Hovikohut eivät ota laantuakseen, vaikka hääkellot soivat jo. Hämminkiä herättävät prinsessa Madeleinen ero ja vihkikaava.

Kuninkaallisessa perheessä on ollut viime aikoina vauhtia enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Kruununprinsessa Victorian ja Daniel Westlingin taival kihlaparina on juuri alkanut, kun eteen tulee Danielin munuaissiirto.
Nuorenparin on pakko hiljentää tahtia toipilasajaksi samalla kun arvailut hääjärjestelyistä alkavat. Sulhanen näyttäytyy leikkauksen jälkeen ensimmäistä kertaa koko kansalle Victorian 32-vuotispäivänä heinäkuussa 2009.
Hieman sitä ennen on saatu tieto, että prinssi Carl Philip on eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästään Emma Pernaldista. Elokuussa hovilla taas on kerrottavanaan seuraava jymyuutinen: prinsessa Madeleine ja Jonas Bergström ovat menneet kihloihin. Perheeseen on tulossa toisetkin häät!
Kuningasperhe on kuitenkin autuaan tietämätön muutaman kuukauden takaisesta välirikosta. Madeleine on jättänyt huhtikuussa Jonaksen, kun suhde on hiipunut hitaasti mutta varmasti. Kesäkuussa he tekevät vielä viimeisen pelastusyrityksen ja lähtevät Italiaan Caprin saarelle. Siellä Jonas yllättää Madeleinen kosinnalla, ja kotiin palataan sormukset sormessa.Kahdeksan vuotta seurustellut pari asuu Tukholman Östermalmilla, ja onni näyttää kukoistavan.
Siskosten välejä peräkkäiset kihlaukset eivät ainakaan huononna. Nyt he voivat jakaa ajatuksiaan hääjärjestelyistä!

Hovi on kertonut, että Victoria ja Daniel muuttavat häiden jälkeen asumaan Hagan linnaan. Moni oli veikannut heidän päätyvään samaan järjestelyyn kuin Silvia ja Kaarle Kustaa aikoinaan: asumaan suureen huoneistoon Tukholman kuninkaanlinnaan. Pari päättää kuitenkin toisin.
He valitsevat kuninkaan lapsuudenkodin, joka remontoidaan 40 miljoonalla kruunulla sopivaksi kuninkaallisen lapsiperheen kodiksi. Vuonna 1805 valmistunut linna sijaitsee suur-Tukholman alueella Solnassa. Siellä ovat asuneet monet kuninkaalliset, ja siellä syntyivät aikoinaan Victorian isä, kuningas Kaarle XVI Kustaa sekä tämän sisaret Margaretha, Birgitta, Désirée ja Christina, joita kutsuttiin Hagan prinsessoiksi.
Viime vuosikymmenet linnan käyttöä on hallinnoinut Ruotsin hallitus ja siinä ovat majoittuneet korkea-arvoiset ulkomaiset vieraat. Keväällä 2009 valtio siirsi linnan jälleen kuninkaallisen perheen hallintaan.
Perusteellisessa remontissa Victoria ja Daniel saavat muun muassa uuden keittiön ja kylpyhuoneen. Tiloja tarvitaan myös henkilökunnalle, edustamiseen ja toimistolle. Turvallisuuskin saatetaan ajan tasalle, ja linnasta tulee yksi Ruotsin tarkimmin vartioiduista rakennuksista. Alueelle tulee kymmeniä valvontakameroita, ja linnan ympärille on pystytetty korkea rauta-aita.
Hagan päärakennuksessa on 25 huonetta, tilaa on kaikkiaan 1 555 neliötä. Sisustuksen päävastuu on sisustusarkkitehti Helena Belfragella, jonka apureina ovat prinsessa Madeleine ja tämän ystävätär Louise Gottlieb. Sisustus ja design ovat jo pitkään kiinnostaneet Madeleinea, ja hän tietää täsmälleen, millaiset ratkaisut ovat isonsiskon makuun. Louise taas työskentelee yrityksessä, joka on erikoistunut arvoasuntojen sisustamiseen.
Kihlapari itse on tiiviisti mukana muutostöissä. Victoria on ottanut mittoja linnan ikkunoista verhoja varten, ja pari kiertelee vapaa-aikanaan sisustusliikkeissä. Kun edessä on muutto kaksiosta hulppeaan linnaan, tarvitaan monenlaista. Jotain he ottavat mukaansa myös Drottningholmin linnasta. Yhdestä huonekalusta Victoria on jo kertonut julkisestikin: hän vie uuteen kotiinsa valkoisen Carl Malmstenin suunnitteleman kirjoituspöydän, jonka sai 30-vuotislahjaksi.

JULKISESSA KESKUSTELUSSA häiden lähestyminen näkyy kiihkomielisten rojalistien rankkoinakin hyökkäyksinä. He vastustavat sitä, että kenestä tahansa voi tulla kruununperijän puoliso. Rojalistit haluavat varjella kuninkaallista perhettä kansanomaistumiselta. Jotkut puhuvat, että Westling-dynastia on nousemassa valtaan ja maa on rappion tiellä. Osa vaatii, että tämä olisi estettävä perustuslailla.
Rojalistit hyökkäävät vapaamielisempiä kuningashuoneen puolustajia vastaan kiihkeästi, ja tasavallan kannattajatkin työntävät lusikkansa soppaan. Facebookiin perustetaan useita ryhmiä, joissa vaaditaan, että kansalaisten ei tarvitsisi osallistua kruununprinsessan häiden kustannuksiin.
Kuningashuone ei ota kantaa kiivaaseen keskusteluun, mutta muutama vuosi aiemmin Victoria on todennut haastattelussa pitävänsä yhtenä monarkian vahvuutena sen epäpoliittisuutta.
”Kuningashuone edustaa koko Ruotsia, olipa vallassa mikä puolue tahansa. Monarkia on yksi tapa ylläpitää jatkuvuutta nopeiden muutosten keskellä. Ruotsin kuningashuone on osa Ruotsi-nimistä tavaramerkkiä yhdessä muun muassa Ruotsin lipun kanssa”, tuleva kuningatar muotoili.
Danielin tausta on nostattanut maassa jopa luokkahalveksintaa. Sitä ei lievennä edes tosiasia, että ensimmäistä kertaa keskiajan jälkeen Ruotsi saa nyt hallitsijaparin, jossa kumpikin puhuu äidinkielenään ruotsia.
Pienestä Ockelbosta kotoisin olevaa sulhasta on moitittu milloin juntiksi, milloin kielitaidottomaksi tai liian tavalliseksi. Kolmisen vuotta ennen Victoriaan tutustumista Daniel seurusteli muutaman kuukauden Maria Ekmanin kanssa, joka on sittemmin tullut tunnetuksi valokuvamallina. Nyt Maria nousee Aftonbladetissa puolustamaan ex-poikaystäväänsä.
”Daniel on mukava, kohtelias ja hyvin kasvatettu. Hän on täydellinen mies, joka välittää aidosti. Unelmien poikaystävä kenelle tahansa”, Maria sanoo.
Danielia pahat puheet eivät lannista. On kuin hän haluaisi näyttää kaikille onnistuvansa sekä liiketoimissaan että suhteessaan. Hän on toiminut määrätietoisesti ja vastuullisesti. Danielilla on Tukholmassa jo viisi kuntosalia, mutta hän on luvannut jättäytyä häiden jälkeen sekä kuntosali- että hotelli¬bisneksen johtotehtävistä. Omistuksia hänelle vielä jää. Yrittäjätaustansa vuoksi Daniel on monissa tiedotusvälineissä nimetty Ruotsin elinkeinoelämän uudeksi suurlähettilääksi. Hänestä povataan myös terveiden elämäntapojen sanansaattajaa.
Heti kihlajaisten jälkeen Danielia aletaan valmentaa perusteellisesti, onhan Ruotsin monarkian tulevaisuus jatkossa pitkälti tämän nuorenparin varassa. Valmennusohjelma syventää Danielin tietoja monarkian seremonioista ja kulttuuri¬perinnöstä. Puolitoistavuotinen koulutus sisältää myös valtiotieteiden, historian ja kulttuurielämän opintoja sekä opintomatkoja.
Daniel on saanut kuningas¬parin täyden tuen, ja entiset epä­luottamuslauseet on pyyhitty pois. Victoria on tärkeä tuki sulhasensa sisäänajossa hoviin. Kruununprinsessa on sanonut, että rooli, johon Daniel on asettumassa, ei ole yksinkertainen – eikä liioin perhe, johon hän on liittymässä.
Daniel kertoo olevansa hyvin tietoinen niistä paineista ja odotuksista, joita häneen kohdistuu.
”Tiedän myös, että luottamusta ei anneta vaan se ansaitaan. Teen kaikkeni, jotta ansaitsen ruotsalaisten luottamuksen”, hän sanoo.
Victorian valtionpäämiestaitoja ei kyseenalaisteta. Päinvastoin: häntä pidetään erinomaisena tulevana hallitsijana. Victoria on osoittanut ottavansa tehtävän vakavasti. Kesällä 2009 hän on myös saanut korkeakouluopintonsa päätökseen ja valmistunut filosofian kandidaatiksi Uppsalan yliopistosta pääaineenaan rauhan- ja konfliktintutkimus.
Victorian välittömyys ja vilpittömyys herättävät ihastusta, ja kun niihin lisätään hänen hyvä tilannekomiikan tajunsa ja huumorinsa, kaikki ovat myytyjä. Hänen kihlauksensa on monen mielestä merkki monarkian liikahduksesta inhimillisempään ja tavallisempaan suuntaan – ja sitä kautta se vahvistaisi eikä heikentäisi monarkiaa. Jo pelkästään kruununperimysjärjestyksen muuttaminen aikoinaan naista suosivaksi on eduksi Ruotsille, joka pyrkii esiintymään tasa-arvon edelläkävijämaana.

VARSINAINEN HÄÄHURMA on puhjennut, mutta ajoittain siihenkin tulee säröjä. Yksi koetaan alkukeväästä, kun norjalaislehti Se & Hør julkaisee nuoren norjalaisnaisen Tora Uppstrøm Bergin haastattelun. Hän kertoo viettäneensä pääsiäisenä 2009 yön Madeleinen kihlatun Jonas Bergströmin kanssa Åren hiihtokeskuksessa.
Paljastusta seuraa muutaman päivän kiihkeä mediapyöritys, jota Madeleine ja Jonas parhaansa mukaan karttelevat. Heidän huhutaan käyvän terapiassa, eikä juristina työskentelevä Jonas ilmesty kohun aikana työpaikalleenkaan. Julkisuudessa ruoditaan parin suhteen ylä- ja alamäkiä armotta, ja Jonakselle lankeaa roiston osa.
Kun Madeleine lähtee huhtikuun 24. päivänä ennalta sovitulle työmatkalle New Yorkiin, hovin nettisivulle ilmestyy tieto hänen kihlauksensa purkautumisesta. Kohun keskellä Madeleine istuu jo lentokoneessa. New Yorkissa hän työskentelee tiiviisti Childhood-säätiön tehtävissä ja karttaa julkisuutta.
Toukokuun alussa Madeleinen ilmoitetaan olevan niin uupunut suhdekohusta, että hän vetäytyy New Yorkissa vietettävän Ruotsi-viikon sovituista edustustehtävistä. Hänen sijaisekseen lentää isosisko Victoria kesken kiihkeiden häävalmistelujensa.
Yksi ja jos toinenkin kyselee, miten Madeleinen rakkauskriisi heijastuu Victorian häihin. Ruotsalaiset pohtivat, viekö Madde huomion siskonsa suuressa juhlassa, jos hän astuu julkisuuteen ensimmäistä kertaa vasta häiden alla tai häissä. Onko Madeleine lopulta juhlien seuratuin nainen?
Toukokuussa näyttää siltä, että Jonas Bergströmin syrjähyppy nostaa kummasti Danielin osakkeita. Salonkikelpoiseksi sukeutunut hillitty sulhasmies näyttäytyy uudessa valossa, ja tavallisuus ja turvallisuus nousevat uuteen arvoon. ”Hän näyttää kuninkaalliselta James Bondilta”, ruotsalaislehti Svenska Damtidning hehkuttaa.

POLTTARIT KUULUVAT ASIAAN kuninkaallistenkin häiden alla. Toukokuun alkupuolella siepataan ensin sulhanen. Ajoitus on mietitty tarkkaan. Daniel on yksin kotona, kun Victoria on matkustanut Yhdysvaltoihin. Päivän seremoniamestarina on Danielin hyvä ystävä, ravintola- ja hotelliyrittäjä Alessandro Catenacci. Mukana on myös prinssi Carl Philip ja Danielin liikekumppaneita kuntosalilta.
Samppanja-aamiaisen jälkeen Daniel kyyditään studioon, jossa häntä odottaa laulutuokio Carola Häggkvistin kanssa. Expressen-lehden mukaan he laulavat yhdessä Främling-hitin taustakuoronaan polttariporukka. Seurue siirtyy veneillä merenrantaravintolaan. Ohjelmassa otetaan huomioon Danielin elämäntavat, kuten vähäinen alkoholin käyttö. Seuruetta saattaa turvallisuuspoliisi Säpo.
Victoria saa omat polttarinsa muutamia päiviä myöhemmin. Hän istuu Drottningholmin linnassa nauttimassa veljensä 31-vuotisjuhlapäivällistä, kun oveen koputetaan ja joukko hänen lähiystäviään ryntää paikalle naamioituneina. Mukana ovat muun muassa Caroline Nilsson, Caroline Dinkelspiel ja Leonie Persson – sekä tietysti Yhdysvalloista isonsiskon tärkeään päivään saapunut Madeleine. Polttarit vietetään merellisissä tunnelmissa Tukholman saaristossa sankarinsa näköisesti.
Voi vain kuvitella, millä mielellä Madeleine viettää sisarensa juhlaa, kun hänen omat hääunelmansa ovat juuri hajonneet.
Madeleinen kerrotaan tulevan ensimmäistä kertaa julkisuuteen toukokuun 30. päivänä, kun Victorian ja Danielin kuulutukset luetaan. Tieto kuitenkin muuttuu päivämäärän lähestyessä, ja pian ilmoitetaan, että Madeleine nähdään vasta häissä.
Polttaripölyt ovat tuskin laskeutuneet, kun kansa saa seuraavan kohunsa. Victoria on toivonut, että vihkikaavassa poiketaan normaalista niin, että kuningas saattaa hänet alttarille. Siitäkös pillastutaan piispaa myöten. Osa ruotsalaisista ihmettelee, mitä kuninkaallisten häiden saattoseremonia merkitsee maassa, jossa nainen ja mies astelevat yleensä tasa-arvoisina rinta rinnan alttarille. Kunnon jupakka roihahtaa hetkessä.
Piste asialle laitetaan, kun kuningas saa jauhamisesta tarpeekseen. Hovin lehdistöpäällikkö sanoo, että kyse ei ole mistä tahansa vihkimisestä vaan myös symbolisesta eleestä, jossa Ruotsin kuningas johdattaa tulevan kruununperijän alttarille. Asia on sillä selvä, eikä Victorian tarvitse luopua toivomastaan kaavasta.
HÄÄVALMISTELUJEN KESKELLÄ julkisuudessa analysoidaan ahkerasti tulevan prinssin ja hallitsijan ominaisuuksia. Mutta mikä kaikki tätä paria lopulta yhdistää?
Molemmat ovat aamuvirkkuja ulkoilmaihmisiä, joita kiinnostaa liikunta. Aktiivinen elämäntapa näkyy heidän olemuksessaan. Victorian kerrotaan innostuneen häiden alla kuntokuurista, jossa on normaalien kävelyn, juoksun ja voimaharjoittelun lisäksi erikoissatsi joogaa. Siitä on tullut hänen suosikkilajinsa, johon hän perehtyy oman opettajansa johdolla.
Kun hän lisäksi on tarkka ruokavaliostaan ja ottaa matkoillekin omat myslinsä mukaan, ei ole ihme, että keväisillä Tanskan kuningatar Margareetan syntymäpäivillä Kööpenhaminassa hänen entistäkin säteilevämpi olemuksensa herättää huomiota. Musta-valko-raidallinen iltapuku paljastaa tehotreenin muokkaamat käsivarret ja hartiat.
Myös Daniel treenaa säännöllisesti. Hän pitää yhä nuoruutensa suosikeista jalkapallosta ja jääkiekosta, mutta myös golf on vienyt hänet mennessään. Daniel on lajissa varsinainen haka: hänen tasoituksensa on viisi. Pari on viime kesinä golfanut yhdessäkin, ja Victoria on liittynyt öölantilaiseen Ekerumin golfklubiin. Talvisin he laskettelevat ja hiihtävät yhdessä.
He molemmat rakastavat rauhaa ja maalaiselämää piilopaikoissaan Ockelbossa ja Westlingin suvun kesäpaikassa Acktjärassa samoin kuin kuninkaallisessa Sollidenin kesälinnassa, josta on tullut myös Danielille tärkeä paikka. Kotimaassa reissaamisen vastapainoksi he nauttivat vuosittain myös yhteisistä ulkomaanmatkoista.
Danielin sairaus on asettanut pariskunnan arvot kohdalleen, ja Victoria on esimerkiksi joutunut luopumaan lemmikeistään sulhasensa munuaissiirron jälkeen. Koska Danielin elimistö on altis tulehduksille, varotoimet ovat tarpeen. Tuleva prinssi joutuu syömään lääkkeitä loppuikänsä, eikä toinen munuaissiirto ole poissuljettu. Mies itse vakuuttelee huolestuneille ruotsalaisille ennen häitä, että hän on paremmassa kunnossa kuin koskaan. Leikkauksen jälkeen hän ei ole kärsinyt esimerkiksi flunssista niin usein kuin aiemmin.
Todellisen ystävyyden arvo on viime vuosina valjennut sekä Victorialle että Danielille. Ystäväpiiriä on jouduttu tarkistamaan pariinkin otteeseen, kun lähipiiristä on tuntunut vuotavan tietoja julkisuuteen. Ehdoton luottamus on noussut arvoon arvaamattomaan, ja kihlapari tunnetaan ystävilleen uskollisena. Kumpikin on päässyt ystäviensä lasten kummeiksi, ovathan he kertoneet olevansa lapsirakkaita. Victorialla kummilapsia on peräti 14.
Ei epäilystäkään, etteivätkö heitä yhdistä huumori ja optimismi. Victoria ei myöskään epäröi kertoa mokailuistaan, mikä on inhimillistänyt häntä kansan silmissä.
Eräässä haastattelussa hän totesi olevansa armoton kompastelija. Eikä hän unohda koskaan ensimmäistä valtiovierailuaan, jossa hän 14-vuotiaana istui päivällisillä kuninkaallisessa seurassa. Hän oli selviytynyt mielestään hienosti, vaikka hermostunut olikin. Sitten pöytään tuotiin jälkiruoka, sorbetista muotoiltu marenkisiipinen joutsen vadelmasoseessa.
”En tajunnut, että marenki oli kivikova. Painoin siipeä lujasti lusikallani – ja marenki lensi suoraan Norjan kuninkaan Haraldin paidalle. Onneksi uhrina oli juuri hän, maailman hienoin ihminen. Hän hymyili ja poimi siiven huomaamattomasti rinnuksiltaan. Kun aloin tavoitella lautaseltani toista siipeä, Harald nosti lautasliinansa kasvojensa suojaksi”, Victoria on kertonut.

KULUVA VUOSI ON osoittanut, että mielikuvitus on rajaton, kun häähurmio saa vallan. Kihlaparin kuvalla koristellut krääsämarkkinat kukkivat, ja hääarvailut elävät villeinä. Ne koskevat yhtä lailla hääpukua kuin kimppua, sormusta, kampausta tai kakkua. Minkälaisia ne ovat? Mistä ne hankitaan?
Suunnitteleeko hääpuvun ruotsalainen Pär Engsheden, jonka käsialaa muutamat Victorian kauneimmat puvut kihlapäivän mekkoa myöten ovat olleet? Etukäteen julkisuudessa on kerrottu, että hääpuvussa on pitkät hihat ja huntu on kaksi metriä pitkä. Salaisuus säilyy viimeiseen asti – myös se, onko puku klassinen vai rohkea.
Entä onko hääkimpussa kieloja, jotka ovat Danielin kotiseudun kansalliskukkia? Onko kimppu valkoinen kuten kuninkaallisilla morsiamilla usein – vai näkyykö siinä Victorian värikäs persoona?
Jo ennen suurinta hurmosta saadaan sytytetyksi rojalistinen runosotakin. Liljevalchsin taidehallin johtaja Mårten Castenfors tilaa häiden kunniaksi tunnetuilta ruotsalaisrunoilijoilta rakkausrunoja, jotka olisivat myöhemmin kansan kuultavissa rantakadulla näyttelijöiden lukemina. Runoista koottaisiin myös kaksi kirjaa, erikoispainos lahjaksi hääparille ja kansanpainos myyntiin.
Projekti kaatuu kuitenkin alkuunsa, kun valtaosa runoilijoista kieltäytyy kunniasta. Osa ilmoittaa vastustavansa monarkiaa, toisista idea on banaali. Pari runoilijaa näyttää vihreää valoa mutta ilmoittaa, että mitään Victorian ja Danielin ylistysoodia ei heru.
Muut soraäänet liittyvät muun muassa hääbudjettiin, joka on yli kaksi miljoonaa euroa. Puolet pulitetaan veronmaksajien rahoista, mikä on ylittänyt monen ärsytyskynnyksen. Facebookin Kieltäydy maksamasta Victorian häitä -ryhmässä on kymmeniätuhansia jäseniä.
Hovikaan ei selviä valmisteluista puhtain paperein. Kun on tarkoitus lähettää hääkutsu Danielin kuntosalilla työskentelevälle Håkan Kjellgrenille, kutsu meneekin aivan toiselle samannimiselle miehelle. Julkisen sotkun jälkeen väärä Håkan palauttaa kutsun.
Tiedot hääohjelmasta ovat toistaiseksi huhujen varassa. Laulaja Carola Häggkvistin sanotaan esittävän juhlissa kaksi kappaletta, ja Abban Benny Anderssoni huhutaan säveltävän aattoillan konserttiin uuden kappaleen. Margareta Hallinin kerrotaan sanoittaneen Victoria-valssin, jonka esittää sopraano Kjerstin Dellert. Hän lauloi aikoinaan Silvian ja Kaarle Kustaan häissä valssin O, min Carl Gustaf.
Se kuitenkin tiedetään, että Victoria ei ole tulevana kesänä itse paikalla 33-vuotissyntymäpäivillään Öölannissa. Tuore aviovaimo on tuolloin häämatkalla.

KESÄN ALUSSA vanhoillisimmat ruotsalaiset saavat taas kauhisteltavaa: Carl Philip näyttäytyy autokilpailussa julkisesti Sofia Hellqvistin kanssa. Kaksikko on alkanut tapailla viime kesänä, mutta kaikki eivät pidä Hellqvistiä sopivana tyttöystävänä prinssille.
Pahennusta on herättänyt se, että Hellqvist on poseerannut miestenlehdessä yläosattomissa ja työskennellyt bikinimallina ja tosi-tv-tähtenä. Pari ei tosin ole kertonut virallisesti seurustelevansa. Toukokuun autokilpailussakaan he eivät edusta virallisesti yhdessä.
Samoihin aikoihin Victoria ja Daniel myöntävät haastattelun Svenska Dagbladetin toimittajalle Karin Thunbergille. Siinä he kertovat harvinaisen avoimesti tunnoistaan häiden alla.
Kun Danielilta kysytään, mitä rakkaus on, vastaus kuuluu:
”Se on sitä, että joku toinen on tärkeämpi kuin minä itse.”
Victoria on samaa mieltä ja täydentää määritelmää:
”Rakkaus on sitä, että haluat viettää joka ikisen minuutin toisen kanssa, kokea kaiken yhdessä. Häiden jälkeen se on aivan uudella tavalla mahdollista Danielille ja minulle. Meillä on sitten ilo edustaa Ruotsia yhdessä!”
Kumpikin myöntää, että häät hermostuttavat. Mutta hermoilulle ei haluta antaa valtaa.
”Kunhan ei unohda hengittää, niin kaikki menee hyvin. Emme saisi pyörtyä alttarilla. Minua rauhoittaa se, että olen mukana suunnittelemassa päivän ohjelmaa ja tiedän, mitä tuleman pitää”, Victoria sanoo.
Daniel myöntää, että kun H-hetki lähestyy, hänellä on varmasti perhosia vatsassa. Hänellä ei ole kihlauksen merkkinä sormusta, ja toimittaja kysyykin, saako hän sormuksen häissä. Daniel nyökkää myöntävästi, ja tuleva vaimo huikkaa:
”Kyllä, jos hän on kiltti.” Sitten Victoria antaa kihlatulleen pusun poskelle.
Saman tien käydään läpi sekin, miten Danielin vanhemmat reagoivat, kun poika soitti heille ja kertoi seurustelevansa Ruotsin kruununprinsessan kanssa.
”En muista aivan ensimmäistä soittoa ja reaktiota. Mutta varmasti he hämmästyivät – vaikka he olivat ennen kaikkea iloisia siitä, että olen löytänyt itselleni niin rakkaan ihmisen.”
”Minä muistan, kun tapasin ensimmäisen kerran sinun vanhempasi. Luulen, että se hermostutti minua enemmän kuin heitä. Mietin, mitä he tykkäisivät ja ajattelisivat. Ajattelin myös, että nyt heidät raukat vedetään mukaan tähän kaikkeen”, Victoria sanoo.
Danielille ei ole kynnyskysymys, että hänestä tulee päätoiminen vaimonsa tukija. Hän sanoo kasvaneensa tasa-arvoisessa kodissa.
”Minulle ei ole ongelma kävellä askel tai kaksi tai vaikka kymmenen askelta Victorian perässä ja säilyttää silti itsetuntoni”, hän sanoo haastattelussa.
Omaa tämänhetkistä vointiaan hän kuvaa loistavaksi. Hän kertoo, että hänen munuaissairautensa ei ole perinnöllinen, vaan se on saattanut aiheutua hänen äitinsä raskausajan vilustumisesta.

KUULUTUSPÄIVÄ on sunnuntai toukokuun 30. päivä. Jumalanpalveluksessa kuninkaanlinnan kirkossa nähdään vapautuneen oloinen kihlapari. Eturivissä vasemmalla istuvat Victoria ja Daniel sekä kuningaspari ja Carl Philip. Eturivissä oikealla istuvat Danielin vanhemmat Eva ja Olle sekä sisar Anna. Kohokohta koittaa, kun luetaan Victoria Ingrid Alice Désiréen ja herra Olof Daniel Westlingin kuulutukset.
Kirkonmenojen jälkeen linnassa järjestetään vastaanotto, johon osallistuu myös muun muassa pääministeri Fredrik Reinfeldt vaimonsa Filippan kanssa.
Reinfeldt luovuttaa tilaisuudessa kihlaparille yhdessä puhemies Per Westerbergin kanssa hallituksen ja eduskunnan lahjan, lasia noin 31 000 euron arvosta. Se on Reinfeldtin mukaan Ruotsin kansan lahja Victorialle ja Danielille. Lasit on suunnitellut professori Erika Lagerbielke ja ne on valmistettu Orreforsin tehtaassa.
”Uniikki astiasto uniikeille persoonille”, Lagerbielke totesi Ruotsin television mukaan. Hän kertoi saaneensa inspiraation suunnitteluun, kun kuuli kruununprinsessan kihlautuneen talvisessa Drottningholmissa. Lasien pohjat muistuttavatkin huurretta.
Victoria ottaa yhden lasin pakkauksesta ja tutkii sitä ”Oi, miten kauniita”, hän huokaa spontaanisti.
Victoria ja Daniel ovat jo hyvissä ajoin toivoneet, että elinkeinoelämä välttäisi tavaroiden lähettämistä. Sen sijaan toivotaan lahjoituksia hääsäätiölle, joka toimii lasten ja nuorten hyväksi. Toiveesta huolimatta muun muassa moni kunta antaa häälahjan. Esimerkiksi Öster-
åkersin kunta on päättänyt perustaa rahaston, joka tukee lukivaikeuksista kärsiviä lapsia. Sillä kunnioitetaan kruununprinsessaa, joka on puhunut avoimesti lukihäiriöstään.
Kuulutuspäiviä on kaikkiaan kolme, ja perhe käy yhdessä joka tilaisuudessa. Vain yksi puuttuu joukosta: Madeleine. Osa ruotsalaisista pitää hänen poissaoloaan skandaalina, osa tyytyy pohtimaan hänen todellista vointiaan. Onko bileprinsessana tunnetun Madden vointi huonompi kuin on annettu ymmärtää? Pitääkö paikkansa, että hän aikoo muuttaa pois Ruotsista ja Jonas pakenee töihin Aasiaan, kuten lehdet väittävät?
Jos hovi toivoi Madeleinen julkisuuspaaston ja Yhdysvaltoihin pakenemisen hillitsevän mielenkiintoa, siinä mentiin pahasti pieleen. Suuri uutinen ruotsalaisille on myös se ensimmäisenä kuulutuspäivänä saatu hovin tiedonanto, että Danielia tituleerataan häiden jälkeen seuraavasti: hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi Daniel. Hänestä tulee myös Länsi-Götanmaan herttua, sillä Victoria on Länsi-Götanmaan herttuatar.

HÄÄJUHLAPUTKI ALKAA Ruot-
sin kansallispäivänä 6. kesäkuuta. Silloin Tukholmassa pyörähtää käyntiin Love Stockholm 2010 -rakkausfestivaali, joka päättyy häihin. Tapahtuman ajan puistoissa soi musiikki ja pyörii monenlainen ohjelma. Puutarhurit ovat panneet parastaan hääkesän kukkaistutuksia suunnitellessaan. Häähumun vastapainoksi myös monarkian vastustajilla on omat bileensä Galeasen-
teatterissa teemalla Real Love.
Varsinaiset hääjuhlallisuudet ovat kolmepäiväiset ja alkavat kesäkuun 17. päivänä, kun kuningaspari isännöi linnassa päivällisiä. Seuraavana päivänä hallitus järjestää vastaanoton kaupungintalolla.
Huippuhetki 19. kesäkuuta televisioidaan juuri restauroidusta Tukholman Suurkirkosta, ja katsojia arvioidaan olevan 750 miljoonaa eri puolilla maailmaa. H-hetki on kello 15.30, ja parin vihkii arkkipiispa Anders Wejryd. Vain viidesosa kirkossa olevista vieraista näkee alttarille esteettömästi, joten kirkkoon asennetaan suuria kuvaruutuja.
Vihkimisen jälkeen aviopari, ajaa hevosvaunuissa Tukholman keskustassa komeassa saattueessa pari tuntia. Sen jälkeen heidät soudetaan kuninkaanlinnaan Vasaorden-purrella nauttimaan hääateriaa 600 vieraan kera. Aterian suunnittelu ja valmistus on uskottu ravintola Operakällarenin kokin Stefano Catenaccin vastuulle. Mies on Danielin hyvän ystävän Alessandron veli. Kakuista huolehtii kondiittori Maria Grave.
Vieraiden joukossa nähdään suuri joukko Euroopan kuninkaallisia. Suomesta ainoat kutsutut ovat presidentti Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi.
Paikalla on myös ystävien sisäpiiri, johon kuuluvat itseoikeutetusti muun muassa Victorian bestis Caroline Nilsson, entinen Kreuger. He ovat tunteneet toisensa pienestä pitäen, sillä jo heidän äitinsä ovat olleet ystävykset. Toinen kruununprinsessan tärkeä Caroline on Dinkelspiel, entinen Svedin. Hän lähti aikoinaan Victorian mukaan Yhdysvaltoihin, jonne tämä matkusti opiskelemaan ja hoitamaan syömishäiriötään. Kutsuttuihin kuuluu myös Victorian lapsuudenystävä Andrea Engsäll. Hänen isänsä oli aikoinaan kuningas Kaarle Kustaan koulutoveri, ja Victoria on Andrean Diana-tyttären kummi. Leonie Persson on kruununprinsessan koulutovereita lukioajoilta Enskilda gymnasietista, ja myös hänen miehensä, H&M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson kävi samaa koulua. Sittemmin Daniel ja Karl-Johan ovat ystävystyneet, ja he pelaavat yhdessä golfia.
Danielin ystävistä mukana ovat muun muassa Alessandro Cate-
nacci sekä ockelbolaisista Oscar Hallberg. Oscar on Danielin paras ystävä kotiseudulta ja opettaa nykyisin Gävlen urheilukoulussa.
Ockelbokaan ei jää juhlista osattomaksi. Danielin kotikunnassa on hääpäivänä ohjelmaa aamusta iltaan. Päivä alkaa kuohuviinipiknikillä puistossa ja päättyy suuriin tanssiaisiin.

VAIKKA PARATIISISSA ON varjoja, kaikki alkaa olla valmista satuhäitä varten. Ei epäilystäkään, kuka on päivän todellinen kuningatar.
Yli tuhat vierasta, 1 500 toimittajaa, tuhat poliisia sekä sadat miljoonat television katsojat eri puolilla maailmaa todistavat, kuinka rakkaustarina saa sinettinsä.

Lähteet: Johan T Lindwall: Victoria – Prinsessan privat (Forum 2010), Aftonbladet Royal 1/2010, Alice Bah ja Elisabeth Tarras-Wahlberg: Kruununprinsessa Victoria (Helmi Kustannus 2004), Jenny Alexandersson: Victoria & Daniel, rakkaustarina (Ajatus Kirjat 2009), Victoria & Daniel. Kunglig bröllops-special 2010 (LRF Media 2010). Lisäksi haastatteluja ja lehtijuttuja Aftonbladetista,
Expressenistä ja Svenska Dagbladetista.

 

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla