Jaana työkavereineen saapuu Leningradiin. Vodka virtaa, eikä Netta-vaimon läsnäolo tunnu hidastavan Niklaksen flirttailua. Ilta huipentuu, kun seurue illallistaa neukkuravintolassa. Jaana löytää itsensä vodkanjuontikilpailusta,­ jonka seurauksena yön tapahtumat jäävät hämärän peittoon.

J a Jaanalle ihan oma sviitti.

Otin avaimen vastaan Niklakselta ja kohotin kysyvästi kulmiani.

– Punkkaan yksin?

– Jep. Malla yöpyy Pirjon kanssa, joten sinulle ei ole naista huonekaveriksi. Tietysti, jos kaipaat miesseuraa…

– Anna olla, sanoin hiljaa.

Niklaksen hymy oli sen verran vihjaileva, että epäilin hänen järjestäneen tämän tarkoituksella. Asiassa oli vain yksi mutta – ja se oli Netta. Tämä tuskin laskisi miestään yöjalkaan yksin. Toisaalta en ollut kututuulella, ja minua­ alkoivat pikkuhiljaa ärsyttää Niklaksen alituiset vihjailut, jotka asettivat minut outoon valoon jokaisen­ kuuloetäisyydellä olevan korvissa. Tätä menoa juttumme ei pian olisi enää mikään salaisuus vaan kaikkea muuta. 

Seisoimme hotelli Pribaltiskajan ala-aulassa matkatavarat jaloissamme ja odotimme tuskastuneen oloisen virkailijan saavan huone­jaon päätökseen. Silmäilin ympärilleni muka tutustuakseni hotelliin, vaikka tosiasiassa halusin vain tarkistaa, missä Simo oli. Mallan kanssa, tietysti. Pariskunta istui aulan upottavalla nahkasohvalla ja jutteli. Simo selosti jotain, ja hänen karhean matala äänensä kuulosti miellyttävän tasaiselta. Mallan tyttömäiset kikatukset säestivät tarinaa, ja tuon tuostakin hän kosketti Simoa milloin minnekin. Ranteelle, käsivarrelle ja… Hetkinen. Reidelle? Ei hemmetissä. Miten ihmeessä heistä olikin ehtinyt sukeutua parhaat ystävykset muutamassa tunnissa.

Lopulta jokainen oli saanut avaimensa. Siirryimme hissien luo. Simo­ oli joutunut Suhosen huonekumppaniksi. Huono tuuri. Suhosella oli tapana etsiä vaikeuksia ja myös löytää niitä. Simon tuntien tiesin, että hän ottaisi vastuulleen huonekaverinsa turvallisuuden, ja sellainen kaitseminen voisi pilata koko miniloman.

Hississä Suhonen laski vähäisiä rupliaan, kiroili ja yltyi­ haukkumaan Nettaa, joka ei ollut suostunut antamaan förskottia palkasta. Oli kuulemma vain tokaissut, ettei silloin pitäisi reissata, jos tilillä ei ollut mistä nostaa. Lupasin auttaa miestä mäessä heti, kun olisin saanut tehtyä kaupat tuomistani ylimääräisistä vaatteista.

Ennen kuin erosimme omiin huoneisiimme, tein sen, mitä tehtävissä oli, jotta saisin hyviteltyä Simoa.­

– Kokoonnutaan kaikki mun huoneessa, ehdotin ja heiluttelin kutsuvasti numeroitua avainta kädessäni.­

– Otetaan alkudrinkit ennen kuin lähdetään syömään. Sanotaanko kahden tunnin päästä?

EN EHTINYT EDES purkaa laukkuani, kun ovelta kuului vaimea koputus. Kaksi kerrossiivoojaa seisoi käytävällä ja kysyi kuiskaten, olisiko minulla­ mitään myytävää. Päästin naiset sisään ja levitin laukkuni sisällön­ kahdelle vuoteelle.

Sukkahousut, farkut ja lenkkarit kaapattiin heti. Sen jälkeen rouvat hipelöivät muita vaatteitani, vaikka kuinka yritin selittää, että aioin käyttää niitä, en myydä. Loppujen lopuksi luovuin kuitenkin vielä yhdestä puolihameesta, jonka olin ottanut mukaan kaiken varalta. Naisten lähdettyä tungin ruplat olkalaukkuuni ja menin suihkuun.

Kylpyhuone oli ylellisen tilava, mutta hanasta tuleva vesi ikävän harmaata ja haiskahtavaa. Nevan nektaria, tuumin ja astuin laidan yli ammeeseen. Pidin tiukasti silmällä mustana häämöttävää viemäriä valmiina loikkaamaan karkuun, jos sen sisuksista putkahtaisi jotain elollista.

Juuri, kun kuivattelin itseäni­ ison pyyhkeen suojissa, erotin uuden koputuksen. Raotin ovea häätääkseni myöhästyneet ostajat tiehensä vain huomatakseni katsovani Niklasta.

– Netta on nokosilla, Niklas selitti ja pujahti sisään otsani rypistelystä välittämättä.

– Kerroin meneväni keräämään roskat bussista ja käyväni tankkaamassa sen. Hän ei odota minua takaisin­ ainakaan tuntiin.

Avasin suuni kysyäkseni videokaseteista, mutta Niklas ehti ensin. Hän painoi minut seinää vasten, tarttui lanteisiini ja nosti. Yllätyin. Otteeni pyyhkeestä heltisi ja se valahti­ auki. Niklas nuolaisi rintojeni välissä juoksevan vesipisaran, ja sen jälkeen en osannut enää ajatella selkeästi.

Luoja, miten tuo mies osasikin käytellä käsiään. Ja suutaan. Ja kieltään. Ja ja… Uumm. Unohdin kaiken. Niklaksen huonon käytöksen. Simon ja Mallan. Kase­tit. Kaiken. Sen sijaan tunsin. Tunsin miehen ihollani ja sisälläni. Kuulin hänen äänensä, kun hän kutsui minua.

Kun Niklas oli lähtenyt ja jättänyt minut lojumaan kuin loppuun käytetyn räsynuken kosteiden lakanoiden päälle, oivalsin jotakin. Ensimmäisen­ kerran suhteemme aikana en ollut sanonut rakastavani häntä. Vain Niklas oli ollut äänessä.­ Vain hän oli kuiskinut hellittelyjä. Minä olin pysytellyt vaiti. Olin nauttinut Niklaksesta, mutta siinä kaikki. Ensi kerran olin pelkästään ottanut, minäkin, en ainoastaan antanut. 

METELI OLI KORVIAHUUMAAVA, ja siksi en ollut ensin huomata, että olimme saaneet seuraa. Hotellimme kerrosemäntä seisoi ovensuussa myrskynmusta ilme kasvoillaan.

– Hiljaa, nainen sihisi ja mulkoili minua paheksuen silmälasiensa ylitse.
– Hiljaa!

Se taisi olla ainoa suomenkielinen sana, jonka babushka osasi. Nyökkäsin ja lupasin pyhästi, että tästä eteenpäin porukkamme pitäisi­ pienempää ääntä. Pistin pari­ ruplaa mamman kouraan ja työnsin hänet mahdollisimman lempeästi ulos huoneesta.

Nyrpistin nenääni tunkkaiselle huoneilmalle ja toivoin, että olisin voinut olla hetkisen ihan yksin.

Viipurin-tuliaisia ajelehti joka puolella huonetta: puolitäysiä laseja ja pulloja, osittain nakerrettuja suklaa­levyjä ja auki revittyjä karkkipusseja. Tuhkakuppi pursuisi pian­ yli laitojensa, mutta Suhonen ja Pirjo sytyttelivät jo uusia sätkiä. Malla ja Simo lekottelivat ikkunanpuoleisella sängyllä, Pirjo ja Suhonen istuivat­ vastapäisellä. Huoneen ainoa­ nojatuoli oli kohteliaasti jätetty­ minun käyttööni.

Netta ja Niklas olivat valloittaneet leveän ikkunalaudan. En olisi halunnut heitä paikalle, mutta jotenkin he vain olivat kuulleet etkoistani ja valuneet­ muun joukon mukana huoneeseeni.

Vilkaisin ripsieni lomasta vuodetta, joka nyt oli siististi sijattu. Sinapinkeltainen päiväpeitto peitti alleen ryppyisen lakanan, todistusaineiston vain tunti sitten tapahtuneesta hikisten vartaloiden vaakamambosta. Vihdoinkin olin saanut haluamani: Niklaksen sänkyyni, oikeaan­ sänkyyn, ei auton penkille, ei lattialle, ei pöydälle. Leveään ja pehmeään sänkyyn.

Miksi en sitten ollut tämän iloisempi? Se oli ollut nautinnollista kuten aina, mutta jälkihehku ei tällä kertaa ollut kestänyt edes suihkuun asti. Syyllisyys poltteli suussani kuin kitkerä sappi, ja siemaisin tuhdin suullisen vodkaa huuhtoakseni sen tiehensä. 

Suhonen lauloi bassoaan säästelemättä. Metsässä ei liikahda lehtikään, ja sitä rataa. Pirjo lojui puolittain makuuasennossa Suhosen sylissä ja liittyi lauluun kimeällä sopraanollaan. Netta ja Niklas keskustelivat keskenään. Tai no jaa, ei se ollutkaan keskustelua vaan riitelyä. Käänsin heille häveliäästi selkäni, mutta ehdin kuulla, kuinka Netta moitti Niklasta lepsuilusta. Mies oli kuulemma liian ystävällinen ja luottavainen eikä osannut pitää varaansa. Niklas ärähteli vastaan, ja arvasin, että hänen mittansa olisi kohta täysi.

Simo hieroi Mallan jalkapohjia ja kuunteli tämän­ horinoita poikaystävästään, joka oli kapiaisena Tuusulan varuskunnassa. Mallan mukaan kaveri oli liian jäykkä ja sotilaallinen, mutta kaiken hyvitti kuulemma paraatiunivormu. Se yllään sulho oli kuin suoraan Upseerista ja herras­miehestä, vain vähän vaaleampi versio Gerestä.­

Justiinsa niin. Loin katseeni kattoon ja otin uuden hörpyn lasistani. Kun Mallalle selviäisi, että Simollakin oli tietyissä tilanteissa univormu, se olisi menoa se. Ja Simo ei olisi vaalea Gere, vaan yhtä tumma kuin alkuperäinenkin. Vartalokaan ei jäisi toiseksi, jos oikein muistin, miltä Simo näytti tullessaan saunasta pelkkä pyyhe kapeilla lanteillaan.

Pohdin, pitäisikö minun­ varoittaa Simoa, mutta sitten Malla purskahti nauruun, ja jouduin seuraamaan sivusta, kuinka Simo yllytti likkaa entisestään kutittamalla tämän varpaita. Kohtaus näytti kahden toisiinsa ihastuneen nuoren leikilliseltä painilta, joka olisi varsin helposti saattanut muuttua joksikin muuksi, kiihkeämmäksi. Mallan kikatus yltyi kirkunaa muistuttavaksi ääntelyksi, ja siinä samassa ovelta kantautui vaativaa jyskytystä. Babushka.

Kukaan muu ei näyttänyt välittävän kuminasta, ja kun en muuta keksinyt, tartuin ostamaani suomi­–venäjä-sanakirjaan ja selasin sitä löytääkseni tarvitsemani. Ja siellähän se oli. Olin muistanut aivan­ oikein. Kirjan lopussa oli kokoelma­ venäläisiä fraaseja, jotka olisivat olleet paikallaan lähinnä kommunistisen puolueen vuosi­kokouksessa. Onneksi niiden vieressä oli suluissa ääntämisohjeet. Ponnahdin seisomaan ja kajautin niin kovaa kuin kurkusta lähti:

– Sláva Organ Sentraljana Komiteta KPCC! Kunnia Kommunistiselle puolueelle! Sláva Lenin! Kunnia Leninille!

Seuraus oli kuin pommin jäljiltä. Joka iikka sulki suunsa, ja äkkiä olin katseiden ristitulessa. Jopa kiivas pauke ovella loppui, ja se juuri olikin tavoitteeni. Höristin korviani ja riemukseni olin kuulevani etääntyviä askeleita.  

– Ajattelit sitten hankkia punaisen jäsenkirjan, vai?

Heitin Suhoseen murhaavan silmäyksen ja istahdin takaisin tuo­liini.

– Clever girl. Sinulla se leikkaa aina tiukoissa paikoissa.

Simon hyväksyvä ääni tuntui lämpönä rinnassani. Kohautin olkapäitäni­ kuin vähätellen.

– Minä voin lukea seuraavan, jos se maatuska palaa valittamaan, Simo­ ilmoitti ja ojensi kättään.

Viskasin kirjasen hänen syliinsä ja vastasin hänen hymyynsä. Ensimmäiseen­ sitten puolenpäivän. Lämpenee, lämpenee, hihkuin hiljaa mielessäni.

– Simo, oletko sä varma, että ne täällä tietävät, mitä vegetaristi tarkoittaa?

Malla tehosti kysymystään työntämällä toisen jalkansa vasten Simon­ rintaa ja heiluttelemalla nailonin verhoamia pieniä varpaitaan. Hennon vaaleanpunaisiksi lakatut kynnet vilkkuivat tyttömäisesti jokaisen­ liikkeen myötä. Mallan tiukka farkkuhame oli työntynyt vaarallisen ylös, ja helmasta vyötärölle ulottuva nappirivistö näytti sinnittelevän kestokykynsä rajoilla.

– Sanotaan mieluummin kasvissyöjä, niin eiköhän sen tarkoitus avaudu täälläkin, totesin.

Malla heilutti kutrejaan ja nojautui vietteleväksi kaareksi taaksepäin. Aivan kuin hän olisi kiemurrellut aurinkorannalla vähissä vetimissä. Se keimailee, hoksasin ja järkytyin. Järkytyin pahasti.

– Kyllä täälläkin salaatti tunnetaan, Niklas sanoi ja nousi.

– Pitäisi varmaan jo pikkuhiljaa mennä alas ja koota väki kasaan. Meillä on pöytävaraus kello seitsemäksi, ja siihen on enää vajaa tunti. Ajomatkaankin pitää varata ainakin parikymmentä minuuttia.

– Toivottavasti siellä on vähä­pukeisia naisia, Suhonen sammalsi könytessään ylös vuoteelta Pirjon jelpatessa.

Vielä muutama ryyppy, ja saisimme kantaa äijän takaisin hotellille.

– Showtyttöjä on aina, Netta vastasi, mutta heristi sitten sormeaan.

– Muistakin, ettet lähde yhdenkään paikallisen naiseläjän mukaan.­ Niillä on parittajat, eivätkä ne ole mitään kilttejä poikia.

– Joo, joo.

– Mä en aio maksella enää yhtäkään ambulanssilaskua, kun joku panon puutteessa piehtaroiva miehenkuvatus ei osaa pitää varaansa.

– Eihän siinä käynyt kuinkaan. Mitä nyt seuraavana aamuna tuppasi vähän ramasemaan, Suhonen toppuutteli ja nyki housujaan ylemmäksi.

– Ramasemaan! Helvetti sentään, mies. Sä sait jotain tyrmäystippoja, ja siinä oli hengenlähtö lähellä.­ Että olitkin niin typerä. Joit ja söit kaiken, mitä tarjottiin, vaikka ne venakot eivät muuta halunneet kuin lompakkosi.

– Ei ne venakoita olleet. Eestiläisiähän ne. Ja lompakon jätin ukkosi huomaan. Ei ne olisi meikäläisestä mitään kuitenkaan kostuneet, Suhonen­ puolustautui luimistellen.

Malla tirskahti, ja Simo pyöritti päätään. Kohtasin hänen epäuskoisen katseensa ja hymähdin. Sellainen meidän Suhonen oli. Sepalus oli saatava auki, mutta sekin mahdollisimman halvalla. Taisi Suhonen olla sukua Sulo Vilénille. Oli tollo kuvitellut, että saisi ilmaisen yön, kun jättäisi rahansa pomonsa haltuun. Toisin kävi. Tuli mojova migreeni ja sydämen rytmihäiriöitä. Sepalusta ei edes yritetty hiplata. Onni onnettomuudessa, että paikalle oli osunut ystävällinen taksi­kuski, joka toi puolitajuttomana hortoilevan suomalaisturistin hotelliin, vaikka kyytimaksusta ei ollut mitään varmuutta.

– Sinäkin mokoma, Netta tiuskaisi ovea avaavalle miehelleen.

– Puhut venäjää ja tunnet tämän maan. Silti annoit alaisesi lähteä. Otit vieläpä lompsan säilöön kuin suurikin hyväntekijä. Anna mun kaikki kestää. Miehet! Niiltä pitäisi viedä munat siinä vaiheessa, kun kiima ohittaa puhtaan järjen.

– Tästähän on tulossa viihtyisä ilta, Simo kuiskasi korvaani, kun kävelimme toisten perässä hissejä kohti.

Kerrosaulassa pöytälampulla valaistun tiskin takana istui tuttu silmälasipäinen babushka. Yritin ohittaa naisen vähin äänin, mutta se jäi yritykseksi. Nainen ponkaisi seisomaan ja vyöryi eteeni vekki­hame hulmuten.

Maatuska säteili silkkaa hymyä ja hyväksyntää, tarrasi käteeni ja vispasi sitä ylös ja alas. Venäjänkielinen puhetulva tukki korvani, enkä osannut muuta kuin puristaa takaisin mamman kättä, hymyillä ja nyökkäillä. Nainen oli ilmiselvästi siinä luulossa, että kannatin samaa puolueväriä kuin hän. Vihdoin molotus päättyi ja olin vapaa. Kipitin hämilläni hissille, enkä ollut kuulevinani toisten pilailua.

HOTELLI MOSKOVAN VALOT loistivat kilpaa valtaväylä Nevski prospektin kanssa. Olimme vuokranneet venäläisen bussin kuskeineen, jotta Niklas ei olisi joutunut viettämään iltaa­ kuivin suin, ja ajaa kolistelleet sen mahorkalle haisevassa kyydissä ravintolaan. Ohjelmassa olisi kabaree ja kolmen ruokalajin illallinen. Sitten tanssia korkeintaan puolille öin, sillä täällä ravintolat menivät kiinni aikaisin.

Eräs syy varhaiselle paluulle olivat Nevan sillat, jotka nostettiin Laatokalle seilaavien laivojen tieltä yön ajaksi ylös. Jos ei ehtinyt ajoissa oikealle puolelle jokea, joutui viettämään yönsä jollakin kovalla puistonpenkillä ja rukoilemaan, ettei miliisi osu paikalle sakkovihkonsa kanssa. Virkavallalla oli ikävä taipumus sumuttaa turisteja linssiin ja sakottaa näitä mitättömistäkin rikkeistä rankimman kautta.

Seurueellemme oli varattu kaksi pitkää pöytää salin ensimmäisestä kerroksesta. Ylätasolla olivat pienemmät pöydät, joiden äärellä istui pariskuntia ja muutaman hengen ystäväporukoita.

Show oli alkamaisillaan, valaistus himmeni ja pyöreää tanssilattiaa halkoivat monenkirjavat spottivalopisteet. Takaseinää peittänyt raskas verho aukeni kahisten paljastaen bändin ja sen edessä seisovan laulajapariskunnan. Jo ensisoinnusta oli helppo tunnistaa alkava kappale: Alla Pugatšovan hitiksi tekemä Miljoona ruusua.

Solistien aloittaessa laulunsa lattialle pyrähti parvi kimaltaviin harsoihin ja tiukkoihin spandexhaalareihin sonnustautuneita tanssijoita. Siitä se sitten alkoi. Erinomaista, mutta liian kova­äänistä laulantaa. Sulokasta liikehdintää, joka muistutti etäisesti tanssia. Tanssijoilla oli jaloissaan piikkikorkokengät ja päissään hulppeat höyhenpäähineet, jotka huojuivat uhkaavan oloisesti, kun hennot niskat taipuivat niiden raskaan painon alla.

Suhoselta näytti valuvan kuola, eikä se johtunut pöydän tarjoilu­vadeista, joiden sisältö näytti herkulliselta. Leikkeleitä, suolakurkkuja, hapankaalia, kananmunia, sipulia, smetanaa ja kaviaaria, nam. Tartuin lasiini, jossa poreili venäläistä samppanjaa ja siemaisin. Minua­ vastapäätä istuva Niklas yritti tavoittaa katseeni, mutta pidin­ sen visusti  suunnattuna lautaseeni. En halunnut herättää miehensä vieressä istuvan Netan saati Simon epäilyjä, sillä toivoin tästä hauskaa iltaa. Rentoa ja vapau­tunutta,­ eikä siihen siksi voinut kuulua varattujen miesten vikit­telyä.­

Malla tarrasi käsivarteeni.

– Kato! Kasvisruokaa!

Seurasin hänen katsettaan, ja totta tosiaan, yksi tarjoilijoista laski Mallan eteen suuren lautasen täynnä vihreää salaattia. Kukkona tunkiolla koreili yksinäinen tomaatinviipale. Tuolla ei kyllä pitkälle pötkittäisi, tuumin.

– Kippis ja kulaus, sanoin ja kilautin­ lasiani Mallan kanssa.

– Muista ottaa lisukkeeksi vielä noita suolakurkkuja ja munia, opastin heti perään, sillä olin huolissani Mallan vähäisestä syömisestä. Hän nyökkäsi hajamielisesti ja kävi annoksensa kimppuun kuin lehmä, joka oli löytänyt tuoreen apila-apajan.

Juuri kun olin työntämässä suuhuni makoisaa mäti-sipuli-smetana-haarukallista, erotin omituisia ääniä Mallan suunnalta.

Tyttö kakoi.­ Todellakin kakoi ja näytti sekä­ kuulosti siltä, että antaisi aivan­ pian ylen. Taputin häntä hätääntyneenä­ selkään, ja Simo ehti­ tarjota kivennäisvettä. Yökkäily jatkui jatkumistaan, ja lopulta­ ehdotin,­ että siirtyisimme naistenhuoneeseen keventämään oloa. Malla puisteli päätään ja tyrkkäsi viimein lautasensa niin etäälle kuin se täyteen ahdatussa pöydässä yleensä oli mahdollista.

– Muka kasvisannos, likka sähähti­ ja veti läähättäen henkeä.
– Valehtelijat! Kehtaavatkin tehdä kiusaa näin vakavalla asialla.

Simo tökkäsi Mallan salaatti­kasaa haarukallaan, ja kas kummaa, sen alta paljastui lähes lautasen pituinen­ pihvi. Mehevä medium.­ Ehkä kuivan kopsakka well done olisi saanut enemmän pisteitä Mallalta.

– Nautaa? Simo ehdotti ja heitti minuun viattoman katseen, jonka pohjalla pilkahti nauru.

– Nautaa, Malla lähes kirkaisi, ja minun oli pakko peittää virneeni kankaisen lautasliinan taakse.
– Viekää se pois! Heti!

– Miksi neiti ei syö? Annos tehtiin varta vasten neidille ja aivan neidin toivomusten mukaan.

Mallan takana häilyi hovimestarin solakka, mustapukuinen hahmo, jonka pehmeästi soiva puhe aaltoili eestiläisellä nuotilla. Mies esiintyi kohteliaan kysyvänä, mutta harmaiden viiksien alla suu mutristui paheksuvasti.

– Se oli lihaa, herran tähden. Li-haa, Malla tavasi kuin vähäjärkiselle.

Hovi kohotti kulmiaan.
– Totta kai lihaa. Salaatilla, neiti. Eihän sitä mautonta salaattia syö kukaan tai halua maksaa pelkästään siitä.

Malla vetäisi henkeään, ja arvasin, että kohta saisimme kuulla tulikivenkatkuisen­ luennon vegetarismin syvimmästä olemuksesta.

Onneksi Niklas puuttui keskusteluun vaihtaen kielen venäjäksi, ja loppukiista jäi meiltä muilta ymmärtämättä.­ Viimein Mallalle kiikutettiin uusi, puhdas lautanen, mutta ei mitään sen täyttämiseksi. Välttääkseni uutta yhteenottoa kiiruhdin kasaamaan kaiken mahdollisen vegetaristille kelpaavan ruuan Mallan eteen.

Showesityksen päättyessä alkoi illan paras osuus: tanssi. Tai niin olin kuvitellut. Suunnitelmissani liitelin lattian poikki Simon partnerina, sillä tiesin hänet ilmiömäiseksi tanssijaksi, jonka rytmitaju osui yksiin omani kanssa. Ja tanssihan Simo, mutta ei minun kanssani.

Olin hullu jo ehtinyt luulottelemaan itselleni, että vihoittelumme olisi menneen talven lumia, mutta se oli ilmiselvä erehdys. Se petturi pyöritti vuoroin Mallaa, vuoroin Pirjoa, kun meikätyttö joutui tyytymään Suhoseen ja Niklakseen. Pakko sanoa ”tyytymään” jopa Niklaksen osalta, sillä en kyennyt rentoutumaan hänen otteessaan, kun aavistin Netan ja luultavasti myös Simon tarkkailevan meitä.

Olin kireä. Ja epätietoinen. Yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä halusin. Tiesin vain sen, että nykyinen elämäni ei ollut kaiken tämän stressin arvoista. En halunnut olla toisella sijalla. En halunnut loukata Simoa, parasta ystävääni.

Mutta Niklas! Entä Niklas? Kuinka voisin ikinä luopua hänestä vapaaehtoisesti, liian aikaisin, juuri nyt, kun yhä olin kiinni hänessä, kiinni siinä tunteessa, jota nimitin rakkaudeksi. Mutta oliko se rakkautta vai pelkkää intohimoa? Tai ehkä se olikin läheisriippuvuutta, pelkoa yksinjäämisestä, pelkoa rakkaudettomasta elämästä.

En ollut mikään Etelän ruusu, jonka perään kavaljeerit kirmasivat lierihattujaan liehuttaen. Olin ihan tavallinen nainen, normaalin painoindeksin ääripäässä, kengän­numero 40. Tällä erää vielä kauniskasvoinen, kun nuoruus piti hipiäni silkkisenä, hampaani valkoisina ja silmäni avarina. Kun katsoin peiliin, tiesin, että se mikä vastasi katseeseeni, ei tekisi sitä ikuisuuksia.

Jokaviikkoinen muistutus oli oma äitini. Hänen rippikuvistaan tunnistin itseni ja siksi ymmärsin, että parinkymmenen vuoden päästä olisin kuin kopio hänestä. Mukavan pyöreä ja pehmeä, kepeä­hymyinen ja seesteinen nainen, jota kukaan­ ei kutsuisi enää kauniiksi. Sukuni naisilla ei ollut ylvästä luustoa, joka säilöisi kauneuden arkkuun asti. Me olimme keskipituisia ja isoluisia. Komeita, sanoisi joku. Ylväitä, lisäisi joku toinen. Mutta ei kauniita, korkeintaan söpöjä.­ Nuorena söpöys saattoi hyvinä­ hetkinä yltää lähes kauneuteen taitavan meikin ja kampauksen tuella.­ Keski-iässä söpöys oli enää pelkkä tyhjä kohteliaisuus.

Niklas pyöritti minua vasempaan ja oikeaan. Näin vilahdukselta, miten Malla leijui kuin pieni keiju Simon käsivarsilla. Malla vanhenisi kauniisti. Sen näki jo nyt tytön­ korkeista poskipäistä ja sirosta vartalosta, jonka kasvisruoka­valio ja hikoilu viisi kertaa viikossa aerobicissa pitivät erinomaisessa kuosissa. Nuo kaksi muodostivat ihastuttavan parin. Latinontumma mies vierellään hento, pohjoismaalaisen vaalea nainen.

– Sun ei tarvitse huolehtia, hönkäisi Niklas korvaani ja piti minua­ liian pitkään rintaansa vasten.

– Kasetit on poistettu bussista, ja huomenna päästään niistä eroon lopullisesti.

– Ai.

Se oli ainoa asia, mitä osasin sanoa.­ En ollut enää kiinnostunut kasettijupakasta, ja minulle oli yhdentekevää,­ mitä, miksi ja kenelle Niklas oli kasetteja kuskannut.

– Kulta, mä tykkään susta kuin hullu puurosta.

Naurahdin väkinäisesti ja pidin huolen, etten eksynyt enää uudestaan liian syvälle hänen syliinsä. Tykkään? Mitä se semmoinen oli? Lemmikkikoirasta tykättiin, tyttöystävää rakastettiin, ainakin meikäläisen suhdesanakirjassa luki niin.

Pettymys sai kaiken tuntumaan harmaalta. Rakastin tanssimista, mutta tänä iltana se ei riittänyt ylläpitämään­ hymyä huulillani.

Kappaleen päätyttyä en suostunut jäämään toiselle kierrokselle, vaan palasin pöytään, täytin snapsilasini ja huitaisin sen kerralla kurkusta alas. Kaadoin heti perään toisen satsin, joka koki saman kohtalon.

Kurkussa tuntui suloista polttelua, kun raaka vodka valui sisuksiini. Kumosin kolmannen, vaikka se nosti vedet silmiini. Ja sitten neljännen.

Sain osakseni erilaisia katseita. Simolta huolestuneita, Niklakselta uteliaita. Naiset sen sijaan kannustivat minua, ja pian huomasin käyväni kiivasta naukkailukisaa, ketäpä muuta kuin itse ammattilaista eli Suhosta vastaan. Sitten olikin käynnissä jo vedonlyönti. Pyörittelin kahdeksatta lasia kädessäni ja utelin kerrointani. Kuulemma voittoni puolesta pelasi vain yksi. En kysellyt, kenestä oli kyse, vaan heitin uuden snapsin toisten perään ja kumosin tyhjän lasin alassuin pöydälle.

Suhonen mulkoili minua luomet lerppuen ja naama helottaen. Arvasin olevani vahvoilla. Tyyppi oli tottunut maratoniin, ei pikasprinttiin. Oluella tehtiin pitkän matkan lenkki, puhtaalla vodkalla juostiin sata metriä.

Juostiin, jos nuppi kesti, ja minullahan kesti, sen olin saanut sydänkohtaukseen kuukahtaneelta isältäni perinnöksi. Vahvan viinapään.

Kun laseja oli kumollaan meidän molempien edessä kymmenen, Suhosen­ sprintti päättyi. Äijän silmät pyörähtivät ympäri ja valkuaiset välkähtivät. Kerran. Sitten kuului vaimea kumahdus, kun hikinen otsa osui pöytälevyyn ja Suhosen yläkerran lamppu sammui.

Olin voittanut. Nostin käteni ja tuuletin. Jostakin kuului särkyvän lasin räsähdys, mutta en liittänyt sitä itseeni vaan möngin päättäväisesti jaloilleni ja vaadin päästä tanssimaan hitaita. Yksikään miehistä ei reagoinut toivomallani tavalla.­

Naputin Simoa olkapäähän ja tinkasin niin pitkään, että hän antoi periksi ja ohjasi – joku toinen olisi luultavasti nimittänyt sitä taluttamiseksi­ – minut tanssilattialle.

George Michael valitti surullisista hyvästeistä ja siitä, ettei ikinä enää tanssisi. Tunsin aivan samoin. Nyyhkäisin tunteikkaana ja kiristin otettani Simon vyötärön ympäriltä.

– Mennäänkö takaisin? Sillä sä et tanssi vaan laahaudut mun perässäni.­

– Tanshsinhan, väitin vastaan, nikottelin pari kertaa ja koetin ryhdistäytyä siinä kummemmin onnistumatta.­

Nilkkani tuntuivat jotenkin oudoilta,­ löysiltä ja tottelemattomilta. Otin tukevamman otteen Simosta, jotta pysyisin tolpillani, ja poskeni painui vasten hänen rintamustaan. Silmäni lurpahtelivat, ja annoin musiikin tuudittaa itseni horrokseen. Tunsin oloni hyväksi. Turvalliseksi ja lämpimäksi.

SEURAAVA, MITÄ TAJUSIN, oli ärsyttävä, häiritsevä valo, joka ei jättänyt silmiäni rauhaan. Sohaisin kädelläni­ päästäkseni valosta eroon, mutta se ei tehonnut. Tunsin, kuinka ranteeseeni tartuttiin ja käsivarteni pakotettiin painumaan kylkeäni vasten. Sitten kuulin ääniä,­ täysin vieraita ja venäjän­kielisiä.

Haistoin jotakin kirpeää, jotakin antiseptista, joka toi mieleeni sairaalat ja verikokeet. Käsivarressani tuntui pistos, ja olisin nykäissyt itseni irti, ellen olisi ollut aivan liian väsynyt. Minulle tuli paha­ olo. Voihkaisin, käänsin päätäni, ja valo katosi näköpiiristäni. Sitten en jaksanutkaan raottaa luomiani, ja raskas pimeys vyöryi ylleni uudestaan.

Toisen kerran havahtuessani tajusin­ tarkoin, missä olin. Roikuin jonkun olkapäällä kuin märkä pyyhe. Jonkun, joka käveli eteenpäin ja kannatteli minua molemmin käsin, jotta en olisi liukunut maahan. Olin kuin kastemato, jota syöttejä kaivanut kalastaja piteli näpeissään. Yökkäilin vaimeasti ja kuulin kuin sumuharson takaa, miten Mallan ääni kehotti Simoa kiiruhtamaan, että ehtisimme kylppäriin ennen kuin vatsani sanoisi sopimuksensa irti.

Kun oikein ponnistin, sain tahmeat luomeni nousemaan ja näin Mallan harppovan vierellämme rakkaita tanssikenkiäni toisessa kädessään roikottaen. Ojensin kättäni tai oikeammin yritin sitä, sillä tuloksena oli pelkkä säälittävä nytkähdys.

– Minhun…, sammalsin ja tiirasin Mallaa syyttävästi.

– Sinun, sinun, hän vastasi ja piteli­ hissin ovea auki, jotta Simo sai tungettua itsensä ja saaliinsa sisään.

Niklas ja Netta jäivät odottamaan toista hissiä, ja heidän perässään asteli yksi hotellin ovimiehistä. Tämä työnsi matkatavarakärryjä, joiden matalalla levyllä rohjotti tajuton Suhonen ketarat levällään.

Harittavat silmäni katselivat seuruettamme hissin takaseinän isosta peilistä. Tarzan ja Jane. Iloinen pariskunta palaamassa safarilta. Tyrskähdin. Jane vain näytti kovin­ kalpealta ja punasilmäiseltä. Tarzankin murjotti. Ja missä oli Tarzanin liaani? Tyrskähdin toistamiseen, mutta se oli lyhyt ilo, sillä nauru sai mahalaukkuni muistamaan, että minun pitäisi voida pahoin.­ Juuri nyt. Voida todella pahoin.­ Luoja…

Kuluva yö menikin sitten kylpyhuoneessa posliinia syleillessä. Simo­ ojenteli kosteaa pyyhettä ja vesipulloa. Ihana, suloinen pollarini. Hän piteli jopa hiuksiani ylhäällä, kun annoin ylen ja voihkin ja vikisin kuin esikoistaan pykäävä nuorikko.

Malla ehdotti, että Simo menisi nukkumaan ja hän toimisi hentona, valkeana sisarena, mutta Simo ei luovuttanut asemaansa vaan komensi­ Mallan yöpuulle. Niinpä jäimme kahden, ja viimein vatsaa kouristavat krampit saivat minut kyynelehtimään ja sylkemään pelkkää keltaisenvihreää sappea. Jossakin vaiheessa yötä lojuin kylmällä muovimaton verhoamalla lattialla pää Simon sylissä ja nuokahtelin täysin voipuneena lähellä unta.

– Mä löin vetoa puolestasi.

Hymyilin, vaikka jo sekin tuntui vaativan turhan paljon.

– Ihan totta?

Simo liikahti, ja tunsin keveän hipaisun ohimollani, kun hän sipaisi kostean hiussuortuvan korvani taakse.

– Mä luotin… Mä luotan sinuun. 

Jes! Olin saanut anteeksi, aivan varmasti olin.

– Ja putsasit kaikkien rahat.

– Ja putsasin kaikkien rahat.

– Hyvä. Huomenna saatkin sitten tarjota kierroksen.

Simo huoahti.
– Ei kai vodkaa?

– Ei. Huomenna pitäydytään teessä.

Kuivat, pehmeät huulet viivyttelivät otsaani vasten.

– Ihan varmasti, joo. Teessä, jota on terästetty vodkalla.

Se kettu. Tunsi minut kuin omat taskunsa.

Jatkuu ensi viikolla.

Ex-miehen salasuhteen paljastuminen ajaa Matildan äärimmäisiin tekoihin.

Survoin vanhaa fillariani raivokkaasti kuin Ranskan ympäriajossa ja olin Antonin talolla kahdeksassa minuutissa. Kaadoin pyörän itse istuttamaani kukkapenkkiin ja ryntäsin ovelle. Tuttu sydämen muotoinen ovimatto, betoniseen kynttilätelineeseen ikuistettu kaksivuotiaan Okon kädenjälki, kaikki muistuttivat kipeästi menneestä. Löin ovikelloa niin lujaa että kipu siirtyi käteen.

Anton avasi oven.

”Miten helvetissä sä selität sen, että Kertun Facebook-kuvissa esiintyy sun kätesi? Tai sun autosi? Kuvissa, jotka on otettu kaksi tai kolme tai viisi vuotta sitten?”

”Ai, Matilda. Kiva nähdä suakin.”

Anton katsoi minua viilein silmin. Tuntui mahdottomalta ymmärtää, miten olin joskus voinut rakastaa tuota kusipäätä.

”Ala selittää!”

”Ei ole mitään selitettävää”, Anton sanoi.

Silloin hänen takaansa kuului tuttu, hieman saksalaisittain korostava naisen ääni.

”Minä voin selittää.”

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?”

Kerttu astui esiin hämärästä eteisestä, päästä varpaisiin yhtä ärsyttävän tyylikkäänä kuin aina.

Halusin lyödä Antonia. Tai Kerttua. Tai molempia. Taistelin hetken primitiivistä halua vastaan, mutta turhaan. Lasautin nyrkin päin ex-mieheni komeaa nenää niin lujaa kuin pystyin. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että ehkä minulle kaikkein sopivin urheilulaji olikin nyrkkeily.

”Ai saatana, oletko sä aivan hullu?”

”Voi olla, mutta ainakaan mä en ole pannut sun kavereitasi.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? ”

Kerttu kietoi kätensä hellästi Antonin ympärille, mokomakin lihansyöjäkasvi.

”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” kysyin.

”Seitsemän vuotta”, Kerttu sanoi kuin maailman luonnollisimman asian.

Sitä ei näyttänyt edes hävettävän. Anton piteli turpoavaa tuulenhalkojaansa myrtyneen näköisenä.

”Seitsemän vuotta sitten isä kuoli, ja jos sä satut muistamaan, niin sä sanoit silloin tukevasi mua. Ajattelit sitten tukea naimalla mun vanhaa koulukaveria?”

”Sä et ymmärrä”, Anton vinkui kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika.

”Silloin oli niin raskasta. Okko nukkui huonosti, sä olit depiksessä, päiväkodissa oli syyhypunkkeja ja meillä töissä kauheaa vääntöä Eurooppaan menon takia.”

”Tuumit, että vieraissa käyminen voisi helpottaa tilannetta? Laukaista paineita, noin niin kuin konkreettisesti?”

”Mähän sanoin, että sä et ymmärrä... Ei miehenä oleminen ole nykypäivänä helppoa.”

”No ei näköjään, jos suurin haaste on pitää se mulkku lahkeessa silloin, kun pitäisi keskittyä perheeseen. Ja vielä viime keväänä sä väitit silmät kirkkaina, että sun uskottomuutesi oli vain yksi merkityksetön syrjähyppy, humalainen päähänpisto jolla ei ole merkitystä!”

”Mun mielestä sä olet Matilda nyt kohtuuton. Antonilla on ollut tosi raskasta”, Kerttu puuttui keskusteluun.

”Turpa kiinni, Kerttu.”

”Anton on kantanut isoa taakkaa, kun hän on joutunut salaamaan sinulta asioita. Hän on yrittänyt pitää perheen koossa ja...”

”Turpa kiinni senkin puuma, senkin superpuuma! Mä vihaan sua enemmän kuin...”

Yritin löytää sanoja, vaikka teki mieli vain kiroilla ja polkea jalkaa.

”Mä vihaan sua enemmän kuin Okko vihaa keitettyä parsakaalia. Ja se on todella paljon. Mä vihaan teitä molempia, tai oikeastaan mä en voi kuin halveksia teitä, koska te olette vastuuttomia kuin pikkukakarat, te olette pilanneet yhden kokonaisen perheen elämän jonkun idioottimaisen seitsemän vuoden salasuhteen takia. Mä en halua enää koskaan nähdä teitä kumpaakaan.”

Tartuin isoon betoniseen kynttiläjalkaan, johon oli painettu Okon kämmenenjälki. Hetken harkitsin heittäväni mötikän ovilasista läpi, mutta sitten nostin sen pyörän etukoriin. En jättäisi poikani lapsuusmuistoja petollisen jalkavaimon lakattujen kynsien ulottuville.

Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä.

Päästyäni kotipihaan soitin Ilonalle.

”Saatana, nyt se riemu repesi.”

”Mitä nyt, Matilda? Sä olet niin vihainen, että sä kuulostat ihan nuorelta Alanis Morissettelta.”

”Mä olin oikeassa. Kerttu ja Anton, ne helvetin kompostimullassa mönkivät lierot.”

”Ei kai..?”

”Ne on muhinoineet siitä asti kun isä kuoli. Seitsemän vuotta mun selän takana.”

”Voi paska.”

”Kaikki ne Antonin työmatkat Sveitsiin ja Keski-Eurooppaan, mun on vaikea ajatella koko asiaa, mutta se on käynyt siellä vehtaamassa Kertun kanssa. Sen hutsun!”

”Älä tee mitään harkitsematonta. Mä tulen sinne saman tien”, Ilona sanoi.

Nousin painavin jaloin portaat ylös kotiovelle, kaivoin avaimen taskusta ja kävelin kengät jalassa sisään. Olohuoneessa rojahdin sohvalle ja aloin itkeä. Koko matkan jäsenissä kuumana palanut sokea viha oli liuennut suolaisiksi kyyneliksi, mustanpuhuva raivo oli vaihtunut voimattomaan vapinaan.

En tiedä, miten kauan olin ehtinyt nyyhkyttää surkeuttani, kun huomasin Okon seisovan huoneensa ovella.

”Mutsi, mitä sä oikein itket?”

”Niisk, en mitään. Nii-isk.”

”Ei kun ihan oikeasti.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

Pyyhin silmiäni ja yritin muistella, mitä ero-oppaissa oli sanottu ex-puolisoon kohdistuvien negatiivisten tunteiden käsittelystä ja lapsen näkökulman huomioimisesta. Vanhempien piti yrittää kaikin keinoin lieventää erokonfliktin lapsille aiheuttamaa syyllisyydentunnetta ja välttää ristiriitojen turhaa jyrkentämistä. Herkässä kasvuvaiheessa olevan lapsen pitäisi pystyä olemaan lojaali molempia vanhempia kohtaan myös eron jälkeen, eikä emotionaalista lapsi-vanhempi-suhdetta saisi entisestään hankaloittaa ex-kumppaniaan kritisoimalla. Niistin nenäni ja yritin pitää ohjeet mielessäni.

”Sun isäs on varsinainen paskaläjä.”

Hups. Se niistä ohjeista.

”Okei, sulla taitaa olla tunteet vähän pinnassa”, Okko sanoi ja teki jotain, mitä en osannut odottaa.

Poika tuli luokseni ja halasi minua niin tiukasti, että tunsin hänen sydämenlyöntinsä. Hän oli aivan kiinni minussa, pehmeänä ja tuttuna, kuin joskus vuosia sitten kun nukahdimme yhdessä päiväunille, äiti ja lapsi, toinen toisensa turvallisessa lämmössä.

”Byhyy, yy. Nyyh. En saanut sanaa suustani.”

”Mä tiedän, miltä susta tuntuu.”

”Kiitos Okko. Mutta et sä taida tietää. Nämä on vähän sellaisia aikuisten juttuja...”

”Onks faijalla ollu joku toinen?”

”No just sellaisia aikuisten juttuja.”

”Kyllä sä saat olla sille vihainen. Tunteitaan ei saa tukahduttaa.”

”Yhyy.”

”Mutta se paskaläjä on edelleen mun isäni.”

”Nyyh.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”

Halasin poikaa ja ihmettelin, missä vaiheessa hieltä haisevasta varhaisteinistä oli tullut parisuhde-ekspertti. Sama yhden tavun lauseilla puhuva hupparihemmo, joka oli edellisenä päivänä saanut Wilmasta kaksi keltaista (myöhästyminen tunnilta), yhden harmaan (huono käytös) ja yhden valkoisen (muu palaute) merkinnän, keskusteli nyt kanssani kuin kypsä aikuinen.

En tiedä, loukkasiko minua enemmän se, että Anton oli vähätellyt pettämistään ja valehdellut sen olleen vain mitään merkitsemätön hairahdus, vai se, että pettämisen toinen osapuoli oli nainen, jota olin vuosikausia luullut ystäväkseni. Tiesin vain, että nyt kaikesta menneestä yli pääseminen olisi vaikeampaa kuin olin itse luullutkaan. Tuntui siltä, kuin olisin palannut pitkien portaiden alimmalle askelmalle noustuani ensin kevyesti puoliväliin saakka.

”Aikuisena oleminen on toisinaan melkoisen kurjaa”, sanoin ja niistin nenäni.

”Varsinkin, kun toiset eivät tunnu tajuavan pelin sääntöjä.”

”Faija taitaa olla vähän sellainen yksilöpelaaja”, Okko sanoi mietteliäästi.

”Todellakin. Mä toivon, että susta tulee sellainen, joka ottaa huomioon koko joukkueen.”

”Muistatko sä, kun mä olin eskarilainen ja mulla oli paha mieli siitä, kun Rasmus oli törkeesti huijannut mua Pokemon-korttien vaihdossa?”

”Muistan.”

”Muistatko sä, mitä sä teit?”

”En... mitä sitten?”

”Sä teit sellasen järjettömän ison pinon lättyjä. Se oli ihan parasta terapiaa.”

Minua alkoi samaan aikaan naurattaa ja itkettää. Kenties kaikki toivo koko miessukupuolen osalta ei ollut menetetty.

”Mahtaakohan meillä olla vehnäjauhoja?”

”Jos ei ole, niin mä voin käydä ostamassa”, Okko lupasi.

En ole ollut koskaan mikään jauhopeukalo, mutta sämpylät, marjapiirakan ja lätyt osasin tehdä, vaikka silmät kiinni. Salaisuus oli siinä, että vaikka terveellisyydestä ja keveydestä kuinka kohkattiinkin, sokerin ja voin käytössä ei saanut pihtailla.

”Mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

Kun Ilona tuli, keittiö oli sankkana rasvankärystä ja tarjottimella komeili vaaksan paksuinen pino räiskäleitä.

”Apua, eiks teillä ole ollenkaan liesituuletinta?”

”Moi Ilona! Tervetuloa Matilda-mamman lättykesteille.”

”Mitä ihmettä? Mä luulin löytäväni täältä Suomi-filmin surevan neidon, joka suunnittelee heittäytymistä virran vietäväksi pois pahasta maailmasta ja petollisten perintötilallisten kynsistä.”

”Joo, mutta sitten mä pääsin eteenpäin nuorison vertaistuen ja ohukaisterapian avulla.”

”Tässä on sulle lisää lääkettä”, Ilona sanoi ja ojensi kassistaan pullon jääkylmää Cavaa.

”Kiitos, eiköhän tämä mene hyvin lättyjen kanssa.”

Katoin lautasen myös Ilonalle, ja istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääreen ahmimaan räiskäleitä. Tai oikeastaan vain Okko ahmi, minä söin muutaman ja Ilona yhden.

”Mun pitää laihduttaa”, Ilona perusteli närppiessään linnunannostaan.

”Pitää olla bikinikunnossa, koska mä varasin syyslomaksi lennot Bahamalle. Mieti, siellä on lokakuussakin vielä keskimäärin 25 astetta varjossa.”

”Onnenpirkko, kyllä sun kelpaa.”

”Mä todella toivon, että nää kulmakarvankuvatukset paranee siihen mennessä.”

”Sähän voit kulkea huivi päässä, nyt kun olet siihen tottunut.”

”Hyvä idea itse asiassa. Ja hyvä syy ostaa lisää huiveja!”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

Kun Okko oli santsaamassa neljättä kertaa, ovikello soi. Menin avaamaan ja siellä seisoi äiti kymmenen litran muoviämpäri kummassakin kädessä.

”Teidän lähimetsä on täynnä vitamiineja, flavonoideja ja antioksidantteja”, äiti julisti.

”Ihme porukkaa täällä asuu, kun eivät luonnon antimet kelpaa.”

”Et kai sä ole taas ollut siellä pururadan metsässä harhailemassa?”

”En minä mitään harhaile”, äiti tuhahti loukkaantuneena.

”Kuljen erittäin määrätietoisesti ja suoraviivaisesti. Ja soitan Torstille jos eksyn.”

”Oletko sä poiminut kaksi ämpärillistä puolukoita?”

”Yhden ämpärin puolukoita ja toisen mustikoita. Siellä on molempia vielä yllin kyllin. Nyt pitäisi perata ja pakastaa ne tuoreeltaan, oliskohan sulla Rauha rasioita?”

”Äiti, älä sano mua Rauhaksi! Pakasterasioita on, mutta et kai sä noita kaikkia mulle ja Okolle tuonut?”

”Ei, kun puolet menee Torstille. Meillä on sellainen sopimus, että minä pidän hänet marjoissa ja hän minut oikealla tiellä.”

Ilona loi minuun kysyvän katseen.

”Kuka tää Torsti on, ei kai joku mielikuvituskaveri?”

”Alakerran mursunviiksinen eläkeläinen. Niistä on tullut kaverit mutsin kanssa, supisin.”

”Oi, sun äidilläs on vipinää miesrintamalla!”

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”

Äiti kolisteli touhukkaasti keittiöön. Okon hillon tuhrimat posket nähdessään hän nauroi.

”Täällähän on oikein kotoisa tunnelma!”

”Äiti oli vähän surkeena, niin mä keksin että lettujen paistaminen vois jeesata”, Okko sanoi.

”Jos ei rasva ja sokeri auta, niin tauti on kuolemaksi”, äiti nauroi.

”Niin meidän mummokin aina sanoi.”

”Haluatko säkin, isoäiti?”

”Kieltämättä marjametsällä rupesi jo vähän hiukomaan, joten ehkä minä voisin muutaman räiskäleen maistaa.”

Kun letut tuoksuivat ja pöydän ympärillä hyöri porukkaa astioita kolistellen, koko keittiö tuntui jotenkin kotoisammalta kuin kertaakaan aikaisemmin. Olin kyllä pitänyt kerrostalokolmiotamme kotina siitä saakka kun Okon kanssa muutimme siihen vajaat pari kuukautta aikaisemmin, mutta ikkunasta nuhruiselle ostarille avautuvat maisemat ja toistaiseksi väliaikaiselta tuntuneet kalusteratkaisut olivat silti häirinneet kotiutumista.

Äidin kertoessa juttuja minun lapsuudestani, Okon hotkiessa lisää lättyjä ja Ilonan nauraessa helisevää nauruaan tajusin, että lopulta nimenomaan ihmiset tekevät kodin. On aivan sama, kuinka kalliit design-huonekalut merenrantataloonsa ostaa, jos niiden ympärillä ei istu oikeita ihmisiä. On turha lavastaa elämälleen kulisseja, jos käsikirjoitus ei toimi. Vähän kämäisemmässäkin lähiössä voi elää aitoa elämää, kunhan ei turhaan häpeile seiniään tai sitä, mitä pöytään kattaa.

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”

Kun Okko oli häipynyt omaan huoneeseensa ja äiti Torstin luokse, istuimme Ilonan kanssa parvekkeen huterilla muovituoleilla kuohuviiniä maistellen. Betonipainotteisessa maisemassa ei ollut kehumista, mutta ilma oli ajankohtaan nähden vielä kesäinen.

”Miehet”, Ilona huokaisi ja kilautti lasiaan omaani vasten.

”Niistä ei ole kuin harmia.”

”Joo. Tai siis ei. Petollisista kavereista puhumattakaan.”

”Mun on pakko sanoa, että Kerttu ei oikeastaan yllättänyt mua ollenkaan”, Ilona sanoi.

”Se oli jo ala-asteella aivan superärsyttävä tyyppi, jotenkin sellainen kateellinen ja kaunainen.”

”Mun on vaikea ajatella siitä mitään hyvää tällä hetkellä”, myönsin.

”Mutta olittehan te sentään melkein parhaat kaverukset silloin.”

”Höh, muistan kuinka kakkosluokalla Kepa lainasi mun kokoelman hienointa hajukumia, eikä palauttanut sitä koskaan. Kerran se laittoi liikkeelle sellaisen huhun, että oli saanut meillä täitä. Ja kuudennella, kun mä olin ihastunut Pettersonin Markoon, Kertun piti tietenkin mennä hakemaan sitä viimeisiin hitaisiin koulun diskossa.”

”Pettersoniin? Miten sä olet voinut olla ihastunut siihen, sehän oli sellainen paksu kimittäjä!”

”Markosta tuli myöhemmin juristi ja se on nykyään Suomen suurimman lakitoimiston osakkaana”, Ilona tiesi.

”Mutta se ei ole jutun pointti, vaan se, että Kerttuun ei ole koskaan voinut luottaa. Se on aina ollut kateellinen, kiero, katala ja kamala akka.”

Sanoin arvostavani sitä, että ystäväni yritti mustamaalata viettelijättäreksi osoittautunutta nuoruudenkaveriamme, mutta ei se paljoa lohduttanut. Soimasin omaa tyhmyyttäni, sitä etten ollut tajunnut Antonin ja Kertun peliä aikaisemmin, vaikka jälkeenpäin yksityiskohdat nivoutuivat selvästi toisiinsa ja johtolangat näkyivät selvinä kuin seinään maalattuina.

”Jotenkin paska fiilis. Vaikka Okko on aivan ihana, kun se pitää musta huolta ja oikeasti ymmärtää tosi hyvin, miltä tämä kaikki musta tuntuu. On vaan sellanen olo, että miten tästä eteenpäin...”

”Mutta Matilda, sä et saa jäädä neljän seinän sisälle murehtimaan.”

”En mä murehdi!”

”Et niin, koska huomenna sä lähdet hauskalle illalliselle Teron kanssa.”

”Teron?”

”Niin, etkö sä muista, kun mä kerroin siitä? Entinen huippu-urheilija, nykyisin liike-elämän palveluksessa, leveät hartiat ja paksu lompakko. Ja ihan mukavaa juttuseuraa, usko mua.”

”Mä en tiedä, luotanko mä enää sun arvostelukykyysi.”

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Kelasin läpi Ilonan deittipalvelun viimeisimmät ehdokkaat.

Myyntimies Jani, yliampuvia iskurepliikkejä suoltava pälvikaljuinen pikkutakkimies. Puhui kuin Sarasvuo, halusi bailandoa. Ei jatkoon.

Rockmuusikko Johnny, käärmeennahkabuutseihin pukeutuva jurakauden jäänne, joka keräili kitaroita ja rakasti niitä enemmän kuin naisia. Tarpeeksi vanha päästäkseen museoviraston suojelukohteeksi. Ei jatkoon.

Toisaalta tiesin, että töissä olisi taas täysi hulina seuraavat päivät. Potilastietojärjestelmän uudistuksen seuraava vaihe vaatisi hirveästi duunia ja tavanomaiset rutiinityöt pitäisi silti hoitaa. Töiden jälkeen joutuisin laukkaamaan äidin kanssa muistitutkimuksissa ja vahtimaan, että Okko huolehtisi koulunkäynnistään.

Ehkä ilmainen illallinen toisi pientä vaihtelua arkeen.

Jatkuu ensi viikolla

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.

Matilda törmää yllättäen ex-mieheensä ja vanhaan ystäväänsä Kerttuun. Ei kai tällä kaksikolla ole jotain peliä?

On erilaisia tapoja herätä vapaapäivänään. Melko lähelle kärkeä voisi nostaa esimerkiksi heräämisen Välimeren auringon hellään lämpöön viiden tähden hotellin sviitissä latinorakastajan kainalossa. Myös herääminen vastakeitetyn kahvin ja croissantien tuoksuun on vähintään mukiinmenevä tapa kohdata alkava päivä.

Sen sijaan havahtuminen ovikellon toistuvaan kilkkeeseen olohuoneen sohvalta tyhjien oluttölkkien vierestä ei ole suositeltavaa. Varsinkaan, jos pelkässä T-paidassa ja tukka silmillään ovelle päästyään havaitsee ovikellon soittajaksi viiksekkään naapurin äijän.

”Huomenta, en kai minä herättänyt pikkurouvaa?”

”Torsti? Mitä ihmettä?”

”Anteeksi. Mutta ajattelin, että tämä on tärkeää. Näin ikkunasta, että Kaarina käveli vähän aikaa sitten kohti metsänreunaa.”

”Äiti? Ei kun se nukkuu mun huoneessa...”

”Kyllä hän näytti olevan ihan hereillä, joten tuumin että pitäisi varmaan kysyä, onko kaikki hyvin. Kun ei yleensä lähdetä kävelylle pelkissä sukkahousuissa ja laamapaidassa...”

”Laamapaidassa?”

”Juu, tai en minä noita naisten alusvaatteita niin hyvin tunne. Mutta ei se ihan ulkoiluvarustukselta vaikuttanut. Ja kun pikkurouva oli eilen niin huolestunut äidistään...”

Olin vieläkin aivan unenpöpperössä, mutta hiljalleen tajusin, että alakerran mursu oli silkkaa hyvyyttään tullut herättämään minut.

”Kiitos kauheasti. Taisin nukkua vähän pommiin. Tai mulla on vapaapäivä, eikä kello ollut soittamassa... Apua, mitä kello nyt onkaan?”

”Se on puoli yhdeksän.”

”Okko! Sun pitää lähteä kouluun! Pamautin ulko-oven kiinni ja säntäsin Okon huoneeseen.”

Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

Poika näytti nukkuvan yhtä sikeästi kuin minäkin. Ei ihme, ettei kumpikaan meistä ollut havahtunut äidin lähtiessä. Tällaisten unikekojen luota hampaisiin asti aseistautunut viikinkilaumakin pystyisi häipymään huomaamattomasti.

Okko haukotteli ja avasi silmänsä.

”Mitä sä rageet?”

”Sun pitäisi olla puolen tunnin päästä koulussa!”

”Ool rait, rauhotu.”

Okko laahusti keittiöön hieroen rähmät silmistään. Olohuoneen ohi kulkiessaan se nyökkäsi tyhjiin oluttölkkeihin pöydällä ja virnisti.

”Sulla on ollut täällä pienet illanistujaiset.”

”Ei ne ole mun, vaan isoisän...”

Tajusin saman tien, miten sekavalta se kuulosti. Pitää olla mieleltään vakavasti järkkynyt, jos vierittää syyn muutamasta kaljasta seitsemän vuotta sitten kuolleen isänsä niskoille.

”Tarkoitan, että muistelin isoisää ja join pari tölkkiä sen lempimerkkiä.”

”Pari tölkkiä, niinkö?” Okko näytti epäilevältä.

”Tossa on enemmän kuin pari, etkä sä sitä paitsi edes tykkää kaljasta.”

”Mä olen muuttunut.”

”Älä viitsi, kyllä sä voit kertoa, jos sulla on joku miesystävä.”

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

Työnsin Okon eteen kulhollisen muroja ja käskin sen pistellä ne vauhdilla kitaansa. Yritinpä selittää asiaa miten päin tahansa, selitys ei kuulostaisi kovin vedenpitävältä. Se, että äiti pitää kisastudiota kummitusten kanssa ei ole yhtään parempi kuin se, että äidillä on alkoholiongelma ja salainen yövieras. Sitä paitsi nyt oli muutenkin kiire, sillä mutsi oli taas vapaalla jalalla, eikä ennuste ainakaan naapurin kuvauksen perusteella luvannut hyvää.

Yritin varmuuden vuoksi soittaa äidin numeroon, mutta kun puhelimen soittoääni kuului makuuhuoneesta, totesin yrityksen turhaksi. Kännykkä lojui sängylläni äidin päällysvaatteiden ja käsilaukun kanssa.

”Okko, mun täytyy nyt lähteä etsimään isoäitiä”, sanoin vetäessäni farkkuja jalkaan.

”Sillä on taas muistihäiriö ja se on lähtenyt luontoretkelle.”

”Siistii.”

”Ei mun mielestä.”

”Chillaa, mutsi. Kyllä isoäiti löytyy.”

Toivoin Okon olevan oikeassa. Äiti ei tuntenut meidän kulmakuntaamme kovinkaan hyvin, ja heti ostarin takaa alkoi laaja metsävyöhyke, jossa ei pururadan lisäksi ollut juurikaan kiintopisteitä. Jos äiti oli päättänyt sekopäissään lähteä metsään, tarvittaisiin kohta paikalle poliisi, palokunta, jäljityskoirat ja vapaaehtoinen pelastuspalvelu. Näin jo mielessäni iltapäivälehtien otsikot: Eläkeläisnainen katosi metsään – tytär jätti äitinsä heitteille!

Juoksin portaat alas ja säntäsin pihalle. Parkkipaikan kulmalla vastaan laahusti naapuritalon ryppyinen ukkeli rollaattoriinsa nojaten.

”Anteeksi, oletteko nähnyt naista alusvaatteissa?”

”En enää pitkään aikaan muualla kuin internetissä.”

”Ei... kun tarkoitin, että nyt tässä ulkona, vanhempaa naista. Tai nuorempaa, teidän näkökulmastanne...”

”Ei ole näkynyt, mutta mielelläni kyllä katselisin nuorempaa.”

Jätin vanhan irvileuan hekottelemaan omille jutuilleen ja hölkkäsin metsän reunaan. Pururadan täyteen töhrityn opastekyltin luona oli ryhmä yläkoulun tyttöjä venyttelemässä opettajansa johdolla.

”Sori, onko tästä mahdollisesti mennyt ohi eläkeläisnainen?”

”Joku mummo köpötteli tonne purkkarille vähän aikaa sitten”, yksi tytöistä vastasi.

”Oliko se pukeutunut sukkahousuihin ja aluspaitaan?”

Tytöt katsoivat minua kummastuneina.

”Mä luulin, että ne on juoksutrikoot, mutta saattoi ne olla sukkiksetkin.”

”Jos ne oli legginssit”, toinen ehdotti.

”Tai hiihtarit”, arveli kolmas.

”Kiitos”, henkäisin ja rynnistin pururadalle.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit.”

Kuten olin Eliakselle kertonut, en ollut suuri juoksun ystävä, mutta nyt ei auttanut jäädä vatvomaan lajivalintaa. Äiti piti löytää, mieluiten ennen kuin se eksyisi metsän uumeniin.

Kumpareista maastoa kipittäessäni mietin äidin henkistä tilaa ja muistin Antonin törkeän tempun. Se luihu taatusti tiesi, ettei äidin prosessori toiminut täysillä biteillä. Rahan lainaaminen muistisairaalta oli yhtä eettistä kuin Chupa Chupsin vieminen lapsen kädestä.

Ja sitä paitsi, mihin Anton rahaa tarvitsi, hyvin toimeentuleva bisneshai?

Juostessa palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen mielessäni. Alkoi haiskahtaa siltä, että kaikki liittyi kaikkeen. Antonin äkillinen tarve lainata rahaa, Okon puheet irtaimiston myymisestä, Antonin häippääminen Okon luota kesken sovitun viikonlopun...

Olin niin ajatuksissani, että juoksin ensin äidin ohi. Vasta parinkymmenen metrin päästä tajusin ohittaneeni mättäikössä kyykkivän hahmon.

”Äiti! Mitä sä oikein hommaat?”

”Ai, huomenta. Tulin poimimaan puolukoita aamupuuroon.”

”Puolukoita?”

”Niin, mustikoita ei enää oikein löydy, mutta puolukat alkaa olla kypsiä. Ne on varsinaista superfoodia.”

”Mutta miten sä sillä lailla häivyit?”

”En raaskinut herättää sinua, kun sanoit että sulla on vapaapäivä.”

Äiti esitteli hyväntuulisena puolillaan olevaa pakasterasiaa. Se oli nopea poimija, oli aina ollut, ja viihtyi metsässä.

”Mutta tajuatko sä, miten huolissani mä olin susta! Ei tolla lailla voi vaan lähteä menemään, ja vielä alusvaatteissa...”

”Kuulepas nyt tyttö”, äiti kimmastui ja nousi seisomaan.

”Nämä on kuule Niken urheilutrikoot, ihan viimeisintä huutoa Intersportista.”

Katsoin marjamättäiden keskellä seisovaa äitiäni tarkemmin. Liikuntatunnilla olleiden tyttöjen veikkaus oli osunut oikeaan. Torsti oli luullut harmaita trikoita sukkahousuiksi. Ja laamapaidaksi määritelty yläosa oli Nanson yksivärinen paita, sekin aivan säädyllinen ulkoiluvaate. Aika tyylikäs itse asiassa.

”Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että sä hortoilit eilen kaupungilla aamutohveleissa”, puuskahdin vieläkin huolesta kiukkuisena.

”Mutta ei missä tahansa aamutohveleissa. Nämä on aidot Mahabis-slipperit”, äiti esitteli ylpeänä.

”Maksoi kuule melkein sata euroa verkkokaupassa, kyllä näillä kelpaa kävellä.”

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

Äiti katsoi minua ylpeänä hymyillen. En tiennyt, mitä ajatella. Kun 65-vuotias äitini lähtee ulos trikoissa ja Mahabis-tohveleissa, luulen että hän on menettänyt muistinsa, todellisuudentajunsa ja tolkkunsa. Sen sijaan kuka tahansa minua nuorempi hipsteri voisi kävellä samanlaisissa vaatteissa vaikka Lontoon tai Berliinin keskustassa, eikä kukaan kohottaisi kulmakarvaakaan. Ehkä äiti oli sittenkin skarpimpi kuin luulin.

Autoin äitiä poimimaan rasian täyteen ja palasimme sitten kotiin keittämään aamukahvit. Äiti halusi ehdottomasti maitoon keitettyä kaurapuuroa ja laittoi kattilan liedelle.

”Mä olen kuitenkin sitä mieltä, että sun pitäisi mennä johonkin tutkimuksiin. Se rahan lainaaminen Antonille oli täysin harkitsematon teko.”

”Myönnetään”, äiti sanoi.

”Kieltämättä minä jotenkin unohdin, että te olette eronneet. Ja olen unohtanut monta muutakin pikkuasiaa.”

”Ai se on sun mielestä pikkuasia?”

”Heh. Miehiä tulee ja miehiä menee”, äiti hymyili.

”Taidankin mennä kysymään alakerran Torstilta, lähtisikö se minun kanssani teatteriin viikonloppuna.”

Mietin, pitäisikö minun kertoa isävainaan viimeisimmästä vierailusta, siitä että olimme katsoneet yhdessä yleisurheilua ja juoneet olutta. Päätin kuitenkin jättää kertomatta, koska en ollut varma, miten se vaikuttaisi äidin henkiseen tasapainoon.

Äiti tuntui koko aamiaisen ajan niin normaalilta, että lupasin päästää hänet kotiin omin neuvoin. Varasimme kuitenkin yhdessä terveyskeskuksesta ajan neurologisiin tutkimuksiin, joissa saataisiin hieman tarkempi kuva siitä, miten pahasti äidin nuppi oli epävireessä.

Kun äiti oli lähtenyt, siivosin ja tuuletin koko kämpän. Juotuani vielä pari mukillista kahvia päätin itsekin suunnata keskustaan. Oli sentään vapaapäivä ja perjantai. Sen sijaan että märehtisin kotona Antonia, äitiä ja isävainaan ilmestymisiä, kävisin shoppailemassa itselleni ja Okolle vähän syysvaatteita. Ja sitä paitsi voisin samalla tuoda pojalle lupaamani Arnoldsin donitsit.

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

Tullessani ulos Vero Modasta kuulin tutun äänen. Saksalaisittain s-kirjainta suhauttava nainen nauroi ja selitti jotain kovaan ääneen. Se oli Kerttu. Kävelin sen selän taakse ja koputin sitä olkapäähän.

”Yllätys!”

”Mitä ihmettä”, nainen tiuskaisi ja kääntyi.

”Matilda!”

”Moi”, sanoin ja olin jo halaamassa Kerttua, kun jokin sen ilmeessä sai minut epäröimään.

Silloin tajusin, että Kertun vieressä seisoi Anton.

”Ai moi Matilda. Me törmättiin ihan sattumalta just Kertun kanssa.”

”Ajattele, eikö ole uskomaton sattuma!” Kerttu hihkui ja nauroi taas kovaan ääneen.

”Kieltämättä... ”

Kertun näkemisen aiheuttama ilahtuminen vaihtui raivoon, jonka Antoniin törmääminen sai aikaan.

”Mutta vielä uskomattomampaa on se, että sä olet ryövännyt mun äidiltäni pari tuhatta euroa!”

Anton kavahti taaksepäin ja nosti kätensä kuin antautuva sotilas.

”Matilda, mä en ymmärrä mitä sä tarkoitat...”

”Sä ymmärrät ihan helvetin hyvin, että mutsi oli eilen sekaisin kuin Hanoi Rocksin hotellihuone 1980-luvulla”, sanoin ja tähtäsin Antonia etusormella kuin se olisi revolveri.

”Ja sä käytit sitä hyväksesi, sait sen lainaamaan sulle ison summan rahaa.”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta.

Kerttu näytti hämmästyneeltä purkauksestani. Jälleennäkemisemme oli kieltämättä saanut hieman sapekkaan sävyn, mutta ajattelin etteivät minun ja Antonin välit kuuluneet hänelle tippaakaan, joten annoin palaa nyt kun olin saanut miehen seinää vasten.

”Ja entä se irtaimiston myyminen? Okko kertoi, että sä olet myynyt kasapäin sun omaisuutta, muun muassa meidän yhteisen lapsen trampoliinin sun muuta. Kerro totuus, oletko sä saanut potkut? Vai oletko sä vain veloissa?”

Olin niin kiukkuinen, että olisin voinut lyödä Antonin pään läpi vaatekaupan näyteikkunasta. Kerttu kuitenkin puuttui tilanteeseen.

”Matilda kulta, Anton kertoi just, että te olette hiljattain eronneet. Mä tiedän kokemuksesta, että sellainen tilanne saa tunteet pintaan, mutta sun kannattaa nyt ottaa vähän etäisyyttä asiaan.”

”Etäisyyttä? Mä en mitään muuta haluakaan kuin mahdollisimman suuren etäisyyden tohon lieroon.”

Näin silmäkulmastani, miten Anton livahti tiehensä. Kerttu hymyili minulle kuin uhmaikäiselle lapselle.

”Kuule, mun on pitänyt ottaa yhteyttä, mutta on ollut hiukan kiirettä”, se sanoi hurmaavalla suomalais-saksalais-sveitsiläisellä korostuksellaan.

”Mennään vaikka kahville jonain päivänä, tai siiderille, ihan miten vaan.”

”Joo. Kahvi on hyvä”, sain sanottua.

Toisaalta olin tyytyväinen, että olin sanonut Antonille suorat sanat, mutta samaan aikaan hävetti lapsellinen käytökseni Kertun nähden.

Vaihdettuamme numeroita Kerttu liihotti tiehensä kansainvälisen tyylikkäänä Minna Parikan kengissä ja Loewe-laukku olalla.

Minä kävelin Arnoldsiin ostamaan valkosuklaadonitsit itselleni ja Okolle.

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

Illalla Ilona soitti ja muistutti edellisenä päivänä tekemästään ehdotuksesta.

”Matilda-kulta, sä lupasit mennä illalliselle mun kaverini Teron kanssa.”

”Lupasinko? En omasta mielestäni. Sä muistaakseni mainostit jotain ex-huippu-urheilijaa, jolle sä olet luvannut seuraa ravintolaillaksi.”

”Pliis. Mä pyydän. Se on mulle tosi tärkeä juttu, ihan bisneksen takia.”

”Olenko mä joku seuralaispalvelun geishatyttö?”

”Mutta ajattele niitä libanonilaisen ravintolan mezejä...”

”Mä en just nyt pysty ajattelemaan mezejä. Kaikki pyörii päässä ja on ihan sekavaa. Tajuatko sä, että mä alan kohta luulla, että Kepalla on jotain säätöä Antonin kanssa”, puuskahdin.

”Ei kai Anton voisi tehdä tuollaista?” Ilona epäili.

”Ai mutta Kerttu voisi?”

”No, sä muistat varmaan tapaus Pete Q:n.”

Ilona tarkoitti lyhytaikaista nuoruudenheilaansa Petri Kuustosta, jonka Kerttu oli vampannut jossain kesätyöpaikan bileissä sillä aikaa kun Ilona oli ollut siivoamassa juhlapaikan keittiötä. Koko juttu oli sinänsä merkityksetön, suhde Peteen ei ollut treffeillä käymistä vakavampaa, mutta totta kai Ilona muisti tuollaisen.

”Sitä paitsi Kepan kynnet on syyhynneet varattuihin miehiin muulloinkin. Lukion vanhojentanssien jatkoilla sen pokaamiskohteena oli poikien liikunnanmaikka, vaikka kaikki tiesivät miehen olevan naimisissa ja neljän lapsen isä”, Ilona muistutti.

”Noi on jo vanhoja juttuja...”

”Joo, mutta luuletko sä että Kerttu on Sveitsin vuosien aikana jotenkin kasvanut ihmisenä tai muuttunut paremmaksi?”

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä.

Ilonan kommentit vain pahensivat epäilyjäni. Lopetettuani puhelun selasin esiin Kertun Facebookin. Olisiko vielä jotain, mitä en ollut huomannut?

Kuten olin jo aikaisemmin havainnut, Kepa ei ollut kovin aktiivinen somessa. Lähinnä se päivitti kuvia itsestään ja koiristaan, yleensä ihanissa Sveitsin vuoristomaisemissa.

Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli Kertun parisuhdestatus. Facen mukaan se ei ollut enää naimisissa, vaan sinkku. Mielenkiintoista.

Toinen asia jonka huomasin, oli se, ettei yhdessäkään kuvassa näkynyt ketään muuta. Ei perhekuvia, ei potretteja sukujuhlista tai työpaikan illanvietosta. Vain Kerttu.

Selasin kuvia.

Kerttu katukahvilassa Luzernin vanhassakaupungissa. Kerttu veneajelulla järvellä, jonka taustalla näkyi vuoria. Kerttu puistonpenkillä jäätelöä syöden.

Katsoin tarkemmin. Kuva oli tiukkaan rajattu, mutta taustalta häämöttävästä Hotelli Kämpin julkisivusta pystyi päättelemään, että kuva oli otettu Esplanadilla. Pari alppikuvaa, sitten taas selfie, jossa Kertun taustalta näkyi Aurajoen ranta. Kepa tuntui viime vuosien kuviensa perusteella viihtyneen Suomessa paremmin kuin oli antanut ymmärtää.

Selasin eteenpäin. Kerttu portugalinvesikoiriensa kanssa. Kerttu juoksuvarusteissa alppimaisemissa. Ja sitten, Kerttu puistossa piknikillä, mutta tällä kertaa mieheen nojaten. Ensimmäinen kuva, jossa näkyi viite jostain toisesta ihmisestä. Kuvassa miehestä ei tosin näkynyt muuta kuin käsivarsi, siniruudullinen paidanhiha.

Jatkoin selaamista. Kerttu istuu, Kerttu seisoo, Kerttu hymyilee kameralle. Ja sitten, uimapukuinen Kerttu rannalla miehen käsivarren kanssa. Käsi oli aivan tavallinen, ei kauhean lihaksikas, muttei laihakaan, ranteessa hopeinen urheilukello. Olin jo siirtymässä seuraavaan kuvaan, kun huomasin Kertun takana auton keulan profiilin. Se oli tummanharmaa Audi Q5. En ollut mikään autoasiantuntija, mutta tunnistin mallin, koska Antonilla oli samanlainen, tai oli ainakin ollut viimeisten neljän vuoden ajan. Samanvärinenkin vielä.

Tajusin, että itse asiassa Antonilla oli myös samanlainen kello kuin kuvan miehellä. Suunto Traverse, johon sai nahkaisen rannekkeen ja harjateräskehyksen, jos oli valmis maksamaan melkein kuusisataa euroa. Anton oli ollut.

Palasin nopeasti piknik-kuvaan. Kun katsoin tarkemmin, tajusin että siniruudullinen hiha oli täsmälleen samanlainen kuin Ralph Laurenin paidassa, jonka olin itse ostanut Antonille. Kun katsoin taustaa, tunsin myös paikan. Ei tarvinnut olla arkkitehtuurin asiantuntija tunnistaakseen Suomenlinnan muurit. Mitä helvettiä Kerttu teki eväsretkellä Kustaanmiekassa mieheni paidanhihan kanssa? Tai uimarannalla mieheni rannekellon kanssa?

Äkkiä tajusin, että Anton oli tehnyt viimeisten vuosien aikoina paljon työmatkoja ulkomaille, myös Sveitsiin. Muistin sen maininneen suunnitelmista avata haarakonttori Luzerniin.

Laskin puhelimen kädestäni.

Päässä pyöri sekavia ajatuksia, joista päällimmäiseksi linkoutui kuva Kertusta suutelemassa kiihkeästi Antonia. Antonin käsi hyväilemässä Kertun rintaa. Kertun käsi avaamassa Antonin housunnappeja. Kerttu silmät suljettuina, nautinnosta voihkien, Anton hänen päällään, rytmikkäästi liikehtien, Kertun lakatut sormenkynnet Antonin paljaalla selällä...

Vai olinko sittenkin vainoharhainen? Entä jos kyse oli vain viattomista sattumista? Kenties he olivat tänään todellakin vain sattumalta törmänneet kaupungilla? Ehkä jollain muulla miehellä oli samanlainen rannekello, samanlainen paita ja samanlainen auto? Miehethän eivät ole kovin omaperäisiä olentoja, se voisi hyvin olla pelkkää sattumaa.

Tiesin kuitenkin mieleni vastarinnan turhaksi.

Antonilla ja Kertulla oli suhde, oli ollut jo ties kuinka kauan.

Jatkuu ensi viikolla.

 

Mikko Kalajoki

on vuonna 1972 syntynyt kirjailija, joka on julkaissut romaaneja, pakinoita ja kolumneja sekä piirtänyt sarjakuvia. Hän on työskennellyt myös copy­writerina. Kalajoki asuu omakotitalossa Raisiossa vaimon, teini-ikäisten poikien ja koiran kanssa.