Tuskin Jaana, Malla ja Pirjo selviävät Lada-seikkailustaan, kun ilta huipentuu miliisien ratsiaan, komean Jurin silmäyksiin ja aseiden paukutteluun. Simosta, Suhosesta ja Niklaksesta paljastuu Jaanalle aivan uusia puolia.

Eläkeläisikää ­lähentelevä kuskimme kaasutti, ja ­Ladan konepelti rämähti toistamiseen ylös. Kirahdin, mutta tällä kertaa hallitsin säikähdykseni ja valmistauduin toimimaan sen sijaan, että olisin vain nyhjöttänyt tumput suorina. Adrenaliini kihisi suonistossani ja sai pulssini tykyttämään. Pyörähdin sivuttain ja kurotin takapenkkiläisiä kohden.

– Next time when he stops, ­remember jump out at once!

Puhuin englantia, jotta kuskimme ei hoksaisi pakosuunnitelmaani. Sain vastaukseksi kaksi nyökkäystä ja näin sekä Mallan että Pirjon jännittyvän kuin starttipistoolin paukahdusta odottava Carl Lewis.

Ideani oli hyvä, mutta konepellin ketale ei pysynytkään ylhäällä, vaan kuskin jarruttaessa rajusti se kolahti tottelevaisesti takaisin alas. Näkyvyys oli taas esteetön ja tunsin paineen palleassani, kun auton vauhti kiihtyi ennalleen. Se siitä ­pakosuunnitelmasta. Äkkiä en enää kestänyt. Iskin kynteni äijänrohjakkeen käsivarteen ja tein sen todellakin kirjaimellisesti, sillä mies hypähti penkillään ja oli ­pamauttaa villanharmaan pää­lakensa tupakan kellastamaan kattoon.

– Pysähdy! kiljuin ja tehostin vaatimustani kiristämällä otettani. – Nyt. Heti.

– Da, da, mies rauhoitteli ja ­pyristeli irti. – Pian, pian. Katso, tuonne mennään. Bensaa, da? Neuvoja, da? Kaikki hyvin. Ei hätää.

Kaikki hyvin? Tuijotin kuskin osoittamaan suuntaan ja näin tien laidassa pitkän letkan henkilöautoja. Niiden takana häämötti vinoon pystytetty, yksinäinen bensatolppa ja ryhmä eri-ikäisiä miehiä, joilla jokaisella näkyi riippuvan mahorkka suupielestä. Oliko tämä paikallinen bensa-asema? Pikemminkin pimeiden taksisuharien kokoontumispaikka.

Auto niiasi pysähdyksiin, ja kuskimme mönki ulos, huikkasi rennon tervehdyksen ja saapasteli taskujaan kaivellen kohti tupakka­rinkiläisiä.

– Nytkö me karataan? vinkaisi Mallan pelokas ääni.

Epäröin. En tiennyt yhtään, missä olimme. Autoja suhahteli ohitsemme huimaa vauhtia, mutta tienvarrelle jäävä, tuskin yhden ­ihmisen levyinen kulkuväylä ei paljon houkutellut. Kysyisi kanttia seistä siinä, varoa ohi rynniviä ­rekkoja ja odottaa, että joku kahdeksaakymppiä kiitävän kotteron kuski suostuisi jarruttamaan. Luultavasti joutuisimme ottamaan ­uuden kyydin tästä bensajonosta, eikä missään ollut kuulutettu, että se olisi yhtään parempi kuin tämä nykyinenkään.

– Odotetaan, vastasin ja puristin kämmeneni yhteen.

Meni syteen tai saveen, päätin luottaa tuohon karjalaisukkeliin, joka seisoi nyt miesryhmän laitamilla ja veteli henkosia sen oloisena, ettei tässä valmiissa maailmassa ollut kiirettä mihinkään. Tupakkatauko kesti ja kesti ja sitä säesti kiivas polotus, jota maustoi innokas käsillä huitominen. Kuskimme oli äänessä ja toivoin totisesti, että hän kysyi tietä hotelliimme eikä nopeinta tapaa putsata tyhmiä ­turisteja kahisevasta.

Kun sätkät oli kärytelty, alkoi tankkaus tai pikemminkin sellaisen karikatyyri. Yksi kuskeista nosti bensapistoolin, tai niin luulin, kunnes näin, ettei letkussa ollut ­mitään pistooliosaa – se oli todellakin pelkkä letku, jonka pää oli nyrhitty karkein puukonviilloin poikki. Seurasin silmiäni uskomatta, kuinka tankkaaja otti letkun suuhunsa ja imi posket pullollaan, kunnes bensiiniä alkoi sykähdellä ulos. Muutama äkäinen sylkäisy, ja sitten letku juoksutettiin jonossa ensimmäisenä vartovan ajopelin luo. Luukku auki, letku sisään, tankkaus ja sen jälkeen letkun siirtäminen lennossa vuorossa seuraavana olevan auton luo. Ja koko ajan polttoaine purskahteli värittömänä suihkuna pihalle.

Kuulin tuttua kahinaa taka­penkiltä ja virkoin päätäni edes kääntämättä:

– Jos ajattelit pistää tupakaksi, harkitse uudestaan.

Kahina loppui. Pirjo päätyi kai samaan tulokseen kuin minäkin, sillä mallut jäivät tällä erää takin taskuun. Vihdoin tuli meidän pirssimme vuoro, ja polttoaine lorisi tankkiimme. Haistoin ja välillä olin jopa maistavinani bensan katkun, joka aaltoili ympärillämme. Vilkuilin tupakkapaikalle jääneitä käryäviä tumppeja ja laskeskelin askeleita sieltä automme luo. Pohdin, ­miten paljon bensaa oli roiskunut maahan ja miten pitkälle puuskittainen tuuli saattaisi sitä yhä viskoa. Oikeastaan en halunnut tietää vastausta.

Nakutus sivuikkunaan sai minut kohottamaan katseeni. Kuskimme hymyili leveästi ja imitoi pyörittävänsä rattia.

– Pian lähdetään. Minulla kartta, ukko taputti urheilupusakkansa etutaskua. – Kaikki okei?

Nyökkäsin. Kaikki okei. Sitten, kun olisimme hotellissa. Ilman ­kärähtänyttä nutturaa tai uuteen muotoon kolaroitua autoa.

Istuin hotelli Pribaltiskajan kakkoskerroksen valuuttabaarissa ja odottelin Mallaa ja Pirjoa seurakseni.

Olimme päässeet kolhuitta ­hotelliin kaikista epäilyksistäni huolimatta. Jopa nokkapelti oli suostunut pysyttelemään alhaalla koko loppumatkan. Se saattoi tosin johtua siitä, että kerrankin kuskimme noudatti nopeusrajoituksia, koska joutui sekä keskittymään ajamiseen että kartan lukemiseen. ­Perillä olin ollut niin helpottunut, että olin tyrkännyt ukon kouraan ylimääräisen Rexona-saippuapalan ja vain vaivoin vastustanut primitiivistä halua kimmota tämän kaulaan puolihysteerisiä kiitoksia ­soperrellen. Herra oli sittenkin armollinen. Siitäkin huolimatta, että rellestimme Neukkulassa, joka oli, ainakin minun muistini ­mukaan, julistanut Jumalan pannaan. 

Baarimikko nojaili tiskiin, kuivaili laiskanoloisesti yhtä ja samaa lasia ja silmäili puolityhjää salia kuin peläten yleisöryntäystä. Vaikka paikka oli tyyni kuin suonsilmäke, ei herra vaivautunut tyhjentämään pöydillä pursuilevia tuhkakuppeja tai keräämään pois tyhjiä, sormenjäljistä harmaita laseja.

Maistelin auringonkeltaista tuoremehuani ja annoin takaraivoni painua vasten sohvan korkeaa selkä­nojaa. Jos oli totta, että näiden kalusteiden sisään oli piilotettu ­salakuuntelulaitteita, olisi KGB:n agenteilla varmasti lokoisat päivät kuunnellessaan humalaisten suomituristien örinöitä.

Ei se silti mikään mahdottomuus ollut. Jopa Niklas oli kertonut nähneensä omin silmin leipäkorin, jonka pohjaan oli upotettu kuuntelulaite. Mutta sellainen härpäke kuulemma kannettiin vain niihin pöytiin, jossa oli isokenkäisiä vieraita.

Ojensin käteni ottaakseni uuden hörpyn, mutta lasini olikin jo tyhjä. Hieraisin otsaani. Missä ihmeessä kaikki oikein olivat? Kello läheni kuutta, ja meillä oli pöytävaraus puoli seitsemäksi.

Olimme sopineet kokoontuvamme tähän baariin alkudrinkeille, mutta nyt näytti siltä, että olin ­porukan ainoa loppasuu. Kun tunsi Suhosen, sitä sieti epäillä ja suuresti sittenkin. Olin kuullut metelin huoneeseeni, kun loputkin porukastamme oli palannut kaupunkikierrokselta. Ainakin hälystä päätellen retki oli ollut kostean onnistunut. Muistutin itseäni, että varmistaisin Simolta, oliko oppaamme Oleg saanut lupaamani ylimääräisen maksun vaivoistaan.

Samassa baarin sivustalla oleva hissi kilahti ja erotin suhahduksen, kun sen metalliovet aukenivat. Suoristauduin odottavasti, mutta koin pettymyksen. Tai no, lähemmin tarkasteltuna tuota ei ehkä hennoisi nimittää pettymykseksi. Ei millään mittarilla. Tulija oli sentti­metreissä mitattuna suunnilleen 190. Tuuheat, oljenvaaleat hiukset, terävät poskipäät ja jämerä leuka. Tiukka, asiallinen katse, joka näytti lämpenevän pari astetta, kun se tavoitti minut.

– Neiti, olkaa hyvä ja kertokaa, missä huoneessa yövytte.

Mies lasketteli sujuvaa saksaa, jota ymmärsin kyllä hyvin, mutta puhuin huonommin. Kun epäröin, hän vetäisi nahkatakkinsa povi­taskusta virallisen näköisen kortin ja lykkäsi sen hämmästyneiden silmieni eteen. Teksti oli tietysti venäjää, mutta siitä huolimatta osasin aavistella minkä alan miehestä tässä oli kyse.

– Juri Pavlovitsh, Leningradin miliisistä, iltaa, mies esittäytyi ja sujautti henkilökorttinsa takaisin taskuun.

– Suoritamme hotellissanne ratsian ja pyydämme kaikkia asukkaita siirtymään alakerran juhlasaliin, kunnes huoneiden tarkastus on ohitse. 

Ponkaisin seisomaan ja kaivoin laukustani paperikopion, joka oli otettu passini nimiösivulta. Juri ­luki sen, vertasi tietoja omaan ­paperinivaskaansa ja antoi sitten kopion minulle takaisin.

– Teidän seurueenne onkin jo lähes koossa tuolla alakerrassa, mies ilmoitti tarkastellen listojaan hienopiirteiset kulmakarvat rypyssä. – Pariskunta Strömmer puuttuu, mutta he ovat kuulemma illanvietossa muualla. Nyt kun löysin teidät, jäljellä on enää herra Suhonen. Hän kai yöpyy naapurihuoneessanne? Osaatteko sanoa, mistä hänet voisi tavoittaa?

– Luulisin hänen löytyvän huoneestaan, vastasin karkeaa aksenttiani ujostellen. Näin silmäkulmastani, kuinka luihunoloinen baarimikko liukeni vähin äänin paikalta. Petturi. Jätti naisen heikoille jäille.

Juri Pavlovitsh mittaili minua kiireettä ja yllättäen olin erottavinani tietynlaisen väreen hänen katseensa pohjalla. Sellaisen pilkkeen kohtasi normaalisti viikonloppuna ­radalla, ei keskellä miliisiratsiaa leningradilaisessa hotellissa. Häkellyin, enkä ollut saada sullottua passipaperiani enää takaisin iltalaukkuuni.

– Saanko auttaa?

Lämmin käsi tarttui sormiini, työnsi ne lempeästi syrjään ja liu’utti arkin sulavasti laukkuni ­sivutaskuun.

– Kiitos.

Vilkaisin miestä ripsieni lomasta. En ollut ymmärtänyt äskeistä väärin. En hitto vie. Minua tarkasteli huomattavan kiinnostunut katse ja kapeille huulille hiipi tietävä hymy. Se ei ollut viekoitteleva, ei ­aivan, mutta silti se sai kainaloni hiostumaan. Yks kaks huomasin muistelevani kiihkeästi ylläni olevia alusvaatteita. Olivatko ne kenties mustat vai valkoiset? Pitsiä vai puuvillaa? Mummosloggit maximitassa? Luoja, ei kai! Toivottavasti olin pukenut edes push-upit.

Kuulin rykäisyn ja pakotin itseni ryhdistäytymään. Pujotin laukkuni hihnan olkapäälleni ja loin miliisiin viileäksi tarkoitetun silmäyksen.

– Ehkä neiti haluaisi tulla noutamaan herra Suhosen yhdessä ­minun kanssani? Kun ystävänne näkee teidät seurassani, hän ei turhaan hermostu minun läsnäoloani. Osaako herra Suhonen muuten saksaa tai venäjää?

– Ei tietääkseni, naurahdin ja annoin Jurin luotsata minut hisseille.

– Sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä, jos lähtisitte mukaani.

Nyökkäsin ja sain palkinnokseni välähdyksen huomattavan tasaisesta hammasrivistöstä.

Kuudennessa kerroksessa koputin Suhosen huoneen oveen ja käännyin hymyilemään Jurille. Odotimme tovin, mutta mitään ei tapahtunut. Aivokoppani höyrystyi erilaisten teorioiden poukkoillessa sen sisällä. Miksi ratsia? Miksi juuri tänään ja juuri meidän hotellissamme? Bussin salalokero poltteli mieltäni, ja sen ammottava tyhjyys vain lisäsi ahdinkoani. Missä kasetit olivat nyt? Niklaksen huoneessako? Löytyisivätkö ne hänen matkatavaroistaan ja jos niin ­tapahtuisi, mitä siitä seuraisi?

Koputin uudestaan ja manasin mielessäni kaikki juopporetkut alimpaan viemäriin. Jos emme löytäisi Suhosta, mikä sitten neuvoksi? Vaikka toisaalta, yksi kadonnut humalainen turisti ei ollut kai ­yhtään mitään laittoman salakuljetuksen rinnalla. Koholla oleva ­käteni vapisi ja laskin sen nopeasti alas, jotta Juri ei laittaisi hätäilyäni merkille.

– Ei siellä taida olla ketään, ­mutisin ja peräännyin pari askelta.

Kaipasin omieni seuraa, lähinnä Simon rauhoittavaa läsnäoloa. ­Tämä itsevarma ja sulavanoloinen miliisi sai minut paniikkiin. Olin kärpänen ristilukin verkossa. Kärpänen, joka yritti tolkuttaa itselleen, ettei hämähäkin kanssa kannattanut flirttailla.

– Minäpä koitan vielä kerran.

Pysähdyin ja jäin alistuneesti odottamaan, kun Juri pamautti ovea. Pamautti? Hetkinen. Eikä ­pamauttanut, vaan jossakin huoneen sisällä pamahti. Se oli etäisesti tuttu ääni, jotakin sellaista, minkä tunnistin, mutta mieleni ei ­halunnut myöntää todeksi. Ei taas, ajattelin sekavasti. Vastahan viime kerrasta oli yksi ainoa viheliäinen päivä. 

Seisoin tumpelona aloillani ja seurasin tapahtumia kuin sivustakatsoja, sellainen, joka ei kuulunut mukaan tähän farssiin. Mutta se oli tietysti harhaa. Minä olin tässä ­jupakassa mukana niin väkevästi, että haistoin ruudin ja näin puunsäleet, kun ne sinkoilivat nuolen­terävinä ammuksina ohitseni käytävään.

Juri karjaisi jotain, tietysti venäjäksi, loikkasi ovelta sivuun ja töytäisi minua rajusti kylkeen. Horjahdin ja putosin polvilleni, mutta ­sekään ei näyttänyt riittävän Jurille. Hän törmäsi selkääni eikä hellittänyt, ennen kuin tein mahalaskun ja köhin kokolattiamaton villakoiria ulos keuhkoistani. Haroin hiuksia silmiltäni ja ehdin nähdä jotakin mustaa, himmeästi kiiltävää Jurin kourassa. Se riitti. Paniikkivaihteeni naksahti kaakkoon.

Aloin kontata kauemmaksi. ­Rusettikoristeinen avokas putosi oikeasta jalastani, mutta jatkoin mateluani siitä välittämättä. Totta kai olin sonnustautunut juuri ­tänään tiukkaan kynähameeseen, joka lähti kuroutumaan ylös reisilleni, kun puoliksi ryömin, puoliksi konttasin kohden kerroksen pääaulaa.

Siinä sekunnissa muistin tismalleen, mitkä alusvaatteet olin pukenut ylleni. Punamustaa, lähes läpikuultavaa pitsiä. Ei sukkahousuja vaan perhanan sukat sukkanauhavöineen kaikkineen. Justiinsa niin. Jos tästä illasta ei muodostuisi Juri Pavlovitshille ikimuistoista, niin sitä ei tapahtuisi taatusti koskaan. Olin eittämättä monen ruplan ­arvoinen näky, kun mennä kaahotin nelinkontin pakoon hameen ­kiriessä itsepintaisesti kohti vyötäröäni. En ollut ehkä kaikkein ­kuvauksellisin, mutta muotoja ­minulta ei puuttunut ja jokin kertoi minulle, että Juri olisi rubenslaista taidetta arvostava mies.

Ihaileva äännähdys peräpuoleltani paljasti minun osuneen napakymppiin. Toisissa olosuhteissa olisin ehkä punastunut ja ollut varsin otettu. Nyt en ehtinyt tehdä kumpaakaan, sillä minulla oli liian kiire päästä piiloon. Polveni naksuivat ja tunsin vasenta jalkaani verhoavan sukan repeytyvän. Saakutti sentään. Ne olivat olleet kalliit ­sukat, varta vasten alusvaate­liikkeestä ostetut.

Uusia jysähdyksiä. Vilkaisin ­hätäisesti olkani ylitse ja näin Jurin makaavan selällään lattialla ja potkivan Suhosen ovea saranoiltaan kuin paraskin Navy Seal. Enää ei ammuskeltu, mutta huudettiin ­sitäkin enemmän. Venäjäksi. Huutaja ei voinut olla Suhonen.

Pääsin kerrosaulaan ja suojauduin käytävänkulman taakse. Toisaalta, eihän kai ampujakaan sentään saattaisi olla Suhonen, tajusin vihdoin ja yritin tasata katkeilevaa hengitystäni.

Mutta mitä se tarkoitti? Oliko Suhoselle käynyt viimeinkin köpelösti? Miehellä oli aina ollut tajuttoman hyvä säkä, vaikka hän oli monesti örveltänyt kaatokännissä pitkin Leningradin katuja. Totta kai Suhosen lompakko oli käännetty ihan yhtä monta kertaa kuin hän oli livahtanut yksityisille ryyppyreissuilleen. Eräskin kerta tyyppi oli palannut hotelliin ilman kenkiä ja takkia, mutta muuten moitteettomassa kuosissa, jos kunnioitettavan korkeat promilleluvut jätettiin huomiotta. Suhosta ei ollut koskaan mukiloitu. Ei koskaan, ja se oli varsinainen ihme se. Silkkaa juopon tuuria.

Huutelun hiljentyessä rohkenin kurottaa nurkan takaa tarkistaakseni tilanteen. Juri oli jälleen jaloillaan, seisoi oveen nähden viistossa kulmassa jalat harallaan tähdäten kaksin käsin aseellaan. Ovelta kuului rapinaa, aivan kuin joku olisi yrittänyt avata ammuskelussa vioittunutta lukkoa. Sitten ovi todellakin keinahti auki häviten ­näköpiiristäni.

Jurin ääni kohosi käskevästi ja jopa minä ymmärsin hänen ­komentonsa. Näkymättömissä oleva jalka potkaisi pienen, hopeanharmaan käsiaseen kynnyksen ylitse. Se kolahti vastapäiseen seinään. Juri potkaisi sen metrien päähän ja ärjäisi uuden käskyn.

Ensimmäisenä huoneesta tuli ulos minulle täysin tuntematon mies. Keski-ikäinen, vatsakas, voimakas parrankasvu. Sormuksilla lastatut kädet tottelevaisesti ­ylhäällä. Sitten tuli toinen. Ehkä kolmissakymmenissä, huono ryhti, pitkä, rasvainen tukka, otsalle nostetut Ray-Banin pilottilasit. Kaveri asettui toverinsa viereen, kasvot ja kämmenet vasten seinää, jalat haara-asennossa. Luultavasti ohjelmassa olisi seuraavana ruumiin­tarkistus. Aseella uhaten.

Kolmas pitko uunista ulos. ­Suhonen. Tukka sojottaen jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan, vailla paitaa ja housuja, vain lököttävät Aku Ankka -bokserit ja eri­paria olevat, konepesussa valkoisesta harmaiksi muuttuneet tennissukat. Suhosen kädessä oli nippu pelikortteja, joita hän heilutti edes takaisin Jurin nenän edessä.

– Värisuora, perkele. Värisuora! Ja sitten sitä rynnitään kesken kaiken kuokkimaan ja viemään mun voitot. Ei saatana. Äläkä hyvä mies huido sillä lelupyssyllä kuin heikkomielinen. Voit vielä osua johon­kuhun.

– Ei se puhu suomea, huikkasin turvapaikastani ja kömmin viimein jaloilleni, minäkin. Oli parasta mennä Suhosen ja Jurin väliin, jottei Suhosta luettaisi samaan ryhmään venäläisgangsterien kanssa.

– Häh? Suhonen käännähti ­minuun päin ja pelikortit liukuivat vaimeasti napsahdellen lattialle.

Juri katsoi minua odottavasti ja selitin nopeasti saksaksi, että Herr Suhonen oli nyt löytynyt. Juri nyökkäsi niukasti, skannasi Suhosen vielä kerran päästä varpaisiin ­yhdellä tylynpuoleisella silmäyksellä ja siirtyi sen jälkeen venäläismiesten taakse.

– Se on miliisi, selitin Suhoselle ja konkkasin pudonneen kenkäni luo.

Juri kaivoi vyöstään käsiraudat ja naksautti ne vankiensa ranteisiin.

– Osaa kyllä saksaa, mutta se taas ei taida taittua sulta, jatkoin ja sujautin jalkani avokkaaseen.

Suhosen punareunaiset silmät siristyivät. Häntä ei näyttävän kiinnostavan pätkääkään pelikaveriensa kohtalo tai synkkäilmeinen ­venäläismiliisi, joka edelleen riiputti toisessa kädessään laukaisu­valmista asetta. Saatikka hotellihuoneen ovi, joka roikkui saranoillaan enää juuri ja juuri.

– Jaana kuule, otetaanko uusi erä? Mä en ole koskaan aikaisemmin hävinnyt naiselle. Nyt tarttis saada revanssi.

– Anna olla, sanoin ja aloin ­vetäytyä hissiä kohden. Suhonen tarkoitti tietysti eilistä juomakisaa, mutta siihen leikkiin en ihan heti suostuisikaan uudelleen.

Olin suorittanut velvollisuuteni, kun kerran Suhonen oli löytynyt, ei ehkä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta kuitenkin. Nyt halusin rauhoittaa ajatukseni ja mielellään tukevan penkin takalistoni alle, sillä polveni imitoivat edelleen hyytelöä. Ottakoon Juri selvää siitä, miksi Suhonen oli lyöttäytynyt noiden mafiosoilta näyttävien korstojen seuraan. Minä olin osuuteni tehnyt ja jos Juri tarvitsi tulkkia, hankkikoon sellaisen jostakin muualta.

Painoin hissin kutsunappia, ­enkä ollut huomaavinani selkäni taakse pysähtynyttä Suhosta. Vanhan viinan haju oli melkoinen, mutta ei mitään uutta, kun Suhosesta oli kyse.

– Jaana. Suostu nyt. Jaana, beibi. Mä maksan kaiken. Sun ei tartte tehdä muuta kuin juoda.

– Mistä sulle nyt on yhtäkkiä ­rahaa ilmestynyt? kysyin.

Hissi kilahti ja sen ovet avautuivat kutsuvasti.

– Kyllähän noita pelimarkkoja aina jostakin löytyy, Suhonen sammalsi ja tapitti minua rukoilevasti.

Astuin hissiin ja painoin pohjakerroksen nappia. Suhosen paljas sääri esti ovien sulkeutumisen. Se polvi oli turvoksissa ja punainen. Jotenkin säälittävä. Epäilemättä nuoruuden jääkiekkouran muistoja. Ukkovarvas vilkutti tennissukan rei’ästä muistuttaen minua siitä, ettei Suhosella ollut enää vaimoa parsimaan sitä umpeen. Huokaisin. Ainahan sitä voisi luvata. Eri asia sitten, pitäisinkö lupauksen, sillä en halunnut tehdä uutta tuttavuutta Leningradin ambulanssijoukkojen kanssa. Toisaalta, Suhonenkin vaikutti siltä, että tänään ex-jääkiekkomies kaatuisi ensimmäisestä vodkaryypystä.

– Jaana, pliis.

– Hyvä on. Painu nyt siitä suihkuun ja pue päällesi. Nähdään ­alhaalla.

Hissin ovet sulkeutuivat suhahtaen. Näinköhän tästä edes mitään bileiltaa tulisi. Ratsia ja äskeisen ammuskelun setviminen veisivät luultavasti koko illan.

Ensimmäinen, jonka näin ala-­aulassa, oli Simo. Ei kämppäkaveri-Simo, ei edes reissukaveri-Simo vaan poliisi-Simo. Tiukkailmeinen rikospoliisi, joka puhui venäjää. Seisoi selkä suorana neljän miliisin ympäröimänä ja… Jakeli näille käskyjä? Siltä se ainakin vaikutti. Juutuin niille sijoilleni ja yritin ymmärtää näkemäni ja kuulemani siinä pahemmin onnistumatta.

Venäläismiliisejä parveili joka puolella. Hotellin henkilökunta seisoi vastaanottotiskin takana ja seurasi ilmeettömin kasvoin poliisi­voimien työskentelyä. Ulko-ovet oli teljetty. Ketään ei laskettu sisään, eikä ulos. Asukkaiden passit olivat rivissä tiskillä lukuun ottamatta kahta sinikantista, joita Simo piteli. Ei ollut vaikea arvata, kenen passeista oli kyse.

Liikahdin. Se kiinnitti Simon huomion, enkä enää ehtinyt juhlasaliin toisten vieraiden luo. Olin aikonut hiippailla sinne suorinta tietä ja jättää Simon puuhastelemaan sitä, mitä hän nyt ikinä puuhastelikin. En halunnut tietää. Tai hitto vieköön, tietysti halusin, mutta olin niin vihainen, että olin tukehtua. Sellaisessa mielentilassa ei kannattanut avata suutaan, jos halusi välttää yhteenottoa.

– Jaana! Missä hemmetissä sä olet oikein luurannut?

Loin Simoon jäisen silmäyksen. Siinä se oli taas. Tuo etsivä-Simo. Asiallinen, aikuismainen, ankara. Hiilenharmaa puku ja sen alla tummemman harmaa t-paita. Huolellisesti harjatut hiukset ja kiinteä, tutkiva katse. Ja se partavesi. Myskiä, merta ja samettisia öitä. Hieraisin nenääni kuin karkottaakseni häiritsevän tuoksun tiehensä. ­Minuahan ei yksi partavesi kaataisi. Eikä edes se karhea helpotus, jonka olin erottavinani Simon ­äänestä.

– Jaana. Kuulitko sä? Onko kaikki hyvin? Malla kertoi teidän villistä taksireissustanne. Miksi et pyytänyt minua mukaanne? Olisin ­pitänyt huolen teistä kaikista.

– Mä osaan kyllä huolehtia itse itsestäni.

Simon suupieli kiristyi. Ääneni oli ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen.

– Täällä hotellissa on ratsia. Tuli nimetön ilmianto ja siksi kaikki huoneet tarkistetaan. Vieraiden täytyy mennä odottamaan tuonne...

– Mä tiedän, keskeytin.

Simo vaikeni ja työnsi kädet housuntaskuihin. Näytti hämmentyneeltä. Sietikin!

– Mutta sitä mä en tiennyt, että sä puhut venäjää ja että Leningradin miliisi toimii yhteistyössä ­lomalla olevan, suomalaisen poliisin kanssa.

Vastaukseksi sain pelkän olankohautuksen. Se puhalsi hiillokseni liekkeihin.

– Oletko sä täällä mukana siksi, että olet rikospoliisi vai siksi, että halusit lähteä Leningradiin mun kanssa?

Pidin paussin ja tarkkailin hänen ilmettään. Siitä ei irronnut yhtikäs mitään. Zero. Nolla. Herra oli selättänyt äskeisen hämminkinsä ja näytti nyt pokerinaamaa. Pettymys sai suuni maistumaan päiväyksensä ohittaneelta raejuustolta.

– Mä katsos pohdin tuossa, että jos sä olet täällä poliisina, mun ­ystäväni Simo ei ole silloin mukana, eikä ole kai koskaan ollutkaan.

– Jaana…

– Irti, sähähdin ja nykäisin ranteeni vapaaksi hänen hapuilevasta otteestaan.

– Jaana, mä voin selittää. Mutta en juuri nyt. Myöhemmin.

Pysähdyin hetkeksi. Sen verran, että ehdin ilmaista lopullisen mieli­piteeni:  

– Sä valehtelit. Ja kuinkahan pitkään ja miten monesta asiasta? Sä valehtelit.
Sitten jätin hänet taakseni. Se teki kipeää, todella kipeää, mutta tein sen silti.

Kello oli jo yli puolenyön, kun ratsia oli vihdoin ja viimein suoritettu. Olin aivan puuduksissa kaikesta murjottamisesta, istumisesta ja syömisestä. Kun ei ollut ollut muutakaan tekemistä, olimme nauttineet illallista todella pitkän kaavan mukaan. Viinaksia ei ollut tarjoiltu. Ilmiselvästi henkilökunta arasteli miliisejä, eikä halunnut juopuneiden asiakkaidensa joutuvat kahnauksiin virkavallan kanssa. Niinpä Suhonen ei saanut revanssiaan. Onneksi. Joskus sitä sai olla kiitollinen pienistäkin asioista.

Maleksin huoneeseeni, vedin verhot eteen ja kasasin jotenkuten järjestykseen miliisien jäljiltä sikin sokin jääneet tavarani. Pesin meikit kasvoiltani ja sipaisin tilalle Niveaa. Juuri kun olin vetämässä päivä­peittoa vuoteen jalkopäähän, ovelta kantautui rapsahdus. Uskomatonta! Enkö pääsisi vieläkään nukkumaan?

Hipsin ovelle ja harkitsin tovin, että jättäisin sen avaamatta. Että olisin seurallinen vasta aamulla, sitten, kun hyvin nukuttu yö olisi selkeyttänyt ajatukseni. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja vedin oven raolleen.

Niklas. Humalassa, tukka sekaisin ja kravatti vinossa. Venäläiset syntymäpäiväjuhlat olivat näemmä melkoiset bileet. Pienen hetken tunsin helpotusta. Niklas oli palannut vahingoittumattomana sen ­sijaan, että olisi joutunut miliisi­kamarille kuulusteluihin. Ilmeisesti kasetteja ei ollut löydetty hänen huoneestaan, vaan ne oli todellakin ehditty siirtää uudelle haltijalle.

– Jaana, päästä sisään. Mä tarvitsen sua. Just nyt.

– Lopeta, suhahdin ja yritin ­pitää Niklaksen oven toisella puolella. – Netta kuulee!

– Ei. Se on sammunut aikaa sitten.

En siltikään suostunut laskemaan häntä huoneeseen. Katselimme toisiamme oven raosta. Niklas ojensi kätensä ja siveli sormenpäällään alahuultani. Värisin. En tahtonut, mutta värisin silti.

– Jos sä olisit raskaana, mä jättäisin Netan heti. Nips naps vaan ja mä olisin sun. Kokonaan.

– No, mä en ole raskaana, tokaisin ja vetäydyin sen verran taaksepäin, ettei

Niklas ulottunut enää koskettamaan minua. Ja Luojalle kiitos, etten ollut, tuumin mielessäni.

– Mä kaipaan vauvaa, Niklas kuiskasi, kiihkeästi. – Mä kaipaan nuoruutta. Aikaa, kun kaikki oli yhä avoinna. Kun mikään ei ollut vielä varmaa.

Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Niklaksella taisi olla keski-iän kriisi. Näin alle kolmikymppiselle sellainen ei oikein avautunut, enkä tiennyt, mitä olisin vastannut. ­Minähän olin nuori, ja ­minun elämässäni oli kaikki niin maan ruhtinaallisen avoinna, jotta. Siitäkö muka pitäisi sitten olla onnessaan?

Niklas nojautui ovenkarmiin ja päästi äännähdyksen, joka kuulosti vaarallisen tunteikkaalta. Kiusaannuin.

– Sano, että sä olet raskaana. ­Sano, kulta. Silloin mun olisi pakko tehdä ratkaisu. Pakko valita.

Sydämeni oli muljahtaa säikähdyksestä sijoiltaan. Kiirehdin vastaamaan ennen kuin mietin loppuun asti, mitä edes halusin sanoa:

– En mä tahdo, että sä valitset. Olenko mä muka koskaan pyytänyt sulta sitä?

– Et. Sä et paljon puhu, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö sulla olisi toiveita mun suhteeni.

Totta. Tietysti olin joskus unelmoinut, että meistä tulisi ihan ­oikea pari. Että Niklas jättäisi ­Netan ja ottaisi minut. Mutta ne olivat vain unelmia, sellaisia, joista tiesi jo niiden syntyessä, etteivät ne toteutuisi koskaan, sillä ne olivat niin… utopistisia. Juuri sitä. Niin uskomattomia, että jos niitä ­paneutui tosissaan miettimään, huomasi, ettei osannut ottaa niitä vakavasti. Ei osannut miettiä tätä salasuhdetta pidemmälle. Ei kyennyt näkemään meitä oikeasti yhdessä. Marketissa ruokaostoksilla. Ulkoiluttamassa koiraa. Suunnittelemassa Rodoksen matkaa. Vierailemassa äitini luona. Nauramassa kotiviinibileissä kavereideni kanssa. Kaikkea sellaista mitä olin tehnyt yhdessä Simon kanssa. 

Ei! Simoa ei kannattanut sekoittaa tähän. Sitä petturia. Valehtelevaa lieroa.

Ajatukseni katkesivat märän suun alle. Niklas oli käyttänyt harhailevaa mieltäni hyväkseen, tyrkännyt oven auki ja astunut sisään. En ehtinyt estellä, kun ahnaat kourat vaelsivat paitulini alle ja tuttu suu painui huulilleni. Kun konjakinmakuinen kieli yritti tunkea suuhuni, sain tarpeekseni. Tuuppasin Niklasta rinnasta, ja hän huojahti vasten seinää. Oli niin humalassa, ettei kyennyt panemaan vastaan.

– Ulos, sihahdin ja sysin Niklasta takaisin ovea kohden. – Painu pehkuihin siitä. Puhutaan sitten, kun olet selvä ja muistat seuraavanakin päivänä, mitä tuli sanottua.

– Ootko sä varma, ettet ole raskaana? Niklas sopersi ja otti tukea ovenkahvasta.

Lykkäsin häntä vielä kerran ja sain kuin sainkin hänet kynnyksen toiselle puolelle.

– Sulla on niin muhkeat muodot, että voisit ihan hyvin olla tiineenä.

Jumankauta sentään! Viimeinen töytäys, ja Niklas oli käytävässä. Kiskaisin oven kiinni, väänsin avainta lukossa ja painoin otsani viileää puuta vasten. Mikä päivä. Tai oikeamminkin, mikä reissu. ­Mikä siinä oikein oli, että kun unelmat vihdoin olivat tulla todeksi, kaikki pihisikin tyhjiin. Aivan kaikki. Tunteet, toiveet. Ja rakkaus.

Käännyin, laahauduin vuoteen luo ja heittäydyin selälleni. Ehkä kaikki selviäisi huomenna. Tai joskus. Sitten, kun olisin kotona ja ­kykenisin jälleen ajattelemaan järkevästi. Hieraisin puolinukuksissa vatsaani. Ei se minun mielestäni muistuttanut vähääkään odottavan äidin vatsaa. Se oli minun masuni. Sellainen pyöreähkö ja pehmeä. Ihan sopiva.