Reissu Neuvostoliittoon on lopuillaan ja eräs parisuhde aluillaan. Kotimatka ei kuitenkaan suju aivan mutkitta, sillä yksi konjakin­huuruinen matkalainen katoaa ja Niklas päättää tehdä oman siirtonsa Jaanan suhteen. Entä mitä löytyy salalokerosta?

Simo jäi huoneeseeni yöksi, mutta sen sijaan, että olisimme hyökänneet toistemme kimppuun, riipineet vaatteet yltämme ja ryhtyneet nakupainiin, tyydyimme nukkumiseen. Tosin en ollut milloinkaan ennen nukkunut ­Simon kanssa sillä tavoin kuin nyt. Samassa sängyssä sylikkäin. ­Jäsenet toistemme jäseniin sotkeutuneina, hiukset samalle tyynylle levinneinä, paljas, suojaton iho toista vasten.

Jossakin vaiheessa aamuyötä ­havahduin tasaiseen naputukseen. Kohotin päätäni ja näin hämärässä myös Simon heränneen.

– Se on Niklas, kuiskasin ja painoin poskeni takaisin pielusta vasten.
– Kyllä se kohta luovuttaa ja ryömii takaisin huoneeseensa.

Simo urahti jotain unenpöpperöistä, painautui vasten selkääni ja kietoi käsivartensa tiukemmin ­ympärilleni. Suljin silmäni ja tunsin itseni kehrääväksi kissaksi, jolla oli masu täynnä kermaa ja viiksikarvat vielä nuolematta.

Olin nyt entistäkin iloisempi, ettemme olleet ottaneet sitä ensimmäistä askelta. Olimme molemmat olleet samaa mieltä siitä, että haluaisimme ­tutustua toistemme vartaloihin ­lähemmin vasta kotona, ei täällä oudolta tuoksahtavissa lakanoissa, patjalla, jonka päällä olivat ottaneet mittaa toisistaan lukemattomat eri puolilta maailmaa matkustaneet pariskunnat. Kuten minä ja Niklas.

Ajatus sai minut säpsähtämään sisäisesti ja hetken tunsin mielipahaa Niklaksen vuoksi. Tiesin, miksi hän oli seisonut oveni takana koputtamassa ja toivomassa, että pääsisi sisään. Ne ajat olivat nyt lopullisesti ohitse. Niklakselle olisi kerrottava päätöksestäni ensi tilassa, mutta asian kiireellisyydestä huolimatta aioin säästää sen keskustelun Suomeen.

Tietysti Niklas osasi jo uumoilla ­jotakin, sillä olihan hän nähnyt ­minut ja Simon bussissa. Katsellut vierestä, miten kuljimme hotelliin käsi kädessä ja kuullut Suhosen ­kateudelta haiskahtavat pikku piikit kuhertelevista kyyhkyläisistä.

Myöhemmin, ajattelin, hoidan sen myöhemmin. Simon tasainen hengitys kumpuili paljasta selkääni vasten. Ei vierähtänyt montakaan minuuttia, kun se oli houkutellut minut mukaansa auvoiseen unimaailmaan.

Sunnuntaiaamuna valmistauduimme kotimatkaan. Yritin keräillä kamojani matkalaukkuun, mutta ei siitä oikein tullut mitään, kun oman salikassinsa jo pakannut ­Simo vetelehti jaloissani ja varasti suukon aina, kun erehdyin liian ­lähelle. Tein niin usein, ja useimmiten aivan tahallisesti. 

– Sä olet aivan liian romanttinen poliisiksi. Ja mieheksi, nauroin, kun olin jälleen kerran jäänyt kahden vahvan käsivarren väliin puristuksiin.

– Varo vain, mä aion hukuttaa sut kukkiin ja vuoteeseen tarjoiltuihin sunnuntaiaamiaisiin.

– Taivaallista, totesin ja luovuin viimeisestäkin järjen rippeestä. ­

Pudotin meikkipussin vuoteelle ja kietaisin käteni Simon kaulaan. Jonkin aikaa oli täydellisen äänetöntä, vain huulemme ja kielemme puhuivat keskenään. Se oli taivaallista. En ollut milloinkaan suudellut näin paljon, enkä ainakaan nauttinut näin suuresti pelkästään suutelemisesta. Jos sama meininki jatkuisi, oppisin saavuttamaan ­orgasmin ilman alapään sekaantumista koko aktiin.

Tirskahdin, ja Simo vetäytyi uteliaana taaksepäin.

– Mitä?

– No… änkytin nolostellen ja yritin äkkiä keksiä jonkin fiksun ­puheenaiheen.
– Sitä vain, että me ei voida käyttäytyä näin koko kotimatkaa.

Simon peukalo hiveli alahuultani.

– Mä harkitsen asiaa, hän virkkoi.

Imaisin sormen suuhuni. Se maistui suolaiselta. Äkkiä minua punastutti.

– Okei, mä ymmärrän, miksi sä haluat ottaa rauhallisesti, mutta tuota ei kyllä ainakaan mun piireissäni lasketa rauhallisesti ottamiseksi.

Simon ääni oli muuttunut huomattavan käheäksi.

Hellitin otteeni ja nyökkäsin ­katuvana.

– Joo, anteeksi. Mutta yritetään tosiaan olla niin kuin aina ennenkin. Frendejä ja kämppiksiä. Ihan vain Niklaksen tähden. Mä haluan selvittää koko jutun hänen kanssaan kahden kesken heti, kun ­ollaan taas kotiuduttu, en koko bussin kuunnellessa, enkä varsinkaan Netan läsnäollessa.

– Sovittu, Simo otti tottelevaisena askeleen taaksepäin.

Huoahdin, mutta en estellyt vaan käännyin takaisin matkalaukkuni puoleen. Oli ihanaa päästä ­kotiin, vaikka siellä odottikin ­yhteenotto Niklaksen kanssa. Pohdin hajamielisesti, olisiko minulla enää työpaikkaa sen kohtaamisen jälkeen. Mutta jostakin syystä ajatus ei nostattanut stressikäyrääni.

Käytävässä törmäsimme Pirjoon ja Mallaan. Pirjo nojasi seinään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Malla istui matkalaukkunsa päällä ja hyräili jotain monotonista, tuttua sävelmää. Jos sä konduktöörin mieheksesi sait? Jessus. Pimu taisi olla edelleen kaikkea muuta kuin selvin päin.

– Se on yhä huppelissa, Pirjo ­ähkäisi vahvistaen epäilykseni.

– Mä olen pakannut meidän ­molempien laukut, herättänyt sen ja pakottanut sen suihkuun. Hyvä, etten joutunut pukemaankin sitä itse. Katsokaa nyt! Se jaksaa tuskin istua suorassa.

– Onneksi bussissa voi maatakin, jos mieli tekee, lohdutin, mutta Pirjoa ei sillä lepytelty.

– Mitä sä oikein juotit sille eilen? Pirtua vai? Noin pieneltä naiselta menee kaksi päivää, ennen kuin se on polttanut kaiken paloviinan ­sisuksistaan.

– Konjakkia, vastasin, mietin hetken ja lisäsin sitten:
– Tai ainakin mä luulen, että se oli konjakkia. Mä yritin kyllä varoittaa, ettei katukaupan pulloista ikinä tiedä, mutta Malla oli päättänyt saada halua­mansa, eikä sitä olisi estänyt itse Pyhä Mariakaan.

– Yritit ja yritit, Pirjo tuhahti ja tarttui matkalaukkuunsa.
– Se on sun lähin työparisi, joten sä saat huolehtia sen himaan asti. Mulle riitti äitihanhena kaakattaminen.

– Kiitti.

– Ole kuule hyvä vaan.

Talutimme Simon kanssa Mallan hissille ja laskeuduimme ala-aulaan. Netta seisoi vastaanotossa ja selvitteli joukkuettamme ulos hotellista. Niklas näkyi odottelevan bussimme luona valmiina lastaamaan matkatavaramme sen uumeniin, ja Suhonen nojaili hänen vieressään sätkä alahuulesta roik­kuen. Käänsin selkäni isoille ikkunoille ja rypistin kulmiani.

– Mihin Malla hävisi?

Simo katsasti tilanteen.

– Tuolla. Hissien luona.

Ja siellähän Malla oli, hissien ­välisessä käytävässä horjahdellen puolelta toiselle kuin huonosti maahan isketty linnunpelätin. Näytti ihan siltä kuin hän olisi yrittänyt päästä takaisin hissiin. Malla paineli kaikkia mahdollisia nappeja, ja kun hissi kilahti, hän suuntasi epävarmoin jaloin ääntä kohden. Hissien lomassa oleva käytävä oli vain niin leveä, ettei Malla-parka ikinä ehtinyt ajoissa alas tulleen hissin luo, ennen kuin joku taas kutsui sen ylös ja ovet suhahtivat kiinni aivan Mallan nenän edestä.

– Malla hei, sanoin ja kävelin ­hänen luokseen. – Me ollaan ihan kohta lähdössä. Jäikö sulta jotain huoneeseen vai miksi sä haluat ­takaisin ylös?

– Eeih, kun mä vaan halusin päästä pitkäkseni.

– Okei, tulehan sitten. Mennään bussiin, niin saat laittaa pitkäksesi takapenkille.

Mallalta jäisi hotelli Europeiskajan sunnuntaibrunssi nyt väliin, mutta ehkä se ei olisi mikään suuri onnettomuus, sillä hienosta nimestään huolimatta tarjolla olisi ihan sitä samaa, mitä täällä Pribaltiskajassakin. Meille oli vain muodostunut perinne, että matkan viimeinen aamiainen nautittaisiin Europeiskajan viehättävän 1800-lukulaisessa vaikkakin nukkavierussa miljöössä.

Ohjasin Mallan ulos, ja Simo kantoi meidän kaikkien pakaasit bussin luo. Toivotin hyvät huomenet Niklakselle ja Suhoselle ja ­autoin Mallan saman tein sisälle autoon. Kun olin saanut hänet asettumaan mukavasti pitkälle ­takapenkille, käännyin etsiäkseni oman paikkani, mutta tieni olikin suljettu ja löysin itseni ihailemasta Niklaksen kultaista kravattineulaa. Miehekäs leuka kravatin yläpuolella oli kireä kuin viulun yliviritetty jousi.

– Sä et tullut avaamaan yöllä.

Vastasin Niklaksen katseeseen tyynenä.

– En.

– Miksi et? Olitko sä yksin?

– Se ei kuulu sulle.

Ähkäisin. Niklas oli napannut ranteestani kiinni, eikä se ollut lempeä ote. Katsoin hädissäni ulos ikkunasta. En halunnut Simon ­näkevän tätä, sillä hän vaihtaisi ­heti ritari ja linnanneito -moodiin, eikä siitä hyvä seuraisi. Tappelua tässä enää kaivattaisiinkaan.

– Mä kysyin, että olitko sä yksin?

– En! sähähdin ja riuhdoin kättäni irti.

Niklas tuijotti minua sen näköisenä, että maa aloitti sortumisensa hänen allaan. Hieroin rannettani ja yritin saada sydämeni sykkeen alas pelkällä ajatuksen voimalla.

– Niklas, älä tee tätä nyt. Puhutaan huomenna heti töiden jälkeen, kun ympärillä ei ole uteliaita korvia.

– Luuletko sä todellakin, että sulla on työ, mihin palata? Kaiken tämän paskan jälkeen?

Sillä lailla. Olin aavistanut aivan oikein, kun epäilin työpaikkani roikkuvan heikoissa kantimissa. ­Ilmeisesti olin myös oppinut tuntemaan Niklaksen paremmin kuin hyvin. Kohautin olkiani välinpitämätöntä teeskennellen, enkä päästänyt pahaa mieltäni kasvoille asti.

– Okei, ihan miten sä vain ­haluat.

Niklas kierähti kannoillaan ja lähti. Mennä tömisti kuin loukattu pikkupoika hartiat vihaisessa kenossa. Käteni vapisivat. Simosta huolimatta en ollut emotionaalisesti täysin vapaa Niklaksesta. En ihan vielä.

– Pönttöpää.

Hätkähdin. Malla tarkkaili ­minua räpsyripsiensä lomasta ja hymyili valjusti.

– Niklas meinaan. Totaalinen pönttö.

Imeväisten ja humalaisten suusta ne totuudet kuuli. Jep. Sitä Niklas oli. Toisissa olosuhteissa oikea herkkupiiras, mutta juuri nyt totaalinen pönttöpää.

Viipurissa pysähdyimme tekemään viimeiset tuliaisostokset. Menin ulos auton takaovesta, sillä en halunnut ohittaa murjottavaa Niklasta. Pelkäsin, että hän käyttäisi jokaisen eteen avautuvan tilaisuuden loukatakseen minua ja unohtaisi pitää varansa Netan edessä. Sitä sotkua en halunnut siivottavakseni. Toivoin, että Netta ei saisi koskaan tietää meistä. En ­itseni vuoksi vaan Netan. Halusin, että hänen liittonsa kestäisi ja hän säästyisi sydänsuruilta, joiden ­aiheuttajaa ei todellisuudessa ollut enää olemassa.

Kävelimme kohden paikallista leipäpuotia, ja selostin Simolle ­aikaisempaa yhteenottoa Niklaksen kanssa. En kertonut Niklaksen tarttuneen minuun kiinni vaan ­puhuin pelkästään hänen uhkauksestaan, ettei minulla ehkä olisi enää työtä mihin palata.

Simo kietaisi käsivartensa har­tioilleni ja pysäytti meidät kadunkulmaan muun ryhmän jatkaessa eteenpäin.

– Olisiko se sitten niin kauheaa? hän kysyi.

– Ei muuten, mutta entä vuokra ja kaikki muu? Jollakin kai nekin olisi maksettava.

– Olenhan mä olemassa. Me asumme yhdessä ja jos sä haluaisit vaikka ryhtyä hevosalalle, mulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mä voisin elättää meidät sen aikaa, kun sä opiskelet tai haet uusia töitä.

En ollut uskoa korviani. Ilo sai jonkin keveän ja kutittelevan lentämään edes takaisin pitkin rintaani.

– Mä en… Mä en tiedä, mitä ­sanoa.

Änkytykseni sai Simon hymähtämään. Hän vetäisi minut syliinsä ja tunsin suukon ohimoani vasten.

– Puhutaan tästä kotona lisää, mutta on hyvä, että sä tiedät heti kättelyssä, etten mä aio antaa sen öykkärin kiristää sua millään keinolla. Jos tilanne menee pahaksi, niin sitten sä nostat kytkintä ja sillä selvä. Sulla on kaksi tervettä kättä ja hyvin toimiva pää. Niillä pärjää jo pitkälle. Ja sitä paitsi, sä et ole ­yksin. Muista se.

Minä en ollut yksin. Sain olla heikko, jos halusin. Sain olla tyhmä, jos halusin. En ollut yksin. Saisin anteeksi ja saisin rakkautta. En voisi pyytää enkä edes kaivata tämän enempää. Nojasin otsaani vasten Simon rintaa ja pidättelin itseäni, jotta en olisi laittanut jenkaksi kesken kaiken.

– Miksi nuo kaikki ihmiset juoksee? Palaako jossain?

Simon ällistely sai minutkin ­havahtumaan ympärillämme ­menossa olevaan joukkoryntäykseen. Ohitsemme ravasi helmat viuhuen ryhmä mummoja ja heidän vanavedessään kiri pari nuorempaakin rouvashenkilöä värikkäät päähuivit hulmuten. Hännänhuippuna paineli kaksi miestä, jotka hölkkäsivät lantiot etunojassa kuin parhaat maratoonarit. Kaikilla oli sama suunta kuin meillä. Jatkoimme matkaa ja kun käännyimme kadunkulmasta, selvisi spontaanin juoksukisan syy.

– Leipäkauppa, selitin Simolle.

– Ne näki meidän bussin ja arvasi, että me ollaan menossa limppu­ostoksille. Viimeksi, kun kävin täällä, ei tarjontaa ollut juuri nimeksikään ja jos me kaikki tehdään ­ostoksia tuossa samassa putiikissa, ei noille viipurilaisille jää luultavasti yhtään mitään, vaan he joutuvat odottamaan huomiseen asti saadakseen tuoretta leipää.

Pysähdyimme uudestaan. Seurasimme ohi rynniviä viipurilaisia, ja olin maistavinani sapen kitkeryyden kielelläni. Viime kerralla olin juossut heitä vikkelämmin. Juossut ja nauranut yhdessä Niklaksen kanssa ja ollut jopa voitonriemuinen, kun olin bussille palatessa kantanut täpötäyttä limppukassia. Miten lapsellisen typerä sitä joskus voi ollakin.
Tunsin Simon katseen kasvoillani ja arvasin mitä hän ajatteli.

– Annetaanko olla? kysyin.

– Mennään sinne Berjozkaan ja käytetään markkoja tuliaisten ­ostoon.

– Meillä on ruplia vielä vaikka millä mitalla. Mitäs niille tehdään? Annetaan Pirjolle jemmattaviksi vai?

– Eipäs. Annetaan sille, joka tarvitsee niitä enemmän kuin me, vastasin.

Berjozkasta Simo osti meri­pihkariipuksen äidilleen ja piipun isälleen. Itse tuhlasin kristalli­astioihin, joita äitini keräili. Kiikutimme ostoksemme bussiin ja sen jälkeen lähdimme rautatieasemalle. Jaoin ruplani käymälämummon ja pääsiäistipuja aikaisemmin kaupanneen papparaisen kesken.

Kun vanhalla paikallaan portailla istuskeleva pappa tunnisti minut ja näki Simon, hän puhkesi hampaattomaan hymyyn, taputti ­minua olkapäälle ja kätteli Simoa. Simon vastattua tervehdykseen ­sujuvasti venäjäksi olimme pääsemättömissä. Emme onnistuneet jatkamaan matkaa ennen kuin olimme suostuneet nauttimaan kupposet läheisestä kioskista. Tee tarjoiltiin harmaanvalkoisista, ­haperoista pahvimukeista, se oli mustaa kuin myrkky ja nautittiin seisten hapankaalilta lemahtavan väentungoksen keskellä.

Silti en ollut koskaan aikaisemmin maistanut niin hyvää tsaikkaa.

Rajan lähestyessä näimme pitkän autoletkan, joka kiemurteli edessämme kohden Suomea. Tällä kertaa tuohon rajapuomien väliseen parin kilometrin matkaan ­menisi luultavasti useampi tunti. Porukka kulutti aikaa kuka milläkin tavalla. Netta täytti ristikkoa, Suhonen mutusti kaviaaria ja  ­kulautti olutta päälle. Niklas kuunteli radiota ja katseli minua aina silloin, kun luuli, etten huomaisi hänen vaanimistaan. Pirjo oli mennyt takapenkille Mallan seuraksi ja nähtävästi autuaasti unohtanut ­aamuisen saarnansa minulle, sillä näin hänen tyhjentävän samppanjapulloa yhdessä Mallan kanssa.

Minä ja Simo torkuimme ja ­napostelimme välillä venäläistä suklaata. Se oli tummaa ja hapanta ja olisi vaatinut lasillisen punkkua seurakseen, mutta vältti, kun ei ­ollut parempaakaan saatavilla.

– Mun pitää päästä huussiin, Mallan valittava ääni kantautui ­takapenkiltä.

– Joo, mun kanssa, julisti Pirjo.

Kun takapenkin kukkaset ryhtyivät puuhastelemaan lähtöä, Simo nyhjäisi minua kyljestä.

– Mene niiden seuraksi. Jos ne päästää tuonne kahden kesken, voi olla, ettei ne löydä enää takaisin.

Olin samaa mieltä ja kömmin naisten perään raittiiseen ilmaan. Tien vieressä, ehkä kivenheiton päässä, näkyi puuhökkeli. Se oli wc, jota käyttivät lähinnä naiset. Miehet tyytyivät kääntymään myötätuuleen. Sukupuolijaosta huolimatta pieniin tiloihin oli jono, jonka hännänhuipuiksi me kolme asetuimme. Onneksi bussimme mateli aivan yhtä hitaasti eteenpäin kuin vessajonokin.

Kun viimein palasin asioiltani, näin Pirjon sytyttelevän tupakkaa vessan kulmalla ja seisahduin ­hänen viereensä.

– Missä Malla on? kysyin.

– Se oli mun edessä jonossa, ­joten luultavasti se on jo bussissa.

Pidin Pirjolle seuraa tupakan verran ja sitten palasimme autolle. Sisällä meitä odotti ikävä yllätys. Malla ei ollut palannut bussiin. Hyppäsin takaisin ulos, ja Simo ­tuli perässä. Päätimme kulkea bussi­letkan vastakkaisiin suuntiin ja ­kysellä Mallaa eri autoista. Todennäköisesti hän oli erehtynyt bussista ja jos toistenkin seurueet olivat yhtä pöllyssä kuin meidän, ei ollut ihme, jos hänet oli otettu vastaan kuin vanha tuttu.
Puolituntia myöhemmin aloin hätääntyä tosissani. Mallaa ei löytynyt mistään. Tutkin jopa wc-­rakennuksen uudestaan ja kävelin rinkiä sitä ympäröivällä niityllä. Ei mitään. Palasin pala kurkussa ­autoomme ja kohtasin sen ovella Simon ja Netan.

– Ei mitään? varmistin, vaikka arvasin jo kumpaisenkin ilmeestä vastauksen.

– Ei mitään, Simo totesi. – Ja me ollaan ihan kohta tullissa. Siinä sitä onkin sitten selittämistä, kun yksi matkustaja puuttuu.

– Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin tapahtuu, Netta sanoi ja työnsi kätensä farkkujensa taka­taskuihin. – Mä en osaa yhtään ­sanoa, päästäänkö me edes Suomen puolelle. Voi olla, että joudutaan kuulusteluihin koko sakki.

– Mutta sehän on vaan hyvä, huudahdin.

– Eihän me voida millään jättää Mallaa yksin Neuvostoliittoon. Sehän menee ihan paniikkiin, eikä sillä ole passiakaan, kun sen kassi on täällä.

– Ei ne anna meidän jäädä tänne, Niklas puuttui keskusteluun Netan selän takaa. – Ne laskee meidät läpi ja tekevät sitten etsintäkuulutuksen Mallasta. Rajan jälkeen me ei voida enää puuttua ­koko asiaan ja se on Herran huomassa, miten ja milloin Malla pääsee takaisin kotiin. Mutta kyllä ­venäläiset sen löytävät ja heivaavat himaan ennemmin tai myöhemmin. Ei se mihinkään Siperiaan joudu, kuten Jaana näyttää pelkäävän.

Inhosin Niklaksen välinpitämätöntä, kaiken tietävää ääntä ja sitä alentuvaa tapaa, millä hän suhtautui tähän sotkuun.

– Pakkohan meidän on jotain tehdä!

En ihan huutanut, mutta hilkulla se oli.

Simo sipaisi poskeani rauhoitellen.

– Me voidaan tehdä vielä yksi kierros. Sen verran me ehditään ­ennen tullia. Ja Suomen tullissa mä lupaan ottaa Mallan heti puheeksi rajavartijoiden kanssa. Ei me jätetä sitä yksin, jos mä voin mitenkään vaikuttaa asiaan.

Suomen puolella Simo hoiti meille luvan jäädä hetkeksi odottamaan siinä toivossa, että Malla löytyisi jostakin takanamme tulevasta ­autosta. Tullimuodollisuuksien jälkeen Niklas parkkeerasi bussin ­sivuun ja jäimme odottamaan.

Väki alkoi olla levotonta. Ihmiset olivat väsyneitä ja kaipasivat kotiin. Sieltä täältä kuului napinaa. Mielipiteitä juopoista pimuista, jotka eivät kyenneet huolehtimaan itsestään. Purin kieltäni, jotta en olisi rynninyt pystyyn ja ruvennut rähisemään jokaisen suupaltin kanssa. Syyllisyys sen teki. Kelasin koko ajan mielessäni eilistä ryypiske­lyämme ja kaduin, etten ollut estänyt Mallaa ostamasta pulloa katukauppiaalta.

Kun olimme odottaneet puolitoista tuntia, Niklas nappasi mikin käteensä ja ilmoitti tylysti viimeisen etapin kotimatkastamme alkavan NYT. Nousin jo puolittain seisomaan, kun Simo painoi minut takaisin istumaan.

– Anna olla. Mä soitan heti ­ensimmäisestä pysähdyspaikasta rajalle ja tarkistan tilanteen. Otin äsken tullin esimieheltä puhelin­numeron ylös. Jos Malla löytyy, ­napataan taksi ja tullaan hakemaan se yhdessä pois.
Olin vastaamaisillani, kun Pirjon voitonriemuinen kiekaisu sai meidät kaikki painamaan nenämme vasten bussin ikkunoita.

– Katsokaa! Sieltä sitä daamia tuodaan oikein kahden salskean uroon voimin.

Ja sieltä Mallaa tosiaan kuljetettiin. Hän tepasteli leveäharteisten tullimiesten välissä, hymyili ja huiskutti meille heti, kun tajusi olevansa katseiden ristitulessa. Niklas avasi bussin etuoven ja vaihtoi muutaman lyhyen lauseen tullimiesten kanssa.

Netta auttoi Mallan ylös. Vaikutti siltä, ettei Mallan askel ollut vieläkään siinä kunnossa, että hän olisi kyennyt suoriutumaan noususta omin avuin.
Simon ja minun kohdalla Malla pysähtyi ja nosti käden lippaan. Hänen takaraivollaan keikkui neuvostosotilaan suikka kuin vahingossa matkaan tarttuneena matkamuistona.

– Hei kaverit! Mä kuulin, että te olitte olleet musta huolissanne, Mallan silmät tuikkivat kuin kaksi Pohjantähteä.

– Ei huolta. Mä ­menin ensin väärään bussiin ja sitten, kun mä hoksasin sen, en enää löytänyt teitä mistään. Lopulta mun oli pakko mennä kävellen tulliin asti ja tietty mun kantapäät on nyt kuin tulessa. Ihan varmana mulla on rakkulat huomenna ­molemmissa jaloissa. Ja arvatkaa vaan, oliko se pelottavaa tallailla sitä tietä myöten, kun vastassa oli solttuja rynkyt kourissaan? Mut hei, kaikki hyvin. Ja tsiikatkaas tätä!

Malla keskeytti puheripulinsa ja työnsi kätensä avarasta kaula-­aukostaan sisään. Kun kädet tulivat uudestaan näkyviin, ne olivat täynnä ruplan seteleitä.

– Ne ei edes tutkineet mua. ­Aatelkaa nyt! Tönivät vaan eteenpäin ja molottivat sitä venäjäänsä. Ja mä niin toivoin, että ne olis ­halunneet syynätä mun rintaliivit.

– Mä voin syynätä ne nyt jos ­sopii.

Malla huojahti Suhoseen päin ja heilutti etusormeaan moittivasti.

– Tsot, tsot, poika. Mä haluan, että se tehdään ihan vaan viran puolesta, ei muuten.

Voi että. Tukahdutin nauruni. Todennäköisesti neuvostosoltut olivat olleet pelkästään helpottuneita, kun saivat muilutettua Mallan rajan ylitse koti-Suomen puolelle. Tolkuttomia puhuva ja puolelta toiselle horjahteleva turisti ei varmasti ollut mikään suosikki­asiakas.

Bussi nytkähti liikkeelle ja Malla siirtyi takapenkille selostamaan kokemuksiaan Pirjolle.

– Luojan kiitos, se on nyt ohi, huokaisin. – Salalokeroineen kaikkineen.

– Mitä sanoit?

Simo tiukkasi uudestaan, vaativammin:

– Mikä salalokero?

Mutristin suutani. Ei kai se ­mitään haitannut, vaikka kertoisinkin nyt kaiken? Olimme Suomessa, eikä enää ollut pelkoa kenenkään joutumisesta neuvostoliittolaiseen putkaan. Niinpä paljastin kaiken. Kertasin salaperäiset vhs-kasetit, bussin matkatavaratilassa olevan salaluukun ja Niklaksen osuuden asiaan. Simo kuunteli tarinaani vaiti eikä keskeyttänyt sitä kertaakaan.

– Mitä luulet, että niissä kaseteissa oli? utelin.

– Ammattimiehenä sä varmaan osaat veikata jotain.

– Mun ei tarvitse veikata, hän vastasi vailla huumorinhäivääkään.

– Tee mulle palvelus ja pidä tämä kaikki omana tietonasi. Kun me pysähdytään seuraavan kerran, mä käyn soittamassa ja jos joku utelee asiasta, sano, että soitan ­kotiin isälleni, joka on voinut viime päivät vähän huonosti.

– Ok, sanoin kepeyttä tavoitellen. Siinä samassa muistin, että ­Simo oli tullut matkalle ­mukaan virkansa puolesta vaikka olikin ­ensin väittänyt muuta. Lauantain tapahtumat olivat saaneet minut unohtamaan koko ratsiajupakan. Ehkä olin tehnyt sen jopa tietoisesti. Olin halunnut vain nauttia ­vapaasta ja Simosta, jättää huomiotta sen tosiseikan, että Simo ei ollut lomalla vaan komennuksella, josta minä en tiennyt mitään.

– Hei! kuului ykskaks takapenkiltä.

– Pysähdytäänhän me vielä jossakin, missä on R-kiska? Jäi ne marmeladit ostamatta Viipurista.

Malla se siellä muisti, että matkalta kuului tuoda tuliaisia. Kun poisti paljastavat hintalaput, saattoi pokkana väittää, että kihlatun himoitsemat Fazerin vihreät kuulatkin oli ruplilla ostettu. Ja oikeastaan, oivalsin samassa, ei siinä narrattu paljonkaan, sillä kuulien marmeladiresepti taisi olla ihan oikeastikin venäläistä perua.

Vihdoinkin kaarsimme Tuusulan Paperin & Liittimen pihaan. Oli jo hämärää ja ihmisiä vain vähän liikkeellä. Kun bussin etuvalot pyyhkäisivät firman etuseinää, erotin talon päätyyn parkkeeratut poliisiautot. Suoristauduin valppaana, ja vaikka Simo ei ollut kertonut ­mitään pikasoittonsa tuloksesta, aavistin, että nyt esitettäisiin jännitysnäytelmämme loppunäytös. ­Simo oli jo menossa etuovea kohden ja näin hänen asettuvan kuskin istuimen viereen. Siinä kohdassa seistessään hän katkaisi tehokkaasti Niklaksen pääsyn ulos.
Mutta ei se ollutkaan Niklas, ­joka hermostui virkavallan läsnäolosta vaan Suhonen. Ex-jääkiekkoilijamme pomppasi ylös kuin tetanuspiikin saaneena ja porhalsi takaovelle. Mutta ovi ei tietenkään auennut, kun Niklas piti sen lukittuna ohjaamosta käsin. Viimein Simo puhui mikkiin ja pyysi meitä kaikkia muita säilyttämään malttimme ja poistumaan bussista etuoven kautta. Teimme sen ja lopulta sisään jäivät vain Simo, Niklas ja Suhonen.

Seisoimme parkkipaikalla vaitonaisten poliisien valvonnassa ja seurasimme valaistussa bussissa käytävää riitaa. Kiista se oli, sillä Suhonen yritti moneen otteeseen rynnätä Niklaksen kurkkuun, mutta Simo piti miehet erillään. Kun tilanne pikkuhiljaa rauhoittui, Niklas avasi oven ja kaksi virkapukuista sinivuokkoa nousi sisään. He raudoittivat Suhosen ja hetken näytti siltä, että Niklakselle kävisi samoin, mutta Simo puuttui tilanteeseen, ja Niklas säästyi ranne­kaluilta.

Suhonen rahdattiin poliisiauton takapenkille, ja sitten Niklas avasi matkatavarasäilön ja joka ainoa sen sisällä oleva laukku pengottiin vuoria myöten. Mitään merkittävää ei löytynyt, ja sitten vihdoin ja viimein oli vuorossa se minulle painajaisia aiheuttanut kattolokero.

Ihmeellistä kyllä, lokero ei ollutkaan enää tyhjä. Sen uumenista nostettiin kasa litteitä pieniä paketteja, joiden sisältä paljastui mitä hienoin kokoelma ortodoksisia matkaikoneita. Vanhin niistä oli kuulemma 1600-luvulta ja tuorein 1800-luvulta.

Tuijotin saalista suu auki. Kun suostuin uskomaan silmiäni, siirsin tuijotukseni Suhoseen ja yritin ­ymmärtää, että tuo keski-ikäinen, vatsakas ja turpeanenäinen viikonloppuisä ja keskitehokas myyntitykkimme oli vastuussa tästä neuvostoliittolaisesta salakuljetus­bisneksestä, jota Simo oli kutsuttu selvittämään Suomesta käsin.

– Entä Niklas? intin, kun istuimme kotona kahvimukien höyrytessä lohduttavasti keittiön pöydällä.

– Entä hän? Mä luulin, että hän olisi ollut koko jutun aivot.

– Ei, Niklas auttoi vain pulaan joutunutta kaveriaan, ainakin ­omien sanojensa mukaan, Simo vastasi ja sekoitteli kahviaan mietteliäänä.

– Ja koska Netta vahvisti miehensä sanat, mä olen valmis ­uskomaan ne todeksi. Heistä kumpikaan ei tiennyt ikoneista mitään saatikka Suhosen venäläiskontakteista. Luulivat hölmöt, että Suhosen setelit tulivat kasettien välittämisestä eteenpäin, siinä kaikki. Niklaskin joutunee oikeuteen, sillä bussihan on hänen omistuksessaan ja hän tiesi sitä käytettävän salakuljetukseen. Luultavasti hän selviää kuitenkin pelkillä päivä­sakoilla. Suhosen laita onkin sitten vähän huonommin.

Pyöritin päätäni edelleen epä­uskoisen hämmennyksen vallassa. Suhosen oli täytynyt osata sitten ainakin saksaa, jollei jopa venäjää, jotta hän oli saanut suhteet venäläiseen mafiaan luoduiksi. Ja se peli-ilta. Kaikki silkkaa hämäystä, Aku Ankka -boksereineen kaikkineen. Olin vähän loukkaantunut, sillä olin niellyt koko esityksen ­mukisematta. Vaikka niinhän ­Simokin oli, koulutuksestaan huolimatta. Hän oli epäillyt vain Niklasta ja järjestänyt siksi ratsian, mutta vasta tänään hänelle oli selvinnyt, miten hilkulla Suhosen paljastuminen oli ollut.

– Kaikkea sitä rahapula voikin saada aikaan. Entäs ne kasetit? ­Mitä niin ihmeellistä niissä oli, että ne kävivät maksuksi arvokkaista antiikkiesineistä?

– Etkö arvaa? Simo vinkkasi ­minulle silmää ja lipoi alahuultaan don juanmaisen lipevästi.

– Ei kai? mutisin vaivautuneena. – Siis pornoa? Miten kornia.

– Jenkkiläistä pornoa, kunnon hardcorea, Simo vahvisti virnistäen poikamaisesti. – Neuvostoliitossa kun on pula vähän kaikesta, myös ns. korkeammasta kulttuurista.

– Mutta myydä nyt oman kansansa historiaa jonkin rasvaisen Syvä kurkku -rainan tähden. Surullista.

– Skandaalimaista, Simo myönteli, sysäsi mukinsa kauemmaksi ja nousi seisomaan venytellen pitkää varttansa kuin notkea kissa.

– Oikea kunnon Watergate.

– Mitä? kysyin hänen viittaustaan tajuamatta, mutta kysymykseni unohtui, kun Simo nojautui ylleni.

– Nyt me olemme kotona, hän totesi ja kohotti minut pystyyn kyynärpäistäni lempeästi vetämällä.

– Niin.

Ääneni oli pelkkä kuiskaus. Ujo ja hengästynyt.

– Ja täällä on kaksi vuodetta, jos ihan oikein muistan.
Kiusoittelua. Pidin siitä.

– Kaksi. Aivan oikein.

Yritin pysytellä viileänä kuin kaiken kokenut kokotti, mutta se taisi jäädä pelkäksi hämäykseksi. Simo hymyili hitaasti, sillä lailla vähän petomaisesti. Pidin siitäkin, ehkä vieläkin enemmän kuin äskeisestä kiusoittelusta.  

– Sanohan, kumman me valitsemme.

– Nyt hetikö?

– Nyt heti.

En valinnut. Me käytimme niitä kumpaakin, ja aamulla testasimme myös sohvan.

Ensi viikolls alkaa uusi Jatkis.

Tuntemattomien häihin kuokkavieraaksi suuntaava Pauliina tilaa itselleen unelmiensa puvun, mutta Tuhkimo-muodonmuutos ei lopu tähän.

Dita’s Flying Dreams -ompelimon ovikello soi. Dita avasi oven asiakkaalle, joka ei ollut varannut aikaa ennalta.

”Hei, olen Pauliina Berg ja haluaisin tulla keskustelemaan juhlapuvun suunnittelusta. Sopisiko nyt saman tien?”

”Mulle tulee seuraava asiakas puolen tunnin kuluttua, joten voimme me ainakin keskustella. Miten voisin olla avuksi”, Dita sanoi ja tajusi juuri luopuvansa lounaastaan ja kuittien järjestelystä kirjanpitäjää varten.

Paperihommia saattoi tehdä illallakin, mutta oli tärkeää muistaa syödä. Säännölliset elintavat olivat paras apu päänsäryn torjumiseen. Onneksi hänellä oli muutama hedelmä ja pähkinöitä tällaisten päivien varalle. Yrittäjän piti jaksaa yrittää vaikka terveytensä uhalla. Tästä työstä Dita halusi pitää kiinni, sillä hän oli jo joutunut jättämään taakseen yhden työuran migreenitaipumuksensa vuoksi.

Onnekseen Dita oli nuorena käynyt Lahden muotoiluinstituutin vaatesuunnittelulinjan. Kun häntä eniten kiinnostaneet Luhta, Marimekko ja Nanso eivät avanneet vastavalmistuneelle oviaan, Dita suivaantui ja päätyi opiskelemaan lentoemännäksi. Hyvä palkka lisineen, vaihtelevat työajat ja seikkailunhalu olisivat pitäneet hänet siinä ammatissa pitkäänkin, elleivät rankat sydänsurut ja aikaerojen aiheuttamat terveysongelmat olisi pakottaneet häntä lopettamaan.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla.”

”Saako olla kahvia tai teetä?” Dita kysyi Pauliina Bergilta samalla nuotilla kuin lentoemäntävuosinaan.

Nyt sentään riitti yksi kieli ja nopea hymy. Ompelimon asiakkaat eivät liioin nipistelleen häntä tai tehneet tilauksia päihtyneinä.

”Kahvia, kiitos. Mulla on mukana muutama kuva ja kangastilkkuja. Tulen suoraan värianalyysistä.”

”Millaisesta juhlasta on kyse ja koska tarvitsisit puvun?” Dita aloitti neuvottelun.

Hän ei halunnut paljastaa, että hänelle kävi nyt mikä tahansa työtilaus. Ompelimossa oli ollut viime kuukausina pelottavan hiljaista, vaikka tähän päivään sattuikin useampi asiakas.

”Sain kutsun häihin. En ole kaaso tai muuta virallista, mutta haluan kunnioittaa tilaisuutta kauniilla asulla. Haluan vaaleansinisen mekon. Jotain ilmavaa ja kerroksia, tylliä tai mitä näitä nyt on...”

Pauliina ojensi Ditalle lemmikinsinistä kangastilkkua ja näytti kuvan Anne Kukkohovista jostain gaalasta, jossa tällä oli dekolteelta syvään uurrettu puku. Puvun yläosa suorastaan nuoli hyvin treenattua pintaa ja kapeilta lanteilta lähti tyllikerros poikineen kuin ballerinalla ikään.

Tilkkua hellästi silittävä Pauliina oli kokoa L, joka suuntaan, ja ihonsävyltään kalvakka. Ompelimoon tulviva iltapäiväaurinko korosti Pauliinan vihreiden silmien keltaisia pilkkuja. Punertavat ohuet hiukset. Strawberry Blonde, amerikkalaiset sanoisivat. Lemmikinsininen ei olisi hänelle eduksi.

”Valittiinko sinulle tämä sävy värianalyysin perusteella?” Dita uskalsi kysyä.

”No, tavallaan... Oikeastaan tiesin, että haluan tämän sävyn jo ilman analyysejäkin.”

He kävivät läpi aikataulua. Ditan oli pakko ottaa tämä asiakas ihan vain rahan takia. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi puvun yläosaan jotain, joka oikeasti pukisi Pauliinaa, sillä muuten hän ei voisi ommella puvun sisälle ompelimonsa signeerausta. Jotain periaatteita piti kituuttamalla elävällä yrittäjälläkin olla.

Dita lupasi piirtää luonnoksen seuraavaan tapaamiseen, jolloin he ottaisivat tarkat mitat ja päättäisivät materiaalit.

Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Jannika istui sohvalla läppäri sylissään. Kone huusi päivityksiä ja sähköposti oli solmussa. Häntä alkoi ahdistaa. Hän ei voinut ymmärtää, miten Pauliina Berg ei ollut saanut hääkutsua, jos oli kerran häihin jo ilmoittautunut. Jannika oli ruksannut postituslistasta Pauliinan nimen ja osoitteen, sekä merkinnyt Excel-taulukkoon Pauliinan tulevaksi. Oliko Suomen posti hukannut kuoren? Sitä tuntui sattuvan yhä useammin.

Nette oli ollut asiasta niin käärmeissään, ettei Jannika jaksanut väitellä ainoan serkkunsa kanssa. Pauliina Berg oli kuulemma ihmetellyt, miksi sai vain polttarikutsun sähköpostiinsa, mutta ei hääkutsua.

Nette oli nyt vielä varmistanut, että Pauliinalle oli merkattu vegaaniannos ruokavalioiden kohdalle. Jannika täydensi taulukkoaan, josta tämä merkintä uupui. Uupuneeksi hän tunsi jo itsensäkin. Ehkä hänen tajuntansa ja toimintakykynsä olivat ylikuormittuneet kaikkien Neten vaatimusten takia. Ehkä hänestä ei sittenkään olisi ammattihääjärjestäjäksi, eikä edes serkkunsa kaasoksi.

Jannika päätti keskittyä kiinalaisten kolttujen kunnostusprojektiin. Hän oli saanut suosituksen helsinkiläisestä Dita’s Flying Dreams -ompelimosta ja varannut pari aikaa. Oli selvää, että kaikkien morsiuslasten kyydittäminen ompelimoon samanaikaisesti oli mahdoton tehtävä. Jannika päätti ottaa tämän projektin hengähdystaukona Netestä. Nyt Jannika voisi hyvällä omallatunnolla olla ainakin parina päivänä varattu morsiuslasten pukujen parissa.

Jannika ei kehdannut puhelimessa kertoa Dita-ompelijalle tilaavansa myös villakoirien tutuja. Olihan riski, että Dita olisi pitänyt Jannikaa aivan kilahtaneena ja perunut jo sovitut ajat. Jannika päätti jättää omintakeisen ompelustoiveen viime metreille. Oli vielä toivoa, että Nette tulisi järkiinsä ja luopuisi moisesta sirkusnumerosta. Kaikkea se raskaus teetti ihmispolon aivoille.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

Koirat hyppivät innoissaan, kun Jari tuli töistä kotiin. Ne tiesivät, kuka veisi ne iltalenkille. Joskus Jari oli toivonut, että Nette olisi valinnut kasvatettavakseen jonkun hiukan maskuliinisemman rodun, noutajan tai paimenkoiran. Pikkukaupungissa saattoi törmätä tökeröihin ennakkoluuloihin, kun harteikas mies talutti puudelilaumaa iltahämärissä.

”Rakas, kerroinko jo, että mulla on suunnitteilla pieni ohjelmanumero meidän häihin?”

”Ohjelmaa tuntuu olevan, ainakin Jannikan mukaan. Onko se jokin musiikkiesitys?”

”Tavallaan. Meidän pikku koirulitkin pääsee esiintymään, mutta enempää mä en voi kertoa, sillä se on yllätys sullekin.”

”Nette-kulta, et kai sä ole roudaamassa tätä kenneliä meidän häihin? Sehän on juhlatila, jossa tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Ei sinne varmastikaan voi mitään eläimiä tuoda. Sitä paitsi joku voi olla allerginen.”

”Onhan koirat meidänkin keittiössä ja täällä tarjoillaan ruokaa ja juomaa. Mun sukulaisista ei ainakaan kukaan ole allerginen”, Nette tiuskaisi ja sai vaivoin pidätettyä kyyneleensä.

Oliko hän naimassa ihmishirviön, eläimiä vihaavan raakalaisen?

”Kulta, mietitään tota vielä. Olisi sullekin kiva, että saisit yhden vapaaillan koirien hoidosta. Jos sopii, niin mä käväisen salilla ja vien koirat sitten vähän myöhemmin lenkille.”

Jari heitti aina valmiin treenikassin olalleen, eikä jäänyt odottamaan Neten vastausta. Hän tarvitsi nyt henkistä happea ja testosteronin ryydittämää salihikoilua. Nämä olivat niitä hetkiä, jolloin mieleen kömpi muistoja menneestä. Olisiko hänen aikoinaan pitänyt pitää tiukemmin kiinni nuoruuden kihlatustaan? Olisiko pitänyt sanoa miehekkäästi, että ei käy, me kuulumme yhteen, eikä häitä peruta? Tai olisiko auttanut, jos hän olisi antanut tilaa, siirtänyt suunnitelmia muutamalla vuodella? Siinä suhteessa ei ollut mitään karvakuonoja. Paitsi jokin koira haudattuna, kun homma peruuntui kuin seinään.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita vastasi puhelimeen. Soittaja oli hänen tuore juhlapukuasiakkaansa Pauliina Berg.

”Kuule, nyt kun mulla on tiedossa upea juhlapuku, niin mietin, että ehkä pitäisi panostaa myös naamaan. Sinähän tunnet varmasti kaikenlaisia ihmisiä ja esteetikkona myös kauneusalaa... Voisitko suositella jotain klinikkaa, jossa tehtäisiin tehokkaita Tuhkimo-hoitoja?”

No, siinä se tuli Pauliina Bergin itsensä suusta, tämä halusi pukeutua Tuhkimo-mekkoon ja haaveili vielä näyttävänsäkin prinsessalta! Dita yritti kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja asialliselta.

”Tarkoittanet pistoshoitoja? Ystäväni sisko on jollain klinikalla töissä. Voisin soittaa ystävälleni ja tiedustella tarkemmin.”

Dita lupasi selvittää klinikan nimen siihen mennessä, kun Pauliina Berg tulisi puvun seuraavaan sovitukseen. Olihan hän itsekin kokeillut Botox-hoitoa, mutta migreeniin. Pauliina Bergilla oli selvästi mielessä lihaksenlamauttajan muut käyttötarkoitukset.

Dita tarttui luuriin ja soitti ystävälleen Petelle Ranskaan. Pete oli asunut jo vuosia avomiehensä Pierren kanssa kaupungissa nimeltään Le Touquet.

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Dita, Mahtavaa kuulla sun ääni! Miten hurisee? Onko sulla mitään säpinää?”

”Ei mulle mitään erityistä kuulu. Yritän saada tämän puljun pyörimään, mutta tiukkaa tekee.”

”Mä oon tulossa käymään Suomessa ens viikolla. Ehditkö nähdä?”

”Totta kai. Tuu vaikka moikkaamaan mua tänne ompelimoon jonain päivä. Voidaan sitten sopia dinneri tai drinksuilta. Tuleeko Pierre mukaan?”

”Ei se mihinkään halua lähteä. Se jää kotiin hoitamaan kissoja.”

”Hyvä, mä en kestäkään nähdä ketään rakastuneita”, Dita kiusoitteli, vaikka oli vilpittömän onnellinen ystävänsä hyvästä suhteesta. Pete oli saanut jo osansa sopimattomista miehistä ja särkyneistä sydämistä maailman turuilla.

”Mikset mene jo sinne Tinderiin? Eikö siellä ole kaikki Suomen sinkut nykyään?”

”Ei taida olla mun juttu. Mutta hei, oli mulla asiaakin. Millä klinikalla se sun siskosi olikaan duunissa?”

”Meinaatko mennä fiksaamaan pärstäsi vai laitatko tissit?”

”Mä sain aikoinaan botuliinipiikkejä ihan tarpeeksi migreenin takia. En ota enää huvikseni sellaista ainetta kehooni. Mun yksi asiakas haluaa laittaa kasvonsa juhlakuntoon ja kyseli hyvää kauneusklinikkaa, joten lupasin kysyä suosituksia.”

Pete kertoi siskonsa Annan nykyisen työnantajan nimen. Parhaat Puolesi -klinikkaa pidettiin kaupungin ykkösenä, ja Anna viihtyi siellä kosmetologin työssä. Anna sai tehdä peruskauneushoitojen ohella paljon muutakin mielenkiintoista. Hän oli oppinut avustamaan hiustensiirroissa, tekemään erilaisia laserhoitoja ja tatuoimaan nännipihoja rintarekonstruktiopotilaille. Pete oli ylpeä siskostaan ja ohjasi tälle mielellään uusia asiakkaita aina tilaisuuden tullen.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita”, Pete sanoi puhelun lopuksi.

”Me nähdään sitten ensi viikolla. Mä paritan sut jollekin mun heterokaverille. Sun on aika ruveta taas elämään Dita.”

Pauliina kierteli Stockmannin astiaosastoa. Hän oli hakenut tavaratalon hääpalvelusta Neten ja Jarin häälahjatoivelistan. Lista oli pitkä mutta tylsä. Iittalan laseja ja kahveleita, Villeroy & Boch -kippoja ja kuppeja. Lexingtonin lakanoita ja Gantin pyyhkeitä. Vaaleanpunaisia.

Toivelistalta jonkin astian tai liinavaatteen valitseminen olisi tietysti ollut helppo ratkaisu. Hääpari oli myös ruksinut kohdan, jonka mukaan lahjat voitiin toimittaa suoraan juhlapaikalle. Pauliinasta oli huvittavaa valita lahjaa ventovieraille ihmisille. Nämä vaikuttivat niin mielikuvituksettomilta, ettei hän halunnut moiseen pariskuntaan edes tutustua! Sitä paitsi, miksi hän käyttäisi keskituloisen ansioitaan vieraiden ihmisten lahjontaan? Hän osallistuisi hääseremoniaan vain viihdyttääkseen itseään.

Pauliina survaisi lahjalistan lähimpään roskapönttöön ja suuntasi hisseille. Hän päätti hakea hiukan iltapalaa Herkusta, jotain suolaista ja jotain makeaa. Ostoskoriin pääsi muutama kelpo juusto, käsintehtyä näkkileipää, viinirypäleitä, ja tavaratalon omaa suklaamoussea. Pauliina muisteli, että hänellä oli kotona tilkka punaviiniä. Suunniteltu kattaus sai hänet hyvälle mielelle.

Kun Pauliina illemmalla oli nauttinut jo suurimman osan herkuistaan, hän piti pienen tauon ja varmisti suunnitelmansa toimivuuden. Pauliina avasi keittiön yläkaapin. Siellä jossain se piileskeli. Hän laski varovasti tiskipöydälle ylioppilaslahjaksi saamansa Aalto-maljakon ja siirsi isomummolta perityt kynttilänjalat pois tieltä. Niiden takaa se tuli esiin: susiruma maljakko. Pauliina oli saanut maljakon Anneli-tädiltä.

”Sain tuon kerran hääpäivälahjaksi Einarilta. Ei tuo mitään Murano-lasia ole. Jonkun suomalaisen lasitehtaan puhaltama. Liekö kakkoslaatuakin. En minä kehdannut Einarille sanoa, että en pidä ruskeasta. Ota sinä se muistoksi. Eikös siinä ole vähän sitä retrohenkeä, joka on nykyään muodissa?”

Pauliina ei ollut kehdannut sanoa Annelille, että maljakko oli rumin hänen koskaan näkemänsä lasiesine. Ruskea paksu lasimassa valui kuin laava maljakon suulta kohti jalkaa, kunnes oli sijoilleen jähmettynyt. Pauliina ei nähnyt maljakossa mitään muodikasta. Hän näki koiran oksennuksen. Tätä mielikuvaa Pauliina ei liioin tohtinut tädilleen paljastaa.

Jotenkin Pauliina sitten lähti Annelin luota lasiyskös kainalossaan kotiin ja mietti, mihin sen kätkisi. Maljakko oli ollut siitä lähtien hänen korkeimman keittiökaappinsa perimmäisessä nurkassa.

Japanille kiitos KonMarista. Nyt Pauliina oivalsi, mistä vouhotuksessa oli kyse. Hän otti maljakon käteensä ja sanoi: ”Me emme tee toisiamme onnellisiksi, mutta se ei ole meidän kummankaan vika. Minä järjestän sinulle uuden kodin. Pääset idylliseen pikkukaupunkiin. Elät elämäsi siellä onnellisena loppuun asti.”

Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Viimeiseksi lausuttu lause huvitti Pauliinaa. Maljakko oli niin vankkaa tekoa, että se selviäisi todennäköisesti ydinsodastakin. Sitä voisi käyttää jopa jonkin elollisen pois päiviltä saattamiseen. Mutta ehkä maljakko toisi hiukan väriä tylsään porvoolaiskotiin, sillä mitä muuta se saattoi olla vaaleanpunaisen lahjalistan perusteella.

Kiipeilyn makuun päästyään Pauliina kapusi vielä taloustikkaille ja otti matkalaukkunsa eteisen yläkomerosta. Hän laittoi laukun avattuna olohuoneen lattialle ja maljakon laukkuun. Nyt oli varmaa, ettei uniikki häälahja unohtuisi matkasta. Onneksi matkalaukussa oli neljä pyörää. Maljakko oli painava ja hänen pitäisi kuljettaa se kotoaan bussiterminaaliin. Hän päätti laittaa tiedossa olevaan häämeiliin kyselyn, voisiko toimittaa lahjan juhlapaikkaan ennen kirkonmenoja. Niin hän saisi keskittyä olennaiseen. Juhlimiseen.

Pauliina parkkeerasi tietokoneensa viereen kulhollisen suklaamoussea ja lasin punaviiniä. Omaan nokkeluuteensa tyytyväisenä hän kaivoi kätköistään vielä pari toffeeta palkinnoksi. Hän pääsisi eroon rumasta turhakkeesta ja säästäisi rahansa parempaan tarkoitukseen.

Vastausviesti kilahti Pauliinan sähköpostiin saman tien. Siinä kerrottiin, että häälahjoja saattoi viedä juhlatilaan varattuun huoneeseen jo hääpäivää edeltävänä iltapäivänä. Allekirjoittajana oli Jannika, Hääsuunnittelija ja Kaaso, isoilla alkukirjaimilla.

Pauliina oli netonnut kierrätyslahjassa vähintään sata euroa, joten nyt hän saattoi käyttää senkin rahan itseensä. Dita-ompelija ei ollut vielä kertonut ehdotustaan kauneushoitolasta, mutta Pauliina päätti aloittaa oman kartoituksen alan toimijoista. Kas, Parhaat Puolesi -klinikan chatti päivysti tähänkin aikaan...

Jatkuu ensi viikolla.

Pariisissa asuva Pauliina Berg ihmettelee, miksi ystävän hääkutsua ei kuulu. Samaan aikaan naisen helsinkiläinen nimikaima valmistautuu kovalla tohinalla häähumuun.

Pauliina astui liikehuoneistoon, jonka seiniä koristivat värikollaasit kuin rautakaupan maaliosastolla. Tässä tilassa arvioitiin ihmistä parhaiten pukevat sävyt analyysin avulla. Pauliina tiesi, mitä halusi, mutta kaipasi pientä kangastilkkukartastoa avukseen, että ompelijakin ymmärtäisi, millaista materiaalia ja sävyä Pauliina kaipasi Porvoon häiden juhlamekkoonsa.

”Hyvää päivää”, Pauliina sanoi ja lähestyi määrätietoisesti palvelutiskiä.

”Päivää. Oliko teillä aika varattuna”, jakkupukuinen nainen tiskin takana sanoi.

”Ei, enkä tarvitsekaan aikaa. Haluan ostaa kesäihmisen värikartan.”

”Ahaa, onko joku tehnyt teille värianalyysin aiemmin?”

”Ei ole, eikä tarvitse. Minä olen kesä, kuten Anne Kukkohovi. Luin aiheesta yhdestä naistenlehdestä ja tässä tuoreessa lehdessä on samantyyppinen puku, jonka ajattelin teettää. Mietin vielä sinisen sävyn syvyyttä.” Pauliina näytti lehdestä repäisemäänsä kuvaa, jossa Anne Kukkohovi poseerasi lemmikinsinisessä unelmassa.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”En ihan näin ensi näkemältä ole aivan samaa mieltä, mutta voimme tarkistaa asian noin puolen tunnin analyysin avulla.”

Jakkupukuinen katsoi varauskirjaa ja totesi, että juuri sillä minuutilla oli mahdollista saada peruutusaika ja syventyä analyysiin saman tien.

”Kuules, minä olen kesä ja sillä sipuli. Meillä on Anne Kukkohovin kanssa sama horoskooppimerkkikin.”

”Tämä nyt ei liity syntymäaikaan tai -paikkaan. Teillä on vihreät silmät ja pisamia, joten uskallan epäillä, että teitä pukevat ennemminkin kevään tai syksyn sävyt.”

”Haluaisin nyt vaan sen kartaston, että voisin teettää juhlapuvun tärkeään tilaisuuteen.”

Lopulta pienen alennuslupauksen innoittamana Pauliina suostui asettamaan takamuksensa tuolille. Jakkupukuinen laittoi erivärisiä viskoosihuiveja Pauliinan hartioille niin, että pisamien pilkuttama dekoltee peittyi. Nainen kehotti Pauliinaa katsomaan itseään peilistä.

”Tässä analyysissä on ennen kaikkea kyse ihon sävystä. Kuten itse näette, ruiskukansininen ja petroli pukevat teitä paljon paremmin kuin lemmikinsininen, joka on kesän väri.”

”Mä en tykkää ruiskukista ollenkaan.”

”Ei tarvitsekaan, mutta haluan näyttää, että kaikista väreistä löytyy teille sopiva sävy. Jokin sininen, jokin keltainen, punainen...”

Pauliina sai kaulalleen sitruunankeltaista, lohenpunaista, omenanvihreää ja kermanvalkoista.

”Huomaatteko nyt, miten nämä sävyt saavat teihin eloa ja ihonne hehkumaan? Tässä vielä hopean ja kullan ero.”

Metallianalyysi sai Pauliinan kavahtamaan.

”Oletko kulta-, hopea- vai valkokultaihminen”, Sebastian oli kerran kysynyt.

Pauliina oli luullut miehen miettivän kihlasormusta ja vastannut valkokulta. Sormusta ei koskaan tullut. Sebastian vain analysoi kaikkea ja kaikkia koko ajan.

”Otan kuitenkin sen kesän kartan. Mulle sopii oikeastaan kaikki värit, kuten huomaat,” Pauliina päätti analyysituokion.

Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. 

Jari ajoi nurmikkoa ja nautti työstä, jolla oli tarkoitus. Hän halusi nurmen olevan mahdollisimman tasainen ja lyhyt. Silloin maahan putoavien omenoiden keruu olisi helppoa. Yksikään punaposki ei jäisi piiloon ja kolhuisena mätänemään. Hän maksimoisi sadon ja siitä saatavan hyödyn.

Yleensä Jari keräsi kaikki omenat jo puusta. Hänellä oli puuhaan kaikki mahdollinen varustus: erikorkuisia tikapuita, koreja ja poimureita, jotka todistivat kädellisen lajin nerouden. Nyt Jari ei ollut varma pysyisikö suunnittelemassaan aikataulussa. Neten alati kasvavat hääjärjestelyt nielivät kaiken vapaa-ajan.

Jaria huolestutti myös, tekisikö Nette tänä vuonna lainkaan omenasosetta. Mitä he sitten söisivät lettujen kanssa pitkin talvea? Jari oli oppinut jo pikkupoikana arvostamaan itse tehtyjä herkkuja. Äidin vispipuuro, mansikkahillo ja monenmoiset leivonnaiset ilman e-koodeja olivat parasta mitä hän tiesi. Samaan kategoriaan pääsi Neten omenasose. Nette oli todellinen aarre. Miten onnekas Jari olikaan. Kunhan nyt vain saataisiin sato kerättyä ja häät vietettyä, kaikki sulassa sovussa ja asiallisessa aikataulussa.

Jari etsi varastohyllystä pienen purkin vihreää maalia ja siveltimen. Hän avasi oven piharakennukseen, jonka kunnostamiseen hän oli käyttänyt monta kuukautta. Kerrankin Neten tanskalaisista sisustuslehdistä oli iloa Jarillekin. Yhdestä paksusta ja kalliista lehdestä Nette oli keksinyt idean ja saanut Jarin oitis innostumaan. Tietämätön olisi voinut luulla, että piharakennus oli suunniteltu eläinten pitoon, vaikka villakoirien, mutta ei. Rakennus oli Jarin pyhättö, omenien koti. Sisäseinät ja pienet karsinat Jari oli maalannut maalarinvalkoisella. Nyt oli aika tehdä vain viimeistelyä, että kaikki olisi valmista omenien tulla. Nette oli leikannut hänelle paperista sapluunat valmiiksi. Ne oli helppo kiinnittää maalarinteipillä paikoilleen. Sitten Jari alkoi täyttää sirolla siveltimellä paperin jättämiä aukkoja vihreällä. Huvitus. Talvikki. Valkea kuulas. Åkerö. Jokaiselle lajikkeelle oma laarinsa, paikka köllötellä poimittuna, ennen lopullista määränpäätään piirakkaan, soseeseen, mehuun tai sellaisenaan lasten suihin.

Nette tunsi voimiensa ehtyvän, kun keittiön seinäkello käänsi koukeroiset viisarinsa iltapäivään. Raskaus ei vielä näkynyt, mutta tuntui. Nette pyyhki vaaleat kiharansa kylmän hien kostuttamalta otsaltaan ja mietti, auttaisiko maapähkinäleipä vai pala suolakurkkua.

Vaikka Nette oli vasta varhaisilla viikoilla, oli huono olo ja sopimaton ohjelma pilannut polttaritkin. Hän oli toivonut hemmotteluhetkeä Haikon kartanossa tai muuta oloonsa sopivaa, mutta Jannika oli ilman ennakkovaroitusta varannut kuumailmapallonlennon Helsingin kaivopuistosta kohti tuntematonta, illallisen sushiravintolasta ja saunaillan hotellista yöpymisineen. Nette oli oksentanut ilmapallolennon jälkeen silkasta kauhusta ja pelosta. Hän pelkäsi kahden edestä! Levät ja raa’at kalat eivät liioin sopineet odottavan äidin ruokavalioon, joten Nette oli joutunut syömään lastenannokseksi tarkoitetun wienerleikkeen ja huuhtonut sen alas omenamehulla, joka ei todellakaan maistunut yhtä hyvältä kuin kotiomenista tehty nektari. Saunan Nette oli väsymyksensä ja huimaavan olon takia jättänyt kokonaan väliin.

Epätyydyttävän päivän jälkeen hän olisi mieluusti kömpinyt omaan sänkyynsä, oman Jarinsa viereen, mutta joutui sen sijaan kuuntelemaan hotellin yökerhossa pikkutunneille viihtyneen Jannikan humalaista kuorsausta. Nette oli eniten kiukkuinen itselleen. Hänen olisi pitänyt kertoa Jannikalle olevansa raskaana.

Nette valmisti itselleen ja lapsille pienen välipalan, laittoi Nellalle Barbie-elokuvan pyörimään ja istutti Noan vihaisten lintujen seuraan iPadin ääreen. Tämä oli ainut tapa saada itselleen aikaa hoitaa tärkeitä asioita.

Nette oli tilannut Nellan, Noan ja muiden neljän morsiuslapsen puvut Kiinasta. Hän ei ollut aluksi edes ymmärtänyt kauppakumppaninsa sijaintia. Sivut oli käännetty asialliselle suomenkielelle, joten kokematon nettishoppailija meni halpaan ja ostoksista tuli kalliimpia kuin Nette oli luullut. Hinta nousi, kun pukujen hintoihin lisättiin toimituskulut ja tullaus.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

Toimitus oli nopea, mutta niin pettymyskin. Tyttöjen puvut eivät olleet aivan sitä vaaleanpunaisen sävyä, jonka tietokoneen näyttö oli esitellyt, eivätkä poikien puvut istuneet yhdellekään morsiuspojalle täydellisesti. Tyttöjenkin pukujen olkaimia piti lyhentää ja Nellan pukua ottaa sivuilta sisään. Nette olisi palauttanut koko lastin, mutta tutkittuaan ehtoja vasta jälkikäteen todennut, ettei jaksaisi moista rumbaa, jossa voisi kuitenkin päätyä lopulta maksamaan kaiken moneen kertaan. Hän vannoi, että jatkaisi vastakin kivijalkamyymälöiden asiakkaana. Hän rakasti vaatteiden sovittamista, materiaalien tutkimista ja virheostosten palauttamista suoraan liikkeeseen. Onneksi Netellä oli nyt apunaan Jannika.

”Moikka Jannika, laitapas listallesi vielä yksi kohta lisää”, Nette alusti puhelimessa.

”Mikä se sitten olisi? Tämä lista alkaa olla jo aika pitkä...” Jannika vaikeroi.

”Ne Kiinasta tilatut morsiuslasten vaatteet ei ihan pelitä, eli hoidat ne kuntoon.”

”Enhän mä osaa ommella!”

”Ei sun tarvitsekaan osata. Viet ne ompelijalle korjattavaksi. Varaa aika heti. Muista varmistaa muitten lasten vanhemmilta, että ne pääsevät mukaan sovitukseen. Nellalle ja Noalle sopii koska vain.”

Ongelman ratkaisusta huojentuneena Nette päätti aloittaa koirien kouluttamisen hääjuhlaan. Hän oli saanut idean Nellan balettikoulun kevätnäytöksessä. Puudelit saisivat esittää Joutsenlammen Pienten joutsenten tanssin. Ei tietenkään kuten ihmisballerinat, mutta koirille sopivalla koreografialla. Lopuksi koirat voisivat muodostaa sydämen. Tai ehkä sittenkin J-kirjaimen rakkaudenosoituksena Jarille. Nette halusi todistaa kaikille, myös tulevalle aviomiehelleen, miten älykäs rotu oli kyseessä ja miten loistava koirakuiskaaja hän itse oli. Puhelimen soittoääni katkaisi Neten ajatukset.

”Moi, tääl on Emma. Mä soitin sulle aikaisemmin mun villakoirasta Romeosta.”

”Juu, muistan kyllä. Auttoivatko mun ohjeet?”

”No, ei hirveesti. Tuntuu, että se ei edelleenkään pidä meitä sen perheenä, vaan kaipaan sen ekaa omistajaa.”

”Villakoirat ovat todella älykkäitä koiria ja uskollisia omistajilleen. Tässä hommassa pitää olla kärsivällinen.”

”Mun äiti kysyi, voisiko se tulla sulle vähäksi aikaa koulutukseen. Me ollaan lähdössä matkalle syyskuussa, niin jos Romeo voisi tulla silloin. Me ollaan poissa kolme viikkoa...”

”Tärkeintä olisi saada koira kiintymään teihin, omaan laumaansa. Mutta koska niitä käytöshäiriöitä tuntuu olevan jonkin verran, voi intensiivinen koulutusjakso olla paikallaan”, Nette sanoi ja laski päässään, mitä voisi veloittaa kolme viikkoa kestävästä koiran koulutuksesta kotonaan.

Sillä tienestillä hän voisi kattaa ehkä osan ompelijakuluista. Jari oli kiltti mies, mutta Nette näki tämän otsarypystä, että hääbudjetti meni yli toivotun. Jari ei ollut missään nimessä pihi. Jos Nette vahingossa äityi epäilemään, hänen tarvitsi vain vilkaista Diana-sormustaan, jonka safiirin sininen loisti kilvan Neten silmien kanssa.

Nette sopi Emman kanssa hakevansa Romeon syyskuussa ja päätti puhelun.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Jannika, tilaa ompelijalta myös vaaleanpunaiset tutut koirille. Mä mittaan vielä vyötäröt ja laitan sulle speksit. Voi olla, että yhdelle hoitokoiralle pitää teettää pieni frakki. Palaan siihen vielä.

Nette jäi odottamaan Jannikan kuittausta tekstiviestiinsä. Hääjuhlasta tulisi täydellinen.

Pauliina tutki marketin kosmetiikkahyllyjä. Hän pohti, ostaako rusketus purkissa vai pitäisikö mennä oikein suihkurusketukseen. Hän halusi näyttää juhlissa juuri sopivasti paljasta pintaa, mutta ei ollut tänäkään kesänä saanut väriä luonnon auringosta. Pisamia kyllä tuli, mutta niitä Pauliina inhosi, vaikka työkaveri Mikko oli joskus firman juhlissa kehunut niitä seksikkäiksi. Samaiseen Mikkoon Pauliina oli kerran pikkujouluissa retkahtanut. Mokomakin pukki ja vielä varattu mies!

Pauliina oli yrittänyt jättää sähläämisen yhteen kertaan, mutta niin vain löytänyt itsensä Mikon kainalosta kaikissa mahdollisissa yrityksen kissanristiäisissä. Pauliina tiesi, ettei Mikko hänestä tosissaan välittänyt, vaikka oli salaa toivonut olevansa raskaana juhlasesongin päätteeksi.

Neten ja Jarin häistä Pauliina voisi löytää suuren rakkauden, juuri hänelle valjastetun, eikä kenenkään toisen jo varaamaa. Ihmettelijöille hän voisi sanoa, että näin oli tarkoitettu ja vedota kohtaloon. Kohtalo oli tarkoittanut kutsun hänelle. Se oli kutsu rakkauteen.

Pauliina laittoi ostoskoriinsa kaikki marketin itseruskettavat tuotteet. Hän kokeilisi ensin, toimiiko ja varaisi tarvittaessa vielä ammattilaisen käsittelyn.

Tällä kertaa hän ei jäänyt tutkimaan alusvaatevalikoimaa, sillä pikkupöksyt, rintaliivit tai korsetti olivat hankintalistalla vasta myöhemmin. Kaunis alusasusetti löytyisi todennäköisesti erikoisliikkeestä. Hän voisi kysyä ompelijalta suosituksia.

Loisteputkien kelmeässä valossa Pauliina tuli vilkaisseeksi vaateosaston kokovartalopeiliin. Hän katsoi pyöreitä muotojaan, pisamaisia poskipäitään, punertavia kulmakarvojaan. Miksi kukaan ei rakastanut häntä? Ei Sebastian. Ei Mikko. Suru hiipi varkain vatsanpohjasta kohti kurkkua ja sai Pauliinan silmäkulman kostumaan. Marketissa itsesäälissä kieriskelevä nainen, oliko mitään nolompaa?

Pauliina sisuuntui omaan ruikuttamiseensa, kaivoi laukustaan hampurilaisravintolan servietin ja niisti nenänsä, jonne murhemieli oli pyrkimässä. Hän lupasi peilikuvalleen, että kulmat saisivat pigmentoinnin tai ainakin kestovärin ennen syyshäitä. Hyvä kampauskin tekisi ihmeitä, puhumattakaan unelmien puvusta, jonka hän aikoi teettää. Muodot saivat pysyä tai jopa kasvaa. Niistä miehet pitivät, niin oli Sebastian vakuuttanut.

Pauliina päätti hakea illallisen kaupan valmisruokatiskistä. Lasagnea, kaalikääryleitä tai grillattua broileria. Jotkut ahdasmieliset jättivät broilerin rapeaksi ruskistuneen nahan rasvan takia syömättä. Ei Pauliina, sillä sehän oli parasta, mitä siipikarja saattoi ruokapöytään tarjota.

Jälkiruoaksi Pauliina valitsi pakastealtaasta tönikän suklaajäätelöä. Se oli luomua, eli lähes synnitön vaihtoehto. Televisiosta tulisi illalla Pretty Woman. Pauliina oli nähnyt elokuvan ainakin seitsemän kertaa, mutta päätti katsoa jälleen. Hän oli oman elämänsä Cinde-Fucking-Rella! Ainakin sitten, kun pujahtaisi muodoilleen vasiten tehtyyn lemmikinsiniseen juhlakolttuun. Kurpitsavaunujen sijaan Onnibussi veisi hänet Porvooseen ja taika saisi jatkua aamuun asti. Ehkä koko loppuelämän.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan.

Pariisin iltapäivä oli kuuma. Paukku Berg istahti kotikatunsa bistron pöytään ja tilasi pastiksen. Viikko mallitoimistolla oli ollut hektinen. Japanilaisen suunnittelija halusi näytökseensä ehdottomasti skandinaavimalleja ja kaikki olivat Paukun kimpussaan. Oli turha alkaa sivistää näitä moukkia ja selittää, ettei hänen kotimaansa varsinaisesti edes kuulunut Skandinaviaan ja ihmisrotuna suomalaiset olivat omaa luokkaansa.

”Paupau, hoida homma”, pomo oli sanonut.

Pauliina Berg oli Suomessa Paukku, mutta Pariisissa Paupau. Ristimänimeä ei käyttänyt enää juuri kukaan. Paupau oli kokenut buukkaaja, joka todellakin hoiti homman kuin homman.

Paukku potkaisi korkokengät jalastaan, ojenteli pitkiä sääriään ja alkoi selata sähköpostia puhelimestaan. Hän oli joutunut kieltäytymään nuoruudenystävänsä Neten polttareista. Oliko Nette loukkaantunut ja jättänyt hääkutsun lähettämättä?

Moicca Nette! Oliko hurjat polttarit? So sorry, etten päässyt. Kai silti pääsen häihisi?

Paukku jäi odottamaan vastausta. Hänellä oli hiukan Suomi-ikävä.


Jatkuu ensi viikolla.