Reissu Neuvostoliittoon on lopuillaan ja eräs parisuhde aluillaan. Kotimatka ei kuitenkaan suju aivan mutkitta, sillä yksi konjakin­huuruinen matkalainen katoaa ja Niklas päättää tehdä oman siirtonsa Jaanan suhteen. Entä mitä löytyy salalokerosta?

Simo jäi huoneeseeni yöksi, mutta sen sijaan, että olisimme hyökänneet toistemme kimppuun, riipineet vaatteet yltämme ja ryhtyneet nakupainiin, tyydyimme nukkumiseen. Tosin en ollut milloinkaan ennen nukkunut ­Simon kanssa sillä tavoin kuin nyt. Samassa sängyssä sylikkäin. ­Jäsenet toistemme jäseniin sotkeutuneina, hiukset samalle tyynylle levinneinä, paljas, suojaton iho toista vasten.

Jossakin vaiheessa aamuyötä ­havahduin tasaiseen naputukseen. Kohotin päätäni ja näin hämärässä myös Simon heränneen.

– Se on Niklas, kuiskasin ja painoin poskeni takaisin pielusta vasten.
– Kyllä se kohta luovuttaa ja ryömii takaisin huoneeseensa.

Simo urahti jotain unenpöpperöistä, painautui vasten selkääni ja kietoi käsivartensa tiukemmin ­ympärilleni. Suljin silmäni ja tunsin itseni kehrääväksi kissaksi, jolla oli masu täynnä kermaa ja viiksikarvat vielä nuolematta.

Olin nyt entistäkin iloisempi, ettemme olleet ottaneet sitä ensimmäistä askelta. Olimme molemmat olleet samaa mieltä siitä, että haluaisimme ­tutustua toistemme vartaloihin ­lähemmin vasta kotona, ei täällä oudolta tuoksahtavissa lakanoissa, patjalla, jonka päällä olivat ottaneet mittaa toisistaan lukemattomat eri puolilta maailmaa matkustaneet pariskunnat. Kuten minä ja Niklas.

Ajatus sai minut säpsähtämään sisäisesti ja hetken tunsin mielipahaa Niklaksen vuoksi. Tiesin, miksi hän oli seisonut oveni takana koputtamassa ja toivomassa, että pääsisi sisään. Ne ajat olivat nyt lopullisesti ohitse. Niklakselle olisi kerrottava päätöksestäni ensi tilassa, mutta asian kiireellisyydestä huolimatta aioin säästää sen keskustelun Suomeen.

Tietysti Niklas osasi jo uumoilla ­jotakin, sillä olihan hän nähnyt ­minut ja Simon bussissa. Katsellut vierestä, miten kuljimme hotelliin käsi kädessä ja kuullut Suhosen ­kateudelta haiskahtavat pikku piikit kuhertelevista kyyhkyläisistä.

Myöhemmin, ajattelin, hoidan sen myöhemmin. Simon tasainen hengitys kumpuili paljasta selkääni vasten. Ei vierähtänyt montakaan minuuttia, kun se oli houkutellut minut mukaansa auvoiseen unimaailmaan.

Sunnuntaiaamuna valmistauduimme kotimatkaan. Yritin keräillä kamojani matkalaukkuun, mutta ei siitä oikein tullut mitään, kun oman salikassinsa jo pakannut ­Simo vetelehti jaloissani ja varasti suukon aina, kun erehdyin liian ­lähelle. Tein niin usein, ja useimmiten aivan tahallisesti. 

– Sä olet aivan liian romanttinen poliisiksi. Ja mieheksi, nauroin, kun olin jälleen kerran jäänyt kahden vahvan käsivarren väliin puristuksiin.

– Varo vain, mä aion hukuttaa sut kukkiin ja vuoteeseen tarjoiltuihin sunnuntaiaamiaisiin.

– Taivaallista, totesin ja luovuin viimeisestäkin järjen rippeestä. ­

Pudotin meikkipussin vuoteelle ja kietaisin käteni Simon kaulaan. Jonkin aikaa oli täydellisen äänetöntä, vain huulemme ja kielemme puhuivat keskenään. Se oli taivaallista. En ollut milloinkaan suudellut näin paljon, enkä ainakaan nauttinut näin suuresti pelkästään suutelemisesta. Jos sama meininki jatkuisi, oppisin saavuttamaan ­orgasmin ilman alapään sekaantumista koko aktiin.

Tirskahdin, ja Simo vetäytyi uteliaana taaksepäin.

– Mitä?

– No… änkytin nolostellen ja yritin äkkiä keksiä jonkin fiksun ­puheenaiheen.
– Sitä vain, että me ei voida käyttäytyä näin koko kotimatkaa.

Simon peukalo hiveli alahuultani.

– Mä harkitsen asiaa, hän virkkoi.

Imaisin sormen suuhuni. Se maistui suolaiselta. Äkkiä minua punastutti.

– Okei, mä ymmärrän, miksi sä haluat ottaa rauhallisesti, mutta tuota ei kyllä ainakaan mun piireissäni lasketa rauhallisesti ottamiseksi.

Simon ääni oli muuttunut huomattavan käheäksi.

Hellitin otteeni ja nyökkäsin ­katuvana.

– Joo, anteeksi. Mutta yritetään tosiaan olla niin kuin aina ennenkin. Frendejä ja kämppiksiä. Ihan vain Niklaksen tähden. Mä haluan selvittää koko jutun hänen kanssaan kahden kesken heti, kun ­ollaan taas kotiuduttu, en koko bussin kuunnellessa, enkä varsinkaan Netan läsnäollessa.

– Sovittu, Simo otti tottelevaisena askeleen taaksepäin.

Huoahdin, mutta en estellyt vaan käännyin takaisin matkalaukkuni puoleen. Oli ihanaa päästä ­kotiin, vaikka siellä odottikin ­yhteenotto Niklaksen kanssa. Pohdin hajamielisesti, olisiko minulla enää työpaikkaa sen kohtaamisen jälkeen. Mutta jostakin syystä ajatus ei nostattanut stressikäyrääni.

Käytävässä törmäsimme Pirjoon ja Mallaan. Pirjo nojasi seinään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Malla istui matkalaukkunsa päällä ja hyräili jotain monotonista, tuttua sävelmää. Jos sä konduktöörin mieheksesi sait? Jessus. Pimu taisi olla edelleen kaikkea muuta kuin selvin päin.

– Se on yhä huppelissa, Pirjo ­ähkäisi vahvistaen epäilykseni.

– Mä olen pakannut meidän ­molempien laukut, herättänyt sen ja pakottanut sen suihkuun. Hyvä, etten joutunut pukemaankin sitä itse. Katsokaa nyt! Se jaksaa tuskin istua suorassa.

– Onneksi bussissa voi maatakin, jos mieli tekee, lohdutin, mutta Pirjoa ei sillä lepytelty.

– Mitä sä oikein juotit sille eilen? Pirtua vai? Noin pieneltä naiselta menee kaksi päivää, ennen kuin se on polttanut kaiken paloviinan ­sisuksistaan.

– Konjakkia, vastasin, mietin hetken ja lisäsin sitten:
– Tai ainakin mä luulen, että se oli konjakkia. Mä yritin kyllä varoittaa, ettei katukaupan pulloista ikinä tiedä, mutta Malla oli päättänyt saada halua­mansa, eikä sitä olisi estänyt itse Pyhä Mariakaan.

– Yritit ja yritit, Pirjo tuhahti ja tarttui matkalaukkuunsa.
– Se on sun lähin työparisi, joten sä saat huolehtia sen himaan asti. Mulle riitti äitihanhena kaakattaminen.

– Kiitti.

– Ole kuule hyvä vaan.

Talutimme Simon kanssa Mallan hissille ja laskeuduimme ala-aulaan. Netta seisoi vastaanotossa ja selvitteli joukkuettamme ulos hotellista. Niklas näkyi odottelevan bussimme luona valmiina lastaamaan matkatavaramme sen uumeniin, ja Suhonen nojaili hänen vieressään sätkä alahuulesta roik­kuen. Käänsin selkäni isoille ikkunoille ja rypistin kulmiani.

– Mihin Malla hävisi?

Simo katsasti tilanteen.

– Tuolla. Hissien luona.

Ja siellähän Malla oli, hissien ­välisessä käytävässä horjahdellen puolelta toiselle kuin huonosti maahan isketty linnunpelätin. Näytti ihan siltä kuin hän olisi yrittänyt päästä takaisin hissiin. Malla paineli kaikkia mahdollisia nappeja, ja kun hissi kilahti, hän suuntasi epävarmoin jaloin ääntä kohden. Hissien lomassa oleva käytävä oli vain niin leveä, ettei Malla-parka ikinä ehtinyt ajoissa alas tulleen hissin luo, ennen kuin joku taas kutsui sen ylös ja ovet suhahtivat kiinni aivan Mallan nenän edestä.

– Malla hei, sanoin ja kävelin ­hänen luokseen. – Me ollaan ihan kohta lähdössä. Jäikö sulta jotain huoneeseen vai miksi sä haluat ­takaisin ylös?

– Eeih, kun mä vaan halusin päästä pitkäkseni.

– Okei, tulehan sitten. Mennään bussiin, niin saat laittaa pitkäksesi takapenkille.

Mallalta jäisi hotelli Europeiskajan sunnuntaibrunssi nyt väliin, mutta ehkä se ei olisi mikään suuri onnettomuus, sillä hienosta nimestään huolimatta tarjolla olisi ihan sitä samaa, mitä täällä Pribaltiskajassakin. Meille oli vain muodostunut perinne, että matkan viimeinen aamiainen nautittaisiin Europeiskajan viehättävän 1800-lukulaisessa vaikkakin nukkavierussa miljöössä.

Ohjasin Mallan ulos, ja Simo kantoi meidän kaikkien pakaasit bussin luo. Toivotin hyvät huomenet Niklakselle ja Suhoselle ja ­autoin Mallan saman tein sisälle autoon. Kun olin saanut hänet asettumaan mukavasti pitkälle ­takapenkille, käännyin etsiäkseni oman paikkani, mutta tieni olikin suljettu ja löysin itseni ihailemasta Niklaksen kultaista kravattineulaa. Miehekäs leuka kravatin yläpuolella oli kireä kuin viulun yliviritetty jousi.

– Sä et tullut avaamaan yöllä.

Vastasin Niklaksen katseeseen tyynenä.

– En.

– Miksi et? Olitko sä yksin?

– Se ei kuulu sulle.

Ähkäisin. Niklas oli napannut ranteestani kiinni, eikä se ollut lempeä ote. Katsoin hädissäni ulos ikkunasta. En halunnut Simon ­näkevän tätä, sillä hän vaihtaisi ­heti ritari ja linnanneito -moodiin, eikä siitä hyvä seuraisi. Tappelua tässä enää kaivattaisiinkaan.

– Mä kysyin, että olitko sä yksin?

– En! sähähdin ja riuhdoin kättäni irti.

Niklas tuijotti minua sen näköisenä, että maa aloitti sortumisensa hänen allaan. Hieroin rannettani ja yritin saada sydämeni sykkeen alas pelkällä ajatuksen voimalla.

– Niklas, älä tee tätä nyt. Puhutaan huomenna heti töiden jälkeen, kun ympärillä ei ole uteliaita korvia.

– Luuletko sä todellakin, että sulla on työ, mihin palata? Kaiken tämän paskan jälkeen?

Sillä lailla. Olin aavistanut aivan oikein, kun epäilin työpaikkani roikkuvan heikoissa kantimissa. ­Ilmeisesti olin myös oppinut tuntemaan Niklaksen paremmin kuin hyvin. Kohautin olkiani välinpitämätöntä teeskennellen, enkä päästänyt pahaa mieltäni kasvoille asti.

– Okei, ihan miten sä vain ­haluat.

Niklas kierähti kannoillaan ja lähti. Mennä tömisti kuin loukattu pikkupoika hartiat vihaisessa kenossa. Käteni vapisivat. Simosta huolimatta en ollut emotionaalisesti täysin vapaa Niklaksesta. En ihan vielä.

– Pönttöpää.

Hätkähdin. Malla tarkkaili ­minua räpsyripsiensä lomasta ja hymyili valjusti.

– Niklas meinaan. Totaalinen pönttö.

Imeväisten ja humalaisten suusta ne totuudet kuuli. Jep. Sitä Niklas oli. Toisissa olosuhteissa oikea herkkupiiras, mutta juuri nyt totaalinen pönttöpää.

Viipurissa pysähdyimme tekemään viimeiset tuliaisostokset. Menin ulos auton takaovesta, sillä en halunnut ohittaa murjottavaa Niklasta. Pelkäsin, että hän käyttäisi jokaisen eteen avautuvan tilaisuuden loukatakseen minua ja unohtaisi pitää varansa Netan edessä. Sitä sotkua en halunnut siivottavakseni. Toivoin, että Netta ei saisi koskaan tietää meistä. En ­itseni vuoksi vaan Netan. Halusin, että hänen liittonsa kestäisi ja hän säästyisi sydänsuruilta, joiden ­aiheuttajaa ei todellisuudessa ollut enää olemassa.

Kävelimme kohden paikallista leipäpuotia, ja selostin Simolle ­aikaisempaa yhteenottoa Niklaksen kanssa. En kertonut Niklaksen tarttuneen minuun kiinni vaan ­puhuin pelkästään hänen uhkauksestaan, ettei minulla ehkä olisi enää työtä mihin palata.

Simo kietaisi käsivartensa har­tioilleni ja pysäytti meidät kadunkulmaan muun ryhmän jatkaessa eteenpäin.

– Olisiko se sitten niin kauheaa? hän kysyi.

– Ei muuten, mutta entä vuokra ja kaikki muu? Jollakin kai nekin olisi maksettava.

– Olenhan mä olemassa. Me asumme yhdessä ja jos sä haluaisit vaikka ryhtyä hevosalalle, mulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mä voisin elättää meidät sen aikaa, kun sä opiskelet tai haet uusia töitä.

En ollut uskoa korviani. Ilo sai jonkin keveän ja kutittelevan lentämään edes takaisin pitkin rintaani.

– Mä en… Mä en tiedä, mitä ­sanoa.

Änkytykseni sai Simon hymähtämään. Hän vetäisi minut syliinsä ja tunsin suukon ohimoani vasten.

– Puhutaan tästä kotona lisää, mutta on hyvä, että sä tiedät heti kättelyssä, etten mä aio antaa sen öykkärin kiristää sua millään keinolla. Jos tilanne menee pahaksi, niin sitten sä nostat kytkintä ja sillä selvä. Sulla on kaksi tervettä kättä ja hyvin toimiva pää. Niillä pärjää jo pitkälle. Ja sitä paitsi, sä et ole ­yksin. Muista se.

Minä en ollut yksin. Sain olla heikko, jos halusin. Sain olla tyhmä, jos halusin. En ollut yksin. Saisin anteeksi ja saisin rakkautta. En voisi pyytää enkä edes kaivata tämän enempää. Nojasin otsaani vasten Simon rintaa ja pidättelin itseäni, jotta en olisi laittanut jenkaksi kesken kaiken.

– Miksi nuo kaikki ihmiset juoksee? Palaako jossain?

Simon ällistely sai minutkin ­havahtumaan ympärillämme ­menossa olevaan joukkoryntäykseen. Ohitsemme ravasi helmat viuhuen ryhmä mummoja ja heidän vanavedessään kiri pari nuorempaakin rouvashenkilöä värikkäät päähuivit hulmuten. Hännänhuippuna paineli kaksi miestä, jotka hölkkäsivät lantiot etunojassa kuin parhaat maratoonarit. Kaikilla oli sama suunta kuin meillä. Jatkoimme matkaa ja kun käännyimme kadunkulmasta, selvisi spontaanin juoksukisan syy.

– Leipäkauppa, selitin Simolle.

– Ne näki meidän bussin ja arvasi, että me ollaan menossa limppu­ostoksille. Viimeksi, kun kävin täällä, ei tarjontaa ollut juuri nimeksikään ja jos me kaikki tehdään ­ostoksia tuossa samassa putiikissa, ei noille viipurilaisille jää luultavasti yhtään mitään, vaan he joutuvat odottamaan huomiseen asti saadakseen tuoretta leipää.

Pysähdyimme uudestaan. Seurasimme ohi rynniviä viipurilaisia, ja olin maistavinani sapen kitkeryyden kielelläni. Viime kerralla olin juossut heitä vikkelämmin. Juossut ja nauranut yhdessä Niklaksen kanssa ja ollut jopa voitonriemuinen, kun olin bussille palatessa kantanut täpötäyttä limppukassia. Miten lapsellisen typerä sitä joskus voi ollakin.
Tunsin Simon katseen kasvoillani ja arvasin mitä hän ajatteli.

– Annetaanko olla? kysyin.

– Mennään sinne Berjozkaan ja käytetään markkoja tuliaisten ­ostoon.

– Meillä on ruplia vielä vaikka millä mitalla. Mitäs niille tehdään? Annetaan Pirjolle jemmattaviksi vai?

– Eipäs. Annetaan sille, joka tarvitsee niitä enemmän kuin me, vastasin.

Berjozkasta Simo osti meri­pihkariipuksen äidilleen ja piipun isälleen. Itse tuhlasin kristalli­astioihin, joita äitini keräili. Kiikutimme ostoksemme bussiin ja sen jälkeen lähdimme rautatieasemalle. Jaoin ruplani käymälämummon ja pääsiäistipuja aikaisemmin kaupanneen papparaisen kesken.

Kun vanhalla paikallaan portailla istuskeleva pappa tunnisti minut ja näki Simon, hän puhkesi hampaattomaan hymyyn, taputti ­minua olkapäälle ja kätteli Simoa. Simon vastattua tervehdykseen ­sujuvasti venäjäksi olimme pääsemättömissä. Emme onnistuneet jatkamaan matkaa ennen kuin olimme suostuneet nauttimaan kupposet läheisestä kioskista. Tee tarjoiltiin harmaanvalkoisista, ­haperoista pahvimukeista, se oli mustaa kuin myrkky ja nautittiin seisten hapankaalilta lemahtavan väentungoksen keskellä.

Silti en ollut koskaan aikaisemmin maistanut niin hyvää tsaikkaa.

Rajan lähestyessä näimme pitkän autoletkan, joka kiemurteli edessämme kohden Suomea. Tällä kertaa tuohon rajapuomien väliseen parin kilometrin matkaan ­menisi luultavasti useampi tunti. Porukka kulutti aikaa kuka milläkin tavalla. Netta täytti ristikkoa, Suhonen mutusti kaviaaria ja  ­kulautti olutta päälle. Niklas kuunteli radiota ja katseli minua aina silloin, kun luuli, etten huomaisi hänen vaanimistaan. Pirjo oli mennyt takapenkille Mallan seuraksi ja nähtävästi autuaasti unohtanut ­aamuisen saarnansa minulle, sillä näin hänen tyhjentävän samppanjapulloa yhdessä Mallan kanssa.

Minä ja Simo torkuimme ja ­napostelimme välillä venäläistä suklaata. Se oli tummaa ja hapanta ja olisi vaatinut lasillisen punkkua seurakseen, mutta vältti, kun ei ­ollut parempaakaan saatavilla.

– Mun pitää päästä huussiin, Mallan valittava ääni kantautui ­takapenkiltä.

– Joo, mun kanssa, julisti Pirjo.

Kun takapenkin kukkaset ryhtyivät puuhastelemaan lähtöä, Simo nyhjäisi minua kyljestä.

– Mene niiden seuraksi. Jos ne päästää tuonne kahden kesken, voi olla, ettei ne löydä enää takaisin.

Olin samaa mieltä ja kömmin naisten perään raittiiseen ilmaan. Tien vieressä, ehkä kivenheiton päässä, näkyi puuhökkeli. Se oli wc, jota käyttivät lähinnä naiset. Miehet tyytyivät kääntymään myötätuuleen. Sukupuolijaosta huolimatta pieniin tiloihin oli jono, jonka hännänhuipuiksi me kolme asetuimme. Onneksi bussimme mateli aivan yhtä hitaasti eteenpäin kuin vessajonokin.

Kun viimein palasin asioiltani, näin Pirjon sytyttelevän tupakkaa vessan kulmalla ja seisahduin ­hänen viereensä.

– Missä Malla on? kysyin.

– Se oli mun edessä jonossa, ­joten luultavasti se on jo bussissa.

Pidin Pirjolle seuraa tupakan verran ja sitten palasimme autolle. Sisällä meitä odotti ikävä yllätys. Malla ei ollut palannut bussiin. Hyppäsin takaisin ulos, ja Simo ­tuli perässä. Päätimme kulkea bussi­letkan vastakkaisiin suuntiin ja ­kysellä Mallaa eri autoista. Todennäköisesti hän oli erehtynyt bussista ja jos toistenkin seurueet olivat yhtä pöllyssä kuin meidän, ei ollut ihme, jos hänet oli otettu vastaan kuin vanha tuttu.
Puolituntia myöhemmin aloin hätääntyä tosissani. Mallaa ei löytynyt mistään. Tutkin jopa wc-­rakennuksen uudestaan ja kävelin rinkiä sitä ympäröivällä niityllä. Ei mitään. Palasin pala kurkussa ­autoomme ja kohtasin sen ovella Simon ja Netan.

– Ei mitään? varmistin, vaikka arvasin jo kumpaisenkin ilmeestä vastauksen.

– Ei mitään, Simo totesi. – Ja me ollaan ihan kohta tullissa. Siinä sitä onkin sitten selittämistä, kun yksi matkustaja puuttuu.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu, Netta sanoi ja työnsi kätensä farkkujensa taka­taskuihin. – Mä en osaa yhtään ­sanoa, päästäänkö me edes Suomen puolelle. Voi olla, että joudutaan kuulusteluihin koko sakki.

– Mutta sehän on vaan hyvä, huudahdin.

– Eihän me voida millään jättää Mallaa yksin Neuvostoliittoon. Sehän menee ihan paniikkiin, eikä sillä ole passiakaan, kun sen kassi on täällä.

– Ei ne anna meidän jäädä tänne, Niklas puuttui keskusteluun Netan selän takaa. – Ne laskee meidät läpi ja tekevät sitten etsintäkuulutuksen Mallasta. Rajan jälkeen me ei voida enää puuttua ­koko asiaan ja se on Herran huomassa, miten ja milloin Malla pääsee takaisin kotiin. Mutta kyllä ­venäläiset sen löytävät ja heivaavat himaan ennemmin tai myöhemmin. Ei se mihinkään Siperiaan joudu, kuten Jaana näyttää pelkäävän.

Inhosin Niklaksen välinpitämätöntä, kaiken tietävää ääntä ja sitä alentuvaa tapaa, millä hän suhtautui tähän sotkuun.

– Pakkohan meidän on jotain tehdä!

En ihan huutanut, mutta hilkulla se oli.

Simo sipaisi poskeani rauhoitellen.

– Me voidaan tehdä vielä yksi kierros. Sen verran me ehditään ­ennen tullia. Ja Suomen tullissa mä lupaan ottaa Mallan heti puheeksi rajavartijoiden kanssa. Ei me jätetä sitä yksin, jos mä voin mitenkään vaikuttaa asiaan.

Suomen puolella Simo hoiti meille luvan jäädä hetkeksi odottamaan siinä toivossa, että Malla löytyisi jostakin takanamme tulevasta ­autosta. Tullimuodollisuuksien jälkeen Niklas parkkeerasi bussin ­sivuun ja jäimme odottamaan.

Väki alkoi olla levotonta. Ihmiset olivat väsyneitä ja kaipasivat kotiin. Sieltä täältä kuului napinaa. Mielipiteitä juopoista pimuista, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään. Purin kieltäni, jotta en olisi rynninyt pystyyn ja ruvennut rähisemään jokaisen suupaltin kanssa. Syyllisyys sen teki. Kelasin koko ajan mielessäni eilistä ryypiske­lyämme ja kaduin, etten ollut estänyt Mallaa ostamasta pulloa katukauppiaalta.

Kun olimme odottaneet puolitoista tuntia, Niklas nappasi mikin käteensä ja ilmoitti tylysti viimeisen etapin kotimatkastamme alkavan NYT. Nousin jo puolittain seisomaan, kun Simo painoi minut takaisin istumaan.

– Anna olla. Mä soitan heti ­ensimmäisestä pysähdyspaikasta rajalle ja tarkistan tilanteen. Otin äsken tullin esimieheltä puhelin­numeron ylös. Jos Malla löytyy, ­napataan taksi ja tullaan hakemaan se yhdessä pois.
Olin vastaamaisillani, kun Pirjon voitonriemuinen kiekaisu sai meidät kaikki painamaan nenämme vasten bussin ikkunoita.

– Katsokaa! Sieltä sitä daamia tuodaan oikein kahden salskean uroon voimin.

Ja sieltä Mallaa tosiaan kuljetettiin. Hän tepasteli leveäharteisten tullimiesten välissä, hymyili ja huiskutti meille heti, kun tajusi olevansa katseiden ristitulessa. Niklas avasi bussin etuoven ja vaihtoi muutaman lyhyen lauseen tullimiesten kanssa.

Netta auttoi Mallan ylös. Vaikutti siltä, ettei Mallan askel ollut vieläkään siinä kunnossa, että hän olisi kyennyt suoriutumaan noususta omin avuin.
Simon ja minun kohdalla Malla pysähtyi ja nosti käden lippaan. Hänen takaraivollaan keikkui neuvostosotilaan suikka kuin vahingossa matkaan tarttuneena matkamuistona.

– Hei kaverit! Mä kuulin, että te olitte olleet musta huolissanne, Mallan silmät tuikkivat kuin kaksi Pohjantähteä.

– Ei huolta. Mä ­menin ensin väärään bussiin ja sitten, kun mä hoksasin sen, en enää löytänyt teitä mistään. Lopulta mun oli pakko mennä kävellen tulliin asti ja tietty mun kantapäät on nyt kuin tulessa. Ihan varmana mulla on rakkulat huomenna ­molemmissa jaloissa. Ja arvatkaa vaan, oliko se pelottavaa tallailla sitä tietä myöten, kun vastassa oli solttuja rynkyt kourissaan? Mut hei, kaikki hyvin. Ja tsiikatkaas tätä!

Malla keskeytti puheripulinsa ja työnsi kätensä avarasta kaula-­aukostaan sisään. Kun kädet tulivat uudestaan näkyviin, ne olivat täynnä ruplan seteleitä.

– Ne ei edes tutkineet mua. ­Aatelkaa nyt! Tönivät vaan eteenpäin ja molottivat sitä venäjäänsä. Ja mä niin toivoin, että ne olis ­halunneet syynätä mun rintaliivit.

– Mä voin syynätä ne nyt jos ­sopii.

Malla huojahti Suhoseen päin ja heilutti etusormeaan moittivasti.

– Tsot, tsot, poika. Mä haluan, että se tehdään ihan vaan viran puolesta, ei muuten.

Voi että. Tukahdutin nauruni. Todennäköisesti neuvostosoltut olivat olleet pelkästään helpottuneita, kun saivat muilutettua Mallan rajan ylitse koti-Suomen puolelle. Tolkuttomia puhuva ja puolelta toiselle horjahteleva turisti ei varmasti ollut mikään suosikki­asiakas.

Bussi nytkähti liikkeelle ja Malla siirtyi takapenkille selostamaan kokemuksiaan Pirjolle.

– Luojan kiitos, se on nyt ohi, huokaisin. – Salalokeroineen kaikkineen.

– Mitä sanoit?

Simo tiukkasi uudestaan, vaativammin:

– Mikä salalokero?

Mutristin suutani. Ei kai se ­mitään haitannut, vaikka kertoisinkin nyt kaiken? Olimme Suomessa, eikä enää ollut pelkoa kenenkään joutumisesta neuvostoliittolaiseen putkaan. Niinpä paljastin kaiken. Kertasin salaperäiset vhs-kasetit, bussin matkatavaratilassa olevan salaluukun ja Niklaksen osuuden asiaan. Simo kuunteli tarinaani vaiti eikä keskeyttänyt sitä kertaakaan.

– Mitä luulet, että niissä kaseteissa oli? utelin.

– Ammattimiehenä sä varmaan osaat veikata jotain.

– Mun ei tarvitse veikata, hän vastasi vailla huumorinhäivääkään.

– Tee mulle palvelus ja pidä tämä kaikki omana tietonasi. Kun me pysähdytään seuraavan kerran, mä käyn soittamassa ja jos joku utelee asiasta, sano, että soitan ­kotiin isälleni, joka on voinut viime päivät vähän huonosti.

– Ok, sanoin kepeyttä tavoitellen. Siinä samassa muistin, että ­Simo oli tullut matkalle ­mukaan virkansa puolesta vaikka olikin ­ensin väittänyt muuta. Lauantain tapahtumat olivat saaneet minut unohtamaan koko ratsiajupakan. Ehkä olin tehnyt sen jopa tietoisesti. Olin halunnut vain nauttia ­vapaasta ja Simosta, jättää huomiotta sen tosiseikan, että Simo ei ollut lomalla vaan komennuksella, josta minä en tiennyt mitään.

– Hei! kuului ykskaks takapenkiltä.

– Pysähdytäänhän me vielä jossakin, missä on R-kiska? Jäi ne marmeladit ostamatta Viipurista.

Malla se siellä muisti, että matkalta kuului tuoda tuliaisia. Kun poisti paljastavat hintalaput, saattoi pokkana väittää, että kihlatun himoitsemat Fazerin vihreät kuulatkin oli ruplilla ostettu. Ja oikeastaan, oivalsin samassa, ei siinä narrattu paljonkaan, sillä kuulien marmeladiresepti taisi olla ihan oikeastikin venäläistä perua.

Vihdoinkin kaarsimme Tuusulan Paperin & Liittimen pihaan. Oli jo hämärää ja ihmisiä vain vähän liikkeellä. Kun bussin etuvalot pyyhkäisivät firman etuseinää, erotin talon päätyyn parkkeeratut poliisiautot. Suoristauduin valppaana, ja vaikka Simo ei ollut kertonut ­mitään pikasoittonsa tuloksesta, aavistin, että nyt esitettäisiin jännitysnäytelmämme loppunäytös. ­Simo oli jo menossa etuovea kohden ja näin hänen asettuvan kuskin istuimen viereen. Siinä kohdassa seistessään hän katkaisi tehokkaasti Niklaksen pääsyn ulos.
Mutta ei se ollutkaan Niklas, ­joka hermostui virkavallan läsnäolosta vaan Suhonen. Ex-jääkiekkoilijamme pomppasi ylös kuin tetanuspiikin saaneena ja porhalsi takaovelle. Mutta ovi ei tietenkään auennut, kun Niklas piti sen lukittuna ohjaamosta käsin. Viimein Simo puhui mikkiin ja pyysi meitä kaikkia muita säilyttämään malttimme ja poistumaan bussista etuoven kautta. Teimme sen ja lopulta sisään jäivät vain Simo, Niklas ja Suhonen.

Seisoimme parkkipaikalla vaitonaisten poliisien valvonnassa ja seurasimme valaistussa bussissa käytävää riitaa. Kiista se oli, sillä Suhonen yritti moneen otteeseen rynnätä Niklaksen kurkkuun, mutta Simo piti miehet erillään. Kun tilanne pikkuhiljaa rauhoittui, Niklas avasi oven ja kaksi virkapukuista sinivuokkoa nousi sisään. He raudoittivat Suhosen ja hetken näytti siltä, että Niklakselle kävisi samoin, mutta Simo puuttui tilanteeseen, ja Niklas säästyi ranne­kaluilta.

Suhonen rahdattiin poliisiauton takapenkille, ja sitten Niklas avasi matkatavarasäilön ja joka ainoa sen sisällä oleva laukku pengottiin vuoria myöten. Mitään merkittävää ei löytynyt, ja sitten vihdoin ja viimein oli vuorossa se minulle painajaisia aiheuttanut kattolokero.

Ihmeellistä kyllä, lokero ei ollutkaan enää tyhjä. Sen uumenista nostettiin kasa litteitä pieniä paketteja, joiden sisältä paljastui mitä hienoin kokoelma ortodoksisia matkaikoneita. Vanhin niistä oli kuulemma 1600-luvulta ja tuorein 1800-luvulta.

Tuijotin saalista suu auki. Kun suostuin uskomaan silmiäni, siirsin tuijotukseni Suhoseen ja yritin ­ymmärtää, että tuo keski-ikäinen, vatsakas ja turpeanenäinen viikonloppuisä ja keskitehokas myyntitykkimme oli vastuussa tästä neuvostoliittolaisesta salakuljetus­bisneksestä, jota Simo oli kutsuttu selvittämään Suomesta käsin.

– Entä Niklas? intin, kun istuimme kotona kahvimukien höyrytessä lohduttavasti keittiön pöydällä.

– Entä hän? Mä luulin, että hän olisi ollut koko jutun aivot.

– Ei, Niklas auttoi vain pulaan joutunutta kaveriaan, ainakin ­omien sanojensa mukaan, Simo vastasi ja sekoitteli kahviaan mietteliäänä.

– Ja koska Netta vahvisti miehensä sanat, mä olen valmis ­uskomaan ne todeksi. Heistä kumpikaan ei tiennyt ikoneista mitään saatikka Suhosen venäläiskontakteista. Luulivat hölmöt, että Suhosen setelit tulivat kasettien välittämisestä eteenpäin, siinä kaikki. Niklaskin joutunee oikeuteen, sillä bussihan on hänen omistuksessaan ja hän tiesi sitä käytettävän salakuljetukseen. Luultavasti hän selviää kuitenkin pelkillä päivä­sakoilla. Suhosen laita onkin sitten vähän huonommin.

Pyöritin päätäni edelleen epä­uskoisen hämmennyksen vallassa. Suhosen oli täytynyt osata sitten ainakin saksaa, jollei jopa venäjää, jotta hän oli saanut suhteet venäläiseen mafiaan luoduiksi. Ja se peli-ilta. Kaikki silkkaa hämäystä, Aku Ankka -boksereineen kaikkineen. Olin vähän loukkaantunut, sillä olin niellyt koko esityksen ­mukisematta. Vaikka niinhän ­Simokin oli, koulutuksestaan huolimatta. Hän oli epäillyt vain Niklasta ja järjestänyt siksi ratsian, mutta vasta tänään hänelle oli selvinnyt, miten hilkulla Suhosen paljastuminen oli ollut.

– Kaikkea sitä rahapula voikin saada aikaan. Entäs ne kasetit? ­Mitä niin ihmeellistä niissä oli, että ne kävivät maksuksi arvokkaista antiikkiesineistä?

– Etkö arvaa? Simo vinkkasi ­minulle silmää ja lipoi alahuultaan don juanmaisen lipevästi.

– Ei kai? mutisin vaivautuneena. – Siis pornoa? Miten kornia.

– Jenkkiläistä pornoa, kunnon hardcorea, Simo vahvisti virnistäen poikamaisesti. – Neuvostoliitossa kun on pula vähän kaikesta, myös ns. korkeammasta kulttuurista.

– Mutta myydä nyt oman kansansa historiaa jonkin rasvaisen Syvä kurkku -rainan tähden. Surullista.

– Skandaalimaista, Simo myönteli, sysäsi mukinsa kauemmaksi ja nousi seisomaan venytellen pitkää varttansa kuin notkea kissa.

– Oikea kunnon Watergate.

– Mitä? kysyin hänen viittaustaan tajuamatta, mutta kysymykseni unohtui, kun Simo nojautui ylleni.

– Nyt me olemme kotona, hän totesi ja kohotti minut pystyyn kyynärpäistäni lempeästi vetämällä.

– Niin.

Ääneni oli pelkkä kuiskaus. Ujo ja hengästynyt.

– Ja täällä on kaksi vuodetta, jos ihan oikein muistan.
Kiusoittelua. Pidin siitä.

– Kaksi. Aivan oikein.

Yritin pysytellä viileänä kuin kaiken kokenut kokotti, mutta se taisi jäädä pelkäksi hämäykseksi. Simo hymyili hitaasti, sillä lailla vähän petomaisesti. Pidin siitäkin, ehkä vieläkin enemmän kuin äskeisestä kiusoittelusta.  

– Sanohan, kumman me valitsemme.

– Nyt hetikö?

– Nyt heti.

En valinnut. Me käytimme niitä kumpaakin, ja aamulla testasimme myös sohvan.

Ensi viikolls alkaa uusi Jatkis.