Jaana työkavereineen saapuu Leningradiin. Vodka virtaa, eikä Netta-vaimon läsnäolo tunnu hidastavan Niklaksen flirttailua. Ilta huipentuu, kun seurue illallistaa neukkuravintolassa. Jaana löytää itsensä vodkanjuontikilpailusta,­ jonka seurauksena yön tapahtumat jäävät hämärän peittoon.

J a Jaanalle ihan oma sviitti.

Otin avaimen vastaan Niklakselta ja kohotin kysyvästi kulmiani.

– Punkkaan yksin?

– Jep. Malla yöpyy Pirjon kanssa, joten sinulle ei ole naista huonekaveriksi. Tietysti, jos kaipaat miesseuraa…

– Anna olla, sanoin hiljaa.

Niklaksen hymy oli sen verran vihjaileva, että epäilin hänen järjestäneen tämän tarkoituksella. Asiassa oli vain yksi mutta – ja se oli Netta. Tämä tuskin laskisi miestään yöjalkaan yksin. Toisaalta en ollut kututuulella, ja minua­ alkoivat pikkuhiljaa ärsyttää Niklaksen alituiset vihjailut, jotka asettivat minut outoon valoon jokaisen­ kuuloetäisyydellä olevan korvissa. Tätä menoa juttumme ei pian olisi enää mikään salaisuus vaan kaikkea muuta. 

Seisoimme hotelli Pribaltiskajan ala-aulassa matkatavarat jaloissamme ja odotimme tuskastuneen oloisen virkailijan saavan huone­jaon päätökseen. Silmäilin ympärilleni muka tutustuakseni hotelliin, vaikka tosiasiassa halusin vain tarkistaa, missä Simo oli. Mallan kanssa, tietysti. Pariskunta istui aulan upottavalla nahkasohvalla ja jutteli. Simo selosti jotain, ja hänen karhean matala äänensä kuulosti miellyttävän tasaiselta. Mallan tyttömäiset kikatukset säestivät tarinaa, ja tuon tuostakin hän kosketti Simoa milloin minnekin. Ranteelle, käsivarrelle ja… Hetkinen. Reidelle? Ei hemmetissä. Miten ihmeessä heistä olikin ehtinyt sukeutua parhaat ystävykset muutamassa tunnissa.

Lopulta jokainen oli saanut avaimensa. Siirryimme hissien luo. Simo­ oli joutunut Suhosen huonekumppaniksi. Huono tuuri. Suhosella oli tapana etsiä vaikeuksia ja myös löytää niitä. Simon tuntien tiesin, että hän ottaisi vastuulleen huonekaverinsa turvallisuuden, ja sellainen kaitseminen voisi pilata koko miniloman.

Hississä Suhonen laski vähäisiä rupliaan, kiroili ja yltyi­ haukkumaan Nettaa, joka ei ollut suostunut antamaan förskottia palkasta. Oli kuulemma vain tokaissut, ettei silloin pitäisi reissata, jos tilillä ei ollut mistä nostaa. Lupasin auttaa miestä mäessä heti, kun olisin saanut tehtyä kaupat tuomistani ylimääräisistä vaatteista.

Ennen kuin erosimme omiin huoneisiimme, tein sen, mitä tehtävissä oli, jotta saisin hyviteltyä Simoa.­

– Kokoonnutaan kaikki mun huoneessa, ehdotin ja heiluttelin kutsuvasti numeroitua avainta kädessäni.­

– Otetaan alkudrinkit ennen kuin lähdetään syömään. Sanotaanko kahden tunnin päästä?

EN EHTINYT EDES purkaa laukkuani, kun ovelta kuului vaimea koputus. Kaksi kerrossiivoojaa seisoi käytävällä ja kysyi kuiskaten, olisiko minulla­ mitään myytävää. Päästin naiset sisään ja levitin laukkuni sisällön­ kahdelle vuoteelle.

Sukkahousut, farkut ja lenkkarit kaapattiin heti. Sen jälkeen rouvat hipelöivät muita vaatteitani, vaikka kuinka yritin selittää, että aioin käyttää niitä, en myydä. Loppujen lopuksi luovuin kuitenkin vielä yhdestä puolihameesta, jonka olin ottanut mukaan kaiken varalta. Naisten lähdettyä tungin ruplat olkalaukkuuni ja menin suihkuun.

Kylpyhuone oli ylellisen tilava, mutta hanasta tuleva vesi ikävän harmaata ja haiskahtavaa. Nevan nektaria, tuumin ja astuin laidan yli ammeeseen. Pidin tiukasti silmällä mustana häämöttävää viemäriä valmiina loikkaamaan karkuun, jos sen sisuksista putkahtaisi jotain elollista.

Juuri, kun kuivattelin itseäni­ ison pyyhkeen suojissa, erotin uuden koputuksen. Raotin ovea häätääkseni myöhästyneet ostajat tiehensä vain huomatakseni katsovani Niklasta.

– Netta on nokosilla, Niklas selitti ja pujahti sisään otsani rypistelystä välittämättä.

– Kerroin meneväni keräämään roskat bussista ja käyväni tankkaamassa sen. Hän ei odota minua takaisin­ ainakaan tuntiin.

Avasin suuni kysyäkseni videokaseteista, mutta Niklas ehti ensin. Hän painoi minut seinää vasten, tarttui lanteisiini ja nosti. Yllätyin. Otteeni pyyhkeestä heltisi ja se valahti­ auki. Niklas nuolaisi rintojeni välissä juoksevan vesipisaran, ja sen jälkeen en osannut enää ajatella selkeästi.

Luoja, miten tuo mies osasikin käytellä käsiään. Ja suutaan. Ja kieltään. Ja ja… Uumm. Unohdin kaiken. Niklaksen huonon käytöksen. Simon ja Mallan. Kase­tit. Kaiken. Sen sijaan tunsin. Tunsin miehen ihollani ja sisälläni. Kuulin hänen äänensä, kun hän kutsui minua.

Kun Niklas oli lähtenyt ja jättänyt minut lojumaan kuin loppuun käytetyn räsynuken kosteiden lakanoiden päälle, oivalsin jotakin. Ensimmäisen­ kerran suhteemme aikana en ollut sanonut rakastavani häntä. Vain Niklas oli ollut äänessä.­ Vain hän oli kuiskinut hellittelyjä. Minä olin pysytellyt vaiti. Olin nauttinut Niklaksesta, mutta siinä kaikki. Ensi kerran olin pelkästään ottanut, minäkin, en ainoastaan antanut. 

METELI OLI KORVIAHUUMAAVA, ja siksi en ollut ensin huomata, että olimme saaneet seuraa. Hotellimme kerrosemäntä seisoi ovensuussa myrskynmusta ilme kasvoillaan.

– Hiljaa, nainen sihisi ja mulkoili minua paheksuen silmälasiensa ylitse.
– Hiljaa!

Se taisi olla ainoa suomenkielinen sana, jonka babushka osasi. Nyökkäsin ja lupasin pyhästi, että tästä eteenpäin porukkamme pitäisi­ pienempää ääntä. Pistin pari­ ruplaa mamman kouraan ja työnsin hänet mahdollisimman lempeästi ulos huoneesta.

Nyrpistin nenääni tunkkaiselle huoneilmalle ja toivoin, että olisin voinut olla hetkisen ihan yksin.

Viipurin-tuliaisia ajelehti joka puolella huonetta: puolitäysiä laseja ja pulloja, osittain nakerrettuja suklaa­levyjä ja auki revittyjä karkkipusseja. Tuhkakuppi pursuisi pian­ yli laitojensa, mutta Suhonen ja Pirjo sytyttelivät jo uusia sätkiä. Malla ja Simo lekottelivat ikkunanpuoleisella sängyllä, Pirjo ja Suhonen istuivat­ vastapäisellä. Huoneen ainoa­ nojatuoli oli kohteliaasti jätetty­ minun käyttööni.

Netta ja Niklas olivat valloittaneet leveän ikkunalaudan. En olisi halunnut heitä paikalle, mutta jotenkin he vain olivat kuulleet etkoistani ja valuneet­ muun joukon mukana huoneeseeni.

Vilkaisin ripsieni lomasta vuodetta, joka nyt oli siististi sijattu. Sinapinkeltainen päiväpeitto peitti alleen ryppyisen lakanan, todistusaineiston vain tunti sitten tapahtuneesta hikisten vartaloiden vaakamambosta. Vihdoinkin olin saanut haluamani: Niklaksen sänkyyni, oikeaan­ sänkyyn, ei auton penkille, ei lattialle, ei pöydälle. Leveään ja pehmeään sänkyyn.

Miksi en sitten ollut tämän iloisempi? Se oli ollut nautinnollista kuten aina, mutta jälkihehku ei tällä kertaa ollut kestänyt edes suihkuun asti. Syyllisyys poltteli suussani kuin kitkerä sappi, ja siemaisin tuhdin suullisen vodkaa huuhtoakseni sen tiehensä. 

Suhonen lauloi bassoaan säästelemättä. Metsässä ei liikahda lehtikään, ja sitä rataa. Pirjo lojui puolittain makuuasennossa Suhosen sylissä ja liittyi lauluun kimeällä sopraanollaan. Netta ja Niklas keskustelivat keskenään. Tai no jaa, ei se ollutkaan keskustelua vaan riitelyä. Käänsin heille häveliäästi selkäni, mutta ehdin kuulla, kuinka Netta moitti Niklasta lepsuilusta. Mies oli kuulemma liian ystävällinen ja luottavainen eikä osannut pitää varaansa. Niklas ärähteli vastaan, ja arvasin, että hänen mittansa olisi kohta täysi.

Simo hieroi Mallan jalkapohjia ja kuunteli tämän­ horinoita poikaystävästään, joka oli kapiaisena Tuusulan varuskunnassa. Mallan mukaan kaveri oli liian jäykkä ja sotilaallinen, mutta kaiken hyvitti kuulemma paraatiunivormu. Se yllään sulho oli kuin suoraan Upseerista ja herras­miehestä, vain vähän vaaleampi versio Gerestä.­

Justiinsa niin. Loin katseeni kattoon ja otin uuden hörpyn lasistani. Kun Mallalle selviäisi, että Simollakin oli tietyissä tilanteissa univormu, se olisi menoa se. Ja Simo ei olisi vaalea Gere, vaan yhtä tumma kuin alkuperäinenkin. Vartalokaan ei jäisi toiseksi, jos oikein muistin, miltä Simo näytti tullessaan saunasta pelkkä pyyhe kapeilla lanteillaan.

Pohdin, pitäisikö minun­ varoittaa Simoa, mutta sitten Malla purskahti nauruun, ja jouduin seuraamaan sivusta, kuinka Simo yllytti likkaa entisestään kutittamalla tämän varpaita. Kohtaus näytti kahden toisiinsa ihastuneen nuoren leikilliseltä painilta, joka olisi varsin helposti saattanut muuttua joksikin muuksi, kiihkeämmäksi. Mallan kikatus yltyi kirkunaa muistuttavaksi ääntelyksi, ja siinä samassa ovelta kantautui vaativaa jyskytystä. Babushka.

Kukaan muu ei näyttänyt välittävän kuminasta, ja kun en muuta keksinyt, tartuin ostamaani suomi­–venäjä-sanakirjaan ja selasin sitä löytääkseni tarvitsemani. Ja siellähän se oli. Olin muistanut aivan­ oikein. Kirjan lopussa oli kokoelma­ venäläisiä fraaseja, jotka olisivat olleet paikallaan lähinnä kommunistisen puolueen vuosi­kokouksessa. Onneksi niiden vieressä oli suluissa ääntämisohjeet. Ponnahdin seisomaan ja kajautin niin kovaa kuin kurkusta lähti:

– Sláva Organ Sentraljana Komiteta KPCC! Kunnia Kommunistiselle puolueelle! Sláva Lenin! Kunnia Leninille!

Seuraus oli kuin pommin jäljiltä. Joka iikka sulki suunsa, ja äkkiä olin katseiden ristitulessa. Jopa kiivas pauke ovella loppui, ja se juuri olikin tavoitteeni. Höristin korviani ja riemukseni olin kuulevani etääntyviä askeleita.  

– Ajattelit sitten hankkia punaisen jäsenkirjan, vai?

Heitin Suhoseen murhaavan silmäyksen ja istahdin takaisin tuo­liini.

– Clever girl. Sinulla se leikkaa aina tiukoissa paikoissa.

Simon hyväksyvä ääni tuntui lämpönä rinnassani. Kohautin olkapäitäni­ kuin vähätellen.

– Minä voin lukea seuraavan, jos se maatuska palaa valittamaan, Simo­ ilmoitti ja ojensi kättään.

Viskasin kirjasen hänen syliinsä ja vastasin hänen hymyynsä. Ensimmäiseen­ sitten puolenpäivän. Lämpenee, lämpenee, hihkuin hiljaa mielessäni.

– Simo, oletko sä varma, että ne täällä tietävät, mitä vegetaristi tarkoittaa?

Malla tehosti kysymystään työntämällä toisen jalkansa vasten Simon­ rintaa ja heiluttelemalla nailonin verhoamia pieniä varpaitaan. Hennon vaaleanpunaisiksi lakatut kynnet vilkkuivat tyttömäisesti jokaisen­ liikkeen myötä. Mallan tiukka farkkuhame oli työntynyt vaarallisen ylös, ja helmasta vyötärölle ulottuva nappirivistö näytti sinnittelevän kestokykynsä rajoilla.

– Sanotaan mieluummin kasvissyöjä, niin eiköhän sen tarkoitus avaudu täälläkin, totesin.

Malla heilutti kutrejaan ja nojautui vietteleväksi kaareksi taaksepäin. Aivan kuin hän olisi kiemurrellut aurinkorannalla vähissä vetimissä. Se keimailee, hoksasin ja järkytyin. Järkytyin pahasti.

– Kyllä täälläkin salaatti tunnetaan, Niklas sanoi ja nousi.

– Pitäisi varmaan jo pikkuhiljaa mennä alas ja koota väki kasaan. Meillä on pöytävaraus kello seitsemäksi, ja siihen on enää vajaa tunti. Ajomatkaankin pitää varata ainakin parikymmentä minuuttia.

– Toivottavasti siellä on vähä­pukeisia naisia, Suhonen sammalsi könytessään ylös vuoteelta Pirjon jelpatessa.

Vielä muutama ryyppy, ja saisimme kantaa äijän takaisin hotellille.

– Showtyttöjä on aina, Netta vastasi, mutta heristi sitten sormeaan.

– Muistakin, ettet lähde yhdenkään paikallisen naiseläjän mukaan.­ Niillä on parittajat, eivätkä ne ole mitään kilttejä poikia.

– Joo, joo.

– Mä en aio maksella enää yhtäkään ambulanssilaskua, kun joku panon puutteessa piehtaroiva miehenkuvatus ei osaa pitää varaansa.

– Eihän siinä käynyt kuinkaan. Mitä nyt seuraavana aamuna tuppasi vähän ramasemaan, Suhonen toppuutteli ja nyki housujaan ylemmäksi.

– Ramasemaan! Helvetti sentään, mies. Sä sait jotain tyrmäystippoja, ja siinä oli hengenlähtö lähellä.­ Että olitkin niin typerä. Joit ja söit kaiken, mitä tarjottiin, vaikka ne venakot eivät muuta halunneet kuin lompakkosi.

– Ei ne venakoita olleet. Eestiläisiähän ne. Ja lompakon jätin ukkosi huomaan. Ei ne olisi meikäläisestä mitään kuitenkaan kostuneet, Suhonen­ puolustautui luimistellen.

Malla tirskahti, ja Simo pyöritti päätään. Kohtasin hänen epäuskoisen katseensa ja hymähdin. Sellainen meidän Suhonen oli. Sepalus oli saatava auki, mutta sekin mahdollisimman halvalla. Taisi Suhonen olla sukua Sulo Vilénille. Oli tollo kuvitellut, että saisi ilmaisen yön, kun jättäisi rahansa pomonsa haltuun. Toisin kävi. Tuli mojova migreeni ja sydämen rytmihäiriöitä. Sepalusta ei edes yritetty hiplata. Onni onnettomuudessa, että paikalle oli osunut ystävällinen taksi­kuski, joka toi puolitajuttomana hortoilevan suomalaisturistin hotelliin, vaikka kyytimaksusta ei ollut mitään varmuutta.

– Sinäkin mokoma, Netta tiuskaisi ovea avaavalle miehelleen.

– Puhut venäjää ja tunnet tämän maan. Silti annoit alaisesi lähteä. Otit vieläpä lompsan säilöön kuin suurikin hyväntekijä. Anna mun kaikki kestää. Miehet! Niiltä pitäisi viedä munat siinä vaiheessa, kun kiima ohittaa puhtaan järjen.

– Tästähän on tulossa viihtyisä ilta, Simo kuiskasi korvaani, kun kävelimme toisten perässä hissejä kohti.

Kerrosaulassa pöytälampulla valaistun tiskin takana istui tuttu silmälasipäinen babushka. Yritin ohittaa naisen vähin äänin, mutta se jäi yritykseksi. Nainen ponkaisi seisomaan ja vyöryi eteeni vekki­hame hulmuten.

Maatuska säteili silkkaa hymyä ja hyväksyntää, tarrasi käteeni ja vispasi sitä ylös ja alas. Venäjänkielinen puhetulva tukki korvani, enkä osannut muuta kuin puristaa takaisin mamman kättä, hymyillä ja nyökkäillä. Nainen oli ilmiselvästi siinä luulossa, että kannatin samaa puolueväriä kuin hän. Vihdoin molotus päättyi ja olin vapaa. Kipitin hämilläni hissille, enkä ollut kuulevinani toisten pilailua.

HOTELLI MOSKOVAN VALOT loistivat kilpaa valtaväylä Nevski prospektin kanssa. Olimme vuokranneet venäläisen bussin kuskeineen, jotta Niklas ei olisi joutunut viettämään iltaa­ kuivin suin, ja ajaa kolistelleet sen mahorkalle haisevassa kyydissä ravintolaan. Ohjelmassa olisi kabaree ja kolmen ruokalajin illallinen. Sitten tanssia korkeintaan puolille öin, sillä täällä ravintolat menivät kiinni aikaisin.

Eräs syy varhaiselle paluulle olivat Nevan sillat, jotka nostettiin Laatokalle seilaavien laivojen tieltä yön ajaksi ylös. Jos ei ehtinyt ajoissa oikealle puolelle jokea, joutui viettämään yönsä jollakin kovalla puistonpenkillä ja rukoilemaan, ettei miliisi osu paikalle sakkovihkonsa kanssa. Virkavallalla oli ikävä taipumus sumuttaa turisteja linssiin ja sakottaa näitä mitättömistäkin rikkeistä rankimman kautta.

Seurueellemme oli varattu kaksi pitkää pöytää salin ensimmäisestä kerroksesta. Ylätasolla olivat pienemmät pöydät, joiden äärellä istui pariskuntia ja muutaman hengen ystäväporukoita.

Show oli alkamaisillaan, valaistus himmeni ja pyöreää tanssilattiaa halkoivat monenkirjavat spottivalopisteet. Takaseinää peittänyt raskas verho aukeni kahisten paljastaen bändin ja sen edessä seisovan laulajapariskunnan. Jo ensisoinnusta oli helppo tunnistaa alkava kappale: Alla Pugatšovan hitiksi tekemä Miljoona ruusua.

Solistien aloittaessa laulunsa lattialle pyrähti parvi kimaltaviin harsoihin ja tiukkoihin spandexhaalareihin sonnustautuneita tanssijoita. Siitä se sitten alkoi. Erinomaista, mutta liian kova­äänistä laulantaa. Sulokasta liikehdintää, joka muistutti etäisesti tanssia. Tanssijoilla oli jaloissaan piikkikorkokengät ja päissään hulppeat höyhenpäähineet, jotka huojuivat uhkaavan oloisesti, kun hennot niskat taipuivat niiden raskaan painon alla.

Suhoselta näytti valuvan kuola, eikä se johtunut pöydän tarjoilu­vadeista, joiden sisältö näytti herkulliselta. Leikkeleitä, suolakurkkuja, hapankaalia, kananmunia, sipulia, smetanaa ja kaviaaria, nam. Tartuin lasiini, jossa poreili venäläistä samppanjaa ja siemaisin. Minua­ vastapäätä istuva Niklas yritti tavoittaa katseeni, mutta pidin­ sen visusti  suunnattuna lautaseeni. En halunnut herättää miehensä vieressä istuvan Netan saati Simon epäilyjä, sillä toivoin tästä hauskaa iltaa. Rentoa ja vapau­tunutta,­ eikä siihen siksi voinut kuulua varattujen miesten vikit­telyä.­

Malla tarrasi käsivarteeni.

– Kato! Kasvisruokaa!

Seurasin hänen katsettaan, ja totta tosiaan, yksi tarjoilijoista laski Mallan eteen suuren lautasen täynnä vihreää salaattia. Kukkona tunkiolla koreili yksinäinen tomaatinviipale. Tuolla ei kyllä pitkälle pötkittäisi, tuumin.

– Kippis ja kulaus, sanoin ja kilautin­ lasiani Mallan kanssa.

– Muista ottaa lisukkeeksi vielä noita suolakurkkuja ja munia, opastin heti perään, sillä olin huolissani Mallan vähäisestä syömisestä. Hän nyökkäsi hajamielisesti ja kävi annoksensa kimppuun kuin lehmä, joka oli löytänyt tuoreen apila-apajan.

Juuri kun olin työntämässä suuhuni makoisaa mäti-sipuli-smetana-haarukallista, erotin omituisia ääniä Mallan suunnalta.

Tyttö kakoi.­ Todellakin kakoi ja näytti sekä­ kuulosti siltä, että antaisi aivan­ pian ylen. Taputin häntä hätääntyneenä­ selkään, ja Simo ehti­ tarjota kivennäisvettä. Yökkäily jatkui jatkumistaan, ja lopulta­ ehdotin,­ että siirtyisimme naistenhuoneeseen keventämään oloa. Malla puisteli päätään ja tyrkkäsi viimein lautasensa niin etäälle kuin se täyteen ahdatussa pöydässä yleensä oli mahdollista.

– Muka kasvisannos, likka sähähti­ ja veti läähättäen henkeä.
– Valehtelijat! Kehtaavatkin tehdä kiusaa näin vakavalla asialla.

Simo tökkäsi Mallan salaatti­kasaa haarukallaan, ja kas kummaa, sen alta paljastui lähes lautasen pituinen­ pihvi. Mehevä medium.­ Ehkä kuivan kopsakka well done olisi saanut enemmän pisteitä Mallalta.

– Nautaa? Simo ehdotti ja heitti minuun viattoman katseen, jonka pohjalla pilkahti nauru.

– Nautaa, Malla lähes kirkaisi, ja minun oli pakko peittää virneeni kankaisen lautasliinan taakse.
– Viekää se pois! Heti!

– Miksi neiti ei syö? Annos tehtiin varta vasten neidille ja aivan neidin toivomusten mukaan.

Mallan takana häilyi hovimestarin solakka, mustapukuinen hahmo, jonka pehmeästi soiva puhe aaltoili eestiläisellä nuotilla. Mies esiintyi kohteliaan kysyvänä, mutta harmaiden viiksien alla suu mutristui paheksuvasti.

– Se oli lihaa, herran tähden. Li-haa, Malla tavasi kuin vähäjärkiselle.

Hovi kohotti kulmiaan.
– Totta kai lihaa. Salaatilla, neiti. Eihän sitä mautonta salaattia syö kukaan tai halua maksaa pelkästään siitä.

Malla vetäisi henkeään, ja arvasin, että kohta saisimme kuulla tulikivenkatkuisen­ luennon vegetarismin syvimmästä olemuksesta.

Onneksi Niklas puuttui keskusteluun vaihtaen kielen venäjäksi, ja loppukiista jäi meiltä muilta ymmärtämättä.­ Viimein Mallalle kiikutettiin uusi, puhdas lautanen, mutta ei mitään sen täyttämiseksi. Välttääkseni uutta yhteenottoa kiiruhdin kasaamaan kaiken mahdollisen vegetaristille kelpaavan ruuan Mallan eteen.

Showesityksen päättyessä alkoi illan paras osuus: tanssi. Tai niin olin kuvitellut. Suunnitelmissani liitelin lattian poikki Simon partnerina, sillä tiesin hänet ilmiömäiseksi tanssijaksi, jonka rytmitaju osui yksiin omani kanssa. Ja tanssihan Simo, mutta ei minun kanssani.

Olin hullu jo ehtinyt luulottelemaan itselleni, että vihoittelumme olisi menneen talven lumia, mutta se oli ilmiselvä erehdys. Se petturi pyöritti vuoroin Mallaa, vuoroin Pirjoa, kun meikätyttö joutui tyytymään Suhoseen ja Niklakseen. Pakko sanoa ”tyytymään” jopa Niklaksen osalta, sillä en kyennyt rentoutumaan hänen otteessaan, kun aavistin Netan ja luultavasti myös Simon tarkkailevan meitä.

Olin kireä. Ja epätietoinen. Yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä halusin. Tiesin vain sen, että nykyinen elämäni ei ollut kaiken tämän stressin arvoista. En halunnut olla toisella sijalla. En halunnut loukata Simoa, parasta ystävääni.

Mutta Niklas! Entä Niklas? Kuinka voisin ikinä luopua hänestä vapaaehtoisesti, liian aikaisin, juuri nyt, kun yhä olin kiinni hänessä, kiinni siinä tunteessa, jota nimitin rakkaudeksi. Mutta oliko se rakkautta vai pelkkää intohimoa? Tai ehkä se olikin läheisriippuvuutta, pelkoa yksinjäämisestä, pelkoa rakkaudettomasta elämästä.

En ollut mikään Etelän ruusu, jonka perään kavaljeerit kirmasivat lierihattujaan liehuttaen. Olin ihan tavallinen nainen, normaalin painoindeksin ääripäässä, kengän­numero 40. Tällä erää vielä kauniskasvoinen, kun nuoruus piti hipiäni silkkisenä, hampaani valkoisina ja silmäni avarina. Kun katsoin peiliin, tiesin, että se mikä vastasi katseeseeni, ei tekisi sitä ikuisuuksia.

Jokaviikkoinen muistutus oli oma äitini. Hänen rippikuvistaan tunnistin itseni ja siksi ymmärsin, että parinkymmenen vuoden päästä olisin kuin kopio hänestä. Mukavan pyöreä ja pehmeä, kepeä­hymyinen ja seesteinen nainen, jota kukaan­ ei kutsuisi enää kauniiksi. Sukuni naisilla ei ollut ylvästä luustoa, joka säilöisi kauneuden arkkuun asti. Me olimme keskipituisia ja isoluisia. Komeita, sanoisi joku. Ylväitä, lisäisi joku toinen. Mutta ei kauniita, korkeintaan söpöjä.­ Nuorena söpöys saattoi hyvinä­ hetkinä yltää lähes kauneuteen taitavan meikin ja kampauksen tuella.­ Keski-iässä söpöys oli enää pelkkä tyhjä kohteliaisuus.

Niklas pyöritti minua vasempaan ja oikeaan. Näin vilahdukselta, miten Malla leijui kuin pieni keiju Simon käsivarsilla. Malla vanhenisi kauniisti. Sen näki jo nyt tytön­ korkeista poskipäistä ja sirosta vartalosta, jonka kasvisruoka­valio ja hikoilu viisi kertaa viikossa aerobicissa pitivät erinomaisessa kuosissa. Nuo kaksi muodostivat ihastuttavan parin. Latinontumma mies vierellään hento, pohjoismaalaisen vaalea nainen.

– Sun ei tarvitse huolehtia, hönkäisi Niklas korvaani ja piti minua­ liian pitkään rintaansa vasten.

– Kasetit on poistettu bussista, ja huomenna päästään niistä eroon lopullisesti.

– Ai.

Se oli ainoa asia, mitä osasin sanoa.­ En ollut enää kiinnostunut kasettijupakasta, ja minulle oli yhdentekevää,­ mitä, miksi ja kenelle Niklas oli kasetteja kuskannut.

– Kulta, mä tykkään susta kuin hullu puurosta.

Naurahdin väkinäisesti ja pidin huolen, etten eksynyt enää uudestaan liian syvälle hänen syliinsä. Tykkään? Mitä se semmoinen oli? Lemmikkikoirasta tykättiin, tyttöystävää rakastettiin, ainakin meikäläisen suhdesanakirjassa luki niin.

Pettymys sai kaiken tuntumaan harmaalta. Rakastin tanssimista, mutta tänä iltana se ei riittänyt ylläpitämään­ hymyä huulillani.

Kappaleen päätyttyä en suostunut jäämään toiselle kierrokselle, vaan palasin pöytään, täytin snapsilasini ja huitaisin sen kerralla kurkusta alas. Kaadoin heti perään toisen satsin, joka koki saman kohtalon.

Kurkussa tuntui suloista polttelua, kun raaka vodka valui sisuksiini. Kumosin kolmannen, vaikka se nosti vedet silmiini. Ja sitten neljännen.

Sain osakseni erilaisia katseita. Simolta huolestuneita, Niklakselta uteliaita. Naiset sen sijaan kannustivat minua, ja pian huomasin käyväni kiivasta naukkailukisaa, ketäpä muuta kuin itse ammattilaista eli Suhosta vastaan. Sitten olikin käynnissä jo vedonlyönti. Pyörittelin kahdeksatta lasia kädessäni ja utelin kerrointani. Kuulemma voittoni puolesta pelasi vain yksi. En kysellyt, kenestä oli kyse, vaan heitin uuden snapsin toisten perään ja kumosin tyhjän lasin alassuin pöydälle.

Suhonen mulkoili minua luomet lerppuen ja naama helottaen. Arvasin olevani vahvoilla. Tyyppi oli tottunut maratoniin, ei pikasprinttiin. Oluella tehtiin pitkän matkan lenkki, puhtaalla vodkalla juostiin sata metriä.

Juostiin, jos nuppi kesti, ja minullahan kesti, sen olin saanut sydänkohtaukseen kuukahtaneelta isältäni perinnöksi. Vahvan viinapään.

Kun laseja oli kumollaan meidän molempien edessä kymmenen, Suhosen­ sprintti päättyi. Äijän silmät pyörähtivät ympäri ja valkuaiset välkähtivät. Kerran. Sitten kuului vaimea kumahdus, kun hikinen otsa osui pöytälevyyn ja Suhosen yläkerran lamppu sammui.

Olin voittanut. Nostin käteni ja tuuletin. Jostakin kuului särkyvän lasin räsähdys, mutta en liittänyt sitä itseeni vaan möngin päättäväisesti jaloilleni ja vaadin päästä tanssimaan hitaita. Yksikään miehistä ei reagoinut toivomallani tavalla.­

Naputin Simoa olkapäähän ja tinkasin niin pitkään, että hän antoi periksi ja ohjasi – joku toinen olisi luultavasti nimittänyt sitä taluttamiseksi­ – minut tanssilattialle.

George Michael valitti surullisista hyvästeistä ja siitä, ettei ikinä enää tanssisi. Tunsin aivan samoin. Nyyhkäisin tunteikkaana ja kiristin otettani Simon vyötärön ympäriltä.

– Mennäänkö takaisin? Sillä sä et tanssi vaan laahaudut mun perässäni.­

– Tanshsinhan, väitin vastaan, nikottelin pari kertaa ja koetin ryhdistäytyä siinä kummemmin onnistumatta.­

Nilkkani tuntuivat jotenkin oudoilta,­ löysiltä ja tottelemattomilta. Otin tukevamman otteen Simosta, jotta pysyisin tolpillani, ja poskeni painui vasten hänen rintamustaan. Silmäni lurpahtelivat, ja annoin musiikin tuudittaa itseni horrokseen. Tunsin oloni hyväksi. Turvalliseksi ja lämpimäksi.

SEURAAVA, MITÄ TAJUSIN, oli ärsyttävä, häiritsevä valo, joka ei jättänyt silmiäni rauhaan. Sohaisin kädelläni­ päästäkseni valosta eroon, mutta se ei tehonnut. Tunsin, kuinka ranteeseeni tartuttiin ja käsivarteni pakotettiin painumaan kylkeäni vasten. Sitten kuulin ääniä,­ täysin vieraita ja venäjän­kielisiä.

Haistoin jotakin kirpeää, jotakin antiseptista, joka toi mieleeni sairaalat ja verikokeet. Käsivarressani tuntui pistos, ja olisin nykäissyt itseni irti, ellen olisi ollut aivan liian väsynyt. Minulle tuli paha­ olo. Voihkaisin, käänsin päätäni, ja valo katosi näköpiiristäni. Sitten en jaksanutkaan raottaa luomiani, ja raskas pimeys vyöryi ylleni uudestaan.

Toisen kerran havahtuessani tajusin­ tarkoin, missä olin. Roikuin jonkun olkapäällä kuin märkä pyyhe. Jonkun, joka käveli eteenpäin ja kannatteli minua molemmin käsin, jotta en olisi liukunut maahan. Olin kuin kastemato, jota syöttejä kaivanut kalastaja piteli näpeissään. Yökkäilin vaimeasti ja kuulin kuin sumuharson takaa, miten Mallan ääni kehotti Simoa kiiruhtamaan, että ehtisimme kylppäriin ennen kuin vatsani sanoisi sopimuksensa irti.

Kun oikein ponnistin, sain tahmeat luomeni nousemaan ja näin Mallan harppovan vierellämme rakkaita tanssikenkiäni toisessa kädessään roikottaen. Ojensin kättäni tai oikeammin yritin sitä, sillä tuloksena oli pelkkä säälittävä nytkähdys.

– Minhun…, sammalsin ja tiirasin Mallaa syyttävästi.

– Sinun, sinun, hän vastasi ja piteli­ hissin ovea auki, jotta Simo sai tungettua itsensä ja saaliinsa sisään.

Niklas ja Netta jäivät odottamaan toista hissiä, ja heidän perässään asteli yksi hotellin ovimiehistä. Tämä työnsi matkatavarakärryjä, joiden matalalla levyllä rohjotti tajuton Suhonen ketarat levällään.

Harittavat silmäni katselivat seuruettamme hissin takaseinän isosta peilistä. Tarzan ja Jane. Iloinen pariskunta palaamassa safarilta. Tyrskähdin. Jane vain näytti kovin­ kalpealta ja punasilmäiseltä. Tarzankin murjotti. Ja missä oli Tarzanin liaani? Tyrskähdin toistamiseen, mutta se oli lyhyt ilo, sillä nauru sai mahalaukkuni muistamaan, että minun pitäisi voida pahoin.­ Juuri nyt. Voida todella pahoin.­ Luoja…

Kuluva yö menikin sitten kylpyhuoneessa posliinia syleillessä. Simo­ ojenteli kosteaa pyyhettä ja vesipulloa. Ihana, suloinen pollarini. Hän piteli jopa hiuksiani ylhäällä, kun annoin ylen ja voihkin ja vikisin kuin esikoistaan pykäävä nuorikko.

Malla ehdotti, että Simo menisi nukkumaan ja hän toimisi hentona, valkeana sisarena, mutta Simo ei luovuttanut asemaansa vaan komensi­ Mallan yöpuulle. Niinpä jäimme kahden, ja viimein vatsaa kouristavat krampit saivat minut kyynelehtimään ja sylkemään pelkkää keltaisenvihreää sappea. Jossakin vaiheessa yötä lojuin kylmällä muovimaton verhoamalla lattialla pää Simon sylissä ja nuokahtelin täysin voipuneena lähellä unta.

– Mä löin vetoa puolestasi.

Hymyilin, vaikka jo sekin tuntui vaativan turhan paljon.

– Ihan totta?

Simo liikahti, ja tunsin keveän hipaisun ohimollani, kun hän sipaisi kostean hiussuortuvan korvani taakse.

– Mä luotin… Mä luotan sinuun. 

Jes! Olin saanut anteeksi, aivan varmasti olin.

– Ja putsasit kaikkien rahat.

– Ja putsasin kaikkien rahat.

– Hyvä. Huomenna saatkin sitten tarjota kierroksen.

Simo huoahti.
– Ei kai vodkaa?

– Ei. Huomenna pitäydytään teessä.

Kuivat, pehmeät huulet viivyttelivät otsaani vasten.

– Ihan varmasti, joo. Teessä, jota on terästetty vodkalla.

Se kettu. Tunsi minut kuin omat taskunsa.

Jatkuu ensi viikolla.