Vodkanjuontikilpailun voittanut Jaana kärsii mittelön seurauksista, mutta lähtee urheasti johdattamaan seuruettaan Leningradin-­kiertoajelulle. Hän onnistuu välttämään tylsät kirkkovisiitit, mutta saa illaksi vauhtia enemmän kuin tarpeeksi. Pimeään taksiin
astuminen taisi sittenkin olla virhe.

Näin unta lasista,­ joka leijui itseäni kohti kuin ilmalaiva. Nesteen väristä päätellen se oli vodkaa tuore­mehulla. Ruuvimeisseli, lempipaukkuni. Voi, äiti. Ei, ei, EI!

Seuraavassa hetkessä havahduin täysin hereille ja löysin itseni istumasta hotellin vuoteella selkä­ranka kauhusta tikkusuorana. Pelkkä ajatus viinasta kuvotti, ja sekin määre tuntui hetkittäin vähättelyltä. Oloni oli karmaiseva.

Käsivarttani särki siitä kohtaa, johon ambulanssihoitaja oli tuikannut B-vitamiinipiikin, ja jokainen harkitsematon liike tuntui räjäyttävän otsalohkoni taivaan tuuliin.

Nostin oikeaa kättäni vilkaistakseni kelloa, mutta ranteeni oli tyhjä. Käteni lerpahti lannistuneena alas. Olin saanut hopeakellon Simolta­ 25-vuotispäivälahjaksi ja pidin sitä aina ranteessani. Jos olin kännipäissäni hukannut sen, en antaisi­ itselleni ikinä anteeksi.

Ähkin itseni istumaan ja varmistuin siitä, että olin todellakin yksin. Simon oli täytynyt palata omaan huoneeseensa jossakin vaiheessa yötä minun sammuttuani.

Ikkunaverhojen lomasta paistoi aurinko, joten oli varmasti korkea aika nousta. Raahauduin suihkuun ja värisin kivusta, kun viileä vesi suomi ihoani. Hampaiden pesun jälkeen pyöritin kosteat hiukseni nutturalle, sillä ajatuskin föönin pauhusta sai leukapieleni naksahtamaan yhteen.­

Kiskoin laukustani kivi­pestyt Levikset ja paitapuseron, jossa oli korkea pitsikaulus ja olkatoppaukset. Pukeuduttuani etsin kelloani, mutta tuloksetta. Se oli todellakin kadonnut. Alistuneena työnsin yöpöydän laatikon kiinni. Oli parasta­ mennä aamiaiselle ja pelastaa eilisen juopottelun raunioittama olo keitetyillä kanan­munilla.

AAMIAINEN TARJOILTIIN hotellin toisessa kerroksessa. Höyryävien tsaikkakuppien äärellä istui jo ryhmä rämämme. Tervehdin porukkaa ja istahdin Mallan ja Pirjon väliin. Saapumiseni sai aikaan laiskan taputusaallon,­ ja ensimmäiset minuutit­ kuluivat vointini ruotimisessa.

Ihmeekseni Suhonen oli ehtinyt­ aamiaiselle ennen minua, eikä miehessä näkynyt merkkiäkään huonokuntoisuudesta. Seurasin kateellisena, kuinka hän lappoi munakokkeliaan ja pureskeli limppuaan aivan kuin ei olisi viime yönä matkannut huoneeseensa taju kankaalla matkalaukkukärryillä röhnöttäen.

Minulla sen sijaan kädet vapisivat ja jokainen vähänkin voimakas tuoksu sai sieraimeni värisemään epäluuloisina. Ei tullut kuulonkaan, että olisin maistanut lihaisia leikkeleitä, joita oli tarjolla jos jonkinlaisia. Niiden hyhmänvalkoiset läskilaikut kiihdyttivät mahalaukkuni vellontaa.

Sain silti kupillisen ankaranmustaa teetä alas ja kyytipojaksi natustelin kaksi seitsemän minuutin munaa. Helpotuksekseni vatsani asettui, ja rohkenin viimein julistaa, että lähtisin kuin lähtisinkin päivän kiertoajelulle mukaan.

”Ehtiikö tässä vielä käydä huoneessa?” kysyin ja hieraisin vaistonvaraisesti tyhjää oikeaa rannettani.

”Missä sun kellosi on?”

Käännyin Simoon päin ja ilmehdin anteeksipyytävästi.

”Kadonnut. En löytänyt sitä vaikka pengoin koko huoneen.”

”Olisiko se pudonnut bussiin? Kannattaisi käydä tarkistamassa.”

Rypistin otsaani.
”Siihen eiliseen vuokrabussiinko? Mutta musta tuntuu, etten mä laittanut kelloa ranteeseeni enää suihkun jälkeen, joten ei se siellä kai voi olla.”

”Ei kun tarkoitin meidän omaa bussia”, Simo selvensi ja työnsi tuoliaan taaksepäin.
”Mä pyydän avaimen Niklakselta, niin mennään katsomaan.”

En ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut ryhtyä vastustelemaan. Oli helpompi vain seurata Simon vanavedessä ulos hotellin pihalle ja etsiä bussimme sen edessä olevalta parkkipaikalta.

Niklas oli luovuttanut avaimet kuultuaan, että etsimme kadoksissa olevaa korukelloa­. Simo lupasi palauttaa avainnipun illalla, kun Netta jaNiklas olisivat palanneet hotelliin liiketuttavansa­ syntymäpäivä­juhlista. Muu seurue illastaisi tänä perjantai-iltana hotelli Pribaltiskajan omassa ravintolassa.

Tutkimme yhdessä matkustamoa, kun mieleeni juolahti tarkistaa, oliko Niklas eilen illalla puhunut totta väittäessään, että kasetit oli hoidettu pois tieltä. Pyysin avaimet Simolta ja kerroin kurkkaavani vielä matkatavarasäiliöönkin ennen kuin luovuttaisimme.

Laskeuduin portaat ulos pihalle ja siirryin bussin sivustalle. Kun olin vakuuttunut siitä, että Simo­ oli jäänyt todellakin bussin sisätiloihin, työnsin oviluukun ylös ja kömmin tyhjyyttään ammottavaan säiliöön nelinkontin. Meni tovi­ ennen kuin erotin salaluukun vivun ääriviivat kauttaaltaan mustaksi maalatusta katosta. Napsautin vivun­ alas ja hilasin kantta sivuun vain sen verran, että pääsin tirkistämään sisälle lokeroon.
Se oli tyhjä. Täysin tyhjä. Helpotus sai ilman purkautumaan keuhkoistani. Niklas oli hoidellut ongelman lupauksensa mukaisesti. Nyt voisin taas rentoutua ja nauttia viikonlopusta.­ Suljin lokeron ja lähdin perääntymään oviaukkoa kohden.

”Löytyikö mitään?”

Olin kolauttaa takaraivoni kattoon, kun nytkähdin säikähdyksestä. Simo katseli silmät viiruina autiona­ kaikuvaa säiliötä ja oli sen näköinen, että ryömisi aivan pian viereeni. Ja näkisi salaluukun. Ei samperi. Pelästyin ja kiihdytin konttausvauhtiani, kunnes olin törmätä Simon jalkoja vasten.

”Ei täällä ole mitään”, selitin ja vakuutin yhteen hengenvetoon, että­ ostaisin tilalle uuden kellon, aivan samanlaisen. Toistelin olevani pahoillani ja sitten yhtäkkiä tunsin, kuinka Simo tunki kätensä bleiserini molempiin taskuihin.

Huojahdin kohden Simoa, ja lantiomme hipaisivat toisiaan. Hengitykseni pysähtyi, kunnes loikkasi taas eteenpäin, ja vatsassani muljahti. Ei ikävästi vaan omituisesti.

”Mitä sä nyt?”

Olin hämilläni, mutta samaan aikaan iloisesti yllättynyt. Kahtalaiset tuntemukseni saivat pääni surisemaan, ja eilis­illan päättämätön olo palasi yhdessä hujauksessa.

”Tätä.”

Suuni oli loksahtaa auki. Simo riiputti hopeisena hohtavaa kelloa sormenpäissään ja hymyili. Holhoavasti.

”Et sitten tsekannut takkisi taskuja.”

”En ilmeisesti”, tiuskaisin ja nykäisin­ kellon itselleni.

Minua nolotti.­ Krapulaiset aivoni toimivat nähtävästi vain puoliteholla, kun luulottelin itselleni olemattomia. Kaiken lisäksi en ollut missään vaiheessa tuntenut, että taskussani painoi jotain ylimääräistä.

”Eiköhän lukita paikat ja mennä. Inturistin opas odottaa.”

Sujautin kellon ranteeseeni ja nyökkäsin. Ihana Leningrad, sen sipulikattoiset kirkot ja narisevalattiaiset museot. Tiesin, mitä olisi odotettavissa, sillä Neuvostoliiton virallisen matkatoimiston kaupunkikierros oli sama jotakuinkin joka kerta. Olin jo nähnyt Eremitaasin, Palatsiaukion, Pietari-Paavalin linnoituksen, risteilijä Auroran ja Iisakin kirkon. Kärsinyt maanisesta ruuhkasta metrossa, jututtanut uhkarohkeita­ avanto­uimareita, jotka­ pulahtivat Neva­joen veteen säällä kuin säällä ja suudellut koko matkan, kun bussimme ryömi pitkin Aleksanteri Nevskin siltaa, jolla riitti pituutta yli 900 metriä.

Välillä olisi ollut mukava­ tutustua toisenlaiseen Leningradiin.­ Sellaiseen, jota Suomi-turisti harvemmin pääsi näkemään.

Marmatin asiasta Simolle tämän naksauttaessa bussin ovia lukkoon ja sain vastaukseksi lyhyen kysymyksen: ”Miksi sinä et sitten pyydä meille erilaista kierrosta?”

Jaa. Tosiaan. Miksi en pyytäisi?

”EI KIRKKOJA TÄLLÄ KERTAA”, selitin ja hymyilin niin suloisesti kuin osasin.
”Ei palatseja eikä museoita, jos niiden sisältö ei ole jollakin tapaa poikkeuksellinen. Jotakin uutta, jotakin­ outoa. Sellaista, mitä te ette yleensä esittele normaalituris­teille.”

Inturistin opas Oleg Sergejevitš kuunteli selostustani ohutsankaisia rillejään vaivautuneesti hipelöiden. Ei varmasti ollut mikään helppo nakki työskennellä matkatoimistossa, jonka oli aikoinaan perustanut­ itse diktaattori Stalin, ja jota kai näinäkin päivinä johti KGB, Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi. Sellaisessa instituutiossa ei loikittu aitojen ylitse aivan kevein perustein.

Päätin helpottaa nuorukaisen ratkaisua, nojauduin eteenpäin ja sanoin ääntäni laskien: ”Luonnollisesti me korvaamme omakätisesti ylimääräisen vaivannäkösi.”

”Valuuttaa?” varmisti opas.

Minä nyökyttelin. ”Saamasi pitää.­ ­­Valuuttaa.”

Se riitti. Rahalla ja sillä saatavilla hyödykkeillä oli ihmeellinen mahti. Asiaa oli turha moralisoida, sillä osasin uumoilla, minkälaisessa köyhyysloukussa Olegkin perheineen todennäköisesti eli. Pienikin lisäys laihassa kukkarossa saattoi merkitä paljon. Löimme kättä päälle, ja Oleg antoi riippuviiksiselle kuskille lähtökäskyn.

Murahdimme matkaan ja ajaa suhautimme keskelle Leningradin perjantairuuhkaa. Bussi oli vain puolillaan, sillä osa joukostamme oli lähtenyt omin nokkinensa tutustumaan­ paikalliseen cityelämään.

Ilma oli mitä loistavin. Lämpö­asteita oli ainakin 15, ja kevätaurinko­ hymyili koko hammasrivistöllään. Totta kai tuuli, sillä Nevan rantamilla tuntui tuulevan aina.

Ihmisten harmaan eri sävyjä toistavat vaateparret näyttivät ikävän talvisilta. Ohi vilahteli huivipäisiä mummoja, paksuihin palttoisiin kääriytyneitä vaareja ja nuoria pariskuntia, jotka nojailivat toisiinsa hempeinä. He ainakin käsittivät­ kevään saapuneen.

Monella mummolla oli lapio kourassaan ja saapasjalkojensa juuressa kasa kaivettua maata. Siinä sitä oli tomeraa työvoimaa. Sodan­ ja Leningradin pitkällisen piirityksen jälkeen miehet olivat olleet vähissä ja kaupunki oli jäänyt naisten käsiin. Nyt tuo mummo­poweriksi muuttunut naisväki näytti pyörittävän Leningradia. Kaupungissa ei voinut varvastansa liikauttaa törmäämättä heihin. Mummoja pesi kadunvarsilla neilikkakimppuja­ kauppaamassa, teatterien narikoissa ripustamassa takkisi ja hotellien auloissa vahtimassa, että käyttäydyit kunnolla. Mummoja kannatti kunnioittaa, sillä he olivat monen hätään joutuneen viimeinen pelastus. Vai väittäisitkö jotakin muuta henkilöstä, joka hallinnoi oopperan täpötäyden naisten vessan ainoaa wc-­paperirullaa? 

Raitiovaunuja, busseja ja johdinautoja keinahteli ohitsemme, kun nytkytimme liikenteen seassa monikaistaisella­ väylällä. Takaamme kantautui hälytysajoneuvon ujellusta. Kurottauduin katsomaan, mistä oli kyse ja näin ambulanssin yrittämässä ohitusta. Yksikään ajoneuvo ei antanut tietä, vaikka sen pillit vilkkuivat ja ulvoivat. Lopulta viereisen kaistan linja-auto kurvasi pysäkille ja ambulanssille aukeni vapaa ura.

”Kaksi vuotta sitten me vuokrattiin ambulanssi, kun ei muuta kulkuneuvoa ollut vapaana”, Suhosen käreä ääni selosti jostakin takapenkin vaiheilta.

”Huudattiko kuski pilliä?” uteli Malla. Kuuli selvästi, että jos Malla olisi ollut samassa kyydissä, hän olisi vaatinut kaikkien äänivarojen käyttöä.

”Ei, siihen se ei suostunut vaikka muuten kyllä kyyti oli kokemisen arvoinen.”

”Sentäs jotain häpyä jäljellä”, tuhahti­ Pirjo, ja yhdyin hänen mielipiteeseensä ääneti.

Bussimme hidasti ja jarrut vingahtivat korvia särkevästi. Olimme saapuneet ensimmäiseen kohteeseemme. Tiirasin innoissani ulos. Simo äännähti epäilevästi vieres­säni.

”Ei tainnut sitten syntyäkään kauppoja. Tuohan on ihan taatusti kirkko tai mikä lie katedraali.”

Hän oli oikeassa, pahus vieköön. Massiivinen, kahteen suuntaan leviävä­ pylväskäytävä ja niiden keskellä selvä kupoli. Kirkko se oli, Olegin lupauksista huolimatta.

”Kaikki sitten ulos”, Oleg kuulutti ja viittoili hyväntahtoisesti.
”Tama­ on Uskonnon ja ateismin historian museo. Se nayttaa kirkolta ja se on tosiasiassa alun perin ollutkin kirkko, mutta tana paivana se on museo. Huvin mielenkiintoinen sellainen.”

Suhonen nojautui penkkini selkämystä vasten ja puhautti alkoholinkatkuisen henkäyksen päin kasvojani.

”Kirkko ja museo. Museo ja kirkko. Niitähän tässä kaupungissa riittää ihan riesaksi asti, perkele. Olisi pitänyt sittenkin lähteä omille teille. Vuokrata ambulanssi ja kokeilla elämää valkotakkisena.”

Suhosen verestävä katse mittaili minua hetkisen.
”Toisaalta, täytyy pitää ne ambulanssit vapaina, jotta ne ehtivät ajoissa paikalle, kun Jaana erehtyy taas kallistamaan kuppia.”

Hahhah. Hymyni oli kaikkea muuta kuin vilpitön. Silti esitin sen.

”ODOTELLAAN HETKI, että paikka on tuhja. Sitten paasemme sisaan.”
Seisoimme sisäänkäynnin edessä ja seurasimme avonaisesta ovesta, kuinka yksi museon vahtimestareista luotsasi venäläisiä asiakkaita ulos. Toinen näkyi lukitsevan muutamia ovia, jotka johtivat pienempiin huoneisiin.

Kun venäläiset oli turvallisesti tyrkitty pihamaalle, Oleg opasti joukkomme sisään. Ohitimme venäläisiä perheitä ja saimme niskaamme monta syyttävää mulkaisua. Kukaan tuskin palauttaisi­ näille ihmisille heidän turhaan pulittamiaan pääsymaksuja. Tunsin syyllisyyden piston, mutta mistä minä olisin voinut aavistaa, että pyytämällä jotakin erikoista pilasin monen venäläisen vapaapäivän.­ ­

”Vuoronvaihto”, tokaisi Simo niin hiljaa, että vain minä kuulin. ”Mitähän vaarallisia näyttelyhuoneita tuo toinen vartija juuri lukitsi, ettei suomalainen veljeskansa pääsisi niiden sisällöstä perille?”

”Kidutusvälineitä”, ehdotin summamutikassa ja jatkoin: ”Mutta miksi kaikki venakot piti ajaa ulos? Aikooko Oleg kertoa meille jotakin sellaista, mikä ei mukamas sopisi venäläisten korville? Ei kai noista kukaan edes osaisi suomea!”

”Vahan erikoisjarjesteluja”, Oleg huikkasi ja huitoi meitä lähemmäksi. ”Ei anneta sen hairita, eihan?”

Ravistimme kuuliaisesti päitämme ja keräännyimme kuin sorsanpojat emosorsan ympärille.

”Kasitellaan ensin uskontoja ja niiden historiaa. Kierroksemme alkaa­ idasta, ajasta ennen Raamattua. Arvaatteko, mista maasta on kuse?”

Malla nosti kätensä ylös kuin kiltti oppilas ikään. ”Egypti”, hän hihkaisi heti, kun Oleg antoi nyökkäämällä puheenvuoron.

”Aivan oikein. Tama on sarkofagi, ja se on vahan kuin arkku sen sisalla olevalle muumille. Sana tulee kreikasta. Sarkofagos. Lihan suoja. Muumit olivat palsamoituja ruumiita. Tama muumi tassa on...”

Mallan kiihkeä viittoilu keskeytti Olegin monotonisen selostuksen.

”Niin?”

”Ei muumit asuneet Egyptissä vaan Muumilaaksossa.”

”Mita? Mitka?” Olegin ilme pysytteli­ ystävällisen kysyvänä, vaikka hento punerrus kauluspaidan yllä paljasti hänen ahdinkonsa.

”Muumit! Ei ne olleet mitään ruumiita.”

”Muumi on palsamoitu ruumis. Kulla vaan. Senhan tietaa kai pikkulapsikin. Mennaanko eteenpain? Kiitos.”

Nykäisin Mallaa hihansuusta. ”Anna olla. Se ei tiedä, mitä sä tarkoitat.”

Viattomasti pyöristyneet sinisilmät tillittivät minua pahastuneina.

”Mutta täytyyhän sen tietää”, Malla suhisi kiivastuneena. ”Muumit on ihan eri asia kuin muumiot.”

Oleg jatkoi yksinpuheluaan maalaillen eteemme värikkään kuvan­ palleroisista, valkomasuisista muumeista tekemässä pahojaan hunajankeltaisten pyramidien varjoissa. Se oli esitys uskonto vastaan ateismi, ja tässä museossa ateismi näytti ainakin vielä olevan voitolla. Se oli surullista. Uskon puolesta ja sen kunniaksi pystytetty kaunis rakennus­ palveli nyt heitä, joilla ei ollut jumaluskoa. Täällä ei ikävöity takaisin Muumilaaksoon.

Jättäydyin jonon hännille ja maleksin­ toisten vanavedessä ajatuksiini vaipuneena. Pirjo kulki rinnallani, kaivoi maalipuikon taskustaan ja vetäisi uuden punakerroksen huuliinsa vuosien tuomalla tottumuksella. Ihailin toimitusta sanattomana. Yksikään sipaisu ei mennyt yli huulirajan, ja loppu­tuloksena oli sähäkän pinkki ja huoliteltu suu. Ilman peiliä. Käsittämätöntä.

”Pitäisi päästä lirille”, Pirjo kuiskasi. ”Lähdetkö messiin?”

Hiippailimme vähin äänin takaisin eteisaulaan ja pysähdyimme kysymään tietä ovivahtina seisoskelevalta koppalakkiselta naiselta. Muistin hämärästi, että toiletti oli samankaltainen sana venäjäksi. Toilettia hokemalla saimme pulmamme kerrotuksi ja ystävällinen vartija lähti oppaaksi. Wc löytyikin ulkorakennuksesta ja kuului ilmeisesti henkilökunnalle, ei niinkään yleisölle.

Perillä ehdin jo toivoa, etten olisi tullut Pirjon seuraksi. Hajun olisin vielä ehkä kestänyt, mutta se siivo. Jokin putki vuoti ja lattia oli lätäkköjen valtaama. Lätäkköjen, joissa uiskenteli kaikkea sellaista, mitä ei halunnut lähietäisyydeltä katsella.

Tukahdutin yökkäyksen kämmeneeni ja olisin perääntynyt ovesta ulos, jollei saattajamme olisi seisonut tiellä. Nainen piteli Pirjon vekkihameesta kiinni, kiskoi sitä yhdellä kädellä alaspäin ja toisella tarjosi ruplanippua. Hätääntynyt Pirjo riuhtoi hamettaan takaisin­ ylös ja yritti peruuttaa pakoon­ törmäten kylkeeni.

”Varo vähän!” kiljahdin kauhistuneena.

Näin jo sieluni silmin, miten­ pyyhkisin venäläistä sontaa farkuistani. Ilman ensimmäistäkään arkkia paperia.

”Tuo ämmä ei päästä irti”, Pirjo parkaisi. Vekkihame putosi parikymmentä senttiä alaspäin kunnes vartija tajusi saman minkä minä äsken. Vaate likaantuisi heti koskettaessaan törkyistä lattiaa.

”Ostaa! Ostaa!” neuvostokansalainen julisti ja heilutti rupla­viuhkaa aivan Pirjon nenän alla. ”Pozaluista.”

”Se haluaa ostaa hameesi.”

”Haluaa ja haluaa! Sukkahoususillaniko minä täältä hiihtelen tieheni? Ensimmäinen vastaantuleva miliisi raijaa minut säilöön alta aikayksikön­ ja syyttää siveettömästä käytöksestä. Sano sille, että menee­ kauppaan niin kuin normaalit ihmiset. Sano!”

”En mä puhu venäjää.”

”No, tee silti jotain. Yritä edes auttaa!”

Kamppailu hameesta yltyi lähes käsikähmäksi, ja pelkäsin vaatteen pian repeävän kahtia. Kohotin käteni­ pyytävästi ja karjaisin niin lujaa kuin keuhkoistani irtosi: ”Njet, njet!” Jotakin hyötyä oli näemmä­ siitäkin, että pakkokuunteli Eppu Normaalia.

Molemmat naiset jähmettyivät niille sijoilleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja astuin riitapukarien väliin. Vartija hellitti vastahakoisesti otteensa hameenhelmasta, ja Pirjo pakeni selkäni taakse.­

Meni varttitunti ennen kuin sain imitoimalla pukeutumista ja riisuutumista avattua vartijalle Pirjon ongelman. Oivallettuaan probleeman nainen puhkesi huojentuneeseen hymyyn, jota säesti käsittämätön puheryöppy. Viimein näimme monta nyökkäystä ja käsillä­ viittilöintiä, joiden perimmäinen tarkoitus oli kai saada meidät tyyntymään ja odottamaan aloillamme. Sitten vartija pukkasi oven auki ja katosi käytävään.

”Jestas. Lähtihän se vihdoin”, Pirjo huokaisi ja sulkeutui yhteen koppiin asioilleen.

Urhea mimmi. Minua eivät olisi villit hevosetkaan saaneet avaamaan vetoketjuani tässä loukossa. Edes Viipurin aseman kuuluisa vessa ei vetänyt vertoja tälle hyyskälle.

Juuri, kun Pirjo palasi asioiltaan hamettaan­ oikoen, ovi lennähti auki­ ja Malla viiletti sisään. Tyttö kulki pää takakenossa ja yritti hillitä nenäverenvuotoa apunaan pelkät paljaat sormet. Sen siitä sai, kun nakersi pelkkää porkkanaa.

”Paperia”, hän kähisi heti meidät nähtyään. ”Paperia ja äkkiä! Muuten kaikki mun vaatteeni ovat kohta ihan veressä.”

”Eihän täällä ole”, Pirjo vastasi ja alkoi myllätä pientä olkaveskaansa. ”Eikä mulla ole enää nenäliinaakaan, kun käytin just äsken viimeisen.”

Malla parkaisi sydäntäsärkevästi. Astuin harmaiden raitojen kirjoman pesualtaan luo ja väänsin sen vastaanhangoittelevan hanan auki. Ainakin vettä tuli, ja se oli kylmää. Puhtaudesta en osannut mennä mitään vannomaan.

”Huuhtele sieraimiasi vedellä”, kehotin. ”Viileä vesi hidastaa vuotoa.”

Kun ei muutakaan ollut tehtävissä, Malla totteli, vaikka kuulinkin, miten hän mutisi kaiken maailman ameboista, joita Leningradin putkisto kuulemma kuhisi. Minua puistatti, kun ajattelin sitä. Avointa suonta ja ruosteisten putkien kuljettamaa epämääräistä vettä. Mutta toisaalta, Leningradissa asui miljoonia ihmisiä, ja he käyttivät tätä vettä päivittäin litratolkulla. Ja ameboista, niin ikäviä kuin niitä olikin miettiä, sain älynväläyksen.

”Tamponi! Mä näin vilaukselta, että sun laukussasi oli Ob-paketti.”

”Entä sitten?” Pirjolla kesti tovin ennen kuin Airam syttyi. ”Ai joo! Tietysti. Mutta millä me saadaan se kahtia. Kokonaisena se on liian iso.”

Sitäpä en tullutkaan ajatelleeksi. Mutta ennen kuin ehdin keksiä mitään,­ Pirjo ratkaisi jutun. Kynsileikkurit. Ne löytyivät olkalaukun sivutaskusta, ja niillä sai juuri ja juuri yhden tamponin nyrhittyä kahtia. Kun tamponin puolikkaat oli tungettu Mallan sieraimiin, syntyi tunteellinen hetki. Katselimme häntä vaiti, eikä ollut vaikea arvata, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

”Mä haluan hotelliin. Heti.”

Tytön puhe oli miltei nyyhkytystä. Ripsiväri oli levinnyt ja sai Mallan näyttämään surusilmäiseltä pandalta, jonka kuono oli pahasti turvoksissa.

”Jaana, viethän sä mut takaisin hotelliin? Kiltti. Kiltti? Suostu nyt.”

Pandansilmät vettyivät valtaviksi bambinsilmiksi, eikä minulla ollut­ pokkaa sanoa ”ei”. Olin ilmiselvästi salapehmo.

Samassa ovi rämähti vasten rapattua­ seinää ja venäläinen himoshoppaajamme­ palasi. Pirjo älähti ja tarrasi hamoseensa kuin viettelyä pelkäävä impi. Mutta tällä kertaa pelko oli turhaa, sillä vartija huiskutti kädessään viininpunaisia verryttelyhousuja ikään kuin rauhanlippuna. Ne sopivat Pirjolle kuin nyrkki hansikkaaseen. Enää puuttui vain valkoinen t-paita, jonka rintamuksessa ilakoisi Miska-karhu. Se yllään solakka, mutta huomattavan harteikas Pirjo olisi ollut kuin yksi Neuvostoliiton voitokkaista olympiaedustajista.

Kun ruplat oli viikattu visusti piiloon Pirjon lompakkoon, lampsimme ulos pylväikköjen ohitse ja pysähdyimme­ kadunvarteen saadaksemme taksin. Minulla oli huono omatunto, kun jätin retkueemme ja erityisesti, kun lähdin hyvästelemättä Olegia. Saatoin vain toivoa, että Simo huolehtisi Olegin ylimääräisestä palkkiosta ja pitäisi porukan aisoissa koko loppukierroksen ajan. Onneksi näkisin Olegin vielä huomisiltana, kun hän veisi seurueemme teatteriin. Voisin silloin pyytää anteeksi ja pulittaa oman osuuteni tästä päivästä. Toisaalta eilen rääkätty kroppani kaipasi jo lepotaukoa, joten paluu hotelliin­ ei ollut minunkaan kannaltani mikään huono idea.

PÄÄTIMME OTTAA siviilitaksin, sillä viralliset taksit olivat yleensä puolet kalliimpia. Sitä paitsi pimeän kyydin sai paljon nopeammin. Nytkin ehdimme odottaa tuskin paria minuuttia kauempaa, kun kohdallemme pysähtyi tummansininen Lada.

Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin käyttänyt julkisia tai laillista taksia, mutta ryhmässä turvallisuudesta ei tarvinnut kantaa huolta liiaksi. Niinpä minä istuin eteen ja toiset kömpivät takapenkille.

Kuski oli ehkä viisikymppinen mies, jonka kähärä tukka muistutti lampaanvillaa ja leveät hampaat olivat tupakan tahrimat. Onneksi ilme oli iloinen ja kyydittävien vastaanotto sydämellisen avoin.

”Tervetulemast! Tervetulemast! Minne ajetaan?”

Turvavyötä etsivä käteni jähmettyi pystyyn. ”Oletko suomalainen?”

”Äitee oli Karjalan Koivistolta, ja minulla on serkkuja Suomen puolella. Joten suomi taittuu hyvin ellei jopa erinomaisesti. Ei ole turvavyötä, ei minkäänlaista. Ja parempi niin. Ei sido sinua kiinni, jos kävisi katalasti.”

”Katalasti?”

”Joudutaan vaikka jokeen. Täällä on liikaa siltoja ja liikaa vettä, jos miulta kysytään. Sitä paitsi emmie niin huono kuski ole, jotta tässä mitään­ vöitä tarvittais.”

”Monestiko olet kanavaan pudonnut?”­ kysyin muka leikilläni, mutta halusin totisesti kuulla vakavasti otettavan vastauksen.

”Laps raiska, siehän koetat olla kerrassaan hauska. Mutta eipäs kökötellä­ enää vaan nyt lähdetään.”

Ja sitten kerrassaan lähdettiin. Aamen. En rohjennut edes vilkuilla, mitä nopeusmittari osoitti. Ehkä lähemmäs seitsemääkymppiä. Joka tapauksessa ajoimme aivan liian lujaa kaupunkiolosuhteisiin nähden. Moottorikin yritti panna vastaan ainakin äänistä päätellen. Huusin hotellimme nimen metelin yli, ja ryhdyin hieromaan kyydin hintaa. Tinkaaminen kannatti tehdä aina ennen määränpäätä. Jos maksusta ei päästäisi sopimukseen, oli aina mahdollista hypätä kyydistä pois ja hankkia toinen peltivaunu kankkujensa alle.

Sovimme maksavamme osan ruplina ja loput kuitattaisiin Pirjon ylimääräisellä Marlboro-askilla. Nojauduin kuhmuraista selkänojaa vasten ja siristelin silmiäni kevätauringon kirkkaudessa. Tuhruisen tuulilasin lävitse lankeavat säteet lämmittivät suloisesti ja olin torkahtaa.

Tavallista syvemmän kuopan keinauttaessa Ladaa havahduin korahtaen­ ja vilkaisin takapenkille. Malla nuokkui Ob:t sieraimista roikkuen. Pirjo oli veivannut ikkunan raolleen ja tupakoi kaikessa rauhassa pitkät, syklaaminpunaiset kynnet loistaen. Käännyin takaisin­ menosuuntaan ja yritin selvittää, missä parhaillaan menimme.­

Huolestuin, sillä en tunnistanut ohikiitäviä maisemia, vaikka tämä oli sentään jo kolmas kerta, kun olin majoittunut hotelli Pribaltiskajassa. Olisi luullut, että edes jokin rakennus olisi herättänyt muisti­nystyräni, vaikka ne muistuttivatkin toinen toistaan samassa synkeässä harmaudessaan ja bunkkerimaisuudessaan. Leningradin lähiöt olivat masentavia. Pelkkää sementtiä, pieniä ikkunoita ja vieläkin pienempiä ”parvekkeita”. Kammottavan korkeita tornitaloja, joiden ikkunoita­ ei sulostuttanut yksikään verho. 

Kuskimme äkkäsi minun vironneen ja avasi heti keskustelun.

”Onko ollut mukava matka? Tulomatkan­ muistat hyvin, mutta menomatkan osalta täytynee turvautua kanssamatkustajien kertomukseen. Da?” Ajurimme virnisti ja vaihtoi neloselle vaihdelaatikko kirskahtaen.
”Silloin vasta reissu on ollut hyvä, kun sitä ei itse muista. Da?”

”Niin kai sitten”, myönsin ja painoin jalkapohjani vasten auton lattiaa, kun eteemme kääntyi täysin yllättäen ruostekylkinen paketti­auto.
”Ollaanko me varmasti menossa oikeaan suuntaan? Meinaan vain, ettei me bussin kyydissä ajettu näin pitkään.”

Hiljaisuus. Nielaisin levottomana.
”Hotelli Pribaltiskaja. Tiedäthän varmasti, missä se sijaitsee? Vähän keskustan ulkopuolella. Se on se suomalaisten rakentama kolossimainen­ hotelli Suomenlahden rannalla.”

”Da, da.” Myöntelyä ei maustanut enää hymy, ei edes katse. Ukkeli tuijotti suoraan eteensä ja naputti peukaloillaan rattia. ”Da, da.”

Se olikin ainoa vastaus, jonka sain. Ilmeisesti matkamme suomenkielinen osuus oli päättynyt.

”Eli osaatko ajaa sinne vai täytyykö meidän vaihtaa autoa?”

Ei taaskaan vastausta. Aloin hikoilla,­ ja oikea käteni hiipi ovikahvalle aivan kuin olisin edes uskaltanut harkita pois loikkaamista tässä mielipuolisessa vauhdissa. Ja vaikka jostakin löytäisinkin voimaa oven avaamiseen ja itseni ulos kampeamiseen, en voisi tehdä sitä, jos olisi olemassa pienikin vaara, että Pirjo tai Malla ei kykenisi tekemään samaa. Kaveria ei jätetty, ei edes silloin, kun tuntematon uhkasi ja sydän pamppaili kuin Cooperin testin jäljiltä.

”Tietysti me maksetaan se, mitä me ollaan tähän asti velkaa”, lisäsin kömpelösti pelkoani peitellen.
”Psst.”

Kallistin päätäni ja kohtasin Pirjon kysyvän katseen. Kohotin hartioitani toivottomana, mutta päätin yhtäkaikki yrittää vielä kerran. En ehtinyt edes raottaa suutani, kun konepelti paukahti ylös yks kaks yllättäen ja peitti ajonäkyvyyden. Kirkaisimme Pirjon kanssa kuin yhdestä suusta, ja kuskikin hätkähti vaikkakin kai eri syystä kuin me. Äijä painoi jarrun pohjaan, nytkähdin eteenpäin ja ehdin viime tipassa ojentaa käteni, jotta en lyönyt rintaani kojelautaa vasten. Kuulin tömähdykset, kun takapenkkiläiset tekivät tuttavuutta etupenkkien selkänojien kanssa. Irvistin myötätunnosta.

Kuski painoi kämmenet korvilleen ja ilmeili minulle syyttävästi kuin pahastunut pikkupoika. Naisellinen kirkunamme oli todennäköisesti liikaa hänen herkälle mutta valikoivalle kuuloaistilleen. Sitten mies hyppäsi ulos notkeasti kuin nuorukainen, rämäytti konepellin paikoilleen ja sujahti takaisin ratin taakse. Kaikki sujui tottuneesti kuin tanssi. Ja taas lähdettiin. Nasta laudassa. Se kävi niin äkisti, että vasta moottorin jälleen ärjyessä vastalauseitaan tulin ajatelleeksi, että meidän kaikkien olisi ehkä kannattanut rynnätä ulos ja paeta tätä karjalaismiestä, joka äkkiä oli menettänyt puhekykynsä. 

”Onko kaikki ok? Eihän sattunut?”

Tiedusteluuni vastasi kaksi säikähtänyttä silmäparia. Pirjo oli tumpannut savukkeensa ja Malla herännyt horroksestaan. Molemmat istuivat selät lautasuorina käsi toisen kädessä. Nuo yhteen liitetyt pienet kädet huolellisesti lakattuine kynsineen saivat minut ymmärtämään, että nyt olisi pakko toimia. En voisi istua kuin tatti ja vain odottaa, että kaikki järjestyisi.

Olisi pakko tehdä jotain. Unohtaa kohteliaisuus ja tehdä jotain.

Jatkuu ensi viikolla.