Tuskin Jaana, Malla ja Pirjo selviävät Lada-seikkailustaan, kun ilta huipentuu miliisien ratsiaan, komean Jurin silmäyksiin ja aseiden paukutteluun. Simosta, Suhosesta ja Niklaksesta paljastuu Jaanalle aivan uusia puolia.

Eläkeläisikää ­lähentelevä kuskimme kaasutti, ja ­Ladan konepelti rämähti toistamiseen ylös. Kirahdin, mutta tällä kertaa hallitsin säikähdykseni ja valmistauduin toimimaan sen sijaan, että olisin vain nyhjöttänyt tumput suorina. Adrenaliini kihisi suonistossani ja sai pulssini tykyttämään. Pyörähdin sivuttain ja kurotin takapenkkiläisiä kohden.

– Next time when he stops, ­remember jump out at once!

Puhuin englantia, jotta kuskimme ei hoksaisi pakosuunnitelmaani. Sain vastaukseksi kaksi nyökkäystä ja näin sekä Mallan että Pirjon jännittyvän kuin starttipistoolin paukahdusta odottava Carl Lewis.

Ideani oli hyvä, mutta konepellin ketale ei pysynytkään ylhäällä, vaan kuskin jarruttaessa rajusti se kolahti tottelevaisesti takaisin alas. Näkyvyys oli taas esteetön ja tunsin paineen palleassani, kun auton vauhti kiihtyi ennalleen. Se siitä ­pakosuunnitelmasta. Äkkiä en enää kestänyt. Iskin kynteni äijänrohjakkeen käsivarteen ja tein sen todellakin kirjaimellisesti, sillä mies hypähti penkillään ja oli ­pamauttaa villanharmaan pää­lakensa tupakan kellastamaan kattoon.

– Pysähdy! kiljuin ja tehostin vaatimustani kiristämällä otettani. – Nyt. Heti.

– Da, da, mies rauhoitteli ja ­pyristeli irti. – Pian, pian. Katso, tuonne mennään. Bensaa, da? Neuvoja, da? Kaikki hyvin. Ei hätää.

Kaikki hyvin? Tuijotin kuskin osoittamaan suuntaan ja näin tien laidassa pitkän letkan henkilöautoja. Niiden takana häämötti vinoon pystytetty, yksinäinen bensatolppa ja ryhmä eri-ikäisiä miehiä, joilla jokaisella näkyi riippuvan mahorkka suupielestä. Oliko tämä paikallinen bensa-asema? Pikemminkin pimeiden taksisuharien kokoontumispaikka.

Auto niiasi pysähdyksiin, ja kuskimme mönki ulos, huikkasi rennon tervehdyksen ja saapasteli taskujaan kaivellen kohti tupakka­rinkiläisiä.

– Nytkö me karataan? vinkaisi Mallan pelokas ääni.

Epäröin. En tiennyt yhtään, missä olimme. Autoja suhahteli ohitsemme huimaa vauhtia, mutta tienvarrelle jäävä, tuskin yhden ­ihmisen levyinen kulkuväylä ei paljon houkutellut. Kysyisi kanttia seistä siinä, varoa ohi rynniviä ­rekkoja ja odottaa, että joku kahdeksaakymppiä kiitävän kotteron kuski suostuisi jarruttamaan. Luultavasti joutuisimme ottamaan ­uuden kyydin tästä bensajonosta, eikä missään ollut kuulutettu, että se olisi yhtään parempi kuin tämä nykyinenkään.

– Odotetaan, vastasin ja puristin kämmeneni yhteen.

Meni syteen tai saveen, päätin luottaa tuohon karjalaisukkeliin, joka seisoi nyt miesryhmän laitamilla ja veteli henkosia sen oloisena, ettei tässä valmiissa maailmassa ollut kiirettä mihinkään. Tupakkatauko kesti ja kesti ja sitä säesti kiivas polotus, jota maustoi innokas käsillä huitominen. Kuskimme oli äänessä ja toivoin totisesti, että hän kysyi tietä hotelliimme eikä nopeinta tapaa putsata tyhmiä ­turisteja kahisevasta.

Kun sätkät oli kärytelty, alkoi tankkaus tai pikemminkin sellaisen karikatyyri. Yksi kuskeista nosti bensapistoolin, tai niin luulin, kunnes näin, ettei letkussa ollut ­mitään pistooliosaa – se oli todellakin pelkkä letku, jonka pää oli nyrhitty karkein puukonviilloin poikki. Seurasin silmiäni uskomatta, kuinka tankkaaja otti letkun suuhunsa ja imi posket pullollaan, kunnes bensiiniä alkoi sykähdellä ulos. Muutama äkäinen sylkäisy, ja sitten letku juoksutettiin jonossa ensimmäisenä vartovan ajopelin luo. Luukku auki, letku sisään, tankkaus ja sen jälkeen letkun siirtäminen lennossa vuorossa seuraavana olevan auton luo. Ja koko ajan polttoaine purskahteli värittömänä suihkuna pihalle.

Kuulin tuttua kahinaa taka­penkiltä ja virkoin päätäni edes kääntämättä:

– Jos ajattelit pistää tupakaksi, harkitse uudestaan.

Kahina loppui. Pirjo päätyi kai samaan tulokseen kuin minäkin, sillä mallut jäivät tällä erää takin taskuun. Vihdoin tuli meidän pirssimme vuoro, ja polttoaine lorisi tankkiimme. Haistoin ja välillä olin jopa maistavinani bensan katkun, joka aaltoili ympärillämme. Vilkuilin tupakkapaikalle jääneitä käryäviä tumppeja ja laskeskelin askeleita sieltä automme luo. Pohdin, ­miten paljon bensaa oli roiskunut maahan ja miten pitkälle puuskittainen tuuli saattaisi sitä yhä viskoa. Oikeastaan en halunnut tietää vastausta.

Nakutus sivuikkunaan sai minut kohottamaan katseeni. Kuskimme hymyili leveästi ja imitoi pyörittävänsä rattia.

– Pian lähdetään. Minulla kartta, ukko taputti urheilupusakkansa etutaskua. – Kaikki okei?

Nyökkäsin. Kaikki okei. Sitten, kun olisimme hotellissa. Ilman ­kärähtänyttä nutturaa tai uuteen muotoon kolaroitua autoa.

Istuin hotelli Pribaltiskajan kakkoskerroksen valuuttabaarissa ja odottelin Mallaa ja Pirjoa seurakseni.

Olimme päässeet kolhuitta ­hotelliin kaikista epäilyksistäni huolimatta. Jopa nokkapelti oli suostunut pysyttelemään alhaalla koko loppumatkan. Se saattoi tosin johtua siitä, että kerrankin kuskimme noudatti nopeusrajoituksia, koska joutui sekä keskittymään ajamiseen että kartan lukemiseen. ­Perillä olin ollut niin helpottunut, että olin tyrkännyt ukon kouraan ylimääräisen Rexona-saippuapalan ja vain vaivoin vastustanut primitiivistä halua kimmota tämän kaulaan puolihysteerisiä kiitoksia ­soperrellen. Herra oli sittenkin armollinen. Siitäkin huolimatta, että rellestimme Neukkulassa, joka oli, ainakin minun muistini ­mukaan, julistanut Jumalan pannaan. 

Baarimikko nojaili tiskiin, kuivaili laiskanoloisesti yhtä ja samaa lasia ja silmäili puolityhjää salia kuin peläten yleisöryntäystä. Vaikka paikka oli tyyni kuin suonsilmäke, ei herra vaivautunut tyhjentämään pöydillä pursuilevia tuhkakuppeja tai keräämään pois tyhjiä, sormenjäljistä harmaita laseja.

Maistelin auringonkeltaista tuoremehuani ja annoin takaraivoni painua vasten sohvan korkeaa selkä­nojaa. Jos oli totta, että näiden kalusteiden sisään oli piilotettu ­salakuuntelulaitteita, olisi KGB:n agenteilla varmasti lokoisat päivät kuunnellessaan humalaisten suomituristien örinöitä.

Ei se silti mikään mahdottomuus ollut. Jopa Niklas oli kertonut nähneensä omin silmin leipäkorin, jonka pohjaan oli upotettu kuuntelulaite. Mutta sellainen härpäke kuulemma kannettiin vain niihin pöytiin, jossa oli isokenkäisiä vieraita.

Ojensin käteni ottaakseni uuden hörpyn, mutta lasini olikin jo tyhjä. Hieraisin otsaani. Missä ihmeessä kaikki oikein olivat? Kello läheni kuutta, ja meillä oli pöytävaraus puoli seitsemäksi.

Olimme sopineet kokoontuvamme tähän baariin alkudrinkeille, mutta nyt näytti siltä, että olin ­porukan ainoa loppasuu. Kun tunsi Suhosen, sitä sieti epäillä ja suuresti sittenkin. Olin kuullut metelin huoneeseeni, kun loputkin porukastamme oli palannut kaupunkikierrokselta. Ainakin hälystä päätellen retki oli ollut kostean onnistunut. Muistutin itseäni, että varmistaisin Simolta, oliko oppaamme Oleg saanut lupaamani ylimääräisen maksun vaivoistaan.

Samassa baarin sivustalla oleva hissi kilahti ja erotin suhahduksen, kun sen metalliovet aukenivat. Suoristauduin odottavasti, mutta koin pettymyksen. Tai no, lähemmin tarkasteltuna tuota ei ehkä hennoisi nimittää pettymykseksi. Ei millään mittarilla. Tulija oli sentti­metreissä mitattuna suunnilleen 190. Tuuheat, oljenvaaleat hiukset, terävät poskipäät ja jämerä leuka. Tiukka, asiallinen katse, joka näytti lämpenevän pari astetta, kun se tavoitti minut.

– Neiti, olkaa hyvä ja kertokaa, missä huoneessa yövytte.

Mies lasketteli sujuvaa saksaa, jota ymmärsin kyllä hyvin, mutta puhuin huonommin. Kun epäröin, hän vetäisi nahkatakkinsa povi­taskusta virallisen näköisen kortin ja lykkäsi sen hämmästyneiden silmieni eteen. Teksti oli tietysti venäjää, mutta siitä huolimatta osasin aavistella minkä alan miehestä tässä oli kyse.

– Juri Pavlovitsh, Leningradin miliisistä, iltaa, mies esittäytyi ja sujautti henkilökorttinsa takaisin taskuun.

– Suoritamme hotellissanne ratsian ja pyydämme kaikkia asukkaita siirtymään alakerran juhlasaliin, kunnes huoneiden tarkastus on ohitse. 

Ponkaisin seisomaan ja kaivoin laukustani paperikopion, joka oli otettu passini nimiösivulta. Juri ­luki sen, vertasi tietoja omaan ­paperinivaskaansa ja antoi sitten kopion minulle takaisin.

– Teidän seurueenne onkin jo lähes koossa tuolla alakerrassa, mies ilmoitti tarkastellen listojaan hienopiirteiset kulmakarvat rypyssä. – Pariskunta Strömmer puuttuu, mutta he ovat kuulemma illanvietossa muualla. Nyt kun löysin teidät, jäljellä on enää herra Suhonen. Hän kai yöpyy naapurihuoneessanne? Osaatteko sanoa, mistä hänet voisi tavoittaa?

– Luulisin hänen löytyvän huoneestaan, vastasin karkeaa aksenttiani ujostellen. Näin silmäkulmastani, kuinka luihunoloinen baarimikko liukeni vähin äänin paikalta. Petturi. Jätti naisen heikoille jäille.

Juri Pavlovitsh mittaili minua kiireettä ja yllättäen olin erottavinani tietynlaisen väreen hänen katseensa pohjalla. Sellaisen pilkkeen kohtasi normaalisti viikonloppuna ­radalla, ei keskellä miliisiratsiaa leningradilaisessa hotellissa. Häkellyin, enkä ollut saada sullottua passipaperiani enää takaisin iltalaukkuuni.

– Saanko auttaa?

Lämmin käsi tarttui sormiini, työnsi ne lempeästi syrjään ja liu’utti arkin sulavasti laukkuni ­sivutaskuun.

– Kiitos.

Vilkaisin miestä ripsieni lomasta. En ollut ymmärtänyt äskeistä väärin. En hitto vie. Minua tarkasteli huomattavan kiinnostunut katse ja kapeille huulille hiipi tietävä hymy. Se ei ollut viekoitteleva, ei ­aivan, mutta silti se sai kainaloni hiostumaan. Yks kaks huomasin muistelevani kiihkeästi ylläni olevia alusvaatteita. Olivatko ne kenties mustat vai valkoiset? Pitsiä vai puuvillaa? Mummosloggit maximitassa? Luoja, ei kai! Toivottavasti olin pukenut edes push-upit.

Kuulin rykäisyn ja pakotin itseni ryhdistäytymään. Pujotin laukkuni hihnan olkapäälleni ja loin miliisiin viileäksi tarkoitetun silmäyksen.

– Ehkä neiti haluaisi tulla noutamaan herra Suhosen yhdessä ­minun kanssani? Kun ystävänne näkee teidät seurassani, hän ei turhaan hermostu minun läsnäoloani. Osaako herra Suhonen muuten saksaa tai venäjää?

– Ei tietääkseni, naurahdin ja annoin Jurin luotsata minut hisseille.

– Sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä, jos lähtisitte mukaani.

Nyökkäsin ja sain palkinnokseni välähdyksen huomattavan tasaisesta hammasrivistöstä.

Kuudennessa kerroksessa koputin Suhosen huoneen oveen ja käännyin hymyilemään Jurille. Odotimme tovin, mutta mitään ei tapahtunut. Aivokoppani höyrystyi erilaisten teorioiden poukkoillessa sen sisällä. Miksi ratsia? Miksi juuri tänään ja juuri meidän hotellissamme? Bussin salalokero poltteli mieltäni, ja sen ammottava tyhjyys vain lisäsi ahdinkoani. Missä kasetit olivat nyt? Niklaksen huoneessako? Löytyisivätkö ne hänen matkatavaroistaan ja jos niin ­tapahtuisi, mitä siitä seuraisi?

Koputin uudestaan ja manasin mielessäni kaikki juopporetkut alimpaan viemäriin. Jos emme löytäisi Suhosta, mikä sitten neuvoksi? Vaikka toisaalta, yksi kadonnut humalainen turisti ei ollut kai ­yhtään mitään laittoman salakuljetuksen rinnalla. Koholla oleva ­käteni vapisi ja laskin sen nopeasti alas, jotta Juri ei laittaisi hätäilyäni merkille.

– Ei siellä taida olla ketään, ­mutisin ja peräännyin pari askelta.

Kaipasin omieni seuraa, lähinnä Simon rauhoittavaa läsnäoloa. ­Tämä itsevarma ja sulavanoloinen miliisi sai minut paniikkiin. Olin kärpänen ristilukin verkossa. Kärpänen, joka yritti tolkuttaa itselleen, ettei hämähäkin kanssa kannattanut flirttailla.

– Minäpä koitan vielä kerran.

Pysähdyin ja jäin alistuneesti odottamaan, kun Juri pamautti ovea. Pamautti? Hetkinen. Eikä ­pamauttanut, vaan jossakin huoneen sisällä pamahti. Se oli etäisesti tuttu ääni, jotakin sellaista, minkä tunnistin, mutta mieleni ei ­halunnut myöntää todeksi. Ei taas, ajattelin sekavasti. Vastahan viime kerrasta oli yksi ainoa viheliäinen päivä. 

Seisoin tumpelona aloillani ja seurasin tapahtumia kuin sivustakatsoja, sellainen, joka ei kuulunut mukaan tähän farssiin. Mutta se oli tietysti harhaa. Minä olin tässä ­jupakassa mukana niin väkevästi, että haistoin ruudin ja näin puunsäleet, kun ne sinkoilivat nuolen­terävinä ammuksina ohitseni käytävään.

Juri karjaisi jotain, tietysti venäjäksi, loikkasi ovelta sivuun ja töytäisi minua rajusti kylkeen. Horjahdin ja putosin polvilleni, mutta ­sekään ei näyttänyt riittävän Jurille. Hän törmäsi selkääni eikä hellittänyt, ennen kuin tein mahalaskun ja köhin kokolattiamaton villakoiria ulos keuhkoistani. Haroin hiuksia silmiltäni ja ehdin nähdä jotakin mustaa, himmeästi kiiltävää Jurin kourassa. Se riitti. Paniikkivaihteeni naksahti kaakkoon.

Aloin kontata kauemmaksi. ­Rusettikoristeinen avokas putosi oikeasta jalastani, mutta jatkoin mateluani siitä välittämättä. Totta kai olin sonnustautunut juuri ­tänään tiukkaan kynähameeseen, joka lähti kuroutumaan ylös reisilleni, kun puoliksi ryömin, puoliksi konttasin kohden kerroksen pääaulaa.

Siinä sekunnissa muistin tismalleen, mitkä alusvaatteet olin pukenut ylleni. Punamustaa, lähes läpikuultavaa pitsiä. Ei sukkahousuja vaan perhanan sukat sukkanauhavöineen kaikkineen. Justiinsa niin. Jos tästä illasta ei muodostuisi Juri Pavlovitshille ikimuistoista, niin sitä ei tapahtuisi taatusti koskaan. Olin eittämättä monen ruplan ­arvoinen näky, kun mennä kaahotin nelinkontin pakoon hameen ­kiriessä itsepintaisesti kohti vyötäröäni. En ollut ehkä kaikkein ­kuvauksellisin, mutta muotoja ­minulta ei puuttunut ja jokin kertoi minulle, että Juri olisi rubenslaista taidetta arvostava mies.

Ihaileva äännähdys peräpuoleltani paljasti minun osuneen napakymppiin. Toisissa olosuhteissa olisin ehkä punastunut ja ollut varsin otettu. Nyt en ehtinyt tehdä kumpaakaan, sillä minulla oli liian kiire päästä piiloon. Polveni naksuivat ja tunsin vasenta jalkaani verhoavan sukan repeytyvän. Saakutti sentään. Ne olivat olleet kalliit ­sukat, varta vasten alusvaate­liikkeestä ostetut.

Uusia jysähdyksiä. Vilkaisin ­hätäisesti olkani ylitse ja näin Jurin makaavan selällään lattialla ja potkivan Suhosen ovea saranoiltaan kuin paraskin Navy Seal. Enää ei ammuskeltu, mutta huudettiin ­sitäkin enemmän. Venäjäksi. Huutaja ei voinut olla Suhonen.

Pääsin kerrosaulaan ja suojauduin käytävänkulman taakse. Toisaalta, eihän kai ampujakaan sentään saattaisi olla Suhonen, tajusin vihdoin ja yritin tasata katkeilevaa hengitystäni.

Mutta mitä se tarkoitti? Oliko Suhoselle käynyt viimeinkin köpelösti? Miehellä oli aina ollut tajuttoman hyvä säkä, vaikka hän oli monesti örveltänyt kaatokännissä pitkin Leningradin katuja. Totta kai Suhosen lompakko oli käännetty ihan yhtä monta kertaa kuin hän oli livahtanut yksityisille ryyppyreissuilleen. Eräskin kerta tyyppi oli palannut hotelliin ilman kenkiä ja takkia, mutta muuten moitteettomassa kuosissa, jos kunnioitettavan korkeat promilleluvut jätettiin huomiotta. Suhosta ei ollut koskaan mukiloitu. Ei koskaan, ja se oli varsinainen ihme se. Silkkaa juopon tuuria.

Huutelun hiljentyessä rohkenin kurottaa nurkan takaa tarkistaakseni tilanteen. Juri oli jälleen jaloillaan, seisoi oveen nähden viistossa kulmassa jalat harallaan tähdäten kaksin käsin aseellaan. Ovelta kuului rapinaa, aivan kuin joku olisi yrittänyt avata ammuskelussa vioittunutta lukkoa. Sitten ovi todellakin keinahti auki häviten ­näköpiiristäni.

Jurin ääni kohosi käskevästi ja jopa minä ymmärsin hänen ­komentonsa. Näkymättömissä oleva jalka potkaisi pienen, hopeanharmaan käsiaseen kynnyksen ylitse. Se kolahti vastapäiseen seinään. Juri potkaisi sen metrien päähän ja ärjäisi uuden käskyn.

Ensimmäisenä huoneesta tuli ulos minulle täysin tuntematon mies. Keski-ikäinen, vatsakas, voimakas parrankasvu. Sormuksilla lastatut kädet tottelevaisesti ­ylhäällä. Sitten tuli toinen. Ehkä kolmissakymmenissä, huono ryhti, pitkä, rasvainen tukka, otsalle nostetut Ray-Banin pilottilasit. Kaveri asettui toverinsa viereen, kasvot ja kämmenet vasten seinää, jalat haara-asennossa. Luultavasti ohjelmassa olisi seuraavana ruumiin­tarkistus. Aseella uhaten.

Kolmas pitko uunista ulos. ­Suhonen. Tukka sojottaen jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan, vailla paitaa ja housuja, vain lököttävät Aku Ankka -bokserit ja eri­paria olevat, konepesussa valkoisesta harmaiksi muuttuneet tennissukat. Suhosen kädessä oli nippu pelikortteja, joita hän heilutti edes takaisin Jurin nenän edessä.

– Värisuora, perkele. Värisuora! Ja sitten sitä rynnitään kesken kaiken kuokkimaan ja viemään mun voitot. Ei saatana. Äläkä hyvä mies huido sillä lelupyssyllä kuin heikkomielinen. Voit vielä osua johon­kuhun.

– Ei se puhu suomea, huikkasin turvapaikastani ja kömmin viimein jaloilleni, minäkin. Oli parasta mennä Suhosen ja Jurin väliin, jottei Suhosta luettaisi samaan ryhmään venäläisgangsterien kanssa.

– Häh? Suhonen käännähti ­minuun päin ja pelikortit liukuivat vaimeasti napsahdellen lattialle.

Juri katsoi minua odottavasti ja selitin nopeasti saksaksi, että Herr Suhonen oli nyt löytynyt. Juri nyökkäsi niukasti, skannasi Suhosen vielä kerran päästä varpaisiin ­yhdellä tylynpuoleisella silmäyksellä ja siirtyi sen jälkeen venäläismiesten taakse.

– Se on miliisi, selitin Suhoselle ja konkkasin pudonneen kenkäni luo.

Juri kaivoi vyöstään käsiraudat ja naksautti ne vankiensa ranteisiin.

– Osaa kyllä saksaa, mutta se taas ei taida taittua sulta, jatkoin ja sujautin jalkani avokkaaseen.

Suhosen punareunaiset silmät siristyivät. Häntä ei näyttävän kiinnostavan pätkääkään pelikaveriensa kohtalo tai synkkäilmeinen ­venäläismiliisi, joka edelleen riiputti toisessa kädessään laukaisu­valmista asetta. Saatikka hotellihuoneen ovi, joka roikkui saranoillaan enää juuri ja juuri.

– Jaana kuule, otetaanko uusi erä? Mä en ole koskaan aikaisemmin hävinnyt naiselle. Nyt tarttis saada revanssi.

– Anna olla, sanoin ja aloin ­vetäytyä hissiä kohden. Suhonen tarkoitti tietysti eilistä juomakisaa, mutta siihen leikkiin en ihan heti suostuisikaan uudelleen.

Olin suorittanut velvollisuuteni, kun kerran Suhonen oli löytynyt, ei ehkä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta kuitenkin. Nyt halusin rauhoittaa ajatukseni ja mielellään tukevan penkin takalistoni alle, sillä polveni imitoivat edelleen hyytelöä. Ottakoon Juri selvää siitä, miksi Suhonen oli lyöttäytynyt noiden mafiosoilta näyttävien korstojen seuraan. Minä olin osuuteni tehnyt ja jos Juri tarvitsi tulkkia, hankkikoon sellaisen jostakin muualta.

Painoin hissin kutsunappia, ­enkä ollut huomaavinani selkäni taakse pysähtynyttä Suhosta. Vanhan viinan haju oli melkoinen, mutta ei mitään uutta, kun Suhosesta oli kyse.

– Jaana. Suostu nyt. Jaana, beibi. Mä maksan kaiken. Sun ei tartte tehdä muuta kuin juoda.

– Mistä sulle nyt on yhtäkkiä ­rahaa ilmestynyt? kysyin.

Hissi kilahti ja sen ovet avautuivat kutsuvasti.

– Kyllähän noita pelimarkkoja aina jostakin löytyy, Suhonen sammalsi ja tapitti minua rukoilevasti.

Astuin hissiin ja painoin pohjakerroksen nappia. Suhosen paljas sääri esti ovien sulkeutumisen. Se polvi oli turvoksissa ja punainen. Jotenkin säälittävä. Epäilemättä nuoruuden jääkiekkouran muistoja. Ukkovarvas vilkutti tennissukan rei’ästä muistuttaen minua siitä, ettei Suhosella ollut enää vaimoa parsimaan sitä umpeen. Huokaisin. Ainahan sitä voisi luvata. Eri asia sitten, pitäisinkö lupauksen, sillä en halunnut tehdä uutta tuttavuutta Leningradin ambulanssijoukkojen kanssa. Toisaalta, Suhonenkin vaikutti siltä, että tänään ex-jääkiekkomies kaatuisi ensimmäisestä vodkaryypystä.

– Jaana, pliis.

– Hyvä on. Painu nyt siitä suihkuun ja pue päällesi. Nähdään ­alhaalla.

Hissin ovet sulkeutuivat suhahtaen. Näinköhän tästä edes mitään bileiltaa tulisi. Ratsia ja äskeisen ammuskelun setviminen veisivät luultavasti koko illan.

Ensimmäinen, jonka näin ala-­aulassa, oli Simo. Ei kämppäkaveri-Simo, ei edes reissukaveri-Simo vaan poliisi-Simo. Tiukkailmeinen rikospoliisi, joka puhui venäjää. Seisoi selkä suorana neljän miliisin ympäröimänä ja… Jakeli näille käskyjä? Siltä se ainakin vaikutti. Juutuin niille sijoilleni ja yritin ymmärtää näkemäni ja kuulemani siinä pahemmin onnistumatta.

Venäläismiliisejä parveili joka puolella. Hotellin henkilökunta seisoi vastaanottotiskin takana ja seurasi ilmeettömin kasvoin poliisi­voimien työskentelyä. Ulko-ovet oli teljetty. Ketään ei laskettu sisään, eikä ulos. Asukkaiden passit olivat rivissä tiskillä lukuun ottamatta kahta sinikantista, joita Simo piteli. Ei ollut vaikea arvata, kenen passeista oli kyse.

Liikahdin. Se kiinnitti Simon huomion, enkä enää ehtinyt juhlasaliin toisten vieraiden luo. Olin aikonut hiippailla sinne suorinta tietä ja jättää Simon puuhastelemaan sitä, mitä hän nyt ikinä puuhastelikin. En halunnut tietää. Tai hitto vieköön, tietysti halusin, mutta olin niin vihainen, että olin tukehtua. Sellaisessa mielentilassa ei kannattanut avata suutaan, jos halusi välttää yhteenottoa.

– Jaana! Missä hemmetissä sä olet oikein luurannut?

Loin Simoon jäisen silmäyksen. Siinä se oli taas. Tuo etsivä-Simo. Asiallinen, aikuismainen, ankara. Hiilenharmaa puku ja sen alla tummemman harmaa t-paita. Huolellisesti harjatut hiukset ja kiinteä, tutkiva katse. Ja se partavesi. Myskiä, merta ja samettisia öitä. Hieraisin nenääni kuin karkottaakseni häiritsevän tuoksun tiehensä. ­Minuahan ei yksi partavesi kaataisi. Eikä edes se karhea helpotus, jonka olin erottavinani Simon ­äänestä.

– Jaana. Kuulitko sä? Onko kaikki hyvin? Malla kertoi teidän villistä taksireissustanne. Miksi et pyytänyt minua mukaanne? Olisin ­pitänyt huolen teistä kaikista.

– Mä osaan kyllä huolehtia itse itsestäni.

Simon suupieli kiristyi. Ääneni oli ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen.

– Täällä hotellissa on ratsia. Tuli nimetön ilmianto ja siksi kaikki huoneet tarkistetaan. Vieraiden täytyy mennä odottamaan tuonne...

– Mä tiedän, keskeytin.

Simo vaikeni ja työnsi kädet housuntaskuihin. Näytti hämmentyneeltä. Sietikin!

– Mutta sitä mä en tiennyt, että sä puhut venäjää ja että Leningradin miliisi toimii yhteistyössä ­lomalla olevan, suomalaisen poliisin kanssa.

Vastaukseksi sain pelkän olankohautuksen. Se puhalsi hiillokseni liekkeihin.

– Oletko sä täällä mukana siksi, että olet rikospoliisi vai siksi, että halusit lähteä Leningradiin mun kanssa?

Pidin paussin ja tarkkailin hänen ilmettään. Siitä ei irronnut yhtikäs mitään. Zero. Nolla. Herra oli selättänyt äskeisen hämminkinsä ja näytti nyt pokerinaamaa. Pettymys sai suuni maistumaan päiväyksensä ohittaneelta raejuustolta.

– Mä katsos pohdin tuossa, että jos sä olet täällä poliisina, mun ­ystäväni Simo ei ole silloin mukana, eikä ole kai koskaan ollutkaan.

– Jaana…

– Irti, sähähdin ja nykäisin ranteeni vapaaksi hänen hapuilevasta otteestaan.

– Jaana, mä voin selittää. Mutta en juuri nyt. Myöhemmin.

Pysähdyin hetkeksi. Sen verran, että ehdin ilmaista lopullisen mieli­piteeni:  

– Sä valehtelit. Ja kuinkahan pitkään ja miten monesta asiasta? Sä valehtelit.
Sitten jätin hänet taakseni. Se teki kipeää, todella kipeää, mutta tein sen silti.

Kello oli jo yli puolenyön, kun ratsia oli vihdoin ja viimein suoritettu. Olin aivan puuduksissa kaikesta murjottamisesta, istumisesta ja syömisestä. Kun ei ollut ollut muutakaan tekemistä, olimme nauttineet illallista todella pitkän kaavan mukaan. Viinaksia ei ollut tarjoiltu. Ilmiselvästi henkilökunta arasteli miliisejä, eikä halunnut juopuneiden asiakkaidensa joutuvat kahnauksiin virkavallan kanssa. Niinpä Suhonen ei saanut revanssiaan. Onneksi. Joskus sitä sai olla kiitollinen pienistäkin asioista.

Maleksin huoneeseeni, vedin verhot eteen ja kasasin jotenkuten järjestykseen miliisien jäljiltä sikin sokin jääneet tavarani. Pesin meikit kasvoiltani ja sipaisin tilalle Niveaa. Juuri kun olin vetämässä päivä­peittoa vuoteen jalkopäähän, ovelta kantautui rapsahdus. Uskomatonta! Enkö pääsisi vieläkään nukkumaan?

Hipsin ovelle ja harkitsin tovin, että jättäisin sen avaamatta. Että olisin seurallinen vasta aamulla, sitten, kun hyvin nukuttu yö olisi selkeyttänyt ajatukseni. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja vedin oven raolleen.

Niklas. Humalassa, tukka sekaisin ja kravatti vinossa. Venäläiset syntymäpäiväjuhlat olivat näemmä melkoiset bileet. Pienen hetken tunsin helpotusta. Niklas oli palannut vahingoittumattomana sen ­sijaan, että olisi joutunut miliisi­kamarille kuulusteluihin. Ilmeisesti kasetteja ei ollut löydetty hänen huoneestaan, vaan ne oli todellakin ehditty siirtää uudelle haltijalle.

– Jaana, päästä sisään. Mä tarvitsen sua. Just nyt.

– Lopeta, suhahdin ja yritin ­pitää Niklaksen oven toisella puolella. – Netta kuulee!

– Ei. Se on sammunut aikaa sitten.

En siltikään suostunut laskemaan häntä huoneeseen. Katselimme toisiamme oven raosta. Niklas ojensi kätensä ja siveli sormenpäällään alahuultani. Värisin. En tahtonut, mutta värisin silti.

– Jos sä olisit raskaana, mä jättäisin Netan heti. Nips naps vaan ja mä olisin sun. Kokonaan.

– No, mä en ole raskaana, tokaisin ja vetäydyin sen verran taaksepäin, ettei

Niklas ulottunut enää koskettamaan minua. Ja Luojalle kiitos, etten ollut, tuumin mielessäni.

– Mä kaipaan vauvaa, Niklas kuiskasi, kiihkeästi. – Mä kaipaan nuoruutta. Aikaa, kun kaikki oli yhä avoinna. Kun mikään ei ollut vielä varmaa.

Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Niklaksella taisi olla keski-iän kriisi. Näin alle kolmikymppiselle sellainen ei oikein avautunut, enkä tiennyt, mitä olisin vastannut. ­Minähän olin nuori, ja ­minun elämässäni oli kaikki niin maan ruhtinaallisen avoinna, jotta. Siitäkö muka pitäisi sitten olla onnessaan?

Niklas nojautui ovenkarmiin ja päästi äännähdyksen, joka kuulosti vaarallisen tunteikkaalta. Kiusaannuin.

– Sano, että sä olet raskaana. ­Sano, kulta. Silloin mun olisi pakko tehdä ratkaisu. Pakko valita.

Sydämeni oli muljahtaa säikähdyksestä sijoiltaan. Kiirehdin vastaamaan ennen kuin mietin loppuun asti, mitä edes halusin sanoa:

– En mä tahdo, että sä valitset. Olenko mä muka koskaan pyytänyt sulta sitä?

– Et. Sä et paljon puhu, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö sulla olisi toiveita mun suhteeni.

Totta. Tietysti olin joskus unelmoinut, että meistä tulisi ihan ­oikea pari. Että Niklas jättäisi ­Netan ja ottaisi minut. Mutta ne olivat vain unelmia, sellaisia, joista tiesi jo niiden syntyessä, etteivät ne toteutuisi koskaan, sillä ne olivat niin… utopistisia. Juuri sitä. Niin uskomattomia, että jos niitä ­paneutui tosissaan miettimään, huomasi, ettei osannut ottaa niitä vakavasti. Ei osannut miettiä tätä salasuhdetta pidemmälle. Ei kyennyt näkemään meitä oikeasti yhdessä. Marketissa ruokaostoksilla. Ulkoiluttamassa koiraa. Suunnittelemassa Rodoksen matkaa. Vierailemassa äitini luona. Nauramassa kotiviinibileissä kavereideni kanssa. Kaikkea sellaista mitä olin tehnyt yhdessä Simon kanssa. 

Ei! Simoa ei kannattanut sekoittaa tähän. Sitä petturia. Valehtelevaa lieroa.

Ajatukseni katkesivat märän suun alle. Niklas oli käyttänyt harhailevaa mieltäni hyväkseen, tyrkännyt oven auki ja astunut sisään. En ehtinyt estellä, kun ahnaat kourat vaelsivat paitulini alle ja tuttu suu painui huulilleni. Kun konjakinmakuinen kieli yritti tunkea suuhuni, sain tarpeekseni. Tuuppasin Niklasta rinnasta, ja hän huojahti vasten seinää. Oli niin humalassa, ettei kyennyt panemaan vastaan.

– Ulos, sihahdin ja sysin Niklasta takaisin ovea kohden. – Painu pehkuihin siitä. Puhutaan sitten, kun olet selvä ja muistat seuraavanakin päivänä, mitä tuli sanottua.

– Ootko sä varma, ettet ole raskaana? Niklas sopersi ja otti tukea ovenkahvasta.

Lykkäsin häntä vielä kerran ja sain kuin sainkin hänet kynnyksen toiselle puolelle.

– Sulla on niin muhkeat muodot, että voisit ihan hyvin olla tiineenä.

Jumankauta sentään! Viimeinen töytäys, ja Niklas oli käytävässä. Kiskaisin oven kiinni, väänsin avainta lukossa ja painoin otsani viileää puuta vasten. Mikä päivä. Tai oikeamminkin, mikä reissu. ­Mikä siinä oikein oli, että kun unelmat vihdoin olivat tulla todeksi, kaikki pihisikin tyhjiin. Aivan kaikki. Tunteet, toiveet. Ja rakkaus.

Käännyin, laahauduin vuoteen luo ja heittäydyin selälleni. Ehkä kaikki selviäisi huomenna. Tai joskus. Sitten, kun olisin kotona ja ­kykenisin jälleen ajattelemaan järkevästi. Hieraisin puolinukuksissa vatsaani. Ei se minun mielestäni muistuttanut vähääkään odottavan äidin vatsaa. Se oli minun masuni. Sellainen pyöreähkö ja pehmeä. Ihan sopiva.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.