Tuskin Jaana, Malla ja Pirjo selviävät Lada-seikkailustaan, kun ilta huipentuu miliisien ratsiaan, komean Jurin silmäyksiin ja aseiden paukutteluun. Simosta, Suhosesta ja Niklaksesta paljastuu Jaanalle aivan uusia puolia.

Eläkeläisikää ­lähentelevä kuskimme kaasutti, ja ­Ladan konepelti rämähti toistamiseen ylös. Kirahdin, mutta tällä kertaa hallitsin säikähdykseni ja valmistauduin toimimaan sen sijaan, että olisin vain nyhjöttänyt tumput suorina. Adrenaliini kihisi suonistossani ja sai pulssini tykyttämään. Pyörähdin sivuttain ja kurotin takapenkkiläisiä kohden.

– Next time when he stops, ­remember jump out at once!

Puhuin englantia, jotta kuskimme ei hoksaisi pakosuunnitelmaani. Sain vastaukseksi kaksi nyökkäystä ja näin sekä Mallan että Pirjon jännittyvän kuin starttipistoolin paukahdusta odottava Carl Lewis.

Ideani oli hyvä, mutta konepellin ketale ei pysynytkään ylhäällä, vaan kuskin jarruttaessa rajusti se kolahti tottelevaisesti takaisin alas. Näkyvyys oli taas esteetön ja tunsin paineen palleassani, kun auton vauhti kiihtyi ennalleen. Se siitä ­pakosuunnitelmasta. Äkkiä en enää kestänyt. Iskin kynteni äijänrohjakkeen käsivarteen ja tein sen todellakin kirjaimellisesti, sillä mies hypähti penkillään ja oli ­pamauttaa villanharmaan pää­lakensa tupakan kellastamaan kattoon.

– Pysähdy! kiljuin ja tehostin vaatimustani kiristämällä otettani. – Nyt. Heti.

– Da, da, mies rauhoitteli ja ­pyristeli irti. – Pian, pian. Katso, tuonne mennään. Bensaa, da? Neuvoja, da? Kaikki hyvin. Ei hätää.

Kaikki hyvin? Tuijotin kuskin osoittamaan suuntaan ja näin tien laidassa pitkän letkan henkilöautoja. Niiden takana häämötti vinoon pystytetty, yksinäinen bensatolppa ja ryhmä eri-ikäisiä miehiä, joilla jokaisella näkyi riippuvan mahorkka suupielestä. Oliko tämä paikallinen bensa-asema? Pikemminkin pimeiden taksisuharien kokoontumispaikka.

Auto niiasi pysähdyksiin, ja kuskimme mönki ulos, huikkasi rennon tervehdyksen ja saapasteli taskujaan kaivellen kohti tupakka­rinkiläisiä.

– Nytkö me karataan? vinkaisi Mallan pelokas ääni.

Epäröin. En tiennyt yhtään, missä olimme. Autoja suhahteli ohitsemme huimaa vauhtia, mutta tienvarrelle jäävä, tuskin yhden ­ihmisen levyinen kulkuväylä ei paljon houkutellut. Kysyisi kanttia seistä siinä, varoa ohi rynniviä ­rekkoja ja odottaa, että joku kahdeksaakymppiä kiitävän kotteron kuski suostuisi jarruttamaan. Luultavasti joutuisimme ottamaan ­uuden kyydin tästä bensajonosta, eikä missään ollut kuulutettu, että se olisi yhtään parempi kuin tämä nykyinenkään.

– Odotetaan, vastasin ja puristin kämmeneni yhteen.

Meni syteen tai saveen, päätin luottaa tuohon karjalaisukkeliin, joka seisoi nyt miesryhmän laitamilla ja veteli henkosia sen oloisena, ettei tässä valmiissa maailmassa ollut kiirettä mihinkään. Tupakkatauko kesti ja kesti ja sitä säesti kiivas polotus, jota maustoi innokas käsillä huitominen. Kuskimme oli äänessä ja toivoin totisesti, että hän kysyi tietä hotelliimme eikä nopeinta tapaa putsata tyhmiä ­turisteja kahisevasta.

Kun sätkät oli kärytelty, alkoi tankkaus tai pikemminkin sellaisen karikatyyri. Yksi kuskeista nosti bensapistoolin, tai niin luulin, kunnes näin, ettei letkussa ollut ­mitään pistooliosaa – se oli todellakin pelkkä letku, jonka pää oli nyrhitty karkein puukonviilloin poikki. Seurasin silmiäni uskomatta, kuinka tankkaaja otti letkun suuhunsa ja imi posket pullollaan, kunnes bensiiniä alkoi sykähdellä ulos. Muutama äkäinen sylkäisy, ja sitten letku juoksutettiin jonossa ensimmäisenä vartovan ajopelin luo. Luukku auki, letku sisään, tankkaus ja sen jälkeen letkun siirtäminen lennossa vuorossa seuraavana olevan auton luo. Ja koko ajan polttoaine purskahteli värittömänä suihkuna pihalle.

Kuulin tuttua kahinaa taka­penkiltä ja virkoin päätäni edes kääntämättä:

– Jos ajattelit pistää tupakaksi, harkitse uudestaan.

Kahina loppui. Pirjo päätyi kai samaan tulokseen kuin minäkin, sillä mallut jäivät tällä erää takin taskuun. Vihdoin tuli meidän pirssimme vuoro, ja polttoaine lorisi tankkiimme. Haistoin ja välillä olin jopa maistavinani bensan katkun, joka aaltoili ympärillämme. Vilkuilin tupakkapaikalle jääneitä käryäviä tumppeja ja laskeskelin askeleita sieltä automme luo. Pohdin, ­miten paljon bensaa oli roiskunut maahan ja miten pitkälle puuskittainen tuuli saattaisi sitä yhä viskoa. Oikeastaan en halunnut tietää vastausta.

Nakutus sivuikkunaan sai minut kohottamaan katseeni. Kuskimme hymyili leveästi ja imitoi pyörittävänsä rattia.

– Pian lähdetään. Minulla kartta, ukko taputti urheilupusakkansa etutaskua. – Kaikki okei?

Nyökkäsin. Kaikki okei. Sitten, kun olisimme hotellissa. Ilman ­kärähtänyttä nutturaa tai uuteen muotoon kolaroitua autoa.

Istuin hotelli Pribaltiskajan kakkoskerroksen valuuttabaarissa ja odottelin Mallaa ja Pirjoa seurakseni.

Olimme päässeet kolhuitta ­hotelliin kaikista epäilyksistäni huolimatta. Jopa nokkapelti oli suostunut pysyttelemään alhaalla koko loppumatkan. Se saattoi tosin johtua siitä, että kerrankin kuskimme noudatti nopeusrajoituksia, koska joutui sekä keskittymään ajamiseen että kartan lukemiseen. ­Perillä olin ollut niin helpottunut, että olin tyrkännyt ukon kouraan ylimääräisen Rexona-saippuapalan ja vain vaivoin vastustanut primitiivistä halua kimmota tämän kaulaan puolihysteerisiä kiitoksia ­soperrellen. Herra oli sittenkin armollinen. Siitäkin huolimatta, että rellestimme Neukkulassa, joka oli, ainakin minun muistini ­mukaan, julistanut Jumalan pannaan. 

Baarimikko nojaili tiskiin, kuivaili laiskanoloisesti yhtä ja samaa lasia ja silmäili puolityhjää salia kuin peläten yleisöryntäystä. Vaikka paikka oli tyyni kuin suonsilmäke, ei herra vaivautunut tyhjentämään pöydillä pursuilevia tuhkakuppeja tai keräämään pois tyhjiä, sormenjäljistä harmaita laseja.

Maistelin auringonkeltaista tuoremehuani ja annoin takaraivoni painua vasten sohvan korkeaa selkä­nojaa. Jos oli totta, että näiden kalusteiden sisään oli piilotettu ­salakuuntelulaitteita, olisi KGB:n agenteilla varmasti lokoisat päivät kuunnellessaan humalaisten suomituristien örinöitä.

Ei se silti mikään mahdottomuus ollut. Jopa Niklas oli kertonut nähneensä omin silmin leipäkorin, jonka pohjaan oli upotettu kuuntelulaite. Mutta sellainen härpäke kuulemma kannettiin vain niihin pöytiin, jossa oli isokenkäisiä vieraita.

Ojensin käteni ottaakseni uuden hörpyn, mutta lasini olikin jo tyhjä. Hieraisin otsaani. Missä ihmeessä kaikki oikein olivat? Kello läheni kuutta, ja meillä oli pöytävaraus puoli seitsemäksi.

Olimme sopineet kokoontuvamme tähän baariin alkudrinkeille, mutta nyt näytti siltä, että olin ­porukan ainoa loppasuu. Kun tunsi Suhosen, sitä sieti epäillä ja suuresti sittenkin. Olin kuullut metelin huoneeseeni, kun loputkin porukastamme oli palannut kaupunkikierrokselta. Ainakin hälystä päätellen retki oli ollut kostean onnistunut. Muistutin itseäni, että varmistaisin Simolta, oliko oppaamme Oleg saanut lupaamani ylimääräisen maksun vaivoistaan.

Samassa baarin sivustalla oleva hissi kilahti ja erotin suhahduksen, kun sen metalliovet aukenivat. Suoristauduin odottavasti, mutta koin pettymyksen. Tai no, lähemmin tarkasteltuna tuota ei ehkä hennoisi nimittää pettymykseksi. Ei millään mittarilla. Tulija oli sentti­metreissä mitattuna suunnilleen 190. Tuuheat, oljenvaaleat hiukset, terävät poskipäät ja jämerä leuka. Tiukka, asiallinen katse, joka näytti lämpenevän pari astetta, kun se tavoitti minut.

– Neiti, olkaa hyvä ja kertokaa, missä huoneessa yövytte.

Mies lasketteli sujuvaa saksaa, jota ymmärsin kyllä hyvin, mutta puhuin huonommin. Kun epäröin, hän vetäisi nahkatakkinsa povi­taskusta virallisen näköisen kortin ja lykkäsi sen hämmästyneiden silmieni eteen. Teksti oli tietysti venäjää, mutta siitä huolimatta osasin aavistella minkä alan miehestä tässä oli kyse.

– Juri Pavlovitsh, Leningradin miliisistä, iltaa, mies esittäytyi ja sujautti henkilökorttinsa takaisin taskuun.

– Suoritamme hotellissanne ratsian ja pyydämme kaikkia asukkaita siirtymään alakerran juhlasaliin, kunnes huoneiden tarkastus on ohitse. 

Ponkaisin seisomaan ja kaivoin laukustani paperikopion, joka oli otettu passini nimiösivulta. Juri ­luki sen, vertasi tietoja omaan ­paperinivaskaansa ja antoi sitten kopion minulle takaisin.

– Teidän seurueenne onkin jo lähes koossa tuolla alakerrassa, mies ilmoitti tarkastellen listojaan hienopiirteiset kulmakarvat rypyssä. – Pariskunta Strömmer puuttuu, mutta he ovat kuulemma illanvietossa muualla. Nyt kun löysin teidät, jäljellä on enää herra Suhonen. Hän kai yöpyy naapurihuoneessanne? Osaatteko sanoa, mistä hänet voisi tavoittaa?

– Luulisin hänen löytyvän huoneestaan, vastasin karkeaa aksenttiani ujostellen. Näin silmäkulmastani, kuinka luihunoloinen baarimikko liukeni vähin äänin paikalta. Petturi. Jätti naisen heikoille jäille.

Juri Pavlovitsh mittaili minua kiireettä ja yllättäen olin erottavinani tietynlaisen väreen hänen katseensa pohjalla. Sellaisen pilkkeen kohtasi normaalisti viikonloppuna ­radalla, ei keskellä miliisiratsiaa leningradilaisessa hotellissa. Häkellyin, enkä ollut saada sullottua passipaperiani enää takaisin iltalaukkuuni.

– Saanko auttaa?

Lämmin käsi tarttui sormiini, työnsi ne lempeästi syrjään ja liu’utti arkin sulavasti laukkuni ­sivutaskuun.

– Kiitos.

Vilkaisin miestä ripsieni lomasta. En ollut ymmärtänyt äskeistä väärin. En hitto vie. Minua tarkasteli huomattavan kiinnostunut katse ja kapeille huulille hiipi tietävä hymy. Se ei ollut viekoitteleva, ei ­aivan, mutta silti se sai kainaloni hiostumaan. Yks kaks huomasin muistelevani kiihkeästi ylläni olevia alusvaatteita. Olivatko ne kenties mustat vai valkoiset? Pitsiä vai puuvillaa? Mummosloggit maximitassa? Luoja, ei kai! Toivottavasti olin pukenut edes push-upit.

Kuulin rykäisyn ja pakotin itseni ryhdistäytymään. Pujotin laukkuni hihnan olkapäälleni ja loin miliisiin viileäksi tarkoitetun silmäyksen.

– Ehkä neiti haluaisi tulla noutamaan herra Suhosen yhdessä ­minun kanssani? Kun ystävänne näkee teidät seurassani, hän ei turhaan hermostu minun läsnäoloani. Osaako herra Suhonen muuten saksaa tai venäjää?

– Ei tietääkseni, naurahdin ja annoin Jurin luotsata minut hisseille.

– Sitä suuremmalla syyllä olisi hyvä, jos lähtisitte mukaani.

Nyökkäsin ja sain palkinnokseni välähdyksen huomattavan tasaisesta hammasrivistöstä.

Kuudennessa kerroksessa koputin Suhosen huoneen oveen ja käännyin hymyilemään Jurille. Odotimme tovin, mutta mitään ei tapahtunut. Aivokoppani höyrystyi erilaisten teorioiden poukkoillessa sen sisällä. Miksi ratsia? Miksi juuri tänään ja juuri meidän hotellissamme? Bussin salalokero poltteli mieltäni, ja sen ammottava tyhjyys vain lisäsi ahdinkoani. Missä kasetit olivat nyt? Niklaksen huoneessako? Löytyisivätkö ne hänen matkatavaroistaan ja jos niin ­tapahtuisi, mitä siitä seuraisi?

Koputin uudestaan ja manasin mielessäni kaikki juopporetkut alimpaan viemäriin. Jos emme löytäisi Suhosta, mikä sitten neuvoksi? Vaikka toisaalta, yksi kadonnut humalainen turisti ei ollut kai ­yhtään mitään laittoman salakuljetuksen rinnalla. Koholla oleva ­käteni vapisi ja laskin sen nopeasti alas, jotta Juri ei laittaisi hätäilyäni merkille.

– Ei siellä taida olla ketään, ­mutisin ja peräännyin pari askelta.

Kaipasin omieni seuraa, lähinnä Simon rauhoittavaa läsnäoloa. ­Tämä itsevarma ja sulavanoloinen miliisi sai minut paniikkiin. Olin kärpänen ristilukin verkossa. Kärpänen, joka yritti tolkuttaa itselleen, ettei hämähäkin kanssa kannattanut flirttailla.

– Minäpä koitan vielä kerran.

Pysähdyin ja jäin alistuneesti odottamaan, kun Juri pamautti ovea. Pamautti? Hetkinen. Eikä ­pamauttanut, vaan jossakin huoneen sisällä pamahti. Se oli etäisesti tuttu ääni, jotakin sellaista, minkä tunnistin, mutta mieleni ei ­halunnut myöntää todeksi. Ei taas, ajattelin sekavasti. Vastahan viime kerrasta oli yksi ainoa viheliäinen päivä. 

Seisoin tumpelona aloillani ja seurasin tapahtumia kuin sivustakatsoja, sellainen, joka ei kuulunut mukaan tähän farssiin. Mutta se oli tietysti harhaa. Minä olin tässä ­jupakassa mukana niin väkevästi, että haistoin ruudin ja näin puunsäleet, kun ne sinkoilivat nuolen­terävinä ammuksina ohitseni käytävään.

Juri karjaisi jotain, tietysti venäjäksi, loikkasi ovelta sivuun ja töytäisi minua rajusti kylkeen. Horjahdin ja putosin polvilleni, mutta ­sekään ei näyttänyt riittävän Jurille. Hän törmäsi selkääni eikä hellittänyt, ennen kuin tein mahalaskun ja köhin kokolattiamaton villakoiria ulos keuhkoistani. Haroin hiuksia silmiltäni ja ehdin nähdä jotakin mustaa, himmeästi kiiltävää Jurin kourassa. Se riitti. Paniikkivaihteeni naksahti kaakkoon.

Aloin kontata kauemmaksi. ­Rusettikoristeinen avokas putosi oikeasta jalastani, mutta jatkoin mateluani siitä välittämättä. Totta kai olin sonnustautunut juuri ­tänään tiukkaan kynähameeseen, joka lähti kuroutumaan ylös reisilleni, kun puoliksi ryömin, puoliksi konttasin kohden kerroksen pääaulaa.

Siinä sekunnissa muistin tismalleen, mitkä alusvaatteet olin pukenut ylleni. Punamustaa, lähes läpikuultavaa pitsiä. Ei sukkahousuja vaan perhanan sukat sukkanauhavöineen kaikkineen. Justiinsa niin. Jos tästä illasta ei muodostuisi Juri Pavlovitshille ikimuistoista, niin sitä ei tapahtuisi taatusti koskaan. Olin eittämättä monen ruplan ­arvoinen näky, kun mennä kaahotin nelinkontin pakoon hameen ­kiriessä itsepintaisesti kohti vyötäröäni. En ollut ehkä kaikkein ­kuvauksellisin, mutta muotoja ­minulta ei puuttunut ja jokin kertoi minulle, että Juri olisi rubenslaista taidetta arvostava mies.

Ihaileva äännähdys peräpuoleltani paljasti minun osuneen napakymppiin. Toisissa olosuhteissa olisin ehkä punastunut ja ollut varsin otettu. Nyt en ehtinyt tehdä kumpaakaan, sillä minulla oli liian kiire päästä piiloon. Polveni naksuivat ja tunsin vasenta jalkaani verhoavan sukan repeytyvän. Saakutti sentään. Ne olivat olleet kalliit ­sukat, varta vasten alusvaate­liikkeestä ostetut.

Uusia jysähdyksiä. Vilkaisin ­hätäisesti olkani ylitse ja näin Jurin makaavan selällään lattialla ja potkivan Suhosen ovea saranoiltaan kuin paraskin Navy Seal. Enää ei ammuskeltu, mutta huudettiin ­sitäkin enemmän. Venäjäksi. Huutaja ei voinut olla Suhonen.

Pääsin kerrosaulaan ja suojauduin käytävänkulman taakse. Toisaalta, eihän kai ampujakaan sentään saattaisi olla Suhonen, tajusin vihdoin ja yritin tasata katkeilevaa hengitystäni.

Mutta mitä se tarkoitti? Oliko Suhoselle käynyt viimeinkin köpelösti? Miehellä oli aina ollut tajuttoman hyvä säkä, vaikka hän oli monesti örveltänyt kaatokännissä pitkin Leningradin katuja. Totta kai Suhosen lompakko oli käännetty ihan yhtä monta kertaa kuin hän oli livahtanut yksityisille ryyppyreissuilleen. Eräskin kerta tyyppi oli palannut hotelliin ilman kenkiä ja takkia, mutta muuten moitteettomassa kuosissa, jos kunnioitettavan korkeat promilleluvut jätettiin huomiotta. Suhosta ei ollut koskaan mukiloitu. Ei koskaan, ja se oli varsinainen ihme se. Silkkaa juopon tuuria.

Huutelun hiljentyessä rohkenin kurottaa nurkan takaa tarkistaakseni tilanteen. Juri oli jälleen jaloillaan, seisoi oveen nähden viistossa kulmassa jalat harallaan tähdäten kaksin käsin aseellaan. Ovelta kuului rapinaa, aivan kuin joku olisi yrittänyt avata ammuskelussa vioittunutta lukkoa. Sitten ovi todellakin keinahti auki häviten ­näköpiiristäni.

Jurin ääni kohosi käskevästi ja jopa minä ymmärsin hänen ­komentonsa. Näkymättömissä oleva jalka potkaisi pienen, hopeanharmaan käsiaseen kynnyksen ylitse. Se kolahti vastapäiseen seinään. Juri potkaisi sen metrien päähän ja ärjäisi uuden käskyn.

Ensimmäisenä huoneesta tuli ulos minulle täysin tuntematon mies. Keski-ikäinen, vatsakas, voimakas parrankasvu. Sormuksilla lastatut kädet tottelevaisesti ­ylhäällä. Sitten tuli toinen. Ehkä kolmissakymmenissä, huono ryhti, pitkä, rasvainen tukka, otsalle nostetut Ray-Banin pilottilasit. Kaveri asettui toverinsa viereen, kasvot ja kämmenet vasten seinää, jalat haara-asennossa. Luultavasti ohjelmassa olisi seuraavana ruumiin­tarkistus. Aseella uhaten.

Kolmas pitko uunista ulos. ­Suhonen. Tukka sojottaen jokaiseen tunnettuun ilmansuuntaan, vailla paitaa ja housuja, vain lököttävät Aku Ankka -bokserit ja eri­paria olevat, konepesussa valkoisesta harmaiksi muuttuneet tennissukat. Suhosen kädessä oli nippu pelikortteja, joita hän heilutti edes takaisin Jurin nenän edessä.

– Värisuora, perkele. Värisuora! Ja sitten sitä rynnitään kesken kaiken kuokkimaan ja viemään mun voitot. Ei saatana. Äläkä hyvä mies huido sillä lelupyssyllä kuin heikkomielinen. Voit vielä osua johon­kuhun.

– Ei se puhu suomea, huikkasin turvapaikastani ja kömmin viimein jaloilleni, minäkin. Oli parasta mennä Suhosen ja Jurin väliin, jottei Suhosta luettaisi samaan ryhmään venäläisgangsterien kanssa.

– Häh? Suhonen käännähti ­minuun päin ja pelikortit liukuivat vaimeasti napsahdellen lattialle.

Juri katsoi minua odottavasti ja selitin nopeasti saksaksi, että Herr Suhonen oli nyt löytynyt. Juri nyökkäsi niukasti, skannasi Suhosen vielä kerran päästä varpaisiin ­yhdellä tylynpuoleisella silmäyksellä ja siirtyi sen jälkeen venäläismiesten taakse.

– Se on miliisi, selitin Suhoselle ja konkkasin pudonneen kenkäni luo.

Juri kaivoi vyöstään käsiraudat ja naksautti ne vankiensa ranteisiin.

– Osaa kyllä saksaa, mutta se taas ei taida taittua sulta, jatkoin ja sujautin jalkani avokkaaseen.

Suhosen punareunaiset silmät siristyivät. Häntä ei näyttävän kiinnostavan pätkääkään pelikaveriensa kohtalo tai synkkäilmeinen ­venäläismiliisi, joka edelleen riiputti toisessa kädessään laukaisu­valmista asetta. Saatikka hotellihuoneen ovi, joka roikkui saranoillaan enää juuri ja juuri.

– Jaana kuule, otetaanko uusi erä? Mä en ole koskaan aikaisemmin hävinnyt naiselle. Nyt tarttis saada revanssi.

– Anna olla, sanoin ja aloin ­vetäytyä hissiä kohden. Suhonen tarkoitti tietysti eilistä juomakisaa, mutta siihen leikkiin en ihan heti suostuisikaan uudelleen.

Olin suorittanut velvollisuuteni, kun kerran Suhonen oli löytynyt, ei ehkä täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta kuitenkin. Nyt halusin rauhoittaa ajatukseni ja mielellään tukevan penkin takalistoni alle, sillä polveni imitoivat edelleen hyytelöä. Ottakoon Juri selvää siitä, miksi Suhonen oli lyöttäytynyt noiden mafiosoilta näyttävien korstojen seuraan. Minä olin osuuteni tehnyt ja jos Juri tarvitsi tulkkia, hankkikoon sellaisen jostakin muualta.

Painoin hissin kutsunappia, ­enkä ollut huomaavinani selkäni taakse pysähtynyttä Suhosta. Vanhan viinan haju oli melkoinen, mutta ei mitään uutta, kun Suhosesta oli kyse.

– Jaana. Suostu nyt. Jaana, beibi. Mä maksan kaiken. Sun ei tartte tehdä muuta kuin juoda.

– Mistä sulle nyt on yhtäkkiä ­rahaa ilmestynyt? kysyin.

Hissi kilahti ja sen ovet avautuivat kutsuvasti.

– Kyllähän noita pelimarkkoja aina jostakin löytyy, Suhonen sammalsi ja tapitti minua rukoilevasti.

Astuin hissiin ja painoin pohjakerroksen nappia. Suhosen paljas sääri esti ovien sulkeutumisen. Se polvi oli turvoksissa ja punainen. Jotenkin säälittävä. Epäilemättä nuoruuden jääkiekkouran muistoja. Ukkovarvas vilkutti tennissukan rei’ästä muistuttaen minua siitä, ettei Suhosella ollut enää vaimoa parsimaan sitä umpeen. Huokaisin. Ainahan sitä voisi luvata. Eri asia sitten, pitäisinkö lupauksen, sillä en halunnut tehdä uutta tuttavuutta Leningradin ambulanssijoukkojen kanssa. Toisaalta, Suhonenkin vaikutti siltä, että tänään ex-jääkiekkomies kaatuisi ensimmäisestä vodkaryypystä.

– Jaana, pliis.

– Hyvä on. Painu nyt siitä suihkuun ja pue päällesi. Nähdään ­alhaalla.

Hissin ovet sulkeutuivat suhahtaen. Näinköhän tästä edes mitään bileiltaa tulisi. Ratsia ja äskeisen ammuskelun setviminen veisivät luultavasti koko illan.

Ensimmäinen, jonka näin ala-­aulassa, oli Simo. Ei kämppäkaveri-Simo, ei edes reissukaveri-Simo vaan poliisi-Simo. Tiukkailmeinen rikospoliisi, joka puhui venäjää. Seisoi selkä suorana neljän miliisin ympäröimänä ja… Jakeli näille käskyjä? Siltä se ainakin vaikutti. Juutuin niille sijoilleni ja yritin ymmärtää näkemäni ja kuulemani siinä pahemmin onnistumatta.

Venäläismiliisejä parveili joka puolella. Hotellin henkilökunta seisoi vastaanottotiskin takana ja seurasi ilmeettömin kasvoin poliisi­voimien työskentelyä. Ulko-ovet oli teljetty. Ketään ei laskettu sisään, eikä ulos. Asukkaiden passit olivat rivissä tiskillä lukuun ottamatta kahta sinikantista, joita Simo piteli. Ei ollut vaikea arvata, kenen passeista oli kyse.

Liikahdin. Se kiinnitti Simon huomion, enkä enää ehtinyt juhlasaliin toisten vieraiden luo. Olin aikonut hiippailla sinne suorinta tietä ja jättää Simon puuhastelemaan sitä, mitä hän nyt ikinä puuhastelikin. En halunnut tietää. Tai hitto vieköön, tietysti halusin, mutta olin niin vihainen, että olin tukehtua. Sellaisessa mielentilassa ei kannattanut avata suutaan, jos halusi välttää yhteenottoa.

– Jaana! Missä hemmetissä sä olet oikein luurannut?

Loin Simoon jäisen silmäyksen. Siinä se oli taas. Tuo etsivä-Simo. Asiallinen, aikuismainen, ankara. Hiilenharmaa puku ja sen alla tummemman harmaa t-paita. Huolellisesti harjatut hiukset ja kiinteä, tutkiva katse. Ja se partavesi. Myskiä, merta ja samettisia öitä. Hieraisin nenääni kuin karkottaakseni häiritsevän tuoksun tiehensä. ­Minuahan ei yksi partavesi kaataisi. Eikä edes se karhea helpotus, jonka olin erottavinani Simon ­äänestä.

– Jaana. Kuulitko sä? Onko kaikki hyvin? Malla kertoi teidän villistä taksireissustanne. Miksi et pyytänyt minua mukaanne? Olisin ­pitänyt huolen teistä kaikista.

– Mä osaan kyllä huolehtia itse itsestäni.

Simon suupieli kiristyi. Ääneni oli ollut kaikkea muuta kuin ystävällinen.

– Täällä hotellissa on ratsia. Tuli nimetön ilmianto ja siksi kaikki huoneet tarkistetaan. Vieraiden täytyy mennä odottamaan tuonne...

– Mä tiedän, keskeytin.

Simo vaikeni ja työnsi kädet housuntaskuihin. Näytti hämmentyneeltä. Sietikin!

– Mutta sitä mä en tiennyt, että sä puhut venäjää ja että Leningradin miliisi toimii yhteistyössä ­lomalla olevan, suomalaisen poliisin kanssa.

Vastaukseksi sain pelkän olankohautuksen. Se puhalsi hiillokseni liekkeihin.

– Oletko sä täällä mukana siksi, että olet rikospoliisi vai siksi, että halusit lähteä Leningradiin mun kanssa?

Pidin paussin ja tarkkailin hänen ilmettään. Siitä ei irronnut yhtikäs mitään. Zero. Nolla. Herra oli selättänyt äskeisen hämminkinsä ja näytti nyt pokerinaamaa. Pettymys sai suuni maistumaan päiväyksensä ohittaneelta raejuustolta.

– Mä katsos pohdin tuossa, että jos sä olet täällä poliisina, mun ­ystäväni Simo ei ole silloin mukana, eikä ole kai koskaan ollutkaan.

– Jaana…

– Irti, sähähdin ja nykäisin ranteeni vapaaksi hänen hapuilevasta otteestaan.

– Jaana, mä voin selittää. Mutta en juuri nyt. Myöhemmin.

Pysähdyin hetkeksi. Sen verran, että ehdin ilmaista lopullisen mieli­piteeni:  

– Sä valehtelit. Ja kuinkahan pitkään ja miten monesta asiasta? Sä valehtelit.
Sitten jätin hänet taakseni. Se teki kipeää, todella kipeää, mutta tein sen silti.

Kello oli jo yli puolenyön, kun ratsia oli vihdoin ja viimein suoritettu. Olin aivan puuduksissa kaikesta murjottamisesta, istumisesta ja syömisestä. Kun ei ollut ollut muutakaan tekemistä, olimme nauttineet illallista todella pitkän kaavan mukaan. Viinaksia ei ollut tarjoiltu. Ilmiselvästi henkilökunta arasteli miliisejä, eikä halunnut juopuneiden asiakkaidensa joutuvat kahnauksiin virkavallan kanssa. Niinpä Suhonen ei saanut revanssiaan. Onneksi. Joskus sitä sai olla kiitollinen pienistäkin asioista.

Maleksin huoneeseeni, vedin verhot eteen ja kasasin jotenkuten järjestykseen miliisien jäljiltä sikin sokin jääneet tavarani. Pesin meikit kasvoiltani ja sipaisin tilalle Niveaa. Juuri kun olin vetämässä päivä­peittoa vuoteen jalkopäähän, ovelta kantautui rapsahdus. Uskomatonta! Enkö pääsisi vieläkään nukkumaan?

Hipsin ovelle ja harkitsin tovin, että jättäisin sen avaamatta. Että olisin seurallinen vasta aamulla, sitten, kun hyvin nukuttu yö olisi selkeyttänyt ajatukseni. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja vedin oven raolleen.

Niklas. Humalassa, tukka sekaisin ja kravatti vinossa. Venäläiset syntymäpäiväjuhlat olivat näemmä melkoiset bileet. Pienen hetken tunsin helpotusta. Niklas oli palannut vahingoittumattomana sen ­sijaan, että olisi joutunut miliisi­kamarille kuulusteluihin. Ilmeisesti kasetteja ei ollut löydetty hänen huoneestaan, vaan ne oli todellakin ehditty siirtää uudelle haltijalle.

– Jaana, päästä sisään. Mä tarvitsen sua. Just nyt.

– Lopeta, suhahdin ja yritin ­pitää Niklaksen oven toisella puolella. – Netta kuulee!

– Ei. Se on sammunut aikaa sitten.

En siltikään suostunut laskemaan häntä huoneeseen. Katselimme toisiamme oven raosta. Niklas ojensi kätensä ja siveli sormenpäällään alahuultani. Värisin. En tahtonut, mutta värisin silti.

– Jos sä olisit raskaana, mä jättäisin Netan heti. Nips naps vaan ja mä olisin sun. Kokonaan.

– No, mä en ole raskaana, tokaisin ja vetäydyin sen verran taaksepäin, ettei

Niklas ulottunut enää koskettamaan minua. Ja Luojalle kiitos, etten ollut, tuumin mielessäni.

– Mä kaipaan vauvaa, Niklas kuiskasi, kiihkeästi. – Mä kaipaan nuoruutta. Aikaa, kun kaikki oli yhä avoinna. Kun mikään ei ollut vielä varmaa.

Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Niklaksella taisi olla keski-iän kriisi. Näin alle kolmikymppiselle sellainen ei oikein avautunut, enkä tiennyt, mitä olisin vastannut. ­Minähän olin nuori, ja ­minun elämässäni oli kaikki niin maan ruhtinaallisen avoinna, jotta. Siitäkö muka pitäisi sitten olla onnessaan?

Niklas nojautui ovenkarmiin ja päästi äännähdyksen, joka kuulosti vaarallisen tunteikkaalta. Kiusaannuin.

– Sano, että sä olet raskaana. ­Sano, kulta. Silloin mun olisi pakko tehdä ratkaisu. Pakko valita.

Sydämeni oli muljahtaa säikähdyksestä sijoiltaan. Kiirehdin vastaamaan ennen kuin mietin loppuun asti, mitä edes halusin sanoa:

– En mä tahdo, että sä valitset. Olenko mä muka koskaan pyytänyt sulta sitä?

– Et. Sä et paljon puhu, mutta ei se sitä tarkoita, etteikö sulla olisi toiveita mun suhteeni.

Totta. Tietysti olin joskus unelmoinut, että meistä tulisi ihan ­oikea pari. Että Niklas jättäisi ­Netan ja ottaisi minut. Mutta ne olivat vain unelmia, sellaisia, joista tiesi jo niiden syntyessä, etteivät ne toteutuisi koskaan, sillä ne olivat niin… utopistisia. Juuri sitä. Niin uskomattomia, että jos niitä ­paneutui tosissaan miettimään, huomasi, ettei osannut ottaa niitä vakavasti. Ei osannut miettiä tätä salasuhdetta pidemmälle. Ei kyennyt näkemään meitä oikeasti yhdessä. Marketissa ruokaostoksilla. Ulkoiluttamassa koiraa. Suunnittelemassa Rodoksen matkaa. Vierailemassa äitini luona. Nauramassa kotiviinibileissä kavereideni kanssa. Kaikkea sellaista mitä olin tehnyt yhdessä Simon kanssa. 

Ei! Simoa ei kannattanut sekoittaa tähän. Sitä petturia. Valehtelevaa lieroa.

Ajatukseni katkesivat märän suun alle. Niklas oli käyttänyt harhailevaa mieltäni hyväkseen, tyrkännyt oven auki ja astunut sisään. En ehtinyt estellä, kun ahnaat kourat vaelsivat paitulini alle ja tuttu suu painui huulilleni. Kun konjakinmakuinen kieli yritti tunkea suuhuni, sain tarpeekseni. Tuuppasin Niklasta rinnasta, ja hän huojahti vasten seinää. Oli niin humalassa, ettei kyennyt panemaan vastaan.

– Ulos, sihahdin ja sysin Niklasta takaisin ovea kohden. – Painu pehkuihin siitä. Puhutaan sitten, kun olet selvä ja muistat seuraavanakin päivänä, mitä tuli sanottua.

– Ootko sä varma, ettet ole raskaana? Niklas sopersi ja otti tukea ovenkahvasta.

Lykkäsin häntä vielä kerran ja sain kuin sainkin hänet kynnyksen toiselle puolelle.

– Sulla on niin muhkeat muodot, että voisit ihan hyvin olla tiineenä.

Jumankauta sentään! Viimeinen töytäys, ja Niklas oli käytävässä. Kiskaisin oven kiinni, väänsin avainta lukossa ja painoin otsani viileää puuta vasten. Mikä päivä. Tai oikeamminkin, mikä reissu. ­Mikä siinä oikein oli, että kun unelmat vihdoin olivat tulla todeksi, kaikki pihisikin tyhjiin. Aivan kaikki. Tunteet, toiveet. Ja rakkaus.

Käännyin, laahauduin vuoteen luo ja heittäydyin selälleni. Ehkä kaikki selviäisi huomenna. Tai joskus. Sitten, kun olisin kotona ja ­kykenisin jälleen ajattelemaan järkevästi. Hieraisin puolinukuksissa vatsaani. Ei se minun mielestäni muistuttanut vähääkään odottavan äidin vatsaa. Se oli minun masuni. Sellainen pyöreähkö ja pehmeä. Ihan sopiva.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.