Vodkanjuontikilpailun voittanut Jaana kärsii mittelön seurauksista, mutta lähtee urheasti johdattamaan seuruettaan Leningradin-­kiertoajelulle. Hän onnistuu välttämään tylsät kirkkovisiitit, mutta saa illaksi vauhtia enemmän kuin tarpeeksi. Pimeään taksiin
astuminen taisi sittenkin olla virhe.

Näin unta lasista,­ joka leijui itseäni kohti kuin ilmalaiva. Nesteen väristä päätellen se oli vodkaa tuore­mehulla. Ruuvimeisseli, lempipaukkuni. Voi, äiti. Ei, ei, EI!

Seuraavassa hetkessä havahduin täysin hereille ja löysin itseni istumasta hotellin vuoteella selkä­ranka kauhusta tikkusuorana. Pelkkä ajatus viinasta kuvotti, ja sekin määre tuntui hetkittäin vähättelyltä. Oloni oli karmaiseva.

Käsivarttani särki siitä kohtaa, johon ambulanssihoitaja oli tuikannut B-vitamiinipiikin, ja jokainen harkitsematon liike tuntui räjäyttävän otsalohkoni taivaan tuuliin.

Nostin oikeaa kättäni vilkaistakseni kelloa, mutta ranteeni oli tyhjä. Käteni lerpahti lannistuneena alas. Olin saanut hopeakellon Simolta­ 25-vuotispäivälahjaksi ja pidin sitä aina ranteessani. Jos olin kännipäissäni hukannut sen, en antaisi­ itselleni ikinä anteeksi.

Ähkin itseni istumaan ja varmistuin siitä, että olin todellakin yksin. Simon oli täytynyt palata omaan huoneeseensa jossakin vaiheessa yötä minun sammuttuani.

Ikkunaverhojen lomasta paistoi aurinko, joten oli varmasti korkea aika nousta. Raahauduin suihkuun ja värisin kivusta, kun viileä vesi suomi ihoani. Hampaiden pesun jälkeen pyöritin kosteat hiukseni nutturalle, sillä ajatuskin föönin pauhusta sai leukapieleni naksahtamaan yhteen.­

Kiskoin laukustani kivi­pestyt Levikset ja paitapuseron, jossa oli korkea pitsikaulus ja olkatoppaukset. Pukeuduttuani etsin kelloani, mutta tuloksetta. Se oli todellakin kadonnut. Alistuneena työnsin yöpöydän laatikon kiinni. Oli parasta­ mennä aamiaiselle ja pelastaa eilisen juopottelun raunioittama olo keitetyillä kanan­munilla.

AAMIAINEN TARJOILTIIN hotellin toisessa kerroksessa. Höyryävien tsaikkakuppien äärellä istui jo ryhmä rämämme. Tervehdin porukkaa ja istahdin Mallan ja Pirjon väliin. Saapumiseni sai aikaan laiskan taputusaallon,­ ja ensimmäiset minuutit­ kuluivat vointini ruotimisessa.

Ihmeekseni Suhonen oli ehtinyt­ aamiaiselle ennen minua, eikä miehessä näkynyt merkkiäkään huonokuntoisuudesta. Seurasin kateellisena, kuinka hän lappoi munakokkeliaan ja pureskeli limppuaan aivan kuin ei olisi viime yönä matkannut huoneeseensa taju kankaalla matkalaukkukärryillä röhnöttäen.

Minulla sen sijaan kädet vapisivat ja jokainen vähänkin voimakas tuoksu sai sieraimeni värisemään epäluuloisina. Ei tullut kuulonkaan, että olisin maistanut lihaisia leikkeleitä, joita oli tarjolla jos jonkinlaisia. Niiden hyhmänvalkoiset läskilaikut kiihdyttivät mahalaukkuni vellontaa.

Sain silti kupillisen ankaranmustaa teetä alas ja kyytipojaksi natustelin kaksi seitsemän minuutin munaa. Helpotuksekseni vatsani asettui, ja rohkenin viimein julistaa, että lähtisin kuin lähtisinkin päivän kiertoajelulle mukaan.

”Ehtiikö tässä vielä käydä huoneessa?” kysyin ja hieraisin vaistonvaraisesti tyhjää oikeaa rannettani.

”Missä sun kellosi on?”

Käännyin Simoon päin ja ilmehdin anteeksipyytävästi.

”Kadonnut. En löytänyt sitä vaikka pengoin koko huoneen.”

”Olisiko se pudonnut bussiin? Kannattaisi käydä tarkistamassa.”

Rypistin otsaani.
”Siihen eiliseen vuokrabussiinko? Mutta musta tuntuu, etten mä laittanut kelloa ranteeseeni enää suihkun jälkeen, joten ei se siellä kai voi olla.”

”Ei kun tarkoitin meidän omaa bussia”, Simo selvensi ja työnsi tuoliaan taaksepäin.
”Mä pyydän avaimen Niklakselta, niin mennään katsomaan.”

En ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut ryhtyä vastustelemaan. Oli helpompi vain seurata Simon vanavedessä ulos hotellin pihalle ja etsiä bussimme sen edessä olevalta parkkipaikalta.

Niklas oli luovuttanut avaimet kuultuaan, että etsimme kadoksissa olevaa korukelloa­. Simo lupasi palauttaa avainnipun illalla, kun Netta jaNiklas olisivat palanneet hotelliin liiketuttavansa­ syntymäpäivä­juhlista. Muu seurue illastaisi tänä perjantai-iltana hotelli Pribaltiskajan omassa ravintolassa.

Tutkimme yhdessä matkustamoa, kun mieleeni juolahti tarkistaa, oliko Niklas eilen illalla puhunut totta väittäessään, että kasetit oli hoidettu pois tieltä. Pyysin avaimet Simolta ja kerroin kurkkaavani vielä matkatavarasäiliöönkin ennen kuin luovuttaisimme.

Laskeuduin portaat ulos pihalle ja siirryin bussin sivustalle. Kun olin vakuuttunut siitä, että Simo­ oli jäänyt todellakin bussin sisätiloihin, työnsin oviluukun ylös ja kömmin tyhjyyttään ammottavaan säiliöön nelinkontin. Meni tovi­ ennen kuin erotin salaluukun vivun ääriviivat kauttaaltaan mustaksi maalatusta katosta. Napsautin vivun­ alas ja hilasin kantta sivuun vain sen verran, että pääsin tirkistämään sisälle lokeroon.
Se oli tyhjä. Täysin tyhjä. Helpotus sai ilman purkautumaan keuhkoistani. Niklas oli hoidellut ongelman lupauksensa mukaisesti. Nyt voisin taas rentoutua ja nauttia viikonlopusta.­ Suljin lokeron ja lähdin perääntymään oviaukkoa kohden.

”Löytyikö mitään?”

Olin kolauttaa takaraivoni kattoon, kun nytkähdin säikähdyksestä. Simo katseli silmät viiruina autiona­ kaikuvaa säiliötä ja oli sen näköinen, että ryömisi aivan pian viereeni. Ja näkisi salaluukun. Ei samperi. Pelästyin ja kiihdytin konttausvauhtiani, kunnes olin törmätä Simon jalkoja vasten.

”Ei täällä ole mitään”, selitin ja vakuutin yhteen hengenvetoon, että­ ostaisin tilalle uuden kellon, aivan samanlaisen. Toistelin olevani pahoillani ja sitten yhtäkkiä tunsin, kuinka Simo tunki kätensä bleiserini molempiin taskuihin.

Huojahdin kohden Simoa, ja lantiomme hipaisivat toisiaan. Hengitykseni pysähtyi, kunnes loikkasi taas eteenpäin, ja vatsassani muljahti. Ei ikävästi vaan omituisesti.

”Mitä sä nyt?”

Olin hämilläni, mutta samaan aikaan iloisesti yllättynyt. Kahtalaiset tuntemukseni saivat pääni surisemaan, ja eilis­illan päättämätön olo palasi yhdessä hujauksessa.

”Tätä.”

Suuni oli loksahtaa auki. Simo riiputti hopeisena hohtavaa kelloa sormenpäissään ja hymyili. Holhoavasti.

”Et sitten tsekannut takkisi taskuja.”

”En ilmeisesti”, tiuskaisin ja nykäisin­ kellon itselleni.

Minua nolotti.­ Krapulaiset aivoni toimivat nähtävästi vain puoliteholla, kun luulottelin itselleni olemattomia. Kaiken lisäksi en ollut missään vaiheessa tuntenut, että taskussani painoi jotain ylimääräistä.

”Eiköhän lukita paikat ja mennä. Inturistin opas odottaa.”

Sujautin kellon ranteeseeni ja nyökkäsin. Ihana Leningrad, sen sipulikattoiset kirkot ja narisevalattiaiset museot. Tiesin, mitä olisi odotettavissa, sillä Neuvostoliiton virallisen matkatoimiston kaupunkikierros oli sama jotakuinkin joka kerta. Olin jo nähnyt Eremitaasin, Palatsiaukion, Pietari-Paavalin linnoituksen, risteilijä Auroran ja Iisakin kirkon. Kärsinyt maanisesta ruuhkasta metrossa, jututtanut uhkarohkeita­ avanto­uimareita, jotka­ pulahtivat Neva­joen veteen säällä kuin säällä ja suudellut koko matkan, kun bussimme ryömi pitkin Aleksanteri Nevskin siltaa, jolla riitti pituutta yli 900 metriä.

Välillä olisi ollut mukava­ tutustua toisenlaiseen Leningradiin.­ Sellaiseen, jota Suomi-turisti harvemmin pääsi näkemään.

Marmatin asiasta Simolle tämän naksauttaessa bussin ovia lukkoon ja sain vastaukseksi lyhyen kysymyksen: ”Miksi sinä et sitten pyydä meille erilaista kierrosta?”

Jaa. Tosiaan. Miksi en pyytäisi?

”EI KIRKKOJA TÄLLÄ KERTAA”, selitin ja hymyilin niin suloisesti kuin osasin.
”Ei palatseja eikä museoita, jos niiden sisältö ei ole jollakin tapaa poikkeuksellinen. Jotakin uutta, jotakin­ outoa. Sellaista, mitä te ette yleensä esittele normaalituris­teille.”

Inturistin opas Oleg Sergejevitš kuunteli selostustani ohutsankaisia rillejään vaivautuneesti hipelöiden. Ei varmasti ollut mikään helppo nakki työskennellä matkatoimistossa, jonka oli aikoinaan perustanut­ itse diktaattori Stalin, ja jota kai näinäkin päivinä johti KGB, Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi. Sellaisessa instituutiossa ei loikittu aitojen ylitse aivan kevein perustein.

Päätin helpottaa nuorukaisen ratkaisua, nojauduin eteenpäin ja sanoin ääntäni laskien: ”Luonnollisesti me korvaamme omakätisesti ylimääräisen vaivannäkösi.”

”Valuuttaa?” varmisti opas.

Minä nyökyttelin. ”Saamasi pitää.­ ­­Valuuttaa.”

Se riitti. Rahalla ja sillä saatavilla hyödykkeillä oli ihmeellinen mahti. Asiaa oli turha moralisoida, sillä osasin uumoilla, minkälaisessa köyhyysloukussa Olegkin perheineen todennäköisesti eli. Pienikin lisäys laihassa kukkarossa saattoi merkitä paljon. Löimme kättä päälle, ja Oleg antoi riippuviiksiselle kuskille lähtökäskyn.

Murahdimme matkaan ja ajaa suhautimme keskelle Leningradin perjantairuuhkaa. Bussi oli vain puolillaan, sillä osa joukostamme oli lähtenyt omin nokkinensa tutustumaan­ paikalliseen cityelämään.

Ilma oli mitä loistavin. Lämpö­asteita oli ainakin 15, ja kevätaurinko­ hymyili koko hammasrivistöllään. Totta kai tuuli, sillä Nevan rantamilla tuntui tuulevan aina.

Ihmisten harmaan eri sävyjä toistavat vaateparret näyttivät ikävän talvisilta. Ohi vilahteli huivipäisiä mummoja, paksuihin palttoisiin kääriytyneitä vaareja ja nuoria pariskuntia, jotka nojailivat toisiinsa hempeinä. He ainakin käsittivät­ kevään saapuneen.

Monella mummolla oli lapio kourassaan ja saapasjalkojensa juuressa kasa kaivettua maata. Siinä sitä oli tomeraa työvoimaa. Sodan­ ja Leningradin pitkällisen piirityksen jälkeen miehet olivat olleet vähissä ja kaupunki oli jäänyt naisten käsiin. Nyt tuo mummo­poweriksi muuttunut naisväki näytti pyörittävän Leningradia. Kaupungissa ei voinut varvastansa liikauttaa törmäämättä heihin. Mummoja pesi kadunvarsilla neilikkakimppuja­ kauppaamassa, teatterien narikoissa ripustamassa takkisi ja hotellien auloissa vahtimassa, että käyttäydyit kunnolla. Mummoja kannatti kunnioittaa, sillä he olivat monen hätään joutuneen viimeinen pelastus. Vai väittäisitkö jotakin muuta henkilöstä, joka hallinnoi oopperan täpötäyden naisten vessan ainoaa wc-­paperirullaa? 

Raitiovaunuja, busseja ja johdinautoja keinahteli ohitsemme, kun nytkytimme liikenteen seassa monikaistaisella­ väylällä. Takaamme kantautui hälytysajoneuvon ujellusta. Kurottauduin katsomaan, mistä oli kyse ja näin ambulanssin yrittämässä ohitusta. Yksikään ajoneuvo ei antanut tietä, vaikka sen pillit vilkkuivat ja ulvoivat. Lopulta viereisen kaistan linja-auto kurvasi pysäkille ja ambulanssille aukeni vapaa ura.

”Kaksi vuotta sitten me vuokrattiin ambulanssi, kun ei muuta kulkuneuvoa ollut vapaana”, Suhosen käreä ääni selosti jostakin takapenkin vaiheilta.

”Huudattiko kuski pilliä?” uteli Malla. Kuuli selvästi, että jos Malla olisi ollut samassa kyydissä, hän olisi vaatinut kaikkien äänivarojen käyttöä.

”Ei, siihen se ei suostunut vaikka muuten kyllä kyyti oli kokemisen arvoinen.”

”Sentäs jotain häpyä jäljellä”, tuhahti­ Pirjo, ja yhdyin hänen mielipiteeseensä ääneti.

Bussimme hidasti ja jarrut vingahtivat korvia särkevästi. Olimme saapuneet ensimmäiseen kohteeseemme. Tiirasin innoissani ulos. Simo äännähti epäilevästi vieres­säni.

”Ei tainnut sitten syntyäkään kauppoja. Tuohan on ihan taatusti kirkko tai mikä lie katedraali.”

Hän oli oikeassa, pahus vieköön. Massiivinen, kahteen suuntaan leviävä­ pylväskäytävä ja niiden keskellä selvä kupoli. Kirkko se oli, Olegin lupauksista huolimatta.

”Kaikki sitten ulos”, Oleg kuulutti ja viittoili hyväntahtoisesti.
”Tama­ on Uskonnon ja ateismin historian museo. Se nayttaa kirkolta ja se on tosiasiassa alun perin ollutkin kirkko, mutta tana paivana se on museo. Huvin mielenkiintoinen sellainen.”

Suhonen nojautui penkkini selkämystä vasten ja puhautti alkoholinkatkuisen henkäyksen päin kasvojani.

”Kirkko ja museo. Museo ja kirkko. Niitähän tässä kaupungissa riittää ihan riesaksi asti, perkele. Olisi pitänyt sittenkin lähteä omille teille. Vuokrata ambulanssi ja kokeilla elämää valkotakkisena.”

Suhosen verestävä katse mittaili minua hetkisen.
”Toisaalta, täytyy pitää ne ambulanssit vapaina, jotta ne ehtivät ajoissa paikalle, kun Jaana erehtyy taas kallistamaan kuppia.”

Hahhah. Hymyni oli kaikkea muuta kuin vilpitön. Silti esitin sen.

”ODOTELLAAN HETKI, että paikka on tuhja. Sitten paasemme sisaan.”
Seisoimme sisäänkäynnin edessä ja seurasimme avonaisesta ovesta, kuinka yksi museon vahtimestareista luotsasi venäläisiä asiakkaita ulos. Toinen näkyi lukitsevan muutamia ovia, jotka johtivat pienempiin huoneisiin.

Kun venäläiset oli turvallisesti tyrkitty pihamaalle, Oleg opasti joukkomme sisään. Ohitimme venäläisiä perheitä ja saimme niskaamme monta syyttävää mulkaisua. Kukaan tuskin palauttaisi­ näille ihmisille heidän turhaan pulittamiaan pääsymaksuja. Tunsin syyllisyyden piston, mutta mistä minä olisin voinut aavistaa, että pyytämällä jotakin erikoista pilasin monen venäläisen vapaapäivän.­ ­

”Vuoronvaihto”, tokaisi Simo niin hiljaa, että vain minä kuulin. ”Mitähän vaarallisia näyttelyhuoneita tuo toinen vartija juuri lukitsi, ettei suomalainen veljeskansa pääsisi niiden sisällöstä perille?”

”Kidutusvälineitä”, ehdotin summamutikassa ja jatkoin: ”Mutta miksi kaikki venakot piti ajaa ulos? Aikooko Oleg kertoa meille jotakin sellaista, mikä ei mukamas sopisi venäläisten korville? Ei kai noista kukaan edes osaisi suomea!”

”Vahan erikoisjarjesteluja”, Oleg huikkasi ja huitoi meitä lähemmäksi. ”Ei anneta sen hairita, eihan?”

Ravistimme kuuliaisesti päitämme ja keräännyimme kuin sorsanpojat emosorsan ympärille.

”Kasitellaan ensin uskontoja ja niiden historiaa. Kierroksemme alkaa­ idasta, ajasta ennen Raamattua. Arvaatteko, mista maasta on kuse?”

Malla nosti kätensä ylös kuin kiltti oppilas ikään. ”Egypti”, hän hihkaisi heti, kun Oleg antoi nyökkäämällä puheenvuoron.

”Aivan oikein. Tama on sarkofagi, ja se on vahan kuin arkku sen sisalla olevalle muumille. Sana tulee kreikasta. Sarkofagos. Lihan suoja. Muumit olivat palsamoituja ruumiita. Tama muumi tassa on...”

Mallan kiihkeä viittoilu keskeytti Olegin monotonisen selostuksen.

”Niin?”

”Ei muumit asuneet Egyptissä vaan Muumilaaksossa.”

”Mita? Mitka?” Olegin ilme pysytteli­ ystävällisen kysyvänä, vaikka hento punerrus kauluspaidan yllä paljasti hänen ahdinkonsa.

”Muumit! Ei ne olleet mitään ruumiita.”

”Muumi on palsamoitu ruumis. Kulla vaan. Senhan tietaa kai pikkulapsikin. Mennaanko eteenpain? Kiitos.”

Nykäisin Mallaa hihansuusta. ”Anna olla. Se ei tiedä, mitä sä tarkoitat.”

Viattomasti pyöristyneet sinisilmät tillittivät minua pahastuneina.

”Mutta täytyyhän sen tietää”, Malla suhisi kiivastuneena. ”Muumit on ihan eri asia kuin muumiot.”

Oleg jatkoi yksinpuheluaan maalaillen eteemme värikkään kuvan­ palleroisista, valkomasuisista muumeista tekemässä pahojaan hunajankeltaisten pyramidien varjoissa. Se oli esitys uskonto vastaan ateismi, ja tässä museossa ateismi näytti ainakin vielä olevan voitolla. Se oli surullista. Uskon puolesta ja sen kunniaksi pystytetty kaunis rakennus­ palveli nyt heitä, joilla ei ollut jumaluskoa. Täällä ei ikävöity takaisin Muumilaaksoon.

Jättäydyin jonon hännille ja maleksin­ toisten vanavedessä ajatuksiini vaipuneena. Pirjo kulki rinnallani, kaivoi maalipuikon taskustaan ja vetäisi uuden punakerroksen huuliinsa vuosien tuomalla tottumuksella. Ihailin toimitusta sanattomana. Yksikään sipaisu ei mennyt yli huulirajan, ja loppu­tuloksena oli sähäkän pinkki ja huoliteltu suu. Ilman peiliä. Käsittämätöntä.

”Pitäisi päästä lirille”, Pirjo kuiskasi. ”Lähdetkö messiin?”

Hiippailimme vähin äänin takaisin eteisaulaan ja pysähdyimme kysymään tietä ovivahtina seisoskelevalta koppalakkiselta naiselta. Muistin hämärästi, että toiletti oli samankaltainen sana venäjäksi. Toilettia hokemalla saimme pulmamme kerrotuksi ja ystävällinen vartija lähti oppaaksi. Wc löytyikin ulkorakennuksesta ja kuului ilmeisesti henkilökunnalle, ei niinkään yleisölle.

Perillä ehdin jo toivoa, etten olisi tullut Pirjon seuraksi. Hajun olisin vielä ehkä kestänyt, mutta se siivo. Jokin putki vuoti ja lattia oli lätäkköjen valtaama. Lätäkköjen, joissa uiskenteli kaikkea sellaista, mitä ei halunnut lähietäisyydeltä katsella.

Tukahdutin yökkäyksen kämmeneeni ja olisin perääntynyt ovesta ulos, jollei saattajamme olisi seisonut tiellä. Nainen piteli Pirjon vekkihameesta kiinni, kiskoi sitä yhdellä kädellä alaspäin ja toisella tarjosi ruplanippua. Hätääntynyt Pirjo riuhtoi hamettaan takaisin­ ylös ja yritti peruuttaa pakoon­ törmäten kylkeeni.

”Varo vähän!” kiljahdin kauhistuneena.

Näin jo sieluni silmin, miten­ pyyhkisin venäläistä sontaa farkuistani. Ilman ensimmäistäkään arkkia paperia.

”Tuo ämmä ei päästä irti”, Pirjo parkaisi. Vekkihame putosi parikymmentä senttiä alaspäin kunnes vartija tajusi saman minkä minä äsken. Vaate likaantuisi heti koskettaessaan törkyistä lattiaa.

”Ostaa! Ostaa!” neuvostokansalainen julisti ja heilutti rupla­viuhkaa aivan Pirjon nenän alla. ”Pozaluista.”

”Se haluaa ostaa hameesi.”

”Haluaa ja haluaa! Sukkahoususillaniko minä täältä hiihtelen tieheni? Ensimmäinen vastaantuleva miliisi raijaa minut säilöön alta aikayksikön­ ja syyttää siveettömästä käytöksestä. Sano sille, että menee­ kauppaan niin kuin normaalit ihmiset. Sano!”

”En mä puhu venäjää.”

”No, tee silti jotain. Yritä edes auttaa!”

Kamppailu hameesta yltyi lähes käsikähmäksi, ja pelkäsin vaatteen pian repeävän kahtia. Kohotin käteni­ pyytävästi ja karjaisin niin lujaa kuin keuhkoistani irtosi: ”Njet, njet!” Jotakin hyötyä oli näemmä­ siitäkin, että pakkokuunteli Eppu Normaalia.

Molemmat naiset jähmettyivät niille sijoilleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja astuin riitapukarien väliin. Vartija hellitti vastahakoisesti otteensa hameenhelmasta, ja Pirjo pakeni selkäni taakse.­

Meni varttitunti ennen kuin sain imitoimalla pukeutumista ja riisuutumista avattua vartijalle Pirjon ongelman. Oivallettuaan probleeman nainen puhkesi huojentuneeseen hymyyn, jota säesti käsittämätön puheryöppy. Viimein näimme monta nyökkäystä ja käsillä­ viittilöintiä, joiden perimmäinen tarkoitus oli kai saada meidät tyyntymään ja odottamaan aloillamme. Sitten vartija pukkasi oven auki ja katosi käytävään.

”Jestas. Lähtihän se vihdoin”, Pirjo huokaisi ja sulkeutui yhteen koppiin asioilleen.

Urhea mimmi. Minua eivät olisi villit hevosetkaan saaneet avaamaan vetoketjuani tässä loukossa. Edes Viipurin aseman kuuluisa vessa ei vetänyt vertoja tälle hyyskälle.

Juuri, kun Pirjo palasi asioiltaan hamettaan­ oikoen, ovi lennähti auki­ ja Malla viiletti sisään. Tyttö kulki pää takakenossa ja yritti hillitä nenäverenvuotoa apunaan pelkät paljaat sormet. Sen siitä sai, kun nakersi pelkkää porkkanaa.

”Paperia”, hän kähisi heti meidät nähtyään. ”Paperia ja äkkiä! Muuten kaikki mun vaatteeni ovat kohta ihan veressä.”

”Eihän täällä ole”, Pirjo vastasi ja alkoi myllätä pientä olkaveskaansa. ”Eikä mulla ole enää nenäliinaakaan, kun käytin just äsken viimeisen.”

Malla parkaisi sydäntäsärkevästi. Astuin harmaiden raitojen kirjoman pesualtaan luo ja väänsin sen vastaanhangoittelevan hanan auki. Ainakin vettä tuli, ja se oli kylmää. Puhtaudesta en osannut mennä mitään vannomaan.

”Huuhtele sieraimiasi vedellä”, kehotin. ”Viileä vesi hidastaa vuotoa.”

Kun ei muutakaan ollut tehtävissä, Malla totteli, vaikka kuulinkin, miten hän mutisi kaiken maailman ameboista, joita Leningradin putkisto kuulemma kuhisi. Minua puistatti, kun ajattelin sitä. Avointa suonta ja ruosteisten putkien kuljettamaa epämääräistä vettä. Mutta toisaalta, Leningradissa asui miljoonia ihmisiä, ja he käyttivät tätä vettä päivittäin litratolkulla. Ja ameboista, niin ikäviä kuin niitä olikin miettiä, sain älynväläyksen.

”Tamponi! Mä näin vilaukselta, että sun laukussasi oli Ob-paketti.”

”Entä sitten?” Pirjolla kesti tovin ennen kuin Airam syttyi. ”Ai joo! Tietysti. Mutta millä me saadaan se kahtia. Kokonaisena se on liian iso.”

Sitäpä en tullutkaan ajatelleeksi. Mutta ennen kuin ehdin keksiä mitään,­ Pirjo ratkaisi jutun. Kynsileikkurit. Ne löytyivät olkalaukun sivutaskusta, ja niillä sai juuri ja juuri yhden tamponin nyrhittyä kahtia. Kun tamponin puolikkaat oli tungettu Mallan sieraimiin, syntyi tunteellinen hetki. Katselimme häntä vaiti, eikä ollut vaikea arvata, mitä tapahtuisi seuraavaksi.

”Mä haluan hotelliin. Heti.”

Tytön puhe oli miltei nyyhkytystä. Ripsiväri oli levinnyt ja sai Mallan näyttämään surusilmäiseltä pandalta, jonka kuono oli pahasti turvoksissa.

”Jaana, viethän sä mut takaisin hotelliin? Kiltti. Kiltti? Suostu nyt.”

Pandansilmät vettyivät valtaviksi bambinsilmiksi, eikä minulla ollut­ pokkaa sanoa ”ei”. Olin ilmiselvästi salapehmo.

Samassa ovi rämähti vasten rapattua­ seinää ja venäläinen himoshoppaajamme­ palasi. Pirjo älähti ja tarrasi hamoseensa kuin viettelyä pelkäävä impi. Mutta tällä kertaa pelko oli turhaa, sillä vartija huiskutti kädessään viininpunaisia verryttelyhousuja ikään kuin rauhanlippuna. Ne sopivat Pirjolle kuin nyrkki hansikkaaseen. Enää puuttui vain valkoinen t-paita, jonka rintamuksessa ilakoisi Miska-karhu. Se yllään solakka, mutta huomattavan harteikas Pirjo olisi ollut kuin yksi Neuvostoliiton voitokkaista olympiaedustajista.

Kun ruplat oli viikattu visusti piiloon Pirjon lompakkoon, lampsimme ulos pylväikköjen ohitse ja pysähdyimme­ kadunvarteen saadaksemme taksin. Minulla oli huono omatunto, kun jätin retkueemme ja erityisesti, kun lähdin hyvästelemättä Olegia. Saatoin vain toivoa, että Simo huolehtisi Olegin ylimääräisestä palkkiosta ja pitäisi porukan aisoissa koko loppukierroksen ajan. Onneksi näkisin Olegin vielä huomisiltana, kun hän veisi seurueemme teatteriin. Voisin silloin pyytää anteeksi ja pulittaa oman osuuteni tästä päivästä. Toisaalta eilen rääkätty kroppani kaipasi jo lepotaukoa, joten paluu hotelliin­ ei ollut minunkaan kannaltani mikään huono idea.

PÄÄTIMME OTTAA siviilitaksin, sillä viralliset taksit olivat yleensä puolet kalliimpia. Sitä paitsi pimeän kyydin sai paljon nopeammin. Nytkin ehdimme odottaa tuskin paria minuuttia kauempaa, kun kohdallemme pysähtyi tummansininen Lada.

Jos olisin ollut yksin liikkeellä, olisin käyttänyt julkisia tai laillista taksia, mutta ryhmässä turvallisuudesta ei tarvinnut kantaa huolta liiaksi. Niinpä minä istuin eteen ja toiset kömpivät takapenkille.

Kuski oli ehkä viisikymppinen mies, jonka kähärä tukka muistutti lampaanvillaa ja leveät hampaat olivat tupakan tahrimat. Onneksi ilme oli iloinen ja kyydittävien vastaanotto sydämellisen avoin.

”Tervetulemast! Tervetulemast! Minne ajetaan?”

Turvavyötä etsivä käteni jähmettyi pystyyn. ”Oletko suomalainen?”

”Äitee oli Karjalan Koivistolta, ja minulla on serkkuja Suomen puolella. Joten suomi taittuu hyvin ellei jopa erinomaisesti. Ei ole turvavyötä, ei minkäänlaista. Ja parempi niin. Ei sido sinua kiinni, jos kävisi katalasti.”

”Katalasti?”

”Joudutaan vaikka jokeen. Täällä on liikaa siltoja ja liikaa vettä, jos miulta kysytään. Sitä paitsi emmie niin huono kuski ole, jotta tässä mitään­ vöitä tarvittais.”

”Monestiko olet kanavaan pudonnut?”­ kysyin muka leikilläni, mutta halusin totisesti kuulla vakavasti otettavan vastauksen.

”Laps raiska, siehän koetat olla kerrassaan hauska. Mutta eipäs kökötellä­ enää vaan nyt lähdetään.”

Ja sitten kerrassaan lähdettiin. Aamen. En rohjennut edes vilkuilla, mitä nopeusmittari osoitti. Ehkä lähemmäs seitsemääkymppiä. Joka tapauksessa ajoimme aivan liian lujaa kaupunkiolosuhteisiin nähden. Moottorikin yritti panna vastaan ainakin äänistä päätellen. Huusin hotellimme nimen metelin yli, ja ryhdyin hieromaan kyydin hintaa. Tinkaaminen kannatti tehdä aina ennen määränpäätä. Jos maksusta ei päästäisi sopimukseen, oli aina mahdollista hypätä kyydistä pois ja hankkia toinen peltivaunu kankkujensa alle.

Sovimme maksavamme osan ruplina ja loput kuitattaisiin Pirjon ylimääräisellä Marlboro-askilla. Nojauduin kuhmuraista selkänojaa vasten ja siristelin silmiäni kevätauringon kirkkaudessa. Tuhruisen tuulilasin lävitse lankeavat säteet lämmittivät suloisesti ja olin torkahtaa.

Tavallista syvemmän kuopan keinauttaessa Ladaa havahduin korahtaen­ ja vilkaisin takapenkille. Malla nuokkui Ob:t sieraimista roikkuen. Pirjo oli veivannut ikkunan raolleen ja tupakoi kaikessa rauhassa pitkät, syklaaminpunaiset kynnet loistaen. Käännyin takaisin­ menosuuntaan ja yritin selvittää, missä parhaillaan menimme.­

Huolestuin, sillä en tunnistanut ohikiitäviä maisemia, vaikka tämä oli sentään jo kolmas kerta, kun olin majoittunut hotelli Pribaltiskajassa. Olisi luullut, että edes jokin rakennus olisi herättänyt muisti­nystyräni, vaikka ne muistuttivatkin toinen toistaan samassa synkeässä harmaudessaan ja bunkkerimaisuudessaan. Leningradin lähiöt olivat masentavia. Pelkkää sementtiä, pieniä ikkunoita ja vieläkin pienempiä ”parvekkeita”. Kammottavan korkeita tornitaloja, joiden ikkunoita­ ei sulostuttanut yksikään verho. 

Kuskimme äkkäsi minun vironneen ja avasi heti keskustelun.

”Onko ollut mukava matka? Tulomatkan­ muistat hyvin, mutta menomatkan osalta täytynee turvautua kanssamatkustajien kertomukseen. Da?” Ajurimme virnisti ja vaihtoi neloselle vaihdelaatikko kirskahtaen.
”Silloin vasta reissu on ollut hyvä, kun sitä ei itse muista. Da?”

”Niin kai sitten”, myönsin ja painoin jalkapohjani vasten auton lattiaa, kun eteemme kääntyi täysin yllättäen ruostekylkinen paketti­auto.
”Ollaanko me varmasti menossa oikeaan suuntaan? Meinaan vain, ettei me bussin kyydissä ajettu näin pitkään.”

Hiljaisuus. Nielaisin levottomana.
”Hotelli Pribaltiskaja. Tiedäthän varmasti, missä se sijaitsee? Vähän keskustan ulkopuolella. Se on se suomalaisten rakentama kolossimainen­ hotelli Suomenlahden rannalla.”

”Da, da.” Myöntelyä ei maustanut enää hymy, ei edes katse. Ukkeli tuijotti suoraan eteensä ja naputti peukaloillaan rattia. ”Da, da.”

Se olikin ainoa vastaus, jonka sain. Ilmeisesti matkamme suomenkielinen osuus oli päättynyt.

”Eli osaatko ajaa sinne vai täytyykö meidän vaihtaa autoa?”

Ei taaskaan vastausta. Aloin hikoilla,­ ja oikea käteni hiipi ovikahvalle aivan kuin olisin edes uskaltanut harkita pois loikkaamista tässä mielipuolisessa vauhdissa. Ja vaikka jostakin löytäisinkin voimaa oven avaamiseen ja itseni ulos kampeamiseen, en voisi tehdä sitä, jos olisi olemassa pienikin vaara, että Pirjo tai Malla ei kykenisi tekemään samaa. Kaveria ei jätetty, ei edes silloin, kun tuntematon uhkasi ja sydän pamppaili kuin Cooperin testin jäljiltä.

”Tietysti me maksetaan se, mitä me ollaan tähän asti velkaa”, lisäsin kömpelösti pelkoani peitellen.
”Psst.”

Kallistin päätäni ja kohtasin Pirjon kysyvän katseen. Kohotin hartioitani toivottomana, mutta päätin yhtäkaikki yrittää vielä kerran. En ehtinyt edes raottaa suutani, kun konepelti paukahti ylös yks kaks yllättäen ja peitti ajonäkyvyyden. Kirkaisimme Pirjon kanssa kuin yhdestä suusta, ja kuskikin hätkähti vaikkakin kai eri syystä kuin me. Äijä painoi jarrun pohjaan, nytkähdin eteenpäin ja ehdin viime tipassa ojentaa käteni, jotta en lyönyt rintaani kojelautaa vasten. Kuulin tömähdykset, kun takapenkkiläiset tekivät tuttavuutta etupenkkien selkänojien kanssa. Irvistin myötätunnosta.

Kuski painoi kämmenet korvilleen ja ilmeili minulle syyttävästi kuin pahastunut pikkupoika. Naisellinen kirkunamme oli todennäköisesti liikaa hänen herkälle mutta valikoivalle kuuloaistilleen. Sitten mies hyppäsi ulos notkeasti kuin nuorukainen, rämäytti konepellin paikoilleen ja sujahti takaisin ratin taakse. Kaikki sujui tottuneesti kuin tanssi. Ja taas lähdettiin. Nasta laudassa. Se kävi niin äkisti, että vasta moottorin jälleen ärjyessä vastalauseitaan tulin ajatelleeksi, että meidän kaikkien olisi ehkä kannattanut rynnätä ulos ja paeta tätä karjalaismiestä, joka äkkiä oli menettänyt puhekykynsä. 

”Onko kaikki ok? Eihän sattunut?”

Tiedusteluuni vastasi kaksi säikähtänyttä silmäparia. Pirjo oli tumpannut savukkeensa ja Malla herännyt horroksestaan. Molemmat istuivat selät lautasuorina käsi toisen kädessä. Nuo yhteen liitetyt pienet kädet huolellisesti lakattuine kynsineen saivat minut ymmärtämään, että nyt olisi pakko toimia. En voisi istua kuin tatti ja vain odottaa, että kaikki järjestyisi.

Olisi pakko tehdä jotain. Unohtaa kohteliaisuus ja tehdä jotain.

Jatkuu ensi viikolla.

Syy siskontytön haluun jäädä kotiinsa löytyy navetasta. Hautajaisten jälkeen paljastuu myös, miksi Salim pyörii jatkuvasti nurkissa. Mirjamilla on uutisessa sulateltavaa.

Aamiaispöydässä oli paksuja viipaleita pullapitkosta, ankkastukista niin kuin äiti sanoi, suodatinkahvia ja jogurttipänikkä, josta Usva truuttasi kippoonsa viimeisiä lötsähdyksiä. 

”Ota pullaa”, äiti sanoi ja otin, kun ei muutakaan ollut.

Hytisin vieläkin. Vintillä oli yöllä kylmä.

”Haukkaa sitä pullaa vähän ripeämmin, tänään on paljon tekemistä”, Usva komenteli.

Join kahvini mahdollisimman hitaasti.

”Mutta ensin käydään katsomassa. Sinä lupasit.”

”Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat!”

Olin edellisiltana kieltäytynyt rämpimästä syysillan pimeydessä ja märkyydessä vanhaan navettaamme Usvan yllätystä katsomaan. Arvelin, että rakkauden kohde oli jokin läpiruostunut moponroju. Päätin olla kasvavan nuoren haaveita tukeva aikuinen ja lähdin kuuliaisesti kävelemään Usvan perässä navetalle.

”Katso!” Tyttö ojensi kättään ylpeästi kuin olisi esittelemässä Romanovien Fabergé-munien kokoelmaa. Paitsi että kouran pohjassa oli kaksi oikeaa kananmunaa. Hämmästyttävää – Usvan kanat olivat pusertaneet tasan samanlaisia munia kuin maailman kaikki kanat! Navettaan oli tehty kanala.

Usva selitti, miten kanat olivat olleet kauheassa vaarassa joutua kirveenterän alle, mutta Irmeli oli ne pelastanut. Kanat olivat olleet niin masentuneita ja huonosulkaisia, kyyhöttäneet kanahäkin nurkassa päätään riiputtaen eivätkä olleet edes uskaltautuneet ottamaan askeleita sen lattialla, mutta Usvan ja Irmelin hellässä huomassa ne olivat saaneet elämänhalunsa takaisin. 

Nyt kanat olivat piristyneet ja ruvenneet munimaankin. Ne jo ruopsuttivat ja kuopsuttivat ja ne pääsivät ulkoilemaan pienestä luukusta. Ulkoilmaan ne eivät olleet ensin uskaltaneet, mutta nyt! Puhumattakaan siitä, miten kanat olivat ilahtuneet, kun saivat kukon. 

Mietin, miltä näyttää ilahtunut kana.

”Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin.”

Myös kukko oli ollut vähällä saada kirveestä, koska oli ollut pahaluontoinen räyhääjä ja kiekunut aamusta iltaan. Köyhäluoman kanaparatiisissa Musta Rudolf oli vallan lauhtunut ja onnellistunut saatuaan ikioman kanalauman. Kuusi kanaa oli nimetty sarjakuvahenkilöiden mukaan: Iines, Minni, Milla, Leenu, Liinu ja Tiinu. Siskontyttöni väitti pystyvänsä erottamaan ruskeat höyhenmöykyt toisistaan. Hän kutsui niitä hellästi tiipu-tiipu-tiipu, ja kanat teputtivat luokse. 

Takakarsinassa oli kaksi vuohta, jotka töllistelivät meitä hailakoin silmin. Usva alkoi vuolaasti selittää minulle vuohien elämäntarinaa. Kumpikin oli ollut yksinäinen hylkiö, sillä vuohi on laumaeläin ja masentuu joutuessaan yksin, mutta täällä Eeva ja Barbara elivät suloisessa sopusoinnussa. Niistä tuli maitoakin.

Tämä depressiivisten elikoiden terapiakeskus, sulkasatoiset kanat ja kauhtuneet vuohetko olivat se syy, joiden vuoksi Usva ei voinut muuttaa kotoa?

Tyttö katsoi minua ällistyneenä.

”Tietysti. Eihän mumma pysty niitä hoitamaan. Jos minä en hoida, niin mihin ne joutuu? Henki pois vaan.”

Hillitsin itseni ja nyökytin. Sanoin ”ahaa”. Kanat vastasivat koo-ko-ko-koo ja vuohet duona njä-ä-ä-ää. Kukko tuijotti minua tuikeasti ja nosteli helttaansa riidanhaluisesti. Se epäili minua, ja syytä olikin.

Lähdimme kohti Seinäjokea. Ennen hautajaisia suhasimme Irmelin rouskuvalla Toyotalla joka päivä. Aamuisin taloon ilmestyi vastaanottokeskuksesta kolme pitkähameista mammaa. He kuskasivat äidin suihkuun ja pesivät kolmiäänisen kuorolaulun säestyksellä. He petasivat ja keittivät teetä. Koko ajan he pajattivat keskenään, nauroivat ja kyselivät äidiltä jotain, mitä kukaan ei käsittänyt, mutta se ei näyttänyt naisia haittaavan. Joskus Mr Ajokortti tuli heidän mukanaan ja tulkkasi.

”Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.”

Ensimmäisen retkemme teimme ruumisarkkuliikkeeseen. Kantapäillään keikkuva vatsakas, tummiin pukeutunut herra esitteli meille tammisia ja mäntypuisia arkkuja, petsattuja ja maalattuja, mutta Usva ilmoitti yksiselitteisesti, että paperimassa riittää, myös kukkalaite mahdollisimman yksinkertainen, kun kaikki kuitenkin poltetaan. Hätkähdin ajatusta, mutta tyttö sanoi, että äiti haluaisi näin. Ostimme siis myös uurnan tuhkaa varten.

”Ekologinen, sellainen joka maatuu”, Usva tilasi.

Niin kuin olisi useinkin ruumisarkkuja ostanut, Usva sopi hautausurakoitsijan kanssa vainajan noutamisesta kappelille siunaustilaisuutta varten.

Toisen retken teimme sairaalalle kuolintodistuksen vuoksi.

Pääsimme lääkärin puheille, ja Usva sai todistuksen. Lääkäri selitti, että sisareni äkillisen kuoleman syy oli laajan aneurysman, aivovaltimon pullistuman, puhkeaminen. Niin kuin polkupyörän sisäkumissa saattaa olla heikompi kohta, joka antaa periksi, venähtää, pullistuu ja puhkeaa. Pullistuman syy taas oli rakenteellinen, siihen eivät vaikuttaneet elintavat eivätkä sairastetut sairaudet. Korkea verenpaine saattoi olla osasyy. Lääkäri katsoi minua silmälasiensa yli ja sanoi, että minunkin olisi hyvä tutkituttaa pääni. Joskus näitä tapauksia esiintyi lähisukulaisilla kuten sisaruksilla.

”Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki.”

”Epäilette siis, että minunkin polkupyörästäni puhkeaa kumi”, vastasin viileästi.

Lääkäri selitti auliisti, että pullistuma voitiin leikata ja siten vältyttiin puhkeamisvaaralta. Onnistumisprosentti oli vakuuttava. ”Polkupyörän sisäkumi”, ”tutkituttaa päänsä”. Miten lääketieteen ammattilainen saattoi päästää tuollaisia sammakoita suustaan. Päässäni ei ollut mitään vikaa. Sitä ei kukaan sahaisi auki. 

Usva sanoi haluavansa nähdä äitinsä ennen arkkuun laittamista, ja jalkojaan laahaava laitosapulainen lähti neuvomaan meille tietä sairaalan omituisten salakäytävien kautta.

”Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä.”

Irmeli makasi viileässä huoneessa lakanan alla. Hänen päänsä oli kääritty siteisiin. Iho oli kellertävä. Huoneessa välkkyi neonputki. Usva seisoi toisella puolella, minä toisella. Hän katsoi äitiään ja minä sisartani. Usva koski äitinsä poskea. Hän ei itkenyt enkä minäkään.

Veimme lehteen kuolinilmoituksen. Siinä ilmoitettiin siunaus- ja muistotilaisuudet ja toivotettiin vainajan ystävät tervetulleiksi. Liiallista, mielestäni, mutta en sanonut mitään. 

Kävimme pankissa esittämässä kuolintodistuksen, mutta virkailija kertoi tiedon jo tulleen heille. Kuivamustekynäänsä naksutteleva ja ärsyttävästi nousevalla nuotilla puhuva pankkityttö lupasi, että voisimme maksaa hautajaisiin liittyvät ku-LUT vainajan tilil-TÄ, hautaustoimiston, hautakiven, muistotilaisuuden kulut, kuolinilmoituksen, tuhkauksen, jopa hautajaisvaatteet ja myöhemmin perunkirjoituk-SEN. 

Tiedustelin vainajan tilin saldoa. 734 euroa 31 senttiä. ”Ahaa”, sanoin, ja sisäänrakennettu laskukoneeni alkoi raksuttaa. Pankkityttö tarjosi auliisti pankin juristipalvelun apua perunkirjoituksen laatimisessa. Hinta hipoi viittäsataa. 

Usva vilkaisi kännykkäänsä.

”Ei ehditä pizzalle”, hän totesi. ”Meillä on sosiaalissa aika kello 14.”

”Ahaa”, vastasin ja ajoimme sosiaaliin.

”Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen.”

Jos jotain osaan, niin olla uskottava. Osaan lobata. Esitin eläytyneesti rakastavaa, vastuullista tätiä, ja Usva näytteli tätiinsä kiintynyttä, tasapainoista teiniä. Sosiaalityöntekijä tunsi Irmelin ja puheli Usvan kanssa kuin vanha tuttu, jutteli kanoista, vuohista ja mummasta. Kuin sivumennen tämä Sosuli heitti kompakysymyksen, miten olimme aikoneet järjestää asumisen, kun minun kotipaikkani oli Helsinki. 

En mennyt lankaan, vaan silmää räpäyttämättä selitin, että aioin jakaa aikani Köyhäluoman ja Helsingin välille. Tekisin etätöitä ja lyhentäisin työaikaani. Pari, kolme päivää viikossa Usva ja mumma kyllä pärjäisivät kahdestaan, joskin äitini luonnollisesti tarvitsisi kotihoidon palveluja selviytyäkseen kotona asumisen haasteista. Korostin, että järjestelyhän oli toki väli- ja lyhytaikainen. Toki-sanan käyttö vahvistaa uskottavuutta. Runsaan puolen vuoden kuluttua Usva lopettaisi peruskoulun, minkä jälkeen toki tarkastelisimme tilanteen asettamia haasteita uudelleen ja päättäisimme, menisikö hän lukioon täällä vai pääkaupunkiseudulla. Äidin hoivatarpeen taso vaikuttaisi toki luonnollisesti valintoihimme. Kuulostin omiinkin korviini luterilaiselta pystykorvalta, mutta Usva iski minuun Musta Rudolf -mulkaisun ja muodosti huulillaan äänettömät sanat ”vitun lukio”, jolloin ymmärsin lisätä, että ammatilliset opinnot olivat toki optio myös.

”Toki näin”, huomautti Usva sarkastisesti.

”Ahaa”, sanoi Sosuli ja piirteli kukkasia lehtiöönsä.

Selvisimme hyvin. Sosiaalista tultaisiin vielä kotikäynnille ja Usvan sekä äidin kohtaloa puitaisiin moniammatillisessa työryhmässä, mutta tiesin, että ne olivat totisella naamalla ja sosiaalisanaston repliikein näyteltyä farssia. Totta kai täti huoltajana oli Köyhäluoman köyhälle kunnalle edullisin ratkaisu. Sosulilla oli epäilemättä samanlainen sisäinen laskuri kuin minulla. Se raksutti mumman ja Usvan hoidon hintaa ja noteerasi kalliin bleiserini, timanttikorvikseni ja tukkani leikkauksen. Laskuri ynnäsi ja vähensi, että tuo täti nollaisi ne tuhannet.

Hautajaisvaatteetkin piti ostaa. Usvan kamppeet olivat kyllä kaikki mustia, usein pääkallo- tai paholaissomisteisia, mutta haalistuneita ja kuluneita kierrätyskeskuksen riepuja. Olisi kuvitellut, että nuori tyttö ilahtuu uusista vaatteista, mutta Usva suostui lopulta vain siihen, että hänelle ostettiin paikallisesta halpahallista mustat farkut ja ylisuuri musta huppari. Ilman pääkalloja ja demoneja.

Olin ottanut kaukonäköisesti mustan vaatekerran mukaani, mutta en saanutkaan enää kynähameen vetoketjua kiinni. Ne pullat, perunat ja pizzat. Terveelliseen ravintoon ei ollut tarmoa riittänyt. Olimme aina aivan poikki retkiltä tullessamme, söimme voileipää ja paistoimme kananmunia voissa.

Ostin siis samasta halpahallista stretch-hameen, jossa oli joustovyötärö. Onneksi liikkeessä ei ollut ketään tuttua. Joustovyötärö. 

Hautajaiset menivät niin kuin sellaiset menevät. Äidin tililtä rapisteltiin viimeiset eurot arkun, kukkien, kuljetuksen, ruumispaidan ja sukkien maksamiseksi. Olivat melko kalliit puuvillanilkkasukat.

Siunaustilaisuus oli asiallinen, onneksi. Äiti itki vuolaasti eturivissä, minä ja Usva istuimme molemmin puolin ja pysyimme asiallisina. Taaempana istui pari riviä vastaanottokeskuksen tummatukkia ja huivipäitä. Äitiä hoitaneet kolme mammaa istuivat päät yhdessä ja pyyhkivät silmiään.

Nuori naispappi vakuutti mielestäni perusteettomasti, että viimeisen tuomion jälkeen tapaisimme vielä rakkaan vainajan. Jos vaikka enkelimäiselle Irmelille luvattiinkin taivasosuutta, minusta oli katteeton lupaus, että kaltaiseni kirkosta eronnut jumalankieltäjä ja synnintekijä pääsisi lampaiden puolelle Irmeliä moikkaamaan. Pappi kuitenkin osasi sijoittaa puheeseensa oikeita seikkoja sisareni elämästä sekä kehua hänen ystävällisyyttään ja avuliaisuuttaan. Albinonin adagio soi, ja sisareni makasi valkoisessa pahvilaatikossa edessämme. Saattoväki nyyhkytti niin kuin heiltä edellytettiin, kuivaili silmiään ja veisasi vapisevalla äänellä. Lähdimme kappelista ja sisareni jäi sinne, laatikkoonsa. Tuntui epätodelliselta.

"Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin."

Muistotilaisuus oli omituinen. Vastaanottokeskuksessa oli yritetty parastaan, ja niinpä pöydässä oli vaikka mitä ja sikin sokin. Oli kakut, pikkuleivät ja pullakranssit, mutta lisäksi omituisia kolmionmallisia piirakoita, viininlehtikääryleitä, marinoituja tofukuutioita, pitkulaisia lihapullia, tahnoja ja hunajaa valuvia leivoksia. Hautajaisvieraat söivät pullaa ja tiikerikakkua, vastaanottokeskuksen väki omia piirakoitaan ja kääryleitään.

Vastaanottokeskuksen johtaja ilmoitti, että ”joo elikkä nyt on open maik”. Halukkaat saivat mikrofonin käteensä kertoakseen, että Irmeli oli ollut hyvä ihminen, jota kaikilla oli ikävä. Monet itkivät. Vähän teatraalista minusta.

Mr Ajokortti kyyditsi meidät kotiin. Meille oli pakattu mukaan piirakoita ja leipiä. Hautajaisten jälkeen ihminen on nälkäinen ja puhkiväsynyt. Niin se vain menee. Ajokortti jäi syömään kanssamme. Äiti pyyhki edelleen silmiään ja nyyhki, että niin riski ja riuska ihminen ja sitten vain äkkiä poissa.

”Irmeli oli minun elämä”, Ajokorttikin valitti.

Yritin tempaista tunnelmaa itkuvirsistä normaalielämään ja kysyin Ajokortilta, oliko hän aiemmin ollut luterilaisissa hautajaisissa ja millaiset hautajaiset hänen uskonnossaan vietettiin. Viaton kysymys, mutta Ajokortti pillastui. Hän nousi seisomaan ja repi paitaansa auki. Kaulassa riippui risti.

”Minä olen kristitty! Kristitty!” hän mesosi.

Kysyin, oliko hän kääntynyt äskettäin. Olin lukenut, että monet turvapaikanhakijat olivat niin tehneet edesauttaakseen statuksen saamista.

Ajokortin tumma iho alkoi punoittaa.

”Minä olen aina kristitty!” hän huusi. ”Siksi minä pakolainen. Isis tulee, tappaa kaikki kristityt. Qaraqosh!”

”Se on Salimin kotikaupunki”, Usva selvensi. ”Ne oli melkein kaikki oli katolisia siellä.”

Mistä minä saatoin tietää, että muslimit voivat olla myös katolisia?

”Irakissa kaksi miljoonaa kristitty, nyt ei ole. Tapettu kaikki. Paennut kaikki”, mies selitti ja mieleni teki sanoa ”ahaa”, mutta pidin suuni kiinni.

Ajokorttimies nosti kätensä silmieni eteen. Hän osoitti hopeasormustaan.

”Kihlasormus. Minä ja Irmeli tahto mennä naimisiin. Nyt Irmeli kuollut.”

Hän lysähti istumaan ja alkoi itkeä. 

Olin niin järkyttynyt, etten saanut sanaa suustani. Miten sisareni oli saattanut? Mies oli Irmeliä ainakin viisitoista vuotta nuorempi ja lisäksi Irmelin asiakas. Ihme, ettei hän ollut saanut potkuja vastaanottokeskuksesta. Keski-ikäisen lesken ei ollut tietenkään helppo löytää uutta kumppania. Mutta onhan nykyään tindereitä ja chatteja ja vaikka mitä. Usvaa ja äitiä tieto ei näyttänyt hetkahduttavan.

Olin poissa tolaltani. Kaivoin puhelimen laukustani ja aloin näprätä sitä. Olin asettanut puhelimen äänettömälle hautajaisten ajaksi ja huomasin, että Punahilkka & Susi olivat soittaneet minulle.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi.”

”Sori, minun on pakko ottaa tää”, sanoin ja pakenin vinttikamariini.

Susi vastasi puhelimeen ja ilmoitti, että minun olisi hyvä ilmaantua huomenna toimistolle. Heillä oli tarjous, josta en taatusti kieltäytyisi. Yritin kiskoa tietoja, mutta Susi ilmoitti vähäsanaisesti, ettei tällaisista jutuista keskusteltu puhelimessa, mutta tarjoukseen liittyi huomattava rahasumma.

Lupasin tulla. Soitin Stefanille. Hänellä oli minua ikävä. Sovimme tapaamisesta.

”Meidän pitää kulta puhua oikein kunnolla”, Stefan sanoi. 

Menin alakertaan, josta Irmelin erikoinen kihlattu oli jo onneksi häipynyt. Usva oli laittautumassa navetalle.

”Lähden huomenaamulla Helsinkiin”, sanoin. ”En tiedä vielä, milloin palaan tai palaanko.”

Ärsytti ja samalla kutkutti, ettei Susi ollut kertonut minulle, mistä oli kysymys. Ehkä kiinalaiset olivat havainneet, että Saksa on kuitenkin jokseenkin suuri kansantalous ja että minun suhteillani olisi käyttöä. Ehkä Armossa oli ymmärretty, ettei hiekkalaatikkojoukkueen kanssa tehtäisi isoa bisnestä. Ehkä he aikoivat perustaa haarakonttorin. Joka tapauksessa, siellä tarvittiin nyt jämäkkää ja uskottavaa naisjohtajaa. Minua.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Tanssija Pian itsemurhayritys järkyttää koko M/S Fiestan miehistöä. Katrilla on edessään isoja päätöksiä.

Kaikki hälyttimet soivat komentosillalla. Tanssija Pian pelastuminen oli sekunneista kiinni. Ei riittänyt, että kaikki kriisitilanteita varten koulutetut miehistönjäsenet oli hälytetty paikalle, tarvittiin myös runsaasti onnea.

Tuulessa taipuilevista lipputangoista, kannella tuulen voimasta pyörivistä oluttölkeistä ja kannella vaivoin pystyssä pysyvien miehistön vaatteiden tempoilusta pystyi päättelemään tuulen yltyneen voimakkaammaksi.

”Tyttö lentää mereen, jos tuuli tarttuu häneen!” Mats huusi radiopuhelimeen.

Hän hoputti pelastustöihin saapunutta joukkoa, joka kamppaili yhä yltyvää tuulta vastaan. Muutama urhea oli jo lähtenyt nousemaan valomainosta kohti tikkaita pitkin.

”Kolmekymmentä metriä sekunnissa”, joku mutisi.

Huoli näkyi pelastustöitä johtavien miesten kasvoilla. Katri rukoili mielessään, että Pia jaksaisi sinnitellä siihen asti, että hänet saataisiin turvaan.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan.”

Katrin oli vaikea keksiä Pian epätoivoiselle tempulle muuta syytä kuin sen, että Pian korviin oli kantautunut, mitä alakansien hyteissä oli tapahtunut edellisristeilyn aikana. Ilmeisesti raiskaushuhut olivat totta. Pian poikaystävä, laivalla baarimikkona työskentelevä ja motoristijengin kannatusjoukkoihin kuuluva, Pete oli ollut jotenkin osallisena häpeällisessä tapahtumasarjassa.

Tai sitten Pian temppu oli yksi hengenvaarallisista Totuus tai tehtävä -pullonpyörityspelin tehtävistä, joista oli kuluneen syksyn aikana muodostunut todellinen vitsaus laivalla. Ainakin Tähti ja pääkallo -moottoripyöräkerhon partasuiset miehet olivat olleet laivassa, eikä heidän läsnäolonsa koskaan tiennyt hyvää.

Pian kohdalla jäljellä oli vain viimeinen tehtävä. Laivasta ulos saattaminen. Unenpöpperöinen tanssiryhmän vetäjä kuulosti järkyttyneeltä.

”Pialle lankesi elinikäinen porttikielto laivaan, ja hetken päästä poistamme hänet alukselta Tukholman satamaan. M/S Fiestalla hän on turvallisuusriski. Pakkaa hänen tavaransa. Tavataan terminaalissa puolen tunnin kuluttua!” Katri lateli luuriin ja tuijotti Tukholman sataman maisemaa.

Myrskyn jälkeen ei ollut poutasää, vaan räkäsää. Sekin vielä.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli.

Katri kirjautui meiliohjelmaan. Sinulla pitää olla vahva todistusaineisto, luki Millan lähettämässä viestissä. Se oli viimeinen laatuaan ennen Millan synnytyslaitokselle lähtöä. Katri napsutteli sormiaan hermostuneena. Juuri silloin, kun hän olisi tarvinnut kipeästi lakikonsultaatiota, oli hetki, jolloin Milla synnyttämässä. Ja sitten vielä työtarjous Karibialta. Se tikitti meiliboksissa, Jay odotti vastausta. Hän saisi odottaa sitä vielä tovin.

Katri käveli hitaasti terminaalia kohti ja kuunteli matkustajien innostunutta puheenpulputusta. Matkustajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli hetki tapahtunut laivan yläkannella. Katri olisi antanut paljon siitä hyvästä, että olisi voinut olla yksi Tukholmaan suuntaavan naisporukan naisista, joiden ainut päänvaiva oli saada kaupunkipäivän rastit jetsulleen.

Laivan intendentti Timo Heinonen saattoi Piaa kohti laivapoliisien vastaanottotiskiä. Timo tervehti Katria jäykästi ja katsetta vältellen. Muisto edellispäivän mustasukkaisuuskohtauksesta välkkyi vielä kiusallisena mielessä, ja Katri ymmärsi miehen tahtovan hänestä eroon pian. Se ei ollut hyvä havainto.

”Muistutan, porttikielto laivayhtiömme kaikkiin laivoihin on ikuinen!” Timon ääni kumisi kolkossa tilassa.

Pia tuijotti katse tyhjänä eteensä. Katria kylmäsi, kun hän näki missä kunnossa Pia oli. Hän oli kalpea ja pahoinvoivan näköinen, niin kuin ei olisi tajunnut, mitä hetki sitten oli tapahtunut.

Katri oli niin surullinen ja huolissaan Pian puolesta, ettei tiennyt miten päin olla. Hänen katseensa harhaili kaikessa mahdollisessa alkaen verovapaan myymälän tarjousjulisteista tullin tiedotteisiin. Tullin ja poliisin yhteiskampanjajulisteessa luki suurin punaisin kirjaimin: Älä luota edes joulupukkiin. Ethän ota vastaan lahjoja tai nautintoaineita tuntemattomilta! Tietolaatikossa matkustajia kehotettiin soittamaan vihjepuhelu, mikäli heille oli tarjottu laivamatkan huumausaineita. Vähäpätöiseltäkin vaikuttava seikka voi olla merkittävä!

Hetken päästä Timo seisoi laivan turvallisuuspäällikkö Larsin työpöydän vieressä.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?”

”Haluan nähdä, miten tilanne kehittyi. Tahdon nähdä kaikki kameranauhoitteet portaista, jotka johtavat yläkannelle. Kun motoristijengin henkilöllisyydet ovat selvät, tahdon porttikiellon näille miehille!” Timo Heinonen lateli.

Katri olisi voinut halata miestä, ellei olisi aiheuttanut lähiotteella lisää hämmennystä muutenkin sekavaan tilanteeseen. Jos valvontanauhaotoksia käytiin läpi kuva kuvalta, olisi selvä asia, että samassa satsissa olisi kaikki ne nauhat, joissa Katrikin esiintyisi. Olisiko se hyvä vai huono asia, se ratkeaisi ihan pian. Sitä ennen hän tahtoisi nähdä nauhat.

”Tiedätkö sinä tästä moottoripyöräjengistä jotain sellaista, mikä voisi auttaa asian tutkintaa?” Timo kysyi.

Kysymys oli suora ja siihen olisi ollut helppo vastata, kyllä tai ei, mutta kumpikaan vastaus ei ollut tässä tapauksessa vaihtoehto.

”Tiedän, että moottoripyöräjengi on kokoontunut laivassa ollessaan artistikongilla, ja että peli-illoissa on ollut mukana laivan henkilökuntaa. Olin itsekin kerran yhdessä illanvietossa”, Katri takerteli puheessaan.

”Pullonpyörityspeliä pelattiin niin kovin panoksin, että sitä olisi voinut kutsua venäläiseksi ruletiksi. Ilmeisesti peli oli osa heidän sisäisessä hierarkiassa etenemistä...” Katri soperteli ja ilme Timo Heinosen kasvoilla oli yhtäaikaisesti huolestunut ja tyrmistynyt.

”Sinäkin osallistuit tällaiseen?” Timo oli jo niin kiihtynyt että melkein huusi.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Sitten hän ilmoitti tahtovansa kuulla kaiken, mitä Katri tiesi moottoripyöräjengiläisten ja Tomin touhuista.

”Toimistossani kahden tunnin kuluttua!” Timon äänessä oli täysin uusi, käskevä sävy.

Katri sai hädin tuskin nyökätyksi myöntymisen merkiksi. Jos jokin oli varmaa, tästä tilaisuudesta hän ei selviäisi lirkuttelemalla.

Katri seurasi katseellaan laivasta poisajavaa autovirtaa. Tullipisteeseen oli vielä matkaa. Olisiko tämä se kerta, jolloin joku motoristijengin apureista kärähtäisi tullissa? Voisi olla, jos se olisi hänestä kiinni, Katri ajatteli ja tarttui puhelimeensa. Elämä on valintoja, piti osata valita oikein, sen hän tiesi ja naputteli julisteessa olevan puhelinnumeron ja jäi odottamaan jonkun vastaavan.

Seuraavaksi Katri kääntyi turvakameranauhoja editoivan Larsin puoleen, joka suoritti keskittynyt ilme kasvoillaan hänelle annettua tehtävää, eikä näyttänyt suoranaisesti ilahtuvan Katrin seurasta.

”Tahdon nähdä kaiken, mitä on kuvattu Tomin hyttikäytävällä”, Katri sanoi ja Lars esitti jyrkän vastalauseen.

”Nämä nauhat eivät ole viihdekäyttöä varten, ei niitä voi noin vaan katsella”, mies selitti ja Katri pidätti hengitystään.

Tähän hän ei ollut varautunut. Jos hän ei saisi hierontaillan materiaalia käsiinsä, hän olisi lirissä. Hetki sitten hän oli soittanut tullin vihjepuhelimeen ja kertonut kaiken minkä tiesi. Jotta suunnitelma toteutuisi täydellisesti, hänen olisi kyettävä todistamaan syyttömyytensä.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!”

Katri vilkaisi kelloaan. Parin tunnin kuluttua intendentin toimistossa Katrin olisi kerrottava kaikki, mitä tiesi. Tilanne oli hankala, mutta ei mahdoton. Hänen olisi vain laitettava keitokseen vähän lisämaustetta.

”Kuka nyt valvontakameranauhoja katsoo, kun netti pursuaa mielenkiintoista materiaalia joka lähtöön!” Katri nojautui lähemmäksi Larsia ja madalsi ääntään.

”Kyse on...Tomin toipumisesta. Lääkärit uskovat, jos hänen lähellään on tuttuja ääniä, hän tietää olevansa vielä hengissä, vaikka koomassa onkin. Ajattelin koostaa ääninauhan, sarjan keskusteluista meidän työkavereiden kanssa. Ehkä se auttaisi häntä toipumaan!” Katri valehteli niin, että korvia kuumotti.

Lars tuijotti häntä pölmistyneen näköisenä.

”Tuo nyt on hoopointa, mitä olen aikoihin kuullut!” mies puuskahti ja kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä moiseen.

Katri maanitteli, mutta Lars pysyi tiukkana. Katri ei tiennyt mitä ajatella, joten hän soitti Millalle.

Luojan kiitos, juristiystävätär vastasi puhelimeensa. Milla selitti pitkät pätkät supistuksista ja niiden aikaväleistä, mistä Katri ei ymmärtänyt mitään. Katri tipautti mieltään polttavan tärkeän kysymyksen.

”Voiko syyllistyä rikokseen, jos ei ole tiennyt sellaista tekevänsä?” Katri tykitti lisäkysymyksiä, mutta Millasta ei hetkeen kuulunut muuta kuin ähinää.

”No, ainakin tuomio lievenee. Ensikertalainen voi päästä lievemmällä rangaistuksella ja ehdonalaisella tuomiolla...” Millan ääni kiristyi ja hetkeen luurista ei kuulunut muuta kuin huohotusta.

”Tosin minähän olen erikoistunut ihmisoikeuksiin, en huumausaineisiin, ja nyt joudun puolustamaan oikeuksiani saada KOVINTA KAMAA mitä tästä paikasta löytyy!” Millan ääni koveni ja kuulosti siltä, että vauva putkahtaisi maailmaan hetkellä millä hyvänsä.

Puhelun keskeytti päättäväisen kuuloinen herrasmies, joka ilmoitti vaimonsa oleman matkalla synnyttämään. Puheen taustalta kuului huutoa. Katria nauratti, ja hän sulki puhelimen ja sujautti sen virkapukunsa taskuun. Vain merimies voi kiroilla niin soinnukkaasti ja samalla aidosti!

Puhelin piippasi uudestaan. Viesti Vincentiltä. Oho, maailmankirjat olivat sekaisin, Vincentillä oli älypuhelin. Kuvaviesti aukesi heti. Se esitti vessassa bändihuppari päällä poseeraavaa levykauppiasta. Huppari löytyi. Kylppäriselfiet ovat kuulemma suurinta hottia, en tiedä miksi. Terveisin Urpo. Katria nauratti. Hän lähetti Vincentille runsaasti sydämiä. Sitten hän sulki silmänsä ja kelasi mielessään eri vaihtoehtoja. Niitä oli tasan yksi.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. ”

Katri palasi takaisin Larsin luo. Mies loi häneen kyllästyneen silmäyksen.

”Haluaisin vielä nähdä Tomin kasvot niin kuin ne olivat. Tällä hetkellä ainut, mikä mielessäni pyörii on lehtikuva, jossa hänen kasvonsa muistuttavat perunamuussia...” Katri nyyhkäisi ja pyyhkäisi kyyneleen poskelta.

Kyynel oli aito. Hän oli niin väsynyt, että olisi voinut parkua silkasta rasituksesta. Lars huokasi syvään ja taputti Katria kämmenselkään rauhoitellen.

”Tottahan toki, älä nyt itke”, hän mutisi ja ryhtyi etsimään oikeaa nauhaa.

Katri niiskautti ja silmäili Larsin käden alla olevaa muistilehtiötä. Siihen oli tarkasti luetteloitu Pian hyppäämistä edeltävien tuntien tapahtumat.

Lars tarkensi kuvaa. Nauhalla Tom tuki käsivarresta Katria, joka hoiperteli hoidon jälkeen hyttikäytävällä. Nauhalla Tomin suu kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Sekunnit juoksivat kuvanauhan alareunassa. Tom ojensi Katrille käteen laivayhtiön logolla varustetun pienen muovipussin. Parin sekunnin kuluttua Katri antoi Tomin poskelle ison pusun. Tomin kasvoille levisi iso virne.

Lars seurasi nauhan tapahtumia otsa rypyssä.

”Ei mua naiset noin vaan pussaile”, hän tuhahti ja tarkensi kuvaa.

Ruutu muuttui hieman rakeiseksi, mutta siinä hän oli, pianisti Kaj. Ihan niin kuin Katri oli hämärästi muistanut, Kaj oli istunut käytävällä koko sen ajan, kun hän oli toikkaroinut hoidon jälkitiloissa hyttikäytävällä.

Katri istui paikoilleen jähmettyneenä, kykenemättä ajattelemaan tai edes hengittämään. Kaj oli nähnyt kaiken! Siksi Kaj oli ottanut etäisyyttä välittömästi ensi-iltabileiden jälkeen. Meno hyttikongilla oli vaarallista Kajlle eri syistä kuin muille. Kaj oli entinen narkomaani. Hänen oli välteltävä kaikkea sellaista, mikä voisi johtaa hänet takaisin vanhan riippuvuuden pariin. Siitä syystä hän tahtoi vaihtaa hyttiäkin, Tomin hytistä käytäville leviävät marihöyryt olivat hänelle liikaa. Voi, miksi en tajunnut heti! Katri manasi mielessään ja nousi seisomaan.

”Vai eivät ole naiset pussailleet, jo on ihme juttu! Nyt kyllä pussaa!” Katri sanoi ja tuikkasi hämmentyneen miehen poskelle perusteellisen suukkosarjan.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä.”

Kaj näytti siltä, että oli vasta herännyt, vaikka päivä oli jo pitkällä.

”Kun aikoinaan aloitin soittohommat laivoilla, täällä oli hyvä meininki. Rahaa tuli. Sain maksetuksi studiokamat ja loput meni mihin meni, näihin käsivarsiin...” Kaj sanoi hiljaisella äänellä.

Katri otti Kajta kädestä kiinni.

”Olen pahoillani, en tajunnut sun kärsivän kaikesta siitä menosta teidän hyttikäytävällä”, Katri sanoi.

Kaj hymähti.

”Et voi suojella minua riippuvuudelta. Mun on selätettävä se itse joka päivä”, Kaj sanoi ja Katri nyökäytti päätään hiljaisena.

Hyvien ystävien keskustelu oli sellaista, hiljaisuus kertoi enemmän kuin sanat. Katri vilkaisi kelloa. Viisarit juoksivat entiseen tahtiin.

”Tiedän, että istuit käytävällä silloin, kun olin Tomin luona hoidossa. Näin kuvanauhalta hetki sitten, että sulla oli puhelin kädessä. Nauhoititko hyttikäytävän tapahtumia? Oliko sun tarkoitus käräyttää jätkät?” Katri kysyi ja Kaj nyökkäsi hitaasti.

”Oli, mutta sitten näin, että sä olit sekaantunut juttuun myös, ja jätin asian sikseen. Eikä entistä narkkaria olisi kuitenkaan uskottu”, Kaj mutisi ja otti puhelimen esiin.

Katri tuijotti litteää muovikapulaa jännittyneenä. Se, mitä puhelimeen oli tallennettu, voisi joko tuhota tai pelastaa hänet.

Kajn nauhoitteessa oli äänet. Ääninauhalla Tom antoi ohjeita tuliaispussin maihin kuljettamisesta ja siitä, ettei Katri saisi avata pussia.

”Pussissa on nuuskaa ja partavettä, perustuliaiskamaa!” Tom lateli naureskellen ja hoputti Katria kävelemään ripeämmin.

”Olen velkaa sulle loppuelämäni!” Katri sopotti liikuttuneena ja Kaj pudisti päätään.

”Ei, vaan mä sulle. Olet hyväksynyt mut juuri niin kuin olen, ne ihmiset on harvassa!” Kaj sanoi ja Katri olisi halunnut vielä itkeä tirauttaa lisää, mutta he olivat jo muutamia minuutteja myöhässä risteilyohjelmassa ilmoitetusta päivätanssien aloitusajasta.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta.

Katri kuulutti päivätanssien aloituslitaniat pikavauhtia ja sitten hän kiiruhti Kajlle lentosuukkoja heitellen ulos tanssiravintolasta. Aikaa Timo Heinosen tapaamiseen olisi vielä puoli tuntia. Nyt Katri tiesi, että hän voisi todistaa syyttömyytensä. Tunne oli niin vapauttava, että hän olisi voinut laulaa ja tanssia laivan kävelykadun halki, mutta tyytyi kipittämään niin nopeasti kohti komentosiltaa, kohti Matsia.

Hän oli päättänyt ottaa härkää sarvista. Hän kertoisi Matsille totuuden! Hänen riehakkaat ajatuksensa keskeytyvät hetkeksi. Viesti Millalta: Tyttö tuli! Jestas sentään, että hän on kaunis! Katri tuijotti vauvaansa kameraa kohti kohottavan tuoreen äidin kasvoja. Nyt hän tiesi miltä rakkaus näytti. Ja hän tiesi, mitä toivoisi itselleen seuraavaksi.

Katri tiesi rakastavansa Matsia, ja hän tiesi, ettei voinut pyyhkiä mennyttä pois tapahtunutta. Hän kantaisi tekonsa seuraukset, mitä ne sitten olisivatkaan. Mutta jos kaikki menisi hyvin, hän vastaisi Karibia-kutsuun myöntävästi.

Caribian Princess oli sama alus, jolla Matskin tulisi työskentelemään. Ja pian he voisivat olla samalla laivalla töissä, Karibialla.

Katri käveli rauhallisin askelin päällystön käytävää pitkin kohti komentosillan ovea.

Tärkeintä kaikessa oli astua omaan elämään ja pysyä siellä, löytää suuntaansa ja matkata pelotta kohti tuntematonta, kaikkea sitä mikä pelotti. Pelon kohtaaminen on tärkeää. Uusien seikkailujen suunnasta hän päättäisi itse.

Katri pyyhkäisi kättään virkapuvun takin liepeisiin ja painoi komentosillan ovisummeria.

Jatkis päättyy.