Vodkanjuontikilpailun voittanut Jaana kärsii mittelön seurauksista, mutta lähtee urheasti johdattamaan seuruettaan Leningradin-­kiertoajelulle. Hän onnistuu välttämään tylsät kirkkovisiitit, mutta saa illaksi vauhtia enemmän kuin tarpeeksi. Pimeään taksiin
astuminen taisi sittenkin olla virhe.

Näin unta lasista,­ joka leijui itseäni kohti kuin ilmalaiva. Nesteen väristä päätellen se oli vodkaa tuore­mehulla. Ruuvimeisseli, lempipaukkuni. Voi, äiti. Ei, ei, EI!

Seuraavassa hetkessä havahduin täysin hereille ja löysin itseni istumasta hotellin vuoteella selkä­ranka kauhusta tikkusuorana. Pelkkä ajatus viinasta kuvotti, ja sekin määre tuntui hetkittäin vähättelyltä. Oloni oli karmaiseva.

Käsivarttani särki siitä kohtaa, johon ambulanssihoitaja oli tuikannut B-vitamiinipiikin, ja jokainen harkitsematon liike tuntui räjäyttävän otsalohkoni taivaan tuuliin.

Nostin oikeaa kättäni vilkaistakseni kelloa, mutta ranteeni oli tyhjä. Käteni lerpahti lannistuneena alas. Olin saanut hopeakellon Simolta­ 25-vuotispäivälahjaksi ja pidin sitä aina ranteessani. Jos olin kännipäissäni hukannut sen, en antaisi­ itselleni ikinä anteeksi.

Ähkin itseni istumaan ja varmistuin siitä, että olin todellakin yksin. Simon oli täytynyt palata omaan huoneeseensa jossakin vaiheessa yötä minun sammuttuani.

Ikkunaverhojen lomasta paistoi aurinko, joten oli varmasti korkea aika nousta. Raahauduin suihkuun ja värisin kivusta, kun viileä vesi suomi ihoani. Hampaiden pesun jälkeen pyöritin kosteat hiukseni nutturalle, sillä ajatuskin föönin pauhusta sai leukapieleni naksahtamaan yhteen.­

Kiskoin laukustani kivi­pestyt Levikset ja paitapuseron, jossa oli korkea pitsikaulus ja olkatoppaukset. Pukeuduttuani etsin kelloani, mutta tuloksetta. Se oli todellakin kadonnut. Alistuneena työnsin yöpöydän laatikon kiinni. Oli parasta­ mennä aamiaiselle ja pelastaa eilisen juopottelun raunioittama olo keitetyillä kanan­munilla.

AAMIAINEN TARJOILTIIN hotellin toisessa kerroksessa. Höyryävien tsaikkakuppien äärellä istui jo ryhmä rämämme. Tervehdin porukkaa ja istahdin Mallan ja Pirjon väliin. Saapumiseni sai aikaan laiskan taputusaallon,­ ja ensimmäiset minuutit­ kuluivat vointini ruotimisessa.

Ihmeekseni Suhonen oli ehtinyt­ aamiaiselle ennen minua, eikä miehessä näkynyt merkkiäkään huonokuntoisuudesta. Seurasin kateellisena, kuinka hän lappoi munakokkeliaan ja pureskeli limppuaan aivan kuin ei olisi viime yönä matkannut huoneeseensa taju kankaalla matkalaukkukärryillä röhnöttäen.

Minulla sen sijaan kädet vapisivat ja jokainen vähänkin voimakas tuoksu sai sieraimeni värisemään epäluuloisina. Ei tullut kuulonkaan, että olisin maistanut lihaisia leikkeleitä, joita oli tarjolla jos jonkinlaisia. Niiden hyhmänvalkoiset läskilaikut kiihdyttivät mahalaukkuni vellontaa.

Sain silti kupillisen ankaranmustaa teetä alas ja kyytipojaksi natustelin kaksi seitsemän minuutin munaa. Helpotuksekseni vatsani asettui, ja rohkenin viimein julistaa, että lähtisin kuin lähtisinkin päivän kiertoajelulle mukaan.

”Ehtiikö tässä vielä käydä huoneessa?” kysyin ja hieraisin vaistonvaraisesti tyhjää oikeaa rannettani.

”Missä sun kellosi on?”

Käännyin Simoon päin ja ilmehdin anteeksipyytävästi.

”Kadonnut. En löytänyt sitä vaikka pengoin koko huoneen.”

”Olisiko se pudonnut bussiin? Kannattaisi käydä tarkistamassa.”

Rypistin otsaani.
”Siihen eiliseen vuokrabussiinko? Mutta musta tuntuu, etten mä laittanut kelloa ranteeseeni enää suihkun jälkeen, joten ei se siellä kai voi olla.”

”Ei kun tarkoitin meidän omaa bussia”, Simo selvensi ja työnsi tuoliaan taaksepäin.
”Mä pyydän avaimen Niklakselta, niin mennään katsomaan.”

En ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut ryhtyä vastustelemaan. Oli helpompi vain seurata Simon vanavedessä ulos hotellin pihalle ja etsiä bussimme sen edessä olevalta parkkipaikalta.

Niklas oli luovuttanut avaimet kuultuaan, että etsimme kadoksissa olevaa korukelloa­. Simo lupasi palauttaa avainnipun illalla, kun Netta jaNiklas olisivat palanneet hotelliin liiketuttavansa­ syntymäpäivä­juhlista. Muu seurue illastaisi tänä perjantai-iltana hotelli Pribaltiskajan omassa ravintolassa.

Tutkimme yhdessä matkustamoa, kun mieleeni juolahti tarkistaa, oliko Niklas eilen illalla puhunut totta väittäessään, että kasetit oli hoidettu pois tieltä. Pyysin avaimet Simolta ja kerroin kurkkaavani vielä matkatavarasäiliöönkin ennen kuin luovuttaisimme.

Laskeuduin portaat ulos pihalle ja siirryin bussin sivustalle. Kun olin vakuuttunut siitä, että Simo­ oli jäänyt todellakin bussin sisätiloihin, työnsin oviluukun ylös ja kömmin tyhjyyttään ammottavaan säiliöön nelinkontin. Meni tovi­ ennen kuin erotin salaluukun vivun ääriviivat kauttaaltaan mustaksi maalatusta katosta. Napsautin vivun­ alas ja hilasin kantta sivuun vain sen verran, että pääsin tirkistämään sisälle lokeroon.
Se oli tyhjä. Täysin tyhjä. Helpotus sai ilman purkautumaan keuhkoistani. Niklas oli hoidellut ongelman lupauksensa mukaisesti. Nyt voisin taas rentoutua ja nauttia viikonlopusta.­ Suljin lokeron ja lähdin perääntymään oviaukkoa kohden.

”Löytyikö mitään?”

Olin kolauttaa takaraivoni kattoon, kun nytkähdin säikähdyksestä. Simo katseli silmät viiruina autiona­ kaikuvaa säiliötä ja oli sen näköinen, että ryömisi aivan pian viereeni. Ja näkisi salaluukun. Ei samperi. Pelästyin ja kiihdytin konttausvauhtiani, kunnes olin törmätä Simon jalkoja vasten.

”Ei täällä ole mitään”, selitin ja vakuutin yhteen hengenvetoon, että­ ostaisin tilalle uuden kellon, aivan samanlaisen. Toistelin olevani pahoillani ja sitten yhtäkkiä tunsin, kuinka Simo tunki kätensä bleiserini molempiin taskuihin.

Huojahdin kohden Simoa, ja lantiomme hipaisivat toisiaan. Hengitykseni pysähtyi, kunnes loikkasi taas eteenpäin, ja vatsassani muljahti. Ei ikävästi vaan omituisesti.

”Mitä sä nyt?”

Olin hämilläni, mutta samaan aikaan iloisesti yllättynyt. Kahtalaiset tuntemukseni saivat pääni surisemaan, ja eilis­illan päättämätön olo palasi yhdessä hujauksessa.

”Tätä.”

Suuni oli loksahtaa auki. Simo riiputti hopeisena hohtavaa kelloa sormenpäissään ja hymyili. Holhoavasti.

”Et sitten tsekannut takkisi taskuja.”

”En ilmeisesti”, tiuskaisin ja nykäisin­ kellon itselleni.

Minua nolotti.­ Krapulaiset aivoni toimivat nähtävästi vain puoliteholla, kun luulottelin itselleni olemattomia. Kaiken lisäksi en ollut missään vaiheessa tuntenut, että taskussani painoi jotain ylimääräistä.

”Eiköhän lukita paikat ja mennä. Inturistin opas odottaa.”

Sujautin kellon ranteeseeni ja nyökkäsin. Ihana Leningrad, sen sipulikattoiset kirkot ja narisevalattiaiset museot. Tiesin, mitä olisi odotettavissa, sillä Neuvostoliiton virallisen matkatoimiston kaupunkikierros oli sama jotakuinkin joka kerta. Olin jo nähnyt Eremitaasin, Palatsiaukion, Pietari-Paavalin linnoituksen, risteilijä Auroran ja Iisakin kirkon. Kärsinyt maanisesta ruuhkasta metrossa, jututtanut uhkarohkeita­ avanto­uimareita, jotka­ pulahtivat Neva­joen veteen säällä kuin säällä ja suudellut koko matkan, kun bussimme ryömi pitkin Aleksanteri Nevskin siltaa, jolla riitti pituutta yli 900 metriä.

Välillä olisi ollut mukava­ tutustua toisenlaiseen Leningradiin.­ Sellaiseen, jota Suomi-turisti harvemmin pääsi näkemään.

Marmatin asiasta Simolle tämän naksauttaessa bussin ovia lukkoon ja sain vastaukseksi lyhyen kysymyksen: ”Miksi sinä et sitten pyydä meille erilaista kierrosta?”

Jaa. Tosiaan. Miksi en pyytäisi?

”EI KIRKKOJA TÄLLÄ KERTAA”, selitin ja hymyilin niin suloisesti kuin osasin.
”Ei palatseja eikä museoita, jos niiden sisältö ei ole jollakin tapaa poikkeuksellinen. Jotakin uutta, jotakin­ outoa. Sellaista, mitä te ette yleensä esittele normaalituris­teille.”

Inturistin opas Oleg Sergejevitš kuunteli selostustani ohutsankaisia rillejään vaivautuneesti hipelöiden. Ei varmasti ollut mikään helppo nakki työskennellä matkatoimistossa, jonka oli aikoinaan perustanut­ itse diktaattori Stalin, ja jota kai näinäkin päivinä johti KGB, Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi. Sellaisessa instituutiossa ei loikittu aitojen ylitse aivan kevein perustein.

Päätin helpottaa nuorukaisen ratkaisua, nojauduin eteenpäin ja sanoin ääntäni laskien: ”Luonnollisesti me korvaamme omakätisesti ylimääräisen vaivannäkösi.”

”Valuuttaa?” varmisti opas.

Minä nyökyttelin. ”Saamasi pitää.­ ­­Valuuttaa.”

Se riitti. Rahalla ja sillä saatavilla hyödykkeillä oli ihmeellinen mahti. Asiaa oli turha moralisoida, sillä osasin uumoilla, minkälaisessa köyhyysloukussa Olegkin perheineen todennäköisesti eli. Pienikin lisäys laihassa kukkarossa saattoi merkitä paljon. Löimme kättä päälle, ja Oleg antoi riippuviiksiselle kuskille lähtökäskyn.

Murahdimme matkaan ja ajaa suhautimme keskelle Leningradin perjantairuuhkaa. Bussi oli vain puolillaan, sillä osa joukostamme oli lähtenyt omin nokkinensa tutustumaan­ paikalliseen cityelämään.

Ilma oli mitä loistavin. Lämpö­asteita oli ainakin 15, ja kevätaurinko­ hymyili koko hammasrivistöllään. Totta kai tuuli, sillä Nevan rantamilla tuntui tuulevan aina.

Ihmisten harmaan eri sävyjä toistavat vaateparret näyttivät ikävän talvisilta. Ohi vilahteli huivipäisiä mummoja, paksuihin palttoisiin kääriytyneitä vaareja ja nuoria pariskuntia, jotka nojailivat toisiinsa hempeinä. He ainakin käsittivät­ kevään saapuneen.

Monella mummolla oli lapio kourassaan ja saapasjalkojensa juuressa kasa kaivettua maata. Siinä sitä oli tomeraa työvoimaa. Sodan­ ja Leningradin pitkällisen piirityksen jälkeen miehet olivat olleet vähissä ja kaupunki oli jäänyt naisten käsiin. Nyt tuo mummo­poweriksi muuttunut naisväki näytti pyörittävän Leningradia. Kaupungissa ei voinut varvastansa liikauttaa törmäämättä heihin. Mummoja pesi kadunvarsilla neilikkakimppuja­ kauppaamassa, teatterien narikoissa ripustamassa takkisi ja hotellien auloissa vahtimassa, että käyttäydyit kunnolla. Mummoja kannatti kunnioittaa, sillä he olivat monen hätään joutuneen viimeinen pelastus. Vai väittäisitkö jotakin muuta henkilöstä, joka hallinnoi oopperan täpötäyden naisten vessan ainoaa wc-­paperirullaa? 

Raitiovaunuja, busseja ja johdinautoja keinahteli ohitsemme, kun nytkytimme liikenteen seassa monikaistaisella­ väylällä. Takaamme kantautui hälytysajoneuvon ujellusta. Kurottauduin katsomaan, mistä oli kyse ja näin ambulanssin yrittämässä ohitusta. Yksikään ajoneuvo ei antanut tietä, vaikka sen pillit vilkkuivat ja ulvoivat. Lopulta viereisen kaistan linja-auto kurvasi pysäkille ja ambulanssille aukeni vapaa ura.

”Kaksi vuotta sitten me vuokrattiin ambulanssi, kun ei muuta kulkuneuvoa ollut vapaana”, Suhosen käreä ääni selosti jostakin takapenkin vaiheilta.

”Huudattiko kuski pilliä?” uteli Malla. Kuuli selvästi, että jos Malla olisi ollut samassa kyydissä, hän olisi vaatinut kaikkien äänivarojen käyttöä.

”Ei, siihen se ei suostunut vaikka muuten kyllä kyyti oli kokemisen arvoinen.”

”Sentäs jotain häpyä jäljellä”, tuhahti­ Pirjo, ja yhdyin hänen mielipiteeseensä ääneti.

Bussimme hidasti ja jarrut vingahtivat korvia särkevästi. Olimme saapuneet ensimmäiseen kohteeseemme. Tiirasin innoissani ulos. Simo äännähti epäilevästi vieres­säni.

”Ei tainnut sitten syntyäkään kauppoja. Tuohan on ihan taatusti kirkko tai mikä lie katedraali.”

Hän oli oikeassa, pahus vieköön. Massiivinen, kahteen suuntaan leviävä­ pylväskäytävä ja niiden keskellä selvä kupoli. Kirkko se oli, Olegin lupauksista huolimatta.

”Kaikki sitten ulos”, Oleg kuulutti ja viittoili hyväntahtoisesti.
”Tama­ on Uskonnon ja ateismin historian museo. Se nayttaa kirkolta ja se on tosiasiassa alun perin ollutkin kirkko, mutta tana paivana se on museo. Huvin mielenkiintoinen sellainen.”

Suhonen nojautui penkkini selkämystä vasten ja puhautti alkoholinkatkuisen henkäyksen päin kasvojani.

”Kirkko ja museo. Museo ja kirkko. Niitähän tässä kaupungissa riittää ihan riesaksi asti, perkele. Olisi pitänyt sittenkin lähteä omille teille. Vuokrata ambulanssi ja kokeilla elämää valkotakkisena.”

Suhosen verestävä katse mittaili minua hetkisen.
”Toisaalta, täytyy pitää ne ambulanssit vapaina, jotta ne ehtivät ajoissa paikalle, kun Jaana erehtyy taas kallistamaan kuppia.”

Hahhah. Hymyni oli kaikkea muuta kuin vilpitön. Silti esitin sen.

”ODOTELLAAN HETKI, että paikka on tuhja. Sitten paasemme sisaan.”
Seisoimme sisäänkäynnin edessä ja seurasimme avonaisesta ovesta, kuinka yksi museon vahtimestareista luotsasi venäläisiä asiakkaita ulos. Toinen näkyi lukitsevan muutamia ovia, jotka johtivat pienempiin huoneisiin.

Kun venäläiset oli turvallisesti tyrkitty pihamaalle, Oleg opasti joukkomme sisään. Ohitimme venäläisiä perheitä ja saimme niskaamme monta syyttävää mulkaisua. Kukaan tuskin palauttaisi­ näille ihmisille heidän turhaan pulittamiaan pääsymaksuja. Tunsin syyllisyyden piston, mutta mistä minä olisin voinut aavistaa, että pyytämällä jotakin erikoista pilasin monen venäläisen vapaapäivän.­ ­

”Vuoronvaihto”, tokaisi Simo niin hiljaa, että vain minä kuulin. ”Mitähän vaarallisia näyttelyhuoneita tuo toinen vartija juuri lukitsi, ettei suomalainen veljeskansa pääsisi niiden sisällöstä perille?”

”Kidutusvälineitä”, ehdotin summamutikassa ja jatkoin: ”Mutta miksi kaikki venakot piti ajaa ulos? Aikooko Oleg kertoa meille jotakin sellaista, mikä ei mukamas sopisi venäläisten korville? Ei kai noista kukaan edes osaisi suomea!”

”Vahan erikoisjarjesteluja”, Oleg huikkasi ja huitoi meitä lähemmäksi. ”Ei anneta sen hairita, eihan?”

Ravistimme kuuliaisesti päitämme ja keräännyimme kuin sorsanpojat emosorsan ympärille.

”Kasitellaan ensin uskontoja ja niiden historiaa. Kierroksemme alkaa­ idasta, ajasta ennen Raamattua. Arvaatteko, mista maasta on kuse?”

Malla nosti kätensä ylös kuin kiltti oppilas ikään. ”Egypti”, hän hihkaisi heti, kun Oleg antoi nyökkäämällä puheenvuoron.

”Aivan oikein. Tama on sarkofagi, ja se on vahan kuin arkku sen sisalla olevalle muumille. Sana tulee kreikasta. Sarkofagos. Lihan suoja. Muumit olivat palsamoituja ruumiita. Tama muumi tassa on...”

Mallan kiihkeä viittoilu keskeytti Olegin monotonisen selostuksen.

”Niin?”

”Ei muumit asuneet Egyptissä vaan Muumilaaksossa.”

”Mita? Mitka?” Olegin ilme pysytteli­ ystävällisen kysyvänä, vaikka hento punerrus kauluspaidan yllä paljasti hänen ahdinkonsa.

”Muumit! Ei ne olleet mitään ruumiita.”

”Muumi on palsamoitu ruumis. Kulla vaan. Senhan tietaa kai pikkulapsikin. Mennaanko eteenpain? Kiitos.”

Nykäisin Mallaa hihansuusta. ”Anna olla. Se ei tiedä, mitä sä tarkoitat.”

Viattomasti pyöristyneet sinisilmät tillittivät minua pahastuneina.

”Mutta täytyyhän sen tietää”, Malla suhisi kiivastuneena. ”Muumit on ihan eri asia kuin muumiot.”

Oleg jatkoi yksinpuheluaan maalaillen eteemme värikkään kuvan­ palleroisista, valkomasuisista muumeista tekemässä pahojaan hunajankeltaisten pyramidien varjoissa. Se oli esitys uskonto vastaan ateismi, ja tässä museossa ateismi näytti ainakin vielä olevan voitolla. Se oli surullista. Uskon puolesta ja sen kunniaksi pystytetty kaunis rakennus­ palveli nyt heitä, joilla ei ollut jumaluskoa. Täällä ei ikävöity takaisin Muumilaaksoon.

Jättäydyin jonon hännille ja maleksin­ toisten vanavedessä ajatuksiini vaipuneena. Pirjo kulki rinnallani, kaivoi maalipuikon taskustaan ja vetäisi uuden punakerroksen huuliinsa vuosien tuomalla tottumuksella. Ihailin toimitusta sanattomana. Yksikään sipaisu ei mennyt yli huulirajan, ja loppu­tuloksena oli sähäkän pinkki ja huoliteltu suu. Ilman peiliä. Käsittämätöntä.

”Pitäisi päästä lirille”, Pirjo kuiskasi. ”Lähdetkö messiin?”

Hiippailimme vähin äänin takaisin eteisaulaan ja pysähdyimme kysymään tietä ovivahtina seisoskelevalta koppalakkiselta naiselta. Muistin hämärästi, että toiletti oli samankaltainen sana venäjäksi. Toilettia hokemalla saimme pulmamme kerrotuksi ja ystävällinen vartija lähti oppaaksi. Wc löytyikin ulkorakennuksesta ja kuului ilmeisesti henkilökunnalle, ei niinkään yleisölle.

Perillä ehdin jo toivoa, etten olisi tullut Pirjon seuraksi. Hajun olisin vielä ehkä kestänyt, mutta se siivo. Jokin putki vuoti ja lattia oli lätäkköjen valtaama. Lätäkköjen, joissa uiskenteli kaikkea sellaista, mitä ei halunnut lähietäisyydeltä katsella.

Tukahdutin yökkäyksen kämmeneeni ja olisin perääntynyt ovesta ulos, jollei saattajamme olisi seisonut tiellä. Nainen piteli Pirjon vekkihameesta kiinni, kiskoi sitä yhdellä kädellä alaspäin ja toisella tarjosi ruplanippua. Hätääntynyt Pirjo riuhtoi hamettaan takaisin­ ylös ja yritti peruuttaa pakoon­ törmäten kylkeeni.

”Varo vähän!” kiljahdin kauhistuneena.

Näin jo sieluni silmin, miten­ pyyhkisin venäläistä sontaa farkuistani. Ilman ensimmäistäkään arkkia paperia.

”Tuo ämmä ei päästä irti”, Pirjo parkaisi. Vekkihame putosi parikymmentä senttiä alaspäin kunnes vartija tajusi saman minkä minä äsken. Vaate likaantuisi heti koskettaessaan törkyistä lattiaa.

”Ostaa! Ostaa!” neuvostokansalainen julisti ja heilutti rupla­viuhkaa aivan Pirjon nenän alla. ”Pozaluista.”

”Se haluaa ostaa hameesi.”

”Haluaa ja haluaa! Sukkahoususillaniko minä täältä hiihtelen tieheni? Ensimmäinen vastaantuleva miliisi raijaa minut säilöön alta aikayksikön­ ja syyttää siveettömästä käytöksestä. Sano sille, että menee­ kauppaan niin kuin normaalit ihmiset. Sano!”

”En mä puhu venäjää.”

”No, tee silti jotain. Yritä edes auttaa!”

Kamppailu hameesta yltyi lähes käsikähmäksi, ja pelkäsin vaatteen pian repeävän kahtia. Kohotin käteni­ pyytävästi ja karjaisin niin lujaa kuin keuhkoistani irtosi: ”Njet, njet!” Jotakin hyötyä oli näemmä­ siitäkin, että pakkokuunteli Eppu Normaalia.

Molemmat naiset jähmettyivät niille sijoilleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja astuin riitapukarien väliin. Vartija hellitti vastahakoisesti otteensa hameenhelmasta, ja Pirjo pakeni selkäni taakse.­

Meni varttitunti ennen kuin sain imitoimalla pukeutumista ja riisuutumista avattua vartijalle Pirjon ongelman. Oivallettuaan probleeman nainen puhkesi huojentuneeseen hymyyn, jota säesti käsittämätön puheryöppy. Viimein näimme monta nyökkäystä ja käsillä­ viittilöintiä, joiden perimmäinen tarkoitus oli kai saada meidät tyyntymään ja odottamaan aloillamme. Sitten vartija pukkasi oven auki ja katosi käytävään.

”Jestas. Lähtihän se vihdoin”, Pirjo huokaisi ja sulkeutui yhteen koppiin asioilleen.

Urhea mimmi. Minua eivät olisi villit hevosetkaan saaneet avaamaan vetoketjuani tässä loukossa. Edes Viipurin aseman kuuluisa vessa ei vetänyt vertoja tälle hyyskälle.

Juuri, kun Pirjo palasi asioiltaan hamettaan­ oikoen, ovi lennähti auki­ ja Malla viiletti sisään. Tyttö kulki pää takakenossa ja yritti hillitä nenäverenvuotoa apunaan pelkät paljaat sormet. Sen siitä sai, kun nakersi pelkkää porkkanaa.

”Paperia”, hän kähisi heti meidät nähtyään. ”Paperia ja äkkiä! Muuten kaikki mun vaatteeni ovat kohta ihan veressä.”

”Eihän täällä ole”, Pirjo vastasi ja alkoi myllätä pientä olkaveskaansa. ”Eikä mulla ole enää nenäliinaakaan, kun käytin just äsken viimeisen.”

Malla parkaisi sydäntäsärkevästi. Astuin harmaiden raitojen kirjoman pesualtaan luo ja väänsin sen vastaanhangoittelevan hanan auki. Ainakin vettä tuli, ja se oli kylmää. Puhtaudesta en osannut mennä mitään vannomaan.

”Huuhtele sieraimiasi vedellä”, kehotin. ”Viileä vesi hidastaa vuotoa.”

Kun ei muutakaan ollut tehtävissä, Malla totteli, vaikka kuulinkin, miten hän mutisi kaiken maailman ameboista, joita Leningradin putkisto kuulemma kuhisi. Minua puistatti, kun ajattelin sitä. Avointa suonta ja ruosteisten putkien kuljettamaa epämääräistä vettä. Mutta toisaalta, Leningradissa asui miljoonia ihmisiä, ja he käyttivät tätä vettä päivittäin litratolkulla. Ja ameboista, niin ikäviä kuin niitä olikin miettiä, sain älynväläyksen.

”Tamponi! Mä näin vilaukselta, että sun laukussasi oli Ob-paketti.”

”Entä sitten?” Pirjolla kesti tovin ennen kuin Airam syttyi. ”Ai joo! Tietysti. Mutta millä me saadaan se kahtia. Kokonaisena se on liian iso.”

Sitäpä en tullutkaan ajatelleeksi. Mutta ennen kuin ehdin keksiä mitään,­ Pirjo ratkaisi jutun. Kynsileikkurit. Ne löytyivät olkalaukun sivutaskusta, ja niillä sai juuri ja juuri yhden tamponin nyrhittyä kahtia. Kun tamponin puolikkaat oli tungettu Mallan sieraimiin, syntyi tunteellinen hetki. Katselimme häntä vaiti, eikä ollut vaikea arvata, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

”Mä haluan hotelliin. Heti.”

Tytön puhe oli miltei nyyhkytystä. Ripsiväri oli levinnyt ja sai Mallan näyttämään surusilmäiseltä pandalta, jonka kuono oli pahasti turvoksissa.

”Jaana, viethän sä mut takaisin hotelliin? Kiltti. Kiltti? Suostu nyt.”

Pandansilmät vettyivät valtaviksi bambinsilmiksi, eikä minulla ollut­ pokkaa sanoa ”ei”. Olin ilmiselvästi salapehmo.

Samassa ovi rämähti vasten rapattua­ seinää ja venäläinen himoshoppaajamme­ palasi. Pirjo älähti ja tarrasi hamoseensa kuin viettelyä pelkäävä impi. Mutta tällä kertaa pelko oli turhaa, sillä vartija huiskutti kädessään viininpunaisia verryttelyhousuja ikään kuin rauhanlippuna. Ne sopivat Pirjolle kuin nyrkki hansikkaaseen. Enää puuttui vain valkoinen t-paita, jonka rintamuksessa ilakoisi Miska-karhu. Se yllään solakka, mutta huomattavan harteikas Pirjo olisi ollut kuin yksi Neuvostoliiton voitokkaista olympiaedustajista.

Kun ruplat oli viikattu visusti piiloon Pirjon lompakkoon, lampsimme ulos pylväikköjen ohitse ja pysähdyimme­ kadunvarteen saadaksemme taksin. Minulla oli huono omatunto, kun jätin retkueemme ja erityisesti, kun lähdin hyvästelemättä Olegia. Saatoin vain toivoa, että Simo huolehtisi Olegin ylimääräisestä palkkiosta ja pitäisi porukan aisoissa koko loppukierroksen ajan. Onneksi näkisin Olegin vielä huomisiltana, kun hän veisi seurueemme teatteriin. Voisin silloin pyytää anteeksi ja pulittaa oman osuuteni tästä päivästä. Toisaalta eilen rääkätty kroppani kaipasi jo lepotaukoa, joten paluu hotelliin­ ei ollut minunkaan kannaltani mikään huono idea.

PÄÄTIMME OTTAA siviilitaksin, sillä viralliset taksit olivat yleensä puolet kalliimpia. Sitä paitsi pimeän kyydin sai paljon nopeammin. Nytkin ehdimme odottaa tuskin paria minuuttia kauempaa, kun kohdallemme pysähtyi tummansininen Lada.

Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin käyttänyt julkisia tai laillista taksia, mutta ryhmässä turvallisuudesta ei tarvinnut kantaa huolta liiaksi. Niinpä minä istuin eteen ja toiset kömpivät takapenkille.

Kuski oli ehkä viisikymppinen mies, jonka kähärä tukka muistutti lampaanvillaa ja leveät hampaat olivat tupakan tahrimat. Onneksi ilme oli iloinen ja kyydittävien vastaanotto sydämellisen avoin.

”Tervetulemast! Tervetulemast! Minne ajetaan?”

Turvavyötä etsivä käteni jähmettyi pystyyn. ”Oletko suomalainen?”

”Äitee oli Karjalan Koivistolta, ja minulla on serkkuja Suomen puolella. Joten suomi taittuu hyvin ellei jopa erinomaisesti. Ei ole turvavyötä, ei minkäänlaista. Ja parempi niin. Ei sido sinua kiinni, jos kävisi katalasti.”

”Katalasti?”

”Joudutaan vaikka jokeen. Täällä on liikaa siltoja ja liikaa vettä, jos miulta kysytään. Sitä paitsi emmie niin huono kuski ole, jotta tässä mitään­ vöitä tarvittais.”

”Monestiko olet kanavaan pudonnut?”­ kysyin muka leikilläni, mutta halusin totisesti kuulla vakavasti otettavan vastauksen.

”Laps raiska, siehän koetat olla kerrassaan hauska. Mutta eipäs kökötellä­ enää vaan nyt lähdetään.”

Ja sitten kerrassaan lähdettiin. Aamen. En rohjennut edes vilkuilla, mitä nopeusmittari osoitti. Ehkä lähemmäs seitsemääkymppiä. Joka tapauksessa ajoimme aivan liian lujaa kaupunkiolosuhteisiin nähden. Moottorikin yritti panna vastaan ainakin äänistä päätellen. Huusin hotellimme nimen metelin yli, ja ryhdyin hieromaan kyydin hintaa. Tinkaaminen kannatti tehdä aina ennen määränpäätä. Jos maksusta ei päästäisi sopimukseen, oli aina mahdollista hypätä kyydistä pois ja hankkia toinen peltivaunu kankkujensa alle.

Sovimme maksavamme osan ruplina ja loput kuitattaisiin Pirjon ylimääräisellä Marlboro-askilla. Nojauduin kuhmuraista selkänojaa vasten ja siristelin silmiäni kevätauringon kirkkaudessa. Tuhruisen tuulilasin lävitse lankeavat säteet lämmittivät suloisesti ja olin torkahtaa.

Tavallista syvemmän kuopan keinauttaessa Ladaa havahduin korahtaen­ ja vilkaisin takapenkille. Malla nuokkui Ob:t sieraimista roikkuen. Pirjo oli veivannut ikkunan raolleen ja tupakoi kaikessa rauhassa pitkät, syklaaminpunaiset kynnet loistaen. Käännyin takaisin­ menosuuntaan ja yritin selvittää, missä parhaillaan menimme.­

Huolestuin, sillä en tunnistanut ohikiitäviä maisemia, vaikka tämä oli sentään jo kolmas kerta, kun olin majoittunut hotelli Pribaltiskajassa. Olisi luullut, että edes jokin rakennus olisi herättänyt muisti­nystyräni, vaikka ne muistuttivatkin toinen toistaan samassa synkeässä harmaudessaan ja bunkkerimaisuudessaan. Leningradin lähiöt olivat masentavia. Pelkkää sementtiä, pieniä ikkunoita ja vieläkin pienempiä ”parvekkeita”. Kammottavan korkeita tornitaloja, joiden ikkunoita­ ei sulostuttanut yksikään verho. 

Kuskimme äkkäsi minun vironneen ja avasi heti keskustelun.

”Onko ollut mukava matka? Tulomatkan­ muistat hyvin, mutta menomatkan osalta täytynee turvautua kanssamatkustajien kertomukseen. Da?” Ajurimme virnisti ja vaihtoi neloselle vaihdelaatikko kirskahtaen.
”Silloin vasta reissu on ollut hyvä, kun sitä ei itse muista. Da?”

”Niin kai sitten”, myönsin ja painoin jalkapohjani vasten auton lattiaa, kun eteemme kääntyi täysin yllättäen ruostekylkinen paketti­auto.
”Ollaanko me varmasti menossa oikeaan suuntaan? Meinaan vain, ettei me bussin kyydissä ajettu näin pitkään.”

Hiljaisuus. Nielaisin levottomana.
”Hotelli Pribaltiskaja. Tiedäthän varmasti, missä se sijaitsee? Vähän keskustan ulkopuolella. Se on se suomalaisten rakentama kolossimainen­ hotelli Suomenlahden rannalla.”

”Da, da.” Myöntelyä ei maustanut enää hymy, ei edes katse. Ukkeli tuijotti suoraan eteensä ja naputti peukaloillaan rattia. ”Da, da.”

Se olikin ainoa vastaus, jonka sain. Ilmeisesti matkamme suomenkielinen osuus oli päättynyt.

”Eli osaatko ajaa sinne vai täytyykö meidän vaihtaa autoa?”

Ei taaskaan vastausta. Aloin hikoilla,­ ja oikea käteni hiipi ovikahvalle aivan kuin olisin edes uskaltanut harkita pois loikkaamista tässä mielipuolisessa vauhdissa. Ja vaikka jostakin löytäisinkin voimaa oven avaamiseen ja itseni ulos kampeamiseen, en voisi tehdä sitä, jos olisi olemassa pienikin vaara, että Pirjo tai Malla ei kykenisi tekemään samaa. Kaveria ei jätetty, ei edes silloin, kun tuntematon uhkasi ja sydän pamppaili kuin Cooperin testin jäljiltä.

”Tietysti me maksetaan se, mitä me ollaan tähän asti velkaa”, lisäsin kömpelösti pelkoani peitellen.
”Psst.”

Kallistin päätäni ja kohtasin Pirjon kysyvän katseen. Kohotin hartioitani toivottomana, mutta päätin yhtäkaikki yrittää vielä kerran. En ehtinyt edes raottaa suutani, kun konepelti paukahti ylös yks kaks yllättäen ja peitti ajonäkyvyyden. Kirkaisimme Pirjon kanssa kuin yhdestä suusta, ja kuskikin hätkähti vaikkakin kai eri syystä kuin me. Äijä painoi jarrun pohjaan, nytkähdin eteenpäin ja ehdin viime tipassa ojentaa käteni, jotta en lyönyt rintaani kojelautaa vasten. Kuulin tömähdykset, kun takapenkkiläiset tekivät tuttavuutta etupenkkien selkänojien kanssa. Irvistin myötätunnosta.

Kuski painoi kämmenet korvilleen ja ilmeili minulle syyttävästi kuin pahastunut pikkupoika. Naisellinen kirkunamme oli todennäköisesti liikaa hänen herkälle mutta valikoivalle kuuloaistilleen. Sitten mies hyppäsi ulos notkeasti kuin nuorukainen, rämäytti konepellin paikoilleen ja sujahti takaisin ratin taakse. Kaikki sujui tottuneesti kuin tanssi. Ja taas lähdettiin. Nasta laudassa. Se kävi niin äkisti, että vasta moottorin jälleen ärjyessä vastalauseitaan tulin ajatelleeksi, että meidän kaikkien olisi ehkä kannattanut rynnätä ulos ja paeta tätä karjalaismiestä, joka äkkiä oli menettänyt puhekykynsä. 

”Onko kaikki ok? Eihän sattunut?”

Tiedusteluuni vastasi kaksi säikähtänyttä silmäparia. Pirjo oli tumpannut savukkeensa ja Malla herännyt horroksestaan. Molemmat istuivat selät lautasuorina käsi toisen kädessä. Nuo yhteen liitetyt pienet kädet huolellisesti lakattuine kynsineen saivat minut ymmärtämään, että nyt olisi pakko toimia. En voisi istua kuin tatti ja vain odottaa, että kaikki järjestyisi.

Olisi pakko tehdä jotain. Unohtaa kohteliaisuus ja tehdä jotain.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.