Jaana lähtee työkavereidensa kanssa kaupungille ja törmää tietenkin valtakunnan komeimpaan miliisiin Juriin. Ilmassa on kutkuttelevaa värinää, mutta samaa on aistittavissa myös kahteen muuhunkin suuntaan. Vaan kenen kanssa Jaana lopulta päätyy vaahtokylpyyn?

Lauantaiaamu valkeni lämpimänä. Heräsin verhon raosta lankeavan auringon kutitteluun. Olin nukkunut levottomasti ja pudottanut täkin lattialle jossakin vaiheessa yötä. Tänään ohjelmassa olisi kaupungilla pyörimistä ja lähinnä­ tuliaisten hankkimista. Illalla­ Inturistin opas Oleg veisi meidät katsomaan Léharin Iloista leskeä ja sen jälkeen syömään. Ja huomenna suuntaisimme kohti kotia­ heti samppanjabrunssin jälkeen.

Vilkaisin rannekelloani, ja tietysti se sai minut ajattelemaan Simoa. Vatsanpohjassani heräsi perhosparvi. Vakuutin itselleni, että se johtui vain eilisestä jännitysnäytelmästä aseineen ja ratsioineen kaikkineen. Ei mistään muusta. Perhoset katosivat, kun muistin olevani vihainen Simolle, joka oli vain esittänyt olevansa lomalla rikospoliisin hommistaan.

Aamiaispöydässä polttavin teema oli tietysti ratsia ja sen tulos, joka oli kuulemma ollut puhdas nolla lukuun ottamatta Suhosen pelikamuja, jotka tunnistettiin paikallisen alamaailman isoiksi kihoiksi.­ He pyörittivät laajaa mustan pörssin bisnestä, jossa vaihdettiin länsitavaraa ja -valuuttaa paikallisaarteisiin: taiteeseen, kaviaariin ja koruihin.

Utelin Suhoselta, miten ja miksi hän oli tuollaiseen seuraan eksynyt, mutta äijäparalla ei ollut mitään mullistavaa selitystä. Oli vain etsinyt peliseuraa, saanut sitä ja yrittänyt kartuttaa matkakassaansa räsypokalla.­

Tyrskähdin.

– Sulla oli enää Disney-bokserit ylläsi, joten häviöllähän sä olit.

– Mä olisin voittanut, jos te ette olisi rynnineet keskeyttämään, Suhonen uhosi rinta röyheänä.

Suhosen vieressä istuva Niklas kuunteli sanailuamme. Hän näytti selvinneen viimeöisestä ikäkriisistään mitättömin kolhuin. Vain turvonneet silmänaluset paljastivat, että eilistä ei ollut vietetty kylpylän rentoutumishoidoissa.

Simo aterioi vaitonaisena eikä kommentoinut eilisiä tapahtumia sanallakaan. Olisin voinut lyödä vetoa­ siitä, että Simolla oli poliisinnäppinsä mukana tässä koko sotkussa. Ehkä olin turhan epäluuloinen, mutta mielestäni sattumia alkoi olla aivan liikaa. Rajan yli muilutetut kasetit. Salalokero, joka luultavasti ei ollut ensimmäistä kertaa käytössä. Simon tunkeminen yllättäen reissuun mukaan. Hänen yhteistyönsä paikallispoliisin kanssa. Hänen venäjän kielen taitonsa. Ja kelloni! Nyt jälkikäteen ajateltuna sen katoaminen taisi olla­ vain osa kavalaa juonta, jonka varjolla Simo sai tekosyyn penkoa bussimme. Ja entäpä sitten minä? Joku tuntematon suuruus oli maksanut matkani ja aina tähän hetkeen asti olin uumoillut lompakon raottajaksi Niklasta, mutta nyt…

Narskautin haarukan piikeillä lautaseni pohjaa. Se juuri tässä oli viheliäisintä. Valheet. Olin aina ajatellut, että voisin luottaa Simolle vaikka henkeni. Että­ hän kertoisi totuuden, puhuisi suunsa puhtaaksi, olisi se kuinka vaikeaa tahansa. Hän oli paras ystäväni.­ Luottokaverini.

Tai oli ollut.

– Kahvi on taas loppunut, valitti Netta ja kolautti tyhjän posliinikannun pöydälle. Se oli tyypillinen tapahtuma­ aamiaisella, jossa meitä ruokailijoita oli ahdettu vieri viereen, mutta kuhunkin pöytään jaettiin vain vaivaiset yhdet kannulliset teetä ja kahvia. Jos hyvin kävi, juotavaa riitti kaikille. Yleensä ei, eikä lisää saanut, vaikka olisi tarjonnut siitä ekstraa tarjoilijalle. Ainoa vaihtoehto oli olla nopea ja saapua aamiaiselle ensimmäisten joukossa. Siltikin santsikuppi jäi useimmiten vain haaveeksi.

Hypähdin seisomaan ja pudotin lautasliinani pöydälle.

– Mä haluan ostoksille. Kuka lähtee mukaan?

Käsiä nousi useita, Simon käsi muiden joukossa. En katsonut ketään­ suoraan silmiin ja yhtä silmäparia välttelin erityisesti. Ehkä suuttumukseni oli suhteetonta, sillä minkä Simo sille voi, jos hänet oli komennettu tähän tehtävään ja vaadittu vaitioloa. Järkeni ymmärsi sen, mutta jostakin syystä sydämeni ei tahtonut tehdä niin. Olin loukkaantunut, verisemmin kuin olisin ikinä uskonut voivani näin pienestä pahastua. Jotenkin se, että Simo saattoi valehdella minulle silmäänsä räpäyttämättä, oli ylitsepääsemätön asia. Vedin henkeä ja päätin unohtaa koko jupakan. Keskittyä tähän hetkeen, matkaan ja vapaaseen.

Bussissa oli tulla riita siitä, minne ajaisimme ensimmäiseksi. Niklas halusi ehdottomasti käväistä Dom Knigi -kirjakaupassa, Netta haaveili vielä yhdestä kahvikupillisesta, Pirjo vaati päästä valuuttakauppa Berjozkaan ja Suhonen napisi­ banjasta. Myyntitykkimme halusi saunomaan yleiseen saunaan veljeskansan joukkoon, testaamaan venäläisten löylykuntoa. Aikoi ostaa tavaratalosta oikean huovutetun saunahatun, Berjozkasta pullon skottilaista viskiä ja sitten ei muuta kuin menoksi. Suomi–Neuvostoliitto-kisa alkakoon. 

Yritin kääntää Suhosen päätä muistuttamalla eilisistä mafiosoista, mutta epäonnistuin surkeasti. Niinpä suuntasimme ensin Berjozkaan, hankimme pinon venäläisiä iskelmä-LP:itä sekä ulkomaista viinaa ja sen jälkeen kurvasimme kohti keskustaa.

Leningradin suurimpiin tavarataloihin kuuluva Gostinyi Dvor oli kaukana siitä, mitä Stockmannilla asioinut normaalisti kuvitteli tavarataloksi. Rakennus oli valtava ja monikerroksinen, mutta tavaramäärä sen hyllyillä ja tiskeillä surkean mitätön. Vaikka ostettavaa oli niukasti, henkilökuntaa seisoskeli ympäriinsä sitäkin enemmän. Olisi luullut, että sillä yhtälöllä ostaminen olisi käynyt ripeästi. Tööt. Väärä vastaus. Ei käynyt. Jos aikoi asioida täällä, oli parasta ottaa rauhallisesti ja varautua jonottamiseen. 

Ihmispaljouteen kyllästyneet Pirjo ja Netta häipyivät ulos tupakalle. Malla houkutteli minut toiseen kerrokseen. Miehet Simo, Niklas ja Suhonen maleksivat perässämme. Haukottelin, en katsonut eteeni ja seuraava, mitä huomasin, oli musta nahkatakki ja sen alla leveä,­ miehekäs rinta. Vetäydyin nolona taaksepäin ja pyysin anteeksi­ törmäilyäni. 

– Saat anteeksi.

Juri. Venäläinen siviilipoliisi eilis­illalta. Poskeni lehahtivat eloon, ja salatakseni sen kiiruhdin esittelemään seuralaiseni. Juri oli tietysti tavannut eilen jo Simon ja Suhosen. Virkaveljet vaihtoivat lyhyen­ kädenpuristuksen, mutta Suhonen sai tyytyä pelkkään nyökkäykseen. Niklas alkoi heti esitellä kielitaitoaan, ja Malla liukeni vähin äänin lähimmän myyntitiskin ääreen. Seurasin Mallaa, sillä en halunnut­ jäädä miesporukan ainoaksi naiseksi, ja vasta tiskin luona hoksasin, mille osastolle olimme saapuneet.

Harmaata, valkoista ja mustaa pitsiä. Kovin siveää, mutta pitsiä yhtä kaikki. Naisten alusvaatteet levisivät silmieni eteen niin tiskin lasilevyn alla kuin seinien lasilaatikoissa. Pikkuhousuja, rintaliivejä, alushameita, yöpukuja. Kaikissa kokoluokissa. Kiiltävää, himmeää, pehmeää. Ei ehkä kovin muodikkaita eikä kaikkein rohkeimpia, mutta silti varsin hempeitä. 

– Pidän kyllä puna-mustasta, mutta valkoinen on lempivärini.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä kehdannut kohottaa katsettani Juriin,­ joka oli ilmestynyt rinnalleni. Olin ollut oikeassa. Juri oli kuin olikin Rubens-miehiä, oli totisesti. Hämmingistäni huolimatta olin imarreltu. Ei sitä joka päivä kiinnitä sellaisen miehen huomiota, joka ulkonäkönsä puolesta kirisi Ken kisassa varmasti mitaleille asti.

Jurin etusormi naputti mietteliäänä vasten lasia. Nutturapäinen myyjätär liihotti eteemme ja väläytti monen watin hymyn, lähinnä Jurille.­ Ai jaa, myös Niklakselle ja Simolle, jotka molemmat kumartuivat tutkimaan tiskin pitsikuohuntaa asiantuntevat vaot kulmakarvojensa välissä. Äkkiä tunsin olevani kuin särki kuivalla maalla. Totaalisen väärässä paikassa ja eritoten täysin väärässä seurassa.

Juri aloitti keskustelun myyjättären kanssa. Minä vetäydyin pikkuhiljaa kohti tiskin päätyä, pakenin Mallan viereen ja esitin olevani kiinnostunut, kun hän venkoili vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen aluspaidan välillä. Tehtyään päätöksensä Malla sai myyjältä lapun, jonka kera hän siirtyi kassajonoon. 

Jäin nojailemaan tiskiin ja yritin olla huomaamatta niitä lukuisia silmäyksiä, joita sain Juria palvelevalta myyjättäreltä. Nainen oli voimakkaasti maalattu, mutta se ei vähentänyt hänestä tihkuvaa vetovoimaa. Taisi neiti vain ihmetellä, miksi minunkaltaiseni suomalainen tallukka jaksoi kiinnostaa noin salskeaa neuvostoliittolaista urhoa.

Lopulta Jurikin käveli kassa­jonoon, ja Niklas teki hänelle pian seuraa. Siinä vaiheessa, kun Simo meni jonoon hännänhuipuksi, kohotin­ kulmiani. Jurilla oli eittämättä tyttöystävä, ellei peräti vaimo, kenelle ostaa hepeneitä, ja Niklas halusi kai yllättää Netan, mutta Simo. Kenelle hän muka osteli alusvaatteita? Viimeksi kun tarkistin, Simo oli sinkku. Tavoiteltu ja suosittu, mutta sinkku.

Malla palasi kassalta kuittinsa kanssa ja sai sitä vastaan ostoksensa, pinkin, hihattoman aluspaidan.

– Voitko sä kuvitella, niillä on pelkät helmitaulut! Malla tirskui työntyessään viereeni.

– Ei kassakoneita lainkaan. Tosi alkeellista touhua. Ai niin! Tää on just hyvä mun valkoisen paitapuseron kanssa, hän jatkoi ja sulloi pakettia olkalaukkuunsa.

– Sain sen paidan faijalta, kun se kävi sille liian ahtaaksi. Jätän osan napeista auki ja pidän tätä aluspaitaa toppina. Seksikästä, eikö?

Jep. Jos piti pikkuvauvanpunaisesta. Säästyin kommentoimasta asiaa ääneen, kun Juri ilmaantui eteeni ja ojensi minulle litteää pakettia.­ Pasmani menivät sekaisin, en saanut pihahdustakaan ulos, mutta onnistuin sentään ojentamaan käteni ja ottamaan yllätyslahjani­ vastaan.

– En usko, että se voittaa niitä, mitä sinulla oli eilen ylläsi, mutta ainakin sinulle jää muisto minusta ja Leningradista.

Hiljaa lausutut sanat kutittivat korvaani. Sopersin kiitoksen, ensin suomeksi, kunnes muistin vaihtaa saksaan. Sujautin lahjan laukkuuni, mutta vaikka yritin tehdä sen huomaamattomasti, aavistin Simon ilmeestä, että hän oli ehtinyt nähdä koko episodin. Hän oli myös nähnyt ja kuullut Jurin valinnan äsken tiskillä. Minä taas en tiennyt, mitä paketti sisälsi. Tietysti arvasin, että siellä oli alusvaate, mutta mikä ja millainen, siitä minulla ei ollut hajuakaan.­ Tai okei. Ainakaan siellä ei olisi mustaa eikä punaista. Luultavimmin jotain vaaleaa. Neitseellisen valkoista.

Hymyilin. Juri ehdotti lasillista ja suostuin heti. Niklaksen ilme oli ikimuistoinen, kun hän ymmärsi, että minulle flirtattiin aivan hänen nenänsä alla. Voitonriemuni kuihtui kuitenkin kokoon, kun kävi selväksi, että Jurin kutsu koski koko seuruettamme. Loppujen lopuksi lähdimme kaikki, myös Netta ja Pirjo poimittiin tavaratalon nurkalta mukaan.

Ravintolaan oli jono, kuinkas muuten. Puhuimme sekaisin saksaa, venäjää ja suomea, jotta kaikki pysyivät juonessa mukana. Jossakin vaiheessa portsari kuuli puheemme­ ja hoksasi meidät turisteiksi. Siihen loppui jonottaminen. Meidät viitottiin ohi jonon sisään hämärään ravintolasaliin, jonka tilasta­ lähes puolet vei massiivinen baaritiski. Salissa oli pieniä pöytiä tuoleineen, mutta vain baaritiskillä istui asiakkaita. Mietin ohimennen, miksi puolityhjästä salista huolimatta tänne oli pakko jonottaa. Ehkä­ se oli jokin kansallinen pakkomielle. Kaikki oli arvostetumpaa, jos sitä ei saanut heti.

Jäimme seisomaan, sillä tiskillä ei ollut meille vapaita paikkoja riittävästi. Jos halusimme istumaan sinne, joutuisimme erillemme ja huutelemaan juttumme toisten asiakkaiden päiden ylitse. Viittasin kysyvästi tyhjään saliin, mutta Niklas puisti päätään. Ei kuulemma onnistuisi. Juri ja Simo juttelivat tovin­ päät yhdessä, sitten Simo kaivoi lompakkonsa esiin. Se sai aikaan­ monta kiinnostunutta silmäystä, eikä aikaakaan, kun tiskin päädystä oli raivattu meille tarpeeksi monta jakkaraa vapaiksi. Paikkojen haltijat siirtyivät nurisematta yksittäisille vapaille baarijakkaroille sinne tänne pitkin tiskiä. Tähän yllättävään suopeuteen tarvittiin vain muutama rupla ja palan painikkeeksi paketit Jenkkiä lapsille kotiin vietäviksi.

Tilasimme oluet ja saimme eteemme puolen litran ruskeat pullot. Maku oli makea ja maltainen. Voltteja oli ehkä hiukan liikaa, sillä jo yhden pullon juotuani tunsin tuttua kihelmöintiä kasvoillani ja arvasin­ muistuttavani liian pitkään solariumissa viihtynyttä juppia.

Mumisin anteeksipyynnön ja nousin. Kipaisin naistenhuoneeseen ja vilvoittelin hetkisen kylmällä vedellä. Virkistäydyttyäni astuin valaisemattomaan käytävään palatakseni saliin.

– Jaana.

Olin kirkaista. Niklas seisoi hämärässä­ käytävässä käsissään jotakin ruskeaa ja litteää.

– Tässä. Se on sulle. Pyysin myyjää arvioimaan koon.

Olin äimistynyt. Niklaskin oli ostanut­ minulle alusvaatteita. Kääre­paperi oli helppo tunnistaa samaksi kuin Jurin antamassa paketissa.­ Olin vastahakoinen, mutta otin lahjan siitä huolimatta vastaan. Tiesin, että jos olisin kieltäytynyt, Niklas olisi halunnut tulla kuulemaan selitystä huoneeseeni. Ja se olisi tietysti tapahtunut taas keskellä yötä, kun Netta – toivon mukaan – vetelisi sikeitä täysin tietämättömänä miehensä lemmenpeleistä. Tyrkkäsin käärön laukkuuni, kiitin ja astuin eteenpäin jatkaakseni matkaa, mutta Niklaksen käsi esti.

– Onhan meillä kaikki ok? Siis meidän välillä. Kaikki okei?

Tunsin hänen kämmenensä lämmön paitani lävitse. Ehkä se johtui vain liian nopeasti juodusta oluesta, mutta äkkiä olin surullinen. Hipaisin Niklaksen kättä ja nyökkäsin.

– Tietysti, vastasin, sillä tämä ei ollut oikea paikka eikä aika sanoa mitään muuta.

Niklas kumartui ja suuteli minua.­ Annoin sen tapahtua, ehkä nautinkin siitä, sillä Niklas oli taitava suutelija. Kun suudelma uhkasi venyä liiallisuuksiin, vetäydyin irti ja työnsin Niklasta lempeästi rinnasta etäämmälle. Näköpiirini laitamilla liikahti, ja käänsin vaistomaisesti päätäni.

Käytävän päässä, varjojen saartamana seisoi Simo. Heti, kun hän tajusi meidän nähneen hänet, hän pyörähti ympäri ja lähti. Sanaakaan sanomatta. Vain. Lähti.

– Paskat.

Tuijotin Niklasta suurin, hätääntynein silmin. Olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan.

Kun aloimme tehdä lähtöä, Juri veti minut syrjään ja pyysi minua­ oikeille treffeille. Sanoi haluavansa­ viedä minut syömään venäläistä ruokaa. Katsoin hänen miehekkäitä kasvojaan, purin alahuultani ja kieltäydyin. Toisissa olosuhteissa olisin vastannut kyllä. Jos en olisi sekaantunut Niklakseen ja jos olisin ollut edes millin verran varma siitä, mitä oikein halusin tulevaisuudeltani.­ Ja jos Simo… 

Vilkaisin salavihkaa Simon jännittyneitä hartioita ja poispäin käännettyä kasvoja. Käytävä­katastrofin jälkeen emme olleet vaihtaneet sanaakaan. Pakotin hymyn­ huulilleni, puistin päätäni ja tyydyin kättelemään Juria. Hänen puristuksensa oli luja ja lämmin, hymynsä pahoitteleva. Mieleni oli haikea jo siinä vaiheessa, kun kätemme­ irtosivat toisistaan. 

– Ootko sä ihan hullu?

Mallan silmät seisoivat päässä. Hän nappasi minua käsikynkästä, kun hyvästien jälkeen suuntasimme takaisin bussimme luo.

– Tuollainen namu ja sä sanot ei!

Niinpä. Olin hiljaa, sillä kieltäytymiseni oli yllättänyt itsenikin.

– Kummasta se johtuu? Malla kysäisi äkkiä ja puristi kyynärpäätäni. – Niklaksesta?

Nykäisin itseni irti. – Älä viitsi.

Oloni oli huomattavan epä­mukava. Malla kallisti päätään.

– Siis Simosta. Mä arvasin! Te olette molemmat käyttäytyneet tosi­ oudosti jo Viipurista asti.

Pärskähdin ja jarrutin seisahduksiin. – Siis mitä sä hourailet?

Ilman tamponia sieraimissaan Malla onnistui näyttämään miltei ylimieliseltä.

– Älä yritä. Te käytte kuumina toisiinne. Näkeehän sen jo sokeakin. Tapitatte toisianne lemmen­kipeinä aina, kun kuvittelette, ettei kukaan muka huomaa. Ja jos sä edes hymyilet Niklakselle, Simo alkaa­ välittömästi näyttää potentiaaliselta sarjamurhaajalta.

Raotin suutani kipakkaa vastalausetta varten, mutta sain kuuluville pelkkää pihinää. Ällistynyttä, epäuskoista ja… toiveikasta pihinää. Seistä kenotin aloilleni juurtuneena ja tuijotin Simon etääntyvää selkää. Ja peppua, myönnettäköön. Se olikin katselemisen arvoinen takamus.­ Kiinteä ja herkullisen pyöreä. Samassa koin jotain ilmestyksen tapaista. Ajatusmaailmaani avartavaa, uutta ja ennen kokematonta. Malla oli sanonut, että Simo katseli minua salaa. Minua! Happi purkautui keuhkoistani yhtenä kiivaana henkäisynä.

Malla kiskaisi minut uudestaan liikkeelle.

– Joo, se on ihana, mutta ei ihan vielä sun ikiomasi. Äiti aina sanoi, ettei saa lipaista ennen kuin tipahtaa, ja sehän sopii tähän kuin nyrkki silmään. Sun on ensin hoidettava teidän välit kuntoon ja vasta sitten voit ryhtyä kutemaan sen kanssa.

Hotellihuoneessa olin jo erinomaisella tuulella, vaikka paluumatka olikin sujunut hiljaisuuden vallitessa mitä tuli minuun ja Simoon.­ Kykin polvillani kokolattiamaton verhoamalla lattialla ja silitin illan asuani. Olin levittänyt suorat mustat housut kylpypyyhkeen päälle, jotta ne pysyisivät puhtaina. Housujen kanssa pukisin tiukan mustan farkkutopin, leveän, isosolkisen vyön ja valkoisen bleiserin. Muotoon leikattu jakku imarteli vartaloani. 

Tänä iltana ampuisin kovilla. Olin päättänyt uskoa Mallan analysointia. Mallan mukaan Simo oli mustasukkainen. Halusin uskoa sen, mutta tarvitsin todistusaineistoa. Jotakin, joka paljastaisi minulle, että Simo todellakin piti minusta naisena eikä pelkästään ystävänä. 

Ja entä sitten, jos saisin kaipaamani todisteet? Suutani kuivasi ja silitysrautaa kannatteleva käteni pysähtyi. Se tarkoittaisi vuosia vanhan unelman toteutumista. Ylä­asteikäisenä olin kerran yrittänyt pokata Simon limudiskossa. Olin pyytänyt hänet viimeisiin hitaisiin ja kietonut käsivarteni hänen kaulaansa. Simo oli tanssinut vaiti, ja hänen tasainen hengityksensä oli pyyhkinyt päälakeani. Jännitin koko­ kappaleen ajan, sillä minulla oli suunnitelma. Tiesin jumppasalin peittyvän pimeyteen muutamiksi sekunneiksi ennen kuin rehtori napsauttaisi kattovalot päälle, ja tuon pimennyksen aikana­ aioin tehdä suuren siirtoni.

Onneksi se jäi pelkäksi aikomukseksi, sillä tanssillamme oli nolo loppu, ja jos olisin ehtinyt toteuttaa naiivin lähentelyni, se olisi ollut vieläkin tuskallisempi.

– Älä mee paniikkiin, Simo sipisi korvaani juuri ennen viimeisiä sointuja. – Mä suutelen sua, mutta se on vain esitystä, jotta Kirsi tulisi mustikseksi. Yritä, frendi, kestää.

Kestinhän minä. Hampaat irvessä. Niiden bileiden jälkeen Simo seukkasi Kirsinsä kanssa kolme kuukautta, kunnes heille tuli bänät ja Kirsin paikan vei lukioikäinen Simon­ Le Bonin kaksoisolento.

Se siitä suuresta suunnitelmasta. Ymmärsin puutteeni ja tyydyin asemaani. Olin ystävä, en rakastettu. Useimpina päivinä se riitti minulle­ mainiosti, ja siinä vaiheessa, kun muutimme kimppakämppään, olin saanut itseni uskomaan, että haaveeni olivat menneen talven lumia. Aikuinen Jaana ei tuhlannut energiaa menetettyihin tapauksiin­ vaan jatkoi matkaansa. 

Hymähdin ja vetäisin raudan töpselin irti. Mietteeni katkesivat, kun käytävästä kuului rämähdys ja heti perään Suhosen karkeaa kiroilua. Simo ja Suhonen olivat joutuneet muuttamaan yhtä kerrosta alemmaksi edellisillan ratsian jälkeen. Huoneen ovi oli ammuttu säpäleiksi,­ eikä sitä saanut enää lukittua.­ Suhosen manailu läheni ja arvasin, että saisin pian seuraa. Loikkasin pystyyn. Olin jo käynyt suihkussa, ja ylläni olivat alusvaatteet ja niiden päällä paituli. En ehtinyt vaihtaa yöpukuani säällisempään asuun, kun ensimmäinen jymähdys­ sai oveni tärähtämään.

– Tullaan, tullaan, huikkasin ja kiiruhdin avaamaan oven.

Silmiäni kohtaava näky oli aikamoinen.

Kynnykselläni seisoivat sekä Suhonen­ että Simo. Suhosella oli kourassaan viskileka, Simolla vodkaa. Molemmilla oli kainalossaan epämääräinen nyytti vaatteita ja – siristin silmiäni – parranajovälineet? Ja vaatteet, ne todellakin olivat kainalossa, eivät yllä. Suhosen kulahtaneet kalsarit olin jo kertaalleen nähnyt, ja Simo pelkässä kylpypyyhkeessä oli toki kotoinen näky,­ mutta ei jättänyt minua koskaan kylmäksi. Vatsani teki kuperkeikan.

– Meidän suihku ei toimi, Suhonen ilmoitti ja viskasi vaatekasansa vuoteelle. – Ajateltiin tulla tänne pesulle, kun sä punkkaat yksin.

Suhosen kadottua kylpyhuoneeseen Simo rojahti istumaan sängyn laidalle. Hänen kömpelöistä liikkeistään tajusin, että hän oli tapojensa vastaisesti kurkistanut syvälle pullon pohjaan. Siirryin sivummalle, sillä edestäpäin katsottuna lanteille vyötetty pyyhe ei hoitanut tehtäväänsä moitteettomasti. Pakotin­ katseeni jonnekin Simon otsan tienoille ja yritin näyttää rennolta. Simo liikahti, ja pyyhe avautui lisää. Pakokauhuinen katseeni singahti ensin tahattomasti alas ja sitten kohden mahdollisimman neutraalia maaperää eli ikkunaa.

– Maistuisiko vodka? Simo kysyi ja heilautti pulloa. Eleen kaari oli vauhdikas ja laaja. Neste pullossa loiskahti, ja sen paino sai Simon kallistumaan vaarallisesti sivulle.

– Kiitos, vastasin, otin pullosta kiinni ja sijoitin sen turvaan pöydän kulmalle.

– Pitäisi ajaa parta.

Seurasin tovin, miten Simo penkoi nyytistään haparoivin käsin Gilletten ja partavaahtopurkin. Terävän­ partahöylän näkeminen viinan rentouttamissa sormissa sai minuun eloa.

– Jospa mä tekisin sen.

Simo kohautti olkapäitään ja heitti minulle vaahtopurkin. Sain kopin ja puristin kunnon vaahtopalleron kämmenelleni. Siirryin aivan Simon eteen ja kumarruin. Keskity kasvoihin, tolkutin itselleni ääneti. Keskity kasvoihin. 

Ryhdyin levittämään vaahtoa Simon­ leukapieliin. Kämmeneni liukui pitkin hänen poskeaan, ja vaikka partavaahto oli ihojemme välissä, tuntui se vähintäänkin intiimiltä.­ Pinnistelin, jotta käteni ei vapisisi. Kun vaahtoa oli arvioni mukaan riittävästi, tartuin höylään ja kohotin sen. Kummalta puolelta kannattaisi aloittaa?

– The Best a Man Can Get.

Säpsähdin. Katseemme kohtasivat, ja tunsin ylähuulellani hiki­pisaran. Tietysti tunnistin äskeisen heiton mainoslauseeksi, mutta jokin­ siinä tavassa, millä Simo katsoi minua­ luomiensa alta, kasvatti sanojen­ merkitystä potenssiin sata.

– Mitä sanoit? kuiskasin ja pidätin vaistomaisesti henkeäni.

– Anteeksi, Simo vastasi, ja äkkiä tunsin hänen kätensä uumani molemmin puolin. – Mun olisi pitänyt­ kertoa sulle. Paljastaa, että olin täällä työkeikalla. 

Puistin päätäni, sillä kaikki aikaisemmin­ tuntemani närkästys oli ehtinyt haihtua jo aikaa sitten.

– Ethän sä olisi voinut tehdä niin. Sulla on varmasti vaitiolovelvollisuus?

Simo nyökkäsi laskematta katsettaan irti. Kädet lanteillani tiukensivat otettaan. Luoja. Vannon, että jos viereisessä kylppärissä ei olisi kohissut suihku, olisin kaatanut Simon selälleen sängylle ja painunut itse perässä. Nyt tyydyin vain hymyilemään, nostin partahöylää uudemman kerran ja pyysin Simoa kääntämään päätään.

Siinä vaiheessa, kun parranajo oli suoritettu, Suhonen oli jo palannut suihkusta. Kävin pesemässä käteni ja laskin sitten Simon omalle pesuvuorolleen. Tasaisesta lorinasta päätellen hän aikoi mennä kylpyyn, ei suihkuun. Mahtavaa! Ajatuskin höyhenenkeveästä kylpyvaahdosta Simon pitkän, alastoman vartalon verhona sai veren kohoamaan poskipäilleni. Tartuin Suhosen tarjoamaan viskilasiin ja nielaisin sen tyhjäksi pohjamutia myöten. Väkevä maku sai vedet silmiini.

– Jaana! Tuu tänne. Jaana!

Jäykistyin ja heitin suljettuun kylppärin oveen kauhistuneen katseen. Selänpesijäksi en ryhtyisi. Liika oli jo liikaa, eikä minunkaan itsehillintäni sentään ihan kaikkea kestäisi.

– No, menetkös siitä.

– Mene itse, sihahdin Suhoselle ja nousin kaataakseni ryypyn.

– Jaana!

Touhutessani lasin ja pullon kanssa olin selin Suhoseen, enkä siksi osannut varautua hänen kieroon temppuunsa. Samassa lattia katosi jalkapohjieni alta ja sitten minut kieräytettiin Suhosen muhkeamahaiseen syliin. Tyhjä lasi putosi­ kädestäni. Yritin vääntää itseni­ vapaaksi, mutta Suhosen ote oli yllättävän tiukka. Hän kiskaisi kylppärin oven selälleen, työntyi sisään ja rysäytti minut sylistään – ei lattialle kuten järki-ihminen olisi tehnyt vaan suoraan ammeeseen.

Lämmin vesi loiskahti yli laidan, ja sitten Simon kädet olivat vastassa ja auttoivat minut istumaan. Syljin kylpyvaahtoa suustani ja yritin kuivata vesiroiskeita naamaltani.

Suhonen istahti pytyn kannelle ja tiirasi meitä tyytyväisen näköisenä.

– Kaksi kullanmurua, hän sanoi.

– Mulla on vaatteet päällä, jos et sattunut huomaamaan, kiljahdin ja huitaisin kourallisen vettä äijän virnuilevalle naamalle.

Suhonen ei ollut moksiskaan, pyyhkäisi vain pisarat karvaisella kämmenellään tiehensä.

– No, no, pikku-Jaana. Eiköhän ne kuteet pian vähene.

– Ulos. Ala kalppia jo.

Simon ääni oli vaarallisen matala. Suhonen katsahti huonetoveriinsa ja kohotti kulmiaan mutta jätti kuin jättikin seuraavan laukauksen ampumatta.­ Äijä nousi jaloilleen, vilkutti meille sormenpäillään kuin hennoin neiti-ihminen ja häipyi rämäyttäen­ oven kiinni jälkeensä. 

– Lähti kokonaan, Simo totesi, kun kuuli lukon naksahduksen.

– Joo, vingahdin.

En tiennyt, mitä hittoa tekisin seuraavaksi. Jos nousisin ylös, olisin lähes yhtä paljas kuin nakuna, sillä vesi oli imeytynyt paitulini lävitse.­ Ja jos taas jäisin ammeeseen, olisin vaarassa saada vakavia rytmihäiriöitä, sillä tälläkin nimenomaisella hetkellä tunsin jalkapohjiani vasten Simon tiukat reisilihakset. Tiesin vaihtavani väriä kuin heikkopäinen, eikä se helpottanut tilannettani yhtään.

– Ajattelitko kylpeä vaatteet päällä?

Katseeni singahti Simoon. Vain turhan huolellisesta artikuloinnista paljastui, ettei hän ollut aivan selvin päin. Hän liikahti, vesi aaltoili ja jokin sileä kosketti reiteni sisäpintaa. Eihän se voinut…hitto soikoon, oli se. Ihoni lehahti taas astetta­ kuumemmaksi.

– Anna mä autan.

Simo tarttui paituliini eikä haparoinut tällä kertaa lainkaan. Nostin tahdottomana käsivarteni ylös, ja hän kiskoi vettä lotisevan vaatteen pääni ylitse ja paiskasi sen lattialle. Sen alla minulla oli pelkät valkoiset puuvillarintaliivit ja tai-malliset alkkarit. En uskaltanut edes tarkistaa, mitä vesi oli tehnyt alusvaatteideni peittävyydelle. Simon katseesta päätellen aivan riittävästi.

Simo laski käsivartensa ammeen laidoille ja nojautui eteenpäin. Vielä kolmisenkymmentä senttiä ja nuo huulet koskettaisivat omiani. Räpäytin silmiäni ja yritin hengittää. Paniikki hiipi vereeni ja ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen kuosiin, päästin suustani oikean­ emämokan.

– Mä luulin, että sä olisit vieläkin vihainen Niklaksesta.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.