri ojensi kätensä ja taputti minua olkapäälle. Yhden kiitävän hetken mieleni teki kääntyä, painautua häntä vasten, piilottaa pää jonnekin pimeään takinhihaan, unohtua maailmalta, joka oli täynnä isompia ja pienempiä huolia.

– Ehkä Eevi ja Martta tietäisivät, kenen kanssa Olga oli tekemisissä, sanoin. – Ainut ongelma vain on se, etten tiedä, missä he asuvat. En edes tiedä heidän sukunimiään. Eikä Fonecta Finderkään varmaan löydä ketään lemmikkidalmatialaisen nimen perusteella.

Puristin huulilleni väkinäisen hymyn.

– Eikä tässä vielä kaikki. Jos he ovat vähänkään tavoilleen uskollisia, he tulevat seuraavana kerran puistoon vasta huomenna aamupäivällä.

– Rauhoitu, Lauri sanoi. – Ei Blondilla varmaankaan ole hätää. Jos joku haluaa sen noin epätoivoisesti, hän tuskin kohtelee sitä kaltoin.  Jos minulta kysytään, niin sinuna ottaisin ensimmäiseksi yhteyttä lukkofirmaan.

Se oli hyvä ajatus. Ei todellakaan ollut miellyttävä ajatus, että olin nukkunut monta yötä oven takana, jonka joku tuntematon saattoi tuosta vain avata ja saapastella sisään.

– Pitäisikö minun soittaa poliisille?

– Ja sanoa mitä? Että koira on häipynyt siististi savuna ilmaan lukitun oven takaa? Ne kuuluisat poliisin resurssit tuntien sanoisin, että anna olla.

Lauri kaivoi taskustaan pienen vihon ja kynän, kirjoitti jotain. Paperinpalassa luki hänen nimensä ja puhelinnumero.

– Ei tästä varmaan paljon lohtua ole, mutta voit soittaa minulle milloin tahansa. Usko pois, asiat järjestyvät.

Lauri repäisi vihosta tyhjän sivun, ojensi sen ja kynän minulle. Kirjoitin siihen oman puhelinnumeroni. Lauri työnsi sen povitaskuunsa.

– Anteeksi, mutta minun pitää nyt mennä, Lauri sanoi. – Ota rauhallisesti. Kyllä asia selviää. Nähdään.

Hän halasi minua nopeasti, lähti. Katselin hänen etääntyvää selkäänsä, vieressä kipittävää suurikorvaista koiraa enkä voinut ajattelematta, miten hullu maailma oli. Juuri sillä hetkellä tuntui, että Koirakuiskaajasta oli tullut läheisin ystäväni uudessa kotikaupungissani. Hänen lämpönsä viipyili sylissäni, kanelin ja poltetun puun tuoksu.

  

Lukkofirma lupasi tulla vaihtamaan uuden lukon heti aamusta. Työnsin oven eteen muutaman tuolin, pinosin niiden päälle kattilan kansia. Se oli naurettavan näköinen hökötys, joka ei takuulla kestäisi ketään tulemasta sisään, mutta ainakin kuulisin, jos joku yrittäisi.

Ennen vuoteeseen menoa soitin vielä kenneliin, jossa Blondi oli ollut hoidossa. Kennelin pitäjän mukaan kukaan toinen ei ollut missään vaiheessa käynyt katsomassa Blondia. Se siitä teoriasta sitten. 

Keitin teetä ja jatkoin Olgan päiväkirjojen lukemista. Vuosi syntymäni jälkeen hän oli valmistunut kampaajaksi ja muuttanut Helsinkiin. Hän oli ensin mennyt vuokratuolille, mutta perustanut pian oman kampaamon, saman jota oli pitänyt kuolemaansa saakka. Ihailtavaa pitkäjänteisyyttä.

En voinut kuitenkaan olla ajattelematta, että samalla se oli myös hieman surullista. Tuskin äitini olisi kampaamoa perustaessaan halunnut tietää, että se oli tässä. Että hän viettäisi niiden seinien sisällä loppuelämänsä leikaten, kihartaen ja värjäten, lakaisten lattialta hiustukkoja, kuunnellen ihmisten huolia voimatta itse kertoa kenellekään sydämensä kohdalla olevasta tyhjiöstä.  

 Nainen ei voi tässä maailmassa luottaa kuin itseensä.  Minulla on sydän ja kaksi kättä, ja niillä minun pitää selvitä. (Hitunen järkeäkin jo tässä vaiheessa, onneksi.) Olen kahdenkymmenen ja omistan pienen kampaamon ja velkaisen asunnon, josta maksan pankille käsittämättömän summan joka kuukausi. Minä kuitenkin pärjään, olen päättänyt sen. Kukaan toinen ei kamppaile minun puolestani, minun täytyy tehdä se aivan itse.          

Kyyneleet polttelivat luomieni takana. Huomasin aina liikuttuvani lukiessani äitini päiväkirjaa. Kellertävillä sivuilla, haalistuneen musteen kautta puhui nainen, jonka kanssa olin alkanut tuntea syvää yhteydentunnetta. Syvempää kuin koskaan kasvatusäitiäni kohtaan, joka oli aina – nyt saatoin tunnustaa sen itselleni – tuntunut tomeralta tiukkapipolta.

Oliko kohdallani toteutunut kaikkien tyytymättömien lasten unelma? Ettei tuo ikävä, tylsä ihminen ollutkaan se oikea äiti tai isä, vaan oikea vanhempi oli joku aivan toinen: parempi, hauskempi ja jännittävämpi. Helsinkiläinen kampaaja ei tietystikään ollut mikään kovin sadunhohtoinen hahmo, mutta olin huomannut että Olgassa oli paljon piirteitä, jotka vetosivat minuun. Hänen kauneudentajunsa, epäitsekkyytensä, sinnikkyytensä ja uskollisuutensa. Vanhat Arabian astiat, joita hän oli ilmeisen pitkäjänteisesti kerännyt. Liinavaatekaapit täynnä hohtavan valkoisia, pitsireunaisia lakanoita. Aistikkaat taulut. Pöyhityt tyynyt ja pehmeät torkkupeitot. Kukat, joihin oli vasta vaihdettu multa.

Kaikki kieli naisesta, joka oli pystynyt rakentamaan ympärilleen turvaa ja kauneutta henkivän kodin. Minun ei tarvinnut kuin katsoa ympärilleni äitini asunnossa, lukea kirjoja hänen hyllystään, katsella hänen ottamiaan valokuvia, niin vaikutuin ja lohdutuin hänen persoonastaan. Näytti selvältä, että Olga oli kaikesta huolimatta elänyt hyvää elämää. Tulin surulliseksi ainoastaan siitä valtavasta valokuva-arsenaalista, jonka avulla hän oli yrittänyt sisällyttää minut siihen mukaan. 

Hänellä olisi ollut oikeus omaan tyttäreensä.

Minulla olisi ollut oikeus omaan äitiini.

Laskin päiväkirjan sohvalle, menin laittamaan musiikkia. Valitsin Bachia. Minulla oli paljon ajateltavaa, ja Bach oli siihen tarkoitukseen omiaan.  

 

Ehkä soitin musiikkia liian kovalla, sillä kohta kuulin ovikellon soivan. Tietysti joku närkästynyt, timantinhohtoinen töölöläisrouva, jonka televisionkatselua musiikkini oli häirinnyt. Menin eteiseen valmiiksi puolustusasemissa, avasin oven.

En tiedä, kenen odotin seisovan ovella, mutta en ainakaan Oeufs en cocotte -ravintolan omistajan. Enkä varsinkaan sitä, että Blondi seisoi sen vieressä.

– Kuulin täältä musiikkia ja päättelin, että on aika palauttaa Blondi kotiin, mies sanoi. 

Olin niin hölmistynyt, etten osannut kuin siirtyä sivuun. Blondi heilutti muutaman kerran häntäänsä, lipaisi ohimennen kättäni, meni suoraan koriinsa. Olin hävettävän onnellinen nähdessäni sen.

Mies seisoi edelleen ovensuussa.

– Tietysti minua kiinnostaisi kovasti, miksi ylipäänsä hait sen täältä, sain vihdoin sanottua.

– Anteeksi, luulin että tiesit, mies sanoi. – Meillä oli sellainen sopimus Olgan kanssa. Jos olin kotona ja kuulin koiran haukkuvan yksinäisyyttään, voisin tulla sisään ja ottaa sen luokseni siihen asti, kun hän palasi töistä. Minä asun tuossa seinän takana. 

– Olin huolissani.

– Minun olisi pitänyt jättää lappu, ilman muuta. Pyydän anteeksi. 

Mies näytti vilpittömän pahoittelevalta. Mietin, miten kehtaisin kysyä mieheltä oliko tätä joskus kutsuttu Sinatraksi ja mikä kiinnostavampaa, oliko tämä joskus jättänyt Olgan oman onnensa nojaan – ja jos oli, niin miksi hemmetissä.

– Maistuisiko iltatee?   

Mies tuli sisälle vähän epäröiden. 

– Sinä olet varmaan Tiina. Tätisi puhuikin sinusta. Minä olen Sakari.

Kättelimme. Miehen käsi oli viileä ja vähän epäröivä. Hän tuli sisään, katseli ympärilleen olohuoneessa. 

– Täällä on ihan samanlaista kuin Olgan aikana. Melkein odottaisi, että hän huutelisi tuolta keittiöstä kahville.  

– Pidän kovasti asunnosta. En ole halunnut muuttaa mitään.

Joisinko kohta iltateetä oman isäni kanssa? Iältään mies olisi voinut olla sopiva. Olin ymmärtänyt, että Sinatra oli ollut Olgaa selvästi vanhempi. Ravintoloitsija oli ainakin 65, ehkä vanhempikin. Ruskeat silmät. Taipuisat hiukset, vähän samanlaiset kuin minulla.

Vaikka ehkä vain halusin nähdä asian niin? 

 

Kiehautin vedenkeittimessä vettä ja kaadoin sen kannuun teelehtien päälle. Mietin, olivatko Olga ja Sinatra päättäneet järjestäneet parisuhteensa näin: lähellä, mutta oma tila taattuna. Vaikutti ihanteelliselta. Ehkä he joskus iltaisin katselivat valokuviani miettien, minkälaista elämä olisi ollut, jos kaikki olisi ollut toisin.

Olettaen, että Sakari tiesi, että olin Olgan tytär.

– Vihreää teetä, totesi Sakari kurkistaen kuppiinsa. – Kamalan makuista, joten arvatenkin suunnattoman terveellistä.

Hän huomasi huvittuneisuuteni ja naurahti.

– Taitaa olla tyypillinen ravintoloitsijan mielipide.

– Tyypillinen ranskalaista ruokaa tarjoavan ravintoloitsijan mielipide, korjasin. – Nautinto ennen kaikkea, eikö niin?

– Mitä tässä elämässä muuta on?

– Flavonoideja.

– On niitä suklaassakin.

Nauroimme pidellen höyryäviä mukejamme, siirryimme olohuoneeseen istumaan. Se tuntui paremmalta, jätti sopivan määrän etäisyyttä väliimme.  

– On minulla mustaakin teetä.

– Kunhan vitsailin. Tämä käy oikein hyvin. Olen jo siinä iässä, että kohta syön vaikka ruosteisia nauloja, jos se takaa jonkinlaisen terveyden. 

Istuimme vastapäisillä sohvilla. Hiljaisuus paisui välillämme, kuului vain kahinaa kun Blondi kääntyili kopassaan.

– Miten te oikein tutustuitte Olgan kanssa?

– Siitä on jo kauan.

Noin 40 vuotta?

 

Sakari kertoi, että he olivat olleet paitsi naapureita myös hyviä ystäviä. Olga kävi usein syömässä ravintolassa, ja he olivat myös matkustelleet paljon yhdessä. Heidän ensimmäinen matkansa oli suuntautunut Ranskaan, jossa he olivat vuokranneen talon Provencesta aikana, jolloin kukaan ei vielä ollut kuullut Provence-fani-kirjailija Peter Maylesta yhtään mitään.

– Vietimme siellä samassa talossa useammankin loman, Sakari sanoi. – Joskus vuokrasimme auton ja kiertelimme seutua. Ne olivat kerta kaikkiaan mahtavia kesiä.

Ajattelin keittiön seinällä olevaa julistetta, Henri Matissen asetelmaa, jossa keittiö kylpi Välimeren valossa, pöydällä vadissa sitruunat ja punaposkiset omenat. Taustalla oli avonainen ikkuna, jonka verhojen välissä näkyi keltakylkisiä taloja. Juliste suorastaan hehkui paahdetta ja sitruunan tuoksua. Kuvittelin Olgaa istumassa keittiössä marraskuisina aamuina, katselemassa värikylläistä näkymää, joka oli kuin kehystetty kapina keskellä mustaa aamua.

– Talomme sijaitsi Orangen kaupungissa Vauclusessa, Sakari jatkoi. – Meillä oli onni löytää Provence ennen suurta turistiryntäystä. Aurinkoa, unikkopeltoja ja taloja rapistuvine ikkunaluukkuineen. Se oli aina oikea fyysinen ja henkinen vitamiinipommi. Palasimme Orangeen varmaan viitenä peräkkäisenä kesänä.

Sakari näytti peittelemättömän haaveelliselta.

– Voit kuvitella, että sen aikaisesta Suomesta tulijalle ne torit olivat todellinen elämys. Sitrushedelmät, melonit, metsäsienet, marskimaiden lampaat, Rhonen viinit, oliivit, tryffelit, paikallinen hunaja. 

– Varmaan oikea taivas kokille. 

– Mitäs kuvittelisit. Tiedätkö, mikä on ranskalaisten tärkein elin? Vatsa. Ja monet Ranskan keittotaidon suurista mestareista olivat kotoisin juuri Provencesta. Ehkä se vähän selittää sitä, miksi viihdyin siellä niin hyvin. 

– Entäs Olga? Mitä hän sieltä haki?

– Aurinkoa. Sitäkin siellä piisasi.

– Sielläkö sinä jäit koukkuun ranskalaiseen ruokaan?

– Olin sitä jo valmiiksi, mutta tietysti vielä enemmän niiden matkojen jälkeen. Sinähän olet samalla alalla. Olga taisi mainita, että sinä olet keittäjä?

– Viimeksi olin keittäjän hommissa, mutta kokki minä koulutukseltani olen. 

Sakari kohotti kulmakarvojaan.

– Saanko kysyä, miksi kokki menee keittäjän hommiin?   

– Pitkä tarina.

– Niinhän tarinat yleensä ovat.

– Jäin kotiseudulle poikaystäväni takia. Hän oli jääkiekkoilija ja pelasi paikallisessa joukkueessa eikä tietystikään voinut muuttaa minnekään. Kaiken lisäksi se oli paikkakunta, jossa ulkona syöminen noin pääsääntöisesti tarkoitti nakkikioskilla käyntiä, joten otin kauhan kauniiseen käteen ja menin koulun keittiöön. Kysy minulta mitä tahansa erityisruokavalioista.

– Minä kysyn sinulta enemminkin, miksi naiset aina tekevät tuommoisia ratkaisuja? 

– Minkälaisia ratkaisuja?

– Elävät ennemmin jonkun toisen elämää kuin omaansa.

Sakari kumartui asettamaan teemukin pöydälle. Hän katsoi minua ystävällisesti.

– Asiat eivät aina ole kamalan yksinkertaisia. Isäni... kuoli aika vastikään enkä halunnut heti jättää... äitiäni yksin.

Tuntui omituiselta puhua isästä ja äidistä, kun minun oikeastaan olisi pitänyt puhua tädistä ja sedästä. Ehkä oikea isäni istui minua vastapäätä. Mietin, miten kehtaisin kysyä, jaoimmeko samat geenit. Se oli aika iso kysymys heitettäväksi tuosta vain teehörppäysten välissä. 

– Joskus täytyy tehdä vaikeitakin ratkaisuja, Sakari sanoi.

Kuten jättää raskaana olevan nuori tyttö?

– Olen miettinyt, olisiko vielä mahdollista muuttaa elämäänsä, Sakari sanoi. – Vaikka ei kai se periaatteessa koskaan ole myöhäistä. Ei, ennen kuin se on... peruuttamattoman myöhäistä.

– Olgan kuolemako sinut sai ajattelemaan tuollaista?

– Olihan se aika shokki.

– Olitteko te... miten läheisiä?

– Niin läheisiä, että tuli mieleen että pitäisi elää täysin voimin, vielä kun siihen on mahdollisuus. Kaipaan häntä ja niitä voiman vuosia, jolloin reissasimme maailmalla. Viime vuosina se kaikki jäi. Me jämähdimme tähän ja täytyy sanoa, että nyt se kaduttaa. Meidän olisi pitänyt tehdä vielä monta aurinkomatkaa.

– Aurinkomatkaa?

Sakari hymyili.

– Niin me kutsuimme niitä. 

 

Blondi oli noussut korista, istui jaloissani. Kumarruin ja rapsutin sitä. Olin suorastaan nolon onnellinen siitä, että taas tunsin sormissani sen villavan turkin. Sakari nousi.

– Kiitos teestä.

Siinä vaiheessa tuntui vähän myöhäiseltä kysyä, oliko hän minun isäni.

Sakari kääntyi ulko-ovella.

– Haluat varmaan takaisin tämän avaimen.

Hän ojensi pitkässä metalliketjussa roikkuvan avaimen. Sakari saattoi olla isäni, hän oli Olgan rakas ystävä ja kokkasi hyvää ruokaa. Halusin silti, ettei hän millä hetkellä tahansa pääsisi sisään kotiini. En halunnut, että kukaan pääsisi. Ojensin käteni ja otin avaimen.

Yksin jäätyäni jatkoin Olgan päiväkirjojen lukemista. Etsin kirjan ja siitä kohdan, jossa he ovat viettämättä yhtä Orangen lomistaan.  

Naapurin kukko herätti meidät tänäänkin lomalaisille aivan väärään aikaan. Yritimme pysyä positiivisina ja otimme sen mahdollisuutena pidentää ranskalaista päiväämme. Vietimme aamupäivän oliivipuun alla lueskellen ja siemaillen kylmää sitruunamehua, taisimme torkahdellakin.  Välillä laskin kirjan syliini ja katselin oliivipuun paksua, ryhmyistä vartta, sen hopeanvihertäviä lehtiä ja mietin kuinka monta sataa vuotta vanha puu mahtaakaan olla, miten monenlaista sen on täytynyt nähdä. Jotkut oliivipuut ovat yli tuhatvuotiaita ja tuottavat yhä hedelmää. Voi siis olla, että jotkut tämänkin seudun puista ovat nähneet meluavien, ylimielisten roomalaisjoukkojen pystyttämässä riemukaarta Via Agrippalle. Siinä oliivipuun vihertävässä varjossa ajattelin myös talvea, kun me talsisimme Helsingin loskassa ja laulavat ihmiset keräisivät täällä oliiveja, noita pitkulaisia, keskikokoisia picholineja, puristaisivat niistä öljyn.

Vaikka tuskin he laulavat. Se on heille työtä, joskus ikävääkin, samalla tavalla kuin kampaajan työ joskus on kaikkea muuta kuin mieltäylentävää: päänahkoja ja pieniä juoruja.

Mutta ei sekään elämä ole yksinomaan kurjaa, vaikka ajatus Suomeen  paluusta juuri tällä hetkellä melkein pelottaakin. Onhan minulla sielläkin omat iloni.

Sakari lähti ruokaostoksille. Mitähän hyvää minä tänään saan? Meriahventa grillattuna fenkolinoksahiilloksella? Soupe au pistou – sakeaa kasviskeittoa, jota rakastan? Provencelaista pizzaa, jonka Sakari täyttää oliiveilla, sipulisoseella ja anjoviksilla? Miten mahtavaa olla reissussa komean kokin kanssa!

Minä olen omituisen vetämätön, olen varmaan saanut liikaa aurinkoa isosta lierihatustani huolimatta. Sakari nauraa hatulleni, kutsuu sitä diivahatuksi ja minua Audrey Hepburn kakkoseksi.  Liikaa aurinkoa. Ajatus, jolla voin huvittaa itseäni noin neljän kuukauden päästä Suomessa. Kuinka kukaan voi saada liikaa aurinkoa? Täällä voi, isommin ponnistelematta. Päänsärystä huolimatta – minä rakastan tätä seutua!

Jostain syystä ajatus auringosta saa minut ajattelemaan tytärtäni. Mietin, miten ihana olisi tuoda hänet tänne. Suureen aurinkoon, pois Onervan luota, jossa aurinko arvattavasti merkitsee pelkkää pyykkien nopeaa kuivumista. Kaataisin tyttärelleni kylmää sitruunamehua ja katselisimme yhdessä oliivipuun lehtivää oksaa, kertoisin hänelle, että se on aina ollut vaurauden, kunnian ja rauhan symboli.

Kunnia ja rauha.

Minä kunnioitan Onervalle antamaani lupausta ja säilytän rauhan heidän kodissaan. Rauhattomuus, se kuuluu minulle.

Taas yritin torjua liikutustani. Katsoin vuosilukua. Kävin peruskoulun viimeistä luokkaa aavistamatta lainkaan, että joku nainen Ranskan Provencessa katseli aurinkoa, joi sitruunamehua ja ajatteli minua.

Komea kokki oli ainut pieni heitto siihen suuntaan, että Olgan ja Sakarin välillä kenties oli jotain muutakin kuin ystävyys ja yhdessä vuokrattu talo. Sitä paitsi Olga puhui tyttärestään, ei heidän tyttärestään, niin kuin ehkä luontevaa olisi ollut.  

Ei vaikuttanut erityisen lupaavalta.

Jatkoin lukemista.

Olemme jo saaneet tuttuja täällä. Sakari hakeutuu aina rohkeasti uuteen seuraan, aloittaa keskustelut aivan vieraidenkin kanssa. Hän puhuu parempaa ranskaa kuin minä ja pitää uusista tuttavuuksista ja heidän tuomastaan mausteesta lomaamme. Hän heittää joukkoon hyppysellisen sitä ja kourallisen tätä ja katsoo mitä siitä syntyy.

En pidä itseäni minään varsinaisena mörököllinä, mutta täytyy sanoa, että Sakaria paremmin viihtyisin kyllä omissa oloissani. Sitä paitsi Sakarilla on yksi ominaisuus, jota ranskalaiset arvostavat yli kaiken: hän laittaa jumalaista ruokaa. Sakarin ei tarvitse kuin mainita olevansa kokki, niin vieraita on helppo saada, vaikka paikallisia sulkeutuneina pidetäänkin. Vähintään kerran viikossa meillä on ruokavieraita, jotkut heistä ovat aika satunnaisiakin tuttavia, joihin Sakari on tutustunut aukion kahviloissa. 

Puhelin soi. Vastasin ja mietin, joko kasvatusäitini oli palannut salamyhkäiseltä matkaltaan. Vaikka arvatenkin tämä matka oli vietetty hänen omassa asunnossaan puhelinvastaajan hoidellessa matkaoppaan tehtäviä.

– Onko koirasta mitään uutisia?

Lauri. Koirakuiskaaja. Koiramaailman Indiana Jones. Valmis etsimään koiraani joka luolasta ja onkalosta, vaaroja uhmaten. 

Ajatus onkaloista nostatti kevyen hien pintaani. Laurin ääni oli lämmin ja miellyttävällä tavalla tahmea, kuin sulaa suklaata. Äkkiä huomasin laskeskelevani viikkoja siihen, kun olin viimeksi rakastellut. Niitä kertyi melkoinen määrä. Saman tien ajattelin, ettei Lauri varmastikaan ollut vapaa. Perhoskoiran nimi kertoi lahjomatonta kieltään jonkun naisen olemassaolosta Laurin elämässä.  Kuka mies antaisi koiralleen nimen Bebe?  

Kerroin naapurin palauttaneen Blondin. Lauri ihmetteli tapausta asiaankuuluvasti, toivotti hyvää yötä ja pikaista tapaamista koirapuistossa.

Huvitti.  Minulla alkoi näköjään jo olla jonkinlainen seuraelämä. Salaperäisiä ravintoloitsijoita ja tapaamisia vaaleiden, pitkien miesten kanssa keskellä aidattuja alueita, joissa innostus, ärtymys ja kiihko näytettiin suoraviivaisesti. 

Se oli ilahduttavan kaukana Onerva-äidin pinnan alla kytevästä ärtymyksestä ja Tepon treenikassissa piilottelevista juomukondomeista. 

Jatkoin päiväkirjan lukemista. 

Sakari on taas kuin tulisilla hiilillä. Olen sanonut hänelle, ettei loman tarkoitus ole sydämensä vatkaaminen epätietoisuuden ja taivaissa olon jatkuvassa keinussa. Sano se sitten jollekin Sakarin tapaiselle. Yksi hymy, niin hänen rauhansa on mennyttä. Nyt on kierroksissa nuori taiteilija, joka on opiskelemassa täällä valon kirkkautta ja värien voimakkuutta ja kai siinä sivussa yhtä suomalaista kokkiakin, muiden muassa. Jean-Pierre on nuori, kaunis ja välinpitämätön eikä Sakarin kiirastuleen muuta sitten tarvitakaan.

Jean-Pierre?  Nuori, kaunis, välinpitämätön ja mitä suurimmassa määrin mies.

Menetin isäni juuri, kun oli luullut löytäneeni hänet. Olin jälleen lähtöruudussa.        

 

Seuraelämäni oli vain vilkastumaan päin, koska seuraavana päivänä Piia Paakkunainen soitti ja kutsui itsensä kylään. Hän saapui iltapäivällä, suoraan töistä eräästä keskustan suuresta ravintolasta, jota hän vähemmän kohteliaasti kutsui hehtaarihalliksi.

– Kyllä sinä olet onnenpekka, kun voit päivät pitkät vain miettiä elämääsi täällä keskellä orvokkikuvioisia sohvatyynyjä, hän sanoi ja heittäytyi pitkälleen sohvalle kuin se olisi ollut trampoliini.  

– Voin lohduttaa sinua, ettei tätä minunkaan kohdallani ikuisuuksiin kestä, sanoin. – Kyllä minun jossain vaiheessa pitää hankkiutua takaisin töihin.

– Tervetuloa ihanaan ravintolamaailmaan. Paistinkäryä ja paskamaisia asiakkaita. En edes jaksa mainita kaikkia niitä viehättäviä hovimestareita. Keittiömestarit taas ovat aivan oma lukunsa. Tyypin varmaan tunnet. Joka ainoalta ovat kohtalo ja tumpelot työkaverit riistäneet takuuvarman Michelinin tähden.

Naurahdin.

Piia sulki silmänsä ja uskomatonta kyllä, nukahti saman tien. Mietin, oliko hän ollut edellisillan juhlimassa ja mennyt bileistä suoraan töihin. Peittelin hänet nojatuolilta nappaamallani shaalilla ja menin laittamaan ruokaa. Tuntui melkein kodikkaalta kokkailla kahdelle. Kuuntelin olohuoneesta kantautuvaa vienoa kuorsausta, joka tällä kertaa tuli jostain muualta kuin koiran kurkusta.

Mietin, sanoisinko Piialle tämän herättyä, etteivät hienot naiset kuorsaa. Päätin, etten sanoisi. Piiassa saattoi olla paljon vikoja, mutta hienostelu ei ollut koskaan kuulunut niihin.

Katoin pöydän. Piia tuli keittiöön juuri kun kaadoin spagettia lävikköön. 

Söimme pasta all’Amatricianaa ja kohta huomasin kertovani Piialle äitini yllättävästä matkallelähdöstä.

– Eihän sinun äitisi koskaan käy missään, Piia sanoi. – Ei minunkaan äitini, sen puoleen. Muistan sen käyneen viimeisen kymmenen vuoden aikana yhdellä reissulla, ja sekin taisi olla marttojen bussimatka Pohjanmaalle siihen giganttiseen kyläkauppaan, josta se toi muovikassillisen tarjoussukkia ja uuden lattiamopin. On siinäkin jumaliste ilotonta elämää. Sovitaanko, ettei meistä koskaan tule sellaisia?

Piia ei tiennytkään, miten väärässä oli. Minun äitini oli käynyt vaikka missä. Provencessakin silloin, kun suurin osa suomalaisista luuli sinne uskaltautuvien putoavan maapallon laidalta suureen tuntemattomuuteen. Äitini elämä oli ollut tietyllä tavalla surullista, muttei missään nimessä ilotonta.

– Se ettei äiti koskaan käy missään, minua nimenomaan huolettaakin, sanoin hilliten haluni kehuskella kosmopoliitilla Olgalla. – Matkalle lähtö on häneltä täysin epätyypillistä käytöstä.   

– Hormonihäiriöitä?

Piia puputti suu täynnä spagettia luultavasti miettimättä hetkeäkään seuraavaa bikinikuvausta.

– Ehkä vähän liian helppo selitys.

Muistelimme hetken yhdessä kaikkia niitä koulukavereita, joiden pahat päivät olivat aina salaperäisesti alkaneet juuri voimistelutuntien tai liikuntapäivien aikaan.

– Käytkö sinä usein vanhempiasi katsomassa?

– Mitä ihmettä minä siellä tekisin? Piia kysyi. – Äiti yrittää vieläkin syyllistää, että jätin lukion kesken, isä sanoo toisen saunakaljan jälkeen lumpuksi, miehet yrittävät iskeä ja naiset ilkeilevät. Katsos, se on paikkakunta, josta kukaan ei saa häipyä. Se asettaa muiden elämäntavan kyseenalaiseksi.

– Totta.

– Onneksi me pääsimme sieltä pois.

Nyökyttelimme kuin auton konsoliin kiinnitetyt vieterinuket. Tuli hetken hiljaisuus.

– Lähtisitkö seuraksi, jos vuokraisin auton ja kävisin katsomassa, onko äidillä kaikki okei?

– Mikä ettei, Piia sanoi.

 

Lähdimme Piian seuraavana vapaapäivänä. Blondi makasi viltillä takapenkillä, nousi välillä tassuilleen etupenkkien väliin ja katseli ylhäisen näköisenä tielle kuin koko matkan tarkoitus olisi ollut esitellä sille maisemia. Pysähdyimme kerran syömään ja kerran kahville ja olimme perillä jo alkuiltapäivästä.

– Tuhlaajatyttöjen paluu, Piia sanoi kitkerästi silmäillen keskustaa, joka oli jos mahdollista vieläkin ankeamman näköinen kuin muistin.  

– Lyhytaikainen paluu. Piipahdus suorastaan.

Ajoimme suoraan äidin rivitalolle. Piia jäi kyydistä ja käveli viereisen omakotitalon pihalle. Äidin rivitalolle asti kuulin Paakkunaisen tädin ilosta kaakattavan äänen. Tiikerikakkua varmaan jo kaiveltiin kaapin perukoilta.

Minkälainen oma vastaanottoni olisi? Kävelin pihaa reunustavien jo keväästä punertavien koivujen ohi ja mietin, miksi ylipäänsä olin tullut. Kai syynä oli sama syyllisyydentunto, jonka kaikki äidit, omat ja luullut, niin suvereenisti osasivat nostattaa tyttärissään milloin mistäkin asiasta.      

Soitin ovikelloa. Ei vastausta. Soitin toisen kerran. Hiljaista. Blondi heilutti häntäänsä epäröivästi.  Sillä ei ollut aavistustakaan, ketä olimme tulleet katsomaan, mutta se yritti ilmiselvästi innostua asiasta.

Kaivoin kassistani avaimet. Mielessä häivähti pelko siitä, mikä näky minua odottaisi. Äiti olisi lyyhistyneenä olohuoneen lattialla. Makaisi sängyssä ties monetta päivää. Löytäisin hänet kylpyammeesta turvonneena ja ehdottoman kuolleena.

Ovi aukesi kitisten. Sen ääni moninkertaistui asunnon täydellisessä, kuplamaisessa hiljaisuudessa. Tiesin heti, että teoriani kotona hämähäkin lailla odottavasta äidistä oli väärä. Joko äiti tosiaan oli matkoilla tai sitten hän oli... ikuisella matkalla. Toivoin hartaasti, että ensimmäinen vaihtoehto olisi se oikea.

Asunto oli tunkkainen, aivan kuin siellä ei olisi päiväkausiin tuuletettu. Katsoin kaikki huoneet läpi. Tyhjää. Keittiö oli tavalliseen tapaan siisti, tiskipöytä hinkattu hohtavaksi. Kurkistin jääkaappiin. Siellä ei ollut mitään pilaantuvaa. Hyllyillä oli vain voileipämargariinirasia, kennollinen munia ja siististi taiteltu sinappituubi. Seuraavaksi menin makuuhuoneeseen.

Matkalaukku oli poissa. 

Ihmeiden aika ei ollut ohi. Äiti toden totta oli matkoilla.

Helpotus tuntui notkahduksena polvissa. Äkkiä tunsin itseni suunnattoman väsyneeksi. Olin herännyt aikaisin, ajanut koko matkan Helsingistä asti kuunnellen Piian lähes taukoamatonta esitelmää tosi-tv:n maailmasta. Miten saarelle vietiin pariskuntia katsomaan, pettäisivätkö he toisiaan. Miten kurittomat kakarat saivat kyytiä, kun lahjomaton rillipäänainen otti homman hoitoonsa. Miten tehokaksikko putsasi suttupyttyjen maailmanlopun kämpät. Miten...

Jossain vaiheessa olin vaipunut ajoturvallisuuden kannalta vaaralliseen horrokseen, ynähdellyt sopiviin väleihin. En ollut raaskinut sanoa Piialle, ettei vieraiden ihmisten elämä  tosiaankaan olisi voinut vähempää kiinnostaa, kun omassakin oli ihan tarpeeksi ymmärtämistä.  

Annoin Blondille vettä, pimensin sälekaihtimet ja päätin ottaa päivänokoset. Sohvalta katselin kirjahyllyä ja siinä olevia valokuvia. Isän ja äidin vihkikuva. Minä eri ikäisenä, eri tilanteissa, eri vaatteissa. Perhekuva, joka otettiin isän täyttäessä viisikymmentä vuotta. Kukaan ei olisi voinut väittää, ettei kuvissa esiintynyt onnellinen, kokonainen perhe, joka oli välittänyt ja huolehtinut toisistaan. 

Omaatuntoani nipisti.  Vaikka Olga olikin äitini, ei Onerva välttämättä ollut sitä yhtään vähempää. Isä tulisi aina olemaan isäni, vaikka geenit sanoisivat mitä.

Blondi hypähti sohvaa vasten pyytäen päästä viereeni. Mietin hetken ja taputin sitten sohvaa. Koira hyppäsi jalkoihini. Sen lämpö tuntui painavalta ja hyvältä. 

Heräsin Blondin haukkuun. Äiti seisoi sohvan vieressä matkalaukku kädessään.

– Ei kai sillä vain ole likaiset tassut? hän kysyi.

 

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.