Jaana lähtee työkavereidensa kanssa kaupungille ja törmää tietenkin valtakunnan komeimpaan miliisiin Juriin. Ilmassa on kutkuttelevaa värinää, mutta samaa on aistittavissa myös kahteen muuhunkin suuntaan. Vaan kenen kanssa Jaana lopulta päätyy vaahtokylpyyn?

Lauantaiaamu valkeni lämpimänä. Heräsin verhon raosta lankeavan auringon kutitteluun. Olin nukkunut levottomasti ja pudottanut täkin lattialle jossakin vaiheessa yötä. Tänään ohjelmassa olisi kaupungilla pyörimistä ja lähinnä­ tuliaisten hankkimista. Illalla­ Inturistin opas Oleg veisi meidät katsomaan Léharin Iloista leskeä ja sen jälkeen syömään. Ja huomenna suuntaisimme kohti kotia­ heti samppanjabrunssin jälkeen.

Vilkaisin rannekelloani, ja tietysti se sai minut ajattelemaan Simoa. Vatsanpohjassani heräsi perhosparvi. Vakuutin itselleni, että se johtui vain eilisestä jännitysnäytelmästä aseineen ja ratsioineen kaikkineen. Ei mistään muusta. Perhoset katosivat, kun muistin olevani vihainen Simolle, joka oli vain esittänyt olevansa lomalla rikospoliisin hommistaan.

Aamiaispöydässä polttavin teema oli tietysti ratsia ja sen tulos, joka oli kuulemma ollut puhdas nolla lukuun ottamatta Suhosen pelikamuja, jotka tunnistettiin paikallisen alamaailman isoiksi kihoiksi.­ He pyörittivät laajaa mustan pörssin bisnestä, jossa vaihdettiin länsitavaraa ja -valuuttaa paikallisaarteisiin: taiteeseen, kaviaariin ja koruihin.

Utelin Suhoselta, miten ja miksi hän oli tuollaiseen seuraan eksynyt, mutta äijäparalla ei ollut mitään mullistavaa selitystä. Oli vain etsinyt peliseuraa, saanut sitä ja yrittänyt kartuttaa matkakassaansa räsypokalla.­

Tyrskähdin.

– Sulla oli enää Disney-bokserit ylläsi, joten häviöllähän sä olit.

– Mä olisin voittanut, jos te ette olisi rynnineet keskeyttämään, Suhonen uhosi rinta röyheänä.

Suhosen vieressä istuva Niklas kuunteli sanailuamme. Hän näytti selvinneen viimeöisestä ikäkriisistään mitättömin kolhuin. Vain turvonneet silmänaluset paljastivat, että eilistä ei ollut vietetty kylpylän rentoutumishoidoissa.

Simo aterioi vaitonaisena eikä kommentoinut eilisiä tapahtumia sanallakaan. Olisin voinut lyödä vetoa­ siitä, että Simolla oli poliisinnäppinsä mukana tässä koko sotkussa. Ehkä olin turhan epäluuloinen, mutta mielestäni sattumia alkoi olla aivan liikaa. Rajan yli muilutetut kasetit. Salalokero, joka luultavasti ei ollut ensimmäistä kertaa käytössä. Simon tunkeminen yllättäen reissuun mukaan. Hänen yhteistyönsä paikallispoliisin kanssa. Hänen venäjän kielen taitonsa. Ja kelloni! Nyt jälkikäteen ajateltuna sen katoaminen taisi olla­ vain osa kavalaa juonta, jonka varjolla Simo sai tekosyyn penkoa bussimme. Ja entäpä sitten minä? Joku tuntematon suuruus oli maksanut matkani ja aina tähän hetkeen asti olin uumoillut lompakon raottajaksi Niklasta, mutta nyt…

Narskautin haarukan piikeillä lautaseni pohjaa. Se juuri tässä oli viheliäisintä. Valheet. Olin aina ajatellut, että voisin luottaa Simolle vaikka henkeni. Että­ hän kertoisi totuuden, puhuisi suunsa puhtaaksi, olisi se kuinka vaikeaa tahansa. Hän oli paras ystäväni.­ Luottokaverini.

Tai oli ollut.

– Kahvi on taas loppunut, valitti Netta ja kolautti tyhjän posliinikannun pöydälle. Se oli tyypillinen tapahtuma­ aamiaisella, jossa meitä ruokailijoita oli ahdettu vieri viereen, mutta kuhunkin pöytään jaettiin vain vaivaiset yhdet kannulliset teetä ja kahvia. Jos hyvin kävi, juotavaa riitti kaikille. Yleensä ei, eikä lisää saanut, vaikka olisi tarjonnut siitä ekstraa tarjoilijalle. Ainoa vaihtoehto oli olla nopea ja saapua aamiaiselle ensimmäisten joukossa. Siltikin santsikuppi jäi useimmiten vain haaveeksi.

Hypähdin seisomaan ja pudotin lautasliinani pöydälle.

– Mä haluan ostoksille. Kuka lähtee mukaan?

Käsiä nousi useita, Simon käsi muiden joukossa. En katsonut ketään­ suoraan silmiin ja yhtä silmäparia välttelin erityisesti. Ehkä suuttumukseni oli suhteetonta, sillä minkä Simo sille voi, jos hänet oli komennettu tähän tehtävään ja vaadittu vaitioloa. Järkeni ymmärsi sen, mutta jostakin syystä sydämeni ei tahtonut tehdä niin. Olin loukkaantunut, verisemmin kuin olisin ikinä uskonut voivani näin pienestä pahastua. Jotenkin se, että Simo saattoi valehdella minulle silmäänsä räpäyttämättä, oli ylitsepääsemätön asia. Vedin henkeä ja päätin unohtaa koko jupakan. Keskittyä tähän hetkeen, matkaan ja vapaaseen.

Bussissa oli tulla riita siitä, minne ajaisimme ensimmäiseksi. Niklas halusi ehdottomasti käväistä Dom Knigi -kirjakaupassa, Netta haaveili vielä yhdestä kahvikupillisesta, Pirjo vaati päästä valuuttakauppa Berjozkaan ja Suhonen napisi­ banjasta. Myyntitykkimme halusi saunomaan yleiseen saunaan veljeskansan joukkoon, testaamaan venäläisten löylykuntoa. Aikoi ostaa tavaratalosta oikean huovutetun saunahatun, Berjozkasta pullon skottilaista viskiä ja sitten ei muuta kuin menoksi. Suomi–Neuvostoliitto-kisa alkakoon. 

Yritin kääntää Suhosen päätä muistuttamalla eilisistä mafiosoista, mutta epäonnistuin surkeasti. Niinpä suuntasimme ensin Berjozkaan, hankimme pinon venäläisiä iskelmä-LP:itä sekä ulkomaista viinaa ja sen jälkeen kurvasimme kohti keskustaa.

Leningradin suurimpiin tavarataloihin kuuluva Gostinyi Dvor oli kaukana siitä, mitä Stockmannilla asioinut normaalisti kuvitteli tavarataloksi. Rakennus oli valtava ja monikerroksinen, mutta tavaramäärä sen hyllyillä ja tiskeillä surkean mitätön. Vaikka ostettavaa oli niukasti, henkilökuntaa seisoskeli ympäriinsä sitäkin enemmän. Olisi luullut, että sillä yhtälöllä ostaminen olisi käynyt ripeästi. Tööt. Väärä vastaus. Ei käynyt. Jos aikoi asioida täällä, oli parasta ottaa rauhallisesti ja varautua jonottamiseen. 

Ihmispaljouteen kyllästyneet Pirjo ja Netta häipyivät ulos tupakalle. Malla houkutteli minut toiseen kerrokseen. Miehet Simo, Niklas ja Suhonen maleksivat perässämme. Haukottelin, en katsonut eteeni ja seuraava, mitä huomasin, oli musta nahkatakki ja sen alla leveä,­ miehekäs rinta. Vetäydyin nolona taaksepäin ja pyysin anteeksi­ törmäilyäni. 

– Saat anteeksi.

Juri. Venäläinen siviilipoliisi eilis­illalta. Poskeni lehahtivat eloon, ja salatakseni sen kiiruhdin esittelemään seuralaiseni. Juri oli tietysti tavannut eilen jo Simon ja Suhosen. Virkaveljet vaihtoivat lyhyen­ kädenpuristuksen, mutta Suhonen sai tyytyä pelkkään nyökkäykseen. Niklas alkoi heti esitellä kielitaitoaan, ja Malla liukeni vähin äänin lähimmän myyntitiskin ääreen. Seurasin Mallaa, sillä en halunnut­ jäädä miesporukan ainoaksi naiseksi, ja vasta tiskin luona hoksasin, mille osastolle olimme saapuneet.

Harmaata, valkoista ja mustaa pitsiä. Kovin siveää, mutta pitsiä yhtä kaikki. Naisten alusvaatteet levisivät silmieni eteen niin tiskin lasilevyn alla kuin seinien lasilaatikoissa. Pikkuhousuja, rintaliivejä, alushameita, yöpukuja. Kaikissa kokoluokissa. Kiiltävää, himmeää, pehmeää. Ei ehkä kovin muodikkaita eikä kaikkein rohkeimpia, mutta silti varsin hempeitä. 

– Pidän kyllä puna-mustasta, mutta valkoinen on lempivärini.

Lävähdin tulipunaiseksi, enkä kehdannut kohottaa katsettani Juriin,­ joka oli ilmestynyt rinnalleni. Olin ollut oikeassa. Juri oli kuin olikin Rubens-miehiä, oli totisesti. Hämmingistäni huolimatta olin imarreltu. Ei sitä joka päivä kiinnitä sellaisen miehen huomiota, joka ulkonäkönsä puolesta kirisi Ken kisassa varmasti mitaleille asti.

Jurin etusormi naputti mietteliäänä vasten lasia. Nutturapäinen myyjätär liihotti eteemme ja väläytti monen watin hymyn, lähinnä Jurille.­ Ai jaa, myös Niklakselle ja Simolle, jotka molemmat kumartuivat tutkimaan tiskin pitsikuohuntaa asiantuntevat vaot kulmakarvojensa välissä. Äkkiä tunsin olevani kuin särki kuivalla maalla. Totaalisen väärässä paikassa ja eritoten täysin väärässä seurassa.

Juri aloitti keskustelun myyjättären kanssa. Minä vetäydyin pikkuhiljaa kohti tiskin päätyä, pakenin Mallan viereen ja esitin olevani kiinnostunut, kun hän venkoili vaaleanpunaisen ja vaaleansinisen aluspaidan välillä. Tehtyään päätöksensä Malla sai myyjältä lapun, jonka kera hän siirtyi kassajonoon. 

Jäin nojailemaan tiskiin ja yritin olla huomaamatta niitä lukuisia silmäyksiä, joita sain Juria palvelevalta myyjättäreltä. Nainen oli voimakkaasti maalattu, mutta se ei vähentänyt hänestä tihkuvaa vetovoimaa. Taisi neiti vain ihmetellä, miksi minunkaltaiseni suomalainen tallukka jaksoi kiinnostaa noin salskeaa neuvostoliittolaista urhoa.

Lopulta Jurikin käveli kassa­jonoon, ja Niklas teki hänelle pian seuraa. Siinä vaiheessa, kun Simo meni jonoon hännänhuipuksi, kohotin­ kulmiani. Jurilla oli eittämättä tyttöystävä, ellei peräti vaimo, kenelle ostaa hepeneitä, ja Niklas halusi kai yllättää Netan, mutta Simo. Kenelle hän muka osteli alusvaatteita? Viimeksi kun tarkistin, Simo oli sinkku. Tavoiteltu ja suosittu, mutta sinkku.

Malla palasi kassalta kuittinsa kanssa ja sai sitä vastaan ostoksensa, pinkin, hihattoman aluspaidan.

– Voitko sä kuvitella, niillä on pelkät helmitaulut! Malla tirskui työntyessään viereeni.

– Ei kassakoneita lainkaan. Tosi alkeellista touhua. Ai niin! Tää on just hyvä mun valkoisen paitapuseron kanssa, hän jatkoi ja sulloi pakettia olkalaukkuunsa.

– Sain sen paidan faijalta, kun se kävi sille liian ahtaaksi. Jätän osan napeista auki ja pidän tätä aluspaitaa toppina. Seksikästä, eikö?

Jep. Jos piti pikkuvauvanpunaisesta. Säästyin kommentoimasta asiaa ääneen, kun Juri ilmaantui eteeni ja ojensi minulle litteää pakettia.­ Pasmani menivät sekaisin, en saanut pihahdustakaan ulos, mutta onnistuin sentään ojentamaan käteni ja ottamaan yllätyslahjani­ vastaan.

– En usko, että se voittaa niitä, mitä sinulla oli eilen ylläsi, mutta ainakin sinulle jää muisto minusta ja Leningradista.

Hiljaa lausutut sanat kutittivat korvaani. Sopersin kiitoksen, ensin suomeksi, kunnes muistin vaihtaa saksaan. Sujautin lahjan laukkuuni, mutta vaikka yritin tehdä sen huomaamattomasti, aavistin Simon ilmeestä, että hän oli ehtinyt nähdä koko episodin. Hän oli myös nähnyt ja kuullut Jurin valinnan äsken tiskillä. Minä taas en tiennyt, mitä paketti sisälsi. Tietysti arvasin, että siellä oli alusvaate, mutta mikä ja millainen, siitä minulla ei ollut hajuakaan.­ Tai okei. Ainakaan siellä ei olisi mustaa eikä punaista. Luultavimmin jotain vaaleaa. Neitseellisen valkoista.

Hymyilin. Juri ehdotti lasillista ja suostuin heti. Niklaksen ilme oli ikimuistoinen, kun hän ymmärsi, että minulle flirtattiin aivan hänen nenänsä alla. Voitonriemuni kuihtui kuitenkin kokoon, kun kävi selväksi, että Jurin kutsu koski koko seuruettamme. Loppujen lopuksi lähdimme kaikki, myös Netta ja Pirjo poimittiin tavaratalon nurkalta mukaan.

Ravintolaan oli jono, kuinkas muuten. Puhuimme sekaisin saksaa, venäjää ja suomea, jotta kaikki pysyivät juonessa mukana. Jossakin vaiheessa portsari kuuli puheemme­ ja hoksasi meidät turisteiksi. Siihen loppui jonottaminen. Meidät viitottiin ohi jonon sisään hämärään ravintolasaliin, jonka tilasta­ lähes puolet vei massiivinen baaritiski. Salissa oli pieniä pöytiä tuoleineen, mutta vain baaritiskillä istui asiakkaita. Mietin ohimennen, miksi puolityhjästä salista huolimatta tänne oli pakko jonottaa. Ehkä­ se oli jokin kansallinen pakkomielle. Kaikki oli arvostetumpaa, jos sitä ei saanut heti.

Jäimme seisomaan, sillä tiskillä ei ollut meille vapaita paikkoja riittävästi. Jos halusimme istumaan sinne, joutuisimme erillemme ja huutelemaan juttumme toisten asiakkaiden päiden ylitse. Viittasin kysyvästi tyhjään saliin, mutta Niklas puisti päätään. Ei kuulemma onnistuisi. Juri ja Simo juttelivat tovin­ päät yhdessä, sitten Simo kaivoi lompakkonsa esiin. Se sai aikaan­ monta kiinnostunutta silmäystä, eikä aikaakaan, kun tiskin päädystä oli raivattu meille tarpeeksi monta jakkaraa vapaiksi. Paikkojen haltijat siirtyivät nurisematta yksittäisille vapaille baarijakkaroille sinne tänne pitkin tiskiä. Tähän yllättävään suopeuteen tarvittiin vain muutama rupla ja palan painikkeeksi paketit Jenkkiä lapsille kotiin vietäviksi.

Tilasimme oluet ja saimme eteemme puolen litran ruskeat pullot. Maku oli makea ja maltainen. Voltteja oli ehkä hiukan liikaa, sillä jo yhden pullon juotuani tunsin tuttua kihelmöintiä kasvoillani ja arvasin­ muistuttavani liian pitkään solariumissa viihtynyttä juppia.

Mumisin anteeksipyynnön ja nousin. Kipaisin naistenhuoneeseen ja vilvoittelin hetkisen kylmällä vedellä. Virkistäydyttyäni astuin valaisemattomaan käytävään palatakseni saliin.

– Jaana.

Olin kirkaista. Niklas seisoi hämärässä­ käytävässä käsissään jotakin ruskeaa ja litteää.

– Tässä. Se on sulle. Pyysin myyjää arvioimaan koon.

Olin äimistynyt. Niklaskin oli ostanut­ minulle alusvaatteita. Kääre­paperi oli helppo tunnistaa samaksi kuin Jurin antamassa paketissa.­ Olin vastahakoinen, mutta otin lahjan siitä huolimatta vastaan. Tiesin, että jos olisin kieltäytynyt, Niklas olisi halunnut tulla kuulemaan selitystä huoneeseeni. Ja se olisi tietysti tapahtunut taas keskellä yötä, kun Netta – toivon mukaan – vetelisi sikeitä täysin tietämättömänä miehensä lemmenpeleistä. Tyrkkäsin käärön laukkuuni, kiitin ja astuin eteenpäin jatkaakseni matkaa, mutta Niklaksen käsi esti.

– Onhan meillä kaikki ok? Siis meidän välillä. Kaikki okei?

Tunsin hänen kämmenensä lämmön paitani lävitse. Ehkä se johtui vain liian nopeasti juodusta oluesta, mutta äkkiä olin surullinen. Hipaisin Niklaksen kättä ja nyökkäsin.

– Tietysti, vastasin, sillä tämä ei ollut oikea paikka eikä aika sanoa mitään muuta.

Niklas kumartui ja suuteli minua.­ Annoin sen tapahtua, ehkä nautinkin siitä, sillä Niklas oli taitava suutelija. Kun suudelma uhkasi venyä liiallisuuksiin, vetäydyin irti ja työnsin Niklasta lempeästi rinnasta etäämmälle. Näköpiirini laitamilla liikahti, ja käänsin vaistomaisesti päätäni.

Käytävän päässä, varjojen saartamana seisoi Simo. Heti, kun hän tajusi meidän nähneen hänet, hän pyörähti ympäri ja lähti. Sanaakaan sanomatta. Vain. Lähti.

– Paskat.

Tuijotin Niklasta suurin, hätääntynein silmin. Olin täysin samaa mieltä hänen kanssaan.

Kun aloimme tehdä lähtöä, Juri veti minut syrjään ja pyysi minua­ oikeille treffeille. Sanoi haluavansa­ viedä minut syömään venäläistä ruokaa. Katsoin hänen miehekkäitä kasvojaan, purin alahuultani ja kieltäydyin. Toisissa olosuhteissa olisin vastannut kyllä. Jos en olisi sekaantunut Niklakseen ja jos olisin ollut edes millin verran varma siitä, mitä oikein halusin tulevaisuudeltani.­ Ja jos Simo… 

Vilkaisin salavihkaa Simon jännittyneitä hartioita ja poispäin käännettyä kasvoja. Käytävä­katastrofin jälkeen emme olleet vaihtaneet sanaakaan. Pakotin hymyn­ huulilleni, puistin päätäni ja tyydyin kättelemään Juria. Hänen puristuksensa oli luja ja lämmin, hymynsä pahoitteleva. Mieleni oli haikea jo siinä vaiheessa, kun kätemme­ irtosivat toisistaan. 

– Ootko sä ihan hullu?

Mallan silmät seisoivat päässä. Hän nappasi minua käsikynkästä, kun hyvästien jälkeen suuntasimme takaisin bussimme luo.

– Tuollainen namu ja sä sanot ei!

Niinpä. Olin hiljaa, sillä kieltäytymiseni oli yllättänyt itsenikin.

– Kummasta se johtuu? Malla kysäisi äkkiä ja puristi kyynärpäätäni. – Niklaksesta?

Nykäisin itseni irti. – Älä viitsi.

Oloni oli huomattavan epä­mukava. Malla kallisti päätään.

– Siis Simosta. Mä arvasin! Te olette molemmat käyttäytyneet tosi­ oudosti jo Viipurista asti.

Pärskähdin ja jarrutin seisahduksiin. – Siis mitä sä hourailet?

Ilman tamponia sieraimissaan Malla onnistui näyttämään miltei ylimieliseltä.

– Älä yritä. Te käytte kuumina toisiinne. Näkeehän sen jo sokeakin. Tapitatte toisianne lemmen­kipeinä aina, kun kuvittelette, ettei kukaan muka huomaa. Ja jos sä edes hymyilet Niklakselle, Simo alkaa­ välittömästi näyttää potentiaaliselta sarjamurhaajalta.

Raotin suutani kipakkaa vastalausetta varten, mutta sain kuuluville pelkkää pihinää. Ällistynyttä, epäuskoista ja… toiveikasta pihinää. Seistä kenotin aloilleni juurtuneena ja tuijotin Simon etääntyvää selkää. Ja peppua, myönnettäköön. Se olikin katselemisen arvoinen takamus.­ Kiinteä ja herkullisen pyöreä. Samassa koin jotain ilmestyksen tapaista. Ajatusmaailmaani avartavaa, uutta ja ennen kokematonta. Malla oli sanonut, että Simo katseli minua salaa. Minua! Happi purkautui keuhkoistani yhtenä kiivaana henkäisynä.

Malla kiskaisi minut uudestaan liikkeelle.

– Joo, se on ihana, mutta ei ihan vielä sun ikiomasi. Äiti aina sanoi, ettei saa lipaista ennen kuin tipahtaa, ja sehän sopii tähän kuin nyrkki silmään. Sun on ensin hoidettava teidän välit kuntoon ja vasta sitten voit ryhtyä kutemaan sen kanssa.

Hotellihuoneessa olin jo erinomaisella tuulella, vaikka paluumatka olikin sujunut hiljaisuuden vallitessa mitä tuli minuun ja Simoon.­ Kykin polvillani kokolattiamaton verhoamalla lattialla ja silitin illan asuani. Olin levittänyt suorat mustat housut kylpypyyhkeen päälle, jotta ne pysyisivät puhtaina. Housujen kanssa pukisin tiukan mustan farkkutopin, leveän, isosolkisen vyön ja valkoisen bleiserin. Muotoon leikattu jakku imarteli vartaloani. 

Tänä iltana ampuisin kovilla. Olin päättänyt uskoa Mallan analysointia. Mallan mukaan Simo oli mustasukkainen. Halusin uskoa sen, mutta tarvitsin todistusaineistoa. Jotakin, joka paljastaisi minulle, että Simo todellakin piti minusta naisena eikä pelkästään ystävänä. 

Ja entä sitten, jos saisin kaipaamani todisteet? Suutani kuivasi ja silitysrautaa kannatteleva käteni pysähtyi. Se tarkoittaisi vuosia vanhan unelman toteutumista. Ylä­asteikäisenä olin kerran yrittänyt pokata Simon limudiskossa. Olin pyytänyt hänet viimeisiin hitaisiin ja kietonut käsivarteni hänen kaulaansa. Simo oli tanssinut vaiti, ja hänen tasainen hengityksensä oli pyyhkinyt päälakeani. Jännitin koko­ kappaleen ajan, sillä minulla oli suunnitelma. Tiesin jumppasalin peittyvän pimeyteen muutamiksi sekunneiksi ennen kuin rehtori napsauttaisi kattovalot päälle, ja tuon pimennyksen aikana­ aioin tehdä suuren siirtoni.

Onneksi se jäi pelkäksi aikomukseksi, sillä tanssillamme oli nolo loppu, ja jos olisin ehtinyt toteuttaa naiivin lähentelyni, se olisi ollut vieläkin tuskallisempi.

– Älä mee paniikkiin, Simo sipisi korvaani juuri ennen viimeisiä sointuja. – Mä suutelen sua, mutta se on vain esitystä, jotta Kirsi tulisi mustikseksi. Yritä, frendi, kestää.

Kestinhän minä. Hampaat irvessä. Niiden bileiden jälkeen Simo seukkasi Kirsinsä kanssa kolme kuukautta, kunnes heille tuli bänät ja Kirsin paikan vei lukioikäinen Simon­ Le Bonin kaksoisolento.

Se siitä suuresta suunnitelmasta. Ymmärsin puutteeni ja tyydyin asemaani. Olin ystävä, en rakastettu. Useimpina päivinä se riitti minulle­ mainiosti, ja siinä vaiheessa, kun muutimme kimppakämppään, olin saanut itseni uskomaan, että haaveeni olivat menneen talven lumia. Aikuinen Jaana ei tuhlannut energiaa menetettyihin tapauksiin­ vaan jatkoi matkaansa. 

Hymähdin ja vetäisin raudan töpselin irti. Mietteeni katkesivat, kun käytävästä kuului rämähdys ja heti perään Suhosen karkeaa kiroilua. Simo ja Suhonen olivat joutuneet muuttamaan yhtä kerrosta alemmaksi edellisillan ratsian jälkeen. Huoneen ovi oli ammuttu säpäleiksi,­ eikä sitä saanut enää lukittua.­ Suhosen manailu läheni ja arvasin, että saisin pian seuraa. Loikkasin pystyyn. Olin jo käynyt suihkussa, ja ylläni olivat alusvaatteet ja niiden päällä paituli. En ehtinyt vaihtaa yöpukuani säällisempään asuun, kun ensimmäinen jymähdys­ sai oveni tärähtämään.

– Tullaan, tullaan, huikkasin ja kiiruhdin avaamaan oven.

Silmiäni kohtaava näky oli aikamoinen.

Kynnykselläni seisoivat sekä Suhonen­ että Simo. Suhosella oli kourassaan viskileka, Simolla vodkaa. Molemmilla oli kainalossaan epämääräinen nyytti vaatteita ja – siristin silmiäni – parranajovälineet? Ja vaatteet, ne todellakin olivat kainalossa, eivät yllä. Suhosen kulahtaneet kalsarit olin jo kertaalleen nähnyt, ja Simo pelkässä kylpypyyhkeessä oli toki kotoinen näky,­ mutta ei jättänyt minua koskaan kylmäksi. Vatsani teki kuperkeikan.

– Meidän suihku ei toimi, Suhonen ilmoitti ja viskasi vaatekasansa vuoteelle. – Ajateltiin tulla tänne pesulle, kun sä punkkaat yksin.

Suhosen kadottua kylpyhuoneeseen Simo rojahti istumaan sängyn laidalle. Hänen kömpelöistä liikkeistään tajusin, että hän oli tapojensa vastaisesti kurkistanut syvälle pullon pohjaan. Siirryin sivummalle, sillä edestäpäin katsottuna lanteille vyötetty pyyhe ei hoitanut tehtäväänsä moitteettomasti. Pakotin­ katseeni jonnekin Simon otsan tienoille ja yritin näyttää rennolta. Simo liikahti, ja pyyhe avautui lisää. Pakokauhuinen katseeni singahti ensin tahattomasti alas ja sitten kohden mahdollisimman neutraalia maaperää eli ikkunaa.

– Maistuisiko vodka? Simo kysyi ja heilautti pulloa. Eleen kaari oli vauhdikas ja laaja. Neste pullossa loiskahti, ja sen paino sai Simon kallistumaan vaarallisesti sivulle.

– Kiitos, vastasin, otin pullosta kiinni ja sijoitin sen turvaan pöydän kulmalle.

– Pitäisi ajaa parta.

Seurasin tovin, miten Simo penkoi nyytistään haparoivin käsin Gilletten ja partavaahtopurkin. Terävän­ partahöylän näkeminen viinan rentouttamissa sormissa sai minuun eloa.

– Jospa mä tekisin sen.

Simo kohautti olkapäitään ja heitti minulle vaahtopurkin. Sain kopin ja puristin kunnon vaahtopalleron kämmenelleni. Siirryin aivan Simon eteen ja kumarruin. Keskity kasvoihin, tolkutin itselleni ääneti. Keskity kasvoihin. 

Ryhdyin levittämään vaahtoa Simon­ leukapieliin. Kämmeneni liukui pitkin hänen poskeaan, ja vaikka partavaahto oli ihojemme välissä, tuntui se vähintäänkin intiimiltä.­ Pinnistelin, jotta käteni ei vapisisi. Kun vaahtoa oli arvioni mukaan riittävästi, tartuin höylään ja kohotin sen. Kummalta puolelta kannattaisi aloittaa?

– The Best a Man Can Get.

Säpsähdin. Katseemme kohtasivat, ja tunsin ylähuulellani hiki­pisaran. Tietysti tunnistin äskeisen heiton mainoslauseeksi, mutta jokin­ siinä tavassa, millä Simo katsoi minua­ luomiensa alta, kasvatti sanojen­ merkitystä potenssiin sata.

– Mitä sanoit? kuiskasin ja pidätin vaistomaisesti henkeäni.

– Anteeksi, Simo vastasi, ja äkkiä tunsin hänen kätensä uumani molemmin puolin. – Mun olisi pitänyt­ kertoa sulle. Paljastaa, että olin täällä työkeikalla. 

Puistin päätäni, sillä kaikki aikaisemmin­ tuntemani närkästys oli ehtinyt haihtua jo aikaa sitten.

– Ethän sä olisi voinut tehdä niin. Sulla on varmasti vaitiolovelvollisuus?

Simo nyökkäsi laskematta katsettaan irti. Kädet lanteillani tiukensivat otettaan. Luoja. Vannon, että jos viereisessä kylppärissä ei olisi kohissut suihku, olisin kaatanut Simon selälleen sängylle ja painunut itse perässä. Nyt tyydyin vain hymyilemään, nostin partahöylää uudemman kerran ja pyysin Simoa kääntämään päätään.

Siinä vaiheessa, kun parranajo oli suoritettu, Suhonen oli jo palannut suihkusta. Kävin pesemässä käteni ja laskin sitten Simon omalle pesuvuorolleen. Tasaisesta lorinasta päätellen hän aikoi mennä kylpyyn, ei suihkuun. Mahtavaa! Ajatuskin höyhenenkeveästä kylpyvaahdosta Simon pitkän, alastoman vartalon verhona sai veren kohoamaan poskipäilleni. Tartuin Suhosen tarjoamaan viskilasiin ja nielaisin sen tyhjäksi pohjamutia myöten. Väkevä maku sai vedet silmiini.

– Jaana! Tuu tänne. Jaana!

Jäykistyin ja heitin suljettuun kylppärin oveen kauhistuneen katseen. Selänpesijäksi en ryhtyisi. Liika oli jo liikaa, eikä minunkaan itsehillintäni sentään ihan kaikkea kestäisi.

– No, menetkös siitä.

– Mene itse, sihahdin Suhoselle ja nousin kaataakseni ryypyn.

– Jaana!

Touhutessani lasin ja pullon kanssa olin selin Suhoseen, enkä siksi osannut varautua hänen kieroon temppuunsa. Samassa lattia katosi jalkapohjieni alta ja sitten minut kieräytettiin Suhosen muhkeamahaiseen syliin. Tyhjä lasi putosi­ kädestäni. Yritin vääntää itseni­ vapaaksi, mutta Suhosen ote oli yllättävän tiukka. Hän kiskaisi kylppärin oven selälleen, työntyi sisään ja rysäytti minut sylistään – ei lattialle kuten järki-ihminen olisi tehnyt vaan suoraan ammeeseen.

Lämmin vesi loiskahti yli laidan, ja sitten Simon kädet olivat vastassa ja auttoivat minut istumaan. Syljin kylpyvaahtoa suustani ja yritin kuivata vesiroiskeita naamaltani.

Suhonen istahti pytyn kannelle ja tiirasi meitä tyytyväisen näköisenä.

– Kaksi kullanmurua, hän sanoi.

– Mulla on vaatteet päällä, jos et sattunut huomaamaan, kiljahdin ja huitaisin kourallisen vettä äijän virnuilevalle naamalle.

Suhonen ei ollut moksiskaan, pyyhkäisi vain pisarat karvaisella kämmenellään tiehensä.

– No, no, pikku-Jaana. Eiköhän ne kuteet pian vähene.

– Ulos. Ala kalppia jo.

Simon ääni oli vaarallisen matala. Suhonen katsahti huonetoveriinsa ja kohotti kulmiaan mutta jätti kuin jättikin seuraavan laukauksen ampumatta.­ Äijä nousi jaloilleen, vilkutti meille sormenpäillään kuin hennoin neiti-ihminen ja häipyi rämäyttäen­ oven kiinni jälkeensä. 

– Lähti kokonaan, Simo totesi, kun kuuli lukon naksahduksen.

– Joo, vingahdin.

En tiennyt, mitä hittoa tekisin seuraavaksi. Jos nousisin ylös, olisin lähes yhtä paljas kuin nakuna, sillä vesi oli imeytynyt paitulini lävitse.­ Ja jos taas jäisin ammeeseen, olisin vaarassa saada vakavia rytmihäiriöitä, sillä tälläkin nimenomaisella hetkellä tunsin jalkapohjiani vasten Simon tiukat reisilihakset. Tiesin vaihtavani väriä kuin heikkopäinen, eikä se helpottanut tilannettani yhtään.

– Ajattelitko kylpeä vaatteet päällä?

Katseeni singahti Simoon. Vain turhan huolellisesta artikuloinnista paljastui, ettei hän ollut aivan selvin päin. Hän liikahti, vesi aaltoili ja jokin sileä kosketti reiteni sisäpintaa. Eihän se voinut…hitto soikoon, oli se. Ihoni lehahti taas astetta­ kuumemmaksi.

– Anna mä autan.

Simo tarttui paituliini eikä haparoinut tällä kertaa lainkaan. Nostin tahdottomana käsivarteni ylös, ja hän kiskoi vettä lotisevan vaatteen pääni ylitse ja paiskasi sen lattialle. Sen alla minulla oli pelkät valkoiset puuvillarintaliivit ja tai-malliset alkkarit. En uskaltanut edes tarkistaa, mitä vesi oli tehnyt alusvaatteideni peittävyydelle. Simon katseesta päätellen aivan riittävästi.

Simo laski käsivartensa ammeen laidoille ja nojautui eteenpäin. Vielä kolmisenkymmentä senttiä ja nuo huulet koskettaisivat omiani. Räpäytin silmiäni ja yritin hengittää. Paniikki hiipi vereeni ja ennen kuin sain ajatukseni edes jonkinlaiseen kuosiin, päästin suustani oikean­ emämokan.

– Mä luulin, että sä olisit vieläkin vihainen Niklaksesta.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Yksinhuoltajaäiti Matilda lähtee treffeille salilla tapaamansa komean Eliaksen kanssa. Yhteinen hetki kuitenkin keskeytyy odottamattomasti.

Ilona Kaunisto oli kenties yksi maailman rasittavimpia ystäviä, mutta ainakin häneen saattoi luottaa – niin hyvässä kuin pahassa. Kun Ilona seuraavana päivänä tuotantopalaverin jälkeen soitti kiittääkseen avusta tulehtuneiden kulmakarvojen tohtoroinnissa, aavistin että hänellä olisi mielessään jotain muutakin.

”Matilda kulta rakas ihanuus”, Ilona aloitti.

”Mä en olisi ikinä selvinnyt siitä palaverista ilman sun apuasi.”

”No mitäs tuosta, kyllähän kaveria pitää auttaa.”

”Se paltsu meni sitä paitsi aivan mahtavasti. Nelosen ensi kauden uuden realityn tuottaja kehui mun huiviratkaisua.”

”Heh, ihan tosi?”

”Joo, sen mielestä mä vaikutin kansainväliseltä tyypiltä. Ja mikä parasta, nyt varmistui että pääsen tekemään niiden castingia.”

”Onneksi olkoon.”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Niinpä mä haluaisin kiitokseksi tarjota sulle dinnerin siinä uudessa libanonilaisessa.”

”Vau, ei sun tarvi...”

”Ei mitään muttia. Mä tarjoan. Tai itse asiassa mä olen saanut sinne kahden hengen illallislahjakortin... tai jotain sinne päin.”

”Miten niin jotain sinne päin?”

Aloin haistaa palaneen käryä.

”Se on eräänlainen elämyspaketti... tavallaan”, Ilona pyöritteli.

”Älä kiemurtele, vaan kerro!”

”No mä lupasin järjestää illallisseuraa yhdelle vanhalle tutulle, se on tosi mukava ja hyvin toimeentuleva tyyppi...”

”Anna mun kaikki kestää. Taas sokkotreffit jonkun oman elämänsä antisankarin kanssa.”

”Ei kun tämä on aivan toista maata. Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa. Komea, eronnut, fiksu... Mä menisin itse, mutta enhän mä näiden otsa-arpien kanssa voi mihinkään lähteä. Mun naama näyttää vieläkin Tshernobylin laskeuma-alueelta.”

”Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

Laskin mielessäni kymmeneen. Ilona oli parantumaton. En saisi antaa periksi. Toisaalta illallinen ruokablogien ylistämässä libanonilaisravintolassa houkutteli.

”Äh, sä olet ihan mahdoton. Mutta tänään ei sovi. Mä olen nimittäin menossa kahville yhden henkilön kanssa.”

”Henkilön? Tarkoittaako se miestä?”

”No, voidaan kai niinkin sanoa. Kaksi lahjetta, tummat hiukset, parta, alle nelkyt vee.”

”Älä viitti? Kerro lisää!”

”No se on vaan yks sellanen kunto-ohjaaja mun salilta.”

”Sun salilta? Mitä ihmettä, seuraavaksi sä kerrot että sä olet alkanut harrastaa triathlonia.”

”Ei kun mä olen vaan käynyt pari kertaa vähän treenailemassa sen opastuksella. Vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä.”

”Varo, mukavat on kaikkein pahimpia.”

”Ihan kuin sä olisit koskaan kokeillut. Mut hei, soitellaan myöhemmin, mun pitää nyt mennä.” 

”Mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Etukäteen olin miettinyt, pitäisikö minun pukeutua kuin treffeille, vai kuuluisiko kuntosalilla alkaneeseen tuttavuuteen jotenkin rennompi asu. Hylkäsin hupparin ja tennarit liian teinimäisinä, nahkahousut olivat liian rock ja kukallinen mekko taas liian kesäinen. Lopulta vedin ylle mustavalkoisen tunikan ja farkut. Olin menossa vain kahville, eikä koko jutusta välttämättä tulisi mitään. Ei kannattaisi kasata suuria odotuksia virittäytymällä valheelliseen juhlatunnelmaan.

Lupasin tulla ajoissa kotiin ja Okko vannoi lukevansa seuraavan päivän kokeisiin. Halusin uskoa poikaa, vaikka epäilin suuresti jälkikasvuni opiskelumotivaation aitoutta.

”Mä tuon kaupungilta Arnoldsin donitsit, jos pänttäät koko illan. Valkosuklaa originalit strösseleillä.”

”Sovittu. Sä voit luottaa muhun, mutsi.”

Niin varmaan, ajattelin itsekseni pysäkille kävellessäni. Sori vaan poikani, mutta luottamukseni miehiin on horjunut niin pahasti, että sinä joudut kärsimään siitä koko tulevan teini-ikäsi.

Bussissa muistin taas isän sanat. "Ennen oli Kari Tapio, nyt on Juha Tapio. Ennen miehen sanaan saattoi luottaa, nykyään ei." Olikohan isä tarkoittanut miehillä kaikkia miehiä, myös Okkoa, omaa tyttärenpoikaansa? Tai Eliasta, joka vaikutti mukavalta ja vilpittömältä?

Mukava ja vilpitön kunto-ohjaaja istui Fazerin kahvilan ikkunapöydässä ja naputteli läppäriään.

”Moi, täällä sitä vaan ahkeroidaan!”

”Matilda, mukava nähdä sua”, Elias hymyili ja sulki koneensa.

”Mä päivitin odotellessa meidän salin syksyn ohjelmaa nettiin. Mä tarjoan, mitä sä ottaisit?”

”Kahvia. Tietenkin. Mä käyn kahvilla.”

”Niin, ihmiset käy kahvilassa yleensä kahvilla...”

”Joo, mutta mä käyn kahvilla siinä mielessä kuin autot käy bensalla.”

Elias nauroi ja käveli tiskille.

”Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

Ensimmäisen kupillisen ajan mietin, pitäisikö Elias minua umpihulluna, jos kertoisin nähneeni kuolleen isäni. Eliaksesta kuitenkin huokui jokin määrittelemätön avoimuus, se katsoi silmiin ja kuunteli niin aidon tuntuisesti, että toisen kupillisen puolivälissä kerroin muina muijina koko jutun, isän ilmestymisen ja omituiset kommentit. Eliaksen lusikkaa pitelevä käsi pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten hunajan sekoittamista teehen.

”Ei toi kuulosta omituiselta.”

”Ei vai?”

”Mäkin olen nähnyt mun vanhan valmentajan usein unessa. Sillä on samantyyppisiä kommentteja kuin sun isälläsi.”

”Onko se kuollut?”

”Valkku? Ei tietääkseni, mutta on se varmaan kohta satavuotias. Ja se jaksaa aina jankuttaa mulle kevätkauden mäkiharjoittelusta, aivan niin kuin aktiiviaikoina nuorten alueleirityksessä.”

”Unessa?”

”Niin. Ehkä noi kohtaamiset sun isävainaan kanssa on jonkinlaista unta, sä vaan luulet olevasi hereillä.”

”En mä oikein tiedä... Ne tuntuu vaan jotenkin niin todellisilta, viimeksi se joi kahvia mun mukista ja pystyin jopa tuntemaan sen tuoksun. Siis kahvin, en isän.”

”Unen ja todellisuuden rajaa on toisinaan vaikea hahmottaa”, Elias ehdotti.

Vilkaisin Eliaksen miettiväistä ilmettä. Se oli siitä harvinainen mies, että sillä ei ollut jatkuvaa pätemisentarvetta tai halua olla koko ajan oikeassa. Eliaksen kanssa puhuessa tuli oikeasti sellainen olo, että se kuunteli. Ja kaiken lisäksi oli pakko myöntää, että se oli silmälaseineen ja leukapartoineen hyvännäköinen ilmestys siinä kahvilan ikkunapöydässä.

– Tähän asti mä olen luullut olevani melko rationaalinen henkilö, mutta en mä oikein tiedä enää, huokaisin.

– Ehkä tosi läheisten ihmisten välillä voi olla niin vahva side, että se kestää jopa kuoleman yli, Elias pohdiskeli.

”Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

Äkkiä näin ikkunan ulkopuolella jotain, mikä vangitsi huomioni. Äitini tallusteli vilkkaassa ihmisvilinässä kohti kävelykatua aamutohveleissa ja paksu setelitukko kädessä. Tajusin, että nyt asiat eivät olleet ihan mallillaan.

”Anteeksi, mun on ihan pakko mennä”, ähkäisin Eliakselle kesken sen lauseen ja ryntäsin kahvilan ovelle.

Ulos päästyäni näin, kuinka äidin hahmo sujahti kadunkulmasta väkijoukkoon. Lähdin pujottelemaan perässä niin nopeasti kuin pystyin. Kävelykadulla oli menossa jonkin sortin käsityöläismarkkinat, minkä johdosta neljä viidestä jalankulkijasta oli äidin näköisiä kuusikymppisiä tätejä villakangastakeissaan. Aina kun luulin saavuttavani äidin, se olikin joku muu.

Ryntäilin edes takaisin, kunnes tajusin, että minun pitäisi tähystää ihmisten jalkoja. Äiti oli todennäköisesti ainoa, joka oli lähtenyt keskustaan aamutohveleissa.

Säntäilin korttelin päästä päähän tönien huovuttajia ja kapustanveistäjiä, mutta turhaan. Yritin soittaa äidin numeroon, ei vastausta. Äiti oli hävinnyt, ja mikä pahinta, pelkäsin että hän oli vaikeuksissa. Todennäköisesti tällaisessa ruuhkassa oli liikkeellä muitakin kuin vilpittömiä käsityön ystäviä ja savipyttyjen myyjiä. Joku pitkäkyntinen oli varmasti ehtinyt ryövätä äidin auliisti esittelemät rahat. Palasin omia jälkiäni takaisin päin, mutta en nähnyt vilaustakaan äidistä.

Sen sijaan käsinvärjättyjä tyynyliinoja kaupittelevan savolaisen maatuskamummelin ja vintage-säilykepurkeista valmistettujen korvakorujen välissä seisoi Anton. Se poltteli tupakkaa ja näytti minut nähdessään siltä kuin haluaisi livahtaa nurkan taakse piiloon.

”Anton, oletko sä nähnyt äitiä?”

Anton katsoi minua vihreillä kojootinsilmillään. Sitten se virnisti.

”Itse asiassa joo. Se meni tästä ohi vähän aikaa sitten.”

”Ihan tosi? Mihin suuntaan?”

”Tuonne pankkiin päin se näytti mun mielestä menevän.”

”Mikset sä tehnyt mitään? Etkö sä huomannut, että se on aivan sekaisin, lähtenyt kaupungille aamutohveleissa...”

”No en kai mä nyt ole mikään naisten pukeutumispoliisi. Sehän voisi olla vaikka kuinka huippumuodikas valinta jalkineiksi.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

Kirosin Antonin hornan kellariin ja ryntäsin eteenpäin. Pankin ovet olivat kuitenkin kiinni, lasissa olevan tarran mukaan konttori oli suljettu vartti sitten.

Mietin, mitä tällaisessa tapauksessa kannattaisi tehdä. Pitäisikö huutaa äidin nimeä? Pitäisikö soittaa poliisille? Vai olisiko se liioittelua, kuulostaisinko vain vainoharhaiselta?

Yritin vielä kerran äidin puhelimeen. Ei vastausta.

Palasin kahvilaan ja löysin Eliaksen samasta ikkunapöydästä läppäriinsä syventyneenä.

”Ai, sä päätit kuitenkin tulla takaisin?” se sanoi hymyillen.

”Sori, mä vaikutan varmaan aivan kajahtaneelta. Selitän ensin jostain kummittelevista vainajista ja ryntään sen jälkeen päätä pahkaa ulos ovesta... En mä oikeasti ole ihan tällainen.”

”Sä olet mun mielestä hauska just tollaisena.”

”Öh, kiitti...”

”Mutta mun täytyy valitettavasti lähteä ihan just töihin tuuraamaan mun kollegaa, joka on yllättäen sairastunut”, Elias sanoi ja sulki tietokoneensa.

”Niinpä meidän täytyy jatkaa juttua joku toinen kerta.”

”Joo, jatketaan vaan.”

”Ja muista, ylihuomenna kuudelta treenit.”

”Muistan tietenkin.”

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

Elias nousi ja hipaisi poskeani kevyesti kädellään. Se oli pieni ele, suorastaan mitätön, ei mikään halaus tai suudelma, mutta se tuntui hyvältä. Ei tungettelevalta, ei vaativalta, vaan vilpittömältä ja empaattiselta.

Kun Elias oli mennyt, päätin kiertää korttelin vielä kerran ympäri, varmuuden vuoksi. Ehkä äiti harhaili muistikatkoisena jossain hämärässä porttisyvennyksessä ryöstettynä ja pahoinpideltynä...

Puhelin soi. Se oli äiti.

”Päätin piipahtaa kylässä, mutta et sinä ollutkaan kotona.”

”Mutsi? Missä sä olet?”

”Istun täällä Torstin luona. Oikein mukava mies, tarjosi minulle karjalanpiirakoita.”

Torsti? Mitä hemmettiä? Mietin kuumeisesti, oliko äidillä joku sen niminen tuttava. En ainakaan muistanut. Oliko joku kaapannut äidin?

”Voitko sä kertoa hiukan tarkemmin, kun mä alan olla huolissani sun liikkeistäsi.”

”No tämä ystävällinen alakerran mies teidän rapusta. Se pyysi minut sisään, kun teillä ei ollut ketään kotona.”

Silloin tajusin. Naapurin viiksivallu oli nimeltään Torsti.

”Pysy siellä, mä tulen viivana!”

”Mihinkäs minä nyt täältä lähtisin, Torstilla on hauskat jutut ja itse tehtyä munavoitakin vielä.”

”Et kai sä lainannut sille mitään?”

Torsti avasi oven leveä mursunhymy kasvoillaan.

”Ensin poika, sitten äiti”, se virnuili.

”Teidän sukunne tosiaan viihtyy porraskäytävässä.”

”Olen todella pahoillani, äidillä on ollut hiukan muistiongelmia.”

”Ihan totta? Ei uskoisi, Kaarina vaikuttaa terävältä tytöltä. Auttoi minua ratkaisemaan Suomen Kuvalehden piilosanankin.”

Tytöltä? No, ehkä seitsemänkymppisen eläkeukon mielestä kuusvitonen mummeli näyttää tytöltä.

Torsti pyysi minut peremmälle. Äiti istui pienen keittiönpöydän ääressä ja mutusteli riisipiirakkaa iloisen näköisenä. Takin se oli riisunut, mutta tohvelit vilkkuivat pöytäliinan alta.

”Äiti, nyt mennään meille. Mulla on vähän puhuttavaa”, sanoin yrittäen kuulostaa ystävälliseltä, vaikka olin aivan raivona sen sekoilusta.

”Mikäs kiire sinulla nyt on?”

Äiti yritti estellä, mutta tartuin sitä määrätietoisesti hihasta ja talutin sen eteiseen.

”Kiitos karjalanpiirakoista, Torsti. Ehkä me tavataan vielä”, äiti sanoi mursulle.

”Kiitos itsellesi seurasta. Voit tulla käymään milloin tahansa”, Torsti sanoi ja halasi äitiä viikset väpättäen.

”Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

Kotona en enää pystynyt hillitsemään itseäni.

”Äiti, mä olen ollut aivan sairaan huolissani.”

”Ai miksi?”

”Mä näin sut kaupungilla sekoilemassa.”

”Miten niin sekoilemassa?”

”Ei kukaan täysjärkinen lähde liikenteeseen aamutohveleissa ja setelivaska kourassa. Sut olisi voitu ryöstää tai vaikka mitä... Sitä paitsi, mihin sä niitä rahoja oikein kuskasit?”

Äiti katsoi minua ja hymyili vilpittömän näköisenä.

”Kai minä voin sen sinulle kertoa, vaikka sun miehesi pyysikin etten kertoisi. Se soitti minulle ja pyysi kaksi tuhatta lainaksi.”

”Anton?”

”Niin, Anton tietenkin. Höperönäkö sinä minua pidät.”

”Äiti, etkö sä muista että me ollaan erottu. Et kai sä lainannut sille mitään?”

”Poikaparka oli niin pahoillaan, kun palkka oli myöhässä ja se halusi järjestää sinulle syntymäpäiväyllätyksen. Ja kyllähän minulta nyt aina pari tuhatta markkaa löytyy.”

”Apua, mutsi, ei ne ole markkoja! Suomi on siirtynyt euroihin jo viisitoista vuotta sitten. Sitä paitsi mun synttäreihin on vielä monta kuukautta, eikä se liero varmaankaan suunnittele meikäläiselle mitään jymy-yllätystä.”

Äiti näytti loukkaantuneelta. Sitten se kohautti olkapäitään ja niiskutti kuin pikkutyttö.

”Oli miten oli, hyvää minä vain tarkoitin. Kyllä sukulaisia pitää auttaa.”

Voi nunnan hiippa. Antonilla olisi todellakin selittämistä.

”Äiti, nyt on parasta että sä jäät tänne yöksi.”

”Miksi ihmeessä?”

”Sun muisti pätkii tällä hetkellä pahemmin kuin DNA:n prepaid-liittymä. Mä en halua ottaa sitä riskiä, että sä eksyt matkalla kotiin tai jäät auton alle tai jotain.”

”Kyllä sinä nyt vähän liioittelet”, äiti tuhahti.

”Minä olen selvinnyt seitsemänkymmentäluvun muodista, yhdeksänkymmentäluvun lamasta ja sinun murrosiästäsi, niin kai minä selviän täältä kotiin!”

”Palataan asiaan huomenna aamusta. Mulla on vapaapäivä, voidaan mennä vaikka yhtä matkaa ja miettiä, mikä nyt olisi parasta sun kannaltasi.”

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38.

Työnsin äidin omaan sänkyyni ja lykkäsin sille kasan aikakauslehtiä, saisi luvan pysytellä turvallisesti neljän seinän sisällä ainakin huomiseen asti. Itse voisin nukkua sohvalla.

Vasta silloin tajusin ihmetellä, miksei Okosta kuulunut mitään. Auta armias, jos poika oli livistänyt taas omille teilleen. Kuristaisin kakaran omakätisesti.

Raotin Okon huoneen ovea. Vastaan lehahti tiivis teinihien ja grillimaustettujen sipsien löyhkä, johon sekoittui lievä henkäys lattialle valunutta energiajuomaa, kastuneiden tennareiden ominaistuoksua sekä kuivuneen lennokkiliiman esanssia. Poika uinui sängyllä kuulokkeet päässään ja poski liimaantuneena kuudennen luokan maantiedon kirjaan. Sademetsät ja savannit se oli näköjään ehtinyt lukea, mutta kuolalammikosta päätellen Nukkumatti oli tullut jossain arojen ja aavikoiden välimaastossa.

Nyhdin oppikirjan varovasti irti nukkuvan koululaisen alta ja peittelin pojan. Hän näytti suorastaan hellyttävältä siinä nukkuessaan. Tulipa kokeen arvosanaksi mikä hyvänsä, ainakin Okko oli yrittänyt lukea.

Hain makuuhuoneen kaapista vieraspeiton. Äitikin näytti uinahtaneen.

Katsoin sen nukkuvia kasvoja ja tajusin, miten saman näköisiä ne olivat Okon kanssa, varsinkin nukkuessaan.

Enpä olisi kaksikymmentä- tai kolmekymmentävuotiaana uskonut, millaista elämäni olisi, kun olin 38. Katsoin samaan aikaan eteen ja taakse, yritin pitää huolta omasta äidistäni, joka oli minut kasvattanut, ja kasvattaa omaa poikaani kohti aikuisuutta. Kumpikin sukupolvi näytti säntäilevän yhtä holtittomasti, aivan kuin korostaen sitä, että minä olin vastuussa niistä molemmista, sekä itseäni vanhemmista että nuoremmista. Tämä oli varmaan sitä puun ja kuoren välissä olemista, vaikken ollut ikinä sanonnan alkuperää ymmärtänytkään.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

Harjasin hampaat ja kävelin olohuoneeseen, enkä tiedä, olinko edes kovin yllättynyt siitä, että siellä istui isä. Tällä kertaa hänellä oli pakki olutta mukanaan.

”Nyt laitetaan tyttö kisastudio pystyyn.”

”Mitä ihmettä..?”

”Lontoossa on MM-kisat, etkö sä yhtään seuraa aikaas.”

Isä naksautti telkkarin päälle kaukosäätimellä ja avasi kaksi tölkkiä. Toisen isä ojensi minulle.

”Skool. Muista aina, että kilpaileminen kasvattaa. Ei aina saa päästää itseään helpolla, joskus pitää ottaa turpaansa ja kerätä vähän pölyä niin että seuraavalla kerralla pysyy peitsi tanassa.”

Maistoin varovasti kylmää olutta. Ainakin se oli todellista, eikä mielikuvitukseni tuotetta.

”Iskä, mä en ole varma, oletko oikeasti siinä vai kuvittelenko mä vain. Mutta tämä kalja on hyvää.”

”Hys, älä siinä höpötä. Nyt ne esittelee kilpailijat.”

Isä ei ollut eläessään mitään viinamäen miehiä, eikä hän ollut sitä kuoltuaankaan. Hän siemaili olutta hiljaa, murahti välillä tv-selostajalle tai kommentoi urheilijan suoritusta. Juotuani oman tölkkini loppuun silmäluomia alkoi painaa. Jopa Ilonan epämukavaksi moittima sohva tuntui ihanan pehmeältä. Onneksi seuraava päivä olisi vapaa.

”Paljon pistetään vetoa, että tuo tsekkiläinen pesee koko porukan”, isä selosti asiantuntevasti naisten keihäänheittoa.

”Kiinattarella on kyllä voimaa takana, mutta pönkkä ei pidä ollenkaan.”

Jaksoin katsoa miesten 400 metrin aitojen välierät ja naisten keihään kolme ensimmäistä kierrosta, mutta kun estejuoksijat hölköttelivät kentälle, silmäni painuivat kokonaan kiinni.

Näin unta, jossa juoksin kilpaa Eliaksen kanssa. Anton yritti ohittaa meitä, mutta pystyin kiristämään vauhtia, enkä päästänyt sitä ohi. Katsomossa äiti ja Torsti heiluttivat Ilonan huivia ja hurrasivat. Kesken unen muistin, että olin unohtanut ostaa Okolle lupaamani donitsit.

Jatkuu ensi viikolla