Nelikymppisen Tiinan elämä junnaa paikoillaan, kunnes hän saa kirjeen edesmenneeltä Olga-tädiltä.

Asianajotoimisto Pikkarainen ja Sundell sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, vanhassa keltaisessa kivitalossa. Nousin kolmanteen kerrokseen kolisevassa hississä, jossa oli verkko-ovi ja aivan liikaa tilaa yhdelle naiselle.
Väsähtäneen oloinen sihteeri opasti minut kokoushuoneeseen ja pyysi ottamaan kahvia pöydällä olevasta termoskannusta. Olin juuri ehtinyt tyhjentää kupillisen, kun ovi kolahti ja sisään astui harmaaseen pukuun ja himmeän keltaiseen solmioon pukeutunut keski-ikäinen mies. Mietin, kumpi asianajajista oli kyseessä, ja päädyin Sundelliin. Pikkarainen olisi lyhyt ja pullea ja pukeutunut pussihousuihin.
Olin oikeassa.
– Sundell.
Kättelimme ja mumisin nimeni.
– Tulitte siitä tätinne jälkisäädöksestä.
– Niin. 
Toivoin, ettei jännitykseni näyttäytyisi miehelle silkkana ahneutena. Enemmän kuin omaisuuden suuruus minua kiinnostivat tätini asettamat erityisehdot. Niitä olin miettinyt lähes koko edellisen yön kuunnellessani (kohta entisen) poikaystäväni Tepon krohinaa viereisestä makuuhuoneesta. Mitä Olga-täti oikein oli halunnut? Pitäisikö minun lahjoittaa puolet rahoista lähetystyöhön? Muuttaa Kalkuttaan pesemään kodittomien jalkoja? Osoittautua neitsyeksi?
Tädistäni saamani kuvan perusteella mikään vaihtoehdoista ei vaikuttanut todennäköiseltä.
– Tätinne jätti kolmion Helsingin Töölöstä ja jonkin verran rahaa. 
Asianajaja Sundell siemaisi kahvikupistaan.
– Ja koiran.
Mietin, mitä ihmettä koira asiaan kuului. Saattoiko koiriakin realisoida omaisuudeksi?
– Koiran?
– Koiran. Kymmenvuotiaan vehnäterrierinartun.
Sundell vilkaisi papereitaan.
– Nimeltään Blondi.
– Eikö tädillä ollut kampaamokin?
– Sen pidosta hän luopui heti sairastuttuaan. Siitä saadut varat ovat pankkitilillä. Esittelen ne teille kohta tarkemmin.
Asianajaja Sundell katsahti minuun tuikeasti, ajatteli kai että jossain vaiheessa perinnönjakoa ahneus aina valtasi perilliset ja että nyt oli aika minun näyttää todellinen nahkani.
– Sairastuttuaan mihin?
– Syöpään, luulisin. Joka tapauksessa hänellä oli ilmeisen hyvää aikaa järjestellä asiansa kuntoon. Niin. Siitä koirasta.
Mietin, miksi asianajaja jankutti yhdestä koirasta, jonka rotu muistutti aamiaismuroja.
– Testamentin erityisehdot liittyvät erityisesti tähän... vehnäterrieriin.
Sundell joutui tarkistamaan rodun papereistaan.
– Tätinne halusi, että se saa asua elämänsä loppuun asti tutussa ympäristössä. Perinnön saadaksenne teidän siis pitää sitoutua asumaan Töölön-asunnossa. Ja tietenkin huolehtia Blondista parhaan kykynne mukaan.
En ollut perinyt ainoastaan pöytähopeita tai kasaa kirjoja. Olin perinyt kokonaisen elämän. En ollut varma, pidinkö siitä.
– Täti taisi todella pitää siitä koirasta.
–  Ilmeisesti.
Tätikään ei siis ollut välttynyt lapsettomien ihmisten helmasynniltä. Vaikka monet naiset jo uskalsivatkin tunnustaa elävänsä vain itselleen, harvat heistä välttyivät perustamasta kenneliä.
– Eli minun pitäisi nyt sitten muuttaa Helsinkiin?
– Niin tämä testamentti täysin aukottomasti määrää.
– Minä en voi ottaa Blondia ja asua jossain muualla?
– Ette.
– Mielenkiintoista.

Sundell ei ottanut kantaa. Ilmeisesti tädin toive ei noussut kovinkaan korkealle Omituisten Jälkisäädösten Top 10:ssä.
– Tätinne on asettanut luotetun miehen valvomaan järjestelyä.
– Luotetun miehen?
– Yhtiökumppanini Pikkarainen käy katsomassa Blondia muutaman kuukauden välein.
– Täti taisi todella pitää siitä piskistä.
Eikö täti luottanut minuun sen vertaa? Vaikka toisaalta, miten sellaiseen ihmiseen saattoi luottaa, jota ei ollut tavannut vuosikymmeniin? Tädin ainut muisto minusta oli varmaan ollut pikkutyttö, joka tarrasi ahneesti suklaarasiaan.
Se sai minut muistamaan Tepon silmät hänen kuullessaan, että olin perimässä jotain. Heti perään muistin äidin ja pölyttömät tanssijapatsaat somistamassa elämätöntä elämää.
Äkkiä Helsinki ei kuulostanut ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta. Urakehitys koulun keittiössä ei sitä paitsi ollut siinä vaiheessa, että sen katkeamisesta aiheutuisi korvaamatonta vahinkoa.    
– Eihän minulla ole Helsingissä töitäkään.
Sundell ei selvästikään aikonut ruveta työnvälitystoimistoksi. Hän kohautti olkapäitään.
– Rahaa on sen verran, että sillä elää hyvinkin muutaman vuoden. Etteköhän te sillä aikaa saa työasianne kuntoon. Sitten tätinne päiväkirjat. Hän piti päiväkirjaa usean kymmenen vuoden ajan ja yksi ehdoista on, että käytte ne läpi.
– Käyn läpi?
– Siis luette.
Mietin, mahtoiko Olga-täti olla jonkinlainen käänteinen voyeristi, joka halusi pilvenreunalta katsella, kuinka joku tirkisteli hänen elämäänsä. Ajatus tuntui hivenen epämiellyttävältä. 
Kaadoin itselleni toisen kupillisen kahvia. Yritin ostaa aikaa, vaikka syvällä sisimmässäni olinkin jo päätökseni tehnyt. Mitä järkeä olisi keitellä perunoita koulun keittiössä hamaan ikuisuuteen, jos vaihtoehtona oli uusi elämä Helsingissä?

Menin kotiin kirjaston kautta ja hain koirakirjan. Vehnäterrieri näytti olevan vankan näköinen keskikokoinen terrieri, joka oli ”hyväluonteinen, eloisa ja toimelias”.  Katselin kuvaa vaaleasta karvapehkosta ja tummista nappisilmistä. Luotettava ja uskollinen ystävä, rotumääritelmässä vakuuteltiin.
Ajatus tuntui lohdulliselta. Kaikki minun vanhat ystäväni olivat muuttaneet isompiin kaupunkeihin, hankkineet perheet, katkaisseet siteen entiseen elämäänsä ja kaikesta päätellen minä olin jokaisen kohdalla kuulunut siihen kategoriaan. 
”Joskus vehnäterrieri on terrierimäisen jääräpäinen.”
Lohdutin itseäni ajatuksella, ettei uusi kumppanini ainakaan kuulostanut keliaakikolta.
Äiti ei pitänyt ratkaisustani alkuunkaan. Niin kuin eivät pitäneet Teppo – tai sen puoleen rehtori Airaksinenkaan. Sinnittelin irtisanomisaikani loppuun keskellä enemmän tai vähemmän avoimesti kiukuttelevia ihmisiä.
Viimeisenä iltana ennen lähtöäni tein Tepolle juhlaillallisen. Ahvenpinaattiterriiniä, pecorinolla ja herkkutateilla höystettyjä lihapyöryköitä, jälkiruuaksi hunajaista ricottajäätelöä.
Söin aterian yksinäisessä asunnossa ja kuuntelin hiljaisuutta. Jostain kuului ääniä. Se oli sydämeni, joka lauloi.
Lähdin entisestä elämästäni kolmen matkalaukun kanssa. 

Asunto sijaitsi lyhyellä kadunpätkällä lähellä Töölöntoria. Istuin hetken pysäköidyssä taksissa katsellen vaaleanpunaiseksi maalattua kivitaloa ja yritin tottua ajatukseen, että olin menossa tulevaan kotiini, ensimmäiseen omistamaani asuntoon ikinä. Havahduin ajatuksistani vasta, kun taksikuski rykäisi kyllästyneen oloisena. Maksoin ja kohta seisoin kadulla matkalaukkujeni kanssa. 
Vasta viimeinen sovittamistani avaimista sopi ulko-oveen. Jätin oven auki ja raahasin vuorotellen laukut eteiseen. Katselin tulevien naapureideni nimiä. Andersson, Pekkarinen, Levi, Kirilenko, Korhonen, Rinne.
Tajusin vasta, ettei Rinne enää asunut talossa. Kohta nimen tilalla lukisi Virtanen, ja muut asukkaat miettisivät, minkälainen tuiki tavallinen tyyppi taloon olikaan muuttanut.
Ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen. Sain asunnon oven vaivoin auki, koska sen edessä oli tukkona kasa Helsingin Sanomia ja mainospostia, muutama valkoinen kirjekuori. Työnsin ne syrjään ja olin uudessa kodissani.
Koska en oikeastaan lainkaan tuntenut tätiäni, en tiennyt, mitä olisin odottanut asunnolta. Ainut harras toiveeni oli ollut, ettei siellä olisi kovin paljon oranssia ja myrkynvihreää, äitini lempivärejä jossain unohtumattomassa vaiheessa.
Huoleni oli turha. Olga-tädin asunto oli tyylikkään kodikas. Seinät oli maalattu kermanvaaleiksi, huonekalut olivat ajattomia ja jos oikein tunnistin, joukossa oli muutama kohtuullisen kallis klassikkokin, taulut tarkkaan harkittuja. Asunto oli oikea naisen unelma, jonne saattoi raskaan työpäivän jälkeen tulla ja omistautua itselleen. Ei yhtäkään miehen sukkaa, moottorilehtiä sekavassa kasassa, sottua ja sekasortoa, jota miehet kylvivät ympärilleen.
Ajatus tuntui ihanalta.

Kiertelin asunnossa. Makuuhuone oli pienehkö, sen vieressä sijaitseva vierashuoneen ja työhuoneen virkaa ajava huone vielä pienempi. Olohuone sen sijaan oli suuri ja valoisa, valkoinen kulmasohva kutsuvan näköinen, kukkatyynyt suorastaan viekoittelivat luokseen. Olin nukkunut huonosti ja joutunut heräämään aikaisin, juna oli ollut täynnä ihmisiä ja torkut junan tuudituksessa jääneet haaveeksi.  
Kävin viemässä takkini naulakkoon, heittäydyin sohvalle ja katselin uutta kotiani uudesta perspektiivistä. Kirjahylly oli täynnä kirjoja, joihin minulla olisi hyvää aikaa perehtyä myöhemmin. Sekään ajatus ei tuntunut yhtään hullummalta. Muutama vuosi, Sundell oli sanonut.
Minulla olisi muutama vuosi aikaa tutustua naiseen nimeltä Tiina Virtanen, kerrankin kysyä häneltä, mitä hän elämältään toivoi. Olin niin pitkään elänyt muille ihmisille, nostanut kaikessa muiden tarpeet omieni edelle. Nyt olisi minun vuoroni.
Lähetin Olga-tädille lentosuukon jonnekin katonrajaan. Sitten keskitin jälleen katseeni kirjahyllyn seutuville, leveisiin ikkunalautoihin, joilla oli kuivahtaneen näköisiä ruukkukasveja. Ikkunan edessä oli myös pieni pöytä, joka oli täynnä valokuvia.

Jokin näkymässä häiritsi minua. En heti keksinyt, mitä se oli. Suljin silmäni ja kun avasin ne uudelleen, keksin mistä oli kysymys. Nousin sohvalta ja menin pöydän luo. Erikokoisia kuvia, erilaisissa kehyksissä. Niin paljon kuvia ja niissä vain kaksi päähenkilöä. Vaaleaturkkinen koira ja tutun näköinen ruskeatukkainen tyttö eri-ikäisenä. Viimeinen kuva minusta oli otettu muutama vuosi sitten, ilmiselvästi koulun pihassa. Olin nousemassa ruttuiseen punaiseen autooni, näytin pahantuuliselta.
Tuijotin kuvia. Miksi täti oli kerännyt kuvia minusta?  Ymmärsin hyvin, että olin hänen ainoa nuori sukulaisensa, mutta silti. Olin selvästi ollut Olga-tädille tärkeä, jopa jonkinlainen... pakkomielle. Pelottavinta kuvissa oli, että ne kaikki oli selvästi otettu salaa. Kuvissa istuin keinussa, nousin pyöräni selkään kirjaston pihassa, yhdessä olin selvästi hautausmaalla, varmaan laittamassa kesäkukkia mummon haudalle. Oliko täti itse hiipparoinut jossain pusikoissa pitkän objektiivin kanssa vai oliko hän palkannut jonkun ottamaan kuvia minusta?

Ajatuskin oli naurettava. Salapoliisi viskitahraisessa popliinitakissaan napsimassa kuvia pahaa-aavistamattomasta tytöntylleröstä. Sellaista saattoi ehkä tapahtua amerikkalaisessa elokuvassa, muttei paikkakunnalla, joka juuri ja juuri oli hyväksytty kunnasta kaupungiksi ja jossa oli kolmet liikennevalot.
Kaikelle löytyisi varmaan aivan looginen selitys. Ehkä selitys oli yksinkertaisesti Olga-tädin kaipuu suvun luo, halu jättää maailmaan jotain pysyvää. Kannoinhan samoja geenejä kuin Olga, se oli parempi kuin ei mitään. Ainakin parempaa kuin yksi vehnäterrieri.
Olohuoneen nurkassa oli pehmustettu koirankori, jossa oli punainen tyyny.  Yritin valokuvien sijasta keskittää ajatukseni koiraan, joka kohta makaisi korissa. Blondi odotti uutta emäntäänsä kennelissä ja olin Sundellille luvannut, että hakisin sen heti kuin vain suinkin voisin. Menisin heti huomenna, viimeistään ylihuomenna.  Ehkä minun pitäisi edes päivän verran kotiutua ennen kuin hakisin koiran, katsoa mitä jääkaappiin pitäisi ostaa, ottaa selville, mitä koirat yleensä söivät. Ensimmäinen, mitä mieleeni tuli, olivat luut, mistä päättelin, että pieni tutkimus olisi luultavasti tarpeeseen.

Jatkoin tutkimusmatkaani uudessa kodissani. Keittiön pöydällä minua odotti kirje.
Rakas Tiina
Kun luet tätä, olen kuollut. (Olen aina halunnut kirjoittaa näin mystisesti, ja kuten näet, ihmisen pitäisi katsoa, mitä toivoo, koska aina silloin tällöin toiveilla on taipumus toteutua. ) Voin myös olettaa, että jos luet tätä, olet ottanut ratkaisevan askeleen ja muuttanut Helsinkiin, päättänyt huolehtia Blondista. Hienoa, että olet päättänyt jättää sen peräkylän. Anteeksi, että puutun tässä laajuudessa elämääsi ja asioihisi, mutta tämä järjestely tuntui luontevalta, jopa itsestään selvältä. Kuten ehkä tiedät, Onerva ja minä emme vain yksinkertaisesti tulleet juttuun. Olen aina kuvitellut, että toinen meistä on löytölapsi, en vain tiedä kumpi.
Olen varma, että Blondi saa sinusta rakastavan emännän. Se on nyt kymmenvuotias ja elää vielä 2–4 vuotta, sinulta pyytämäni aika ei siis ole mittaamattoman pitkä. Sen jälkeen voit myydä asunnon ja muuttaa vaikka Italiaan. (Mieluummin Italiaan kuin Imatralle tai Iisalmeen.) Tee minun mielikseni jotain ihan muuta kuin muutat takaisin sinne rivitalojen halkomaan henkiseen erämaahan. Elämä siellä on aivan liian ennalta-arvattavaa, etkö olekin samaa mieltä?
Blondista saat uskollisen ystävän. Kun voitat sen luottamuksen, se rakastaa sinua pyyteettömästi. Joitakin vaatimattomia toiveita sillä toki on. Se pitää harjaamisesta (turkki takkuuntuu helposti) ja rakastaa paistettua maksaa. Joskus yöllä saatat herätä siihen, että se nukkuu jalkopäässäsi ja kuorsaa vienosti. Ei se hassumpaa ole, varsinkaan kylminä talvi-iltoina.
Olen aina rakastanut matkustamista. Nyt edessäni taitaa olla erikoisin koskaan tekemäni reissu. Suhtaudun siihen melkoisella uteliaisuudella, vaikka kieltämättä – kyllä minä vähän pelkäänkin. Yritän ajatella, että siellä on jo monta minulle rakasta ihmistä buukattuna samaan hotelliin ja että meillä on varmaan mukavaa yhdessä.
Elä, tyttöseni, elä! Niin minäkin olen elänyt, eikä ole kovinkaan monta hetkeä, jotka vaihtaisin pois. Muutama kuitenkin, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä, toivottavasti.
Halaus
Olgalta   
PS. Näin meidän kesken, olen antanut itselleni kertoa, ettei se jääkiekkoilija ehkä ole rakkautesi arvoinen. Hurmaava hän voi olla – valitettavan monet miehet ovat – mutta ei ehkä kovin luotettava.

”Olen antanut itselleni kertoa.”
Kuka Olga–tädille oli raportoinut entisestä poikaystävästäni? Sama popliinitakkinen vakoilija, joka oli ottanut kuvia minusta? Äiti se ei ainakaan ollut. Tiesin, etteivät he olleet pitäneet Olgan kanssa mitään yhteyttä, ja sitä paitsi – äiti oli palvonut Teppoa. Hän oli juuri niitä naisia, joille riitti yksi katse Teppo M:n ruskeista silmistä, ja alkoi tapahtua. Äiti ei olisi Teposta pahaa sanaa sanonut, se oli varma. 
Istahdin ja katselin Olga-tädin kulmikasta käsialaa. Minua hirvitti. Täti oli seurannut elämääni tarkkuudella, josta en välttämättä pitänyt ollenkaan. Tuijotin ikkunaa, se oli selvästi äskettäin pesty. Nousin ja katsoin tiskipöydän yläpuolella olevaan kaappiin. Ei yhtäkään ruttuista, ties milloin avattua jauhopakettia tai talkkunaa vuodelta -98. Siellä oli ainoastaan teetä, kahvia ja avaamaton sokeripaketti, suodatinpusseja.
Olga-täti oli selvästi järjestellyt kaiken minua varten. Järjestellyt niin hyvin, että tunsin oloni epämiellyttäväksi.
Keitin kahvia, yritin rauhoittua, silmäilin vielä kirjettä. ”Koskaan ei ole liian myöhäistä, toivottavasti.”
Täytyy sanoa, että täti vaikutti varsin optimistiselta. Jos minulta kysyttiin, hänelle aika moni asia alkoi jo olla peruuttamattoman myöhäistä. Vaikka ehkä Olga-täti oli niitä naisia, jotka uskoivat jälleensyntymiseen? 
Huomasin, että tädin suhteen mikään ei itse asiassa enää yllättäisi minua.
Pöydällä oli kirjeen lisäksi myös Tuuliturkki-nimisen kennelin osoite. Asunnon hiljaisuus ja sotkuiset ajatukset humisivat pääkopassani. Päätin, että vuokraisinkin auton heti seuraavana päivänä ja menisin hakemaan uuden asuinkumppanini. Petasin itselleni vuoteen makuuhuoneeseen, etsin vielä ennen nukkumaanmenoani karttapalvelusta reitin Tuuliturkin kenneliin.
Makasin pitkään valveilla ja kuvittelin tätiä makaamassa siinä samassa sängyssä. Nukahdin vasta, kun viimeinenkin raitiovaunu oli kolissut ohi ja muu Helsinki jo aikoja sitten vaipunut uneen ennen seuraavaa arkipäivää.
Minun arkeni tuntui olevan kaukana. Juuri nyt elämässäni ei ollut yhtäkään tuttua ja toistuvaa asiaa. 

– Blondi taitaa olla päiväunilla, kennelin omistaja sanoi. Nainen viittasi minua seuraamaan ja lähti kohti hevostalleja muistuttavaa rakennusta.
– Se on ollut kovin unelias, nainen huuteli olkansa yli. – On ehkä vähän masentunut, kaipaa varmaan emäntäänsä. Niin. Otan osaa tätinne puolesta.
Kiitin. Mietin koiran aivojen kokoa ja luumun kokoisen ryppykasan kapasiteettia tuntea depressiota, mutta pidin suuni kiinni. Naisihminen vaikutti sen verran viimeisen päälle koiraihmiseltä. Ensin koira ja sitten kuollut täti, se oli tälle naiselle oikea järjestys. 
Talli on lämmin ja täynnä märkien koirien tuoksua. Kuljimme käytävää pitkin, ja pelästyin isoa koiraa, joka hypähti nojaamaan verkko-ovea vasten. Mietin, mitä Blondi ajattelisi, kun aivan vieras nainen tulisikin hakemaan sitä. Vaikka oliko se terrierille yllätys? Sanottiinhan, että lemmikit aistivat emäntiensä ja isäntiensä kuoleman. Ehkä Blondi tiesi jo. Ehkä se olisi iloinen, että ylipäänsä joku tulisi hakemaan sitä täältä hehtaarihoitolasta.

Vaalea koira löytyi viimeisestä pilttuusta. Se makasi selkä oveen päin, ei reagoinut. Karvakasa ponnistautui koristaan vasta, kun kennelin pitäjä oli hyvän tovin maanitellut sitä. Rapsutimme sitä, ja se palkitsi vaivamme vispaamalla epäröivästi häntäänsä.  
– Noh, omistaja sanoi. – Hyvä tyttö. Sinä lähdetkin nyt kotiin.
Koira innostui silminnähden. Oli kuin se olisi etsinyt jotain ihmistä takaamme, jotakuta, jolla olisi valta ja voima viedä se koti-nimiseen paikkaan, jossa oli pehmeä kori ja läjäpäin paistettua maksaa ja jos hyvin kävi, lämmin jalkopää, jonne oli lupa hypähtää. 
Silittelin koiraa ja juttelin sille. En juuri saanut vastakaikua. Mietin, ettei meistä ehkä koskaan tulisi Belle ja Sebastian -tasoista parivaljakkoa. Maksoin ja otin Blondin tavarat, torkkupeiton sekä ruoka- ja juomakupin. Lähdin taluttamaan koiraa kohti autoa. Se katseli minua epäröiden eikä heti suostunut nousemaan autoon. Maanittelin aikani. Blondi nousi autoon vasta kun olin laskostanut sen oman viltin takapenkin peitoksi ja kennelinpitäjä oli juoksuttanut käteeni namipalan, jonka viskasin odottamaan viltille.

Ajoin kaupunkiin vilkuillen peruutuspeilistä koiraa, joka vilkuili minua takaisin hämmentyneillä nappisilmillään. Mietimme kai molemmat, mitä helkkaria tästä tulisi.
Ilmeisesti Blondi mietti sitä vielä enemmän kuin minä. Minun olisi tietysti pitänyt olla tarkempana.  Mistä minä olisin voinut tietää, että täysin apaattiselta vaikuttanut koira säntäisi omille teilleen heti, kun aukaisisin takaoven?
Niin se kuitenkin teki. Yksi vilahdus, niin Blondi oli livahtanut jalkojeni välistä omille teilleen. Yritin huutaa sen nimeä, mutta vehnänvärinen salama paineli jo pitkällä katua alaspäin. Apatiasta ei enää ollut tietoakaan. Blondi tuntui tietävän hyvin tarkasti, mitä se halusi. Se halusi pois luotani. Nopeasti ja tehokkaasti.
Lukitsin auton ovet ja lähdin kiroillen juoksemaan sen perään. Keuhkoihin pisti, ja piskikin oli jo hävinnyt näköpiiristä. Liukastelin nuoskaisella kadulla, huutelin Blondia. Ihmiset katsoivat minua pitkään. Kurkistelin porttikongeihin ja mietin, mitä asianajaja Pikkarainen sanoisi, kun saisi kuulla, että olin hävittänyt perimäni koiran yhteiselomme ensimmäisen tunnin aikana.
 
Iltapäivä alkoi kääntyä illaksi. Täydet raitiovaunut kolisivat ohi, ihmiset kiirehtivät kotiin. Minä en tiennyt, minne olisin kiirehtinyt. Blondista ei näkynyt jälkeäkään. Mietin, yrittäisikö se suunnata Länsiväylälle ja takaisin kohti Kirkkonummella sijaitsevaa kenneliä. Siellä olisi edes jotain tuttua. Roikutin epätoivoisena koiranhihnaa ja mietin, mitä tekisin.
Saiko poliisilta apua kadonneiden koirien etsimisessä? Palokunnalta? Martoilta? 4H-järjestöltä?
– Blondi!
Ääneni tuntui tyystin peittyvän liikenteen melun alle. Joku koputti minua olkapäähän.
– Etsitkö koiraasi?
Suunnilleen minun ikäiseni nainen laski kauppakassinsa kadulle ja osoitti kädessäni hermostuneesti vispaavaa koiranremmiä. 
– Se on tätini koira. Hain sen tänään hoidosta ensimmäistä kertaa. Tässä lopputulos.   
– Käänny seuraavasta kadunkulmasta vasemmalle. Siellä tulee vastaan koirapuisto. Ehkä se on mennyt sinne kavereita katsomaan. Ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun karannut koira löytyy sieltä.
Kiitin naista ja lähdin kohti koirapuistoa. Puisto oli valaistu, muutama koira näkyi juoksentelevan siellä irrallaan. Tuttu vaalea karvakasa istui penkin vieressä, joku mies rapsutteli sitä.
– Täällähän sinä olet, sanoin moittivalla äänellä.
– Se seisoi portin takana, päästin sen sisään, mies sanoi. – Kannattaisiko pitää koirastaan huolta?
Mies katsahti minuun vihaisesti, keskittyi taas Blondiin.
– Kannattaisi, ihan ilman muuta. Edellyttäen, että piski olisi edes jossain määrin yhteistyöhaluinen. 
– Kasvatuksesta se on kiinni. 
– Ai tuota tyyppiä, sanoin. – Päivystät varmaan kaupoissakin kassojen lähellä, että pääset huomauttelemaan vanhemmille, jotka lankeavat ostamaan huutavalle jälkikasvulleen karamellia.
Miehellä itsellään oli pienempi koira, joka hyppeli mustasukkaisesti isäntänsä jalkoja vasten. Kaduin saman tien ärhäkkää äänensävyäni, mutta itsepä mies oli aloittanut.
– Irtokarkeista en tiedä enkä välitä, mutta sen tiedän, ettei ongelmakoiria olekaan, mies sanoi. – On vain ongelmaomistajia.
– Ja ongelmalähimmäisiä. Näköjään.
Mies oli varmaan koukussa siihen tv-sarjaan, jossa ynseä nahkatakkinen mies kävi ihmisten kodeissa kouluttamassa koiria ja haukkumassa niiden omistajia. Vaikka alkoi jo hämärtää, suoraan penkille lankeavan katulampun valossa näin, että besserwisserin silmät olivat hätkähdyttävän siniset.
Pikkukoira ja Blondi telmivät vähän kauempana. Muutama isompi koira kävi haistelemassa niitä. Pelkäsin, että koirat aistisivat ihmisten maailmassa vallitsevan räjähdysherkän tunnelman ja syntyisi kunnon rähinä.  
Mies nousi, huuteli koiraansa. Bebe?! Se selitti kaiken.  
– Kiitos vielä, kun pyydystit karkulaisen tänne, sanoin vaimeasti.
En periaatteessa ollut riitaisa ihminen.
– Ei siinä ollut mitään pyydystämistä. Onneksi ei juossut autojen alle. Kannattaisi muistaa, että koiranremmit on keksitty.
Mies heilautti ylimielisesti kättään ja lähti puistosta. Seisoin vielä hetken ja katsoin pitkän, vaalean miehen jälkeen. Blondi istui ja tarkkaili minua kauempaa, aloin huudella sitä. Ihme kyllä se tuli melkein heti. Napsautin hihnan kiinni kaulapantaan ja lähdin kohti yhteistä kotiamme. Yritin lohduttaa itseäni, että Helsinkiin mahtui kaikenlaista. Mikä koirakuiskaaja tuokin tyyppi oli luullut olevansa?  Mokomakin mulkero.

Kun olin syöttänyt koiran ja käynyt höyryävän kuumassa vaahtokylvyssä, tein itselleni munakkaan. Istuin sohvalla, haarukoin ruokaa ja yritin olla katsomatta pikkupöydällä olevia valokuvia. Blondi kahisi kopassaan, se yritti kai löytää itselleen mahdollisimman mukavaa makuuasentoa. Mietin, miten nopeasti se lakkaisi tuijottamasta odottavasti ovelle heti, kun rappukäytävästä kuului pientäkään ääntä. 
Vein lautasen keittiöön ja päätin ottaa härkää sarvista. Menin pikkupöydälle ja otin ensimmäisen valokuvan käteeni. Olin siinä varmaan viisivuotias, seisoin seurakuntatalon edessä, tulossa kerhosta. Muistin vielä pienen vaaleanpunaisen repun, jonne äiti oli pakannut laulukirjan ja sisätossut. Kuvassa seisoin ovella, suu hassusti auki, olin varmaan sanomassa jotain ystävälleni Sissille, jonka hihanpuolikas näkyi kuvassa.
Aukaisin kehyksen, katsoin lukiko kuvan takana mitään. Nimi ja vuosiluku. Teresa 1975.
Teresa? Kuka hemmetin Teresa? Kuvassa olin minä.  
Seuraavassa valokuvassa olin jo koulussa. Kuva oli ilmeisesti otettu kevätjuhlan yhteydessä, koska molemmin puolin koulun ovea oli aseteltu koivuja. Muistin vielä päälläni olevan mekon, äiti oli ommellut sen minulle, vaaleanpunaisia ruusuja keltaisella pohjalla. Silloin väriyhdistelmä oli mielestäni ollut suorastaan hivelevä. 1977. Ei nimeä.
Aluksi kuvia oli muutaman vuoden välein, myöhemmin niitä oli otettu vähän harvemmin. Olga-täti oli seurannut linssin läpi elämäni tärkeitä rajapyykkejä. Peruskoulun päättäjäiset. Rippijuhlat. Lakkiaiset. Sitten tulikin pitempi väli. Yhdessä kuvassa olin Tepon kanssa, istuimme jonakin vappuna terassilla. Minulla oli turkoosi mekko ja typerän rakastunut ilme. Teposta näkyi pelkkä selkä.
Minun olisi kai pitänyt olla mielissäni persoonaani kohdistuneesta mielenkiinnosta, mutta en voinut mitään sille, että ajatuksessa piilossa vaanivasta valokuvaajasta oli jotain epämiellyttävää. Miksei Olga-täti yksinkertaisesti ollut voinut soittaa minulle, kutsua kylään, leipoa lusikkaleipiä niin muut tädit kai tekivät? Tavalliset tädit, jotka eivät uskoneet jälleensyntymiseen ja tehneet outoja testamentteja. 
Kuka hemmetti oli Teresa? Oliko minulla ollut kaksossisko, joka salaa oli elänyt minun pikkutytön elämääni, ryöstänyt kerhoreppuni ja kullanväriset sisätossuni? 
Ajatuskin oli naurettava. Ensimmäisessäkin kuvassa olin minä itse, siitä ei ollut epäilystäkään. Ehkä täti yksinkertaisesti oli muistanut nimeni väärin?
Tädin päiväkirjat. Ehkä niistä löytyisi jonkinlainen selitys paitsi nimisekoiluun myös tätini kiinnostuksen määrään.

Blondi tuijotti minua moittivasti, kun kolusin läpi kaappeja.
– Sori vaan, mutta minä asun nyt täällä, sanoin. – Paras tottua siihen.
Blondi huokasi, painoi päänsä tassujen päälle ja sulki silmänsä.
Makuuhuoneen kaapista, keskimmäiseltä hyllyltä löysin vihdoin kasan vihkoja. Vihot oli numeroitu. Ykkönen näytti vanhimmalta, se oli kulunut ja väriltään tummanlila. Sisäkannessa oli vuosiluku (täti oli näköjään rakastanut niitä.) 1968.
Sormiani syyhysi päästä päiväkirjan kimppuun. Kävin pesemässä hampaani ja kömmin sänkyyn, aloin lukea.
Tädin käsiala oli vuosien mittaan muuttunut kulmikkaammaksi. Ensimmäisillä sivuillakin se oli tunnistettavaa mutta lapsekkaan pyöreää.
Olen rakastunut! Rakastunut, rakastunut! Jos jokaiselle ihmiselle on tässä elämässä vain yksi, on se oleva hän. Hän kulkee ohitse joka päivä, huomaa minut, hymyilee. Olen hänen maailmassaan, näen sen selvästi. En enää ole vain tyttö jossain varjossa, kaukana hänen säteilynsä lämmöstä.
Hymähdin. Niin Edith Södergrania. Nuoruus oli ehdotonta – ja mahtipontisen typerää. Kuvittelin tädin ihastuksen kohdetta, jotain finninaamaista poikaa, joka nyt ehkä oli viiden lapsen vaari, pelasi golfia tai kärsi nivelrikosta, tai molempia. Olikohan nivelrikkovaarilla aavistustakaan, että hän joskus oli ollut nuoren tytön palvonnan kohde, heti Elviksestä seuraava? 
Romanssi etenee, ja täti kertoo siitä päiväkirjassaan menneen maailman nuotituksin. Elokuvia, kävelyretkiä, lavatansseja, kaakaota kahvilassa. Olga-täti ei ollut tehnyt maripaita päällä vallankumousta. Hän oli asunut pienessä maaseutukaupungissa, opiskellut kampaajakoulussa, ollut rakastunut, rakastunut.
Jossain vaiheessa päiväkirjan sivuilla herää kysymys suhteen etenemisen suunnasta ja vauhdista.
Haluaisin, mutta en ole varma. Tai olen varma hänestä, mutta en ole varma, milloin. En haluaisi olla helppo. En silti haluaisi torjua häntä. Tämä ei ole yksinkertaista. En yhtään tiedä, keneltä kysyisin neuvoa. Onerva on sellainen pyhimys, meni varmaan kihloihin Maurin kanssa ennen kuin päästi sen edes rintaliiveihinsä. Hän varmaan pyörtyisi, jos kysyisin häneltä neuvoa. Sanoisi, että olen ihan liian nuori ja että minun pitäisi odottaa sitä oikeaa. Sellainen on siskoni Onerva. Tylsä ja kunnollinen. Varma siitä, että oikeita on olemassa. Niin minäkin olen, mutta en ehkä aivan niin varma kuin siskoni, jonka oikea oli se, jolle hän itse tuntui olevan oikea.
Muuten täällä kampaajakoulussa onkin vain kahdenlaisia tyttöjä. Toiset eivät pidä mitään väliä, pojat vaihtuvat ja kaula sinertää. Toiset pysyvät pojista kaukana, hädin tuskin katsovat, ryntäävät viikonloppuisin pohjoisen juniin ja äidin helmoihin lukemaan postillaa tai Anni Polvaa.
En haluaisi kuulua kumpaankaan porukkaan.   
Entäs jos hän on se oikea? En haluaisi karkottaa häntä. Minun pitää siis vain luottaa sydämeeni. Se on yleensä viisain.  
Onerva ja Mauri, kihlapari, minun isäni ja äitini. Äitini? Tylsä ja kunnollinen. Yritin ärsyyntyä Olgan äitiin kohdistuvasta arvostelusta, mutta olin vain huvittunut. Olga oli harvinaisen tarkkanäköinen. Äitini oli tylsä ja kunnollinen, ei siitä mihinkään päässyt, oli ilmeisesti ollut sitä jo nuorena. Pystyin kuvittelemaan myös Olgan tulevan elämän, toinen toistaan seuraavat Suuret Rakkaudet. Sydämen, joka oli kuin päivittämätön navigaattori, ei tunnistanut aivan kaikkia reittejä ja oikopolkuja, paineli suoraan ja kyselemättä oikeaksi luulemaansa reittiä.
Sitten päiväkirjan pidossa tuli melkein kahden kuukauden väli. Syyskuussa 1968 sävy oli muuttunut. Jopa Olgan käsialakin oli muuttunut kulmikkaammaksi. 
Jos olin luullut, että olin yksinäinen ja neuvojen tarpeessa, olin täysin väärässä. Vasta nyt niille neuvoille olisi käyttöä. Tämä ei helvetti soikoon voi olla totta. Se oikea, totta tosiaan. Mikä siitä kaikesta oli totta? Kaikki, ainakin  muutaman viikon ajan.
Nyt hän on muuttanut kaupungista, enkä edes tiedä, minne. Yritän kerätä voimia kertoakseni jollekin. Pakkohan minun on. Romaaneissa tyttö minun tilanteessani menisi luostariin ja palaisi sieltä yhdeksän kuukauden päästä yksin, posket lommolla ja elämästä oppineena.
Tuijotin Olga-tädin päiväkirjan sivua. Muste oli tahriintunut, hän oli varmaan itkenyt kirjoittaessaan. Yritin laskea yksi plus yksi. Oliko minulla jossain Teresa-niminen serkku? Jos, niin miksei täti ollut testamentannut omaisuuttaan omalle tyttärelleen?
Vai – oliko hän tehnyt juuri niin?

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.