Tiinan elämä menee kokonaan uusiksi, kun hänen etäinen Olga-tätinsä kuolee.

Tähän mennessä tapahtunut:

Nelikymppisen Tiinan elämä menee uusiksi, kun hän yllättäen perii äitinsä sisarelta asunnon – sekä velvollisuuden huolehtia Olga-tädin koirasta Blondista. Tiina jättää petollisen poikaystävänsä Tepon ja muuttaa Helsinkiin. Arki koiran kanssa ei ala hyvin, sillä Blondi karkaa saman tien läheiseen koirapuistoon, jossa tuntematon mies läksyttää Tiinaa koiran hukkaamisesta. Tilanne muuttuu entistä kummallisemmaksi, kun Tiina löytää asunnosta salaa otettuja kuvia itsestään. Luettuaan Olgan päiväkirjoja Tiina alkaa epäillä, että täti onkin hänen äitinsä.

Vanhimman päiväkirjan lopussa Olga oli synnyttänyt tyttölapsen, sattumoisin juuri samaan aikaan, jolloin minäkin olin syntynyt. 

Onerva on luvannut auttaa minua. Kun katselen tyttäreni tummia hiuksia ja silmiä, jotka vielä harhailevat kiinnittymättä mihinkään, sydämeni on särkymäisillään. 

Mutta mitä muuta minä voisin tehdä? Olen kohta 17, yksinäinen ja ilman ammattia. Lapsen isä on poissa. Pakko myöntää, mutta minusta ei ole mihinkään sankaritekoihin.   

Onerva ja Mauri ovat menossa ensi kuussa naimisiin ja he ovat luvanneet ottaa Teresan. Tyttöä ei ole kastettu, mutta niin minä häntä kutsun. He luultavasti antavat tytölle jonkun järkevän nimen. Se ei kuulemma enää ole minun huoleni.

On hänellä muutama muukin ehto. En saa koskaan kertoa tytölle, kuka hänen oikea äitinsä on. Luovun hänestä täysin. En ala työkseni vierailla heillä ja tuijotella lasta tuskaisin silmin. Tehty mikä tehty.  Virheistään joutuu maksamaan.

Näin Onerva sanoi.

Siskoni on jääkylmä ihminen.

Vaikka miten yritän, en osaa nähdä tätä pientä ihmistä virheenä. Minussa ehkä on paljon vikoja, olen epäilemättä tehnyt virheitä, mutta tämä lapsi ei liity siihen mitenkään. Hän on oma, täydellinen ihmisensä, jolla on oikeus elää mahdollisimman hyvää elämää.

Näin Teresa on edes jotenkin minun elämässäni.

Minua itketti. Aamu oli valkenemassa. Niskaa särki, olin lukenut jännittyneenä, huonossa asennossa. Se, että Olga oli testamentannut kaiken minulle, alkoi osoittautua aivan loogiseksi. Olin hänen lihaa ja vertaan. Olin ollut sitä jo ennen kuin olin löytänyt päiväkirjat, mutta nyt vielä enemmän. 

Minun täytyisi lakata ajattelemasta häntä Olga-tätinä. Olin saanut uuden tädin ja hänen nimensä oli Onerva. 

En saanut unta. Laskin päiväkirjan yöpöydälle, aloin jotain tehdäkseni purkaa vaatteitani kaappeihin. Olga oli tyhjentänyt nekin valmiiksi minua varten. Kaappeja availlessani olin huomannut siellä roikkuvan vain yhden vaatekappaleen. Nyt katsoin sitä tarkemmin. Henkarissa roikkui mekko. Kangas oli taivaansininen, mekko kuosiltaan vanhanmallinen. Otin sen henkarista, huomasin puristavani sitä itseäni vasten. Kuvittelin nuorta tyttöä, joka joutui tekemään isompia ratkaisuja kuin ehkä sillä hetkellä tajusikaan. 

Mekossa oli tasku, siellä rapisi. Löysin paperiarkin. 

Rakas tyttäreni

Tämä mekko minulla oli päälläni, kun tapasin isäsi. Se tapahtui klassisesti tansseissa. Hän oli (tietysti) poikaparven komein ja tuli hakemaan minua tanssiin. Tunsin itseni valituksi, prinsessaksi. 

Kyllä se oli oikeaa rakkautta, molemmin puolin. Uskon, että lasten on tärkeä tietää tämä vanhemmistaan, vaikka asiat myöhemmin olisivatkin menneet vähän sotkuisemmiksi. Elämä ei ole yksinkertaista, eikä siinä useinkaan ole helppoja ratkaisuja. Elämä ei ole bingonpeluuta, jossa joku huutelee numeroita ja niistä syntyy selkeitä vaakasuoria ja pystysuoria voittorivejä, jotka voi yhdellä huudolla kuitata voitoiksi. 

Ehkä joidenkin on, mutta minun ei ollut.  

Isäsi oli kiltti ja mukava ihminen. Uskon, että tässä kaikessa on ollut sinulla aivan tarpeeksi hyväksyttävää, joten ehkä uusien vastausten aika ei ole aivan vielä. 

Rakkaudella, äitisi 

Mekossa oli vielä aavistus puuterin ja ruusun tuoksua. Poskeani pitkin valuva kyynel putosi sen hihalle.  

Vaikka äiti varmaan oli kaivannut minua kaikki nämä vuodet, hän oli pitänyt siskolleen antamansa lupauksen. Varmaan hän oli myös halunnut antaa minulle rauhan kasvaa perheessä, jota olin koko ajan pitänyt omanani. Mutta nyt oli totuuden aika. Olgan ja ehkä minun itsenikin kannalta se kuitenkin tuli peruuttamattomasti liian myöhään. En voinut mitään katkeruuden häivähdykselle, joka kohdistui myös Olgaan. Olisin edes kerran halunnut tavata hänet, halata häntä, jutella kasvokkain kahden aikuisen tavoin. 

Hän oli sentään minun äitini. 

Aamu oli valjennut. Blondi seistä jökötti itsepintaisesti ulko-oven edessä. Aloimme pikkuhiljaa tottua toisiimme ja tapoihimme. Minä tiesin, mistä nappuloista se sai vatsanväänteitä ja Blondi tiesi, etten halunnut sen hyppäävän valkoiselle sohvalle ja että ruokapöydästä kerjääminen oli sen kannalta valitettavan tuloksetonta. Nyt minä tiesin, että mennä piti, vaikka väsyttikin. Pukeutuessani ajattelin, että virtsarakoton koira olisi varsinkin kaupunkioloissa suuri myyntimenestys.  

Käännyin talon takaa vasemmalle, suunnistin kohti merenrantaa. Potkin jäänmurikoita ja ajattelin naista, jota tähän asti olin pitänyt äitinäni. En enää ihmetellyt hänen vastentahtoisuuttaan päästää minua Helsinkiin ja keskelle Olgan elämää. Hänen täytyi tietää, että kohta salaisuus paljastuisi, tavalla tai toisella. 

Siskoni on jääkylmä ihminen.   

Kun palasin sisään harmaasta ja kosteasta aamusta, riisuin uudelleen ja kömmin takaisin sänkyyn. Huoneessa tuntui edelleen viipyvän puuterin ja ruusun tuoksu. Ihmeekseni nukahdin melkein saman tien.  

Heräsin puhelimen soittoon. 

– Miten siellä menee? 

Jouduin hetken kelaamaan tilannetta. Puhuin siis naisen kanssa, jota olin luullut äidikseni, mutta joka itse asiassa olikin tätini. Seisoin yöpuku päällä olohuoneessa, joka oli kuulunut äidilleni, jota olin luullut tädikseni. Ei ihme, että suuta vähän kuivasi.

– Kaikenlaista mielenkiintoistahan tässä on selvinnyt, sanoin. 

– Jaha.

Äidin äänestä kuului, että hän toivoi minun ihastuneen Sibelius-monumenttiin tai puhuvan jostain muusta yhtä vaarattomasta uudesta asiasta elämässäni.  

– Mikset sinä kertonut minulle? 

– Kertonut mitä?

– Olgasta. 

– Mitä Olgasta?

– Että olen elänyt valheessa. 

Hetken hiljaisuus.

– Vai valheessa. Minä luulin sinun eläneen hyvässä kodissa, jossa sinut ruokittiin, vaatetettiin, kasvatettiin ja rakastettiin. Joku on elänyt valheessa, mutta se et todellakaan ollut sinä. 

– Täytyihän sinun tietää, että minulle joskus selviäisi, miten asiat ovat.  

– Kai minä toivoin, että sinä siinä vaiheessa olisit tarpeeksi kypsä suhteuttamaan asiat. Toivon edelleen, että olisit. Mutta ei oikein siltä kuulosta. Olisiko sinusta ollut mukava kymmenvuotiaana kuulla tuollainen uutinen? 

– Ei ehkä kymmenvuotiaana, mutta kaksikymppisenä kyllä. Olisin vielä ehtinyt tutustua oikeaan äitiini.  

– Minä en koskaan...

– Sinä kielsit Olgaa tapaamasta minua. Ei ollut vain kyse siitä, ettei hän saanut kertoa minulle, miten asiat oikeasti olivat. Sinä kielsit häntä tulemasta meille edes käymään.   

– Se olisi vain sekoittanut asioita.

– Ja tämäkö ei sekoita?

Melkein näin, miten äiti kohautti olkapäitään. Aistin villatakin pehmeän pinnan liikkeen, sen lämmön kapeilla, kireillä hartioilla. Tiesin, että äidin katse vaelsi viimeisen päälle putsatussa olohuoneessa, hypähteli tanssijanukesta toiselle.  

– Minä olen edelleen sinun äitisi.

– Sinä olet minun... tätini, herranjumala. Ei siitä mihinkään pääse. 

– Tämä keskustelu ei johda mihinkään.

– Mihin sen pitäisi johtaa? 

Äiti huokaisi.

– No onhan se hyvä, että tämä asia on nyt poissa päiväjärjestyksestä. Tiesin, että se jonakin päivänä selväisi sinulle. Olgaan ei ikinä voinut luottaa. Sinun, jos kenen pitäisi tietää se.

– Hän oli pelkkä lapsi, kun minä synnyin. Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Antaa minut ventovieraalle?

– Pitää housunsa jalassa. Niin minäkin siinä iässä tein. 

Mietin Olgan kirjettä, jossa hän kertoi aina kuvitelleensa, että toinen sisaruksista oli löytölapsi, hän ei vain tiennyt, kumpi heistä. 

– On tässä yksi toinenkin asia, sanoin. – Minun isäni. Kuka hän oli? 

– Olisikohan se ollut se mies, joka korjasi sinun polkupyöräsi ja vei sinua hiihtämään.  

– Ei kai Olga Maurin kanssa lasta tehnyt? 

– Ei todellakaan. Miten sinä voit edes kuvitella tuommoista? 

– Olga tapasi jonkun ollessaan kampaajakoulussa. 

– Mikäli minä yhtään häntä tunsin, hän luultavimmin tapasi montakin. 

– Miten sinä jaksat?

– Jaksan mitä?

– Paheksua Olgaa noin määrättömästi? Elätkö sinä ollenkaan tässä päivässä? Elitkö silloinkaan? Olet oikea... yhden naisen kokoinen inkvisitio.  

– Aika kovaa puhetta. 

– Minusta sinun puheesi Olgalle se vasta kovaa olikin. Kaikki, mitä sinä hänelle silloin lauoit. Kuka minun isäni on? 

– Jos minulta kysytään, sinun isäsi on Mauri Virtanen. Ellei se kelpaa, saat vapaasti kehitellä tilalle vaikka Brunein sulttaanin. Minulla ei valitettavasti ole listaa kaikista, joiden kanssa Olga siihen aikaan kulki. Mutta voin vakuuttaa sinulle, ettei sieltä Mauri Virtasta parempaa isäkandidaattia löydy. 

– Kuka oli Sinatra?

– Sinatra? Meinasitko vaihtaa sulttaanin laulajaan? Olisiko se vielä hienompaa? 

– Olga puhuu päiväkirjassaan Sinatrasta. Heillä oli suhde ja sitten Sinatra lähti. Kohta sen jälkeen Olga huomasi olevansa raskaana. 

Äiti nauroi. 

– He did it his way. Tuli varmaan kiire Las Vegasiin. Minulla ei kuule ole aavistustakaan, kuka olisi voinut olla sen pikkukaupungin Sinatra. Voit tietysti viettää loppuelämäsi miettien sitä. Tai sitten voit unohtaa koko asian ja antaa kunnian sille, kenelle kunnia kuuluu. Oikealle isällesi. Biologia on loppujen lopuksi...

– Minä en oikein pysty tähän keskusteluun, keskeytin. – En vielä. 

– Anteeksi, kun olet kärsinyt niin suurta vääryyttä. Että minä ja isä olemme huolehtineet sinusta kaikki nämä vuodet. 

En ollut koskaan kuullut häntä niin vihaisena.    

– En minä sitä... 

Puhelin tyyttäsi korvaani. Hän oli lopettanut puhelun. 

Iltapäivällä tyynnytin itseäni uppoutumalla omaan maailmaani, jonka keskiössä olivat maut ja tuoksut. Kävin kauppahallissa, kiertelin kojulta toiselle, ostin kerrankin, mitä mieli teki, hintaa miettimättä. Ostin keittiöön kunnon veitsisarjan, hyvää oliiviöljyä ja balsamicoa, pari pulloa punaviiniä. Kun pääsin kotiin, leikkelin lammaspaistiin viiltoja, työnsin niihin tuoreita rosmariininoksia, maustoin paistin suolalla, pippurilla ja öljyllä, laitoin uuniin. Kuorin valmiiksi perunat ja porkkanat ja jätin kylmään veteen odottaman hetkeä, kun lisäisin ne samaan vuokaan paistin kanssa, imemään itseensä rosmariinia ja lihalientä. Sulatin vesihauteessa tummaa suklaata, vatkasin yhteen vispikerman kanssa, maustoin aidolla vaniljalla.

Vahvaa, juurevaa ruokaa, joka lämmittäisi kylmenneen sieluni, saisi paikoiltaan järkkyneen maailmani jonkinlaiselle tolalle. Paisti tuhlaajatyttärelle, joka viimein oli saapunut kotiin vain huomatakseen, ettei ketään enää ollut kotona.

Avasin pullon punaviiniä ja kuuntelin läpi Olgan cd-kokoelmaa, kuvittelin meitä yhdessä. Minun äitini oli pitänyt monenlaisesta musiikista. CD-telineestä löytyi niin Willie Nelsonia kuin Kiri Te Kanawaakin. Ehkä Olga oli tarkoittanut juuri tätä toivoessaan, ettei vielä ollut liian myöhäistä? Että minun jollain tavalla oli mahdollista tutustua häneen, vaikka hän olikin poissa.

Katselin hyllystä löytämiäni valokuva-albumeja. Olga oli matkustellut paljon ja ollut kaikesta päätellen hyvä valokuvaaja. Muutamissa kuvissa hän oli itse, seisoi Madeiralla vasten kukkivaa muuria tai istui Italiassa kalastajaveneessä, nauroi kuvaajalle. Vesi oli turkoosinsinistä ja äidin silmät samanlaiset kuin muistin lapsuudesta, nauravat mutta surulliset. Kosketin sormellani kuvan pintaa.

Kolusin kaappeja kolmen viinilasin huppelissa. Olgalla oli paljon hyvällä maulla valittuja astioita. Huvittuneena huomasin kattavani kahdelle. Ennen kuin aloin syömään, kohotin maljan ruokaseuralleni.  

– Äidille, sanoin.   

Illalla minun tuli huono omatunto aikaisemmasta puhelusta. Soitin kotiin. Puhelin hälytti pitkään, mutta kukaan ei vastannut. Seuraavana päivänä soitin uudelleen ja ihmeekseni siellä odotti puhelinvastaajan viesti. Saatoin hyvin kuvitella äidin pikkutarkkuuden hänen sählätessään vastaajan kanssa. Viesti oli luultavasti nauhoitettu moneen kertaan, koska hän ei arvatenkaan ensimmäisillä yrityksillä ollut tavoittanut juuri oikeaa äänensävyä ja puherytmiä.  

”Olen matkoilla ja tavattavissa kolmen viikon päästä.”

Matkoilla? Minun äitini? Kasvatusäitini, joka oli kasvattanut minut vakaaseen uskoon, ettei maailmalta löytynyt mitään hakemisen arvoista?  Jolle riitti että pölyt oli pyyhitty ja että nuket liikkuivat, nekin kuviteltua liikerataa?       

Tapasin Koirakuiskaajan seuraavan kerran viikon kuluttua. 

Olin ottanut tavakseni kävellä Blondin kanssa kerran päivässä puistoon, annoin sen temmeltää vapaana ja istuin penkillä katsellen sitä. Siinä palelin silloinkin, kun Koirakuiskaaja kolautti portin kiinni, kumartui irrottamaan perhoskoiran talutusremmin kaulapannasta. Kuulin, miten hän kehotti koiraa juoksemaan leikkimään. 

Jessus sentään, kuvitteliko mies tuovansa lastaan leikkipuistoon? 

Se tuli minun luokseni, haisteli jalkaani. En ollut sitä huomaavinanikaan. Harmitti, ettei minulla ollut kirjaa tai lehteä mukana, olisin upottanut huomioni siihen. 

Penkki narahti kun mies istui sen toiselle reunalle.

– Hei.

Nyökkäsin tavalla, jonka toivoin vaikuttavan mahdollisimman kalsealta.  

– Onko koira pysynyt tallessa?

Kuittasin kysymällä, oliko irtokarkkiosastoilla olla kuhinaa. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mistä oli kysymys. Koirakuiskaaja nauroi. Hän vaikutti tyystin toiselta mieheltä kuin se pahantuulinen kiukuttelija, jonka oli tavannut viikkoa aikaisemmin. Selvästikin mies kärsi vakavasta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. 

– Viihtyvät hyvin yhdessä. 

Mies nyökkäsi kohti Blondia ja perhoskoiraa, jotka juuri sillä hetkellä haistelivat toistensa takapuolia. 

– Voihan sitä tuotakin viihtymiseksi sanoa, sanoin. – Olen niin uusi tässä koirabisneksessä, etten vielä osaa suhtautua luontevasti tuohon kanssakäymisen muotoon. Mutta mikä ettei. Tiedä miten syvällinen filosofinen dialogi niillä tuossa on meneillään. 

– Kanssakäymisestä puheen ollen. Lauri. 

Mies ojensi kätensä. 

– Olen pahoillani, jos tämä alkoi vähän väärissä tunnelmissa. 

– Mitäs pienistä, ynähdin.  

Sitten jatkoimme sitä, minkä takia olimme koirapuistoon tulleet: lemmikkiemme katselemista ja palelemista. Lauri odotti selvästi, että olisin vuorostani ottanut vastuun keskustelun jatkamisesta, mutta en keksinyt mitään sanottavaa. En voinut niin vain unohtaa, että hetkellä jolloin olin ollut hädissäni ja heikoilla, hän oli käynyt päälle kuin yleinen syyttäjä yhden karanneen koiran takia.  

Lauri huomasi penseyteni. Hän kaivoi takkinsa taskusta pienen ruskean kirjan ja alkoi lukea. Yritin syrjäsilmällä katsoa, mitä kannessa luki. Onnistuin hänen kääntäessään sivua. Keittotaidon kannettava käsikirja, kirjoittajana Ludvig XV:n keittiömestari. 

Ei enempää eikä vähempää. 

Mies piti siis itseään jonkin sortin foodiena. Vaikka kukapa ei pitäisi, nykyään. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei tehnyt hummusta tai kehitellyt elämää suurempia marinadeja, kikkaillut jänispaistien ja haukipyöryköiden kanssa. Mikä näitä vaivasi? Harva tuntemani mies enää osasi vaihtaa tuulilasinpyyhkijöitä, mutta tuulihattuja kyllä syntyi. 

Puiston reunalla rähisi joku isompi koira. Tarkistin, että Blondi oli lähelläni. Koirakuiskaaja ei nostanut katsettaan kirjasta, hän oli jo täysin uppoutunut kuninkaalliseen kulinarismiinsa. 

Äkkiä hän alkoi nauraa. 

– Miesparka. Kaikki herkut käden ulottuvilla, mutta vatsa ei kestänyt. Ei ihme, että Ludvig että pisti pääkokkinsa opiskelemaan myös lääketiedettä ja kemiaa. 

– Ei kuulosta erityisen herkulliselta.   

– Päinvastoin. Samppanjaa kastikkeisiin, maustamiseen yrttejä ja kukkien terälehtiä. Mikäs sen herkullisempaa?  

– Monikin asia. Vaikka hyvin tehty makkarakastike tai kaalikääryleet. 

En välttämättä ollut samppanjasta ja yrteistä eri mieltä, mutta jostain syystä halusin tahallani ärsyttää häntä. Mies oli liian vankkumaton niin pahantuulisuudessaan kuin hyväntuulisuudessaankin. En pitänyt ihmisistä, jotka eivät lainkaan epäilleet oikeutustaan tässä maailmassa.  

Lauri ei ottanut kantaa herkkuihini. Hän jatkoi hymähdellen lukemistaan. 

– Tässä suositellaan etanoita lääkkeenvalmistukseen. Vähentävät rinnanahdistusta, rauhoittavat ylen kiihottuneita humoraalisia virtauksia ja antavat hyvän unen. Mikä mahtaa olla humoraalinen virtaus? 

– En valitettavasti ole terveydenhoitoalalla, sanoin. 

– Liittyyköhän se jotenkin huumorintajuun, jota virtaa tässä maailmassa valitettavan vähän? 

En keksinyt, mitä olisin vastannut. Etsin katseellani Blondia, joka oli lähtenyt juoksentelemaan puiston toiselle laidalle. Palelsi. 

Koirakuiskaaja hypähti pystyyn, huuteli Beben luokseen, napsautti remmin kiinni. Hän huikkasi hein ja lähti. 

Katselin hänen reipasta menoaan. Tummansininen anorakki oli auki ja pipo heilui kädessä. Hänen vaaleat hiuksensa hohtivat auringossa. Lauri Kuka Lieneekään oli valitettavan hyvännäköinen mies ollakseen niin itsekylläinen ja ennustamaton. 

Eevi ja Martta ohittivat Laurin, olivat arvatenkin tulossa koirapuistoon. Ellei Lauria laskettu (eikä häntä laskettu, rajansa kaikella) he olivat ensimmäiset tuttavani Helsingissä. He olivat tunnistaneet Blondin ja tulleet juttelemaan, sanoneet tunteneensa Olgan useamman vuoden ajan. 

En ollut vihkinyt Eeviä ja Marttaa kovinkaan syvälle siihen, kuka itse asiassa olin. Olin kertonut vain, että olin Olgan sisarentytär ja että asuin nyt hänen asunnossaan ja huolehdin Blondista. Päättelin, että he asuivat yhdessä, koska he tulivat aina puistoon yhtä matkaa ja vain yhden koiran kanssa, vanhan dalmatialaisen, joka oli saanut ristikseen kantaa nimen Bingo ja joka suurimman osan ajasta vain istua jökötti penkin vieressä meidän jutellessamme. 

Pian huomasimme taas keskustelevamme Olgasta.  

– Olgan sairaus eteni aika nopeasti, Eevi sanoi. 

Hän oli tumma, tanakka nainen, jolla oli syvät hymykuopat ja nopea puheenrytmi aivan kuin hän olisi pelännyt, että hänet hetkenä minä tahansa keskeytettäisiin. Usein keskeytettiinkin, Martan toimesta. 

– Ei kamalan nopeasti, sanoi Martta. – Menihän siinä melkein puoli vuotta diagnoosista. 

Hän oli täysin toisen tyyppinen kuin ystävättärensä, vaalea ja laiha, tiukan oloinen.  Mietin joskus, miksi ihmeessä ne liikkuivat yhdessä, niin toistensa vastakohtia he tuntuivat olevan.   

– Puoli vuotta ei minusta ole minusta mikään kovin ruhtinaallinen aika järjestellä elämänsä, Eevi sanoi. – Sopii yrittää.   

– Olga oli onneksi melkein koko ajan aika hyvässä kunnossa, Martta sanoi. – Hän lakkasi käymästä täällä vasta reilua kuukautta ennen kuolemaansa. Urhea kuin mikä. 

– Minkälainen ihminen hän oli? 

Molemmat naiset kääntyivät minua kohti ihmeissään. 

– Kai sinä tätisi tunsit?

– Emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä. Asiat perheessämme... olivat vähän monimutkaisia.  

– Ihmettelimmekin Eevin kanssa, että hautajaisissa oli niin vähän väkeä. Että suku loisti poissaolollaan.

Martan äänessä oli moitetta. 

– Olga oli hiljainen, Eevi paikkaili tunnelmaa. – Ehkä semmoinen vähän vaikeasti lähestyttävä. Mutta sitten kun häneen tutustui, hän oli oikein huumorintajuinen ja mukava.  

– Mutta sen kyllä näki, että hän tiesi, mitä halusi, jatkoi Martta. – Olga oli määrätietoinen. 

– Niin kai yrittäjien pitää ollakin, sanoi Eevi. – Ja aina hyvin tyylikäs, sitä hän oli. 

– Joskus liiankin laitettu tänne puistoon. 

– Ehkä hän tuli tänne suoraan töistä, puolusteli Eevi.

En voinut mitään sille, että jotenkin naiskaksikosta tuli mieleen Tintti-sarjakuvan knallipäinen parivaljakko.   

– Keitä hautajaisissa oli?

– Olgan työkavereita kampaamosta, asiakkaita, jokunen naapuri ja me. Emme me tietenkään kaikkia tunteneet. Kauniit hautajaiset. Pelkkiä valkoisia kukkia, paljon musiikkia ja päälle voileipäkakkua, kahvia ja konjakkia.  

– Olgalla oli kaikessa niin hyvä maku. 

– Oliko siellä ketään miestä? 

En tiedä, mitä hain kysymykselläni. Tuskin Sinatra hautajaisiin oli tullut. Taas naiset katsoivat minua kummissaan. 

– Totta kai siellä miehiäkin oli. Miten niin?

– Ajattelin vain. Minne Olga muuten on haudattu? 

– Tähän lähelle. Hietaniemen hautausmaalle. Etkö sinä ole käynyt siellä?

– En ole vielä ehtinyt. En edes tiennyt, minne hänet on haudattu.  

– Haluaisitko käydä siellä? 

Veimme koirat kotiin ja sovimme tapaavamme saman tien puiston kulmalla.  Kohta kävelimme hiljalleen katua alaspäin kohti hautausmaata. 

– Joskus Olga taisi muuten mainita jotain tyttärestään, Eevi sanoi. – Missähän hän mahtaa olla? Ihme, ettei Olga jättänyt asuntoaan hänelle. Ei kai hän vain ole kuollut tai mitään? 

Kaksikko tuijotti minua kysyvästi. En vastannut heti.

– Kyllä hän on mitä suurimmassa määrin elossa, sanoin. – Hän kävelee tässä vieressänne. 

Tuntui hyvältä tunnustautua Olgan tyttäreksi. 

Eevin ja Martan keskinäisillä katseilla Kauniit ja rohkeat olisi elänyt monen monta jaksoa. 

Olgan haudalla oli yksinkertainen valkoinen kivi, ei kanervia kuten kaikilla muilla. Lupasin itselleni, että heti kun mahdollista, istuttaisin haudalle jotain. 

Kun kävelimme kotiin päin, he poikkesivat äkkiä sivukadulle lähellä koirapuistoa. Siellä oli pieni ravintola, tuulessa heiluva kyltti mainosti paikan olevan nimeltään Oeufs en cocotte.

– Tämä taisi olla Olgan kantapaikka, Eevi sanoi. – Hän tunsi vanhastaan paikan omistajan. 

Ikkunassa oli isoja fiikuksia ja vaaleat verhot. Niiden välistä näin, että pöydissä istui muutama asiakas. Harmaatukkainen mies seisoi vähän sivummalla musta puoliessu päällään. 

Päätin, että kävisin ravintolassa ensi tilassa.  

Tilaisuus siihen tarjoutui heti seuraavalla viikolla, kun asianajaja Pikkarainen soitti ja kysyi, sopiko hänen tulla käymään. Sovimme tapaavamme pienessä ravintolassa. Sen jälkeen tulisimme kotiini kahville, ja Pikkarainen saisi varmistua, että olin kohdellut Blondia asianmukaisesti. Hän sanoi olevansa täysin varma, että niin oli tapahtunut, mutta sopimus mikä sopimus. 

Sovittuna päivänä menin Oeufs en cocotteen jo hyvissä ajoin. Ravintola oli vielä pienempi kuin ulkoa oli näyttänyt, sinne mahtui vain kahdeksan pientä pöytää. Nuori naistarjoilija toi minulle ruokalistan, silmäilin sitä ja katselin ympärilleni. Paikka oli epäilemättä parhaat päivänsä nähnyt mutta kodikas. Keittiöstä tuli yrttien ja riistan tuoksua. Eikä siellä onneksi ollut yhtäkään punaruutuista pöytäliinaa, jotka läikittivät ranskalaisravintoloita Karesuvannosta Kapkaupunkiin.   

Olin uppoutunut ruokalistaan, kun joku koputti minua olkapäälle. 

– Tiina?

Pikkarainen oli kalju mies, jolla oli vähän vatsaa ja ystävälliset silmät. Pussihousut puuttuivat, mutta muuten asianajaja oli kutakuinkin sellainen kuin olin kuvitellutkin. Nyökkäsin. 

– Hauska tavata, mies ojensi kätensä. – Mukavan näköinen paikka. Tapasimme kerran täällä tätisikin kanssa.   

– Tämä taisi olla tädin kantapaikka.  

En osannut vieläkään sanoa Olgaa äidiksi. Mietin, mahtoiko Pikkarainen tietää, että olinkin Olgan tytär. 

Tilasimme punaviiniä ja aloimme katsella ruokalistaa. Otimme samanlaiset annokset, alkuruuaksi broilerinmaksaterriiniä ja pääruuaksi rosmariinilammasta, jälkiruuaksi kirsikkavanukasta. Pikkarainen näytti herkuttelevalta herralta enkä halunnut olla ilonpilaaja. 

– Miten olet viihtynyt Helsingissä? Pikkarainen kysyi.

– Oikein hyvin, kiitos. Vaikka olihan se pieni elämänmuutos, tietysti.

– Toivottavasti mieluinen?

– Sanotaan näin, että tuli sopivaan aikaan.  

Pikkarainen katsoi minua hieman ihmeissään.  

– En tietenkään tarkoita, että Olga-täti kuoli sopivasti, kiirehdin sanomaan. – Tarkoitan yleensä koko elämäntilannettani. 

– Ymmärsin, että tätinne oli kovin kiinnostunut elämästänne. 

– Minun elämästäni kai lähinnä. Äitiäni hän ei voinut sietää. 

– Näin... minä ymmärsin. Perheasiat ovat joskus vähän sellaisia. Niitä on ulkopuolisen usein vähän vaikea ymmärtää. Äitinne ei kuitenkaan halunnut moittia testamentin sisältöä? 

– Ei hänellä tuntunut olevan siihen mitään mielenkiintoa.

Pikkarainen nyökkäili kuin mekaaninen lelu. Ruoka viipyi ja viipyi. Lopulta keittiön ovi heilahti ja harmaapäinen mies tuli saliin kahden lautasen kanssa.

– Anteeksi, että tällä tavalla kesti.

Harmaapäinen mies hymyili anteeksipyytävästi.

Viereiset asiakkaat maksoivat ja lähtivät. Katselin  syrjäsilmällä paikan omistajaa. Tuuheat, harmaat hiukset. Ruskeat silmät, niin kuin itsellänikin. Olgan vanha tuttava.  

Mitenkähän vanha? Yllätin itseni miettimästä, mitä mies sanoisi, jos kysyisin lähtiessäni, oliko häntä joskus sanottu Sinatraksi. 

Syötyämme kävelimme tädin asunnolle. Pikkarainen rapsutteli aikansa Blondia, otti sitten taksin ja ajoi rautatieasemalle, lähti kotiin. Huvittuneena mietin, oliko hän huomannut, että koiran kynnet olivat venähtäneet vähän liian pitkiksi. Ensimmäinen testi oli joka tapauksessa selvitetty. Onneksi koirat eivät osanneet puhua. Blondi olisi ehkä kannellut uskotulle miehelleen, että pissavälit aamun kaikkein aikaisimpina tunteina tahtoivat nekin venyä pikkuisen liian pitkiksi.

Kevään ensimmäiset päivät tulivat. Talven loppumisen määrittelemättömät, vatsan ja mielen pohjia kouraisevat tuoksut tulvivat mereltä, sulakohdissa uiskenteli muuttolintuja ja lämpö alkoi pullistaa puiden silmuja. Olin aika yksinäinen, mutta silti juuri mikään ei pilannut onnellisuuttani. Jos totta puhutaan, en kaivannutkaan ketään. Äidin puhelimessa kailotti edelleen vastaaja, joka ilmoitti hänen olevan matkoilla. Olin ilmeisesti onnistunut pahoittamaan hänen mielensä oikein kunnolla. Olimme siis sujut.

Teposta en ollut muuttoni jälkeen kuullut pihahdustakaan.

Se sopi minulle erinomaisesti. Tunsin kerrankin olevani oman elämäni valtiatar.  Tein juuri sitä, mitä mieleni teki. Ulkoilin paljon, niin Blondin kanssa kuin yksinkin. Kävin museoissa, nautin kahviloista, hommasin kirjastokortin ja luin joskus yökaudet.

Onnistuin myös solmimaan yhden oleellisen ihmissuhteen: löysin vakiokampaajan.

Siellä istuin puoli kiloa foliota päässäni silloinkin, kun aloin kuunnella vierestä kaikuvaa epämääräisen tuttua ääntä. Samaa ääntä olin kuunnellut vuosikaudet naapuripihan keinusta.  Tuolle lievästi honottavalle äänelle keinun vauhti oli aina ollut liian kovaa tai liian hiljaista ja ruoka oli aina tullut kesken parhaimman leikin. Muutamaan viime vuoteen en ollut nähnyt naapurintyttöä muualla kuin kuvissa ja silloinkin lehdissä, joita juuri ja juuri kehtasi sanoa lukevansa.

Kohotin foliomuodostelmaa otsallani ja kurkistin vieressä istujaa.

– Piia?

Pelästyneet silmät tuijottivat minua toisen foliokasan alta. Näytimme molemmat avaruusajan yksisarvisilta. 

– Tiina? Mitä sinä täällä teet?

– Otan raitoja, niin kuin ilmeisesti sinäkin. 

– Oletko sinä muuttanut Helsinkiin?

Piia Paakkunaisen ääni kuulosti epäuskoiselta, aivan kuin hän olisi ollut tähän asti ainut rivitalohelvetistä varmuudella henkiin jäänyt.

– Kuukausi sitten.

– Entäs se sinun poikaystäväsi?

Kohautin olkapäitäni.

– Mutta kerro, mitä sinulle kuuluu?  

Nyt oli Piian vuoro kohauttaa olkapäitään. 

Ennen lähtöään Piia oli avustanut kotimaisessa elokuvassa, jota kaikkien janoisten ja tylsyydestä kärsivien riemuksi oli yhden ikimuistoisen kesän ajan kuvattu paikkakunnalla. Piialla oli ollut pieni puherooli huoltoaseman kassana. Sen kesän Piia oli pyörinyt kaulahuiveja rakastavan apulaisohjaajan kyljessä ja muistuttanut liehuvalettistä sirkushevosta, joka ei omin voimin pysty – eikä varsinkaan halua – irrottautua karusellin kirkasvärisestä keskiöstä. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että apulaisohjaaja oli suuri taiteilija ja Piia Paakkunainen seuraava Laura Birn. 

Elokuva oli filmattu loppuun, se oli esitetty kerran televisiossa ja Piian rooli oli kutistunut yhteen ”kiitokseen” ja kahteen ”ole hyvään”.  Filmiporukan lähdettyä Piiakin oli pakannut laukkunsa ja häipynyt paikkakunnalta.  Senkin jälkeen hän oli rikastanut paikkakuntamme katuelämää yrittelemällä puheliaiden naisihmisten iloksi kaikenlaista: selviytymistä BB-talossa, unelmien poikamiehen sydämen voittamista, poseerailua erilaisilla aukeamilla.  

Viereisellä kampaajantuolilla istuva Piia näytti lähinnä läpimärältä Piisamirotalta ja kaiketi siksi paljon sympaattisemmalta kuin se vaalennettu nirppanokka, jollaisena olin hänet viime vuodet tuntenut. Kuulin pyytäväni häntä kahville.  

Kävelimme lähimpään kahvilaan yrittäen molemmat epätoivoisesti keksiä jotain puhuttavaa. Piia kursaili leivoshyllyillä ja päätin piruuttani ottaa suurimman mahdollisen kermaleivonnaisen. 

– Minun ei ole niin väliä, kun ei ole filmiura painamassa päälle, sanoin. – Sinä joudut varmaan tosi tarkkaan katsomaan, mitä suuhusi pistät.  

Piia ynähteli, otti pelkän ison kahvin. 

– Minkälaisia kuvauksia sinulla on seuraavaksi tiedossa?

– No jaa, Piia sanoi. – Tiedäthän sinä, millaista se on. Ei sellaisia töitä ovista ja ikkunoista tulvi. Alalla on paljon yrittäjiä.

– Varmaan vaikeaa, myöntelin.  – Kilpailu on ihan toista luokkaa kuin näissä keittiöhommissa. 

Piia kumartui luottamuksellisesti eteenpäin. 

– En minä näillä kuvaushommilla ole elänyt, hän sanoi. – Se on ollut oikeastaan pelkkää ajankulua ja hupia.  

Kohta hän kertoisi yökerhourastaan ja siitä, että itse asiassa valmisteli kirjaa urastaan liikemiesten seuralaisena. Vähintään. 

– Teen tarjoiluhommia. 

Olin helpottunut hänen äitinsä puolesta, joka oli mukava nainen ja siunannut lapsuuttani lukuisilla aidan yli ojennetuilla tiikerikakunpalasilla. 

– Missä ravintolassa?

– Missä milloinkin. Täällä on firma, joka välittää tilapäisapua ravintoloille. Tarjoilijoita, kokkeja, vahtimestareitakin. Missä sinä olet täällä töissä, jossain koulullako? 

– En tällä hetkellä missään. 

– Jos tarvitset apua, niin sano vain. Firma tarvitsee kokkeja tuon tuosta. 

– En oikeastaan edes ole etsinyt töitä. Tulin Helsinkiin hoitamaan koiraa.

– Koiraa?

– Perin tätini ja koiran sen mukana. 

– Perit? 

– Pieni yllätysperintö. Ja minä kun luulin loppuelämäni keitteleväni perunoita koulukeittiössä.  

– Mahtavaa, Piia sanoi. – Miten minä pääsisin mukaan tuohon samaan Victoria Holtin romaaniin? En tarvitsisi linnaa, nummea enkä tummakulmaista muukalaistakaan, pieni kasa riihikuivaa riittäisi. Kyllä siinä sivussa yksi piskikin menisi.  

Ehkä minä olin ollut hieman yksinäinen, koska Piian seura tuntui oudon kotoiselta. Istuimme kahvilassa vielä yli tunnin ja erotessamme vaihdoimme puhelinnumeroita. 

Istuessani raitiovaunussa mietin, oliko mahdollista että olin asunut Helsingissä vasta kuukauden. Niin itsestään selvältä tuntui jäädä pois juuri sillä pysäkillä, mennä juuri siihen asuntoon ajatellen vaaleaa koiraa, joka olisi onnellinen kuullessaan avaimen rapinaa ulko-ovelta, joka alkoi tottua siihen, että tulija olinkin minä, ei joku muu.   

Huutelin ovelta Blondia. Kukaan ei juossut eteiseen vastaan koirankynnet rapsuen parkettilattialla. Asunnossa oli aivan hiljaista. Päällisin puolin kaikki oli aivan samalla tavalla kuin lähtiessäni kolme tuntia aikaisemmin. 

Vain koira oli poissa.     

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riina tapaa Uskoa ja Hiroa ja huomaa pitkän kuivan kauden jälkeen Riina huomaa olevansa kahden miehen loukussa, vai onko sittenkään?

Uskon huulet olivat pehmeät, mutta määrätietoiset. Hänen suudelmansa ei kysellyt vaan ehdotti, tahtoi. Ja jotenkin, keskellä kirkasta päivää, aika pysähtyi hiljaisessa rintamamiestalossani. Tuo hetki pyyhki mielestäni kaikki suunnitelmat, ikäkriisini ja morkkikseni siiderinhuuruisista sekoiluistani Hiron kanssa.

Usko oli kuin puu, joka seisoi tukevasti juurtuneena maassa. Hän oli mies, joka sai minut tuntemaan itseni naiseksi.

Hautauduin syleilyyn ja ajattelin vain ihoni kautta. Suljin silmäni ja kohotin käteni: kosketin Uskon lainehtivia hiuksia. Hänen partansa kutitti poskeni sivua. Tunsin voimakkaat kädet, jotka vaelsivat pitkiä mustia hiuksiani pitkin vyötärölleni. Kiihkeästä kosketuksesta ja suudelmasta välittyi halu ja kaipaus. En enää epäillyt, etteikö hän olisi tuntenut koko ajan samoin kuin minäkin: että tässä oli se joku, jota olin odottanut – joka tuntui turvalliselta ja oikealta. Toiselta puoliskolta.

”Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin?”

En ollut koskaan uskonut äkkirakastumiseen, mutta nyt ymmärsin, ettei se ollut satua. Sellainen rakkaus syttyi ensisuudelmassa. Annoin kyynisten ajatusteni sulaa pois, kun Usko nosti minut syliinsä ja kuiskasi käheällä äänellä:

”Yläkertaan?”

Suutelin häntä vastaukseksi ja nyökkäsin.

Astuimme lattialla nukkuvien, leikistä väsähtäneiden koirien yli ja suuntasimme kohti portaita. Ylätasanteella tunsin suudelman niskassani ja Uskon käsivarren, joka kietoutui ympärilleni.

Avasin makuuhuoneeni oven. Valoverhot leijuivat rauhallisesti ikkunan edessä, kun Usko nosti minut viileälle, upottavalle sängylle. Paljas ihoni värähti miehen kuuman kosketuksen alla. Syksyä huokaileva ilmavirta kävi sisään avoimesta tuuletusikkunasta. Annoin sormieni seurata miehen rinnan ja vatsan muotoja. Lihakset nousivat ja laskivat rauhallisesti hengityksen tahdissa.

Kauanko siitä oli, kun olin maannut miehen vieressä näin? Niin kauan, että olin jo ihan unohtanut miltä läheisyys tuntui. Pääni lepäsi miehen käsivarrella ja ihoni hänestä huokuvaa lämpöä. Ihmettelin, miksi sanottiin, että naiset lämmittivät vuoteen miehelle, vaikka asia oli ihan toisin päin?

Usko avasi silmänsä ja katsoi minua. Hän näytti partansa ja taaksepäin suitun tukkansa – nyt tavallista pörröisemmän. Mies katseli minua yhtä pohtivasti, kunnes kysyi:

”Penni ajatuksistasi.”

Hymyilin hänelle takaisin ja mietin käsittämätöntä onneani.

”Ajattele, nykyajan nuoret eivät edes muista pennejä enää.”

Usko tuhahti huvittuneena.

”Tuskin mietit sitä. Sano vaan rohkeasti?”

Pohdin hetken ja kysyin kysymyksen, joka oli kierrellyt mielessäni.

”Mitä etsit?”

Uskon ei tarvinnut hakea vastausta.

”En enää mitään. Taisin löytää jo jotakin…”

Hän puristi minua lempeästi ja ruumiiseeni levisi lepattava, kutkuttavan värisevä onnen tunne. Tunsin hetken lepääväni ruusunterälehdillä – miten mielihyvä saattoikin olla niin lähellä nipistelevää kipua. Mutta kukapa saattaisi väittää, etteikö rakastuminen ollut vaarallista?

Tunne täytti ihmisen ja sen katoaminen jätti jäljelle vain kuoren. Oli ottanut viisi vuotta, että olin saanut omani täytettyä jälleen sillä mitä olin itse, ilman toista. Antautuisinko nyt jälleen samaan vaaraan?

Vastaus oli kyllä – yhä uudelleen ja uudelleen, jos niin oli tarve. Rakkaus oli kuin ydinnestettä luiden sisällä. Se uudistui, piti ihmisen hengissä. Saatoin vain toivoa, että kuoreni oli käynyt kokemastani aiempaa vahvemmaksi.

”Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi.”

Nousin viimein istumaan ja kurotin nojatuolia kohti. Nappasin college-housut ja hupparin. Puin ne päälleni ja sidoin hiukseni pääni päälle löysälle nutturalle.

”Käväisen alakerrassa suihkussa ja laitan sitten kahvia ja jotain syömistä. Suihku on pian vapaa sinulle.”

Usko nousi istumaan ja nojasi sängynpäätyyn. Kun hän seurasi minua katseellaan, tunsin punastuvani. Vilkaisin häntä, tietoisena räjähtäneestä olemuksestani ja kysyin:

”Mitä?”

Usko vastasi silmäänsäkään räpäyttämättä.

”Olet vain niin pirun kaunis.”

Punastuin lisää ja tunsin itseni pikkutytöksi. Usko ei kuitenkaan ollut paljon minua vanhempi, ehkä muutaman vuoden? Tajusin silloin, että en edes tiennyt. Oli niin paljon kysyttävää, mutta käytännön asiat tuntuivat toistaiseksi kovin epäolennaisilta. Tiesin vain, että halusin miehen pysyvän sängyssäni tästä eteenpäin.

Tartuin hetken mielijohteesta järjestelmäkameraani, jota säilytin senkin päältä. Nostin sen kasvojeni eteen. Punastumiseni peittyi. Napsautin kameran päälle ja nojasin ovenkarmiin, kun Usko katsoi minua linssin läpi. Nappasin kuvan ja sanoin:

”Itse olet.”

Kahvinkeitin rotkotti tiputellen viimeisiä pisaroita pannuun. Loppukesän epävakainen sää oli muuttunut taas tihkuttavaksi. Se ei oikeastaan haitannut, sillä en uskonut, että me palaisimme pihatöihin enää tänään.

Otin kaksi muumimukia valmiiksi, harmaan Haisulin ja oranssin Hattivatin, kun ovikello soi. Hätkähdin hieman, sillä en odottanut vieraita – nykyisin kaikki sitä paitsi laittoivat ensin tekstarin. Tosin tiedostin samassa, etten ollut katsonut puhelintani moneen tuntiin, sattuneesta syystä.

”Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa.”

Jätin mukit ja kävelin eteiseen. Samassa Usko avasi kellarin kylpyhuoneeseen johtavan oven. Hänellä oli farkut jalassa ja pyyhe harteilla. Mustavalkoinen japanilaistyylinen tiikeri vaani hänen kyljessään. Sipaisin timmiä vatsaa vihjailevasti mennessäni ja jatkoin ulkoeteiseen – mikäli ovella olisi kiertävä kaupustelija, hän varmasti jättäisi minut pian rauhaan nähdessään Uskon.

Koirat ryntäsivät haukkuen ovelle. Nostin jalkani ja estin niitä etenemästä samalla, kun avasin oven.

Portaillani seisoi Hiro. Hän katsoi myllättyä pihamaatani ja käänsi sitten katseensa minuun sekä eteisessä takanani seisovaan Uskoon. Näin hänen katseessaan kaiken, sanoja ei tarvittu.

Pettymys, epäusko ja loukattu ylpeys. Hiro nyökkäsi tervehdykseksi.

”Ei ollut tarkoitus häiritä… tulin vain hakemaan ajohanskani.”

Nielaisin ja tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni. Käännyin kohti eteisen penkkiä, jolle muistelin heittäneeni hanskat. Nappasin ne ja ojensin Hirolle.

”Joo, sori… Ei ollut tarkoitus viedä näitä. Kiitos lainasta.”

Mutta Hiro oli jo laskeutunut kiviset portaat. Hän vilkaisi minua viimeisen kerran ja mutisi mennessään:

”Eipä kestä…”

Tuijotin tovin hänen peräänsä, kunnes suljin oven. Käännyin kohti Uskoa ja tunsin poskieni helottavan. Pieni korttitaloni tuli alas. Näin kysymyksen Uskon katseessa ja rykäisin.

”Se oli Hiro, kaverini.”

Usko katsoi minua ja kuulin epäilyn hänen äänessään.

”Hän vaikutti hieman järkyttyneeltä ollakseen pelkkä kaveri…”

Vedin oven lukkoon takanani ja pyyhkäisin otsalleni karanneen suortuvan korvan taakse.

”Niin no, Hiro taisi toivoa, että olisimme hiukan enemmän.”

Usko veti pyyhkeen hartioiltaan ja kääntyi kohti keittiötä. Hän käveli sisään ja laski sen tuolinnojalle kuivumaan, kun seurasin vaitonaisena perässä. Vilkaisin häntä ja yritin pitää ilmeeni rauhallisena. Usko otti t-paitansa tuolilta ja veti sen päälleen.

”Ja sinä et varmaan antanut syytä toivoa?”

Kohautin olkapäitäni.

”Hiro on mies ja minua muutaman vuoden nuorempi. On vaikea arvioida, miten hän tulkitsee tekemisiäni.”

Usko katsoi minua pitkään, kunnes pudisti päätään ja naurahti epäuskoisena.

”Tuo on ehkä huonoin selitys, mitä olen koskaan kuullut.”

Tiesin sen itsekin. Miksi jäädyin nyt, enkä osannut olla luonteva? Eihän minulla ollut edes mitään piiloteltavaa, todella – olinhan vapaa deittailemaan ketä tahansa, kunnes lupautuisin jollekin vakituiseksi tyttöystäväksi. Miten näsäviisas ja ylimielinen ajatus! Omatuntoni heräsi viime hetkellä, enkä sanonut ajatustani ääneen.

Olin hiljaa, mutta myös se kostautui. Usko veti omat johtopäätöksensä.

”Taidan olla sitten vaan yksi monista…”

Astuin Uskon eteen ja katsoin häntä silmiin.

”Et ole, lupaan sen. Olen ollut viisi vuotta sinkku. Hiro on vain kaveri, jonka satuin tapaamaan muutama päivä sitten.”

Usko katsoi minua loukkaantuneena.

”Ja ilmeisesti tuot kaikki uudet tuttusi kotiin?”

Kielsin, mutta tajusin liian myöhään, että olin kaivanut itselleni todella syvän kuopan. Mikään mitä sanoisin, ei täyttäisi sitä, ellei Usko halunnut kuulla totuutta.

”Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. ”

Ja mikä edes oli totuus? Olin leikkinyt Hiron tunteilla ja nyt tuo peli kostautui. Olin leikkinyt myös omilla tunteillani, kuten Uskonkin.

Usko hymyili kirein suin ja kiersi minut. Kun hän asteli eteiseen ja nosti maiharinsa, saatoin vain katsoa avuttomana perään. Usko solmi kengät, tarttui ovenkahvaan ja katsoi minua lyhyesti.

”Taidan mennä nyt. Palataan myöhemmin...”

Nyökkäsin, vaikka halusin rynnätä hänen peräänsä. Sain sentään sanottua kähein äänin:

”Soitellaan.”

Usko vislasi Ruskan luokseen ja kiinnitti remmin. Sitten hän astui ovesta ja jätti minut hiljaiseen taloon. Kuulin kohta etäisesti, kuinka pihatyökone käynnistyi ja lähti vyörymään kohti tiellä odottavaa peräkärryä.

Mitä oli tapahtunut? Seisoin keittiössä ja yritin käsittää.

Epäonnistuin. Olin epäonnistunut jälleen.

Istuin keittiön pöydän ääressä ja makasin poski vasten pöytätasoa, kun puhelimeni piristi. Tuntui kuin olisin saanut sähköiskun. Ryntäsin etsimään puhelintani. Missä se oli? Yläkerrassa?

Ryntäsin portaat ylös ja toivoin, ettei soittaja lopettaisi lyhyeen. Toivoin, että soittaja oli Usko, mutta osa minusta epäili sitä. Hän oli ollut niin ylpeä. En uskoisi, että hän antaisi anteeksi näin nopeasti. Mutta toivoin…

Löysin puhelimen makuuhuoneen pöydältä. Nappasin sen ja koin samassa lievän pettymyksen, sillä näytössä vilkkui sisareni Raisan nimi. Vastasin hengästyneenä, mutta myös valmiina purkamaan sydäntäni.

”Moi?”

Raisa ei kuitenkaan osannut epäillä elämässäni tapahtunutta myllerrystä sen enempää kuin minäkään hänen.

”Moi Riina! Et ikinä arvaa mitä on tapahtunut!”

Ajatukseni löivät tyhjää. En todellakaan osannut arvata.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

”No en… kerro ihmeessä?”

Raisan ääni oli innostunut ja lähes yhtä hengästynyt kuin minun.

”Me mentiin Jannen kanssa kihloihin! Samalla hiekkarannalla, missä tavattiin aikoinaan. Se oli niin romanttista, auringonlasku ja kaikki…”

Kuuntelin sisareni onnea ja tunsin omani kaikkoavan yhä kauemmas. Yritin silti ryhdistäytyä ja olla onnellinen hänen puolestaan.

”Onneksi olkoon! Koskas häät sitten ovat?”

Raisa ei epäröinyt, vaan vastasi:

”Vuoden tai parin päästä, kun saadaan rahat kasaan. Mutta kihlajaiset pidetään parin viikon päästä – oikeastaan, tarvitsen sun apuasi. Ajattelin, että voitais pitää ne siellä Lentsussa, sopisko se mitenkään? Meidän kaksio on niin pieni… ja sulla on siellä pihaa.”

Nielaisin ja vilkaisin ikkunasta ulos.

”Joo, mikäs siinä, mutta tuo piha on vielä ihan sekaisin. En tiedä saanko sitä valmiiksi siihen mennessä… mutta yritetään. Ainakin on nyt hiekkaa pihassa. Tuokaa omat puutarhakalusteet, niin ehkä se sitten onnistuu.”

”Jes, kiitos Riina! Totta kai me autetaan sua ja laitetaan paikat ennen ja jälkeen kuntoon. Ja kiitos vielä Pupen hoidosta! Tulen hakemaan sitä huomenna.”

Lopetin puhelun entistä ristiriitaisemmissa tunnelmissa. Raisan onni oli suuressa kontrastissa omiin tuntemuksiini. Tuijotin puhelinta ja viestejä, joista viimeisin oli Hirolta lauantaina.

Ehkä minun oli syytä ryhtyä purkamaan sekaannusten vyyhtiä ja lähettää Hirolle joku viesti? En vain tiennyt yhtään, mitä voisin sanoa. Tällä kertaa myös tunsin, etten voisi näyttää naamaani tiistain treeneissä.

”Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia.”

Pyörittelin puhelinta käsissäni, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin:

Moi. Jotta et ymmärtäisi väärin, haluan kertoa, etten seurustele tai asu kenenkään kanssa… Olin sun kanssa ihan aidosti ja tämän päiväinen vain sattui. Ei ollut tarkoitus pimittää sulta mitään. Riina.

Painoin ”lähetä” ja tuijotin puhelinta. Vartin päästä se piippasi. Sydämeni hypähti, mutta viivyttelin viestin avaamisessa. Olisiko se raivokas vai tyly?

Ei tarvi selittää, mutta jos haluat olla mun, niin sekin käy.

Tuijotin viestiä. Se palautti heti Hiron pehmeän suudelman muiston huulilleni ja viilensin Uskon kosketuksen ihollani. Hiro todella tiesi, kuinka tehdä vastaisku ja horjuttaa toisen tasapainoa. Olipa pojalla pokkaa. Mutta korjasin itseäni pian – ei pojalla vaan miehellä.

Samassa ärsyyntyminen heräsi minussa. Ikä oli todella muutakin kuin numero! Miksei Usko voinut olla yhtä kypsä? Miksei hän suostunut ottamaan selitystäni vaan juoksi ennemmin karkuun? Hiro oli sentään valmis taistelemaan minusta ja laittamaan vähäpätöiset väärinkäsitykset sivuun. Sain itseni hädin tuskin kiinni ennen kuin olin jo näppäilemässä Hirolle kiukuspäissäni myöntyvää viestiä. Oli korkea aika hengittää syvään ja kuunnella vaikka hetki musiikkia.

Kävin sohvalle makaamaan ja laitoin korvakuulokkeet päähäni. Näppäilin läppäristäni soittolistan ja valitsin laajan musiikkimakuni ääreltä jotakin rentouttavaa ja voimauttavan feminiinistä – sormeni pysähtyi Svartnan kohdalle. Klikkasin Long Time Lost EP:n päälle ja Janica Lönnin puhdas ääni kuljetti minut kauas kivusta ja pettymyksestä.

Kuuntelin levyn muutamaan kertaan, kunnes tunsin, että kuoreni kesti jälleen. Siihen oli tullut särö, mutta en ollut ehtinyt menettää sisintäni. Kokemus silti kirpaisi ja yritin vetää suojamuurin mieleni turvaksi.

Olin saattanut jopa torkahtaa hetkeksi. Laitoin musiikin pois ja vilkaisin puhelintani. Ei uusia viestejä. Olin juuri avaamassa Hiron viestiä, jotta saattaisin vastata siihen jotain, kun kuulin ovelta koputuksen. Oliko joku soittanut ovikelloa ilman, että olin kuullut sitä?

Nousin tokkuraisena sohvalta ja kiiruhdin eteiseen. Olin tällä kertaa pahoillani, ettei minulla ollut ovisilmää – päätin laitattaa sellaisen pikimmiten.

Avasin oven ja kurkkasin kärsimättömänä sen takaa, oven raotuttua – jos takana olisi kaupustelija, tänään oli todellakin huono päivä myydä minulle mitään. Mutta myyjää siellä ei ollut. Sen sijaan Hiro nojasi kuluneeseen metallikaiteeseen ja nosti katseensa. Hän oli kuin kärsivä koiranpentu.

Päästin irti ovesta ja annoin se aueta kokonaan omalla painollaan.

Tuijotin Hiroa, joka vilkaisi tyhjää pihaa. Mustatukkaisen nuorukaisen ääni oli vaimea, kun hän puhui:

”Moi… mun oli vaan pakko tulla. Näin, että se toinen auto oli kadonnut, joten… voidaanko puhua?”

Nyökkäsin ja komensin vieraasta villiintyneen Pupen takaisin sisään. Suljin oven ja istui portaalle. Jotenkin minusta ei ollut kutsumaan Hiroa sisään, enkä usko, että hän olisi mielellään tullutkaan, niin pian Uskon jäljiltä.

Hiro istui vierelleni ja olimme hetken hiljaa. Sitten hän sanoi:

”Et vastannut mun viestiin. Ajattelin, että jos olisit halunnut torjua mut, se olisi ollut helppoa.”

Vilkaisin komean nuorukaisen soikeita kasvoja, korkeita poskipäitä ja täyteläisiä huulia. Tummia silmiä, jotka katsoivat minua hapsottavien etuhiusten alta. Miten tähän oli tultu? Vasta vajaa viikko takaperin oli himoinnut häntä etäältä. Ja niin, en ollut torjunut häntä suoralta kädeltä. Ehkä osa minusta oli halunnut nauttia harvinaisesta tilanteesta, jossa kaksi komeaa miestä oli saavutettavissani pitkän kuivan ja yksinäisen kauden jälkeen. Kuka hullu olisi halunnut? En minä ainakaan.

Ja nyt Hiro oli siinä kuin täydellinen laastari sydänverta vuotavaan haavaani.

”Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Pinnistelin todella, etten olisi ojentanut kättäni ja poiminut häntä kuin kypsää hedelmää. Sillä nyt molemmat miehet tiesivät kilpailuasetelman ja vain toinen heistä oli täällä, minun vierelläni. Muisto Uskon alastomasta vartalosta sai kuitenkin poskeni hehkumaan. Vilkaisin toisaalle ja kakaisin kurkkuani.

”Niin no, eihän se niin helppoa ole. Kuten sanoin, olin sun kanssa ihan aidosti. Nyt vaan tilanne on hiukan muuttunut… oikeastaan en enää edes ihan tiedä, mikä se on.”

”Jaa tilanne?”

”Niin…”

Hiro mutristi huuliaan ja purin omaa alahuultani, etten tarttui hänen käteensä. Hiro huomasi epäröintini ja siirtyi istumaan lähemmäs.

”Se toinen taisi lähteä, eikä ole tulossa takaisin…?”

Hiron äänessä kuului toiveikkuus, mutta minussa se särki jotain uudelleen. Vetäisin henkeä ja tukahdutin nyyhkäisyn. Nostin käden suuni eteen ja nielaisin.

”Jaa-a, vaikea sanoa.”

Hiro kallisti päätään. Huomasin, että hän oli jo aivan liian lähellä.

”Tuo kuulostaa siltä, että ei ole… mutta mä en pelkää kilpailua. Sä olet sen arvoinen.”

Minua alkoi naurattaa. Vilkaisin Hiroa ja sitten silmäkulmaani.

”Nyt just ei tunnu ihan siltä. Mutta oikeastaan, kiitos että olet siinä. Mä en halua olla riidoissa, vaikka mun elämä on hiukan mutkikasta just nyt.”

Hiro nojasi kaiteeseen ja tönäisi leikkisästi polveani.

”Ei se niin mutkikasta ole. Sä olet vaan hyvännäköinen nainen ja on ihan normaalia, että joudut valitsemaan.”

Katsoin Hiroa ja Jaanan sanat palasivat mieleeni.

Oliko todella niin, että kun olin viimein ryhtynyt elämään itseäni varten ja tekemään asioita, joista nautin, aloin vetää miehiä puoleeni? Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana olin roikkunut baareissa ja pohtinut, löytyisikö ystävieni puolisojen ystävistä ketään sopivaa.

Ainoa vaan, että nyt minulla oli runsauden pula. Tai oli ollut. Mistä tietäisin, näkisinkö Uskoa enää koskaan?

Hiro vaistosi sisäänpäin kääntyneet ajatukseni ja ryhtyi hivelemään säärtäni tennarinsa kärjellä.

”Hei, älä murehdi. Lähdetkö ajelulle?”

Katsoin ilkikurisesti hymyilevää nuorukaista kulmieni alta, enkä voinut olla nauramatta. Hän oli ainakin sinnikäs!

”Joo, mikä ettei. Mennään vaan. Mutta tällä kertaa mä maksan bensat.”

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.