Tukholmalaisella kuntosalilla syttyy suhde, joka herättää supinoita ja spekulaatioita. Voiko Ruotsin tuleva kuningatar seurustella ihan tavallisen miehen kanssa?

Kruununprinsessa Victorian ei tarvitse odottaa pitkään tukholmalaisen Master Training -kuntosalin vastaanottotiskillä. Salin toinen omistaja Daniel Westling tulee tervehtimään uutta asiakastaan ystävällisesti. Hän on jo jonkin aikaa tiennyt olevansa jatkossa personal trainer, ja työpäivä jännittää häntä tänään tavallista enemmän. Aivan normaalia tämä ei ole kruununprinsessallekaan. Ajatus omasta valmentajasta on hänelle aivan uusi. 

Molempien jännitys alkaa kuitenkin hellittää heti. Victorian mutkattomuus vapauttaa Danielin, ja Danielin pikantti murre sulattaa Victorian.

Kun Daniel ja hänen yhtiökumppaninsa Benny Johansson kuulivat, että kruununprinsessa on tulossa heidän asiakkaakseen, se oli palaverin paikka koko henkilökunnan kanssa. Hienotunteisuus on ollut salille kunnia-asia aina, eikä siitä voisi tulevaisuudessa tinkiä tippaakaan. Mikään ei saa mennä pieleen, jotta Victoriasta saadaan tyytyväinen asiakas. On myös tärkeää, että media ei saa vihiä kuninkaallisista treenaajista. Mitä pidempään asia pysyy salassa, sitä enemmän se herättää luottamusta ja kunnioitusta kaikissa asiakkaissa. Koko henkilökunta on samaa mieltä.

Daniel on nähnyt etukäteen paljon vaivaa ja laatinut kruununprinsessalle ehdotuksen kokonaisvaltaisesta treeniohjelmasta, joka sisältää voimaharjoittelua, hapenottokykyä vahvistavaa treeniä ja ruokavalio-ohjeita. Nyt ohjelma käydään läpi yhdessä, ja Victoria aloittaa sen toteuttamisen omalla tunnollisella ja perusteellisella tavallaan.

Uudenlainen kuntoilutapa tuntuu kerta kerralta luontevammalta, ja Victoria voi tulla salille aikoina, jolloin siellä on mahdollisimman vähän muita. Aluksi Daniel huolehtii, että Victoria voi treenata sulkemisajan jälkeen kaikessa rauhassa.

Kummallakin on toistensa puhelinnumerot, jotta sovittuja treeniaikoja pystytään siirtämään tarvittaessa. Silloin tällöin Victoria joutuukin turvautumaan siirtoon, sillä hän elää nyt kiireistä työvaihetta. Hän matkustaa arkisin Uppsalaan opiskelemaan rauhan- ja konfliktintutkimusta. Kurssin 30 osanottajassa on 25 kansallisuuden edustajia, ja he jäävät usein luentojen jälkeen keskustelemaan ajankohtaisista teemoista.

Kuningatarkoulussa riittää niin paljon tekemistä, ettei Victoria ehdi huolestua uinuvasta rakkauselämästään. Pian hänellä on edessään myös kiinnostava työmatka Afrikkaan. Silloin treenaamiseenkin tulee väistämättä pidempi tauko.

Daniel Westlingille tilanne on vähintäänkin epätodellinen. Hän on muuttanut pari vuotta sitten Tukholmaan ja perustanut aivan äskettäin yrityksen. Hänen mielessään on tuskin edes vilahtanut, että hän saisi omalle salilleen asiakkaiksi maan kiinnostavimmat nuoret naiset, siskokset Victorian ja Madeleinen. 

Ystäväpiirissä Madeleine kehuu kaikille, että hän onnistui saamaan Victoriankin innostumaan kuntosalitreenistä. Hehän voivat joskus käydä salilla yhdessäkin.

VICTORIA JÄRJESTÄÄ AIKAA treenaamiseen säännöllisesti. Hän ottaa sen yhtä kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti kuin ammatillisetkin haasteensa. Valmentaja ja valmennettava viettävät paljon aikaa kahdestaan treeneissä, ja vähitellen he avautuvat toisilleen muistakin asioista kuin kuntoilusta. Toiselle on helppo puhua, ja kumpikin osaa myös kuunnella.

Pikkuhiljaa molemmat huomaavat, että suhteessa on uusi sävy: ehkä kyseessä on vähän enemmänkin kuin ammatillinen asiakassuhde. Kumpikaan ei kuitenkaan uskalla ottaa ratkaisevaa askelta. Oraalla oleva ystävyys tuntuu arvokkaalta, ja pelko sen menettämisestä pidättelee.

Mutta lopulta Daniel tekee ratkaisevan siirron. Ja hän tekee sen Victorian avulla. 

Eräänä päivänä Daniel kysyy treenien jälkeen hienotunteisesti, mahtaisiko Victorialla olla lähipäivinä kuntoilun lisäksi muuta iltaohjelmaa vai löytyisikö aikaa esimerkiksi yhteiseen elokuvan katsomiseen tai kahvitteluun. Victoria vastaa myönteisesti – ja tajuaa saman tien, aiemmista kokemuksistaan viisastuneena, etteivät he voisi mennä treffeille noin vain. Mutta hän jos kuka tietää niksit ja juonet, joiden avulla se onnistuisi!

Paras tapa mennä elokuviin on hiippailla sinne pimeyden suojissa. Edellisen poikaystävänsä Daniel Collertin kanssa he tekivät niin. Daniel meni teatterisaliin normaalisti muun yleisön joukossa, ja Victoria hiipi hänen viereensä juuri ennen elokuvan alkua pimeässä. Yleensä istuttiin takarivillä. Sieltä pääsi hyvin myös lähtemään heti elokuvan päätyttyä.

Nyt samaa taktiikkaa voisi käyttää Daniel Westlingin kanssa. He puhuvat asian selväksi ja ovat valmiita suunnitelman toteuttamiseen.

Kumpikin odottaa yhteistä elokuvailtaa innoissaan ja hieman jännittyneenä. Ja kaikki menee hyvin. Kun elokuvan lopputekstit alkavat pyöriä, he hiipivät kaikessa hiljaisuudessa ulos salista. 

Sinä iltana Daniel saa Victorialta ensimmäisen halauksen. Samalla kumpikin miettii, onko suhde sittenkin tuomittu epäonnistumaan. Sitä ei koskaan hyväksyttäisi. Victoria käy mielessään läpi lähipiirinsä: äiti, isä ja ystävät eivät ymmärtäisi, jos hänen poikaystävänsä on aivan tavallinen mies.

SUHDE ALKAA kuitenkin syventyä. Victoria avautuu Danielille ja aistii tämän seurassa turvallisuutta ja rauhaa, jota ei ole kokenut koskaan aiemmin kenenkään miehen kanssa. Myös Danielin on helppo puhua Victorialle. Treenisuhdekin jatkuu, vaikka Victoria on alkanut käydä salilla yhä useammin yksin. Valmennettava on edistynyt, ohjelmaa on matkan varrella jo muokattu, ja valmentajan läsnäoloa tarvitaan treenatessa vain silloin tällöin.

He kuitenkin tapaavat yhä tiuhempaan, aina salaa. Heistä kehittyy taitavia suhteensa peittelijöitä. Yli puoleen vuoteen edes kummankaan lähimmät ystävät eivät saa tietää välien lämpenemisestä. Vain Victorian henkivartijat jakavat salaisuuden, ja heidän huulensa ovat sinetöidyt. Tosin Victoria haluaa pelata varman päälle ja tarkastelee vartijoiden työvuorolistaa joskus ennen treffien sopimista. Vaikka kaikki turvamiehet ovat luotettavia, osa on kruununprinsessalle erityisen läheisiä, ja hän järjestää treffinsä Danielin kanssa mieluiten heidän työvuoronsa aikana.

Tukholmassa pari tapaa useimmiten Danielin asunnolla Östermalmilla. On aivan selvää, että he eivät voisi marssia yhdessä Victorian kotiin silloin, kun muu perhe on kotosalla. Parin kuukauden tapailun jälkeen Daniel saa kuitenkin kerran kutsun Drottningholmin linnaan, kun Victoria on siellä yksin. Kuninkaallisen kodin pikaesittely hoidetaan kahden kesken.

Pian he huomaavat, että Danielin kotiseutu Ockelbo on ihanteellinen salainen pakopaikka. He matkustavat vapaa-aikanaan sinne mahdollisimman usein. Saman tien Danielin vanhemmat saavat ensimmäisten joukossa tietää suhteesta. Eva ja Olle Westling ovat eläkkeellä ja asuvat Danielin lapsuudenkodissa Smältvägenillä.

Toiseksi nuorten suosikkipaikaksi tulee Sandvikenin lähellä oleva Högbon ruukki.  Siellä on suuri ulkoilualue ja hotelli, jossa he viihtyvät useita viikonloppuja. Molemmat ovat aina olleet ulkoilmaihmisiä, ja pitkät yhteiset kävelylenkit ovat olleet heille tärkeitä suhteen alusta alkaen.

Pienen hotellin henkilökunta tottuu nopeasti kruununprinsessan ja Danielin vierailuihin. Pari aistii heti, että täältä suhde ei vuotaisi julkisuuteen. Itse asiassa he tuntevat olevansa turvassa aina, kun lähtevät pois Tukholmasta.

Mutta vähitellen salailu vaikeutuu. Onnea on yhä vaikeampi peitellä lähipiiriltä. Iltapäivälehtiin alkaa tulla vinkkipuheluita, ja toimittajat tarkistavat kuumeisesti vinkkien todenperäisyyttä. Niinpä Daniel tulee eräänä tavallisena työpäivänään yllätetyksi kadulla lippalakki päässään ja golfbägi olallaan. Hänelle ei ole tullut mieleenkään, että median edustaja lähestyisi häntä, saati kysyisi jotakin. Kun toimittaja esittelee kadulla itsensä, Daniel toteaa heti: ”Valitettavasti minulla ei ole mitään sanottavaa.” Toimittaja ei ehdi edes esittää kysymystään, kun Daniel jo istuu pienessä Alfa Romeossaan ja kaasuttaa tiehensä.

Seuraavan päivän lehden kiinnostavin otsikko kuuluu: Kuntosaliohjaaja Daniel, Victorian uusi poikaystävä.

Juuri lehden ilmestymispäivänä sattuu olemaan etukäteen ilmoitettu Victorian lehdistötilaisuus. Victorian on tarkoitus puhua siitä, että hän on lopettanut opintonsa Uppsalassa. Tilaisuuden pääasiaksi nousee suhdekohu. Kun häneltä kysytään päivän lööpistä, hän vastaa tyynesti:

”Se on yksityisasia. Mutta toki tunnen Danielin, hän on kiva tyyppi. Enempää en sano. Raja on vedettävä johonkin, ja minä en halua kommentoida yksityiselämääni.”

Kauniin hymyn jälkeen hän vetoaa vielä median edustajiin.

”Toivottavasti tätä myös kunnioitetaan. Olen itse asiassa aika väsynyt kaikkiin spekulaatioihin.”

Spekulaatioilla hän tarkoittaa muun muassa sitä, että hänet yhdistettiin juuri pari viikkoa aiemmin – taas kerran – Kreikan prinssi Nikolaokseen. Victoria osallistui Norjassa prinsessa Märtha Louisen ja Ari Behnin häihin, ja saksalaiset ja englantilaiset lehdet julistivat, että Victorialla ja Nikolaoksella on todella vakava suhde.

Kirjoittelu riipaisee Victoriaa, sillä hänen elämässään on nyt prinssiä paljon tärkeämpi ihminen.

VICTORIA YRITTÄÄ viestittää myös vanhemmilleen, että ilmassa on rakkautta. Sisar Madeleine on tiennyt ensimmäisten joukossa isonsiskon uudesta onnesta, ja hän kannustaa Victoriaa kertomaan asian suoraan äidille ja isälle.

Tähän saakka kuningaspari on kieltäytynyt järjestelmällisesti uskomasta, että suhteesta tulisi yhtään mitään. Hekin ovat lukeneet lehtien otsikot ja arvailut, mutta heidänkö kruununprinsessansa rakentaisi yhteisen elämän ihan tavallisen kuntosaliohjaajan kanssa! Vanhemmat ovat vakuuttuneita, että suhde menee pian ohi. Danielin keskiluokkaisen maalaistaustan yhdistäminen kuninkaallisiin kuvioihin on heidän mielestään mahdottomuus.

Se loukkaa Victoriaa. Siksi hän on tänään päättänyt tehdä oman kantansa selväksi perheen yhteisellä sunnuntaipäivällisellä. Itse asiassa hän on luvannut Danielillekin, että hän kertoo, ja sen lupauksen hän aikoo pitää.

Perhe kokoontuu joka sunnuntai syömään yhdessä, ja lasten tyttö- ja poikaystävät ovat tervetulleita mukaan. Tällä kertaa mukana on Madeleinen lisäksi Carl Philip tyttöystävänsä Emma Pernaldin kanssa.

Kun Victoria tulee ruokasaliin, Madde halaa häntä ja kuiskaa: ”Aiotko kertoa?”

Victoria nyökkää. ”On pakko. Alkaa olla naurettavaa valehdella. Puhuimme juuri Danielin kanssa puhelimessa, ja lupasin kertoa”, hän sanoo.

Victoria päättää odottaa ainakin päivällisen puoleenväliin. Kuningas Kaarle Kustaa syö hyvällä ruokahalulla ja skoolaa useita kertoja kuningattaren kanssa. Yhtäkkiä Victoria rykäisee. ”Olisi yksi asia, jonka haluaisin kertoa”, hän aloittaa ja yrittää kiinnittää vanhempiensa huomion.

Kuningas syö. Silvia katsoo ja hymyilee. Nyt tai ei koskaan, Victoria ajattelee. On pakko kertoa.

”Olen tavannut yhden ihmisen”, hän sanoo.

Kaikki jatkavat ruokailuaan.

”Niin, sanoin, että olen tavannut erään ihmisen. Hänen nimensä on Daniel.”

Kuningas hörppää viiniä.

”Olen tosi onnellinen ja uskon, että hän on oikea mies minulle.”

Kukaan ei sano mitään, ruokasalissa on täysi hiljaisuus. Kuningas ei edes katso tytärtään – hän on kuin mitään ei olisi tapahtunut.

PARISKUNNAN ENSIMMÄISENÄ yhteisenä kesänä vuonna 2002 Victoria täyttää 25 vuotta. Vain kolme päivää ennen juhlaa hänen paras ystävättärensä Caroline Kreuger juhlii omia 25-vuotispäiviään. Sinne on kutsuttu myös Victoria Danielin kanssa. Danielia ei ole hyväksytty virallisesti Victorian rinnalle, mutta nyt hän saa kutsun, koska on myös Carolinen personal trainer. Juhla vietetään ravintola J:ssä Nacka Strandissa. Caroline on vuokrannut koko ravintolan, ja henkilökunnan on pitänyt allekirjoittaa salassapitosopimus. Kukaan ei saisi ottaa kuvia eikä hiiskua sanaakaan siitä, mitä juhlissa tapahtuu.

Tilaisuus alkaa iltaseitsemältä, teemana on Havaiji. Viimeisten vieraiden joukossa paikalle saapuvat Victoria ja Daniel. Daniel hiipii rakennukseen takakautta, Victoria tulee etuovesta ja pysähtyy tullessaan ravintolan ulkopuolella odottavien valokuvaajien luokse kuvattavaksi. Kun he sitten tapaavat eteisessä ja astuvat yhdessä ravintolasaliin, juhlaväki kohahtaa. Pari näyttäytyy nyt ensimmäistä kertaa yhdessä.

Danielilla on lyhythihainen teemaan sopiva kesäpaita ja kaulassa simpukkakoru. Victorian juhlalookin kruunaa hiuksiin aseteltu elävä orkidea. Victoria kuljeskelee luontevasti vieraiden joukossa ja esittelee seuralaisensa kaikille. Tuskin kukaan heistä on tavannut aiemmin Danielia, jolle tilanne on vaativa ja vaikeakin. Niin paljon uusia ihmisiä kerralla, ja kaikki tarkkailevat häntä tiiviisti koko illan.

Pari solahtaa hyvin juhlaväen joukkoon, ja kaikilla on hauskaa. Juhlat jatkuvat yöhön, jolloin dj alkaa soittaa 1980-luvun ruotsalaishittejä. Victoria on ensimmäisten joukossa tanssilattialla, Daniel istuu seurustelemassa muiden kanssa. Yhtäkkiä Victoria tulee hänen vierelleen ja tarttuu käteen. Hän vetää Danielin ylös ja tanssilattialle.

He tanssivat hyvin lähekkäin. Lauhassa pimenevässä kesäyössä juhlatilaa valaisevat vain kynttilät. Kesken tanssin Victoria suutelee Danielia. Kaikki noteeraavat sen: hän todella suutelee poikaystäväänsä, täysin avoimesti, ravintolasalin suurten maisemaikkunoiden edessä.

Se huomataan myös ikkunoiden toisella puolella. Liuta valokuvaajia on jäänyt salaa odottelemaan yöksi ulos, ja he ovat tarkkana. Kamerat räpsyvät.

Seuraavana päivänä kuningas näkee iltapäivälehden etusivulla suutelukuvan – eikä ilahdu. Otsikko on paljon puhuva: ”Kyssen”, suudelma. Tuo sama otsikko oli aikoinaan Kaarle Kustaan ja Silvian häistä kertovassa lehtijutussa. Tähän saakka kuningas on eri verukkeilla ummistanut silmänsä siltä, että tytär tapailee kuntosaliohjaajaansa. Nyt totuus on painettu koko kansan katseltavaksi. He suutelevat ja näyttävät tunteensa kaikille.

Ei epäilystäkään, etteivätkö he olisi tästä lähtien Ruotsin seuratuin pari.

SUUTELUKUVAN ILMESTYMISPÄIVÄNÄ Victorian on määrä matkustaa Sollidenin kesälinnaan omille 25-vuotissyntymäpäivilleen. Kun hän astuu tuona aamuna Tukholmassa lentokoneeseen, hän näkee heti, että monet matkustajat lukevat parhaillaan iltapäivälehdestä juttua hänen edellisillan juhlinnastaan. Victoria sujahtaa ikkunapaikalleen niin nopeasti kuin mahdollista. Lentokentältä hänet kuljetetaan suoraan Sollideniin.

Sinne on kutsuttu paljon lähipiiriä juhlimaan, ja myös kuninkaallisia vieraita kuten Norjan prinsessa Märtha Louise miehensä Ari Behnin kanssa. Märtha Louise kuului ensimmäisiin, jotka saivat tietää Victorian ja Danielin suhteesta.

Victoria on kutsunut myös Danielin, mutta tämä ei ole vielä tullut. Nyt Daniel näkisi ensimmäistä kertaa Sollidenin. Äiti ja isä eivät innostuneet ajatuksesta, mutta tytär on onnistunut viime vuosina rakentamaan täysin uuden itsetunnon ja pitää päänsä. Daniel tulisi hänen 25-vuotispäivilleen ja piste. Hän päättää sen itse, eivät äiti tai isä.

Päivää ennen juhlaa Daniel saapuu juhlapaikalle omalla autollaan. Hän on ajanut sinne Tukholmasta asti. 

Pari kuukautta sitten heistä tuli ensimmäisten lehtiotsikoiden myötä puolivirallinen pari. Kuninkaalla ja Silvialla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, että itse asiassa he ovat tunteneet ja tapailleet paljon kauemmin. Se on vielä heidän yhteinen salaisuutensa.

Syntymäpäiviä vietetään kaksi päivää. Kuningas on tilannut yllätysohjelmaksi taikurin, ja ilta onnistuu hienosti. Daniel pysyttelee koko ajan hienotunteisesti taka-alalla. Kuningaspari on hänelle muodollisen kohtelias. He eivät näytä eleelläkään, mitä todella ajattelevat. He ovat edelleen vakuuttuneita siitä, että suhde menee ohi ennemmin tai myöhemmin. On täysin poissuljettu ajatus, että nuorilla olisi yhteinen tulevaisuus.

Se ei johdu Danielin persoonasta, eiväthän Kaarle Kustaa ja Silvia edes tunne häntä. Kyse on jostakin aivan muusta, ennen kaikkea taustasta ja yhteiskuntaluokasta. Kuinka ihmeessä aivan tavallisen ockelbolaisen perheen poika selviytyisi elämästä kuninkaallisissa salongeissa Victorian rinnalla? Kuningaspari ei kykene näkemään, että maalaispoika pystyisi solahtamaan viralliseen rooliin ja ryhtymään jonakin päivänä Ruotsin kuningattaren puolisoksi.

Nuoripari ei ole jutellut tähän mennessä paljon myöskään Victorian sisarusten kanssa. Enimmäkseen he ovat tehneet pitkiä kävelylenkkejä kaksin ja tutustuneet toisiinsa yhä paremmin. Samalla he ovat vakuuttuneet yhteisestä tulevaisuudestaan.

Kun kuningaspari lähtee pian Victorian juhlien jälkeen vuosittaiselle lomalleen Ranskan Rivieralle, Victoria ja Daniel jäävät viettämään kesää Ruotsiin. Daniel on innokas golfari, ja ennen kesää he ovat puhuneet, että Victoriankin pitäisi opetella lajia. Sollidenissa ollessaan Vickan ehti jo harjoitella golfin perusteita parin viikon ajan, ja nyt harjoittelu jatkuu Danielin kanssa. He käyvät myös Ockelbossa ja piipahtavat Danielin vanhempien idyllisessä kesäpaikassa Acktjärassa, jossa ovat Westlingien juuret. Siellä Danielin isänisä työskenteli metsätyöläisenä ja isänisänisä torpparina Nyt suvun mailla on Danielin isän hankkima vapaa-ajan asunto, pieni punainen torppa.

Perheen kesäparatiisi on hyvin suojaisessa paikassa, ja siitä tulee pian yksi Victoriankin lempipaikoista. Yleensä hän käy siellä Danielin kanssa kaksin, joskus Danielin vanhemmat tulevat mukaan. Nämä kannustavat nuoria käymään mahdollisimman usein niin siellä kuin Ockelbossakin.

YHTEISEN KESÄN JÄLKEEN molempien pitää palata todellisuuteen. Danielilla riittää haasteita oman yrityksen pyörittämisessä. Asiakkaita on tulvinut sen jälkeen, kun tieto suhteesta Victoriaan tuli julki. 

Victorialla on vielä paljon opeteltavaa hallitsijan tehtävissä, ja alkamassa on tiivis työsyksy Saksassa ja Ranskassa. Koko syksy ulkomailla tietää suhteelle rankkaa aikaa. Seurustelu on juuri edennyt vakavampaan vaiheeseen, ja Victorian työharjoittelujakso merkitsee pitkiä taukoja tapaamisiin. 

Kuninkaan ja Silvian mielestä on hienoa, että tytär lähtee vähäksi aikaa pois Ruotsista. Ehkä pieni ero saisi tyttären järkiinsä ja seurustelusuhde menisi ohi kuin itsestään. Tytär ei voisi olla enemmän eri mieltä.

Victorian työntäyteiseen syksyyn tulee mieleinen tauko, kun hän matkustaa eräänä marraskuun viikonloppuna Keski-Euroopasta salaa Tukholmaan läheisen ystävänsä Leonie Gillbergin häihin. Leonie menee naimisiin H & M:n perijän Karl-Johan Perssonin kanssa.

Kun Victoria saapuu kirkkoon, hänen rinnallaan on Daniel Westling. Kirkon ulkopuolella nähdään erityisen latautunut tilanne, kun ex-poikaystävä Daniel Collert saapuu samaan aikaan juhliin uuden rakkaansa Josefine Davidsonin kanssa. Collert tervehtii Westlingiä ystävällisesti ja halaa sitten Victoriaa. Kirkossa he istuvat kaukana toisistaan.

Ensimmäisen yhteisen joulunsa rakastavaiset sopivat viettävänsä erillään. Ei tulisi kuuloonkaan, että Daniel voisi osallistua kuningasperheen jouluun. Mutta kun muu perhe sitten pyhien jälkeen matkustaa Thaimaahan, Victoria haluaa jäädä Ruotsiin Danielin luokse.

Danielin elämä on sujunut viime aikoina paremmin kuin hyvin. Työkuviot ovat mallillaan, ja asuminenkin on mennyt uusiin puihin. Entinen asunto Östermalmilla osoittautui turvallisuuspoliisin painajaiseksi, vaikka sijainti hyvä olikin. Asunto oli pohjakerroksessa ja periaatteessa kuka tahansa olisi voinut päästä sinne sisälle. Uusi Östermalmin-asunto on kolmannessa kerroksessa, ja sinne tullaan kahden viikoittain vaihtuvan ovikoodin läpi. Ennen Danielin muuttoa turvallisuuspoliisi tarkistaa myös kaikkien talon asukkaiden taustat taatakseen Victorian turvallisuuden.

Kun Daniel on asunut uudessa kodissaan runsaan viikon, nuoret lähtevät iltakävelylle lähistölle. Tämä on ensimmäinen kerta, kun he tutustuvat yhdessä ympäristöön. Sen he jo tietävät, että lähellä on pieni ruokakauppa. He ovat kävelleet jonkin matkaa Danielin kotitalon viereistä katua, kun Victoria tarttuu yhtäkkiä Danielin takinliepeeseen ja osoittaa vaivihkaa yhtä lähitaloista. Sen toisessa kerroksessa riippuvat vihreät markiisit, joissa lukee suurin kirjaimin: Se & Hör!

Nuoret vain seisovat ja tuijottavat ylöspäin. Yksi ruotsin suurimmista viikkolehdistä, juorulehti Se & Hör, on aivan naapurissa. Toimituksen ikkunoista näkee suoraan danielin talon portille. Toimituksessa on nyt illallakin väkeä. He näkevät ikkunasta kadulla seisovan nuorenparin ja sen, että Victoria vain pyörittää päätään ja nauraa. Tämänkin tosiasian kanssa olisi nyt sitten vain elettävä.

Keväällä 2003 suhde joutuu melkoiseen testiin. Muutamat Victorian lähipiirin henkilöt alkavat puhua Danielista todella ilkeästi. Selän takana haukutaan kaikkea häneen liittyvää, alkaen maalaistaustasta ja päätyen pukeutumistyyliin. Daniel saa pian monia haukkumanimiä.

Kun jutut alkavat kantautua Victorian korviin, hän pahoittaa mielensä perusteellisesti. Daniel on parasta, mitä hänelle on koskaan tapahtunut, mutta yhtäkkiä hän on tilanteessa, jossa hänen pitäisi saada asiasta vakuuttuneeksi paitsi vanhempansa myös koko Ruotsin kansa.

Tilanne tuntuu kestämättömältä. Victoria päättää pitää pahan olonsa piilossa Danielilta, jotta ei tuottaisi tälle lisäharmia. Daniel vaistoaa tilanteen hankaluuden ja yrittää pysytellä mahdollisimman paljon piilossa. Ne harvat kerrat kun hän tapaa median edustajia päättyvät siihen, että hän vetää auton oven ja ikkunan kiinni ja kaasuttaa tiehensä. Hän ei peittele, kuinka paljon hän inhoaa parrasvaloja.

Hovi ei tee elettäkään auttaakseen Danielia selviytymään median valokeilassa. Kuninkaasta se ei ole tarpeellista, koska suhde joka tapauksessa loppuisi.

Sekä Victorian että Danielin kevät täyttyy työstä. Kuningatarkoulussa on vuorossa Ruotsin elinkeinoelämään perehdyttävä harjoittelujakso. Victoria harjoittelee muun muassa Ericssonilla ja Electroluxilla ja tekee vaikutuksen yritysjohtajiin, jotka hehkuttavat, kuinka fantastinen kuningatar hänestä jonakin päivänä saadaan.

Victorian ja Danielin yhteinen turvapaikka on edelleen Ockelbossa, jonne he ajavat usein viikonlopuksi. Victoria ja Danielin Eva-äiti ovat löytäneet sellaisen sielunkumppanuuden, että pystyvät puhumaan kaikesta. Eva on ajoittain ainoa, jonka kanssa Victoria voi jakaa tuskaansa siitä, että kuningas ja kuningatar eivät suostu hyväksymään Danielia. Naiset tekevät kaksin pitkiä kävelylenkkejä ja juttelevat, ja ockelbolaiset tottuvat pian kuninkaalliseen vieraaseensa.

Eva myös innostaa Victorian laittamaan ruokaa. He saattavat viettää tuntikausia keittiössä laittamassa päivällistä kahdestaan. Evan tekemä kaalilaatikko on yksi Victorian lempiruuista.

VICTORIAN 26-vuotispäivät vietetään tuttuun tapaan Sollidenin kesälinnassa. Daniel on mukana mutta ei näyttäydy linnan ulkopuolella. Hän pysyttelee taka-alalla, kuten edelliskesänkin juhlissa. Kuningas ei hyväksy häntä vieläkään – päinvastoin. Vaikuttaa siltä, kuin hän vain odottaisi tietoa suhteen loppumisesta.

Victorialla on keinonsa: hän on aloittanut kaikessa hiljaisuudessa määrätietoisen isänsä painostamisen. Keinot ovat niin tehokkaita, että kuningas alkaa vähitellen höllentää asettamiaan sääntöjä.

Yksi painostuskeino on se, että Victoria tulee Danielin kanssa kaikkiin perheen yhteisiin tilaisuuksiin sen enempää kyselemättä. Kuningasperheen traditioihin on kuulunut jo pitkään kesäinen käynti linnanraunioilla Borgholmin kaupungissa, jonka alueella Sollidenin kesäresidenssi sijaitsee. Tänä kesänä raunioilla on konsertti, johon perhe aikoo osallistua. Sinä iltana syödään ensin yhdessä, ja Daniel on mukana päivällispöydässä. Kuningas on harvinaisen hyvällä tuulella, ja ensimmäistä kertaa Daniel näyttää viihtyvän tässä seurassa. 

Kun perhe saapuu konserttipaikalle, mukana on myös Daniel. Konsertti kestää kaksi tuntia, kuningas istuu nuorenparin vieressä.  

Victoria on voittanut ensimmäisen erän tahtojen taistelussa. Hän ei aio antaa periksi. Isä ei kuitenkaan ole helppo vastus.

Elokuussa 2003 rakastunut Victoria käy hurmaamassa säteilyllään myös suomalaiset. Hän tekee vanhempiensa kanssa kolmisin virallisen valtiovierailun Suomeen ja käy Helsingin lisäksi Porvoossa, Haminassa ja Jyväskylässä. Kaikkialla on vastassa Ruotsin lippuja liehuttava yleisömeri.

Syyskuussa Daniel täyttää 30 vuotta. Pari vuotta aiemmin hän on tutustunut Alessandro Catenacciin, jonka ravintolaimperiumiin kuuluvat esimerkiksi Operakällaren, Café Opera ja Stallmästaregården. Alessandro on ehdottanut, että Daniel vuokraisi koko hotelli-ravintola Stallmästaregårdenin juhliaan varten. Niin hän tekeekin.

Hän kutsuu juhliin vanhoja ystäviään Ockelbosta sekä uusia, Victorian kautta saatuja ystäviä. Sana juhlista leviää, ja ravintolan ulkopuolella päivystää valokuvaajajoukko. Se saa kuitenkin odottaa turhaan. Daniel on ottanut opikseen vuoden 2002 suutelukuvasta ja teippauttanut kaikkiin ikkunoihin suojat. Kukaan ei näe ikkunoista sisälle. 

Victoria ja Daniel viettävät onnistuneiden juhlien jälkeisen yön Stallmästaregårdenin hääsviitissä. Kun he lähtevät sieltä seuraavana päivänä lounasaikaan, paikalla on yhä toimittajia ja kuvaajia. Danielilta kysytään, miten juhlat menivät. Hän kieltäytyy vastaamasta ja ryntää pois paikalta. 

KUNINGAS ANTAA YHÄ YMMÄRTÄÄ ystäviensä seurassa, että Daniel on väärä mies Victorialle. Ennen kaikkea hän arvostelee Danielin huonoa yleissivistystä, akateemisen koulutuksen puuttumista ja epätäydellistä englannin kielen taitoa. Taustalla on myös pelko Bernadotte-suvun heikentymisestä. 

Niin kuningas kuin moni muukin moittii Danielin sosiaalista kömpelyyttä. Se näkyy erityisesti suhteessa mediaan. Kun Daniel tapaa toimittajia tai valokuvaajia, hän näkee ainoaksi ulospääsyksi paikalta pakenemisen. 

Samaan aikaan Daniel on kuitenkin sukeltamassa maailmaan, joka on hänelle aivan uusi. Victoria on ainoa, joka tukee ja neuvoo häntä vaikeassa tilanteessa.

Eletään vuotta 2004. Kuninkaan kylmyys ja kaikki ikävät spekulaatiot syövät suhdetta. Kesällä parilla on ensimmäinen kriisinsä. Victoria rakastaa Danielia mutta tietää, että kaikki ovat häntä vastaan. Hän alkaa epäillä, pystyvätkö he koskaan ratkaisemaan joka puolelta vyöryviä ongelmia. Danielilla sen sijaan ei ole aikomustakaan luopua prinsessastaan.  Hänelle on selvää, että he selvittävät ongelmat ja esteet ja elävät yhdessä.

Kukaan ei tiedä, kuinka tämän kriisin yli mentiin: kuinka Daniel jaksoi, tai miten Victoria selviytyi tuosta ajasta.

Jos Victoria on määrätietoinen ja tunnollinen, ei Danielkaan ole itse asiassa koskaan epäonnistunut tavoitteissa, joita on asettanut. Kumpikin rakentaa nyt kuumeisesti tahollaan omaa uraansa. Daniel laajentaa liiketoimiaan ja avaa kaksi uutta kuntosalia. Victorialla on menossa koulutukseensa kuuluva sotilaalliseen toimintaan perehtyminen.

Victorian pettymys omiin vanhempiinsa vain syvenee, ja hän jää mielenosoituksellisesti pois esimerkiksi perinteiseltä perheen yhteiseltä uudenvuodenlomalta. Sen sijaan hän matkustaa Danielin kanssa Keski-Ruotsin tunturialueelle Taalainmaan Säleniin, jossa he saavat hiihtoseuraa Madeleinesta ja tämän poikaystävästä Jonas Bergströmistä.

Madde on ollut perheessä usein se, jonka ääni kuuluu ylimpänä, ja yleensä hän myös saa tahtonsa läpi. Hän on jo varhain asettunut Victorian ja Danielin puolelle ja nähnyt, miten lyhyessä ajassa Daniel on onnistunut muuttamaan Victorian. Hän tietää, että olisi katastrofi, jos tuo suhde päättyisi.

Pari joutuu kuitenkin yhä salaamaan suhdettaan pakon edessä. Silti kaikki tietävät, että he ovat pari – paitsi kuningas ja hänen etikettinsä. On vuosi 2005, ja he ovat olleet tiiviisti yhdessä jo kolme vuotta.

Kihlauksesta ei ole tietoakaan, puhumattakaan kuninkaan hyväksynnästä. Nuoripari haluaa kuitenkin osoittaa jotenkin rakkauttaan. He valmistuttavat hopeasepällä rannekorut, joihin on kaiverrettu kummankin nimi. Victoria teettää myös kaulakorun, jossa on kirjaimet V ja D sekä 11 pientä jalokiveä. Kun hän ripustaa sen kaulaansa, hän osoittaa rakkauttaan Danielille.

DANIEL ON SIIRTYNYT kuntosalillaan pääasiassa toimistotöihin, mutta hän on yhä muutamien kanta-asiakkaidensa personal trainer. Hän on ystävystynyt lyhyessä ajassa useiden asiakkainaan olevien elinkeinoelämän huippujohtajien kanssa. He ovat nähneet, kuinka yksin Daniel on jätetty selviytymään uudesta roolistaan. Hän ei ole saanut mitään apua hovista, mutta nyt nämä ystävät alkavat valmentaa häntä.

Lentoyhtiö SAS:n johtaja Mats Jansson ja Skandian johtaja Bernt Magnusson ryhtyvät Danielin mentoreiksi ja valmentajiksi, jotta tämä selviytyisi suuresta harppauksesta ruotsalaiseen kuningashuoneeseen. Alkaa Danielin epävirallinen prinssikoulu.

Victoria on helpottunut. Hänellä on taas ollut rajuja keskusteluja isänsä kanssa, ja muutamat niistä ovat päättyneet melkoiseen riitaan. Hän on väsynyt siihen, että poikaystävä ei voi olla mukana missään virallisissa tilaisuuksissa. Hän ei ollut tervetullut edes kuningatar Silvian 60-vuotispäiville! Victorian pitää käydä kiltisti yksin kaikissa muiden kuningashuoneiden häissä ja ristiäisissä.

Kruununprinsessan julkinen olemus ei kerro mitään niistä myrskyistä, joita linnan muurien sisällä velloo, mutta hän ottaa kahden kesken isänsä kanssa jatkuvasti esille aiheen Daniel. Vähitellen alkaa näyttää siltä, että kuningas pehmenee. Hän näkee, että on menettämässä pelin Victorialle. Kun kuningas lämpenee, se heijastuu heti Danieliin. Ulkopuolisetkin huomaavat, että sulhaskandidaatti alkaa vapautua.

Kesällä 2005 kuninkaankin on pakko myöntää, että Victoria voi hyvin ja on onnellinen, ja selitys on Daniel.  Silti kuningaspari empii, voisiko Daniel todella selviytyä julkisesta elämästä Victorian rinnalla. Hänestä tulisi jonakin päivänä Ruotsin kuningattaren puoliso, eikä se olisi yksinkertaista.

Paitsi että Daniel alkaa ensimmäistä kertaa tuntea kuuluvansa kuningasperheeseen ja saada ymmärrystä kuningasparilta, hänen liiketoimintansa mullistuu. Hän ja monivuotinen liikekumppani Benny Johansson lähtevät eri teille. He päätyvät siihen, että yhteisellä bisneksellä ei ole tulevaisuutta.

Daniel alkaa satsata omaan liiketoimintaansa. Kaikki haluavat olla hänen kumppaneitaan, ja kunnianhimoisimmatkin hankkeet tuntuisivat nyt onnistuvan. Hän avaa vuonna 2006 kuntokeskus Balance with Axan Tukholman Lästmakargatanille.

Daniel myös tekee kaikkensa vakuuttaakseen tulevan appiukkonsa ja muut ruotsalaiset. Lippalakit ja urheilupusakat vaihtuvat tyylikkäisiin pukuihin. Hän antaa ensimmäisen suuren haastattelunsa, ja hän antaa sen Dagens Industri -lehdelle, jota myös kuningas seuraa. Tosin Daniel asettaa ennen haastattelua kolme ehtoa: hänen on saatava tarkistaa teksti ennen sen julkaisemista, Victoriasta ei saa kysyä mitään eikä hänestä otettuja kuvia saa myydä eteenpäin.

Kun lehti ilmestyy ja kuningas lukee jutun, hän kommentoi: ”Olen todella vaikuttunut.”

Sanat ovat historialliset, sillä ne koskevat Danielia. Mies on onnistunut nousemaan tilanteen herraksi ja valloittamaan kuninkaankin sydämen. Nyt hän on jo pitkällä.

Kun kuningas täyttää 60 vuotta vappuaattona 2006, ei ole epäilystäkään, että myös Daniel on kutsuttujen joukossa. Se on suuri askel.

Victorialle se on selvä viesti: hän voi vihdoin ryhtyä suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta Danielinsa kanssa.

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.