Vuosikausien odottelun jälkeen Victorian ja Danielin kihlaus on vihdoin totta. Ilolle ilmaantuu kuitenkin pian vakava varjo.

Kuningas on hyväksynyt Daniel Westlingin! Näin ruotsalaislehdet julistivat kuningas Kaarle Kustaan 60-vuotispäivän jälkeisenä aamuna. Kuninkaan syntymäpäivät ovat käännekohta kruununprinsessa Victorian ja hänen poikaystävänsä Danielin elämässä, eikä yhteisen tulevaisuuden enää ole salaisuus.
Saman tien starttaavat villit hääspekulaatiot. Innokkaimmat julistavat, että häät olisivat jo vuoden kuluttua eli kesällä 2007.
Kuningas latoo kuitenkin yhä jäitä hattuun: Daniel ei saa vieläkään osallistua Victorian rinnalla esimerkiksi muiden kuningashuoneiden juhliin. Mutta pari on niin onnellinen salailun ja piilottelun loppumisesta, että muutamien edustustilaisuuksien menettäminen ei tunnu missään. Elämä helpottuu kummasti, kun he nyt voivat asua ja seurustella avoimesti myös Victorian luona Drottningholmin linnassa. Danielin Lexus-jeeppi onkin yhä tutumpi näky linnan pihalla, vaikka mies on yhä virallisesti kirjoilla omassa asunnossaan Östermalmin Banérgatanilla.
Yhteinen arki sujuu tiukkojen rutiinien ja aikataulujen mukaan. Molemmat ovat aamuihmisiä, ja päivä alkaa usein pienellä yhteisellä juoksulenkillä jopa ennen aamukuutta Drottningholmin linnan ympäristössä. Heidän suosikkireittinsä on viiden kilometrin metsälenkki.
Arkisin Victoria on työpaikallaan omassa toimistossaan Tukholman kuninkaanlinnassa ennen aamukahdeksaa. Daniel tekee välillä hyvinkin pitkää päivää kuntosalillaan.
Kumpikaan ei erityisesti rakasta ruuanlaittoa, mutta työpäivän jälkeen he innostuvat joskus kokeilemaan jotakin uutta. Erilaiset pastaruoat ovat yhteisiä suosikkeja. Iltaisinkin he treenaavat monta kertaa viikossa ja katsovat tv:tä. Heidän suosikkisarjojaan ovat muun muassa Sopranos ja 24. Victoria on myös uutisfriikki, onhan hänen työnsä vuoksi pysyttävä jatkuvasti ajan tasalla. Lukihäiriön takia hänen on kuitenkin vaikea lukea sanomalehtiä ja nettilehtiä, joten hän seuraa uutisia mieluiten televisiosta ja radiosta.

VUOSI 2007 OTETAAN vastaan ulkomailla. Victoria ja Daniel saavat lainata ystävänsä Alessandro ”Sandro” Catenaccin ja tämän vaimon Susannan talviparatiisia pienestä alppikylästä Cortina d’Ampezzosta Pohjois-Italiasta. He ovat olleet siellä kaksin ennenkin, ja yhdessä Catenaccien kanssa he ovat viettäneet niin purjehdus- kuin hiihtolomia. Usein seurueeseen on kuulunut muitakin, kuten Abban Björn Ulvaeus ja konserttibisneksen legenda, aikoinaan Abban kiertuetuottajanakin toiminut Thomas Johansson perheineen.
Maailmantähti Ulvaeus ja maailmantähtien kanssa työskentelevä Johansson ymmärtävät Victorian ja Danielin tilanteen, ja keskinäinen luottamus on rikkumaton. Kaikki pystyvät olemaan toisilleen avoimia.
Daniel on myös aloittanut Sandron kanssa yhteiset liiketoimet, ja nyt Sandro pyytää Danielia mukaan uuteen projektiin. Kyse on jättimäisestä hotellihankkeesta Koillis-Brasiliassa, ja siinä ovat mukana myös muun muassa H & M:n toimitusjohtaja Karl-Johan Persson ja Björn Ulvaeus. Hotellialue olisi 1 800 hehtaarin kokoinen ja siihen kuuluu kuusi kilometriä rantaa. Tarkoitus on rakentaa yli sata hienostotaloa ja viiden tähden hotelli, johon kuuluu kymmeniä bungalow-asuntoja.
Daniel on käynyt Brasiliassa katsomassa, mistä on kyse, ja hän ryhtyy osakkaaksi. Muille osakkaille se on enemmän kuin hyvä uutinen. Ruotsin kuningasperhe on kuningatar Silvian äidin kotimaassa Brasiliassa huippusuosittu, ja kruununprinsessan tulevan puolison osakkuus saa kaikki hykertelemään.
Nyt Victoria ja Daniel viettävät uudenvuodenaattoa kaksin Sandro Catenaccin talossa, ja heidän oleskelunsa siellä on suuri salaisuus. Italialainen paparazzikuvaaja on kuitenkin saanut siitä vihiä. Hän odottaa kärsivällisesti talon ulkopuolella eikä edes yritä piiloutua. Kun Victoria ja Daniel palaavat yhdeltä monista hiihtolenkeistään ja näkevät kuvaajan, Victoria kumartuu Danieliin päin ja suutelee häntä yhtäkkiä suulle. Se tallentuu tietysti kuviin.
Ensimmäistä kertaa Victoria voi olla varma, että kotona kukaan ei repisi pelihousujaan kuvan takia. He ovat Danielin kanssa pari, ja heidän suhteensa on melkein täysin hyväksytty. He itse eivät voisi olla varmempia valinnastaan.

YSTÄVÄPIIRISSÄ ON ELETTY jo jonkin aikaa varsinaista hääbuumia. Suurin osa Victorian ja Danielin ystävistä on mennyt kihloihin ja naimisiin. Nyt, pääsiäisenä 2007, on taas yksien häiden aika. Victoria ja Daniel lentävät Sveitsiin juhlimaan.
Victorian paras ystävätär Caroline Kreuger on jo kuukausia suunnitellut häitä Jesper Nilssonin kanssa. He ovat olleet yhdessä kymmenkunta vuotta, ja hääpaikaksi on valittu Sveitsin Verbier. Häihin tulevat myös prinsessa Madeleine poikaystävänsä Jonas Bergströmin kanssa ja suuri osa prinsessojen ystäväpiiristä.
Verbierissä vietetään kolme päivää ennen kuin häät pidetään pienessä kappelissa keskellä kylää. Victorian ystäväpiiriin kuuluvat tytöt lupasivat jo lapsena olla aikanaan toistensa häissä morsiusneitoina. Kun Caroline nyt seisoo alttarilla papin edessä, on hänen toisella puolellaan sulhanen ja toisella puolella Victoria.
Vihkimisen jälkeen Caroline ja Victoria halaavat ja kaikki kuulevat, kun Caroline sanoo parhaalle ystävättärelleen: ”Pian on sinun vuorosi.”
Siitähän julkinen häähysteria vain yltyy. Kun vielä eräs ulkoministeriön virkamies möläyttää ministeriön sisällä toivovansa ylimääräisiä resursseja kuningashuoneen häävalmisteluihin, kohu on viimeistä piirtoa myöten valmis. Hovin ärtymys on suuri. Kuninkaan mielestä spekulaatiot ovat kiusallisia ja kaikki hääpuheet pitäisi saada jotenkin vaiennetuiksi.
Victoriaa haastatellaan näinä aikoina television ajankohtaisohjelmassa, jossa hän kertoo tulevaisuudensuunnitelmistaan, työstään ja opinnoistaan.
”Etsin jatkuvasti uusia kiinnostavia alueita, joilla voin syventää tietämystäni”, hän sanoo ja jatkaa: ”Katsotaan nyt, minulla on joka tapauksessa jotakin takataskussani.”
Sitten hän iskee silmää katsojille.
Ruotsalaiset ovat varmoja, että tämä on suora vihje lähiaikojen kihlauksesta. Toisin taitaa kuitenkin olla.
Hovissa aloittaa Victorian avustajaksi siirtyvän Elisabeth Tarras-Wahlbergin seuraajana uusi lehdistöpäällikkö Nina Eldh, jonka tärkein tehtävä heti alkuun näyttää olevan häähehkutuksen torpedoiminen. Eldh toteaa iltapäivälehti Expressenin hovireportterille Johan T. Lindwallille, että tänä vuonna ei tule häitä.
”Se on totuus, ja minä puhun aina totta.”
Pian muu media toistaa perässä: ”Häitä ei tule!”
Spekulaatiot rauhoittuvat siltä erää, ja kuningasperhe saa hengähtää. Seuraava julkinen kohokohta ovat Victorian heinäkuiset 30-vuotispäivät Sollidenissa. Daniel pitää tyttöystävälleen puheen, ja suurissa juhlissa on lämmin tunnelma.
Syksyllä Victoria jatkaa kuningatarkouluaan, johon kuuluu nyt diplomaattiohjelma ulkoministeriössä ja ranskan opintoja ranskalaisessa yliopistossa. Daniel avaa Master Training -kuntosalin sivupisteen Bro Hof Slottin golfklubille. Julkinen pyöritys parin ympärillä jatkuu. Joulun aikaan Victoria antaa haastattelun, jossa hän kertoo väsyneensä kaikkiin kihlausarvailuihin.
”Kihlaus tapahtuu, kun se tapahtuu. Minulla ei ole mitään kiirettä, mutta toivon, että se tapahtuu jonakin päivänä. Olen iloinen kun ystäväni menevät naimisiin, mutta minulla itselläni ei todellakaan ole mikään kiire”, Victoria toteaa.
Pari rauhoittaa elämäänsä reissaamalla aina tilaisuuden tullen ulkomaille, pois spekulaatioiden keskipisteestä. He ovat Ruotsin seuratuin pariskunta, joka tunnetaan kaikkialla ja jota jokainen vastaantulija haluaa kuvata kännykkäkamerallaan. Yhä useampi myös myy kuvansa lehdille.
Vapaa-aikanaan he käyvät mielellään myös Danielin kotiseuduilla Ockelbossa ja kesäparatiisissa Acktjärassa. Danielin vanhemmat Eva ja Olle ovat erityisen helpottuneita, kun nuorenpari voi elää ja liikkua vapaammin. Vuoden 2007 alussa Olle Westling rakennuttaa pojalleen ja Victorialle lahjaksi vapaa-ajan asunnon aivan Westlingien oman kesäpaikan viereen. Uudessa talossa on kaksi makuuhuonetta, olohuone, halli, kylpyhuone ja keittiö. Sen viereen nousee myös pieni vierastupa, jossa turvamiehet voivat asua. He kun kulkevat parin mukana kaikkialle.

VUONNA 2008 Victoria ja Daniel lopulta näyttäytyvät virallisesti parina useissa tilaisuuksissa. Kun Tanskan kruununprinssi Frederik täyttää 40 vuotta ja kutsuu Victorian juhliinsa kuten ennenkin, myös Daniel saa kutsun. Jos juhla olisi ollut pari vuotta aiemmin, olisi pariskunnalle ollut mahdoton ajatus lähteä sinne yhdessä.
Victoria kysyy vielä isältään, voiko Daniel tulla mukaan. Hetki on tunteikas, kun kuningas vastaa kyllä. Kyse ei ole mistä tahansa kekkereistä, sillä paikalla tiedetään olevan paitsi kuninkaallisia myös valokuvaajia koko Euroopasta.
Frederikin juhlien jälkeen kuningas nostaa pöydälle seuraavan asian, Danielin asumisjärjestelyt. Tämä majailee nyt käytännössä Drottningholmissa ja käy vain harvoin omassa asunnossaan Östermalmilla, jossa hän on kirjoilla. Asiasta voisi tulla ongelmia, jos veroviranomaiset tarttuvat siihen.
Ja kuinka ollakaan, kesällä 2008 kuningas tekee jotakin ainutlaatuista – hän antaa Danielin muuttaa kirjansa linnaan. Kuninkaallisten maailmassa kruununprinsessa ei voisi olla kenenkään asuinkumppani ennen kihlautumista. Siksi Daniel ei voi olla kirjoilla hänen osoitteessaan, vaan hänen uudeksi osoitteekseen tulee Drottningholmin linnan läheisyydessä oleva pieni talo, jossa on kaksi huoneistoa. Daniel saa niistä toisen, vaikka asuukin todellisuudessa Victorian asunnossa.
Myöhään eräänä iltana, kun kaupungilla liikkuu tuskin ketään, Daniel tyhjentää parin kaverinsa kanssa Banérgatanin asuntonsa. Hän ottaa mukaansa Drottningholmiin muutamia huonekalujaan ja vie loput varastoon.
Hän on pitänyt kuusi vuotta pientä asuntoaan ja odottanut kuninkaalta lupaa muuttaa. Koko ystäväpiiri on onnellinen parin puolesta. Kaikki tietävät, että tämä on ratkaiseva askel matkalla alttarille. Kaikkien mielestä alkaa näyttää siltä, että häät ovat tulossa.
Danielille tämä on revanssi. Hänet on suljettu niin monta kertaa ulkopuolelle ja hän on joutunut niin monesti pilkan kohteeksi. Nyt hän saa tuntea olevansa hyväksytty.
Niille Ruotsin yläluokan piireille, jotka eivät vieläkään ole hyväksynyt Danielia, tieto muutosta tulee kuitenkin järkytyksenä. He kieltäytyvät näkemästä nuorten rakkautta ja etsivät sen sijaan kaikkia mahdollisia syitä eroon. Danielin muutto Drottningholmiin vaikuttaa kuitenkin niin, että hänestä ei uskalleta puhua ilkeästi ainakaan kovin suureen ääneen.
Nuorenparin elämä täyttyy työstä ja opinnoista. Daniel valmistelee uuden kuntosalin avaamista Solnaan Tukholman lähelle. Victoria opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta ja tekee ulkomaanmatkoja muun muassa Kiinaan ja Intiaan. Pekingissä Victoria joutuu kommentoimaan lehdistölle sitkeitä huhuja, joiden mukaan kuningas vastustaa yhä hänen avioitumistaan.
”Tuo on epäoikeudenmukaista isääni kohtaan. Joskus haluaisin kirjoittaa mielipidekirjoituksen ja selventää pari asiaa”, kruununprinsessa toteaa tuohtuneena.
Moni uskoo, että kuningasperhe ja nuoripari kaavailevat häitä seuraavaksi kesäksi, kesäksi 2009. Mutta väliin tulee jotakin niin vakavaa, että suunnitelma menee uusiksi. Danielin hengenvaarallinen sairaus muistuttaa olemassaolostaan.

DANIELILLA ON OLLUT lapsesta saakka munuaisten vajaatoimintaa. Toinen munuainen ei toimi niin kuin sen pitäisi, mutta lääkkeiden ja myöhemmin dialyysihoidon avulla lääkärit ovat saaneet sairauden pysymään kurissa. Se ei ole haitannut arkea, vaikkakin Daniel joutui 16-vuotiaana luopumaan ammattilaisjääkiekkoilijahaaveistaan, kun hänen tilansa vakavuus valkeni. Sairaus asettaa elämäntavoille selvät rajat, mutta Danielille ei ole koskaan ollut ongelma elää terveellisesti ja välttää alkoholinkäyttöä.
Daniel on ollut lapsesta asti se, joka viihtyy koulun jälkeen pisimpään jalkapallokentällä. Hän on aina rakastanut urheilua ja ulkoilua. Hän kertoi Victorialle sairaudestaan jo ennen kuin heistä tuli pari. Victoria ymmärsi eikä tehnyt asiasta sen suurempaa numeroa. Lääkäreiden mukaan sairaus pysyisi aisoissa loppuelämän dialyysin avulla, elleivät mitkään arvot heikkenisi olennaisesti.
Nyt, vuonna 2008, Danielin kunto huononee yhtäkkiä. Hän väsyy herkästi, arvot heikentyvät nopeasti. Ruokahalu on kadonnut, ja dialyysihoidot ottavat voimille. Lääkärien mielestä edes dialyysi ei nyt auttaisi. On yksinkertaisesti pakko tehdä munuaissiirto, kunhan ensin löydetään sopiva luovuttaja.
Ruotsissa on laaja luovuttajarekisteri, mutta lääkärit eivät ensimmäiseksi turvaudu siihen. He testaavat, sopisivatko Danielin vanhemmat luovuttajiksi. Ensin testataan äiti Eva, sitten isä Olle.
Daniel käy pari kertaa viikossa Karoliinisessa yliopistosairaalassa testeissä ja kokeissa. Olle on mukana monta kertaa saadakseen selville, kuinka sopiva luovuttaja hän olisi. Ja Danielilla on onnea: hänen ei tarvitse odottaa sopivaa munuaista, kuten niin monen muun. Isä voisi olla luovuttaja, kunhan ensin laihduttaa muutamia kiloja ja kohottaa kuntoaan.
Vuonna 2009 selviää, että munuaissiirto on välttämätön. Kuningas ja kuningatar alkavat puhua, että kihlaus ja häät olisivat mahdolliset vuonna 2010. Mutta sitä Victoria ei hyväksy. Hän on odottanut jo seitsemän vuotta saadakseen osoittaa rakkautensa koko maailmalle. Menisikö vielä yli vuosi, ennen kuin hän voisi mennä kihloihin ja sen jälkeen naimisiin? Ei ikinä!
Kuninkaallisen etiketin mukaan kihlauksen ja häiden väliin ei jää pitkää aikaa. Häät ovat mieluiten jo pari kuukautta kihlauksen jälkeen.
Määrätietoinen Victoria on saanut jo monta kertaa tahtonsa läpi, eikä hänellä ole aikomustakaan odottaa kihlausta enää kauan. Ainoa este on jälleen kerran kuningas. Victorian olisi nyt vakuutettava isä siitä, että hän voisi rikkoa kuninkaallisia sääntöjä ja kihlautua runsas vuosi ennen häitä. Teoriassa se näyttää mahdottomalta, mutta Victoria aikoo pitää päänsä. Hän ja Daniel haluaisivat häiden siirtymisestä huolimatta nauttia elämästään kihlaparina.
Ja jälleen Victorian vahva tahto voittaa. Kuningas tietää, että tyttären rakkautta on vaikea vastustaa. Ennen kaikkea hän on silti iloinen Victorian ja Danielin puolesta. Nyt heidän unelmansa toteutumisen tiellä olisi enää yksi muodollisuus: Danielin on käytävä pyytämässä tulevalta appiukoltaan tämän tyttären kättä.

MYÖHÄÄN ILLALLA DANIEL koputtaa kuninkaan työhuoneen oveen Drottningholmin linnassa. Hän astuu huoneeseen, kumartaa ja pyytää Victorian kättä. Paikalla ovat vain hän ja kuningas. Kuningas tulee halaamaan häntä ja vastaa kyllä.
Victorialla ei ole aavistustakaan miesten tapaamisesta. Hän kyllä tietää, että käden pyytäminen kuuluu asiaan, mutta ei sitä, milloin se tapahtuu. Ainoat, jotka tietävät, ovat Danielin vanhemmat. He jännittävät hetkeä varmasti vieläkin enemmän kuin Daniel.
Kun kuningas on antanut suostumuksensa, jäljellä on enää tärkein: kosinta. Daniel on jo kauan suunnitellut tekevänsä sen ulkona Drottningholmin linnan lähellä. Rakastavathan he molemmat linnan ympäristön luontoa ja saattavat vaellella siellä tuntikausia. 
Pariskunnalla oli tapana kävellä seurustelun alkuaikoina linnan takana olevalla polulla, ja lähistön asukkaat ovat nimenneet sen heidän mukaansa rakkauspoluksi. Polun päässä, veden äärellä Daniel on ajatellut polvistua ja kosia. Hän on jo päättänyt ajankohdaksi ystävänpäivän. He viettävät sitä yhdessä joka vuosi ja antavat toisilleen pieniä lahjoja, kuten suklaata, koruja tai kukkia. Koska päivä on heille erityinen, se sopisi Danielin mielestä kihlajaispäiväksi.
Ystävänpäivänä Victoria ja Daniel lähtevät tapansa mukaan kävelylle Drottningholmin ympäristöön. Kuningas on matkustanut Thaimaahan, mutta hän on kuulut etukäteen Danielin suunnitelmista.
Danielilla on takintaskussa kihlasormus, joka on hankittu hovin luottokultasepältä. Merenlahti on paksussa jäässä, maisema on harvinaisen talvinen. Kun rakastuneet kävelijät lähestyvät rantaviivaa, Daniel tarttuu Victorian käteen ja johdattaa tämän jäälle. Sitten hän polvistuu ja kosii.
Sen ystävänpäiväkävelyn jälkeen Victoria on pakahtua onneensa ja siihen, ettei hän voi vielä näyttää sitä. Isä ei ole kotona, ja ennen kuin kihlaus on virallinen, kuninkaan on mentävä valtioneuvoston istuntoon ja pyydettävä lupaa kihlaukselle ja häille.
Victoria ja Daniel jakavat salaisuutensa kymmenen päivän ajan vain vanhempiensa, sisarustensa ja lähimpien ystäviensä kanssa. Se ei saa vuotaa sen laajemmalle.

SUNNUNTAINA 22. HELMIKUUTA kuningas palaa matkaltaan. Hänen esikuntansa on sopinut valmiiksi hänelle tapaamisen pääministeri Fredrik Reinfeldtin kanssa Drottningholmin linnaan. Se on erikoinen toive kuninkaalta. Yleensä heidän tapaamisensa ovat Tukholman kuninkaanlinnassa arkena, mutta nyt kuningas haluaa tapaamisen sunnuntai-illaksi.
Kun Reinfeldt saapuu Drottningholmiin, kuningas odottaa työhuoneessaan. Tapaaminen kestää vajaan tunnin, ja kuningas kertoo antaneensa nuorille luvan kihlautua.
Kuningas päättää, että kihlaus julkistetaan tiistaina 24. helmikuuta hallituksen istunnon jälkeen. Istunnossa asiasta informoidaan kaikkia ministereitä ja hallitus antaa muodollisen suostumuksensa kihlaukseen. Kuningas ja kuningatar tarjoavat ministereille samppanjaa kihlaparin kunniaksi. Moni ministeri näkee nyt ensi kertaa Daniel Westlingin, joka pitää tilaisuudessa puheen. Hän kertoo rakkaudestaan Victoriaa kohtaan ja ajatuksiaan siitä, millaisena hän näkee tulevan prinssinroolinsa. Omalla varmalla tavallaan hän puhuu itsensä hallituksen suosioon. Osa ministereistä pyyhkii kyyneliä tunteikkaan puheen jälkeen.
Heti tämän jälkeen hovista lähtee medialle kihlaustiedote, jossa kerrotaan myös, että häitä suunnitellaan alkukesäksi 2010.
Vähän ennen tiedotteen julkistamista julkaistaan myös etukäteen nauhoitettu videopätkä, jonka kuningasperhe on tehnyt tervehdykseksi ruotsalaisille. Siinä puhuvat Victoria ja Daniel sekä kuningaspari, joka toivottaa Danielin tervetulleeksi perheeseen. Virallinen kihlausvideo on päätetty julkaista hovin kotisivulla ja jopa Youtubessa. Kuningasperhe haluaa osoittaa elävänsä ajassa.
Videon tekee pieni tuotantoyhtiö, ja kaikilla sen tekoon osallistuvilla on tiukka vaitiolovelvollisuus. Mitään ei saisi vuotaa julkisuuteen ennen aikojaan. Kuningasperheellä ja Danielilla on vain vähän aikaa valmistautua nauhoitukseen, ja siksi kaikilla on lunttilaput tukenaan, kun he puhuvat kameralle.
Kruununprinsessa puhuu suoraan kameralle rauhallisella äänellä:
”Olen iloinen ja ylpeä saadessani toimia Ruotsin puolesta. Tehtävistä on kuitenkin helpompi selviytyä kaksin. Kun Daniel on rinnallani, tunnen oloni turvalliseksi. Olette varmasti huomanneet, että olen viime vuosina vaikuttanut sekä vahvemmalta että iloisemmalta. Nyt voimme siis alkaa suunnitella, toteuttaa jotakin omaa ja perustaa perheen”, Victoria sanoo ja kiittää tuesta niin äitiään ja isäänsä kuin Ruotsin kansaakin.

HELMIKUUN 24. PÄIVÄNÄ viiden maissa Tukholman kuninkaanlinnassa käy kuhina, kun lehdistötilaisuus on alkamassa ja Sininen salonki on aivan täynnä. Tilaisuus televisioidaan suorana lähetyksenä.
Kun kihlapari saapuu saliin, väki kohahtaa. He ovat pukeutuneet sävy sävyyn liilaan.  Victorialla on upea silkkinen Pär Engshedenin suunnittelema leninki, Danielilla tyylikäs tumma puku ja liila solmio. Jopa Victorian korvanapit on sävytetty samaan sävyyn.
He istuutuvat lähekkäin 1700-luvun silkkisohvalle.
”Tämä tuntuu hirvittävän oudolta”, kruununprinsessa toteaa mutkattomaan tyyliinsä.
”Olen ihan samaa mieltä”, Daniel lisää ja saa väen nauramaan ja jään murtumaan. Tilaisuuden tunnelma vapautuu heti.
Daniel kertoo siitä aurinkoisesta helmikuun päivästä, jolloin hän polvistui narisevalle jäälle Drottningholmin lähellä ja kosi.
”Tunnelma oli fantastinen ja minua tietysti hermostutti. Toivoin myönteistä vastausta, mutta en ollut siitä aivan varma”, Daniel sanoo.
”Minä vastasin kyllä, kyllä, kylläää!” Victoria lisää ja nauraa onnellisena.
Daniel sanoo olevansa valmis siihen rooliin, joka häntä odottaa.
”Olen voittanut kruununprinsessan rakkauden ja kuninkaan tuen. Siinä on niin hyvä selusta, että tunnen olevani riittävän vahva ottamaan vastaan tämän haasteen.”
Kaikki tietävät, että Victorian vanhemmat istuivat 33 vuotta sitten tällä samalla sohvalla kertomassa kihlauksestaan ja rakastumisestaan, jota Kaarle Kustaa kuvasi sanalla klick! Nyt Victoria kertoo, että hänen ja Danielin välillä klickiä ei kuulunut.
”Meidän välillämme oli valtavan hieno ystävyys, joka kasvoi rakkaudeksi. Oli turvallista rakentaa rakkautta sen päälle”, Victoria kertoo.
Kun parilta kysytään, mihin he toisissaan ihastuivat, Daniel kääntyy morsiameensa päin ja vastaa:
”Kai te näette itsekin! Ei sitä ole varmasti vaikea ymmärtää!”
Victoria hymyilee ja vastaa kohteliaisuuteen:
”Mm, obviously!”
Daniel kertoo rakastuneensa morsiamensa suureen sydämeen ja Victoria selittää olevansa läpeensä onnellinen. Mitä pidemmälle tilaisuus etenee, sitä vapautuneemmalta pari vaikuttaa. He kertovat myös olevansa hyvin lapsirakkaita. On selvää, että perheen perustaminen on kummallekin suuri haave.
Yksi toimittajista ihmettelee, miksi kihlaus tapahtuu vasta nyt.
Victoria nauraa.
”Monelle se voi olla pitkä aika, mutta meistä tuntuu, että olemme tarvinneet sen. Emme ole vain oppineet tuntemaan toisiamme vaan myös viettämään aikaa yhdessä ilman julkisuutta. Danielilla on myös ollut oma yrityksensä, jota hän on kehittänyt. Siihen on mennyt paljon aikaa.”
Myös kihlausajan pituutta ihmetellään. Miksi häitä ei pidetä jo tulevana kesänä, vaan vasta vuoden kuluttua?
Victoria nauraa ja selittää, että häät ovat suuri tapahtuma, joka vaatii perusteelliset valmistelut.
Kun Danielilta kysytään, miten kerätään rohkeutta lähestyä kruununprinsessaa, hän kertoo, kuinka helppoa kaikki lopulta oli. Rakkaus kasvoi ystävyydestä. Hän lisää, että hän ei ollut varsinainen aloitteentekijä.
”En tiedä, olinko se minä, joka kiirehti asioita.”
Victoria nauraa hersyvästi ja vastaa:
”Ja tähän kommenttiin lopetamme lehdistötilaisuuden!”

VICTORIA ESITTELEE YLPEÄNÄ kihlasormustaan median edustajille. Valkokultaisessa sormuksessa on briljanttihiottu timantti.
”Tämä sormus merkitsee minulle valtavan paljon. Enempää en kerro”, hän sanoo salaperäisesti.
Mitä hän sitten jättää kertomatta? Todennäköisesti sen, että sormus lienee äiti Silvian kihlasormus, joka on aiemmin ollut kuninkaan äidillä, prinsessa Sibyllalla.
Tilaisuuden jälkeen Victoria ja Daniel poistuvat salista salamavalojen räiskeessä. Viereiseen salonkiin on rakennettu pieni valokuvausstudio, ja siellä otetaan nyt virallinen kihlajaiskuva.
Samana iltana kihlajaispäivällisille osallistuu Drottningholmin linnassa pieni mutta kihlaparille sitäkin tärkeämpi joukko: kuningaspari, prinsessa Madeleine poikaystävänsä Jonas Bergströmin kanssa sekä Olle ja Eva Westling. Prinssi Carl Philip ei pääse tilaisuuteen Alnarpista, jossa hän opiskelee Ruotsin maataloustieteellisessä yliopistossa.
Seuraavan päivän juhlissa on enemmän lähisukua, ja tunnelma on hilpeä. Myös Kaarle Kustaan isän yli 90-vuotias veli Carl Johan Bernadotte on tullut Tukholmaan vaimonsa Gunillan kanssa kotoaan Båstadista. Lisäksi prinssi Carl Philip ehtii mukaan tämän illan juhlaan.
Victoria on saanut toivoa ruuan, ja hän on tilannut lempiruokaansa piikkikampelaa. Alkuruoaksi on hummerikeittoa, juomana nautitaan vuosikertasamppanjaa.
Kuningas on pyytänyt Danielin vanhempia asumaan kihlajaisjuhlinnan ajaksi Drottningholmin linnaan, mutta heistä se ei tunnu hyvältä ajatukselta. He haluavat pitää matalaa profiilia. He asuvat nyt Stallmästaregården-hotellissa, josta kihlaparin ystävä, hotellin omistaja Alessandro Catenacci on varannut heille hienoimman huoneen. Se on sama huone, jossa Victoria ja Daniel asuivat Danielin  täyttäessä 30 vuotta.
Westlingejä pyydetään myös mukaan viralliseen kihlajaiskuvaan, mutta he kieltäytyvät. Vaikka heidän pojastaan on tulossa Ruotsin prinssi, he itse eivät halua olla julkisuuden henkilöitä. Kaikki kunnioittavat heidän näkemystään. Heidän ainoa toiveensa on saada elää rauhallista rivitaloelämää kotona Ockelbossa. Gaalaillallisilla kulkeminen ja julkisuus olisivat heille painajaisia.
Linnassa otetaan sitten epävirallinen kihlajaiskuva, jossa Victoria ja Daniel ovat keskellä ja heidän toisella puolellaan Westlingit, toisella kuningaspari. Sitä kuvaa ei ole julkistettu, mutta se on kunniapaikalla sekä linnassa että Westlingien Ockelbon kodissa.
Kolmantena kihlajaisten jälkeisenä iltana Victoria ja Daniel juhlivat vielä lähimpien ystäviensä kanssa. Tanssit jatkuvat aamuviiteen. Daniel pysyttelee taka-alalla. Hän tuntee, että kunto ei ole aivan entisellään, mutta hän ei halua huolestuttaa Victoriaa tai ystäviä. Nyt on juhlan aika.

KUN JUHLAT OVAT OHI, Victoria ja Daniel menevät Stallmästaregården-hotelliin Danielin vanhempien luokse. Kihlapari viipyy siellä yli kolme tuntia keskustelemassa viime päivien tapahtumista ja syömässä pitkää aamiaista. Ja ennen kaikkea Victoria ja Eva puhuvat häistä.
Evasta on tullut jo kauan sitten Victorialle erityisen tärkeä ihminen. Voisi jopa sanoa, että Eva pelasti nuorten suhteen tuella, jota hän antoi heille ja etenkin Victorialle, kun tämän omat vanhemmat vastustivat suhdetta. Victoria haluaa nyt Evan mukaan hääjärjestelyihin ja on puhunut asiasta jo kuningatar Silviankin kanssa. Silvian mielestä on vain hienoa, jos Eva on mukana valmisteluissa.
Kuningatar ja Eva Westling ovat hyvin erilaisia persoonia, mutta kummallakin on suuri sydän. Eroistaan huolimatta he ovat löytäneet toisensa nopeasti. Silvia näki heti Westlingeihin tutustuttuaan, että Eva ja Olle ovat aitoja ihmisiä, jotka haluavat hänen tyttärensä parasta. Silvia kehuukin usein ystävilleen, kuinka mahtavat vanhemmat Danielilla on.
Pian kuningasperhe toipuu siitäkin, että kihlajaisvideon julkistaminen netissä ei suju aivan niin kuin oli tarkoitus. Pian nauhan ilmestymisen jälkeen netissä alkaa kampanja, jossa pilkataan kuningasperhettä ja videota. Useimmat arvostelivat sitä, että kaikki vain istuvat ja lukevat sanottavansa suoraan paperista. Joku oli laskenut, että kuningatar katsoo reilun minuutin kestäneen osuutensa aikana lunttilappuunsa yli kaksikymmentä kertaa.
Samaan aikaa julkisuudessa nousee soraääniä, jotka vetoavat Ruotsin talouskriisiin ja siihen, että veronmaksajien rahoja voisi laittaa juuri tärkeämpiinkin kohteisiin kuin yltiöhienoihin hääjärjestelyihin. Toisten mielestä taas tapahtuma luo uusia työtilaisuuksia ja antaa Tukholmalle ja Ruotsille näkyvyyttä koko rahan edestä.
Kohujen keskelläkin tuoreen kihlaparin arki jatkuu työntäyteisenä. Reilu kuukausi juhlan jälkeen Victoria matkustaa Brasiliaan työmatkalle. Daniel tulee mukaan, ja tarkoitus on jatkaa Victorian velvollisuuksien jälkeen Pohjois-Brasiliaan seuraamaan talo- ja hotelliprojektia, jossa Daniel on mukana. Hänestä on kehittynyt muutamassa vuodessa taitava liikemies, joka ei kaihda riskejä.
Ruotsalaismedia ei ole onnistunut kovasta yrityksestä huolimatta löytämään hänen bisneksistään mitään hämärää. Jokainen kuitti, veroilmoitus ja virallinen paperi on pengottu, ja tulos on ollut aina sama: ei mitään epämääräistä.
Perillä Rio de Janeirossa Daniel pitää matalaa profiilia. Hänelläkin on nyt koko ajan seuranaan turvamies, ja hän näyttää viihtyvän uudessa roolissaan.
Nuoripari viettää Brasiliassa kaksi ihanaa viikkoa. Hotelliprojekti ei ole vielä edennyt rakennusvaiheeseen. Siihen tutustuessaan he asuvat vajaan viikon hyvien ystäviensä luona ja nauttivat rauhasta ja kävelevät pitkillä hiekkarannoilla.
Mutta matkan jälkeen kaikki muuttuu. Danielin munuaisarvot ovat tähän asti olleet hyvät, eikä sairaus ole juuri muistuttanut olemassaolostaan. Daniel ehti jopa miettiä, olisiko munuaissiirron suunnittelu hätävarjelun liioittelua. Mutta heti Ruotsiin palattuaan hän alkaa voida huonosti. Kehoon on tullut infektio, ja kunto heikkenee nopeasti. Lääkärit näkevät pikaisen elinsiirron ainoaksi parannuskeinoksi. Muuten tuloksena voisi olla katastrofi.
Danielin isä Olle on jo pitkään ollut valmis luovuttamaan toisen munuaisensa pojalleen. Siitä ei ole ollut epäilystäkään sen jälkeen, kun hän kuuli sopivansa luovuttajaksi.

ON TOUKOKUU 2009. Olle Westling ajaa autolla maanalaiseen talliin. Hänen vierellään istuu vaimo Eva. Olle parkkeeraa tottuneesti ja ottaa takakontista pienen atkalaukun. He kävelevät Evan kanssa käsi kädessä hissiin, jossa he painavat kolmoskerroksen nappulaa. Tähän asti asia on pysynyt salassa, ja nyt jäljellä on enää vajaa vuorokausi. Sitten kaikki paljastuu.
Kolmannessa kerroksessa Eva ja Olle tapaavat Danielin. He halaavat toisiaan pitkään. Sen jälkeen kolmikko ohjataan huoneeseen, jossa he saavat olla rauhassa. Mikään ei häiritse heitä eikä kukaan saisi tietää, että he ovat siellä. Steriilissä huoneessa on kolme sänkyä ja kaksi pientä nojatuolia. Ollen ja Danielin sängyt ovat vierekkäin, Evan sänky vähän syrjemmässä.
Täällä Karoliinisessa yliopistosairaalassa maan eturivin spesialistit hoitaisivat munuaissiirto-operaation. Samaan aikaan Victoria on lentokoneessa matkalla Kööpenhaminasta Grönlantiin viikon ilmastokokoukseen yhdessä naapurimaiden kuninkaallisten, Norjan kruununprinssi Haakonin ja Tanskan Frederikin kanssa. Matka on suunniteltu vuosi sitten.
Victorian olo ei voisi olla kurjempi. Mieluiten hän olisi nyt Danielin luona, sillä jos he joskus tarvitsevat toisiaan niin nyt. Victoria soittaa Danielille joka välissä, ja Daniel lohduttaa morsiantaan. Kaikki järjestyy. Äiti Eva on luvannut pitää Victorian jatkuvasti ajan tasalla operaation jälkeen. Victoria ehdotti sulhaselleen matkansa perumista, mutta Daniel ei suostunut siihen. Syitä oli monia ja yksi oli se, että silloin salaisuus olisi vuotanut julkisuuteen. Se piti estää sekä Danielin että kuninkaan mielestä kaikin keinoin.
Kun Daniel ja Olle heräävät aikaisin seuraavana aamuna, operaatioon on aikaa pari tuntia. Aamukahdeksan aikoihin huoneeseen tulee kaksi sairaanhoitajaa. On aika lähteä. Daniel tietää, että nyt hänellä on tilaisuus saada elämäänsä lisäaikaa. Tästä alkaisi uusi elämä.
Daniel soittaa Victorialle, kun nukutuksesta heräämisestä on kulunut tunti. Victoria on odottanut Grönlannissa malttamattomana puhelua. Eva on jo soittanut monta kertaa ja rauhoitellut häntä. Nyt Victorian ja Danielin puhelu päättyy sanoihin: minä rakastan sinua.
Yleensä elinsiirtopotilas viipyy sairaalassa pari viikkoa siirron jälkeen, mutta Daniel saa palata kotiin Drottningholmin linnaan jo vajaan viikon jälkeen. Seuraavat kuukaudet hän pysyttelee kotona ja linnan lähistöllä. Hän on jaloillaan ennätysnopeasti. Lääkärit hämmästyvät pikaista toipumista ja arvelevat sen johtuvan hänen rautaisesta kunnostaan.
Kun Daniel on kotiutunut, hovi lähettää medialle tiedotteen tämän sairaudesta ja operaatiosta. Tiedotteessa mainitaan erikseen, että kyse ei ole perinnöllisestä sairaudesta. Kihlauksen venyminen ja häiden siirto tulevat nyt aivan uuteen valoon.
Ja kihlauksesta puheenollen: vain kuningasperheessä tiedetään, että tulossa olisivat nyt toisetkin häät. Prinsessa Madeleine ja Jonas Bergström ovat menneet salaa kihloihin Italian Caprilla. Nyt kuningas pohtii, miten siitä tulisi ilmoittaa ruotsalaisille, jotta kihlausilmoitus ei vie huomiota Victorian tulevilta häiltä.
Madeleine ja Jonas kihlautuivat kesäkuussa, mutta kuningas haluaa odottaa elokuulle ennen kuin antaa parin julkistaa uutisen Sollidenin kesälinnassa. Kuninkaalla ja kuningattarella ei ole aavistustakaan, millaisen kriisin Madde ja Jonas ovat juuri käyneet läpi.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla