Jaana lähtee työkavereidensa kanssa kaupungille ja törmää tietenkin valtakunnan komeimpaan miliisiin Juriin. Ilmassa on kutkuttelevaa värinää, mutta samaa on aistittavissa myös kahteen muuhunkin suuntaan. Vaan kenen kanssa Jaana lopulta päätyy vaahtokylpyyn?

Lauantaiaamu valkeni lämpimänä. Heräsin verhon raosta lankeavan auringon kutitteluun. Olin nukkunut levottomasti ja pudottanut täkin lattialle jossakin vaiheessa yötä. Tänään ohjelmassa olisi kaupungilla pyörimistä ja lähinnä­ tuliaisten hankkimista. Illalla­ Inturistin opas Oleg veisi meidät katsomaan Léharin Iloista leskeä ja sen jälkeen syömään. Ja huomenna suuntaisimme kohti kotia­ heti samppanjabrunssin jälkeen.

Vilkaisin rannekelloani, ja tietysti se sai minut ajattelemaan Simoa. Vatsanpohjassani heräsi perhosparvi. Vakuutin itselleni, että se johtui vain eilisestä jännitysnäytelmästä aseineen ja ratsioineen kaikkineen. Ei mistään muusta. Perhoset katosivat, kun muistin olevani vihainen Simolle, joka oli vain esittänyt olevansa lomalla rikospoliisin hommistaan.

Aamiaispöydässä polttavin teema oli tietysti ratsia ja sen tulos, joka oli kuulemma ollut puhdas nolla lukuun ottamatta Suhosen pelikamuja, jotka tunnistettiin paikallisen alamaailman isoiksi kihoiksi.­ He pyörittivät laajaa mustan pörssin bisnestä, jossa vaihdettiin länsitavaraa ja -valuuttaa paikallisaarteisiin: taiteeseen, kaviaariin ja koruihin.

Utelin Suhoselta, miten ja miksi hän oli tuollaiseen seuraan eksynyt, mutta äijäparalla ei ollut mitään mullistavaa selitystä. Oli vain etsinyt peliseuraa, saanut sitä ja yrittänyt kartuttaa matkakassaansa räsypokalla.­

Tyrskähdin.

– Sulla oli enää Disney-bokserit ylläsi, joten häviöllähän sä olit.

– Mä olisin voittanut, jos te ette olisi rynnineet keskeyttämään, Suhonen uhosi rinta röyheänä.

Suhosen vieressä istuva Niklas kuunteli sanailuamme. Hän näytti selvinneen viimeöisestä ikäkriisistään mitättömin kolhuin. Vain turvonneet silmänaluset paljastivat, että eilistä ei ollut vietetty kylpylän rentoutumishoidoissa.

Simo aterioi vaitonaisena eikä kommentoinut eilisiä tapahtumia sanallakaan. Olisin voinut lyödä vetoa­ siitä, että Simolla oli poliisinnäppinsä mukana tässä koko sotkussa. Ehkä olin turhan epäluuloinen, mutta mielestäni sattumia alkoi olla aivan liikaa. Rajan yli muilutetut kasetit. Salalokero, joka luultavasti ei ollut ensimmäistä kertaa käytössä. Simon tunkeminen yllättäen reissuun mukaan. Hänen yhteistyönsä paikallispoliisin kanssa. Hänen venäjän kielen taitonsa. Ja kelloni! Nyt jälkikäteen ajateltuna sen katoaminen taisi olla­ vain osa kavalaa juonta, jonka varjolla Simo sai tekosyyn penkoa bussimme. Ja entäpä sitten minä? Joku tuntematon suuruus oli maksanut matkani ja aina tähän hetkeen asti olin uumoillut lompakon raottajaksi Niklasta, mutta nyt…

Narskautin haarukan piikeillä lautaseni pohjaa. Se juuri tässä oli viheliäisintä. Valheet. Olin aina ajatellut, että voisin luottaa Simolle vaikka henkeni. Että­ hän kertoisi totuuden, puhuisi suunsa puhtaaksi, olisi se kuinka vaikeaa tahansa. Hän oli paras ystäväni.­ Luottokaverini.

Tai oli ollut.

– Kahvi on taas loppunut, valitti Netta ja kolautti tyhjän posliinikannun pöydälle. Se oli tyypillinen tapahtuma­ aamiaisella, jossa meitä ruokailijoita oli ahdettu vieri viereen, mutta kuhunkin pöytään jaettiin vain vaivaiset yhdet kannulliset teetä ja kahvia. Jos hyvin kävi, juotavaa riitti kaikille. Yleensä ei, eikä lisää saanut, vaikka olisi tarjonnut siitä ekstraa tarjoilijalle. Ainoa vaihtoehto oli olla nopea ja saapua aamiaiselle ensimmäisten joukossa. Siltikin santsikuppi jäi useimmiten vain haaveeksi.

Hypähdin seisomaan ja pudotin lautasliinani pöydälle.

– Mä haluan ostoksille. Kuka lähtee mukaan?

Käsiä nousi useita, Simon käsi muiden joukossa. En katsonut ketään­ suoraan silmiin ja yhtä silmäparia välttelin erityisesti. Ehkä suuttumukseni oli suhteetonta, sillä minkä Simo sille voi, jos hänet oli komennettu tähän tehtävään ja vaadittu vaitioloa. Järkeni ymmärsi sen, mutta jostakin syystä sydämeni ei tahtonut tehdä niin. Olin loukkaantunut, verisemmin kuin olisin ikinä uskonut voivani näin pienestä pahastua. Jotenkin se, että Simo saattoi valehdella minulle silmäänsä räpäyttämättä, oli ylitsepääsemätön asia. Vedin henkeä ja päätin unohtaa koko jupakan. Keskittyä tähän hetkeen, matkaan ja vapaaseen.

Bussissa oli tulla riita siitä, minne ajaisimme ensimmäiseksi. Niklas halusi ehdottomasti käväistä Dom Knigi -kirjakaupassa, Netta haaveili vielä yhdestä kahvikupillisesta, Pirjo vaati päästä valuuttakauppa Berjozkaan ja Suhonen napisi­ banjasta. Myyntitykkimme halusi saunomaan yleiseen saunaan veljeskansan joukkoon, testaamaan venäläisten löylykuntoa. Aikoi ostaa tavaratalosta oikean huovutetun saunahatun, Berjozkasta pullon skottilaista viskiä ja sitten ei muuta kuin menoksi. Suomi–Neuvostoliitto-kisa alkakoon. 

Yritin kääntää Suhosen päätä muistuttamalla eilisistä mafiosoista, mutta epäonnistuin surkeasti. Niinpä suuntasimme ensin Berjozkaan, hankimme pinon venäläisiä iskelmä-LP:itä sekä ulkomaista viinaa ja sen jälkeen kurvasimme kohti keskustaa.

Leningradin suurimpiin tavarataloihin kuuluva Gostinyi Dvor oli kaukana siitä, mitä Stockmannilla asioinut normaalisti kuvitteli tavarataloksi. Rakennus oli valtava ja monikerroksinen, mutta tavaramäärä sen hyllyillä ja tiskeillä surkean mitätön. Vaikka ostettavaa oli niukasti, henkilökuntaa seisoskeli ympäriinsä sitäkin enemmän. Olisi luullut, että sillä yhtälöllä ostaminen olisi käynyt ripeästi. Tööt. Väärä vastaus. Ei käynyt. Jos aikoi asioida täällä, oli parasta ottaa rauhallisesti ja varautua jonottamiseen. 

Ihmispaljouteen kyllästyneet Pirjo ja Netta häipyivät ulos tupakalle. Malla houkutteli minut toiseen kerrokseen. Miehet Simo, Niklas ja Suhonen maleksivat perässämme. Haukottelin, en katsonut eteeni ja seuraava, mitä huomasin, oli musta nahkatakki ja sen alla leveä,­ miehekäs rinta. Vetäydyin nolona taaksepäin ja pyysin anteeksi­ törmäilyäni. 

– Saat anteeksi.

Juri. Venäläinen siviilipoliisi eilis­illalta. Poskeni lehahtivat eloon, ja salatakseni sen kiiruhdin esittelemään seuralaiseni. Juri oli tietysti tavannut eilen jo Simon ja Suhosen. Virkaveljet vaihtoivat lyhyen­ kädenpuristuksen, mutta Suhonen sai tyytyä pelkkään nyökkäykseen. Niklas alkoi heti esitellä kielitaitoaan, ja Malla liukeni vähin äänin lähimmän myyntitiskin ääreen. Seurasin Mallaa, sillä en halunnut­ jäädä miesporukan ainoaksi naiseksi, ja vasta tiskin luona hoksasin, mille osastolle olimme saapuneet.

Harmaata, valkoista ja mustaa pitsiä. Kovin siveää, mutta pitsiä yhtä kaikki. Naisten alusvaatteet levisivät silmieni eteen niin tiskin lasilevyn alla kuin seinien lasilaatikoissa. Pikkuhousuja, rintaliivejä, alushameita, yöpukuja. Kaikissa kokoluokissa. Kiiltävää, himmeää, pehmeää. Ei ehkä kovin muodikkaita eikä kaikkein rohkeimpia, mutta silti varsin hempeitä. 

– Pidän kyllä puna-mustasta, mutta valkoinen on lempivärini.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä kehdannut kohottaa katsettani Juriin,­ joka oli ilmestynyt rinnalleni. Olin ollut oikeassa. Juri oli kuin olikin Rubens-miehiä, oli totisesti. Hämmingistäni huolimatta olin imarreltu. Ei sitä joka päivä kiinnitä sellaisen miehen huomiota, joka ulkonäkönsä puolesta kirisi Ken kisassa varmasti mitaleille asti.

Jurin etusormi naputti mietteliäänä vasten lasia. Nutturapäinen myyjätär liihotti eteemme ja väläytti monen watin hymyn, lähinnä Jurille.­ Ai jaa, myös Niklakselle ja Simolle, jotka molemmat kumartuivat tutkimaan tiskin pitsikuohuntaa asiantuntevat vaot kulmakarvojensa välissä. Äkkiä tunsin olevani kuin särki kuivalla maalla. Totaalisen väärässä paikassa ja eritoten täysin väärässä seurassa.

Juri aloitti keskustelun myyjättären kanssa. Minä vetäydyin pikkuhiljaa kohti tiskin päätyä, pakenin Mallan viereen ja esitin olevani kiinnostunut, kun hän venkoili vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen aluspaidan välillä. Tehtyään päätöksensä Malla sai myyjältä lapun, jonka kera hän siirtyi kassajonoon. 

Jäin nojailemaan tiskiin ja yritin olla huomaamatta niitä lukuisia silmäyksiä, joita sain Juria palvelevalta myyjättäreltä. Nainen oli voimakkaasti maalattu, mutta se ei vähentänyt hänestä tihkuvaa vetovoimaa. Taisi neiti vain ihmetellä, miksi minunkaltaiseni suomalainen tallukka jaksoi kiinnostaa noin salskeaa neuvostoliittolaista urhoa.

Lopulta Jurikin käveli kassa­jonoon, ja Niklas teki hänelle pian seuraa. Siinä vaiheessa, kun Simo meni jonoon hännänhuipuksi, kohotin­ kulmiani. Jurilla oli eittämättä tyttöystävä, ellei peräti vaimo, kenelle ostaa hepeneitä, ja Niklas halusi kai yllättää Netan, mutta Simo. Kenelle hän muka osteli alusvaatteita? Viimeksi kun tarkistin, Simo oli sinkku. Tavoiteltu ja suosittu, mutta sinkku.

Malla palasi kassalta kuittinsa kanssa ja sai sitä vastaan ostoksensa, pinkin, hihattoman aluspaidan.

– Voitko sä kuvitella, niillä on pelkät helmitaulut! Malla tirskui työntyessään viereeni.

– Ei kassakoneita lainkaan. Tosi alkeellista touhua. Ai niin! Tää on just hyvä mun valkoisen paitapuseron kanssa, hän jatkoi ja sulloi pakettia olkalaukkuunsa.

– Sain sen paidan faijalta, kun se kävi sille liian ahtaaksi. Jätän osan napeista auki ja pidän tätä aluspaitaa toppina. Seksikästä, eikö?

Jep. Jos piti pikkuvauvanpunaisesta. Säästyin kommentoimasta asiaa ääneen, kun Juri ilmaantui eteeni ja ojensi minulle litteää pakettia.­ Pasmani menivät sekaisin, en saanut pihahdustakaan ulos, mutta onnistuin sentään ojentamaan käteni ja ottamaan yllätyslahjani­ vastaan.

– En usko, että se voittaa niitä, mitä sinulla oli eilen ylläsi, mutta ainakin sinulle jää muisto minusta ja Leningradista.

Hiljaa lausutut sanat kutittivat korvaani. Sopersin kiitoksen, ensin suomeksi, kunnes muistin vaihtaa saksaan. Sujautin lahjan laukkuuni, mutta vaikka yritin tehdä sen huomaamattomasti, aavistin Simon ilmeestä, että hän oli ehtinyt nähdä koko episodin. Hän oli myös nähnyt ja kuullut Jurin valinnan äsken tiskillä. Minä taas en tiennyt, mitä paketti sisälsi. Tietysti arvasin, että siellä oli alusvaate, mutta mikä ja millainen, siitä minulla ei ollut hajuakaan.­ Tai okei. Ainakaan siellä ei olisi mustaa eikä punaista. Luultavimmin jotain vaaleaa. Neitseellisen valkoista.

Hymyilin. Juri ehdotti lasillista ja suostuin heti. Niklaksen ilme oli ikimuistoinen, kun hän ymmärsi, että minulle flirtattiin aivan hänen nenänsä alla. Voitonriemuni kuihtui kuitenkin kokoon, kun kävi selväksi, että Jurin kutsu koski koko seuruettamme. Loppujen lopuksi lähdimme kaikki, myös Netta ja Pirjo poimittiin tavaratalon nurkalta mukaan.

Ravintolaan oli jono, kuinkas muuten. Puhuimme sekaisin saksaa, venäjää ja suomea, jotta kaikki pysyivät juonessa mukana. Jossakin vaiheessa portsari kuuli puheemme­ ja hoksasi meidät turisteiksi. Siihen loppui jonottaminen. Meidät viitottiin ohi jonon sisään hämärään ravintolasaliin, jonka tilasta­ lähes puolet vei massiivinen baaritiski. Salissa oli pieniä pöytiä tuoleineen, mutta vain baaritiskillä istui asiakkaita. Mietin ohimennen, miksi puolityhjästä salista huolimatta tänne oli pakko jonottaa. Ehkä­ se oli jokin kansallinen pakkomielle. Kaikki oli arvostetumpaa, jos sitä ei saanut heti.

Jäimme seisomaan, sillä tiskillä ei ollut meille vapaita paikkoja riittävästi. Jos halusimme istumaan sinne, joutuisimme erillemme ja huutelemaan juttumme toisten asiakkaiden päiden ylitse. Viittasin kysyvästi tyhjään saliin, mutta Niklas puisti päätään. Ei kuulemma onnistuisi. Juri ja Simo juttelivat tovin­ päät yhdessä, sitten Simo kaivoi lompakkonsa esiin. Se sai aikaan­ monta kiinnostunutta silmäystä, eikä aikaakaan, kun tiskin päädystä oli raivattu meille tarpeeksi monta jakkaraa vapaiksi. Paikkojen haltijat siirtyivät nurisematta yksittäisille vapaille baarijakkaroille sinne tänne pitkin tiskiä. Tähän yllättävään suopeuteen tarvittiin vain muutama rupla ja palan painikkeeksi paketit Jenkkiä lapsille kotiin vietäviksi.

Tilasimme oluet ja saimme eteemme puolen litran ruskeat pullot. Maku oli makea ja maltainen. Voltteja oli ehkä hiukan liikaa, sillä jo yhden pullon juotuani tunsin tuttua kihelmöintiä kasvoillani ja arvasin­ muistuttavani liian pitkään solariumissa viihtynyttä juppia.

Mumisin anteeksipyynnön ja nousin. Kipaisin naistenhuoneeseen ja vilvoittelin hetkisen kylmällä vedellä. Virkistäydyttyäni astuin valaisemattomaan käytävään palatakseni saliin.

– Jaana.

Olin kirkaista. Niklas seisoi hämärässä­ käytävässä käsissään jotakin ruskeaa ja litteää.

– Tässä. Se on sulle. Pyysin myyjää arvioimaan koon.

Olin äimistynyt. Niklaskin oli ostanut­ minulle alusvaatteita. Kääre­paperi oli helppo tunnistaa samaksi kuin Jurin antamassa paketissa.­ Olin vastahakoinen, mutta otin lahjan siitä huolimatta vastaan. Tiesin, että jos olisin kieltäytynyt, Niklas olisi halunnut tulla kuulemaan selitystä huoneeseeni. Ja se olisi tietysti tapahtunut taas keskellä yötä, kun Netta – toivon mukaan – vetelisi sikeitä täysin tietämättömänä miehensä lemmenpeleistä. Tyrkkäsin käärön laukkuuni, kiitin ja astuin eteenpäin jatkaakseni matkaa, mutta Niklaksen käsi esti.

– Onhan meillä kaikki ok? Siis meidän välillä. Kaikki okei?

Tunsin hänen kämmenensä lämmön paitani lävitse. Ehkä se johtui vain liian nopeasti juodusta oluesta, mutta äkkiä olin surullinen. Hipaisin Niklaksen kättä ja nyökkäsin.

– Tietysti, vastasin, sillä tämä ei ollut oikea paikka eikä aika sanoa mitään muuta.

Niklas kumartui ja suuteli minua.­ Annoin sen tapahtua, ehkä nautinkin siitä, sillä Niklas oli taitava suutelija. Kun suudelma uhkasi venyä liiallisuuksiin, vetäydyin irti ja työnsin Niklasta lempeästi rinnasta etäämmälle. Näköpiirini laitamilla liikahti, ja käänsin vaistomaisesti päätäni.

Käytävän päässä, varjojen saartamana seisoi Simo. Heti, kun hän tajusi meidän nähneen hänet, hän pyörähti ympäri ja lähti. Sanaakaan sanomatta. Vain. Lähti.

– Paskat.

Tuijotin Niklasta suurin, hätääntynein silmin. Olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan.

Kun aloimme tehdä lähtöä, Juri veti minut syrjään ja pyysi minua­ oikeille treffeille. Sanoi haluavansa­ viedä minut syömään venäläistä ruokaa. Katsoin hänen miehekkäitä kasvojaan, purin alahuultani ja kieltäydyin. Toisissa olosuhteissa olisin vastannut kyllä. Jos en olisi sekaantunut Niklakseen ja jos olisin ollut edes millin verran varma siitä, mitä oikein halusin tulevaisuudeltani.­ Ja jos Simo… 

Vilkaisin salavihkaa Simon jännittyneitä hartioita ja poispäin käännettyä kasvoja. Käytävä­katastrofin jälkeen emme olleet vaihtaneet sanaakaan. Pakotin hymyn­ huulilleni, puistin päätäni ja tyydyin kättelemään Juria. Hänen puristuksensa oli luja ja lämmin, hymynsä pahoitteleva. Mieleni oli haikea jo siinä vaiheessa, kun kätemme­ irtosivat toisistaan. 

– Ootko sä ihan hullu?

Mallan silmät seisoivat päässä. Hän nappasi minua käsikynkästä, kun hyvästien jälkeen suuntasimme takaisin bussimme luo.

– Tuollainen namu ja sä sanot ei!

Niinpä. Olin hiljaa, sillä kieltäytymiseni oli yllättänyt itsenikin.

– Kummasta se johtuu? Malla kysäisi äkkiä ja puristi kyynärpäätäni. – Niklaksesta?

Nykäisin itseni irti. – Älä viitsi.

Oloni oli huomattavan epä­mukava. Malla kallisti päätään.

– Siis Simosta. Mä arvasin! Te olette molemmat käyttäytyneet tosi­ oudosti jo Viipurista asti.

Pärskähdin ja jarrutin seisahduksiin. – Siis mitä sä hourailet?

Ilman tamponia sieraimissaan Malla onnistui näyttämään miltei ylimieliseltä.

– Älä yritä. Te käytte kuumina toisiinne. Näkeehän sen jo sokeakin. Tapitatte toisianne lemmen­kipeinä aina, kun kuvittelette, ettei kukaan muka huomaa. Ja jos sä edes hymyilet Niklakselle, Simo alkaa­ välittömästi näyttää potentiaaliselta sarjamurhaajalta.

Raotin suutani kipakkaa vastalausetta varten, mutta sain kuuluville pelkkää pihinää. Ällistynyttä, epäuskoista ja… toiveikasta pihinää. Seistä kenotin aloilleni juurtuneena ja tuijotin Simon etääntyvää selkää. Ja peppua, myönnettäköön. Se olikin katselemisen arvoinen takamus.­ Kiinteä ja herkullisen pyöreä. Samassa koin jotain ilmestyksen tapaista. Ajatusmaailmaani avartavaa, uutta ja ennen kokematonta. Malla oli sanonut, että Simo katseli minua salaa. Minua! Happi purkautui keuhkoistani yhtenä kiivaana henkäisynä.

Malla kiskaisi minut uudestaan liikkeelle.

– Joo, se on ihana, mutta ei ihan vielä sun ikiomasi. Äiti aina sanoi, ettei saa lipaista ennen kuin tipahtaa, ja sehän sopii tähän kuin nyrkki silmään. Sun on ensin hoidettava teidän välit kuntoon ja vasta sitten voit ryhtyä kutemaan sen kanssa.

Hotellihuoneessa olin jo erinomaisella tuulella, vaikka paluumatka olikin sujunut hiljaisuuden vallitessa mitä tuli minuun ja Simoon.­ Kykin polvillani kokolattiamaton verhoamalla lattialla ja silitin illan asuani. Olin levittänyt suorat mustat housut kylpypyyhkeen päälle, jotta ne pysyisivät puhtaina. Housujen kanssa pukisin tiukan mustan farkkutopin, leveän, isosolkisen vyön ja valkoisen bleiserin. Muotoon leikattu jakku imarteli vartaloani. 

Tänä iltana ampuisin kovilla. Olin päättänyt uskoa Mallan analysointia. Mallan mukaan Simo oli mustasukkainen. Halusin uskoa sen, mutta tarvitsin todistusaineistoa. Jotakin, joka paljastaisi minulle, että Simo todellakin piti minusta naisena eikä pelkästään ystävänä. 

Ja entä sitten, jos saisin kaipaamani todisteet? Suutani kuivasi ja silitysrautaa kannatteleva käteni pysähtyi. Se tarkoittaisi vuosia vanhan unelman toteutumista. Ylä­asteikäisenä olin kerran yrittänyt pokata Simon limudiskossa. Olin pyytänyt hänet viimeisiin hitaisiin ja kietonut käsivarteni hänen kaulaansa. Simo oli tanssinut vaiti, ja hänen tasainen hengityksensä oli pyyhkinyt päälakeani. Jännitin koko­ kappaleen ajan, sillä minulla oli suunnitelma. Tiesin jumppasalin peittyvän pimeyteen muutamiksi sekunneiksi ennen kuin rehtori napsauttaisi kattovalot päälle, ja tuon pimennyksen aikana­ aioin tehdä suuren siirtoni.

Onneksi se jäi pelkäksi aikomukseksi, sillä tanssillamme oli nolo loppu, ja jos olisin ehtinyt toteuttaa naiivin lähentelyni, se olisi ollut vieläkin tuskallisempi.

– Älä mee paniikkiin, Simo sipisi korvaani juuri ennen viimeisiä sointuja. – Mä suutelen sua, mutta se on vain esitystä, jotta Kirsi tulisi mustikseksi. Yritä, frendi, kestää.

Kestinhän minä. Hampaat irvessä. Niiden bileiden jälkeen Simo seukkasi Kirsinsä kanssa kolme kuukautta, kunnes heille tuli bänät ja Kirsin paikan vei lukioikäinen Simon­ Le Bonin kaksoisolento.

Se siitä suuresta suunnitelmasta. Ymmärsin puutteeni ja tyydyin asemaani. Olin ystävä, en rakastettu. Useimpina päivinä se riitti minulle­ mainiosti, ja siinä vaiheessa, kun muutimme kimppakämppään, olin saanut itseni uskomaan, että haaveeni olivat menneen talven lumia. Aikuinen Jaana ei tuhlannut energiaa menetettyihin tapauksiin­ vaan jatkoi matkaansa. 

Hymähdin ja vetäisin raudan töpselin irti. Mietteeni katkesivat, kun käytävästä kuului rämähdys ja heti perään Suhosen karkeaa kiroilua. Simo ja Suhonen olivat joutuneet muuttamaan yhtä kerrosta alemmaksi edellisillan ratsian jälkeen. Huoneen ovi oli ammuttu säpäleiksi,­ eikä sitä saanut enää lukittua.­ Suhosen manailu läheni ja arvasin, että saisin pian seuraa. Loikkasin pystyyn. Olin jo käynyt suihkussa, ja ylläni olivat alusvaatteet ja niiden päällä paituli. En ehtinyt vaihtaa yöpukuani säällisempään asuun, kun ensimmäinen jymähdys­ sai oveni tärähtämään.

– Tullaan, tullaan, huikkasin ja kiiruhdin avaamaan oven.

Silmiäni kohtaava näky oli aikamoinen.

Kynnykselläni seisoivat sekä Suhonen­ että Simo. Suhosella oli kourassaan viskileka, Simolla vodkaa. Molemmilla oli kainalossaan epämääräinen nyytti vaatteita ja – siristin silmiäni – parranajovälineet? Ja vaatteet, ne todellakin olivat kainalossa, eivät yllä. Suhosen kulahtaneet kalsarit olin jo kertaalleen nähnyt, ja Simo pelkässä kylpypyyhkeessä oli toki kotoinen näky,­ mutta ei jättänyt minua koskaan kylmäksi. Vatsani teki kuperkeikan.

– Meidän suihku ei toimi, Suhonen ilmoitti ja viskasi vaatekasansa vuoteelle. – Ajateltiin tulla tänne pesulle, kun sä punkkaat yksin.

Suhosen kadottua kylpyhuoneeseen Simo rojahti istumaan sängyn laidalle. Hänen kömpelöistä liikkeistään tajusin, että hän oli tapojensa vastaisesti kurkistanut syvälle pullon pohjaan. Siirryin sivummalle, sillä edestäpäin katsottuna lanteille vyötetty pyyhe ei hoitanut tehtäväänsä moitteettomasti. Pakotin­ katseeni jonnekin Simon otsan tienoille ja yritin näyttää rennolta. Simo liikahti, ja pyyhe avautui lisää. Pakokauhuinen katseeni singahti ensin tahattomasti alas ja sitten kohden mahdollisimman neutraalia maaperää eli ikkunaa.

– Maistuisiko vodka? Simo kysyi ja heilautti pulloa. Eleen kaari oli vauhdikas ja laaja. Neste pullossa loiskahti, ja sen paino sai Simon kallistumaan vaarallisesti sivulle.

– Kiitos, vastasin, otin pullosta kiinni ja sijoitin sen turvaan pöydän kulmalle.

– Pitäisi ajaa parta.

Seurasin tovin, miten Simo penkoi nyytistään haparoivin käsin Gilletten ja partavaahtopurkin. Terävän­ partahöylän näkeminen viinan rentouttamissa sormissa sai minuun eloa.

– Jospa mä tekisin sen.

Simo kohautti olkapäitään ja heitti minulle vaahtopurkin. Sain kopin ja puristin kunnon vaahtopalleron kämmenelleni. Siirryin aivan Simon eteen ja kumarruin. Keskity kasvoihin, tolkutin itselleni ääneti. Keskity kasvoihin. 

Ryhdyin levittämään vaahtoa Simon­ leukapieliin. Kämmeneni liukui pitkin hänen poskeaan, ja vaikka partavaahto oli ihojemme välissä, tuntui se vähintäänkin intiimiltä.­ Pinnistelin, jotta käteni ei vapisisi. Kun vaahtoa oli arvioni mukaan riittävästi, tartuin höylään ja kohotin sen. Kummalta puolelta kannattaisi aloittaa?

– The Best a Man Can Get.

Säpsähdin. Katseemme kohtasivat, ja tunsin ylähuulellani hiki­pisaran. Tietysti tunnistin äskeisen heiton mainoslauseeksi, mutta jokin­ siinä tavassa, millä Simo katsoi minua­ luomiensa alta, kasvatti sanojen­ merkitystä potenssiin sata.

– Mitä sanoit? kuiskasin ja pidätin vaistomaisesti henkeäni.

– Anteeksi, Simo vastasi, ja äkkiä tunsin hänen kätensä uumani molemmin puolin. – Mun olisi pitänyt­ kertoa sulle. Paljastaa, että olin täällä työkeikalla. 

Puistin päätäni, sillä kaikki aikaisemmin­ tuntemani närkästys oli ehtinyt haihtua jo aikaa sitten.

– Ethän sä olisi voinut tehdä niin. Sulla on varmasti vaitiolovelvollisuus?

Simo nyökkäsi laskematta katsettaan irti. Kädet lanteillani tiukensivat otettaan. Luoja. Vannon, että jos viereisessä kylppärissä ei olisi kohissut suihku, olisin kaatanut Simon selälleen sängylle ja painunut itse perässä. Nyt tyydyin vain hymyilemään, nostin partahöylää uudemman kerran ja pyysin Simoa kääntämään päätään.

Siinä vaiheessa, kun parranajo oli suoritettu, Suhonen oli jo palannut suihkusta. Kävin pesemässä käteni ja laskin sitten Simon omalle pesuvuorolleen. Tasaisesta lorinasta päätellen hän aikoi mennä kylpyyn, ei suihkuun. Mahtavaa! Ajatuskin höyhenenkeveästä kylpyvaahdosta Simon pitkän, alastoman vartalon verhona sai veren kohoamaan poskipäilleni. Tartuin Suhosen tarjoamaan viskilasiin ja nielaisin sen tyhjäksi pohjamutia myöten. Väkevä maku sai vedet silmiini.

– Jaana! Tuu tänne. Jaana!

Jäykistyin ja heitin suljettuun kylppärin oveen kauhistuneen katseen. Selänpesijäksi en ryhtyisi. Liika oli jo liikaa, eikä minunkaan itsehillintäni sentään ihan kaikkea kestäisi.

– No, menetkös siitä.

– Mene itse, sihahdin Suhoselle ja nousin kaataakseni ryypyn.

– Jaana!

Touhutessani lasin ja pullon kanssa olin selin Suhoseen, enkä siksi osannut varautua hänen kieroon temppuunsa. Samassa lattia katosi jalkapohjieni alta ja sitten minut kieräytettiin Suhosen muhkeamahaiseen syliin. Tyhjä lasi putosi­ kädestäni. Yritin vääntää itseni­ vapaaksi, mutta Suhosen ote oli yllättävän tiukka. Hän kiskaisi kylppärin oven selälleen, työntyi sisään ja rysäytti minut sylistään – ei lattialle kuten järki-ihminen olisi tehnyt vaan suoraan ammeeseen.

Lämmin vesi loiskahti yli laidan, ja sitten Simon kädet olivat vastassa ja auttoivat minut istumaan. Syljin kylpyvaahtoa suustani ja yritin kuivata vesiroiskeita naamaltani.

Suhonen istahti pytyn kannelle ja tiirasi meitä tyytyväisen näköisenä.

– Kaksi kullanmurua, hän sanoi.

– Mulla on vaatteet päällä, jos et sattunut huomaamaan, kiljahdin ja huitaisin kourallisen vettä äijän virnuilevalle naamalle.

Suhonen ei ollut moksiskaan, pyyhkäisi vain pisarat karvaisella kämmenellään tiehensä.

– No, no, pikku-Jaana. Eiköhän ne kuteet pian vähene.

– Ulos. Ala kalppia jo.

Simon ääni oli vaarallisen matala. Suhonen katsahti huonetoveriinsa ja kohotti kulmiaan mutta jätti kuin jättikin seuraavan laukauksen ampumatta.­ Äijä nousi jaloilleen, vilkutti meille sormenpäillään kuin hennoin neiti-ihminen ja häipyi rämäyttäen­ oven kiinni jälkeensä. 

– Lähti kokonaan, Simo totesi, kun kuuli lukon naksahduksen.

– Joo, vingahdin.

En tiennyt, mitä hittoa tekisin seuraavaksi. Jos nousisin ylös, olisin lähes yhtä paljas kuin nakuna, sillä vesi oli imeytynyt paitulini lävitse.­ Ja jos taas jäisin ammeeseen, olisin vaarassa saada vakavia rytmihäiriöitä, sillä tälläkin nimenomaisella hetkellä tunsin jalkapohjiani vasten Simon tiukat reisilihakset. Tiesin vaihtavani väriä kuin heikkopäinen, eikä se helpottanut tilannettani yhtään.

– Ajattelitko kylpeä vaatteet päällä?

Katseeni singahti Simoon. Vain turhan huolellisesta artikuloinnista paljastui, ettei hän ollut aivan selvin päin. Hän liikahti, vesi aaltoili ja jokin sileä kosketti reiteni sisäpintaa. Eihän se voinut…hitto soikoon, oli se. Ihoni lehahti taas astetta­ kuumemmaksi.

– Anna mä autan.

Simo tarttui paituliini eikä haparoinut tällä kertaa lainkaan. Nostin tahdottomana käsivarteni ylös, ja hän kiskoi vettä lotisevan vaatteen pääni ylitse ja paiskasi sen lattialle. Sen alla minulla oli pelkät valkoiset puuvillarintaliivit ja tai-malliset alkkarit. En uskaltanut edes tarkistaa, mitä vesi oli tehnyt alusvaatteideni peittävyydelle. Simon katseesta päätellen aivan riittävästi.

Simo laski käsivartensa ammeen laidoille ja nojautui eteenpäin. Vielä kolmisenkymmentä senttiä ja nuo huulet koskettaisivat omiani. Räpäytin silmiäni ja yritin hengittää. Paniikki hiipi vereeni ja ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen kuosiin, päästin suustani oikean­ emämokan.

– Mä luulin, että sä olisit vieläkin vihainen Niklaksesta.