Kuninkaallisissa kesähäissä sinetöidään tarina, jonka alku kirjoitettiin jo kauan sitten. Kruununprinsessa Victorian ja Daniel Westlingin tiet kohtasivat prinsessa Madeleinen avustuksella.

Suunnitelma on tehty hyvissä ajoin. Kuningatar Silvia naamioituisi blondiperuukkiin ja suuriin aurinkolaseihin, jotta häntä ei tunnisteta. Kun Silvia sitten iltapäivällä heinäkuun 14. päivänä vuonna 1977 lähtee kuninkaanlinnasta synnytyslaitokselle, suunnitelma toteutuu – ja onnistuu. Yksikään linnan portilla päivystänyt valokuvaaja ei kiinnostu kuvaamaan tumman auton takapenkillä istuvaa vaaleahiuksista matkustajaa.

Illalla syntyy Victoria, ja synnytyksessä on mukana Maj-Lis-niminen kätilö. Ja mikä on hänen sukunimensä? Westling!

Enteitä tai ei, julkisuuden kanssa taiteilu on ollut olennainen osa kuningasperheen arkea aina. Salamavalojen räiskettä riittää silloinkin, kun sitä vähiten kaipaa.

Julkisuuden paineen vuoksi Ruotsin hovissa pitää myös puhkaista monta kuplaa ennen kuin Victorian ja Daniel Westlingin häävalmistelut voivat alkaa. Yhteinen tarina on monissa murheissa marinoitu.

DANIEL WESTLINGIN on odotettava neljävuotissynttäreitään vielä kaksi kuukautta. Juuri nyt kaikki puhuvat vain siitä, että Ruotsi on saanut uuden prinsessan, Victoria Ingrid Alice Desiréen. Vastasyntynyt prinsessa asuu Tukholman kuninkaanlinnassa, Daniel Falunissa vanhempiensa Ewan ja Ollen ja kolme vuotta vanhemman siskonsa Annan kanssa.

Tämän tavallisen pikkupojan elämän alku on jo aiemmin kietoutunut kiehtovalla tavalla kuningasperheen historiaan: hän syntyi Örebrossa syyskuun 15. päivänä vuonna 1973 eli samana päivänä, kun prinsessa Victorian isä Kaarle XVI Kustaa nousi Ruotsin valtaistuimelle.

Daniel on tavallinen pieni poika, joka rakastaa ulkoleikkejä ja etenkin jalkapalloa. Juuri rakennetun asuntoalueen matalien punaisten talojen ympärillä on turvallista leikkitilaa lapsille. Ja heitä on naapurustossa paljon!

Kun Daniel on viisivuotias, perhe muuttaa kunnan sosiaalijohtajana työskentelevän isän työn perässä Ockelbohon. Danielin äiti on töissä postisiirtotoimistossa.

VUONNA 1980 Victoria saa kolmevuotislahjaksi kruununprinsessan arvon, kun maan hallitus päättää muuttaa vallanperimysjärjestystä. Nyt Ruotsin kansa sulattelee tietoa, että sille on kasvamassa kuningatar.

Perheeseen on jo syntynyt Victoriaa kaksi vuotta nuorempi poika Carl Philip, ja  kuninkaanlinnan kivinen miljöö on alkanut vanhemmista tuntua liian kolholta lapsille. Perhe muuttaa vehreämpään ympäristöön Drottningholmin linnaan, ja vuonna 1982 syntyy kuopus Madeleine.

Kruununprinsessan vanhemmilla on niin paljon edustustehtäviä, että lastenhoitajat lukevat iltasadut ja huolehtivat päivärutiinit ja leikitykset. Kuningatar Silvian äiti Alice Sommerlath matkustaa kotimaastaan Saksasta usein pitkiksi ajoiksi Ruotsiin lastenlastensa luokse.

Kotona ollessaan kuningatar Silvia nauttii omien satujen kertomisesta, ja Victoriaan uppoavat etenkin tarinat Micki-apinasta. Eläimet ovat pienen kruununprinsessan suuri rakkaus. Eräänä kesänä perheen lapset saavat omat kananpojat, joiden nimet ovat Piff, Paff ja Puff. Myös koirat, hevoset ja kissat saavat Victorian sydämessä yhtä suuren paikan kuin ne etanat, joista hän on erityisen ylpeä. Etenkin Johanna-etana saa kunnian kulkea kruununprinsessan mukana kaikkialle.

Kuningaspari haluaa tarjota lapsilleen niin tavallisen lapsuuden kuin kuninkaalliset vain voivat. Julkisilta esiintymisiltä lapsia varjellaan erityisen tarkasti.

Kun Victoria sitten seitsenvuotiaana tuodaan ensimmäistä kertaa lehdistön eteen, tilaisuus on tarkoin harkittu: Ronja Ryövärintytär -elokuvan ensi-ilta. Siellä Victoria saa tavata tarinan kirjoittajan ja suuren idolinsa, kirjailija Astrid Lindgrenin. Julkisuuden kiinnostus on valtava, kaikki haluavat kuvata ja haastatella pientä kruununprinsessaa.

Eräs tv-toimittaja työntää mikrofonia jo toistamiseen Victorian suun eteen ja kysyy: ”Miltä tuntuu olla ensi-illassa?” Victoria vain tuijottaa häntä ja toteaa: ”Tyhmiin kysymyksiin saa tyhmiä vastauksia.”

KOULUUN MENO kääntää Victorian tavallisen lapsuuden päälaelleen. Tyttö huomaa pian, ettei hän ole niin kuin muut. Kun luokkatoveri toisensa jälkeen oppii kirjaimet ja numerot ja alkaa lukea ja kirjoittaa sujuvasti, Victoria ei pysty tuottamaan tekstiä saati lukemaan.

”Ensin ajattelin, että olen tyhmä. Että minä vain en ymmärrä, ja kaikki muut ovat paljon fiksumpia. Ja kenestäpä ei olisi samassa tilanteessa tuntunut siltä?” Victoria selittää myöhemmin.

Äiti Silvia tekee kovasti työtä, jotta tyttären ongelmiin saadaan selitys ja apu. Pian syy löytyy luku- ja kirjoitusvaikeuksista, joista myös kuningas on aina kärsinyt. Kunnallinen ala-asteen koulu Brommassa vaihtuu yksityiskouluksi osittain siksi, että siellä saa paremmin erityisopettajien apua. Oma harjoitusohjelma onkin Victorian pelastus – mutta helppo se ei ole. Läksyihin menee niin paljon aikaa, että paljon muuta ei ehdi tehdä.

Vielä lukiossakin Victorian jokainen koulupäivä alkaa puoli tuntia aiemmin kuin muilla ja hän jättää luokkatovereiden yhteiset kahvilareissut väliin päntätessään iltakaudet kotona. Mutta taidot alkavat karttua. Samalla kruununprinsessa löytää äänikirjat. Kun niitä kuuntelee tekstiä lukiessaan, hahmottaa lukemansa paremmin.

Lukioaikana paljastuu toinen ongelma, kasvosokeus. Lähipiiri on jo huomannut, että kruununprinsessa unohtaa helposti nimet. Vaikka hän olisi tavannut ihmiset vain muutamia viikkoja tai jopa vain pari tuntia aiemmin, hän ei tunnista heitä uudelleen tavatessaan. Nimi ja kasvot ovat hukassa. Kuninkaallisuudesta on se etu, että avustajat voivat auttaa ja kertoa tärkeissä tilaisuuksissa, kuka on kuka.

Daniel Westlingin koulu-ura on alkanut vähän parempien tähtien alla, mutta ei hän siitä erityisesti nauti. Peruskoulun hän käy Ockelbyssä, pienen paikkakunnan pienessä koulussa. Perustaidot loksahtavat paikoilleen normaalitahtiin, mutta kunnianhimo kanavoituu paremminkin liikuntaan, urheiluun ja ulkoiluun kuin lukuaineisiin. Jalkapallo, koripallo ja jääkiekko hallitsevat vapaa-aikaa. Koulussakin lempiaine on liikunta, ja siitä hän saa todistukseen aina parhaan arvosanan.

”Hän on niin tavallinen kuin olla ja voi. Tuskin muistan häntä, hän vain ajelehti”, Danielin silloinen kotitalousopettaja on luonnehtinut. Poika ei tee itsestään mitään numeroa, saa kelvollisia todistuksia ja tulee kaikkien kanssa toimeen. Hän on tyttöjen suosiossa, mutta ei teinivuosina seurustele tiiviimmin kenenkään kanssa.

Liikunta on paitsi nuoren Danielin myös kruununprinsessan vapaa-ajan nautinto. Victorian lajeihin kuuluvat melonta ja purjehdus, ratsastus ja hiihto. Liikkumiseen on hienoja tilaisuuksia etenkin kesälomilla, jotka vietetään aina kuningasperheen kesälinnassa Sollidenissa Öölannissa. Se on perheen esikoiselle erityisen tärkeä paikka.

Siellä myös vietetään aina hänen heinäkuiset syntymäpäivänsä. Victorian yksivuotispäivistä alkanut traditio jatkuu yhä: öölantilaiset kerääntyvät Sollidenin puistoon juhlimaan päivänsankaria. Moni pistäytyy samalla nauttimassa juhlan kunniaksi Sollidenin kahvilassa Victorian nimikkoleivonnaisen.

LUKIO JA ASEVELVOLLISUUSKIN ovat Daniel Westlingillä suoritettuina, kun Victorialla on vielä vuosi jäljellä lukiossa. Daniel käy kaksivuotisen sosiaalilinjan Hammargymnasiet Sandvikenissä, Victoria kolmevuotisen luonnon- ja yhteiskuntatieteellisen linjan Enskilda Gymnasietissa.

 Ennen koulun loppumista Victoriasta kuitenkin tulee täysi-ikäinen, ja tuo 18-vuotissyntymäpäivä on hänen elämänsä käännekohta: siitä lähtien hän on virallisesti isänsä sijainen hallitsijan tehtävissä. Tähän asti on voinut pysytellä taka-alalla ja tukea vanhempia heidän työssään, mutta kohta koittaisivat totiset paikat. Työvelvollisuudet on aloitettava nyt koulunkäynnin ohessa.

Päivää ennen 18-vuotissyntymäpäiväänsä Victoria soittelee paniikissa parille ystävälleen. Hän on aivan hermona. Hän on harjoitellut tähänastisen elämänsä kovinta koettelemusta varten yli vuoden: hänen on pidettävä ensimmäinen virallinen juhlapuheensa kuninkaanlinnan valtiosalissa, josta se lähetetään suorana tv-lähetyksenä.

Jo pitkään hän on valittanut ahdistustaan pikkusiskolleen Madeleinelle. Jos hän munaa? Unohtaa, mitä piti sanoa? Sekoaa sanoissaan? Pikkusisko saa ottaa ensimmäistä kertaa tukijan roolin, kun hän tsemppaa Victoriaa. Isä kuningas yrittää rauhoitella kertomalla, että yhtä vaikeaa se oli hänellekin aikoinaan.

Mitä lähemmäs syntymäpäivä tulee, sitä huolestuneempana kuningas katselee tyttärensä jännitystä ja pelkoa. Lopulta hän keksii pyytää apuun yhden suosikkinäyttelijöistään, Margaretha Krookin. Kuningas soittaa ja kertoo asiansa, ja Krook suostuu Victorian sparraajaksi sillä ehdolla, että työ tehdään julkisuudelta piilossa.

Kun Krook tulee ensimmäistä kertaa Drottningholmin linnaan, häntä on vastassa hermostunut kruununprinsessa. Alkaa kuukausien yhteistyö, jonka aikana kävellään kilometritolkulla linnanpuistossa ja keskustellaan. Victoria saa joka tapaamisella kotiläksyjä ja hän joutuu lukemaan ääneen tekstejä. Kaksikon keskinäinen luottamus vahvistuu ja vahvistaa, ja vähitellen Victoria rauhoittuu. Itsetunto kehittyy lähes silmissä. Välillä isosisko pakottaa Madeleinen yleisöksi ja harjoittelee tälle puhettaan.

Koulukaverit ihmettelevät, mitä Victoria oikein tekee vapaa-aikanaan. Häntä ei näy illanistujaisissa. Tyttökavereiden kiinnostuksen kohteet ovat juuri nyt kuin toiselta planeetalta. Sattuu vain olemaan niin, että tästä luokkakaverista tulee Ruotsin seuraava kuningatar ja siihen on valmistauduttava vuosi vuodelta tiiviimmin. Hänellä sattuu myös olemaan poikkeuksellisen vahva velvollisuudentunto. Se, mikä tehdään, tehdään mahdollisimman täydellisesti.

”Tästä ei ole enää paluuta. Tämä on minun elämäni ja tehtäväni, take it or leave it”, Victorialla on tapana sanoa. Hän ei muista aikaa, jolloin hänen ei olisi tarvinnut suoriutua ja olla hyvä ja reipas.

18-vuotispäivä valkenee kuten kaikki muutkin syntymäpäivät: äiti, isä, pikkuveli ja pikkusisko herättävät sankarin ja tuovat sänkyyn mansikkakakkua ja lahjoja. Mutta nyt synttäreitä ei vietetä Sollidenin kesälinnassa Öölannissa kuten aina ennen. Nyt ollaan Tukholmassa, ja tänään hän pitää Sen Puheensa kuninkaanlinnassa. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla hän tietää selviytyvänsä siitä.

Heti aamupäivällä linnan kirkossa on pieni yksityinen hartaushetki, josta päivänsankari hakee voimia elämänsä kovimpaan koettelemukseen. Sen jälkeen Victoria pukeutuu pitkään siniseen leninkiin ja helmikorvakoruihin. Hiukset ovat kauniisti poninhännällä. Kaulaan hän asettelee yksinkertaiset helmet, jotka hän sai tänä aamuna äidiltä ja isältä syntymäpäivälahjaksi.

Linnan valtiosalissa istuu 400 kutsuvierasta. Kamerat käyvät. Ensin puhuu kuningas. Hän osoittaa sanansa Victorialle ja toteaa, kuinka koko perhe tulee seisomaan hänen tukenaan tulevassa vaativassa tehtävässä.

”Olet linkki tulevaisuuteen meidän maamme historiassa. Kruununperijänä siirrät Ruotsin ja kuningashuoneen perinteitä eteenpäin”, kuningas toteaa.

Kuningatar Silvia pyyhkäisee silmäkulmaansa.

”Äitisi ja minä toivotamme sinulle onnea ja menestystä. Jumala sinua siunatkoon”, kuningas päättää puheensa. Hän taittelee kädessään olevan paperin ja käy antamassa Victorialle poskisuudelman.

Tytär on kasvanut aikuiseksi – ja nyt on hänen vuoronsa puhua.

”Teidän majesteettinne, rakas isä.” Victoria on harjoitellut näitä sanoja varmaan tuhat kertaa, mutta tämä ei ole enää harjoitus. Hän aloittaa toteamalla, että tänään hän astuu isänsä rinnalle. Hän kiittää vanhempia saamastaan tuesta.

”Tulen olemaan aina lojaali kuninkaalle ja eduskunnalle ja kunnioittamaan Ruotsin perustuslakeja.”

Kaikki menee hienosti. Seuraa hetken hiljaisuus, sitten kuningas aloittaa aplodit. Victoria hymyilee. Kun heidän katseensa kohtaavat hetken, kuningas nyökkää hyväksyvästi. Hän on ylpeä tyttärestään.

KUNINGAS OHJAA TYYLIKÄSTÄ AVOAUTOA, vanhaa Pontiacia, ja kuljettaa juuri lukion päättänyttä tytärtään läpi kaupungin. Autossa istuu koko perhe juhlimassa sitä, että Victoria saa huipputodistuksen Enskilda Gymnasietista. Onnellinen kruununprinsessa vilkuttaa autosta – myös reitin varrella olevalle ensimmäiselle poikaystävälleen Daniel Collertille. He päättivät aivan äskettäin lopettaa seurustelunsa. Eletään kevättä 1996.

Suhde kesti kolmisen vuotta. Alun perin Danielin paras ystävä Marcus Magnusson on Victorian kuumin poikaystäväkandidaatti. He, koulukaverit, viettävät huomiota herättävän paljon aikaa kaksin koulun käytävillä. Muutaman kuukauden kuluttua Marcus kerää rohkeutensa ja pyytää Victoriaa ulos.

Apua! Ensimmäinen deittipyyntö. Ujo kruununprinsessa haluaa vähän miettimisaikaa. Seuraavana päivänä hän hyväksyy kutsun sillä ehdolla, että saa ottaa mukaan ystävättärensä. Marcus tietää heti, kenet hän itse ottaisi kaverikseen: Daniel Collertin.

Kun pojat tulevat treffipaikalle, Victoria on ystävättärensä kanssa odottamassa. Illan mittaan Victorialla tuntuu olevan enemmän puhuttavaa Danielin kuin Marcusin kanssa. Jo ensimmäisenä iltana avautuu jotakin myös Danielin traagisesta taustasta. Hän elää kahdestaan pankinjohtajana työskentelevän isäpuolensa Göran Collertin kanssa, joka on adoptoinut hänet. Sekä Danielin biologinen isä että äiti ovat kuolleet syöpään. Lisäksi hän on menettänyt veljensä.

Kaksi vuotta vanhemman Danielin hyvä käytös ja sosiaalisuus tekevät 16-vuotiaaseen Victoriaan vaikutuksen. Pintaa raaputtamalla löytyy myös vakavampi puoli, joka tuntuu yhdistävän nuoria. He vaihtavat puhelinnumerot. Seuraavana päivänä Drottningholmin linnaan tulee kukkalähetys, suuri ruusukimppu: kiitos eilisillasta Danielilta.

Sana suhteesta leviää nopeasti. Kohta koko kansa tietää, että kruununprinsessan ensimmäinen poikaystävä on hyvin kasvatettu, rikkaasta perheestä ja liikkuu luontevasti sekä hienoissa salongeissa että tavallisissa olohuoneissa. Hän tuntuu olevan täydellinen.

Mutta ei mene kauan, kun Daniel alkaa kärsiä jatkuvasta huomiosta. Hän ei voi ottaa askeltakaan ilman että häntä tuijotetaan ja osoitellaan. Se tuntuu päivä päivältä rankemmalta. Suuret otsikot ja lööpit ovat pahimpia, eikä viikkoakaan mene ilman niitä.

Vähitellen Daniel alkaa vältellä julkisia paikkoja, ja Victoria ymmärtää. He matkustavat usein yhdessä pois Tukholmasta, jotta välttyvät paparazzeilta.

Kahdessa vuodessa suhde on ajanut Danielin melkoiseen ahdistukseen, jota ei helpota yhtään se, että Victorialla on aina mukanaan henkivartijat. Eivätkö he koskaan voisi olla ihan kaksin?

”Tämä on minulle liian vaikeaa. Haluan elää tavallista elämää, eikä siihen kuulu jatkuva kameroiden sihdissä oleminen”, Daniel valittaa ystävilleen.

Myös Victorian mitta alkaa täyttyä. Niihin aikoihin hän pistää poikki suhteensa moniin ystäviin. Hän ei kestä ajatusta, että osa niistä, joita on pitänyt ystävinään, ovat selän takana vuotaneet lehdistölle tietoja hänen yksityiselämästään. Vähän väliä lehdissä on uusia yksityiskohtia  ja huolestuttavan usein ne pitävät paikkansa. Isä on opettanut, että todelliset ystävät eivät kulje ympäriinsä julistamassa suhdettaan kuningashuoneeseen.

Tulevaisuudesta Danielin kanssa Victorialla kyllä on suuria suunnitelmia, mutta viimeinen lukiovuosi saa tuulet muuttumaan. Kun äiti ja isä kyselevät tyttärensä lukion jälkeisiä suunnitelmia, vain yksi on varmaa: Victoria haluaa pois Ruotsista ja koko ystäväpiiristään. Hän tietää, että heti lukion jälkeen on aloitettava tuleviin hallitsijan tehtäviin valmentava rankka koulutus, oma kuningatarkoulu. Hänen ja Danielin suhde kaipaa taukoa, ja seurusteluaikana Victoria pettyi moniin ystäviinsä. Harva se päivä hän joutui lukemaan lööpeistä yksityiselämäänsä koskevia tietoja, joiden oli ollut pakko vuotaa lähipiiristä. Sen piirin Victoria haluaa nyt arvioida uudelleen, ja siihenkin hän tarvitsee etäisyyttä.

”Haluan opiskella ulkomailla ainakin yhden vuoden”, hän vastaa vanhemmilleen.

Daniel Westling valmistuu samana keväänä vapaa-ajan pedagogiksi ja urheilukonsulentiksi Lillsvedin urheiluopistosta ja alkaa luoda uraa Tukholmassa. Daniel tiesi jo lukioaikana, että yliopisto ei ole häntä varten. Liikuntaan ja terveyteen liittyvä ammatti tuntuu omimmalta, ja yrittäjyys houkuttelee. Opiskeluaikanaan hän on kesätöissä Ockelbossa vanhusten palvelutalossa hoitoapulaisena. Valmistumisensa jälkeen hän saa personal trainerin tehtäviä ja työskentelee kuntosaleilla. Ensimmäinen asunto löytyy Tukholman Kungsholmenilta.

PIENI ANGERSIN YLIOPISTOKAUPUNKI Ranskassa saa ranskan kieltä taitamattoman kuninkaallisen asukkaan heti ylioppilaskevään jälkeisenä syksynä. Asunto järjestyy kuningasperheen ystävien luota. Katolisessa ylipistossa, Université Catholique de l’Ouestissa, Victorian pääaineena on ranska, lisäksi tiedossa on Ranskan kirjallisuuden opintoja.

22 tunnin viikkoannos ranskaa antaa varmasti hyvän kielipohjan, kruununprinsessa miettii. Muutto tuntuu uudelta alulta. Hän nauttii, kun saa olla ensimmäistä kertaa ihan omillaan. Hän päättää, että nyt ei tehdä mitään ex tempore -viikonloppureissuja välillä kotimaahan. Nyt nautitaan tästä ja keskitytään vapauteen ja opintoihin.

Syksystä tulee fantastinen. Vaikka suurin osa opiskelutovereista tietää hänen olevan ruotsalainen prinsessa, hän ei tunne olevansa koko ajan silmätikkuna. Ylipistossa opiskelee parikymmentä muutakin ruotsalaista, ja heillä on oma tiivis yhteisönsä, johon on helppo solahtaa. He muuntavat prinsessasta Victorialle lempinimen Prillan.

Jopa autoa voi ajaa täällä kaikessa rauhassa. Ruotsissa kruununprinsessa ei yksinkertaisesti voi autoilla, koska häntä tuijotetaan koko ajan ja kaikkien keskittymiskyky kärsii. Nyt Victoria saa olla viikonloppuisin kuskina, kun hän lähtee isäntäperheen kanssa heidän maaseutuasuntoonsa Loire-joen laaksoon. Siellä vietetään yleensä aikaa maanantaiaamuun asti.

Kun Victoria sitten tulee koti-Ruotsiin joulunviettoon, vanhemmat hämmästyvät. He ovat tuskin koskaan nähneet tytärtään yhtä harmonisen ja tasapainoisen oloisena.

Joululomaan tulee kuitenkin traaginen käänne, kun heti uudenvuoden jälkeen Victorian isoisähahmo, prinssi Bertil, kuolee. Victoria ottaa sen rankemmin kuin kukaan muu perheessä, sillä Bertil on ollut hänelle aina tärkeä esikuva ja turva. Kun isänisä Kustaa Aadolf kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1947, hänen veljestään prinssi Bertilistä tuli Kaarle Kustaalle kuin oma isä.

Heti perään maaliskuussa kuolee kuningatar Silvian äiti Alice Sommerlath, eikä Victoria tiedä, miten selviytyisi surustaan. Isoäiti Alice oli mukana synnytyslaitoksella, kun Victoria syntyi. Häneltä kruununprinsessa sai kolmannen etunimensä samoin kuin saksan kielen taitonsa vahvistuksen. He matkustelivat monta kertaa kaksin Saksassa, jossa isoäiti oli hyvänä oppaana.

Victorialla ei nyt ole oikein ketään, kenelle puhua surustaan ja muista omimmista asioistaan. Sisäisen rauhan löytäminen tuntuu mahdottomalta.

Surusuman jälkeen hän palaa Ranskaan ja yrittää jatkaa opintojaan entiseen tahtiin. Ruotsin-ystäviin ei ole oikein mitään yhteyttä. Elämä tuntuu tyhjältä. Sinä keväänä alkaa alamäki, josta kotiväellä Ruotsissa ei ole aavistustakaan.

Kun Victoria lukuvuoden loputtua alkukesästä asuu taas Ruotsissa, lähipiiri näkee heti, että kaikki ei ole kohdallaan. Hänen säteilynsä on sammunut. Jopa kuningas huolestuu ja kyselee ystäviltään, mitä hänen olisi viisainta tehdä tyttärensä hyväksi.

Victoria itse vähättelee huolta ja toteaa: ”Olen vain tehnyt vähän liikaa töitä. Voin mainiosti.”

JATKOSSAKIN ELÄMÄ TÄYTTYY TYÖLLÄ. Tulevan hallitsijan niin sanotussa kuningatarkoulussa perehdytään nyt, vuonna 1997, Ruotsin valtiopäiviin ja hallituksen työskentelyyn. Lisäksi ohjelmassa on valtio-opin ja ranskan yksityistunteja.

Ja Victoria uppoutuu työhön koko sielullaan. Tämä työ ei tunnu vain kiinnostavalta vaan jopa hauskalta. Hän tuurasi isäänsä ensimmäistä kertaa hallitsijan tehtävässä 18-vuotiaana, ja nyt noita tilanteita on ollut jo parikymmentä. Yhä lisääntyvistä edustustehtävistä ja kasvavan vastuun kantamisesta sataa kiitosta ja arvostusta sekä kotimaassa että kansainvälisillä areenoilla. Viimeinkin hän saa tunnustusta jostakin, mitä tekee itse. Ja hän vaatii itseltään yhä enemmän.

Mitä enemmän kiitosta hän saa, sitä vähemmän hän huolehtii itsestään. Hän kamppailee huonon minäkuvansa kanssa ja inhoaa ulkonäköään. Työhön on liiankin helppo hukuttaa näitä ikäviä ajatuksia ja muun elämän ristiriitoja. Itse asiassa hän on aivan hukassa. 

Hän on juuri viettänyt Ranskassa vuoden ihan yksin. Sen vuoden aikana kaksi elämän tärkeää tukipilaria horjui, kun prinssi Bertil ja isoäiti Alice kuolivat. Rakkauselämä uinuu. Suhteet ystäväpiiriin ovat olleet pitkään jäissä, yhteys toimii vain pariin lähimpään ystävään. Tunneside ensimmäiseen poikaystävään Daniel Collertiin ei tunnu katkeavan, vaikka Victoria tietää, että paria heistä ei enää tule.

Julkiset spekulaatiot hänen yksityiselämästään eivät ota rauhoittuakseen. Häntä naitetaan lehdissä milloin kenellekin Euroopan kuninkaalliselle. Juuri nyt yksi yleisimmistä veikkauksista on Kreikan prinssi Nikolaos, ja he ovatkin hyviä ystäviä. Tulevan puolison jatkuva arvuuttelu alkaa rassata.

”Päätän itse, kenestä tulee mieheni ja kenen kanssa menen naimisiin”, hän toteaa ykskantaan ystävilleen.

Kaikilla on mielipide siitä, millainen hänen pitäisi olla. Hallitsijakoulussa ja hovissa kontrolloidaan hänen menemisiään ja tekemisiään, ja tahti on kova. Kaikki toivovat häneltä kaikenlaista. Ainoa, joka ei saa sanoa mitään, on hän itse.

”Tuntui kuin olisin tienristeyksessä enkä tiedä, minne pitää kääntyä. Vaatimuksia satelee joka suunnasta, mutta kukaan ei kuuntele, mitä minä itse haluan.”

Victorialle itselleen on jäänyt kontrolloitavaksi vain syöminen ja oma paino.

Tämän tunnemyrskyn kourissa hän käy talven ja kevään tunnollisesti kuningatarkoulua. Kesällä hän täyttää 20 vuotta, ja maailmanmaineeseen noussut ruotsalaisbändi Ace of Base pitää hänen kunniakseen konsertin Öölannissa. Samassa tilaisuudessa jaetaan Victorian nimikkostipendi. Mutta juhlasta ei jää kenellekään mieleen muuta kuin se, miltä päivänsankari näyttää. Öölannin kansallispukukaan ei pysty peittämään, että hän ei ole koskaan ollut laihempi.

Jos hän tähän asti on ollut Victoria, viimeistään tästä syntymäpäivästä lähtien hän on muiden silmissä ennen kaikkea Ruotsin tuleva kruununperijä. Mutta kuinka rakentaa elämä, jossa Victoria itse viihtyisi, ja johon voisi luontevasti yhdistää myös kruununprinsessan elämän?

Nyt hän valitsee velvollisuuden: kruununprinsessan elämän. Syksyn mittaan laihtuminen jatkuu ja jatkuu. Työvierailulla New Yorkissa maailman media tarttuu prinsessan ulkonäköön ja sana alkaa levitä. Tuon reissun jälkeen hän on niin loppu henkisesti ja fyysisesti, että kertoo jälkeenpäin halunneensa vain painaa paussinappulaa, joka ei kuitenkaan toimi. Hänen vahva velvollisuudentuntonsa ajaa hoitamaan yhä uusia työtehtäviä.

Pian hänet nähdäänkin vuosittaisissa hyväntekeväisyystanssiaisissa Tukholmassa, ja kupla puhkeaa lopullisesti. Hän on sairaalloisen laiha. Tarvitaan enää Nobel-juhlallisuudet, joissa sama näky toistuu. Hovin tiedotuspäällikkö Elisabeth Tarras-Wahlberg joutuu varsinaiseen tulitukseen. Media soittaa taukoamatta, kuinka Victoria oikein todella voi.

”Hänellä ei ole mitään hätää, hän voi oikein hyvin”, Tarras-Wahlberg rauhoittelee. Eikä hän muuta voi. Kuningas ja kuningatar ovat antaneet hänelle tiukat vastausohjeet. Syömishäiriö on linnassa tabu.

Mutta pian hovin on pakko taipua. Kun se ilmoittaa Ruotsin tietotoimistolle, että kruununprinsessa kärsii syömishäiriöstä ja on vakavasti sairas, Victoria on jo matkalla kaikessa hiljaisuudessa perheen ystävien luokse. Kuningas ei halua hänen olevan kotona näkemässä kaikkia laihuutta äimisteleviä otsikoita ja uutisia. Hovi kertoo rehellisesti, kuinka huolissaan kuningaspari on tyttärestään ja että hän tarvitsee hyvää hoitoa.

Samalla medialta toivotaan hienotunteisuutta ja tilanteen rauhoittamista. Toivetta myös kunnioitetaan – jopa niin, että vaatemerkki H&M:n pääkonttorissa Tukholmassa syntyy ylimääräistä vipinää. Firman pääomistaja, kuninkaan lapsuudenystävä Stefan Persson joutuu vaikean ratkaisun eteen, sillä yhtiön on määrä esitellä lähiaikoina tulevan joulukampanjansa päämalli, Georgina Grenville. Valmistelu on pitkällä ympäri maailmaa, mutta nyt Ruotsissa halutaan painaa jarrua. Grenville on nimittäin langanlaiha, ja H&M katsoo sen välittävän täysin vääränlaista signaalia. Hätäpalaverissa päätetään vaihtaa malliksi rehevämpi Sophie Dahl.

LINNAN SEINIEN SISÄLLÄ käydään monta palaveria siitä, miten pitäisi toimia, kuinka Victoria saisi rauhan ja ennen kaikkea: missä hän saisi hyvää hoitoa. Jo paljon aiemmin on päätetty, että hän alkaa opiskella pian ranskaa ja valtiotieteitä Uppsalan yliopistossa. Nyt kuningas ja kuningatar pitävät sitä mahdottomana ajatuksena.

Ystävät neuvovat heitä lähettämään tyttären täysin uuteen ympäristöön, jossa uusi alku onnistuisi paremmin kuin kotona tai kotimaassa. Kuningaspari päätyy perumaan Uppsala-vaihtoehdon ja lähettämään Victorian Yhdysvaltoihin.

Pian selviää, että Yalen yliopisto Connecticutissa pystyisi tarjoamaan hyvän pakettiratkaisun. Siellä Victoria pystyisi sekä opiskelemaan että saamaan opintojen ohessa hoitoa syömishäiriöönsä Yalen lääketieteellisessä keskuksessa.

Mutta yksin ei kuningaspari halua sinne tytärtään lähettää. Seuraava kysymys onkin, kuka lähtee hänen kanssaan.

Lapsuudenystävä Caroline Svedin, nykyinen Dinkelspiel, on Victorian ystävistä läheisin. Kuningas puhuu luottamuksellisesti Carolinen perheen kanssa ja pian päätetään, että tämä lähtee Victorian kanssa USA:han. Carolinellekin järjestyy kuninkaan kontaktien ansiosta opiskelupaikka Yalesta. Yhdessä nuoret naiset asuvat kuningasparin ystäväperheen luona Stamfordissa.

Kun Victoria istahtaa SAS:n koneeseen ja aloittaa ystävättärensä Carolinen ja kahden henkivartijan seurassa matkan kohti Yhdysvaltoja, Ruotsissa uskotaan, että hän lähtee pian Uppsalaan opiskelemaan. Taas yksi salainen projekti onnistui.

Samaan aikaan Daniel Westlingin elämä Tukholmassa on alkanut asettua uomiinsa. Hän on muuttanut asumaan Östermalmille, ja vuonna 1998 hän aloittaa Sports Clubilla henkilökohtaisena ohjaajana, konsulttina ja johtajakouluttajana.  Haaveissa siintää ajatus itsenäisestä yrittäjyydestä, mutta sitä varten tarvitaan kokemusta erilaisista yrityksistä. Sitä hän hankkii nyt vaihtelevissa alansa töissä.

YALE ON TÄYDELLINEN paikka Victorialle. Opinto-ohjelmaan kuuluu ranskaa, geologiaa ja Yhdysvaltain historiaa ja vapaa-ajalla vielä lisäksi taideopintoja. Hän löytää täysin uuden arjen ja elämäntavan ja nauttii erityisesti siitä, että ei tule jatkuvasti kohdelluksi vain prinsessana. Hän maalaa ja piirtää paljon, mutta ei mielellään puhu omasta taiteestaan.

Välit Caroline-ystävättären kanssa lähentyvät. Täällä merten takana saa myös olla rauhassa toimittajilta. Kestää useita kuukausia ennen kuin ensimmäinen artikkeli ilmestyy – ja yllättäen se koskee Victoriaa ja hänen entistä poikaystäväänsä Daniel Collertia.

Heidän yhteytensä on säilynyt suhteen loputtuakin. Kumpikaan ei pysty unohtamaan toistaan. Daniel myös on ensimmäisiä, joka saa tietää Victorian lähdöstä Yhdysvaltoihin.

Samana päivänä kun Daniel saa tiedon, hän alkaa valmistella omaa muuttoaan Yhdysvaltoihin, salaa Victorialta. Daniel unelmoi tuohon aikaan näyttelijän tai ohjaajan urasta ja onnistuu pääsemään teatterikouluun New Yorkiin. Danielin parhaat ystävät Ruotsissa tietävät kuitenkin, että todellinen muuttosyy on Victoria. Pian se selviää myös Victorialle, ja Danielin tulo ja tuki on tässä vaiheessa todella pienen piirin salaisuus. Siitä ei tiedetä edes kuningasperheessä.

Pari tapaa heti Danielin muutettua Danielin asunnon viereisessä delissä ja juttelee tuntikausia. Tapaamisen aikana sovitaan, että suhde jatkuu puhtaasti ystävyytenä.

Se kevät on seesteinen. Arjet Victoria omistaa opiskelulle, ja viikonloppuisin hän salassa tapailee Danielia. Kunnes he eräänä loppukevään iltana suuntaavat yhdessä suosikkiravintolaansa Manhattanilla, paikkaan, jonne kokoontuu usein kummankin ystäviä. Sinä iltana sinne on löytänyt tiensä myös joukko ruotsalaisia toimittajia ja valokuvaajia. Jossakin vaiheessa iltaa yksi valokuvaaja huomaa kruununprinsessan ja laskee heti yksi plus yksi: Victoria yöelämässä Daniel Collertin kanssa!

Kuvaaja nappaa pienellä taskukamerallaan parista kuvan kenenkään huomaamatta. Kuvia on kaksi, ja niissä Victoria suutelee Danielia poskelle. Ne julkaistaan Ruotsissa heti. Kuningas on suunniltaan ja arvaa, että pian kuvat leviävät ympäri maailmaa. Niin käykin.

Sen jälkeen nuoret pitävät matalaa profiilia ja tapailevat jommankumman asunnolla.

Lukuvuosi loppuu, on aika palata kesäksi Ruotsiin. Sinne lähtee uusi ihminen. Victoria ilahtuu erityisesti, kun häntä on vastassa lentokentällä pikkuveli Carl Philip. Perheen sisällä juuri he kaksi ovat keskenään kaikkein läheisimmät.

Veli odottaa siskoaan vanhan sinisen Porschen kanssa. Turvallisuuspoliisin saatossa sisarukset ajavat kentältä kohti Sollidenin kesälinnaa. Siellä äiti ja isä ovat valmistelleet useita yllätyksiä pitkään poissa olleelle tyttärelleen. He haluavat tämän tuntevan itsensä nyt erityisen tervetulleeksi kotiin.

Juuri ennen linnaa sisarusten matkan pysäyttää keskelle tietä ilmestyvä poliisi. Victoria on ihmeissään. Mutta pian juoni selviää: Äiti ja isä ovat järjestäneet hevosen ja kärryt, joilla Victoria ajaa itse loppumatkan pihalle. Kun hän lähestyy ovea ja näkee perheen ja lähisuvun siellä odottamassa, tunteet saavat vallan. Victoria purskahtaa itkuun.

OMA KUNTOSALIYRITYS ei ole Daniel Westlingille pitkään pelkkä haave. Jo vuonna 1999 hän perustaa yrityksen, Master Training -kuntosalin Tukholman keskustaan yhdessä ystävänsä ja opiskelutoverinsa Benny Johanssonin kanssa. Hän myös hankkii asunnon Tukholman Östermalmilta ja seurustelee muutaman kuukauden Maria Ekmanin kanssa. Valokuvamallina sittemmin tunnettu Ekman ylistää vuosia myöhemmin Danielia unelmien poikaystäväksi.

”Hän on mukava, kohtelias ja hyvin kasvatettu. Täydellinen mies, joka välittää oikeasti”, Ekman sanoo.

Daniel satsaa energiansa nyt uuteen yritykseen, ja miesten sali täyttyy pian yritysjohtajista, poliitikoista ja taiteilijoista. Jäsenmaksu ei ole pienimmästä päästä, ja jäseniä otetaan vain suositusten perusteella. Eksklusiivisessa salissa taataan kaikille harjoittelurauha. Asiakkaiden ei tarvitse pelätä, että muut töllistelevät heidän treenaamistaan juoksumatolta tai muista laitteista.

Sali on jo täydessä toiminnassa, kun Victoria palaa kahden Yhdysvaltain-vuoden jälkeen Ruotsiin. Hän saa oman pienen asunnon Drottningholmin linnan siivestä ja alkaa työskennellä linnassa. Elisabeth Tarras-Wahlbergistä tulee hänen lähin työtoverinsa ja mentorinsa. 

Victoria on uuden uran alussa ja näyttää aivan uudet kasvonsa. Aika Yhdysvalloissa opetti, että elämän palaset voi tosiaan sovittaa yhteen; voi olla yhtä aikaa oma itsensä ja hoitaa velvollisuutensa. Victoria ja kruununprinsessa eivät kilpaile keskenään.

Henkilökunta panee merkille, että isän ja tyttären välit ovat muuttuneet selvästi. Kuningas puhuu tyttärelleen paljon kunnioittavammin kuin ennen.

Daniel Collert on jäänyt asumaan ja opiskelemaan New Yorkiin. Suhde alkaaa väljähtyä, vaikka ystävyys säilyy. Ja tällä ystävyydellä oli erityisen tärkeä rooli siinä, että kruununprinsessa sai takaisin elämänhalunsa ja alkoi tervehtyä.

Nyt Victoria lataa kaiken tarmonsa työntekoon ja itsensä kuntoon saamiseen. Elämä Ruotsissa tuntuu taas ihanalta, ja uusi oma asunto linnassa saa hänet viihtymään loistavasti.

Hän on 24-vuotias ja tekee selväksi isälleen ja hovin henkilökunnalle, että hoitaisi mielellään enemmänkin edustustehtäviä ja matkoja eri puolille maailmaa. Ja hän hoitaa, Jordaniaa ja Japania myöten. Kuningatarkoulu jatkuu, ja nyt Victoria aloittaa Upsalassa ne kuuden viikon mittaiset opinnot, jotka joutui jättämään Yhdysvaltain-reissun vuoksi. Upsalassa opiskelu on tärkeä osa Bernadotte-suvun perinteitä, ja nyt Victoria perehtyy siellä rauhan- ja konfliktintutkimukseen.

Yksityiselämästään hän puhuu yhä kitsaammin. Epäluuloisuus ja varovaisuus ovat lisääntyneet. Osa vanhoista ystävyyssuhteista herää kuitenkin pitkästä aikaa eloon, ja Victoria innostuu myös uusista harrastuksista kuten sukelluksesta. Etenkin Madeleine iloitsee, kun saa isonsiskonsa liikkeelle. Vuosien mittaan hän on tarjonnut tälle useita kertoja erilaisia harrastusvaihtoehtoja, mutta Victoria on aina kieltäytynyt vedoten siihen, että viettää mieluummin vapaa-aikaa kotona.

Yksi Madeleinen harrastuksista on kuntosalitreeni. Hän on käynyt yhdessä ystävättärensä Caroline Kreugerin kanssa jo yli vuoden Master Training -luksuskuntosalilla. Prinsessa on huomannut, että hienotunteisuus todella on salin tavaramerkki.

Koska Madeleine nauttii salilla käynnistä, hän suosittelee sitä myös siskolleen. Hän mainitsee asiasta useamman kerran, ja eräänä päivänä Victoria sitten lopulta todella ilmestyy sinne. Hän on kiinnostunut saamaan ammattilaisen vinkkejä treenaamiseen ja ruokavalioon. Madde sai hänet innostumaan jopa uusien treenikamppeiden hankkimisesta, ja nyt ne ovat kassissa mukana.

Kun Victoria astuu salin vastaanottotiskin ääreen, hänelle todetaan: 

”Daniel tulee ihan kohta. Hän on sinun personal trainerisi.”

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.