Osa 1/6. Tiinan mies tulee ja menee, työ on kuin ylikypsää spagettia ja elämän kohokohta viikonlopun pizza. Sitten tulee kirje edesmenneeltä Olga-tädiltä.

 
Elämästä ei koskaan tiedä. Vaikka emme aina sitä tajuakaan, olemme kaikki nousemassa liuku-portaita kohti sattumankauppaa täynnä erikoistarjouksia, joista on mahdotonta kieltäytyä.
Nyt minä sen tiedän.
Sekin päivä alkoi enemmän kuin tavanomaisesti. Aamu oli suoranainen malliesimerkki kaikista aamuista, joihin olin herännyt muutaman viime vuoden aikana. Teppo oli jälleen poissa (tällä kertaa leirillä – tiettävästi) ja koska olin erehtynyt lukemaan illalla Patricia Cornwellin uusinta kirjaa, olin nukkunut vielä huonommin kuin tavallisesti. Vaivuin katkonaiseen uneen vasta kun olin käynyt tarkistamassa, ettei sarjamurhaaja lymyillyt jossakin asuntomme kaapeista odottaen nukahtamistani. Kyseisen kirjailijan taidosta todistanee se, että aukaisin jopa ovensuuhun naulatun avain¬kaapin.
Kun kello soi, jäin vielä makaamaan sänkyyn ja katselin ikkunaa, jonka kevättalven nuoskalumi oli läikittänyt läpitunkemattomaksi. Nousin vasta kun oli aivan pakko, keitin kahvia, paahdoin leipää ja söin sen omenasoseen kanssa. Mietin, suostuisiko vanha autoni vielä kerran hyrähtämään käyntiin ja kuljettamaan minut töihin. 
Sinä nimenomaisena maaliskuun aamuna olin vastikään täyttänyt 41 vuotta, ja elämä tuntui koostuvan pelkistä pienistä, harmia tuottavista asioista. Minua palelsi, poikaystäväni oli alkanut käyttäytyä täysin ennustamattomasti, omenasoseeseen oli jäänyt soseutumattomia kökkäreitä, asuin pienessä kaupungissa, jossa ei koskaan tapahtunut mitään mieltäylentävää.
Keskivertoelämää. Ei suuria murheita, mutta Hubblen kokoisella kaukoputkella olisi pitänyt katsoa, jos olisi halunnut kutsua ilojani suuriksi. Viikonlopun punaviinipullo. Suklaalevy silloin tällöin, sekin huonolla omallatunnolla. Uutuuselokuva Tepon kanssa elokuvissa tai joku vuokrattu video, jonka katsoimme kotisohvalla. Saunailta tyttökavereiden kanssa. Joskus joku uusi vaate tai kasvorasva, jossa oli pellavansiemeniä tai tyrnimarjoja tai jotain muuta niin käsittämätöntä, että sen oli pakko uudistaa iho orvaskettä myöten. Uusi keittokirja, jonka taiten kuvitettuja sivuja selailin ja mietin, koska ihmeessä tekisin hummeritäytteisiä artisokanpohjia tai juustolla kuorrutettuja sinisimpukoita. Kun viikonloppu tulisi, Teppo sihauttaisi auki oluen ja kohta jo söisimme auton tuomaa pizzaa, jonka puolimetrisiä juustorihmoja venyttelisimme hiljaisina.
Ehkä olin nuorena tyttönä lukenut liikaa Angelika-kirjoja, koska tällainen elämä tuntui epäonnistumiselta. Pienen kaupunkimme pienessä rivitalokolmiossa ei näkynyt sulttaaneja.

Ai niin, se. (Aivan kuin olisin muka unohtanut.) Olihan nimi Sultan komeillut paketissa, jonka olin edellisviikolla löytänyt Tepon treenikassista. Löytö oli mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että olin ymmärtänyt ehkäisyn kuuluvan minun tontilleni. Olin seissyt ja katsellut kassia. Tuntui kuin avonainen kassinsuu olisi naureskellut minulle. Sieti nauraakin, hyväuskoiselle hölmölle. Kaksinkertaiselle hölmölle, koska olin vieläpä ottanut hikiset pelivaatteet kassista ja laittanut ne pyörimään pesukoneeseen.
Vaikka jos totta puhuttiin, minulle alkoi riittää. Teppo saisi kohta minun puolestani perustaa vaikka minkälaisen haaremin.
Sammutin kahvinkeittimen, tarkistin, että kännykkä ja avaimet olivat kassissa. Avainkokoelmani oli vaikuttava. Kodin avain. Koulun avain. Koulun varaston avain. Avain äidille. Mennä kilistelin menemään kai kuvitellen, että olin jonkinlainen elämäni ja kohtaloni valtiatar.
Naapureiden ikkunoihin oli jo syttynyt valoja. Liukastelin nuoskalumessa autolle. Auto käynnistyi, huokaisin helpotuksesta ja ajoin työpaikalleni Ahmarinteen ala-asteelle. 
Kuten tavallista, koulu oli vielä pimeä ja hiljainen. Yritin olla ajattelematta illalla lukemaani kirjaa, sytyttelin valoja, riisuin päällystakin, vetäisin essun eteeni ja aloitin työt.
Astioiden ja työvälineiden kilinä moninkertaistui keittiön kuplamaisessa hiljaisuudessa. Kuvani erottui epäselvänä söhrönä teräksisistä työtasoista. Hahmo näytti hosuvan päämäärättömästi, kumarteli, kurotti hyllyiltä tavaraa, vispasi ja vatkasi.
Olin edellisellä viikolla saanut avukseni työharjoittelijan, joka tuntui harjoittelevan lähinnä erilaisia flunssatauteja. Edellisenä iltana olin saanut puhelun, jossa kuvailtiin seuraavanlaisia oireita: selkäkipua, päänsärkyä ja kuumetta. Tauti olisi voinut olla kaikkea myyräkuumeesta sikainfluenssaan, joten en voinut muuta kuin toivotella pikaisia paranemisia ja miettiä, miten selviäisin taas yhdestä päivästä yksin koulunkeittiössä, jonka pitäisi ruokkia myös läheisen päiväkodin lapset. 
Olin yksin ja kiirettä piti.
Arvasin, että seuraavana yönä näkisin taas kerran ikiomaa työpainajaistani, jossa olisin rintamalla muonituslottana ja minun pitäisi ruokkia komppaniallinen nälkäisiä sotilaita kennollisella kananmunia ja ruukullisella rucolaa. Heräsin vakiopainajaisestani aina siinä vaiheessa, kun sotajermuista kaikkein karskein oli tiukkaamassa minulta, pitikö miesten puolustaa isänmaataan murullisella munakokkelia ja jollain helvetin heinänkorrella. 
Ehkä kaikilla ammattikunnilla oli omat vakiopainajaisensa, mutta sen tiesin, ettei kokille ollut mitään sen pahempaa kuin kesken loppuva ruoka.

Näin rehtorin kurkistavan lasioven takaa. Yritin olla niin kuin en olisi lainkaan huomannut häntä. Rehtori Airaksinen oli paras esimerkki siitä, että slipovereita käyttävissä perheenisissäkin oli runsaasti niljakkuuspotentiaalia. 
Huokaisin helpotuksesta, kun villaliivivaanijan ääriviivat häipyivät lasin heijastavalta pinnalta.  
Miksei Jamie Oliver koskaan vieraillut tässä koulunkeittiössä? Hän olisi saanut vaania minua oikein olan takaa ilman, että olisin pannut lainkaan pahakseni. Olisimme keskustelleet bataatista ja rosmariinista ja ymmärtäneet toisiamme puolesta sanasta. Jamie olisi haronut tukkaansa, hymyillyt vinoilla hampaillaan, istahtanut muitta mutkitta työpöydälle ja kysynyt, mitä minun kaltaiseni ravintolakokin koulutuksen saanut ihminen teki tällaisessa paikassa.
Kuten tavallista, Jamie olisi taas oikeassa.
Kaikki kunnia keliaakikoille, mutta ammatillisesti olisi ollut paljon tyydyttävämpää tehdä hyvää ruokaa koko ajan miettimättä suolinukan koostumusta.
Päivän tavanomaisuutta alleviivasi äiti, joka taas kerran soitti juuri kiireisimpään aikaan, juuri kun kastike olisi pitänyt suurustaa ja alkaa täyttää tarjoilukärryjä.
– Tule heti kun pääset, äiti sanoi.
– Kyllä täällä vielä menee. Onko jokin vinossa?
– Posti toi jotain mielenkiintoista.
Äidin ääni kuulosti jotenkin piukealta, jännittyneeltä.
Hämmentelin kastiketta ja mietin, mahtoiko kyse olla Ikean
kevätkuvastosta vai sensaatiolehdestä, jossa joku naapuriperheen nokka (ja rinnat) pystyssä maailmalle lähteneistä tytöistä taas kerran pyllisteli puolialastomana.
– Tulen heti kun pääsen.
Lopetin puhelin. En halunnut joutua noukkimaan uutta kännykkääni jauhelihakastikkeen seasta.
Heti kun pääset. 
Hyvähän sieltä rauhan saarekkeesta oli komennella. Kuvittelin äitiä pyyhkimässä pölyjä posliininukeistaan. Kaikki äidin nuket esittivät tanssijoita. Tiesin, että ihmiset keräilivät kaikenlaista. Elefanttipatsaita, toisten nuolemia postimerkkejä, jääkaappimagneetteja, liinavaatekaapin kokoisia vanhoja kaiuttimia. 
Mutta tanssijanukkeja. Surkean kitschin huippu. Samalla viivalla olisivat olleet vain harlekiininuket ja niistäkin vain nimenomaan sellaiset, joiden poskea somisti kullanvärinen kyynel.
En ollut koskaan nähnyt äidin itsensä tanssivan, en edes isän
eläessä. En edes yhtä surkeaa valssia sukulaisten häissä. Silti niitä nukkeja oli vitriinit ja ikkunalaudat täynnä. Pölyttöminä, tarkkaan harkittuina asetelmina. 
Muutenkin kaikki minun mielestäni aika omituiset asiat tuottivat äidille iloa. Lämpöpattereiden jatkuva ilmaus. Suorat matonhapsut. Aakkosjärjestyksessä oleva kirjahylly. Keskiviikkoisin ostettu  televisiolehti, josta hän ympyröi punaisella musteella kaikki ohjelmat, jotka aikoi katsoa. Samat asiat toistumassa samoina päivinä. Äidille hernekeiton jättäminen torstain ruokalistalta olisi ollut seikkailun huipentuma.
Kuvitteliko hän voivansa hallita elämää hallitsemalla sen pieniä tapahtumia? Että oli itse tanssinut, jos omisti jalkaansa ojentavan posliininuken? Että elämä oli ollut yhtä lauantaitanssia, jos niitä omisti kokonaisen kaapillisen?     
Vaikka jos tarkemmin ajateltiin, mikä minä olin esittämään näsäviisaita kysymyksiä? Eikö minun elämäni ollut aivan yhtä paikalleen pysähtynyttä, sisältänyt pieniä rakenteellisia naurettavuuksia? Ehkä erilaisia kuin äidillä, mutta naurettavuuksia yhtä kaikki?
Esimerkiksi minun jääräpäinen päätökseni olla koskaan hankkimatta verhoja. Oliko pelkissä sälekaihtimissa pysyttäytyminen varmasti merkki hyvästä mausta ja minimalistisen sisustussuuntauksen suvereenista hallinnasta? Entä sitten ihmissuhteet, jotka kai aivan kohta olisi voinut sijoittaa yhtäläisyysmerkkeihin. Odotin ties monettako vuotta, että kylän suuri sankari malttaisi lopettaa jo ehtoopuolelle kääntyneen jääkiekkouransa ja perustaa vihdoin viimein kanssani oikean perheen. Ei siltä näyttänyt, todellakaan. Olimme seurustelleet jo vuosikaudet ja tähän asti oli ollut harvinaisen selvää, että me kuuluimme yhteen.
Teppo ja Tiina.
Tiina ja Teppo.
Se näyttäisi niin somalta hääkakussa tai kirjailluissa lakanoissa ja tyynyliinoissa, jotka varmaan saisimme äidiltä häälahjaksi. Kaksi kirjainta kaikkine kaarineen, kurottamassa toiveikkaasti yläilmoihin. Eipä aikaakaan, niin saisimme kaksi lasta, jotka kaikella todennäköisyydellä saisivat T-kirjaimilla alkavat nimet. Tyttö ja poika, tietysti. Jossain vaiheessa lapsenteon jälkeen minä jatkaisin työtäni koulun keittäjänä, Teppo ottaisi vastaan hänelle jo aikoja sitten luvatun homman kunnan urheilukenttien ja liikuntapaikkojen hoitajana.
Elämä olisi selkeää, yksinkertaista ja ehdottoman t-alkuista. Tuttua, turvallista, tavanomaista, televisioiltojen täyttämää. Teneriffa kerran vuodessa, jos hyvin kävi.  
Ruokatunti läheni. Lasten kiljunta kantautui käytäviltä ja pihasta keittiön perukoille asti.
Oikeastaan en pitänyt lapsista.
Jos totta puhutaan, työ koulun keittäjänä ei aina ollut omiaan nostattamaan naisessa terveitä biologisia tuntemuksia.
Kastike kupli. Siirryin toisen kattilan luo ja nostin kauhalla yläilmoihin kasan spagettia, valutin ja maistoin. Ylikypsiä. Kaikkien lasten mieleen, arvatenkin. Tässä keittiössä ei al dentejä harrastettu.
Jamie olisi paheksunut syvästi.
Joka syksy ne tulivat, kengännauhoihinsa kompastelevat killisilmät, jotka pyysivät etten laittaisi ruokiin sipulia tai yrttejä. Ja isommat ketsuppipullot, kiitos.

Äkkiä olisin halunnut riisua esiliinani ja kävellä ulos remontin tarpeessa olevasta koulunkeittiöstä. Ehkä moni muukin asia oli remontin tarpeessa, esimerkiksi koko elämäni. Tämä oli nähty jo, tämä kaikki. Tämä kastike ja nämä selitykset.
Jääkiekkoleiri, mukamas. Mestikan pelaajille? Mitä he olivat, jotain maajoukkuepelaajia muka? Kenties seuraavaksi olisi vuorossa korkean paikan leiri? Ja varmaan sielläkin tarvittiin ehdottomasti paketillinen kondomeja, koska niistä voisi esimerkiksi puhallella ilmapalloja, joita koko joukkueen voimin läheteltäisiin yläilmoihin. Tai antaa hauskaksi lahjaksi polttareitaan juhlivalle pelikaverille, niin kuin Teppo oli selittänyt löydettyäni paketin kassista.
En tiennytkään, että poikaystäväni oli niin pihi kaveri, että lahjoitteli varmuuskumeja kappaleittain. 
Pitikö Teppo minua idioottina?
Voi siis sanoa, että olin varsin valmis Olga-tädin yllättävään puuttumiseen elämääni.

Työpäivän jälkeen ajoin äidin luo. Virallisen näköinen kirjekuori odotti avattuna keittiön pöydällä. Kuoressa oli minun nimeni ja vanhempieni osoite. Äiti oli avannut sen siististi, kuoren yläkulmassa kulki suora viilto.
– Sinä et mitenkään voi ottaa sitä vastaan. Ihan vieras ihminen.
En viitsinyt kysyä, miksi äiti oli avannut kirjeeni. Tuijotin asiakirjakopiota ymmärtämättä heti, mistä oli kyse. 
”Minä Olga Rinne määrään viimeisenä tahtonani, että kuolemani jälkeen kaikki omaisuuteni on menevä täydellä omistusoikeudella Tiina Virtaselle. Testamentin toteutumiseen liittyy erikseen kirjattuja jälkisäädöksen purkavia ehtoja, joiden toteutumatta jääminen johtaa testamentin purkautumiseen.”
Olga Rinne.
Olga-täti.
Se oli ollut joku lapsuuden kesistä. Nainen, joka lähti yhtä yllättäen kuin oli tullutkin. Pidin pitkään tallessa koristeellista suklaakonvehtirasiaa, haistelin siihen kiteytynyttä pähkinäistä tuoksua. Saamani sokerihumalan lisäksi muistin kävijästä vain punaisen kiharapehkon ja vähän surulliset silmät. Ne jäivät mieleen, koska silmistään huolimatta täti oli nauranut paljon. Tai ainakin yrittänyt nauraa. En ollut aivan varma, miten hyvin hän oli onnistunut.    
Muistin hämärästi myös tädin vierailuun liittyvän tunnelman. Jossain vaiheessa olin saanut ahmimastani suklaasta vatsakipuja ja maannut sängyssäni kuunnellen olohuoneesta kantautuvaa hiljaisuutta. En tiedä, miten lapsi saattoi ajatella sellaisia, mutta siellä sängyssä maatessani olin miettinyt, että hiljaisuudetkin saattoivat olla erilaisia. Oli levollista, hyvää hiljaisuutta, kireää ja vihamielistä, levotonta, joka kohta saisi kaikki sanomaan jotain yhteen ääneen. Äänet purskahtaisivat esiin yhtä aikaa ja sitten kaikkia nolottaisi, koska yhteen ääneen puhuminen teki hiljaisuutta vielä paljon selvemmin tiettäväksi sen, miten vieraita he toisilleen olivat. 
– Vieras ihminen? Sinun oma siskosi?
– Vieras se oli. Kaikin puolin. Ja sinulle varsinkin. En yhtään ymmärrä, mitä se nyt ajaa tällä takaa.
Pyörittelin kirjettä kädessäni ja mietin, mitä sanoisin. Huomasin ajattelevani isää. Olisin taas halunnut painaa pääni rispaantunutta villatakkia vasten, tietää, että maailmassa oli yksi ihminen, jonka hyvään tuuleen ja tervejärkisyyteen saattoi luottaa. Vaikka aivan ilmeisesti se oli käynyt isälle ja hänen sydämelleen raskaaksi, sellainen isä aurinkoisen pesti.
– Mitä sen nyt pitäisi erityisesti ajaa millään takaa?  Eikö ole ihan luonnollista, että haluaa jättää omaisuutensa sukulaisille eikä valtiolle? 
– Ja mitä nuo ehdotkin ovat. Tyypillistä Olgaa.
Äiti melkein sähähti sanat.
Testamenttikopion lisäksi mukana oli kirje.
”Olga Rinteen jälkisäädökseen sisältyy tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä. Niiden läpikäymiseksi toivoisimme, että ottaisitte meihin mahdollisimman pian yhteyttä.   
Kunnioittavasti
Asianajotoimisto Pikkarainen ja Sundell.”
– Että tämmöinen yllätys.
Äiti sanoi sen kuin postiluukusta olisi pudonnut jotain aivan muuta kuin jälkisäädös.
– Mitä se luulee itsestään. Että täällä ollaan sen ja sen rahojen kipeitä?  Hyvin tässä on tähänkin asti pärjätty.   
– Tuskin se luulee enää yhtään mitään, sanoin. – Se taitaa olla luulemisensa luullut.
Katsoin testamentissa olevaa päiväystä. Jälkisäädös oli tehty vasta muutama kuukausi sitten, aivan kuin täti olisi tiennyt kuolevansa lähiaikoina.
– Mihin se mahtoi kuolla?
Äiti ei vastannut heti. Hän istahti, pyyhkäisi äkkinäisellä liikkeellä hiukset otsaltaan. Yritin nähdä hänessä jotain merkkejä surusta, mutta äiti näytti vain väsyneeltä. Mietin, miltä minusta olisi tuntunut, jos minun siskoni olisi kuollut. Olin aina surrut, ettei minulla ollut sisaruksia, mutta nyt ajattelin, etten koskaan joutuisi kärsimään heidän menettämisestäänkään.
Vaikka suriko äiti? Päällisin puolin ei. Olin kuitenkin varma, ettei oman siskon kuolemaa koskaan voinut ohittaa tuntematta murhetta: ei, vaikka äiti jostain kumman syystä sen vaikutelman yritti antaakin.
– Ei aavistustakaan, äiti sanoi.  – Punaviiniin ja miehiin, luultavasti. Mistä minä tiedän? Emme pitäneet vuosikausiin mitään yhteyttä, niin kuin hyvin tiedät. 
Istahdin ja kuuntelin kahvinkeittimen korinaa. Mikä ihme äidin oli saanut unohtamaan sen putsaamisen?
Katseeni vaelsi muuten putipuhtaassa ja moitteettomassa keittiössä. Mietin äidin vastausta.
Punaviiniin ja miehiin.
Miten kitkerästi.

Vasta katsellessani vitriinissä pyllisteleviä nukkeja tajusin, miksi äitini oli niin monen vuoden ajan kerännyt surkuhupaisaa kokoelmaansa. Nimenomaan siksi, koska jostain syystä hänen tanssinsa olivat jääneet tanssimatta. 
Niin elämä menee.
Enkä minä tässäkään suhteessa ollut yhtään äitiäni parempi tai fiksumpi. Juuri siksi minäkin kai olin kerännyt tajuttoman määrän keittokirjoja hyllyihini, koska jouduin leikkimään kulinaarisia leikkejäni gluteenittomilla tuotteilla tai syömään rasvaisia pizzoja, koska poikaystäväni sattui pitämään niistä enemmän kuin mistään, mitä osasin tai halusin tehdä. 
– Miksette?
– Niin se vain meni. Ensin ei pidetä yhteyttä. Eikä sitten myöhemminkään, koska se olisi niin omituista, hiljaisuuden katkaiseminen. Emme me muutenkaan olleet yhtään samanlaisia. Miten sen sanoisi? Intressimme olivat vähän erilaiset tässä elämässä.
Äiti kuulosti siltä kuin hänen intressinsä olisivat ilman pienintäkään epäilystä olleet fiksumpia ja paremmin perusteltuja.
Mitä minä tiesin Olga-tädin elämästä? En juuri mitään. Hän oli naimaton, lapseton, asunut Helsingissä ja omistanut pienen kampaamon. Yritin miettiä, minkä ikäinen hän oli ollut kuollessaan. Sain lopputulokseksi, että jos äiti oli nyt kuusikymmentä ja risat, oli tätini ollut aivan liian nuori kuolemaan.
– Eikö Olga-täti ollut sinua nuorempi?
– Kolme vuotta.
– Minkä takia te ette tulleet toimeen?
– Minähän sanoin jo. Me olimme täysin erilaisia.
– Millä tavalla?
– Olin luullut, että sinun pahin kyselykautesi olisi jo ohi.
Äiti kattoi pöytään kahvikupit, täytti mariskoolin kekseillä. Hän oli ainut tuntemani ihminen, joka vielä viitsi leipoa ne itse. Olga tuskin oli leiponut keksejä, ikinä. En viitsinyt tarjota äidille vielä tätäkin riemuvoittoa, joten pidin ajatukseni omana tietonani.
– Vähän vaikea ymmärtää, miksi siskot eivät vuosikausiin pitäneet mitään yhteyttä. 
– Voin kertoa sinulle, että meidän tapaamattomuutemme oli paljon luontevampaa kuin ne muutamat tapaamiset, jotka meillä Olgan kotoamuuton jälkeen oli.
– Minä muistan yhden kesän, kun Olga-täti tuli käymään.
– Sinä olit silloin aika pieni. 
– Ei kai semmoista suklaakonvehtirasiaa voi unohtaa.  Meillä ei ollut sellaisia koskaan, ei edes jouluisin. Hammaslääkäri isänä oli muuten ihan mukava, mutta ei siinä mielessä.
Äiti tuhahti niin, että harmaantunut polkkatukka pöllähti kasvoilta.
– Olga halusi aina tehdä vaikutuksen. Se sille oli tärkeintä, jo pikkulikasta. Vähän isompana se keskittyi tekemään vaikutuksen joka ainoaan poikaan, joka sattui ilmestymään näköpiiriin. Ja niitähän siinä piisasi, isän ammatin takia.
– Eikö pappa ollut palokunnassa?
– Veti kylän VPK:ta. 
Äiti sanoi sen niin juhlavan synkeällä äänellä, että minua alkoi naurattaa.
– Tuskin se Olga-täti nyt koko palokunnan kanssa vehtasi. 
Äiti ei ottanut kantaa. Hän nousi, haki olohuoneesta valokuva-albumin, selaili sitä hetken, työnsi sen aukaistuna eteeni.
Kuvassa oli vanha palokunnantalo, sen edessä vanhan mallinen paloauto, sen molemmin puolin oviin nojaamassa kaksi tyttöä. Tunnistin äidin heti. Hän oli vakavan näköinen, varmaan juuri ripille päässyt. Olin varma, että jos olisin voinut ottaa jonkinlaisen jälkijättöisen lähikuvan äidin kaula-aukosta, olisi siellä roikkunut hopeinen risti.
Äiti näytti siveyden sipulilta jo siinä vaiheessa, kun hänen olisi pitänyt kiertää rinkka selässä Eurooppaa, tavata asemilla ihania ranskalaispoikia. Aivan kuin äidin harmaat hiukset olisivat jo olleet puskemassa esiin jostain sieltä vaaleiden hiusten alta, valmiina valtaamaan alaa heti kun äidin huomio hetkeksi herpaantuisi.
Olgankin tunnistin heti. Hiukset olivat lyhyet, täynnä punaruskeaa kiharaa. Olga oli ulkoisesti vielä lapsen näköinen, mutta silmistä kurkisti jo elämäniloinen nuori nainen. Muutama vuosi lisää, niin Olgan olisi hyvin voinut kuvitella laskemassa kuraliukumäkeä Woodstockissa.
Jos joku olisi näyttänyt minulle kuvaa ja kysynyt, kumpaan tytöistä olisin halunnut tutustua, en olisi epäröinyt hetkeäkään.
Selailin albumia. Vanhimmat kuvat olivat jostain 1900-luvun alusta, mutta suurin osa oli haalistuneita värikuvia ajalta, jolloin naiset tupeerasivat hiuksiaan ja autojen tekonahkapenkit pistivät kesäkuumalla oksentamaan. Katseeni viipyi kadotetussa, käteni käänteli kuolleita ihmisiä takaisin unohduksiin. Kun olin selannut albumin läpi, äiti ojensi kätensä ja vei albumin takaisin olohuoneen kirjahyllyyn.
Tultuaan takaisin hän alkoi tuijottaa minua haastavasti. 
– Tämä kirje. Mitä mietit?
Mietin, että kyseessä olevan asianajotoimiston kannattaisi mahdollisimman pikaisesti muuttaa nimeä. Pikkarainen ja Sundell ei todellakaan kuulostanut erityisen vakuuttavalta tehokaksikolta. Sitä en miettinyt hetkeäkään, menisinkö tapaamaan elokuvan koomikkoparivaljakolta kuulostavia asianajajia. Se, että menisin, oli ollut aivan selvää alusta lähtien. Nainen, jonka parisuhde alkaa vedellä viimeisiään ja jolla on jauhelihakastikeroiskeita puserossaan, on yleensä avoin kaikenlaisille ehdotuksille joihin saattaa sisältyä seikkailun mahdollisuus, pienikin.
Ja sitä paitsi, emmekö me kaikki ole heikkoina Tuhkimoon ja hänen tanssiaismatkaansa kurpitsavaunuissa? Me ihailemme Ruususta, olemme valmiit toivottamaan kaikkea hyvää Lumikille, mutta me itse – me kaikki haluamme oman Tuhkimotarinamme.
Arvelin, että tämän lähemmäksi sitä en omassa elämässäni varmaankaan pääsisi. 

Tullessani kotiin löysin Tepon treenikassin eteisen lattialta. Työnsin sen sivuun.
– Hei kulta, kuului kylpyhuoneesta.
En voinut olla miettimättä, kenen parfyymintuoksuja tai kehoeritteitä Teppo putsaili siellä itsestään.
Ehkä olin epäreilu, mutta reiluuskiintiöni alkoi olla täynnä. Olin niin pitkään viettänyt yksin viikonloppuja, elänyt puhelinkeskustelujen varassa, pyykännyt tonneittain hikisiä pelivaatteita. Mitä minä siitä olin saanut?
– Tiina? 
En vastannut.
Teppo tuli kylpyhuoneesta hiukset märkänä, pyyhe lanteillaan. Tummat hiukset kihartuivat niskasta, vartalo ei jättänyt paljon toivomisen varaa ja bonuksena kaikki hampaatkin olivat tallella, mikä ei ollut lainkaan tavanomaista jääkiekkopiireissä. 
Mitä tuhlausta.
Jos Teppo olisi joskus nähnyt sen vaivan, että olisi kasvanut aikuiseksi, olisi hän voinut olla oikea ihannemies. Tai edes oikea mies, minulle. 
Teppo suuteli minua poskelle.
– Missäs viivyit?
– Kävin äidillä.
– Kamala nälkä. Mitä meillä on?
– Meillä on jääkaapissa kennollinen munia ja palvikinkkua. Sävellä niistä.
Teppo yritti katsoa minua koiranpentuilmeellään, sillä, joka muutama viikko sitten olisi saanut minut ääntä nopeammin jääkaapin ja hellan väliin. Miten tottunut Teppo olikaan siihen. Yksi katse ruskeista silmistä, niin naiset juoksivat. Vaatekaupan myyjä säntäsi varastoon etsimään vihoviimeistä housuparia kokoa 52. Kaupan kassa vaihtoi kolikkoja, että Härmän George Clooney pääsisi pelaamaan hedelmäpeliä. Tyttö­ystävä päivysti paahtopaistin kanssa.
Varmaan vielä paljon muutakin, mitä en juuri nyt halunnut ajatella. Ei ihan sadan naisen kaataja Teppo M, mutta pahojen aavistelujeni mukaan samaan suuntaan oltiin menossa. Poikaystäväni ei ehkä ollut kellistänyt yhtä monta naista, mutta ainakin yksi minun lisäkseni kuvioissa oli, siitä olin varma.
Siinä oli yksi liikaa.
– Sinä osaat paljon paremmin ne hommat. Ajattelin koko kotimatkan, mitä hyvää täällä on.
– Olen kokki, en ennustaja.
Lähetin Sibeliukselle jonnekin yläilmoihin kiitokset loputtomat muuntelumahdollisuudet tarjoavasta sitaatista. 
– Minulla ei nykyään ole pienintäkään hajua sinun tulemisista ja menemisistäsi. Tämä ei ole mikään keittiön kokoinen lämpö­tiski, jossa valmiit annokset odottelevat, milloin herra suvaitsee ilmestyä paikalle.
Teppo katsoi minua ihmeissään.  Tiesin, miltä kuulostin. Kuulostin naistyypiltä, jollaiseksi en koskaan ollut aikonut ruveta. En halunnut alkaa sellaiseksi naiseksi, joka istuu autossa pelkääjän paikalla puristaen käsilaukkuaan loukkaantuneen ja tyytymättömän näköisenä. Ei enää. Ei meidän sukupolvemme. Meille parisuhde oli iloinen asia, vapautta, täysin valinnanvarainen asia. Meillä oli tietyt vaatimukset (meidän äitiemme ja isoäitiemme mielestä täysin kohtuuttomat), ja ellei homma pelittänyt, mitä sitä kassinsankaa puristelemaan ja nalkuttamaan.
Maailma oli avara.
Teppo puki loukkaantuneen näköisenä ja sanoi, että koska parempaakaan ei ilmeisesti ollut tiedossa, hän lähtisi illastamaan Ahmedin Kebabkeitaaseen. Minä jäin kotiin tuntematta siitä pienintäkään huonoa omaatuntoa. Itse asiassa toivoin, että petollinen poikaystäväni vetäisisi chilipaprikan väärään kurkkuun ja että hengenahdistuksesta toipuakseen hänen pitäisi jäädä sairaalaan tarkkailuun.
Tähänkö olimme päätyneet? Että toisen poissaolo oli melkein helpotus?

Teppo palasi pikaruokakeitaastaan loukkaantuneen oloisena ja punaista kastiketta poskessa. Kastiketahrasta päättelin, että hänen sielunelämänsä oli ainakin jossain määrin järkkynyt. Teppo oli niin turhamainen mies, ettei ehdoin tahdoin halunnut esitellä ruokavaliotaan jumalaisessa olemuksessaan, ei vaatteissa eikä kasvoissa. Mustelmat ja ruhjeet menivät, mutta ei kebabkastike, majoneesi tai ketsuppi, ikinä.
– Pitäisikö meidän puhua, sanoin.
– Ai mistä?
– Mistä kuvittelisit? Obaman terveydenhuoltouudistuksesta varmaan. Tästä meidän… hommasta.
En äkkiseltään keksinyt ontuvalle suhteellemme muutakaan termiä.
Teppo kohautti olkapäitään kuin kyläläinen slaavilaisella torilla, kun siltä kysyi, kenen vika oli, että joki oli kyllästetty pattereilla ja muovijätteellä.
– Naiset haluavat aina keskustella. Se on teille joku ihmeen pakkomielle. Te olette parisuhteen ruotsalaisia. Loputonta diskuteeraamista.
– Naiset? Tästä päästäänkin asiaan. 
– Hienoa. Vihdoinkin.
Kummankin ääni oli noussut. Mietin, oliko naapurin rouva lasi seinässä kiinni, mutta en antanut sen vaivata.
– Että ihan useampikin nainen vaatii sinua pikkuisen keskustelemaan?
– Mitä sinä tuolla tarkoitat?
– Niin kuin et tietäisi. No, esimerkiksi se, kenen kanssa sinun täytyy turvautua kortsuihin. 
– Minähän kerroin jo, mistä siinä oli kysymys. Polttarilahjasta.
– Yksi kondomi? Polttarilahjaksi? Älä viitsi.
Taas slaavilainen olankohauttelija ilmestyi olohuoneeseemme. 
Nousin sohvalta. Olin herännyt aikaisin, ja päivä oli ollut tapahtumia täynnä. Olin väsynyt ja halusin nukkumaan.  Halusin vaipua uneen yksin, ilman vieressä kääntyilevää valkosipulintuoksuista miestä, jota en tuntenut enää ollenkaan.
Hain vuoteesta tyynyni ja peittoni.
– Mitä sinä nyt?
– Nukun tässä sohvalla.
– Tässä pitäisi kai olla toiveikkaalla mielellä, Teppo sanoi. – Et sentään lähde äitisi luo.
– Joku raja minunkin suuttumisellani.
– Kello on vasta kahdeksan.
– Minulla on aikainen herätys, niin kuin tiedät. Ja joudun iltapäivällä käymään kaupungissa.  
– Meillä on palaveri joukkueenjohtajan kanssa. Pääset minun kyydissäni.
Teppo seisoi sohvan vieressä, haki käsilleen jotain tekemistä. 
– Mitä sinä kaupungissa?
– Käyn yhdessä asianajotoimistossa.
– Pistät avioeron vireille? Kai muistat, ettei me olla naimisissa.
Säälittävä yritys olla hauska. Hymyilin armosta.
– Sain kirjeen asianajotoimistolta. Olga-tätini on kuollut. Jostain syystä hän on päättänyt testamentata omaisuutensa minulle.
– Et ole koskaan puhunut kenestäkään Olga-tädistä.  Minkä takia hän jättää omaisuutensa juuri sinulle?
– Varmaan sen takia, koska ei halua, että ainakaan hänen siskonsa saa sitä.
Teppo oli istahtanut nojatuoliin. Näin hänen silmissään samanlaisen välähdyksen kuin kerran maaseutuhuutokaupassa, jossa kaupattiin Kalevi Nummisen käyttämä tehtaan ensimmäinen Montreal-jääkiekkomaila. Teppo oli töninyt minua ja sanonut, että nyt hän tekisi tiliä, koska ei kukaan niistä tuulipukupapoista kumminkaan tietäisi mailan todellista arvoa.
– Isokin omaisuus?
– Tuskin.
Aloin petata sohvalle vuodetta.
– Nythän me voisimme tehdä sen, Teppo sanoi.
– Tehdä minkä?
– Perustaa tähän tuppukylään kunnollisen urheiluvälinekaupan.
Tiesin, että syvällä sisimmässään Teppo inhosi ajatusta ruveta kenttämestariksi. Tylsää työtä, kuraa ja koiranilmoja. Ei tippaakaan jääkiekon glamourista, huutavia ihmisjoukkoja, verenmakua suussa ja orgastisia adrenaliinihyökyjä. Teppo olisi niin mielellään jäänyt urheilun komeaan maailmaan, ellei muuten, niin edes spatseerailemaan oman liikkeen käytäville sponsoripikeepaita päällään.
Kohautin olkapäitäni.
– Minäkin varmaan viihtyisin paremmin kotona.
Sitä Tepon ei olisi pitänyt sanoa.
– En minä ajatellut ostaa sinua, sanoin. – En itse asiassa tiedä vielä ollenkaan, mitä edes teen sinun kanssasi. Testamenttiin sisältyy sitä paitsi erityisehtoja. Voihan olla, että viisas tätini vaatii minua antamaan hatkat poikaystävälle, joka on alkanut juosta vieraissa.
Teppo oli alkanut punottaa.
– Tee rahoinesi ihan mitä lystäät.
– Niin minä meinasin tehdäkin.
Valvoin pitkään katsellen ikkunan takana pimenevää iltayötä. Makuuhuoneesta kuului kahahtelua, kun Teppo M kääntyili vuoteessa ja toivottavasti mietti, miksi oli ajanut itsensä paitsi kebabkioskille myös pahimman lajin paitsioon juuri, kun tulevaisuus olisi voinut kirkastua. 
Minä taas en tiennyt omasta tulevaisuudestani mitään. Valvoin kahteen asti miettien, mitä ihmeessä Olga-täti oli voinut laittaa omaisuutensa saamisen ehdoksi. Viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, että onneksi olisin viisaampi jo saman vuorokauden aikana.

Jatkuu ensi numerossa.

Riinan pikkusisko Raisa menee kihloihin. Lisäksi asiat tuntuvat menevän solmuun

nyt sekä Uskon että Hiron kanssa.

Raisa istui olohuoneeni sohvalla ja kävi juurta jaksain läpi romanttisen iltansa tapahtumia.

”…sitten Janne polvistui ja ojensi mulle pienen suklaarasian. Avasin sen ihan paniikissa, koska aavistelin jo – ja siinä tämä sormus sitten oli! Eikö olekin aivan käsittämättömän ihana pikkusafiiri!”

Raisan sormessa kimalteli pieni kirkkaansininen kivi, joka oli upotettu siroon renkaaseen. Katselin sitä ihaillen, mutta tunsin pistoksen sisimmässäni. Se ei ollut varsinaisesti kateutta, mutta tunsin epäonnistuneeni perheen vanhimpana tyttärenä. Käsittämätöntä, mutta niin se vain oli vaikka elimme 2000-lukua.

Raisa veti henkeä ja tuntui katsovan minua ensimmäistä kertaa.

”Niin, mites sulla nyt menee? Näitkö Uskon viikonloppuna?”

Irvistin ja poskilleni kohosi lievä puna. Oli vaikeaa selittää koko soppaa edes Raisalle.

”…siis mitä! Ja tyyppi lähti menemään? Eikö siitä ole kuullut vieläkään mitään? Ja sut tuntien, et ole myöskään antanut periksi.”

Raisa hautasi kasvonsa käsiin ja näytti siltä kuin tahtoisi hautautua maahan. Tunsin jälleen kerran, kuinka roolimme isosiskona ja pikkusiskona vaihtoivat paikkaa. Istuin Raisan viereen.

”Raisa luki tekstarin  silmät viiruina.”

”No mitä olisi pitänyt tehdä? Usko karkasi paikalta. Ehkä hän on tottunut siihen, että naiset juoksevat aina perään, mutta minä en ole sellainen!”

Raisa pudisti päätään ja väänteli kasvojaan.

”Joo, et todellakaan ole. Mutta voisit vaikka lähettää tekstarin…”

Samalla kännykkäni piippasi ja me molemmat hyppäsimme varmasti ainakin kymmenen senttiä ilmaan. Raisa viittoi kännykkää, kuin se olisi syttynyt tuleen.

”No avaa se nyt jo, herran jumala…! Onko se Uskolta?”

Kännykkä meinasi livetä sormista. Kun sain sen viimein auki, tuijotin viestiä ja vedin sen sitten vatsaani vasten piiloon. Pudistin päätäni. Sanoin hiljaa:

”Se on Hirolta.”

Raisa käänsi epäuskoisen katseensa takaisin minuun. Alkoi naurattaa, sillä koko tilanne tuntui aivan järjettömältä. Kun Raisa ei saanut vieläkään sanaa suustaan, ojensin hänelle puhelimen:

Hei Riina, tuletko huomenna treeneihin? Vai nähdäänkö Tammerfesteillä?

Raisa luki tekstarin ja katsoi minua silmät viiruina.

”No niin, selitäpä tämä sitten? Mitä ihmettä… jätän sut viikonlopuksi ja muutut Amaterasuksi, miinus rehellisyys. Pitäisikö heitellä riisiä jalkojesi juureen?”

Amaterasu oli japanilaisessa mytologiassa esiintyvä auringonjumalatar, joka edusti arvokkuutta, kauneutta ja rehellisyyttä. Vilkaisin seinälläni roikkuvaa matkamuistoa, japanilaisten juhlapäivien kalenteria ja totesin:

”No tavallaan voisitkin, sillä tänään on Amaterasun päivä.”

Raisa pyöräytti silmiään ja ulvaisi tuskastuneena. Hän nappasi sohvalta tyynyn ja heitti minua sillä.

”Puhutaanpa niistä Tammerfesteistä! Mitä aiot tehdä? Jos menet sinne Hiron kanssa, saat kyllä heittää Uskolle hyvästit, jos hän sattuu nähdä teidät yhdessä.”

Laskin kännykän olohuoneen pöydälle. Jätin vielä vastaamatta Hirolle, mutta Raisalle sanoin:

”Mitä itse tekisit?”

Sisareni huokasi teatraalisesti, mutta siirtyi sitten istumaan kylkeeni. Hän selasi hetken puhelintaan, kunnes näytti sitä minulle.

”No mitäs, jos kiristäisin hiukan? Sano, että sulla on kaksi lippua Ratinan keikalle keskiviikkona ja kysy häntä mukaan – ja sano, että jos et kuule Uskosta tänään, niin ok. Hankit sitten muuta seuraa…”

Sisareni oli nero! Nyökäytin päätäni.

”Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat.”

”No mutta, tuohan kuulostaa suunnitelmalta. Jos Usko ei vastaa, niin voin olettaa, että juttu oli tässä. Ja jos vastaa, niin hän ymmärtää vihjeen, ettei voita mitään pakenemalla…”

Hymyilin kuin Amaterasu, kun kivi vierähti sydämeltäni. Rojahdin vasten sohvan upottavaa selkänojaa ja jatkoin huojentuneena:

”…ja voin sanoa Hirolle, että jutellaan asioista treeneissä.”

Raisa iski silmää ja näytti ylen tyytyväiseltä. Hän työnsi älypuhelimen taskuunsa ja myhäili itsekseen, vilkuillen samalla safiirisormustaan.

”Jätä vaan mulle, kyllä pikkusisko hoitaa hommat kotiin.”

Vastasin heittämällä häntä tyynyllä naamaan.

”Älä nyt vielä lähde lentoon.”

Mutta Raisa ei antanut periksi, vaan siteerasi pyhimystä:

”Elämä on tilaisuus, käytä sitä hyväksi. Elämä on onni, ota se kiinni. Elämä on rakkautta, iloitse siitä… Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”

Nostin kädet ilmaan. Raisa oli mahdottoman itsepäinen toisinaan, mutta se taisi olla sukuvika.

”Muistan kyllä, että kirjoitit uskonnosta laudaturin – ei tarvitse leijua! Sitä paitsi, on minullakin vain yksi mies elämässä kerrallaan, etkä sinäkään ole mikään nunna.”

Raisa ratkesi nauramaan ja nappasi kännykkäni pöydältä. Hän heitti sen minulle kaaressa:

”No niin, alapa näpytellä, armas Amaterasu.”

Kun Raisa lähti ja vei Pupen mennessään, talooni laskeutui rauha. Olin lähettänyt viestin Uskolle – tosin hiukan ytimekkäämmän. Pyörin tovin sisällä. Mistään ei tullut mitään, en pystynyt keskittymään. Lopulta vedin saappaat jalkaan ja astuin takapihalle. Sorakasa odotti minua siinä, mihin se oli jäänyt Uskon jäljiltä: yhtä toispuolisena kuin minäkin.

Lapioin soraa kottikärryihin, kunnes muistin, että niissä oli edelleen se lussu rengas. Vaihdoin taktiikkaani ja levitin soraa etupihalle. Kivikasa levisi hitaasti, ja kun lopetin, en erottanut sen korkeudessa juuri muutosta. Niskojani ja selkääni sen sijaan särki. Usko ei ollut vastannut vieläkään.

Viimeistelin etupihan uuden pihapolun tasaiseksi. Tunsin, kuinka hiki valui neuletakkini alla. Ruumiillinen työ oli kuitenkin helpottanut ahdistustani ja päätin ottaa kuuman suihkun. Olin juuri matkalla kylpyhuoneeseen, kun puhelin pirahti. Näin näytöllä tuntemattoman numeron ja vastasin:

”Riina Laine.”

”Tässä on Maarit Saraste Kuvittajien yhdistyksestä hei! Olit jättänyt meille portfoliosi ja välittäisin siihen liittyen työtarjouksen. Olisitko kiinnostunut työstämään mainosgrafiikat tulevia pienasuntomessuja varten? Teet juuri sellaista sekatekniikkaa, jota eräs asiakkaamme hakee.”

Pysähdyin sijoilleni, otin ovenkarmista kiinni ja henkäisin vastauksen:

”Kiitos, todellakin olisin! Kerro ilman muuta lisää!”

Kun Maarit ryhtyi kuvailemaan projektin sisältöä, kirjoitin ylös mitä ehdin. Kuuntelin ja nyökyttelin, kuin toinen olisi nähnyt eleeni puhelimen välityksellä. Lupasin lähettää ensimmäisen hahmotelman viikon sisään ja suljin puhelimen lopulta voitonriemuisena.

”Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

En ollut enää työtön! Mitä sitten, vaikka rakkauselämäni horjui? Ainakin minulla oli yksi jalka maassa. Itsetuntoni kohosi. Oli kummaa, kuinka yksi puhelu saattoi muuttaa kaiken.

Laskin viimein puhelimen ja suuntasin suihkuun.Vielä kun saisin sen toisenkin puhelun, tai edes viestin, jota odotin…

Kun kuivailin tukkaani olohuoneessa, päätin tehdä alakerran ruokasalista työhuoneen. Koko kesä oli ollut poikkeuksellisen sateinen ja ankea, mutta nyt alakerran isoista ikkunoista tulvi tarpeeksi valkoista valoa, jotta saatoin nähdä värit sellaisina kuin ne todella esiintyivät luonnossa.

Työskentelin koko loppupäivän uuden työprojektini parissa. Maarit oli lähettänyt minulle sähköpostilla tarkemmat suuntaviivat. Niiden perusteella piti laatia neljä kuvaa, joissa esiintyivät eri vuodenajat ja elämänvaiheet. Työn tuli olla toteutettu kollaasimaisella sekatekniikalla.

Viritin työpöytäni ikkunan ääreen ja valitsin alustaksi akvarellipaperin. Katsoin ulos.

Tumma hurmevaahtera kurotteli minua kohti. Päätin samassa, että istuttaisin sen rinnalle heleän vaaleanpunaisena kukkivan japaninkirsikan, kunhan saisin rahat työprojektistani. Ryhdyin luonnostelemaan keväistä kuvaa ja kuin vahingossa kynästäni syntyi kirsikankukkia. Ne heräsivät uuteen kevääseen herkkinä ja täyttivät tummat oksat.

Pudotin kynäni ja tuijotin piirustustani. Tiesin jo, minkä valokuvan yhdistäisin siihen.

Kipaisin yläkertaan ja noudin järjestelmäkamerani. Selasin sen muistia, kunnes näytölle ilmestyi Uskon unenomainen katse. Napautin kameran muistikortin irti ja työnsin se läppäriini kiinni. Kuva ilmestyi pian kuvankäsittelyohjelmaani, jonka avulla muutin sen mustavalkoiseksi. Painoin print.

Kun printterini sylki kuvan ulos, istui takaisin työtuoliini. Pyörin aikani jakkaralla ja tuijotin kuvaa, jossa Usko nojasi sängynpäätyyn peitto vyötäröllä. Hänen ylävartalonsa oli paljas ja japanilaistyyliset tatuoinnit erottuivat vaalealla iholla.

Täydellinen harmonia. Harmi vain, että hetki, jonka olin ikuistanut kuvaan, ei ollut kestänyt. Se oli kadonnut kuin kirsikankukka.

Huokasin ja ryhdyin leikkaamaan kuvan reunaa epätasaiseksi.

”En ollut enää työtön!”

Illemmalla päätin lähteä treeneihin. Olin tosin kaiken hämmennykseni keskellä unohtanut vastata Hiron viestiin. Päätin selittää asian kasvotusten. Nyt voisin ainakin rehellisesti sanoa, että en ollut ehtinyt vastata työkiireiden tähden. Ja päätin muutenkin pelata varman päälle: nappasin auton avaimet naulasta. En ottaisi tänään kyytiä keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Työnnyin Ylöjärven liikuntakeskuksen kendosaliin viimeisten joukossa. Raisa oli jäänyt pois, omien sanojensa mukaan ”liian kiireisenä kihlajaisvalmistelujen tähden”.

Kun työnnyin vastavirtaan, salista poistuvien kendokoiden lomitse, näin että Hiro seisoi aloittelevien naisharrastajien keskellä ja poseerasi heille. Askeleeni hidastuivat. Hiro nauroi ja parikymppiset tytöt kikattivat. He ottivat selfieitä ja kaverikuvia, kun Hiro esitteli heille komeaa sivuprofiiliaan.

Hengitin ulos ja vedin sisään sekä uutta happea että järkeä. Hiro oli vedättänyt minua: olin sittenkin vain yksi naisista, joita hän pokasi treeneistä.

Kun Hiro viimein havahtui läsnäolooni, marssin salin poikki hänestä välittämättä. Mikä onni, etten ollut vastannut hänen tekstiviestiinsä! Tunsin itseni typeräksi, mutta varoin visusti näyttämästä sitä. Saattaisin vielä pelastaa kasvoni ja antaa hänen ymmärtää, etten ollut odottanut itsekään mitään todellista. Minä tunteellinen hölmö olin kuvitellut kaiken muun.

Suoritin treenit mekaanisesti, mutta loppumeditoinnin aikana ajatukseni kääntyivät sisäänpäin – työprojektiin, Raisan ja Jannen juhliin, puutarhaani ja lopulta Uskoon. Kun tunti päättyi, päätin keskittyä tästä eteenpäin vain omiin tekemisiini. Tammerfestit saisivat jäädä väliin – olin bilettänyt viime aikoina koko loppuvuoden edestä. Piha piti saada kuntoon ennen kihlajaisia ja talven tuloa. Kuvitustyö piti ottaa vakavasti. Se saattaisi parhaimmillaan poikia minulle lisää töitä.

Hiro yritti lähestyä minua parkkipaikalla. Pysähdyin hänen kohdallaan vain sen verran, että ehdin sanoa:

”Kiitos kutsusta, mutta eiköhän tää ollut tässä. Mulla on nyt aika paljon töitä tulevina viikkoina, joten en ehdi seikkailla enempää. Ja ajattelin hiukan Ikebana-kurssia tuohon syksyyn eli tuskin törmäillään treeneissäkään.”

Hiro ymmärsi yskän. Hän katseli minua tovin, nyökäytti päätään ja sanoi:

”Ok, Riina… mä tajuan. Halusin vaan sanoa, että sä olet erityinen.”

Hiron tummat silmät olivat kauniimmat kuin koskaan, kun hän loi ne minuun viimeisen kerran.

”Tiesitkö muuten, että Rina on japanilainen nimi. Se tarkoittaa valkoista tuoksuvaa jasmiinia, rakkauden ja intohimon kukkaa… Sopisi hyvin sun puutarhaasi.”

Nyökkäsin Hirolle, kun hän käännähti ja lähti kohti moottoripyöräänsä.

Minä jatkoin omaa matkaani valkoiselle autolleni. Käynnistin sen ja ajelin kohti Lielahtea ja Lentävänniemeä. Pettymykseni Hiroa kohtaan laantui matkalla. Kotipihassa saatoin jo hiukan nauraa itselleni.

Ehkä ottaisin Hiron sanoista vaarin ja istuttaisin valkoisen jasmiinin pihaani – muistuttamaan minua siitä, etten enää koskaan antautuisi hajuveden vietäväksi.

”Miksei Usko vastannut tai soittanut?” 

Seuraavan viikon työskentelin intensiivisesti. Aamupäivät piirsin ja maalasin. Valikoin valokuvia ja yritin keksiä, mikä kuvista sopisi parhaiten kuvastamaan syksyä. Usko oli kevät. Sisarusteni lapsuuskuvista löysin talven. Kesäkuvan ottaisin kihlajaisparista.

Purin vanhan kukkamaan ympäriltä pyöreitä reunuskiviä, pesin ne ja täytin niillä tulevan puuharhalammikkoni. Usko oli onneksi ehtinyt syventää sitä, joten minulle ei jäänyt paljonkaan tehtävää.

Viikkoa myöhemmin katselin aikaansaannostani tyytyväisenä. Sora lainehti pitkin pihamaata ja kohtasi pyöreän keskikohdan ympärillä sammaleiset mättäät, pensaat ja puut. Olin tehnyt sorasta kaksi pientä tasannetta ja suunnittelin, että ostaisin toisen japanilaisen kivilyhdyn pienen, pyöreän maru yukimi -matkamuistolyhtyni seuraksi. Harmi vain, että sellaisia myytiin vain hyvin varustelluissa puutarhamyymälöissä – muun muassa sellaisissa kuin Uskon työpaikka.

Jätin puutarhan ja palasin kuvitustyöni pariin. Työstin kevätkuvaa. Olin liimannut Uskon valokuvan osaksi sommitelmaa ja peitin sitä piirretyillä ja maalatuilla kirsikankukilla. Osa piirroksesta kulki miehen kuvan päältä niin, ettei häntä saattanut enää voinut tunnistaa niin helposti.

Peitin nukkuvan prinssini ruusuköynnösten sisään. Työ oli lähes valmis, kun menetin tyyneyteni. Lyijykynän kärki napsahti poikki ja heitin kynän tuskaisena huoneen poikki.

Miksei Usko vastannut tai soittanut? Oliko hän jäänyt auton alle? Se mielikuva, jonka olin saanut miehestä muutaman tapaamisen perusteella, ei sopinut tällaiseen käytökseen. Minun oli saatava suhteellemme jonkinlainen päätös.

Nousi työpöytäni äärestä ja kävelin eteiseen. Keli oli yhä kolea kuin syyskuussa, vaikka oli heinäkuu. Otin naulakosta raidallisen kaulahuivini ja pitkän, mokkapintaisen takin. Yhdessä hieman revittyjen, mustien pillifakkujeni kanssa näytin tavallista muodikkaammalta, samalla maanläheisellä tavalla, jota Usko suosi.

Miehen hipsterityyli oli alkanut miellyttää silmääni ja olin – enemmän ja vähemmän tarkoituksella – alkanut ottamaan siitä vaikutteita omaan pukeutumiseeni.

”Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Mustat hiukseni hulmusivat ja pörrööntyivät viimassa, kun astelin autolle. Viivyttelin ovella. Olinko ihan epätoivoinen? Mitä tekisin, jos törmäisin Uskoon vaikkapa kassalla?

Työnsin avaimen kuitenkin auton lukkoon. Tiesin, etten saisi rauhaa, ennen kuin asia olisi selvitetty. Jännitykseni kasvoi, mitä lähemmäs taimitarhaa pääsin. Käännyin parkkipaikalle ja tunnistin Uskon citymaasturin heti. Oli lähellä, etten tehnyt U-käännöstä ja palannut kotiin. Sen sijaan parkkeerasin autoni ja nousin siitä.

Huono sää oli lannistanut kotipuutarhurit, sillä kaikkialla oli hiljaista.

Kiviset linnut, enkelit ja tonttupatsaat katselivat minua pihalaattojen keskeltä. Kiersin käytävän ympäri, kunnes löysin etsimäni: erikokoisia ja muotoisia kivilyhtyjä. Toisilla oli kapeat ja sirot jalat, toiset olivat neliskanttisia ja raskaita tai korkean pilarin päässä. Kumarruin suoristamaan käpristynyttä, märkää hintalappua, kun kuulin selkäni takaa lähestyvän mönkijän äänen. Jäykistyin.

”Riina…?”

Uskon ääni oli käheä ja tukahdutettu.

En tiedä mitä olin odottanut, mutta hätkähdin nähdessäni hänet. Uskon parta oli kasvanut yli huolellisesti hoidetusta muodostaan. Sänki peitti posken sivuja ja hänen silmänsä olivat väsyneet. Vertasin tuskaista katsetta siihen lempeän uneliaaseen katseeseen, joka katseli minua piirrokseni keskeltä: he olivat kuin kaksi eri miestä.

”Moi… tulin hakemaan kivilyhtyä.”

Usko nousi mönkijän päältä ja kiersi sen ympäri. Hän pysähtyi eteeni ja jouduin katsomaan ylöspäin, sillä mies oli minua ainakin päätä pitempi. Hänellä oli yllään taimiston työhaalari ja oliivinvihreä sateenpitävä takki. Kaikesta päätellen tuo mies kävi sisäistä taistelua.

Usko ojensi kätensä ja tarttui kohmeisiin, kosteisiin sormiini.

”Tulit sitten hakemaan sitä lyhtyä sitten juuri täältä?”

Katsoin Uskoa silmiin ja yritin ymmärtää häntä.

”Miksi et vastannut viestiini mitään? Ajattelin, että sulle on sattunut jotain.”

Usko vilkaisi kivipihan poikki ja päästi kädestäni.

”Sori, olin töissä ja näin viestin vasta illalla. Ajattelin, että on liian myöhäistä… enkä mä nyt tiedä muutenkaan, että kannattaako tämä.”

Kiukku leimahti mielessäni ja sihahdin:

”Jaa siis mitä, että olenko minä sen arvoinen vai? Miksi sä edes tulit mun luokse alun perin?”

Usko näytti ahdistuvan entisestään ja vilkuili sivuilleen, vaikka missään ei näkynyt muita asiakkaita.

”Kyllä sä tiedät miksi, mutta mä en ryhdy kilpailemaan. Jos sulla on joku toinen, niin olkoon.”

Katsoin häntä epäuskoisena. Usko suoristuvan viimein ryhtiinsä ja jatkoi:

”Mua on petetty kerran, enkä aio toistaa sitä kokemusta.”

Vedin henkeä ja käänsin katseeni. Ymmärsin samassa, mikä oli laukaissut miehessä pakoreaktion: hän vertasi minua johonkin exäänsä. Aivan, kuten minä olin tehnyt lukemattomia kertoja. Ja jokainen noista kerroista oli päättynyt eroaloitteeseen omalta puoleltani.

Oli kohtalon ivaa, että nyt joku teki niin minulle.

Katsoin jälleen Uskoa ja mietin, miten voisin pelastaa sen, mitä oli pelastettavissa. Mutta oliko mitään jäljellä? Ehkä, jos miehen mustista silmänalusista saattoi lukea jotain.

”Mä en ole pettänyt sua, koska meidän juttu tyssäsi ennen kuin se alkoi. Eikö sun pitäisi ensin pyytää mua tyttöystäväksi, ennen kuin oletat mitään? Ja tiedoksi: mä en ole sun exäsi. Mä en ole koskaan pettänyt ketään.”

Kumarruin nostamaan maasta valitsemani neliskanttisen kivilyhdyn.

”Mä menen nyt ja jätän sun kivisydämesi rauhaan. Jos siihen syttyy joskus jotain eloa, sä tiedät mistä mut löytää.”

Vilkaisin viimeisen kerran Uskoa ja käänsin hänelle selkäni.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Riina käy Hiron kanssa ajelulla ja palaa puutarhatöihin. Sitten komea hipsteri ilmestyy maisemaan.

Ajoimme Hiron moottoripyörällä pitkin poikin Siuroa ja Nokiaa, ennen kuin palasimme Lentävänniemeen. Olin puristanut sormeni kohmeisiksi viimassa, vaikka olin saanut lainaan ajohanskat – Hiro piti toisia aina repussaan siltä varalta, että sattui ajamaan kaatosateessa. Meille oli kuitenkin sattunut aurinkoinen heinäkuun ilta, joka kääntyi nyt jo yöksi.

Hiro pysäköi pyörän K-Marketin nurkalle hämärtyvässä illassa. Nousin pyörän päältä ja otin kypärän päästäni. Ojensin sen Hirolle, joka työnsi sen reppuunsa. Oman kypäränsä hän otti myös ja oli ripustamassa sitä numerolukolla varustettuun lenkkiin, kun hälytyskellot alkoivat soida päässäni. Olin ajatellut, että palaisin kotiin yksin, mutta ehkä Hirolla oli toiset ajatukset? Sentään hän ei tiennyt, missä asuin – muuten hän olisi varmasti kurvannut suoraan pihaan tien toisella puolella.

”Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.”

”Tiedätkö, mun pitää varmaan mennä kotiin. Mulla on sellainen pihaprojekti menossa, että siihen menee taas koko päivä. Oli kiva käydä ajelulla… että nähdäänkö sitten treeneissä?”

Yritin muistella, mitä olinkaan alun perin suunnitellut sanovani Hirolle. Jotain hankalasta elämäntilanteesta, työelämän paineista… päätöksestäni olla sinkku, ainakin vuoden loppuun? Olin päässyt vain ensimmäiseen kohtaan, kun olin jo harhautunut tarinassani sivupolulle.

Hiro ei kuitenkaan antanut periksi helpolla.

”Ok, viherpeukalo. Anna hyvän yön suukko, niin jätän sut puurtamaan. Kai sä sit tarvitset prinsessaunet, jos sanot niin.”

Hän astui lähemmäs ja jäädyin paikoilleni. Tiesin, että jos en nyt lähtisi, sillä olisi seuraamuksia.

Katsoin Hiron soikeita kasvoja: kuulasta oliivin väristä ihoa, otsalta poskipäille valuvia hiussuortuvia ja täyteläisiä huulia. Otin askeleen lähemmäs ja suukotin häntä poskelle.

”Hyvää yötä! Aja varovasti ja palataan.”

Käännyin ympäri ennen kuin Hiro ennätti reagoida. Kävelin muutaman askeleen ja vilkaisin taakseni. Hiro käänsi pyöräänsä virrat päälle. Heilautin kättäni ja kun hän vastasi, juoksin tien yli taloni pihaan. Kuulin moottoripyörän etääntyvän jylinän ja sovitin avaimen oven lukkoon.

Liian myöhään tajusin, että minulla oli yhä Hiron ajohanskat kädessä. Laskin hanskat eteisen penkille ja tervehdin hoitokoiraani Puppea, sisareni Raisan keskikokoista villakoiraa.

”Voi, oliko ikävä? Käydään äkkiä lenkillä, mutta ihan lyhyesti. Hoitotäti on tänään sekoillut jo ihan tarpeeksi, joten yritetään pysyä polulla…”

Kun palasimme kotiin lenkiltä, vilkaisin Hiron hanskoja ja tunsin taas omatuntoni kolkutuksen. Miksi en ollut vain lopettanut juttua, ennen kuin se oli alkanutkaan? Miksi minun piti tehdä asiasta näin monimutkainen?

”Oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.”

Sunnuntaiaamu valkeni harmaana. Säätiedote lupasi aamulle ajoittaista tihkua, mutta loppupäivästä piti kirkastua. Mielialani oli eilisen jäljiltä ristiriitainen, joten päätin pukea sadevaatteet ylleni ja tuulettaa ajatuksiani. Olin ostanut pari päivää sitten taimia, jotka odottivat yhä kipoissaan. Niille olisi pian tehtävä jotain tai sijoitukseni lakastuisi ennen aikojaan.

Ryhdyin astelemaan taimia mahdollisille paikoilleen ja käyvin katsomassa vaikutelmaa terassin suunnalta. Löysin tulevan vesiaiheeni reunoilta keltajapaninangervolle ja japaninruusukvittenille sopivat paikat ja ryhdyin ruumiilliseen työhön.

Kun sain kaivettua taimet maahan, katselin aikaansaannostani. Sammaloitunut nurmi rajautui kuoppaan, jonka olin eilen kaivanut vanhan pation paikalle. Sen takana kohosi vanha tummalehtinen vaahtera, vierellään uusi keltavihreälehtinen pensas ja toinen, jossa näkyi jo pieniä sitruunan näköisiä hedelmän alkuja.

Kaksi kaunista, hyvin erilaista pensasta. Katselin niitä aikani, kunnes huomasin miettiväni jotakin ihan muuta: oli harmi, että minun oli ennen pitkää valittava kahden, komean miehen väliltä.

Vaan entä, jos valitsisin väärin? Katuisin myöhemmin, kuten olin katunut ensirakkauteni menettämistä. Huokasin. Ilmeisesti oli mahdollista samaan aikaan sekä haluta parisuhdetta että kauhistella sitoutumista. Mutta yksinäisyys oli kaikista kamalinta.

Karujen ajatusten lomassa totesin, että kivipuutarhassani oli toistaiseksi kaikkea muuta, paitsi kiveä. Tarvitsin kipeästi soraa, kunhan saisin vesilammikkoni ensin pohjustettua muovilla. Siinä ei menisi kauan.

Kaivoin puhelimen taskustani ja näppäilin Jaanan numeron. Hänen veljensä työskenteli kuljetusajalla – ja tiesi, mistä saisin edullista soraa. Olin viimein tarpeeksi motivoitunut kohdatakseni uteliaan Jaanan, jonka kanssa en ollut jutellut sitten perjantai-illan.

”Moi Riina! Olet yhä hengissä!”

Aloin selittää, kuinka olin kadottanut Jaanan yökerhossa ja päätynyt viimein yöbussin kyydissä kotiin. Selitykseni meni kuitenkin lopulta läpi, mutta tiesin, että saisin kuulla jatkossakin kuittailua katoamistemppuni tähden.

”Hei Jaana, oikeastaan piti kysyä sinulta apua. Tarvisin sitä soraa – voisitko pyytää veljeltäsi pientä palvelusta…?”

Muutamaa tuntia myöhemmin katselin, kuinka kuorma-auto tyhjensi sorakuormaa etupihalle. Vuori kasvoi kasvamistaan ja silmäni laajenivat samaa vauhtia. En ollut tajunnutkaan, kuinka suuri määrä kasettikuormaan mahtui. Ellen olisi ollut jo sivistynyt kolmekymppinen, olisin mielelläni kiivennyt kasan päälle ja pystyttänyt sinne lipun – pieni kasa ihmiskunnalle, suuri kasa minun pihamaalleni. Mutta millä ihmeellä saisi tuon soramäärän levitettyä pihatielle, talon sivulle ja takapihalleni?

Maksoin Jaanan veljelle kuljetuspalkkion. Kun hän lähti, nostin lapion ja kauhoin testiksi yhden kottikärryllisen soraa. Kävi, kuten arvasin: lussu eturengas ja painava lasti olivat huono yhtälö.

Pohdin vaihtoehtojani. Entä, jos järjestäisin talkoot?

Olin varma, että saisin tarpeeksi sukulaisia ja tuttavia kasaan, mutta eihän minulla ollut työvälineitä kaikille, saati varaa kestitykseen. Ja silloin sain idean: entä, jos hakisin uuden renkaan? Voisin siirtää vaikkapa joka päivä viisi kottikärryllistä soraa. Saisin samalla liikuntaa, kunnon käsi- ja pakaratreenin, sekä hiljalleen valmistuvan pihan.

Laskin tyytyväisenä työhanskat terassinkaiteelle ja kuoriuduin työvaatteistani. Vaihdoin ylle sivistyneemmän asun ja ajoin tuokion päästä lähimmän Motonetin pihaan. Lielahdessa onneksi riitti tavarataloja joka lähtöön.

Kävelin oikopäätä palvelutiskille ja sain kiinni nuoren varaosamyyjän.

”Hei, tarvitsisin uuden kottikärryn renkaan. Täyskumisen. Mistä löytyy?”

Nuorukainen otti katalogin esiin .

”Löytyyhän niitä. Minkä kokoisen tarvitset?”

Kirosin mielessäni. En ollut sitten tajunnut ottaa vanhaa rengasta mukaan tai edes valokuvaa renkaan merkinnöistä. Eipä sillä, että minulla olisi edes ollut työkaluja kyseisen renkaan irrottamiseen tai kiinnittämiseen... grrr. Tukkani oli musta, mutta tunsin itseni ihan blondiksi.

”No … arvaa vaan, muistinko katsoa. Täytyy tulla uudestaan.”

Jupisin kirosanoja itsekseni ja työnsin myyjän ojentamaa katalogia laukkuuni, kun kuulin selkäni takaa kysymyksen:

”Voiko neitiä auttaa?”

Käännähdin ja valmistauduin torjumaan tarjouksen. Sanani jäivät kumminkin puolitiehen, sillä kun katsoin ylöspäin, näin Uskon. Parrakas, trendikkäästi pukeutunut raamikas hipsteri seisoi takanani jonossa ja piteli kulunutta sytytystulppaa kädessään. Työnsin hiukset silmiltäni.

”Ai moi! Mitäs sä täällä? Tai no niin, varmaan hakemassa varaosaa…”

Usko siirtyi ohitseni tiskille ja laski tulpan pöydälle.

”Uusi tällainen, kiitos.”

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Kun myyjä lähti hakemaan tulppaa, hän kääntyi taas minun puoleeni.

”Mutta mitäs sulla, jotain harmia myös?”

Nostin käden taas otsalleni ja näytin tuskastuneelta.

”No, todellakin! Tilasin sorakuorman ja se kottikärryn lussu rengas sanoi itsensä heti irti… Sitten ajelin tänne ja tajusin juuri äsken, etten tullut katsoneeksi renkaan kokoa – tyhmä minä!”

Usko näytti huvittuneelta, mutta yritti peitellä sitä.

”No auttaisiko, jos tulisin tasaamaan sen sun pihasi? Nimittäin – vaikka vaihtaisit sen renkaan, niin sulla menee käsipelillä ainakin viikko, että saat sorat levitettyä.”

En saattanut olla henkäisemättä.

”Ihanko tosi? Kiitos! Mutta mitäs sellainen aviomiespalvelu kustantaa? Munhan pitää tällä menolla kohta palkata sut ihan rehellisesti pihani urakoitsijaksi.”

Usko hymyili vihjailevasti ja siveli partaansa.

”Ootko ihan varma, ettet vaan tarvitsisi aviomiestä…?”

Repesin ja nyökyttelin, kun varaosamyyjä palasi sytytystulppa kädessä.

”Jos tuo oli kosinta, niin enpä olisi uskonut kuulevani sellaista Motonetin tiskillä!”

Usko iski silmää. Hän nappasi tulpan myyjältä ja kiitti.

Lähdimme yhtä matkaa kohti kassaa, kun hän jatkoi:

”Ehkä se oli, mutta mites sen sorakuorman kanssa? Tuutko mun luokse hetkeksi, niin vaihdan tuon tulpan. Voit vaikka lenkittää kiitokseksi koiran.”

Suostuin mielihyvin. Kohtalo oli tänään Uskon puolella ja erityisesti minun, sillä sorakasa kummitteli yhä mielessäni.

Seurasin Uskon citymaasturia, kunnes kaarsimme Teivaalantien varressa sijaitsevien rivitalojen pihaan. Erotin portin läpi punaturkkisen pystykorvan ja kävin tervehtimään sitä.

”Mikäs tämän nimi olikaan?”

Koira nuoli sormiani ja urisi huomiohakuisesti.

”Se on Ruska.”

Jäin pihaan, kun Usko astui sisään noutamaan koiraa ja remmiä. Katselin sillä välin ympärilleni ja pistin merkille, että Uskon piha oli viimeisen päälle siisti: neliskanttinen kivetys peitti parkkipaikan ja kiersi takapihalle koiraportin ali. Pihassa kasvoi jotakin hauskannäköistä vaaleaa korkeaa koristeheinää. Päätin heti haluta sellaista itsellenikin.

Kun Usko tuli, kysyin häneltä heinästä:

”Se on koristekastikka ja tuo matalampi tuolla varjossa on japaninsara...Vähän ammattitauti, kun näiden kasvien kanssa tulee pelattua.”

Pistin koristeheinät muistiin ja tiesin jo, että hullaantuisin niistä. Heinät sopisivat täydellisesti puutarhaani, siinä missä eräs työmieskin…

”Tuosta pääsee lenkin taloyhtiön ympäri, koira kyllä tietää.”

”Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!”

Nyökkäsin ja vilkaisin työkoneen kimppuun kääntyvää viherrakentajaa, joka oli jo kolmatta kertaa pelastanut minut pulasta: ensin taimien kanssa, sitten kaatopaikkakuorman ja nyt sorakasan. Hiro saattoi tarjota minulle seikkailua, mutta Usko… hän vain sopi elämäntilanteeseeni niin paljon paremmin. Ja mitä sitten, vaikka hän vaikuttikin jopa liian kiltiltä ja rauhalliselta?

Ruska suostui lopulta jättämään isäntänsä ja lähti sipsuttamaan kohti tuttua lenkkipolkua. Kun palasin parinkymmenen minuutin päästä takaisin, Usko oli saanut työnsä tehtyä.

Kun ajelin Uskon edellä Lentävänniemeen, pohdin, mitä naapurit mahtoivat ajatella. Iäkkäät vanhempani asuivat itse nykyisin helpossa rivitaloasunnossa: he olivat jättäneet pihatyöt minun murheekseni ilolla.

Jätin autoni kadunvarteen, ja Usko parkkeerasi oman yhdistelmänsä taakseni. Hän laski peräkärryn lastauslankun alas ja ajoi ketterän työkoneen ensin asfaltille ja sitten etupihalleni.

”No niin, mihis tätä soraa sitten ajetaan?”

Johdatin Uskon koneineen takapihan puolelle ja näytin hiekoitettavan alueen rajat. Usko saapasteli perässäni ja tutkiskeli kuoppaa, jonka olin kaivanut kovalla vaivalla saviseen maahan.

”Kuopan syvyys ei vielä riitä puutarha-altaalle. Kannattaa kaivaa ainakin puoleen metriin saakka, jotta saat muovit peitettyä pyöreillä kivillä...”

Taisin näyttää aika kärsivältä odottavan työn edessä, sillä Usko jatkoi:

”No, voin kyllä kaivaa sen sulle alkuun ja sitten on enää hienosäätö lapiolla.”

Komea hipsteri-metsurini todella tiesi taikasanat, joilla saattoi pelastaa naisen päivän!

”Mahtavaa! Se on hyvä että täällä joku tietää, mitä on tekemässä. Mä vain tiedän, miltä kaiken pitäisi näyttää lopussa.”

Usko naurahti ja riisui mustan hupparin kuistin kaiteelle. Mies hyppäsi työkoneen kahvoihin mustat kulutetut farkut ja maiharit jaloissa. Tunsin, kuinka auringon paiste sai kostean ilman tuntumaan pian hiostavalta – tai sitten syynä oli tuo takapihalleni ilmestynyt miehinen näky.

”Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä.”

Vein Ruskan sisälle tervehtimään Puppea, kun työkoneen kauha upposi soraan. Koirat ryhtyivät leikkimään innoissaan. Minä varastin sillä aikaa pienen hetken ja katselin salaa kuistin ikkunasta pihallani työskentelevää miestä. Kaikesta näki, että hän teki päivittäin ruumiillista työtä. Uskon kroppa ei ollut salilla treenattu, mutta hänessä ei ollut silti mitään ylimääräistä. Mieleeni tulivat etäisesti Red Hot Chili Peppers -bändin jäsenet ja jotkin suomirokkarit. En tiennyt hipsterien aatteista tai tyylistä mitään, mutta ainakin tämä look puki häntä.

Huomioni kiinnittyi Uskon tatuoituun käsivarteen. Sitä koristi musta japanilainen karppitatuointi. Kala ui ylöspäin, kohti olkapäätä. Tiesin, että karppi oli japaniksi koi ja sillä oli vahva symbolinen merkitys. Vanhan aasialaisen legendan mukaan karpit uivat joen vahvaa virtausta vastaan, kunnes saapuivat suuren vesiputouksen luo. Väsyneet kalat luovuttivat ja menivät alas virran mukana, mutta vahvin kaloista ei antanut periksi vaan hyppäsi vesiputouksen ylle. Jumalat palkitsivat sisukkaan karpin ja muuttivat sen lohikäärmeeksi.

Myös väreillä oli merkitystä: musta merkitsi voittoa. Uskon käteen hakattu musta karppi merkitsi, että hän oli ylittänyt elämässä jonkin vastoinkäymisen. Mikähän se oli mahtanut olla?

Mies vaikutti niin tasapainoiselta ja rauhalliselta, että minun oli vaikeaa kuvitella häntä aallonpohjalla. En kuitenkaan jaksanut uskoa, että hän olisi ottanut tatuointia vain pelkän tyylin tai ulkonäön vuoksi. Tatuoitua hihaa koristivat lisäksi vesipärskeet ja valkeat lootuskukat, jotka upeasta ulkonäöstä huolimatta kasvoivat mutaisissa lammikoissa. Tatuoinnin viesti oli vahva.

Uteliaisuuteni oli herännyt.

Palasin työmaalle. Usko oli jo tuonut sorakasan ja tasoittanut sitä kauhalla. Tuntia myöhemmin saatoin jo erottaa pihani uudet ääriviivat: sammaloitunut nurmi rajautui kaarevilla muodoilla harmaaseen soraan. Usko sammutti työkoneen ja minä laskin haravan.Viittasin kohti kuistia.

”Tuletko juomaan jotain, ainakin kivennäisvettä ja mehua löytyy?”

Kun Usko otti kutsun vastaan, pohdin voisinko kokata hänelle jotakin kiitokseksi. Harmi vain, että en ollut erityisen taitava ruuanlaittaja.

Usko nappasi hupparinsa kaiteelta. Johdatin hänet pieneen eteiseeni ja tunsin, että kookas mies teki siitä entistäkin ahtaamman. Nautin tuosta ahtaasta tunnelmasta, jonka aikana sain tarkastella hänen tatuointiaan lähemmin – käsivarsista puhumattakaan.

”Hieno hihatatuointi, onko se ollut kauan?”

Usko vilkaisi kättään ja vastasi.

”No ei kovin kauan. Sain sen vasta vähän aikaa sitten valmiiksi. Ja kiitos…”

Huomasin, että mies ei tarjonnut minulle tietoa ilmaiseksi.

”Nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. ”

”Miksi karppitatuointi?”

Usko hymyili vinosti.

”Niin… kivipuutarhan rakentaja tietysti arvaa kysyä.”

Kaadoin Uskon lasiin juomaa, kun hän haroi päälaella otsalta taaksepäin lainehtivia hiuksiaan ja jatkoi:

”Kävimme joitakin vuosia sitten jätkien kanssa Alpeilla laskemassa lumilautailun freestyle-kisoissa. Laskeuduin huonosti yhden big air -hypyn ja mursin reisiluuni. Siinä meni vuosi, että pystyin jälleen kävelemään.”

Tuijotin häntä epäuskoisena. Mistään ei olisi voinut arvata, että hän oli ollut sellaisessa onnettomuudessa.

”Mutta jalka toimii ja voin taas laskea.”

”Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon.”

Pyöritin päätäni. Minua hirvitti. Ymmärsin nyt, mistä miehen fysiikka oli peräisin. Kuvittelin pitkän miehen liitelevän lumilaudan kanssa ilmassa – se oli varmasti näyttävää.

”Niin, puutarha-alalla ei varmaan ole juuri talvisin töitä, ymmärrän…”

Ainoa oma vahvuuteni oli piirtämisessä, ehkä myös valokuvaamisessa. Ja nyt näin edessäni pitkästä aikaa potentiaalisen mallin. Kysymykseni yllätti Uskon.

”Oletko tehnyt koskaan mallin töitä?”

Mies pudisti päätään ja naurahti.

”No en sentään! Kuinka niin?”

Nousin ja kävin hakemassa tablettini. Maisemakuvat olivat talvisesta Lapista, mutta mukana oli myös kuvia taitoluistelukisoista. Niissä poseerasi pikkusisareni Raisa. Hän näytti kimaltavalta joutsenelta jäisellä lammella – mutta erityisen tyytyväinen olin tilanneotoksiini, joissa Raisa tanssi tummalla taustalla tai katsoi lähikuvissa kaukaisuuteen.

Usko selasi kuviani.

”Olet tosi lahjakas. Kyllä mä sulle tulen kuvattavaksi, jos haluat.”

Hän ojensi minulle tabletin ja kiskaisi myös paidan päältään. Tuijotin timmejä vatsa- ja rintalihaksia. Hän osoitti kylkeään ja iholla kiemurtelevaa kookasta tiikeritatuointia, joka lepäsi kesäisten pihatöiden kevyesti kultaamalla iholla.

”Ellei tämä sitten haittaa…”

Olin ajatellut mielessäni talvista valokuvaa paikallisen laskettelukeskuksen huipulla, mutta nyt katselin puolipukeista miestä keittiössäni. Nielaisin.

En muistellut tanssilattialla Hiron kanssa koettuja kuumia hetkiä tai hiveleviä kosketuksia. Tämä oli kuitenkin jotain ihan muuta: komea mies kirkkaassa päivän valossa. Sisäinen vaakani kallistui Uskon puoleen. Uskossa kaikki oli kaunista, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. En enää edes ajatellut, että hän oli liian kiltti. Kenties hän oli sen sijaan liian älykäs ja luki minua kuin avointa kirjaa.

Nostin silmäni Uskon kyljestä takaisin hänen kasvoihinsa, mutta hän oli jo pistänyt pitkän katseeni merkille.

”No, arvelen, ettei haittaa..?”

Usko ei tehnyt elettäkään pistääkseen paitaansa takaisin päälle, vaan ojensi minulle kätensä.

Lakkasin ajattelemasta. Mitä hyötyä oli edes yrittää, kaikki korttini olivat jo pöydällä? Kohottauduin ja ojensin käteni Uskolle. Hän veti minut lähemmäs.

Otin askeleen ja saatoin tuntea Uskon ihon. Kohtasin miehen vihreät silmät. En kuitenkaan ehtinyt ihailla niitä kuin hetken, ennen kuin hän kumartui puoleeni. Vastasin liikkeeseen kuin unessa. Huulemme kohtasivat ja painauduin vasten miehen lämpöä.

Jatkiksen uusi jakso julkaistaan lauantaisin.