Reissu Neuvostoliittoon on lopuillaan ja eräs parisuhde aluillaan. Kotimatka ei kuitenkaan suju aivan mutkitta, sillä yksi konjakin­huuruinen matkalainen katoaa ja Niklas päättää tehdä oman siirtonsa Jaanan suhteen. Entä mitä löytyy salalokerosta?

Simo jäi huoneeseeni yöksi, mutta sen sijaan, että olisimme hyökänneet toistemme kimppuun, riipineet vaatteet yltämme ja ryhtyneet nakupainiin, tyydyimme nukkumiseen. Tosin en ollut milloinkaan ennen nukkunut ­Simon kanssa sillä tavoin kuin nyt. Samassa sängyssä sylikkäin. ­Jäsenet toistemme jäseniin sotkeutuneina, hiukset samalle tyynylle levinneinä, paljas, suojaton iho toista vasten.

Jossakin vaiheessa aamuyötä ­havahduin tasaiseen naputukseen. Kohotin päätäni ja näin hämärässä myös Simon heränneen.

– Se on Niklas, kuiskasin ja painoin poskeni takaisin pielusta vasten.
– Kyllä se kohta luovuttaa ja ryömii takaisin huoneeseensa.

Simo urahti jotain unenpöpperöistä, painautui vasten selkääni ja kietoi käsivartensa tiukemmin ­ympärilleni. Suljin silmäni ja tunsin itseni kehrääväksi kissaksi, jolla oli masu täynnä kermaa ja viiksikarvat vielä nuolematta.

Olin nyt entistäkin iloisempi, ettemme olleet ottaneet sitä ensimmäistä askelta. Olimme molemmat olleet samaa mieltä siitä, että haluaisimme ­tutustua toistemme vartaloihin ­lähemmin vasta kotona, ei täällä oudolta tuoksahtavissa lakanoissa, patjalla, jonka päällä olivat ottaneet mittaa toisistaan lukemattomat eri puolilta maailmaa matkustaneet pariskunnat. Kuten minä ja Niklas.

Ajatus sai minut säpsähtämään sisäisesti ja hetken tunsin mielipahaa Niklaksen vuoksi. Tiesin, miksi hän oli seisonut oveni takana koputtamassa ja toivomassa, että pääsisi sisään. Ne ajat olivat nyt lopullisesti ohitse. Niklakselle olisi kerrottava päätöksestäni ensi tilassa, mutta asian kiireellisyydestä huolimatta aioin säästää sen keskustelun Suomeen.

Tietysti Niklas osasi jo uumoilla ­jotakin, sillä olihan hän nähnyt ­minut ja Simon bussissa. Katsellut vierestä, miten kuljimme hotelliin käsi kädessä ja kuullut Suhosen ­kateudelta haiskahtavat pikku piikit kuhertelevista kyyhkyläisistä.

Myöhemmin, ajattelin, hoidan sen myöhemmin. Simon tasainen hengitys kumpuili paljasta selkääni vasten. Ei vierähtänyt montakaan minuuttia, kun se oli houkutellut minut mukaansa auvoiseen unimaailmaan.

Sunnuntaiaamuna valmistauduimme kotimatkaan. Yritin keräillä kamojani matkalaukkuun, mutta ei siitä oikein tullut mitään, kun oman salikassinsa jo pakannut ­Simo vetelehti jaloissani ja varasti suukon aina, kun erehdyin liian ­lähelle. Tein niin usein, ja useimmiten aivan tahallisesti. 

– Sä olet aivan liian romanttinen poliisiksi. Ja mieheksi, nauroin, kun olin jälleen kerran jäänyt kahden vahvan käsivarren väliin puristuksiin.

– Varo vain, mä aion hukuttaa sut kukkiin ja vuoteeseen tarjoiltuihin sunnuntaiaamiaisiin.

– Taivaallista, totesin ja luovuin viimeisestäkin järjen rippeestä. ­

Pudotin meikkipussin vuoteelle ja kietaisin käteni Simon kaulaan. Jonkin aikaa oli täydellisen äänetöntä, vain huulemme ja kielemme puhuivat keskenään. Se oli taivaallista. En ollut milloinkaan suudellut näin paljon, enkä ainakaan nauttinut näin suuresti pelkästään suutelemisesta. Jos sama meininki jatkuisi, oppisin saavuttamaan ­orgasmin ilman alapään sekaantumista koko aktiin.

Tirskahdin, ja Simo vetäytyi uteliaana taaksepäin.

– Mitä?

– No… änkytin nolostellen ja yritin äkkiä keksiä jonkin fiksun ­puheenaiheen.
– Sitä vain, että me ei voida käyttäytyä näin koko kotimatkaa.

Simon peukalo hiveli alahuultani.

– Mä harkitsen asiaa, hän virkkoi.

Imaisin sormen suuhuni. Se maistui suolaiselta. Äkkiä minua punastutti.

– Okei, mä ymmärrän, miksi sä haluat ottaa rauhallisesti, mutta tuota ei kyllä ainakaan mun piireissäni lasketa rauhallisesti ottamiseksi.

Simon ääni oli muuttunut huomattavan käheäksi.

Hellitin otteeni ja nyökkäsin ­katuvana.

– Joo, anteeksi. Mutta yritetään tosiaan olla niin kuin aina ennenkin. Frendejä ja kämppiksiä. Ihan vain Niklaksen tähden. Mä haluan selvittää koko jutun hänen kanssaan kahden kesken heti, kun ­ollaan taas kotiuduttu, en koko bussin kuunnellessa, enkä varsinkaan Netan läsnäollessa.

– Sovittu, Simo otti tottelevaisena askeleen taaksepäin.

Huoahdin, mutta en estellyt vaan käännyin takaisin matkalaukkuni puoleen. Oli ihanaa päästä ­kotiin, vaikka siellä odottikin ­yhteenotto Niklaksen kanssa. Pohdin hajamielisesti, olisiko minulla enää työpaikkaa sen kohtaamisen jälkeen. Mutta jostakin syystä ajatus ei nostattanut stressikäyrääni.

Käytävässä törmäsimme Pirjoon ja Mallaan. Pirjo nojasi seinään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Malla istui matkalaukkunsa päällä ja hyräili jotain monotonista, tuttua sävelmää. Jos sä konduktöörin mieheksesi sait? Jessus. Pimu taisi olla edelleen kaikkea muuta kuin selvin päin.

– Se on yhä huppelissa, Pirjo ­ähkäisi vahvistaen epäilykseni.

– Mä olen pakannut meidän ­molempien laukut, herättänyt sen ja pakottanut sen suihkuun. Hyvä, etten joutunut pukemaankin sitä itse. Katsokaa nyt! Se jaksaa tuskin istua suorassa.

– Onneksi bussissa voi maatakin, jos mieli tekee, lohdutin, mutta Pirjoa ei sillä lepytelty.

– Mitä sä oikein juotit sille eilen? Pirtua vai? Noin pieneltä naiselta menee kaksi päivää, ennen kuin se on polttanut kaiken paloviinan ­sisuksistaan.

– Konjakkia, vastasin, mietin hetken ja lisäsin sitten:
– Tai ainakin mä luulen, että se oli konjakkia. Mä yritin kyllä varoittaa, ettei katukaupan pulloista ikinä tiedä, mutta Malla oli päättänyt saada halua­mansa, eikä sitä olisi estänyt itse Pyhä Mariakaan.

– Yritit ja yritit, Pirjo tuhahti ja tarttui matkalaukkuunsa.
– Se on sun lähin työparisi, joten sä saat huolehtia sen himaan asti. Mulle riitti äitihanhena kaakattaminen.

– Kiitti.

– Ole kuule hyvä vaan.

Talutimme Simon kanssa Mallan hissille ja laskeuduimme ala-aulaan. Netta seisoi vastaanotossa ja selvitteli joukkuettamme ulos hotellista. Niklas näkyi odottelevan bussimme luona valmiina lastaamaan matkatavaramme sen uumeniin, ja Suhonen nojaili hänen vieressään sätkä alahuulesta roik­kuen. Käänsin selkäni isoille ikkunoille ja rypistin kulmiani.

– Mihin Malla hävisi?

Simo katsasti tilanteen.

– Tuolla. Hissien luona.

Ja siellähän Malla oli, hissien ­välisessä käytävässä horjahdellen puolelta toiselle kuin huonosti maahan isketty linnunpelätin. Näytti ihan siltä kuin hän olisi yrittänyt päästä takaisin hissiin. Malla paineli kaikkia mahdollisia nappeja, ja kun hissi kilahti, hän suuntasi epävarmoin jaloin ääntä kohden. Hissien lomassa oleva käytävä oli vain niin leveä, ettei Malla-parka ikinä ehtinyt ajoissa alas tulleen hissin luo, ennen kuin joku taas kutsui sen ylös ja ovet suhahtivat kiinni aivan Mallan nenän edestä.

– Malla hei, sanoin ja kävelin ­hänen luokseen. – Me ollaan ihan kohta lähdössä. Jäikö sulta jotain huoneeseen vai miksi sä haluat ­takaisin ylös?

– Eeih, kun mä vaan halusin päästä pitkäkseni.

– Okei, tulehan sitten. Mennään bussiin, niin saat laittaa pitkäksesi takapenkille.

Mallalta jäisi hotelli Europeiskajan sunnuntaibrunssi nyt väliin, mutta ehkä se ei olisi mikään suuri onnettomuus, sillä hienosta nimestään huolimatta tarjolla olisi ihan sitä samaa, mitä täällä Pribaltiskajassakin. Meille oli vain muodostunut perinne, että matkan viimeinen aamiainen nautittaisiin Europeiskajan viehättävän 1800-lukulaisessa vaikkakin nukkavierussa miljöössä.

Ohjasin Mallan ulos, ja Simo kantoi meidän kaikkien pakaasit bussin luo. Toivotin hyvät huomenet Niklakselle ja Suhoselle ja ­autoin Mallan saman tein sisälle autoon. Kun olin saanut hänet asettumaan mukavasti pitkälle ­takapenkille, käännyin etsiäkseni oman paikkani, mutta tieni olikin suljettu ja löysin itseni ihailemasta Niklaksen kultaista kravattineulaa. Miehekäs leuka kravatin yläpuolella oli kireä kuin viulun yliviritetty jousi.

– Sä et tullut avaamaan yöllä.

Vastasin Niklaksen katseeseen tyynenä.

– En.

– Miksi et? Olitko sä yksin?

– Se ei kuulu sulle.

Ähkäisin. Niklas oli napannut ranteestani kiinni, eikä se ollut lempeä ote. Katsoin hädissäni ulos ikkunasta. En halunnut Simon ­näkevän tätä, sillä hän vaihtaisi ­heti ritari ja linnanneito -moodiin, eikä siitä hyvä seuraisi. Tappelua tässä enää kaivattaisiinkaan.

– Mä kysyin, että olitko sä yksin?

– En! sähähdin ja riuhdoin kättäni irti.

Niklas tuijotti minua sen näköisenä, että maa aloitti sortumisensa hänen allaan. Hieroin rannettani ja yritin saada sydämeni sykkeen alas pelkällä ajatuksen voimalla.

– Niklas, älä tee tätä nyt. Puhutaan huomenna heti töiden jälkeen, kun ympärillä ei ole uteliaita korvia.

– Luuletko sä todellakin, että sulla on työ, mihin palata? Kaiken tämän paskan jälkeen?

Sillä lailla. Olin aavistanut aivan oikein, kun epäilin työpaikkani roikkuvan heikoissa kantimissa. ­Ilmeisesti olin myös oppinut tuntemaan Niklaksen paremmin kuin hyvin. Kohautin olkiani välinpitämätöntä teeskennellen, enkä päästänyt pahaa mieltäni kasvoille asti.

– Okei, ihan miten sä vain ­haluat.

Niklas kierähti kannoillaan ja lähti. Mennä tömisti kuin loukattu pikkupoika hartiat vihaisessa kenossa. Käteni vapisivat. Simosta huolimatta en ollut emotionaalisesti täysin vapaa Niklaksesta. En ihan vielä.

– Pönttöpää.

Hätkähdin. Malla tarkkaili ­minua räpsyripsiensä lomasta ja hymyili valjusti.

– Niklas meinaan. Totaalinen pönttö.

Imeväisten ja humalaisten suusta ne totuudet kuuli. Jep. Sitä Niklas oli. Toisissa olosuhteissa oikea herkkupiiras, mutta juuri nyt totaalinen pönttöpää.

Viipurissa pysähdyimme tekemään viimeiset tuliaisostokset. Menin ulos auton takaovesta, sillä en halunnut ohittaa murjottavaa Niklasta. Pelkäsin, että hän käyttäisi jokaisen eteen avautuvan tilaisuuden loukatakseen minua ja unohtaisi pitää varansa Netan edessä. Sitä sotkua en halunnut siivottavakseni. Toivoin, että Netta ei saisi koskaan tietää meistä. En ­itseni vuoksi vaan Netan. Halusin, että hänen liittonsa kestäisi ja hän säästyisi sydänsuruilta, joiden ­aiheuttajaa ei todellisuudessa ollut enää olemassa.

Kävelimme kohden paikallista leipäpuotia, ja selostin Simolle ­aikaisempaa yhteenottoa Niklaksen kanssa. En kertonut Niklaksen tarttuneen minuun kiinni vaan ­puhuin pelkästään hänen uhkauksestaan, ettei minulla ehkä olisi enää työtä mihin palata.

Simo kietaisi käsivartensa har­tioilleni ja pysäytti meidät kadunkulmaan muun ryhmän jatkaessa eteenpäin.

– Olisiko se sitten niin kauheaa? hän kysyi.

– Ei muuten, mutta entä vuokra ja kaikki muu? Jollakin kai nekin olisi maksettava.

– Olenhan mä olemassa. Me asumme yhdessä ja jos sä haluaisit vaikka ryhtyä hevosalalle, mulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mä voisin elättää meidät sen aikaa, kun sä opiskelet tai haet uusia töitä.

En ollut uskoa korviani. Ilo sai jonkin keveän ja kutittelevan lentämään edes takaisin pitkin rintaani.

– Mä en… Mä en tiedä, mitä ­sanoa.

Änkytykseni sai Simon hymähtämään. Hän vetäisi minut syliinsä ja tunsin suukon ohimoani vasten.

– Puhutaan tästä kotona lisää, mutta on hyvä, että sä tiedät heti kättelyssä, etten mä aio antaa sen öykkärin kiristää sua millään keinolla. Jos tilanne menee pahaksi, niin sitten sä nostat kytkintä ja sillä selvä. Sulla on kaksi tervettä kättä ja hyvin toimiva pää. Niillä pärjää jo pitkälle. Ja sitä paitsi, sä et ole ­yksin. Muista se.

Minä en ollut yksin. Sain olla heikko, jos halusin. Sain olla tyhmä, jos halusin. En ollut yksin. Saisin anteeksi ja saisin rakkautta. En voisi pyytää enkä edes kaivata tämän enempää. Nojasin otsaani vasten Simon rintaa ja pidättelin itseäni, jotta en olisi laittanut jenkaksi kesken kaiken.

– Miksi nuo kaikki ihmiset juoksee? Palaako jossain?

Simon ällistely sai minutkin ­havahtumaan ympärillämme ­menossa olevaan joukkoryntäykseen. Ohitsemme ravasi helmat viuhuen ryhmä mummoja ja heidän vanavedessään kiri pari nuorempaakin rouvashenkilöä värikkäät päähuivit hulmuten. Hännänhuippuna paineli kaksi miestä, jotka hölkkäsivät lantiot etunojassa kuin parhaat maratoonarit. Kaikilla oli sama suunta kuin meillä. Jatkoimme matkaa ja kun käännyimme kadunkulmasta, selvisi spontaanin juoksukisan syy.

– Leipäkauppa, selitin Simolle.

– Ne näki meidän bussin ja arvasi, että me ollaan menossa limppu­ostoksille. Viimeksi, kun kävin täällä, ei tarjontaa ollut juuri nimeksikään ja jos me kaikki tehdään ­ostoksia tuossa samassa putiikissa, ei noille viipurilaisille jää luultavasti yhtään mitään, vaan he joutuvat odottamaan huomiseen asti saadakseen tuoretta leipää.

Pysähdyimme uudestaan. Seurasimme ohi rynniviä viipurilaisia, ja olin maistavinani sapen kitkeryyden kielelläni. Viime kerralla olin juossut heitä vikkelämmin. Juossut ja nauranut yhdessä Niklaksen kanssa ja ollut jopa voitonriemuinen, kun olin bussille palatessa kantanut täpötäyttä limppukassia. Miten lapsellisen typerä sitä joskus voi ollakin.
Tunsin Simon katseen kasvoillani ja arvasin mitä hän ajatteli.

– Annetaanko olla? kysyin.

– Mennään sinne Berjozkaan ja käytetään markkoja tuliaisten ­ostoon.

– Meillä on ruplia vielä vaikka millä mitalla. Mitäs niille tehdään? Annetaan Pirjolle jemmattaviksi vai?

– Eipäs. Annetaan sille, joka tarvitsee niitä enemmän kuin me, vastasin.

Berjozkasta Simo osti meri­pihkariipuksen äidilleen ja piipun isälleen. Itse tuhlasin kristalli­astioihin, joita äitini keräili. Kiikutimme ostoksemme bussiin ja sen jälkeen lähdimme rautatieasemalle. Jaoin ruplani käymälämummon ja pääsiäistipuja aikaisemmin kaupanneen papparaisen kesken.

Kun vanhalla paikallaan portailla istuskeleva pappa tunnisti minut ja näki Simon, hän puhkesi hampaattomaan hymyyn, taputti ­minua olkapäälle ja kätteli Simoa. Simon vastattua tervehdykseen ­sujuvasti venäjäksi olimme pääsemättömissä. Emme onnistuneet jatkamaan matkaa ennen kuin olimme suostuneet nauttimaan kupposet läheisestä kioskista. Tee tarjoiltiin harmaanvalkoisista, ­haperoista pahvimukeista, se oli mustaa kuin myrkky ja nautittiin seisten hapankaalilta lemahtavan väentungoksen keskellä.

Silti en ollut koskaan aikaisemmin maistanut niin hyvää tsaikkaa.

Rajan lähestyessä näimme pitkän autoletkan, joka kiemurteli edessämme kohden Suomea. Tällä kertaa tuohon rajapuomien väliseen parin kilometrin matkaan ­menisi luultavasti useampi tunti. Porukka kulutti aikaa kuka milläkin tavalla. Netta täytti ristikkoa, Suhonen mutusti kaviaaria ja  ­kulautti olutta päälle. Niklas kuunteli radiota ja katseli minua aina silloin, kun luuli, etten huomaisi hänen vaanimistaan. Pirjo oli mennyt takapenkille Mallan seuraksi ja nähtävästi autuaasti unohtanut ­aamuisen saarnansa minulle, sillä näin hänen tyhjentävän samppanjapulloa yhdessä Mallan kanssa.

Minä ja Simo torkuimme ja ­napostelimme välillä venäläistä suklaata. Se oli tummaa ja hapanta ja olisi vaatinut lasillisen punkkua seurakseen, mutta vältti, kun ei ­ollut parempaakaan saatavilla.

– Mun pitää päästä huussiin, Mallan valittava ääni kantautui ­takapenkiltä.

– Joo, mun kanssa, julisti Pirjo.

Kun takapenkin kukkaset ryhtyivät puuhastelemaan lähtöä, Simo nyhjäisi minua kyljestä.

– Mene niiden seuraksi. Jos ne päästää tuonne kahden kesken, voi olla, ettei ne löydä enää takaisin.

Olin samaa mieltä ja kömmin naisten perään raittiiseen ilmaan. Tien vieressä, ehkä kivenheiton päässä, näkyi puuhökkeli. Se oli wc, jota käyttivät lähinnä naiset. Miehet tyytyivät kääntymään myötätuuleen. Sukupuolijaosta huolimatta pieniin tiloihin oli jono, jonka hännänhuipuiksi me kolme asetuimme. Onneksi bussimme mateli aivan yhtä hitaasti eteenpäin kuin vessajonokin.

Kun viimein palasin asioiltani, näin Pirjon sytyttelevän tupakkaa vessan kulmalla ja seisahduin ­hänen viereensä.

– Missä Malla on? kysyin.

– Se oli mun edessä jonossa, ­joten luultavasti se on jo bussissa.

Pidin Pirjolle seuraa tupakan verran ja sitten palasimme autolle. Sisällä meitä odotti ikävä yllätys. Malla ei ollut palannut bussiin. Hyppäsin takaisin ulos, ja Simo ­tuli perässä. Päätimme kulkea bussi­letkan vastakkaisiin suuntiin ja ­kysellä Mallaa eri autoista. Todennäköisesti hän oli erehtynyt bussista ja jos toistenkin seurueet olivat yhtä pöllyssä kuin meidän, ei ollut ihme, jos hänet oli otettu vastaan kuin vanha tuttu.
Puolituntia myöhemmin aloin hätääntyä tosissani. Mallaa ei löytynyt mistään. Tutkin jopa wc-­rakennuksen uudestaan ja kävelin rinkiä sitä ympäröivällä niityllä. Ei mitään. Palasin pala kurkussa ­autoomme ja kohtasin sen ovella Simon ja Netan.

– Ei mitään? varmistin, vaikka arvasin jo kumpaisenkin ilmeestä vastauksen.

– Ei mitään, Simo totesi. – Ja me ollaan ihan kohta tullissa. Siinä sitä onkin sitten selittämistä, kun yksi matkustaja puuttuu.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu, Netta sanoi ja työnsi kätensä farkkujensa taka­taskuihin. – Mä en osaa yhtään ­sanoa, päästäänkö me edes Suomen puolelle. Voi olla, että joudutaan kuulusteluihin koko sakki.

– Mutta sehän on vaan hyvä, huudahdin.

– Eihän me voida millään jättää Mallaa yksin Neuvostoliittoon. Sehän menee ihan paniikkiin, eikä sillä ole passiakaan, kun sen kassi on täällä.

– Ei ne anna meidän jäädä tänne, Niklas puuttui keskusteluun Netan selän takaa. – Ne laskee meidät läpi ja tekevät sitten etsintäkuulutuksen Mallasta. Rajan jälkeen me ei voida enää puuttua ­koko asiaan ja se on Herran huomassa, miten ja milloin Malla pääsee takaisin kotiin. Mutta kyllä ­venäläiset sen löytävät ja heivaavat himaan ennemmin tai myöhemmin. Ei se mihinkään Siperiaan joudu, kuten Jaana näyttää pelkäävän.

Inhosin Niklaksen välinpitämätöntä, kaiken tietävää ääntä ja sitä alentuvaa tapaa, millä hän suhtautui tähän sotkuun.

– Pakkohan meidän on jotain tehdä!

En ihan huutanut, mutta hilkulla se oli.

Simo sipaisi poskeani rauhoitellen.

– Me voidaan tehdä vielä yksi kierros. Sen verran me ehditään ­ennen tullia. Ja Suomen tullissa mä lupaan ottaa Mallan heti puheeksi rajavartijoiden kanssa. Ei me jätetä sitä yksin, jos mä voin mitenkään vaikuttaa asiaan.

Suomen puolella Simo hoiti meille luvan jäädä hetkeksi odottamaan siinä toivossa, että Malla löytyisi jostakin takanamme tulevasta ­autosta. Tullimuodollisuuksien jälkeen Niklas parkkeerasi bussin ­sivuun ja jäimme odottamaan.

Väki alkoi olla levotonta. Ihmiset olivat väsyneitä ja kaipasivat kotiin. Sieltä täältä kuului napinaa. Mielipiteitä juopoista pimuista, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään. Purin kieltäni, jotta en olisi rynninyt pystyyn ja ruvennut rähisemään jokaisen suupaltin kanssa. Syyllisyys sen teki. Kelasin koko ajan mielessäni eilistä ryypiske­lyämme ja kaduin, etten ollut estänyt Mallaa ostamasta pulloa katukauppiaalta.

Kun olimme odottaneet puolitoista tuntia, Niklas nappasi mikin käteensä ja ilmoitti tylysti viimeisen etapin kotimatkastamme alkavan NYT. Nousin jo puolittain seisomaan, kun Simo painoi minut takaisin istumaan.

– Anna olla. Mä soitan heti ­ensimmäisestä pysähdyspaikasta rajalle ja tarkistan tilanteen. Otin äsken tullin esimieheltä puhelin­numeron ylös. Jos Malla löytyy, ­napataan taksi ja tullaan hakemaan se yhdessä pois.
Olin vastaamaisillani, kun Pirjon voitonriemuinen kiekaisu sai meidät kaikki painamaan nenämme vasten bussin ikkunoita.

– Katsokaa! Sieltä sitä daamia tuodaan oikein kahden salskean uroon voimin.

Ja sieltä Mallaa tosiaan kuljetettiin. Hän tepasteli leveäharteisten tullimiesten välissä, hymyili ja huiskutti meille heti, kun tajusi olevansa katseiden ristitulessa. Niklas avasi bussin etuoven ja vaihtoi muutaman lyhyen lauseen tullimiesten kanssa.

Netta auttoi Mallan ylös. Vaikutti siltä, ettei Mallan askel ollut vieläkään siinä kunnossa, että hän olisi kyennyt suoriutumaan noususta omin avuin.
Simon ja minun kohdalla Malla pysähtyi ja nosti käden lippaan. Hänen takaraivollaan keikkui neuvostosotilaan suikka kuin vahingossa matkaan tarttuneena matkamuistona.

– Hei kaverit! Mä kuulin, että te olitte olleet musta huolissanne, Mallan silmät tuikkivat kuin kaksi Pohjantähteä.

– Ei huolta. Mä ­menin ensin väärään bussiin ja sitten, kun mä hoksasin sen, en enää löytänyt teitä mistään. Lopulta mun oli pakko mennä kävellen tulliin asti ja tietty mun kantapäät on nyt kuin tulessa. Ihan varmana mulla on rakkulat huomenna ­molemmissa jaloissa. Ja arvatkaa vaan, oliko se pelottavaa tallailla sitä tietä myöten, kun vastassa oli solttuja rynkyt kourissaan? Mut hei, kaikki hyvin. Ja tsiikatkaas tätä!

Malla keskeytti puheripulinsa ja työnsi kätensä avarasta kaula-­aukostaan sisään. Kun kädet tulivat uudestaan näkyviin, ne olivat täynnä ruplan seteleitä.

– Ne ei edes tutkineet mua. ­Aatelkaa nyt! Tönivät vaan eteenpäin ja molottivat sitä venäjäänsä. Ja mä niin toivoin, että ne olis ­halunneet syynätä mun rintaliivit.

– Mä voin syynätä ne nyt jos ­sopii.

Malla huojahti Suhoseen päin ja heilutti etusormeaan moittivasti.

– Tsot, tsot, poika. Mä haluan, että se tehdään ihan vaan viran puolesta, ei muuten.

Voi että. Tukahdutin nauruni. Todennäköisesti neuvostosoltut olivat olleet pelkästään helpottuneita, kun saivat muilutettua Mallan rajan ylitse koti-Suomen puolelle. Tolkuttomia puhuva ja puolelta toiselle horjahteleva turisti ei varmasti ollut mikään suosikki­asiakas.

Bussi nytkähti liikkeelle ja Malla siirtyi takapenkille selostamaan kokemuksiaan Pirjolle.

– Luojan kiitos, se on nyt ohi, huokaisin. – Salalokeroineen kaikkineen.

– Mitä sanoit?

Simo tiukkasi uudestaan, vaativammin:

– Mikä salalokero?

Mutristin suutani. Ei kai se ­mitään haitannut, vaikka kertoisinkin nyt kaiken? Olimme Suomessa, eikä enää ollut pelkoa kenenkään joutumisesta neuvostoliittolaiseen putkaan. Niinpä paljastin kaiken. Kertasin salaperäiset vhs-kasetit, bussin matkatavaratilassa olevan salaluukun ja Niklaksen osuuden asiaan. Simo kuunteli tarinaani vaiti eikä keskeyttänyt sitä kertaakaan.

– Mitä luulet, että niissä kaseteissa oli? utelin.

– Ammattimiehenä sä varmaan osaat veikata jotain.

– Mun ei tarvitse veikata, hän vastasi vailla huumorinhäivääkään.

– Tee mulle palvelus ja pidä tämä kaikki omana tietonasi. Kun me pysähdytään seuraavan kerran, mä käyn soittamassa ja jos joku utelee asiasta, sano, että soitan ­kotiin isälleni, joka on voinut viime päivät vähän huonosti.

– Ok, sanoin kepeyttä tavoitellen. Siinä samassa muistin, että ­Simo oli tullut matkalle ­mukaan virkansa puolesta vaikka olikin ­ensin väittänyt muuta. Lauantain tapahtumat olivat saaneet minut unohtamaan koko ratsiajupakan. Ehkä olin tehnyt sen jopa tietoisesti. Olin halunnut vain nauttia ­vapaasta ja Simosta, jättää huomiotta sen tosiseikan, että Simo ei ollut lomalla vaan komennuksella, josta minä en tiennyt mitään.

– Hei! kuului ykskaks takapenkiltä.

– Pysähdytäänhän me vielä jossakin, missä on R-kiska? Jäi ne marmeladit ostamatta Viipurista.

Malla se siellä muisti, että matkalta kuului tuoda tuliaisia. Kun poisti paljastavat hintalaput, saattoi pokkana väittää, että kihlatun himoitsemat Fazerin vihreät kuulatkin oli ruplilla ostettu. Ja oikeastaan, oivalsin samassa, ei siinä narrattu paljonkaan, sillä kuulien marmeladiresepti taisi olla ihan oikeastikin venäläistä perua.

Vihdoinkin kaarsimme Tuusulan Paperin & Liittimen pihaan. Oli jo hämärää ja ihmisiä vain vähän liikkeellä. Kun bussin etuvalot pyyhkäisivät firman etuseinää, erotin talon päätyyn parkkeeratut poliisiautot. Suoristauduin valppaana, ja vaikka Simo ei ollut kertonut ­mitään pikasoittonsa tuloksesta, aavistin, että nyt esitettäisiin jännitysnäytelmämme loppunäytös. ­Simo oli jo menossa etuovea kohden ja näin hänen asettuvan kuskin istuimen viereen. Siinä kohdassa seistessään hän katkaisi tehokkaasti Niklaksen pääsyn ulos.
Mutta ei se ollutkaan Niklas, ­joka hermostui virkavallan läsnäolosta vaan Suhonen. Ex-jääkiekkoilijamme pomppasi ylös kuin tetanuspiikin saaneena ja porhalsi takaovelle. Mutta ovi ei tietenkään auennut, kun Niklas piti sen lukittuna ohjaamosta käsin. Viimein Simo puhui mikkiin ja pyysi meitä kaikkia muita säilyttämään malttimme ja poistumaan bussista etuoven kautta. Teimme sen ja lopulta sisään jäivät vain Simo, Niklas ja Suhonen.

Seisoimme parkkipaikalla vaitonaisten poliisien valvonnassa ja seurasimme valaistussa bussissa käytävää riitaa. Kiista se oli, sillä Suhonen yritti moneen otteeseen rynnätä Niklaksen kurkkuun, mutta Simo piti miehet erillään. Kun tilanne pikkuhiljaa rauhoittui, Niklas avasi oven ja kaksi virkapukuista sinivuokkoa nousi sisään. He raudoittivat Suhosen ja hetken näytti siltä, että Niklakselle kävisi samoin, mutta Simo puuttui tilanteeseen, ja Niklas säästyi ranne­kaluilta.

Suhonen rahdattiin poliisiauton takapenkille, ja sitten Niklas avasi matkatavarasäilön ja joka ainoa sen sisällä oleva laukku pengottiin vuoria myöten. Mitään merkittävää ei löytynyt, ja sitten vihdoin ja viimein oli vuorossa se minulle painajaisia aiheuttanut kattolokero.

Ihmeellistä kyllä, lokero ei ollutkaan enää tyhjä. Sen uumenista nostettiin kasa litteitä pieniä paketteja, joiden sisältä paljastui mitä hienoin kokoelma ortodoksisia matkaikoneita. Vanhin niistä oli kuulemma 1600-luvulta ja tuorein 1800-luvulta.

Tuijotin saalista suu auki. Kun suostuin uskomaan silmiäni, siirsin tuijotukseni Suhoseen ja yritin ­ymmärtää, että tuo keski-ikäinen, vatsakas ja turpeanenäinen viikonloppuisä ja keskitehokas myyntitykkimme oli vastuussa tästä neuvostoliittolaisesta salakuljetus­bisneksestä, jota Simo oli kutsuttu selvittämään Suomesta käsin.

– Entä Niklas? intin, kun istuimme kotona kahvimukien höyrytessä lohduttavasti keittiön pöydällä.

– Entä hän? Mä luulin, että hän olisi ollut koko jutun aivot.

– Ei, Niklas auttoi vain pulaan joutunutta kaveriaan, ainakin ­omien sanojensa mukaan, Simo vastasi ja sekoitteli kahviaan mietteliäänä.

– Ja koska Netta vahvisti miehensä sanat, mä olen valmis ­uskomaan ne todeksi. Heistä kumpikaan ei tiennyt ikoneista mitään saatikka Suhosen venäläiskontakteista. Luulivat hölmöt, että Suhosen setelit tulivat kasettien välittämisestä eteenpäin, siinä kaikki. Niklaskin joutunee oikeuteen, sillä bussihan on hänen omistuksessaan ja hän tiesi sitä käytettävän salakuljetukseen. Luultavasti hän selviää kuitenkin pelkillä päivä­sakoilla. Suhosen laita onkin sitten vähän huonommin.

Pyöritin päätäni edelleen epä­uskoisen hämmennyksen vallassa. Suhosen oli täytynyt osata sitten ainakin saksaa, jollei jopa venäjää, jotta hän oli saanut suhteet venäläiseen mafiaan luoduiksi. Ja se peli-ilta. Kaikki silkkaa hämäystä, Aku Ankka -boksereineen kaikkineen. Olin vähän loukkaantunut, sillä olin niellyt koko esityksen ­mukisematta. Vaikka niinhän ­Simokin oli, koulutuksestaan huolimatta. Hän oli epäillyt vain Niklasta ja järjestänyt siksi ratsian, mutta vasta tänään hänelle oli selvinnyt, miten hilkulla Suhosen paljastuminen oli ollut.

– Kaikkea sitä rahapula voikin saada aikaan. Entäs ne kasetit? ­Mitä niin ihmeellistä niissä oli, että ne kävivät maksuksi arvokkaista antiikkiesineistä?

– Etkö arvaa? Simo vinkkasi ­minulle silmää ja lipoi alahuultaan don juanmaisen lipevästi.

– Ei kai? mutisin vaivautuneena. – Siis pornoa? Miten kornia.

– Jenkkiläistä pornoa, kunnon hardcorea, Simo vahvisti virnistäen poikamaisesti. – Neuvostoliitossa kun on pula vähän kaikesta, myös ns. korkeammasta kulttuurista.

– Mutta myydä nyt oman kansansa historiaa jonkin rasvaisen Syvä kurkku -rainan tähden. Surullista.

– Skandaalimaista, Simo myönteli, sysäsi mukinsa kauemmaksi ja nousi seisomaan venytellen pitkää varttansa kuin notkea kissa.

– Oikea kunnon Watergate.

– Mitä? kysyin hänen viittaustaan tajuamatta, mutta kysymykseni unohtui, kun Simo nojautui ylleni.

– Nyt me olemme kotona, hän totesi ja kohotti minut pystyyn kyynärpäistäni lempeästi vetämällä.

– Niin.

Ääneni oli pelkkä kuiskaus. Ujo ja hengästynyt.

– Ja täällä on kaksi vuodetta, jos ihan oikein muistan.
Kiusoittelua. Pidin siitä.

– Kaksi. Aivan oikein.

Yritin pysytellä viileänä kuin kaiken kokenut kokotti, mutta se taisi jäädä pelkäksi hämäykseksi. Simo hymyili hitaasti, sillä lailla vähän petomaisesti. Pidin siitäkin, ehkä vieläkin enemmän kuin äskeisestä kiusoittelusta.  

– Sanohan, kumman me valitsemme.

– Nyt hetikö?

– Nyt heti.

En valinnut. Me käytimme niitä kumpaakin, ja aamulla testasimme myös sohvan.

Ensi viikolls alkaa uusi Jatkis.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla