Jaana työkavereineen saapuu Leningradiin. Vodka virtaa, eikä Netta-vaimon läsnäolo tunnu hidastavan Niklaksen flirttailua. Ilta huipentuu, kun seurue illallistaa neukkuravintolassa. Jaana löytää itsensä vodkanjuontikilpailusta,­ jonka seurauksena yön tapahtumat jäävät hämärän peittoon.

J a Jaanalle ihan oma sviitti.

Otin avaimen vastaan Niklakselta ja kohotin kysyvästi kulmiani.

– Punkkaan yksin?

– Jep. Malla yöpyy Pirjon kanssa, joten sinulle ei ole naista huonekaveriksi. Tietysti, jos kaipaat miesseuraa…

– Anna olla, sanoin hiljaa.

Niklaksen hymy oli sen verran vihjaileva, että epäilin hänen järjestäneen tämän tarkoituksella. Asiassa oli vain yksi mutta – ja se oli Netta. Tämä tuskin laskisi miestään yöjalkaan yksin. Toisaalta en ollut kututuulella, ja minua­ alkoivat pikkuhiljaa ärsyttää Niklaksen alituiset vihjailut, jotka asettivat minut outoon valoon jokaisen­ kuuloetäisyydellä olevan korvissa. Tätä menoa juttumme ei pian olisi enää mikään salaisuus vaan kaikkea muuta. 

Seisoimme hotelli Pribaltiskajan ala-aulassa matkatavarat jaloissamme ja odotimme tuskastuneen oloisen virkailijan saavan huone­jaon päätökseen. Silmäilin ympärilleni muka tutustuakseni hotelliin, vaikka tosiasiassa halusin vain tarkistaa, missä Simo oli. Mallan kanssa, tietysti. Pariskunta istui aulan upottavalla nahkasohvalla ja jutteli. Simo selosti jotain, ja hänen karhean matala äänensä kuulosti miellyttävän tasaiselta. Mallan tyttömäiset kikatukset säestivät tarinaa, ja tuon tuostakin hän kosketti Simoa milloin minnekin. Ranteelle, käsivarrelle ja… Hetkinen. Reidelle? Ei hemmetissä. Miten ihmeessä heistä olikin ehtinyt sukeutua parhaat ystävykset muutamassa tunnissa.

Lopulta jokainen oli saanut avaimensa. Siirryimme hissien luo. Simo­ oli joutunut Suhosen huonekumppaniksi. Huono tuuri. Suhosella oli tapana etsiä vaikeuksia ja myös löytää niitä. Simon tuntien tiesin, että hän ottaisi vastuulleen huonekaverinsa turvallisuuden, ja sellainen kaitseminen voisi pilata koko miniloman.

Hississä Suhonen laski vähäisiä rupliaan, kiroili ja yltyi­ haukkumaan Nettaa, joka ei ollut suostunut antamaan förskottia palkasta. Oli kuulemma vain tokaissut, ettei silloin pitäisi reissata, jos tilillä ei ollut mistä nostaa. Lupasin auttaa miestä mäessä heti, kun olisin saanut tehtyä kaupat tuomistani ylimääräisistä vaatteista.

Ennen kuin erosimme omiin huoneisiimme, tein sen, mitä tehtävissä oli, jotta saisin hyviteltyä Simoa.­

– Kokoonnutaan kaikki mun huoneessa, ehdotin ja heiluttelin kutsuvasti numeroitua avainta kädessäni.­

– Otetaan alkudrinkit ennen kuin lähdetään syömään. Sanotaanko kahden tunnin päästä?

EN EHTINYT EDES purkaa laukkuani, kun ovelta kuului vaimea koputus. Kaksi kerrossiivoojaa seisoi käytävällä ja kysyi kuiskaten, olisiko minulla­ mitään myytävää. Päästin naiset sisään ja levitin laukkuni sisällön­ kahdelle vuoteelle.

Sukkahousut, farkut ja lenkkarit kaapattiin heti. Sen jälkeen rouvat hipelöivät muita vaatteitani, vaikka kuinka yritin selittää, että aioin käyttää niitä, en myydä. Loppujen lopuksi luovuin kuitenkin vielä yhdestä puolihameesta, jonka olin ottanut mukaan kaiken varalta. Naisten lähdettyä tungin ruplat olkalaukkuuni ja menin suihkuun.

Kylpyhuone oli ylellisen tilava, mutta hanasta tuleva vesi ikävän harmaata ja haiskahtavaa. Nevan nektaria, tuumin ja astuin laidan yli ammeeseen. Pidin tiukasti silmällä mustana häämöttävää viemäriä valmiina loikkaamaan karkuun, jos sen sisuksista putkahtaisi jotain elollista.

Juuri, kun kuivattelin itseäni­ ison pyyhkeen suojissa, erotin uuden koputuksen. Raotin ovea häätääkseni myöhästyneet ostajat tiehensä vain huomatakseni katsovani Niklasta.

– Netta on nokosilla, Niklas selitti ja pujahti sisään otsani rypistelystä välittämättä.

– Kerroin meneväni keräämään roskat bussista ja käyväni tankkaamassa sen. Hän ei odota minua takaisin­ ainakaan tuntiin.

Avasin suuni kysyäkseni videokaseteista, mutta Niklas ehti ensin. Hän painoi minut seinää vasten, tarttui lanteisiini ja nosti. Yllätyin. Otteeni pyyhkeestä heltisi ja se valahti­ auki. Niklas nuolaisi rintojeni välissä juoksevan vesipisaran, ja sen jälkeen en osannut enää ajatella selkeästi.

Luoja, miten tuo mies osasikin käytellä käsiään. Ja suutaan. Ja kieltään. Ja ja… Uumm. Unohdin kaiken. Niklaksen huonon käytöksen. Simon ja Mallan. Kase­tit. Kaiken. Sen sijaan tunsin. Tunsin miehen ihollani ja sisälläni. Kuulin hänen äänensä, kun hän kutsui minua.

Kun Niklas oli lähtenyt ja jättänyt minut lojumaan kuin loppuun käytetyn räsynuken kosteiden lakanoiden päälle, oivalsin jotakin. Ensimmäisen­ kerran suhteemme aikana en ollut sanonut rakastavani häntä. Vain Niklas oli ollut äänessä.­ Vain hän oli kuiskinut hellittelyjä. Minä olin pysytellyt vaiti. Olin nauttinut Niklaksesta, mutta siinä kaikki. Ensi kerran olin pelkästään ottanut, minäkin, en ainoastaan antanut. 

METELI OLI KORVIAHUUMAAVA, ja siksi en ollut ensin huomata, että olimme saaneet seuraa. Hotellimme kerrosemäntä seisoi ovensuussa myrskynmusta ilme kasvoillaan.

– Hiljaa, nainen sihisi ja mulkoili minua paheksuen silmälasiensa ylitse.
– Hiljaa!

Se taisi olla ainoa suomenkielinen sana, jonka babushka osasi. Nyökkäsin ja lupasin pyhästi, että tästä eteenpäin porukkamme pitäisi­ pienempää ääntä. Pistin pari­ ruplaa mamman kouraan ja työnsin hänet mahdollisimman lempeästi ulos huoneesta.

Nyrpistin nenääni tunkkaiselle huoneilmalle ja toivoin, että olisin voinut olla hetkisen ihan yksin.

Viipurin-tuliaisia ajelehti joka puolella huonetta: puolitäysiä laseja ja pulloja, osittain nakerrettuja suklaa­levyjä ja auki revittyjä karkkipusseja. Tuhkakuppi pursuisi pian­ yli laitojensa, mutta Suhonen ja Pirjo sytyttelivät jo uusia sätkiä. Malla ja Simo lekottelivat ikkunanpuoleisella sängyllä, Pirjo ja Suhonen istuivat­ vastapäisellä. Huoneen ainoa­ nojatuoli oli kohteliaasti jätetty­ minun käyttööni.

Netta ja Niklas olivat valloittaneet leveän ikkunalaudan. En olisi halunnut heitä paikalle, mutta jotenkin he vain olivat kuulleet etkoistani ja valuneet­ muun joukon mukana huoneeseeni.

Vilkaisin ripsieni lomasta vuodetta, joka nyt oli siististi sijattu. Sinapinkeltainen päiväpeitto peitti alleen ryppyisen lakanan, todistusaineiston vain tunti sitten tapahtuneesta hikisten vartaloiden vaakamambosta. Vihdoinkin olin saanut haluamani: Niklaksen sänkyyni, oikeaan­ sänkyyn, ei auton penkille, ei lattialle, ei pöydälle. Leveään ja pehmeään sänkyyn.

Miksi en sitten ollut tämän iloisempi? Se oli ollut nautinnollista kuten aina, mutta jälkihehku ei tällä kertaa ollut kestänyt edes suihkuun asti. Syyllisyys poltteli suussani kuin kitkerä sappi, ja siemaisin tuhdin suullisen vodkaa huuhtoakseni sen tiehensä. 

Suhonen lauloi bassoaan säästelemättä. Metsässä ei liikahda lehtikään, ja sitä rataa. Pirjo lojui puolittain makuuasennossa Suhosen sylissä ja liittyi lauluun kimeällä sopraanollaan. Netta ja Niklas keskustelivat keskenään. Tai no jaa, ei se ollutkaan keskustelua vaan riitelyä. Käänsin heille häveliäästi selkäni, mutta ehdin kuulla, kuinka Netta moitti Niklasta lepsuilusta. Mies oli kuulemma liian ystävällinen ja luottavainen eikä osannut pitää varaansa. Niklas ärähteli vastaan, ja arvasin, että hänen mittansa olisi kohta täysi.

Simo hieroi Mallan jalkapohjia ja kuunteli tämän­ horinoita poikaystävästään, joka oli kapiaisena Tuusulan varuskunnassa. Mallan mukaan kaveri oli liian jäykkä ja sotilaallinen, mutta kaiken hyvitti kuulemma paraatiunivormu. Se yllään sulho oli kuin suoraan Upseerista ja herras­miehestä, vain vähän vaaleampi versio Gerestä.­

Justiinsa niin. Loin katseeni kattoon ja otin uuden hörpyn lasistani. Kun Mallalle selviäisi, että Simollakin oli tietyissä tilanteissa univormu, se olisi menoa se. Ja Simo ei olisi vaalea Gere, vaan yhtä tumma kuin alkuperäinenkin. Vartalokaan ei jäisi toiseksi, jos oikein muistin, miltä Simo näytti tullessaan saunasta pelkkä pyyhe kapeilla lanteillaan.

Pohdin, pitäisikö minun­ varoittaa Simoa, mutta sitten Malla purskahti nauruun, ja jouduin seuraamaan sivusta, kuinka Simo yllytti likkaa entisestään kutittamalla tämän varpaita. Kohtaus näytti kahden toisiinsa ihastuneen nuoren leikilliseltä painilta, joka olisi varsin helposti saattanut muuttua joksikin muuksi, kiihkeämmäksi. Mallan kikatus yltyi kirkunaa muistuttavaksi ääntelyksi, ja siinä samassa ovelta kantautui vaativaa jyskytystä. Babushka.

Kukaan muu ei näyttänyt välittävän kuminasta, ja kun en muuta keksinyt, tartuin ostamaani suomi­–venäjä-sanakirjaan ja selasin sitä löytääkseni tarvitsemani. Ja siellähän se oli. Olin muistanut aivan­ oikein. Kirjan lopussa oli kokoelma­ venäläisiä fraaseja, jotka olisivat olleet paikallaan lähinnä kommunistisen puolueen vuosi­kokouksessa. Onneksi niiden vieressä oli suluissa ääntämisohjeet. Ponnahdin seisomaan ja kajautin niin kovaa kuin kurkusta lähti:

– Sláva Organ Sentraljana Komiteta KPCC! Kunnia Kommunistiselle puolueelle! Sláva Lenin! Kunnia Leninille!

Seuraus oli kuin pommin jäljiltä. Joka iikka sulki suunsa, ja äkkiä olin katseiden ristitulessa. Jopa kiivas pauke ovella loppui, ja se juuri olikin tavoitteeni. Höristin korviani ja riemukseni olin kuulevani etääntyviä askeleita.  

– Ajattelit sitten hankkia punaisen jäsenkirjan, vai?

Heitin Suhoseen murhaavan silmäyksen ja istahdin takaisin tuo­liini.

– Clever girl. Sinulla se leikkaa aina tiukoissa paikoissa.

Simon hyväksyvä ääni tuntui lämpönä rinnassani. Kohautin olkapäitäni­ kuin vähätellen.

– Minä voin lukea seuraavan, jos se maatuska palaa valittamaan, Simo­ ilmoitti ja ojensi kättään.

Viskasin kirjasen hänen syliinsä ja vastasin hänen hymyynsä. Ensimmäiseen­ sitten puolenpäivän. Lämpenee, lämpenee, hihkuin hiljaa mielessäni.

– Simo, oletko sä varma, että ne täällä tietävät, mitä vegetaristi tarkoittaa?

Malla tehosti kysymystään työntämällä toisen jalkansa vasten Simon­ rintaa ja heiluttelemalla nailonin verhoamia pieniä varpaitaan. Hennon vaaleanpunaisiksi lakatut kynnet vilkkuivat tyttömäisesti jokaisen­ liikkeen myötä. Mallan tiukka farkkuhame oli työntynyt vaarallisen ylös, ja helmasta vyötärölle ulottuva nappirivistö näytti sinnittelevän kestokykynsä rajoilla.

– Sanotaan mieluummin kasvissyöjä, niin eiköhän sen tarkoitus avaudu täälläkin, totesin.

Malla heilutti kutrejaan ja nojautui vietteleväksi kaareksi taaksepäin. Aivan kuin hän olisi kiemurrellut aurinkorannalla vähissä vetimissä. Se keimailee, hoksasin ja järkytyin. Järkytyin pahasti.

– Kyllä täälläkin salaatti tunnetaan, Niklas sanoi ja nousi.

– Pitäisi varmaan jo pikkuhiljaa mennä alas ja koota väki kasaan. Meillä on pöytävaraus kello seitsemäksi, ja siihen on enää vajaa tunti. Ajomatkaankin pitää varata ainakin parikymmentä minuuttia.

– Toivottavasti siellä on vähä­pukeisia naisia, Suhonen sammalsi könytessään ylös vuoteelta Pirjon jelpatessa.

Vielä muutama ryyppy, ja saisimme kantaa äijän takaisin hotellille.

– Showtyttöjä on aina, Netta vastasi, mutta heristi sitten sormeaan.

– Muistakin, ettet lähde yhdenkään paikallisen naiseläjän mukaan.­ Niillä on parittajat, eivätkä ne ole mitään kilttejä poikia.

– Joo, joo.

– Mä en aio maksella enää yhtäkään ambulanssilaskua, kun joku panon puutteessa piehtaroiva miehenkuvatus ei osaa pitää varaansa.

– Eihän siinä käynyt kuinkaan. Mitä nyt seuraavana aamuna tuppasi vähän ramasemaan, Suhonen toppuutteli ja nyki housujaan ylemmäksi.

– Ramasemaan! Helvetti sentään, mies. Sä sait jotain tyrmäystippoja, ja siinä oli hengenlähtö lähellä.­ Että olitkin niin typerä. Joit ja söit kaiken, mitä tarjottiin, vaikka ne venakot eivät muuta halunneet kuin lompakkosi.

– Ei ne venakoita olleet. Eestiläisiähän ne. Ja lompakon jätin ukkosi huomaan. Ei ne olisi meikäläisestä mitään kuitenkaan kostuneet, Suhonen­ puolustautui luimistellen.

Malla tirskahti, ja Simo pyöritti päätään. Kohtasin hänen epäuskoisen katseensa ja hymähdin. Sellainen meidän Suhonen oli. Sepalus oli saatava auki, mutta sekin mahdollisimman halvalla. Taisi Suhonen olla sukua Sulo Vilénille. Oli tollo kuvitellut, että saisi ilmaisen yön, kun jättäisi rahansa pomonsa haltuun. Toisin kävi. Tuli mojova migreeni ja sydämen rytmihäiriöitä. Sepalusta ei edes yritetty hiplata. Onni onnettomuudessa, että paikalle oli osunut ystävällinen taksi­kuski, joka toi puolitajuttomana hortoilevan suomalaisturistin hotelliin, vaikka kyytimaksusta ei ollut mitään varmuutta.

– Sinäkin mokoma, Netta tiuskaisi ovea avaavalle miehelleen.

– Puhut venäjää ja tunnet tämän maan. Silti annoit alaisesi lähteä. Otit vieläpä lompsan säilöön kuin suurikin hyväntekijä. Anna mun kaikki kestää. Miehet! Niiltä pitäisi viedä munat siinä vaiheessa, kun kiima ohittaa puhtaan järjen.

– Tästähän on tulossa viihtyisä ilta, Simo kuiskasi korvaani, kun kävelimme toisten perässä hissejä kohti.

Kerrosaulassa pöytälampulla valaistun tiskin takana istui tuttu silmälasipäinen babushka. Yritin ohittaa naisen vähin äänin, mutta se jäi yritykseksi. Nainen ponkaisi seisomaan ja vyöryi eteeni vekki­hame hulmuten.

Maatuska säteili silkkaa hymyä ja hyväksyntää, tarrasi käteeni ja vispasi sitä ylös ja alas. Venäjänkielinen puhetulva tukki korvani, enkä osannut muuta kuin puristaa takaisin mamman kättä, hymyillä ja nyökkäillä. Nainen oli ilmiselvästi siinä luulossa, että kannatin samaa puolueväriä kuin hän. Vihdoin molotus päättyi ja olin vapaa. Kipitin hämilläni hissille, enkä ollut kuulevinani toisten pilailua.

HOTELLI MOSKOVAN VALOT loistivat kilpaa valtaväylä Nevski prospektin kanssa. Olimme vuokranneet venäläisen bussin kuskeineen, jotta Niklas ei olisi joutunut viettämään iltaa­ kuivin suin, ja ajaa kolistelleet sen mahorkalle haisevassa kyydissä ravintolaan. Ohjelmassa olisi kabaree ja kolmen ruokalajin illallinen. Sitten tanssia korkeintaan puolille öin, sillä täällä ravintolat menivät kiinni aikaisin.

Eräs syy varhaiselle paluulle olivat Nevan sillat, jotka nostettiin Laatokalle seilaavien laivojen tieltä yön ajaksi ylös. Jos ei ehtinyt ajoissa oikealle puolelle jokea, joutui viettämään yönsä jollakin kovalla puistonpenkillä ja rukoilemaan, ettei miliisi osu paikalle sakkovihkonsa kanssa. Virkavallalla oli ikävä taipumus sumuttaa turisteja linssiin ja sakottaa näitä mitättömistäkin rikkeistä rankimman kautta.

Seurueellemme oli varattu kaksi pitkää pöytää salin ensimmäisestä kerroksesta. Ylätasolla olivat pienemmät pöydät, joiden äärellä istui pariskuntia ja muutaman hengen ystäväporukoita.

Show oli alkamaisillaan, valaistus himmeni ja pyöreää tanssilattiaa halkoivat monenkirjavat spottivalopisteet. Takaseinää peittänyt raskas verho aukeni kahisten paljastaen bändin ja sen edessä seisovan laulajapariskunnan. Jo ensisoinnusta oli helppo tunnistaa alkava kappale: Alla Pugatšovan hitiksi tekemä Miljoona ruusua.

Solistien aloittaessa laulunsa lattialle pyrähti parvi kimaltaviin harsoihin ja tiukkoihin spandexhaalareihin sonnustautuneita tanssijoita. Siitä se sitten alkoi. Erinomaista, mutta liian kova­äänistä laulantaa. Sulokasta liikehdintää, joka muistutti etäisesti tanssia. Tanssijoilla oli jaloissaan piikkikorkokengät ja päissään hulppeat höyhenpäähineet, jotka huojuivat uhkaavan oloisesti, kun hennot niskat taipuivat niiden raskaan painon alla.

Suhoselta näytti valuvan kuola, eikä se johtunut pöydän tarjoilu­vadeista, joiden sisältö näytti herkulliselta. Leikkeleitä, suolakurkkuja, hapankaalia, kananmunia, sipulia, smetanaa ja kaviaaria, nam. Tartuin lasiini, jossa poreili venäläistä samppanjaa ja siemaisin. Minua­ vastapäätä istuva Niklas yritti tavoittaa katseeni, mutta pidin­ sen visusti  suunnattuna lautaseeni. En halunnut herättää miehensä vieressä istuvan Netan saati Simon epäilyjä, sillä toivoin tästä hauskaa iltaa. Rentoa ja vapau­tunutta,­ eikä siihen siksi voinut kuulua varattujen miesten vikit­telyä.­

Malla tarrasi käsivarteeni.

– Kato! Kasvisruokaa!

Seurasin hänen katsettaan, ja totta tosiaan, yksi tarjoilijoista laski Mallan eteen suuren lautasen täynnä vihreää salaattia. Kukkona tunkiolla koreili yksinäinen tomaatinviipale. Tuolla ei kyllä pitkälle pötkittäisi, tuumin.

– Kippis ja kulaus, sanoin ja kilautin­ lasiani Mallan kanssa.

– Muista ottaa lisukkeeksi vielä noita suolakurkkuja ja munia, opastin heti perään, sillä olin huolissani Mallan vähäisestä syömisestä. Hän nyökkäsi hajamielisesti ja kävi annoksensa kimppuun kuin lehmä, joka oli löytänyt tuoreen apila-apajan.

Juuri kun olin työntämässä suuhuni makoisaa mäti-sipuli-smetana-haarukallista, erotin omituisia ääniä Mallan suunnalta.

Tyttö kakoi.­ Todellakin kakoi ja näytti sekä­ kuulosti siltä, että antaisi aivan­ pian ylen. Taputin häntä hätääntyneenä­ selkään, ja Simo ehti­ tarjota kivennäisvettä. Yökkäily jatkui jatkumistaan, ja lopulta­ ehdotin,­ että siirtyisimme naistenhuoneeseen keventämään oloa. Malla puisteli päätään ja tyrkkäsi viimein lautasensa niin etäälle kuin se täyteen ahdatussa pöydässä yleensä oli mahdollista.

– Muka kasvisannos, likka sähähti­ ja veti läähättäen henkeä.
– Valehtelijat! Kehtaavatkin tehdä kiusaa näin vakavalla asialla.

Simo tökkäsi Mallan salaatti­kasaa haarukallaan, ja kas kummaa, sen alta paljastui lähes lautasen pituinen­ pihvi. Mehevä medium.­ Ehkä kuivan kopsakka well done olisi saanut enemmän pisteitä Mallalta.

– Nautaa? Simo ehdotti ja heitti minuun viattoman katseen, jonka pohjalla pilkahti nauru.

– Nautaa, Malla lähes kirkaisi, ja minun oli pakko peittää virneeni kankaisen lautasliinan taakse.
– Viekää se pois! Heti!

– Miksi neiti ei syö? Annos tehtiin varta vasten neidille ja aivan neidin toivomusten mukaan.

Mallan takana häilyi hovimestarin solakka, mustapukuinen hahmo, jonka pehmeästi soiva puhe aaltoili eestiläisellä nuotilla. Mies esiintyi kohteliaan kysyvänä, mutta harmaiden viiksien alla suu mutristui paheksuvasti.

– Se oli lihaa, herran tähden. Li-haa, Malla tavasi kuin vähäjärkiselle.

Hovi kohotti kulmiaan.
– Totta kai lihaa. Salaatilla, neiti. Eihän sitä mautonta salaattia syö kukaan tai halua maksaa pelkästään siitä.

Malla vetäisi henkeään, ja arvasin, että kohta saisimme kuulla tulikivenkatkuisen­ luennon vegetarismin syvimmästä olemuksesta.

Onneksi Niklas puuttui keskusteluun vaihtaen kielen venäjäksi, ja loppukiista jäi meiltä muilta ymmärtämättä.­ Viimein Mallalle kiikutettiin uusi, puhdas lautanen, mutta ei mitään sen täyttämiseksi. Välttääkseni uutta yhteenottoa kiiruhdin kasaamaan kaiken mahdollisen vegetaristille kelpaavan ruuan Mallan eteen.

Showesityksen päättyessä alkoi illan paras osuus: tanssi. Tai niin olin kuvitellut. Suunnitelmissani liitelin lattian poikki Simon partnerina, sillä tiesin hänet ilmiömäiseksi tanssijaksi, jonka rytmitaju osui yksiin omani kanssa. Ja tanssihan Simo, mutta ei minun kanssani.

Olin hullu jo ehtinyt luulottelemaan itselleni, että vihoittelumme olisi menneen talven lumia, mutta se oli ilmiselvä erehdys. Se petturi pyöritti vuoroin Mallaa, vuoroin Pirjoa, kun meikätyttö joutui tyytymään Suhoseen ja Niklakseen. Pakko sanoa ”tyytymään” jopa Niklaksen osalta, sillä en kyennyt rentoutumaan hänen otteessaan, kun aavistin Netan ja luultavasti myös Simon tarkkailevan meitä.

Olin kireä. Ja epätietoinen. Yhtäkkiä en enää tiennyt, mitä halusin. Tiesin vain sen, että nykyinen elämäni ei ollut kaiken tämän stressin arvoista. En halunnut olla toisella sijalla. En halunnut loukata Simoa, parasta ystävääni.

Mutta Niklas! Entä Niklas? Kuinka voisin ikinä luopua hänestä vapaaehtoisesti, liian aikaisin, juuri nyt, kun yhä olin kiinni hänessä, kiinni siinä tunteessa, jota nimitin rakkaudeksi. Mutta oliko se rakkautta vai pelkkää intohimoa? Tai ehkä se olikin läheisriippuvuutta, pelkoa yksinjäämisestä, pelkoa rakkaudettomasta elämästä.

En ollut mikään Etelän ruusu, jonka perään kavaljeerit kirmasivat lierihattujaan liehuttaen. Olin ihan tavallinen nainen, normaalin painoindeksin ääripäässä, kengän­numero 40. Tällä erää vielä kauniskasvoinen, kun nuoruus piti hipiäni silkkisenä, hampaani valkoisina ja silmäni avarina. Kun katsoin peiliin, tiesin, että se mikä vastasi katseeseeni, ei tekisi sitä ikuisuuksia.

Jokaviikkoinen muistutus oli oma äitini. Hänen rippikuvistaan tunnistin itseni ja siksi ymmärsin, että parinkymmenen vuoden päästä olisin kuin kopio hänestä. Mukavan pyöreä ja pehmeä, kepeä­hymyinen ja seesteinen nainen, jota kukaan­ ei kutsuisi enää kauniiksi. Sukuni naisilla ei ollut ylvästä luustoa, joka säilöisi kauneuden arkkuun asti. Me olimme keskipituisia ja isoluisia. Komeita, sanoisi joku. Ylväitä, lisäisi joku toinen. Mutta ei kauniita, korkeintaan söpöjä.­ Nuorena söpöys saattoi hyvinä­ hetkinä yltää lähes kauneuteen taitavan meikin ja kampauksen tuella.­ Keski-iässä söpöys oli enää pelkkä tyhjä kohteliaisuus.

Niklas pyöritti minua vasempaan ja oikeaan. Näin vilahdukselta, miten Malla leijui kuin pieni keiju Simon käsivarsilla. Malla vanhenisi kauniisti. Sen näki jo nyt tytön­ korkeista poskipäistä ja sirosta vartalosta, jonka kasvisruoka­valio ja hikoilu viisi kertaa viikossa aerobicissa pitivät erinomaisessa kuosissa. Nuo kaksi muodostivat ihastuttavan parin. Latinontumma mies vierellään hento, pohjoismaalaisen vaalea nainen.

– Sun ei tarvitse huolehtia, hönkäisi Niklas korvaani ja piti minua­ liian pitkään rintaansa vasten.

– Kasetit on poistettu bussista, ja huomenna päästään niistä eroon lopullisesti.

– Ai.

Se oli ainoa asia, mitä osasin sanoa.­ En ollut enää kiinnostunut kasettijupakasta, ja minulle oli yhdentekevää,­ mitä, miksi ja kenelle Niklas oli kasetteja kuskannut.

– Kulta, mä tykkään susta kuin hullu puurosta.

Naurahdin väkinäisesti ja pidin huolen, etten eksynyt enää uudestaan liian syvälle hänen syliinsä. Tykkään? Mitä se semmoinen oli? Lemmikkikoirasta tykättiin, tyttöystävää rakastettiin, ainakin meikäläisen suhdesanakirjassa luki niin.

Pettymys sai kaiken tuntumaan harmaalta. Rakastin tanssimista, mutta tänä iltana se ei riittänyt ylläpitämään­ hymyä huulillani.

Kappaleen päätyttyä en suostunut jäämään toiselle kierrokselle, vaan palasin pöytään, täytin snapsilasini ja huitaisin sen kerralla kurkusta alas. Kaadoin heti perään toisen satsin, joka koki saman kohtalon.

Kurkussa tuntui suloista polttelua, kun raaka vodka valui sisuksiini. Kumosin kolmannen, vaikka se nosti vedet silmiini. Ja sitten neljännen.

Sain osakseni erilaisia katseita. Simolta huolestuneita, Niklakselta uteliaita. Naiset sen sijaan kannustivat minua, ja pian huomasin käyväni kiivasta naukkailukisaa, ketäpä muuta kuin itse ammattilaista eli Suhosta vastaan. Sitten olikin käynnissä jo vedonlyönti. Pyörittelin kahdeksatta lasia kädessäni ja utelin kerrointani. Kuulemma voittoni puolesta pelasi vain yksi. En kysellyt, kenestä oli kyse, vaan heitin uuden snapsin toisten perään ja kumosin tyhjän lasin alassuin pöydälle.

Suhonen mulkoili minua luomet lerppuen ja naama helottaen. Arvasin olevani vahvoilla. Tyyppi oli tottunut maratoniin, ei pikasprinttiin. Oluella tehtiin pitkän matkan lenkki, puhtaalla vodkalla juostiin sata metriä.

Juostiin, jos nuppi kesti, ja minullahan kesti, sen olin saanut sydänkohtaukseen kuukahtaneelta isältäni perinnöksi. Vahvan viinapään.

Kun laseja oli kumollaan meidän molempien edessä kymmenen, Suhosen­ sprintti päättyi. Äijän silmät pyörähtivät ympäri ja valkuaiset välkähtivät. Kerran. Sitten kuului vaimea kumahdus, kun hikinen otsa osui pöytälevyyn ja Suhosen yläkerran lamppu sammui.

Olin voittanut. Nostin käteni ja tuuletin. Jostakin kuului särkyvän lasin räsähdys, mutta en liittänyt sitä itseeni vaan möngin päättäväisesti jaloilleni ja vaadin päästä tanssimaan hitaita. Yksikään miehistä ei reagoinut toivomallani tavalla.­

Naputin Simoa olkapäähän ja tinkasin niin pitkään, että hän antoi periksi ja ohjasi – joku toinen olisi luultavasti nimittänyt sitä taluttamiseksi­ – minut tanssilattialle.

George Michael valitti surullisista hyvästeistä ja siitä, ettei ikinä enää tanssisi. Tunsin aivan samoin. Nyyhkäisin tunteikkaana ja kiristin otettani Simon vyötärön ympäriltä.

– Mennäänkö takaisin? Sillä sä et tanssi vaan laahaudut mun perässäni.­

– Tanshsinhan, väitin vastaan, nikottelin pari kertaa ja koetin ryhdistäytyä siinä kummemmin onnistumatta.­

Nilkkani tuntuivat jotenkin oudoilta,­ löysiltä ja tottelemattomilta. Otin tukevamman otteen Simosta, jotta pysyisin tolpillani, ja poskeni painui vasten hänen rintamustaan. Silmäni lurpahtelivat, ja annoin musiikin tuudittaa itseni horrokseen. Tunsin oloni hyväksi. Turvalliseksi ja lämpimäksi.

SEURAAVA, MITÄ TAJUSIN, oli ärsyttävä, häiritsevä valo, joka ei jättänyt silmiäni rauhaan. Sohaisin kädelläni­ päästäkseni valosta eroon, mutta se ei tehonnut. Tunsin, kuinka ranteeseeni tartuttiin ja käsivarteni pakotettiin painumaan kylkeäni vasten. Sitten kuulin ääniä,­ täysin vieraita ja venäjän­kielisiä.

Haistoin jotakin kirpeää, jotakin antiseptista, joka toi mieleeni sairaalat ja verikokeet. Käsivarressani tuntui pistos, ja olisin nykäissyt itseni irti, ellen olisi ollut aivan liian väsynyt. Minulle tuli paha­ olo. Voihkaisin, käänsin päätäni, ja valo katosi näköpiiristäni. Sitten en jaksanutkaan raottaa luomiani, ja raskas pimeys vyöryi ylleni uudestaan.

Toisen kerran havahtuessani tajusin­ tarkoin, missä olin. Roikuin jonkun olkapäällä kuin märkä pyyhe. Jonkun, joka käveli eteenpäin ja kannatteli minua molemmin käsin, jotta en olisi liukunut maahan. Olin kuin kastemato, jota syöttejä kaivanut kalastaja piteli näpeissään. Yökkäilin vaimeasti ja kuulin kuin sumuharson takaa, miten Mallan ääni kehotti Simoa kiiruhtamaan, että ehtisimme kylppäriin ennen kuin vatsani sanoisi sopimuksensa irti.

Kun oikein ponnistin, sain tahmeat luomeni nousemaan ja näin Mallan harppovan vierellämme rakkaita tanssikenkiäni toisessa kädessään roikottaen. Ojensin kättäni tai oikeammin yritin sitä, sillä tuloksena oli pelkkä säälittävä nytkähdys.

– Minhun…, sammalsin ja tiirasin Mallaa syyttävästi.

– Sinun, sinun, hän vastasi ja piteli­ hissin ovea auki, jotta Simo sai tungettua itsensä ja saaliinsa sisään.

Niklas ja Netta jäivät odottamaan toista hissiä, ja heidän perässään asteli yksi hotellin ovimiehistä. Tämä työnsi matkatavarakärryjä, joiden matalalla levyllä rohjotti tajuton Suhonen ketarat levällään.

Harittavat silmäni katselivat seuruettamme hissin takaseinän isosta peilistä. Tarzan ja Jane. Iloinen pariskunta palaamassa safarilta. Tyrskähdin. Jane vain näytti kovin­ kalpealta ja punasilmäiseltä. Tarzankin murjotti. Ja missä oli Tarzanin liaani? Tyrskähdin toistamiseen, mutta se oli lyhyt ilo, sillä nauru sai mahalaukkuni muistamaan, että minun pitäisi voida pahoin.­ Juuri nyt. Voida todella pahoin.­ Luoja…

Kuluva yö menikin sitten kylpyhuoneessa posliinia syleillessä. Simo­ ojenteli kosteaa pyyhettä ja vesipulloa. Ihana, suloinen pollarini. Hän piteli jopa hiuksiani ylhäällä, kun annoin ylen ja voihkin ja vikisin kuin esikoistaan pykäävä nuorikko.

Malla ehdotti, että Simo menisi nukkumaan ja hän toimisi hentona, valkeana sisarena, mutta Simo ei luovuttanut asemaansa vaan komensi­ Mallan yöpuulle. Niinpä jäimme kahden, ja viimein vatsaa kouristavat krampit saivat minut kyynelehtimään ja sylkemään pelkkää keltaisenvihreää sappea. Jossakin vaiheessa yötä lojuin kylmällä muovimaton verhoamalla lattialla pää Simon sylissä ja nuokahtelin täysin voipuneena lähellä unta.

– Mä löin vetoa puolestasi.

Hymyilin, vaikka jo sekin tuntui vaativan turhan paljon.

– Ihan totta?

Simo liikahti, ja tunsin keveän hipaisun ohimollani, kun hän sipaisi kostean hiussuortuvan korvani taakse.

– Mä luotin… Mä luotan sinuun. 

Jes! Olin saanut anteeksi, aivan varmasti olin.

– Ja putsasit kaikkien rahat.

– Ja putsasin kaikkien rahat.

– Hyvä. Huomenna saatkin sitten tarjota kierroksen.

Simo huoahti.
– Ei kai vodkaa?

– Ei. Huomenna pitäydytään teessä.

Kuivat, pehmeät huulet viivyttelivät otsaani vasten.

– Ihan varmasti, joo. Teessä, jota on terästetty vodkalla.

Se kettu. Tunsi minut kuin omat taskunsa.

Jatkuu ensi viikolla.

Reija ymmärtää pelänneensä arjen jakamista Ilkan kanssa, mutta tajuaa viimein, että se on juuri se, mitä hän kaipaa. Testiajo on tullut päätökseen.

Hiplasin koristetyynyn tupsuja. Aika oli kulkenut toisin kuin kotona. Työt eivät olleet käyneet mielessäkään, mutta yhdeksäntenä matkapäivänä arkiaamujen touhut alkoivat tunkea mieleen. Herätys puoli seitsemältä, asukokonaisuuden hätäinen valitseminen – iso ponnistus aamun kiireessä ja vain koska en ikinä ole oppinut päättämään tulevan päivän vaatetuksesta edellisenä iltana – pikainen työmeikki, hiusten sähköisyyden taltuttaminen… miten kuormittavalta se kaikki nyt tuntuikaan.

Lojuin paksulla silkkipeitolla enkä oikein käsittänyt, kuinka viikon kuluttua osaisin suittuna solahtaa takaisin organisaatiomuutosten, tiedotteiden ja embargojen maailmaan.

Ei auttanut, uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Ahdisti kun mietin sitä istumisen ylimäärää, joka taas kohta piinaisi lonkkiani ja selkääni.

Selailin lähistöllä sijaitsevan kylpylän esitettä. Ehkä sivuilta löytyisi reitti toiseen todellisuuteen. Massaggio corpo e mente… Hieronta voisi tehdä hyvää. Jotain erityistä pitäisi vielä keksiä. Rentoutumiselle omistettu päivä tai pari ennen ajoa läpi Euroopan saattaisi olla suurenmoinen juttu, jos kylpylässä osasivat hommansa. Kulmatkin voisi hoidattaa. Ja kädet ja jalat, polvet myös. Voisi häätää orastavan kaulaheltan, antaa rasvasoluille kyytiä, hiotuttaa känsät tiehensä… Löysin lisää sopivia hoitoja esitteen jokaiselta sivulta.

”Mitä ihmettä on watsu?” kysyin Ilkalta.

”Ei aavistustakaan.”

”Soitanko ja kysytään?”

Puheluun vastasi ujosti englantia tapaileva nuori mies, joka selitti, että watsu on shiatsua vedessä. Koska luonnehdinta ei selventänyt toiminnan luonnetta meille juurikaan, päätimme kokeilla. Ajanvarauskirjan rapinaa seurasi ilmoitus, että kolmen vartin kuluttua olisi vapaa aika.

 

Uimapuvut oli äkkiä pakattu, pyyhkeet saisimme kylpylästä. Taas kerran kiipesimme kiemuraisia porraskujia Sasso Barisanosta Civitaan. Läähätimme kuumissamme kun saavuimme hoitolaitokseen, joka vaikutti niin hillityn tasokkaalta, ettei valmiiksi hikinen olemuksemme oikein sopinut tyyliin. Lukuisat kynttilät valaisivat muinaisia kellaritiloja. Puuskutuksen lomassa henkäisin ihastuksesta.

Uskottava se oli: matkamme oli kääntymässä kohti loppuaan.

Suorastaan prameassa pukuhuoneessa sain vetää ylleni paksun kylpytakin ja sujauttaa jalkaan tossut, joita koristivat vaaleanpunaiset kimallerusetit. Kun värivalosuihkun jälkeen astuin kallioon louhittuun aulaan, Ilkka jo odotti siellä. Hänen varustuksensa oli muuten samanlainen kuin omani, mutta tossuihin oli vaaleanpunaisen rusetin paikalle kiinnitetty asiallinen tummansininen kangaskaistale.

Pura tässä nyt sitten luutuneita rooleja! Verenpaineeni kihahti. Samalla tajusin, että itse odotin kylpyläkäynniltämme nimenomaan romantiikkaa, hyvin perinteistä romantiikka pienellä twistillä. Ei minua lihasten hyvinvointi kiinnostanut ja rentoutuminenkin vain toisen syliin sulamisena. Miksi pitikin ihmisen rakentua niin ristiriitaisista paloista!

Rauhoituin. En jaksanut alkaa vaahtoamaan sukupuolitetuista tohveleista.

Kaksi nuorta hyvin kaunista naista nouti meidät aulasta ja ohjasi yhä syvemmälle luolastoon. Hiihtelimme tohveleissamme hoitajien perässä kunnes pidemmälle ei enää päässyt. Perimmäinen luolaosasto oli kokonaan allasta, vain tuikkujen levyinen reunus kiersi vettä. Tila muistutti jättiläismäistä kylpyammetta – tai sarkofagia, kuten Ilkka huomautti. Vaikka kivi oli vaaleaa, sen ja kynttilöiden paljous kieltämättä toi mieleen goottilaisen hautakammionäyn.

Meille selitettiin, että laskeutuisimme veteen, johon on liuotettu runsaasti magnesiumsuoloja kellumisen helpottamiseksi. Veden koostumuksen ansiosta pysyisimme pinnalla ilman apuja, mutta siitä huolimatta meitä myös kellutettaisiin, liikuteltaisiin tuettuina hellästi ympäri allasta, jotta saisimme tuntea veden virtauksen iholla. Välillä tehtäisiin kevyitä venytyksiä. Kaiken aikaa saisimme pitää silmät kiinni, unohtaa ulkopuolisen maailman ja lillua kuin sikiö lapsivedessä.

Olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli "vain" ystävyyttä.

Laskeuduimme altaaseen. Jos ei aivan sikiöksi niin kuitenkin vauvaksi oli vaivatonta taantua. Lämmin vesi kannatteli, ja varmemmaksi vakuudeksi kellunta-avustaja tuki niskaa ja päätä samalla otteella, jolla olin itse aikoinani pidellyt Iiristä vauva-ammeessa. Olisin halunnut kertoa sen Ilkalle, mutta puhuminen ei tuntunut sopivan konseptiin. Jättäydyin vieraiden käsien varaan, annoin korvien täyttyä vedellä ja kelluin vaiti.

 

En tänä päivänäkään osaa täysin selittää, mitä watsussa tapahtui. Aivan kuin olisin ollut upotettuna ajattelua kirkastavaan ja rauhoittavaan nesteeseen. Käsitin, että kaiken muun ohessa olin pelännyt, että Ilkan ja minun suhde oli ”vain” ystävyyttä. Yhtä aikaa ymmärsin, että koko kysymyksenasettelu oli väärä. Meitä kannatteli halu jakaa, halu kohdata uusia tilanteita yhdessä. Olin pelännyt arjen jakamista, mutta vedessä ymmärsin kaipaavani sitä ja pystyväni siihen. Erillisyys oli mahdollista mutta niin oli yhteisyyskin.

Ilkkaa liikuteltiin altaassa uskoakseni samalla tavoin kuin minua. Silloin tällöin tunsin virtauksen, jonka hänen liikkeensä aiheutti. Kahdesti meidän annettiin ajautua hiljaa toistemme kylkeen. Ne olivat lämpimiä ja pehmeitä törmäyksiä. Voisin oppia jakamaan pelot siinä kuin ilotkin.

 

Pukuhuoneessa olin hidas. En olisi tahtonut nousta altaasta. Kuivan maan tavalliset ihmistoimet tuntuivat vierailta. Istuin kylpytakissa ja mietin muodonmuutostani. Muuksi en osannut sitä nimittää. Alle tunnissa olin alkanut tuntea veden varsinaiseksi elementikseni, josta en kaivannut ollenkaan pois. Olin varmaan liian sopeutuvainen.

Hätkähdin kun käteni täysin automaattiohjauksella hakeutui kohti kassini sivutaskua, jossa puhelin odotti äänettömänä. Miten kummalliselta tuntui tarttua puhelimeen ja avata se, turhaltakin.

Kun kapula kuitenkin oli käsissäni, päätin käyttää sitä johonkin hyvään ja tarpeelliseen. Pikainen viestittely Minnan kanssa (onko kaikki ok? – on – onko sulla? – on – paljon kerrottavaa – kahvit? – heti kun rantaudutaan!) kevensi mieltäni. Tuntui äkkiä käsittämättömän ja mittaamattoman luopiomaiselta kaikki se, mitä olin ennättänyt kuvitella Minnan ja Kimmon välille. Päätin, että kun saisin tilanteen asettumaan Ilkan kanssa ja oppisin pitämään Kimmon pois näkökenttäni reuna-alueiltakin, satsaisin Minnaan ja ystävyyteemme. Se oli ollut hapertumisvaarassa pitkään, emmekä tainneet kumpikaan aivan ymmärtää, miksi.

Kellunnan jälkeen olimme Ilkan kanssa nauttineet yrttiteet aulassa. Kun nyt mietiskelin elämänmenoa yksikseni pukuhuoneessa, teetä seurannut jälkihiki alkoi viimein asettua ja pystyin ajattelemaan pukeutumistakin.

Ilmeisesti lilluminen magnesiumsuoloissa lisäsi aineenvaihduntaa. Olin samaan aikaan hyvin virkeä ja aivan uupunut. Ilkka kertoili samankaltaisista tuntemuksista, kun kävelimme kohti piazza Vittorio Venetoa, jonka halki kuljimme useita kertoja päivässä. Siitä oli viikossa muodostunut kaikkien reittiemme leikkauspiste.

Pysähdyimme lepäilemään penkeille. ”Pitäisikö tuolla käydä?” Ilkka kysyi ja osoitti maanalaisiin käytäviin. Roomalaisaikaisista vesivarastoista oli kai kyse. Ajatus kylmänkosteista luolista lämpimän kylpyläkäynnin perään oli minusta erittäin häiritsevä, mutta en protestoinut. Kaupungin vesihuolto oli kiinnostanut Ilkkaa alusta saakka.

Infotaulu lupasi seuraavan opastetun kierroksen alkavan tunnin kuluttua. Ostimme liput ja asetuimme raukeina odottelemaan kivipenkeille, jotka olivat imeneet auringon lämpöä jo tuntuvasti. Kivet olivat kuluneet aaltoisiksi ja sileiksi. Hymyilytti kun ajattelin penkkejä kiillottaneita ja hioneita takamussukupolvia.

Vieressämme istui vanha mies, joka hyräili hiljaa itsekseen ja katsoi meitä uteliaan kiinnostuneena. Hymyilimme toisillemme. Mies otti sen keskustelunavauksena ja alkoi kertoa menneistä ajoista. Se oli enemmän kuin nostalgiaa. Se oli aikamatka. Hän, aito materano, kovan työn kuluttama, olisi halunnut yhä elää entisaikojen arkea. Hän kaipasi raskaan työnteon yhteisöllisyyttä ja yhteisiä rentoutumistapoja. Häntä ei häirinnyt, että vesi oli pitänyt joko kerätä sateesta tai noutaa yhteiskaivoista. Ilkka toivoi, että olisin kysynyt kaupungin sadevedenkeräysjärjestelmästä, mutta kielitaitoni ei riittänyt insinööritieteisiin.

Pistin merkille, että tarinankertojan suussa oli säilynyt vain kolme hammasta. Kaikkea en ymmärtänyt, mutta sen sain murteesta selvää, että mies ei valitellut menetettyä terveyttään eikä surrut köyhyyttään tai menetettyjä hampaitaan. Mies suri laulun ja soiton loppumista ja aasien katoamista. Ja kun hän sitten alkoi laulaa vikkelästi kieppuvaa, elämää ikiajat rytmittänyttä piirilaulua, näin hänet luola-asumuksen edustalla, kuulin kärrynpyörien kolinan epätasaisella kiveyksellä ja haistoin avotulelta nousevat ruoan tuoksut. Mies tanssitti sormiaan ilmassa. Kyyneleet nousivat laulajan silmiin ja jostain ne löysivät tiensä myös minun poskilleni.

Olin unohtanut kääntää miehen repliikit Ilkalle. Se ei haitannut. Ilkka istui vieressä ja tuntui ymmärtävän kohtaamisesta tärkeimmän ilman minun aukkoista tulkkaamistanikin.

Olin niin onnellinen kaikesta, hampaattomasta miehestä, hänen laulustaan ja tanssivista käsistään, Ilkasta ja yhteisestä kellumisestamme, etten tiennyt kuinka päin olla. Hyväksyin tilani, olin hiljaa ja uskoin siinä hetkessä tavoittaneeni matkamme todellisen annin. Se oli paljon suurempi kuin Kimmon varjosta vapautuminen – mikä oli tietysti ilo sekin.

Mieleni oli muuttunut, mutta minä en ollut muuttanut mieltäni. Siinä se oli, metamorfoosini perimmäinen luonne, johon sisältyi vielä sekin helpotus, että kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse. Ilkka ei yrittänyt lumota minua intensiivisellä katseella tai muilla hurmaustoimilla ja muovata sitten mieleisekseen. Ilkka hengitti samaa ilmaa kanssani, katsoi maailmaa rinnallani ja viihtyi.

Kättelimme vanhan miehen, jonka eloisien käsien iho oli ruskeaa ja paksua kuin parkittu nahka. Meidän oli aika laskeutua vesijärjestelmän uumeniin.

Kukaan ei yrittänyt muuttaa minua. Muutuin itse.

Olin käsittänyt koko vesiasian aivan väärin – tai pikemminkin kuvitellut, sillä en ollut perehtynyt aiheeseen ennalta yhtään. Rooman valtakunnan vesi-insinöörien taidonnäytteet ovat tavallinen ihmetyksen aihe, mutta roomalaisten rakentamista luolista ei Palombaro Lungossa ole kysymys. Kapusimme vesivarastorakennelmassa, jota oli alettu rakentaa vasta 1500-luvulla. Verkostoa oli laajennettu siitedes 1800-luvun lopulle saakka, ja vielä pitkälle 1900-luvulle kaupunkilaiset nostivat kesäisin vetensä piazzan alta. Talvisaikaan monelle sen sijaan riitti sadeveden kerääminen tai Gravinan virta.

Salaperäisiä reittejä tihkunutta pohjavettä oli varastoitu aivan kaupungin keskustan alle viisi miljoonaa litraa. Luolat olivat valtavia, kuusitoista metriä korkeimmillaan. Seinissä aivan lähellä kattoa näkyi yhä veden ylin raja. Muutamat pudonneiden ämpäreiden aiheuttamat ruosteympyrät kuvioivat kattoa. Piazzalla olivat yhä tallessa kaivojen paikat ja myös ne näkyivät katossa.

”En osaa edes kuvitella, miten suurta vaivannäköä eläminen täällä on vaatinut”, sanoin Ilkalle.

”Näin tämä on syntynyt koko kaupunki”, Ilkka sanoi. ”Ei riitä, että kaivaa. Jokaisen louhoksen jokainen kivi on rahdattu rakennusmateriaaliksi maan pinnalle.”

”Käsivoimin varmaan.”

”Käsivoimin. Ei kai täällä ollut sähköäkään ennen 50-lukua.”

”Eikö vesivoimaa olisi voinut valjastaa? Onhan se puro nyt kuitenkin joki.”

”Niin, osan vuotta”, sanoi Ilkka. ”Ei riitä veden määrä, en usko.”

Hetken mielijohteesta loikkasin tulevaisuuden energiaratkaisuihin: ”Milloin fuusiovoima saadaan käyttöön?”

”Ytimiä rakentamaan haluaisit?” Ilkka kysyi yllättyneenä.

”Eikö se olisi turvallisempaa kuin niiden halkominen?” sanoin ja otin Ilkkaa kädestä kiinni.

”Se siinä on ajatus. Ja tehokkuudenkin olisi tarkoitus olla suurempi. Joskus. Vielä ei osata.”

”Milloin osataan?”

”Ainakin muutama kymmenen vuotta menee vielä, että saadaan fuusio rauhanomaiseen käyttöön”, Ilkka kertoi valistuneen arvauksensa.

Ytimien hallittu yhdistyminen… Kaikki tuntui sinä päivänä liittyvän kaikkeen. Oliko meillä niin paljon aikaa? Muutamia kymmeniä vuosia?

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Miehen kasvojen yli kulki hallitsematon reaktio. Kysymykseni putosi kuin vetypommi. Mistä se tuli, en tiedä. Asiasta ei ollut puhuttu tavuakaan.

”Ihan sama”, Ilkka sanoi.

Just. Ihan sama. Pitikin mennä mokaamaan. Taas.

Katselin varpaitani vaivaantuneena. Ne olivat samassa asennossa kuin ennenkin. Tietysti. Mitä minä olin odottanut, muodonmuutosta, hah!

”Ihan sama”, Ilkka toisti, ”ihan herttaisen yksi ja sama, miten se tapahtuu, kunhan vain tapahtuu.”

Uskalsin nostaa katseeni. Ilkan kasvot loistivat. Oi hyvänen aika! Mieshän halusi naimisiin!

”Suloinen mies”, minä sanoin enkä hihkunut yhtään, ajattelin vain, että minun mieheni se siinä ja viimeinkin yksikössä. Siinä se kulkee rinnalla, suloinen mieheni. Viimeinkin!

”Seuraavaa matkaa varten perustetaan yhteinen tili”, Ilkka sanoi.

Kukaan ei koskaan ollut ehdottanut minulle mitään yhtä romanttista.

”Jos mentäisiin naimisiin, miten se tapahtuisi?” kysyin Ilkalta.

Palasimme perusteellisesti uuvutettuina asuntoomme. Luolat ja kaikki ihmeelliset tulevaisuudennäkymät, jotka olivat yllättäen piirtyneet eteemme – se kävi suuresta myllerryksestä meille molemmille. Ilkka rojahti lepäämään, mutta minä tunnistin väsyneenäkin itsessäni levottomuuden, joka vaati toimintaa. Kaivoin matkalaukun esiin. En ollut pitänyt villapuseroita kertaakaan. Ehkä niitä vielä paluumatkalla tarvittaisiin. Lumet olivat varmasti sulamaan päin jo kotonakin, mutta maa huokuisi kylmää vielä pitkään. Tanskaan asti luulisi kuitenkin olevan toisenlaista.

Villapuseroita viikatessa se syntyi, ajatus reitistä: Ilkan pitäisi päästä Bastogneen. Olin ajatellut, että jokin konkreettinen kädenojennus olisi vielä tarpeen kaiken Kimmo-säädön jälkeen. Bastogne tarjosi mahdollisuuden.

”Sinulla ei varmaan olisi mitään sitä vastaan, jos paluumatkalla pysähdyttäisiin Bastognessa?” kysyin tunnustellen.

”Ei taida olla aikaa”, Ilkka sanoi eikä edes irrottanut katsettaan kirjasta.

En aikonut antaa hänen sivuuttaa suunnitelmaa noin vain. Minun piti näyttää, että kykenin ajattelemaan hänenkin tarpeitaan. Joutuisimme joka tapauksessa lähtemään viimeistään kahden päivän kuluttua. Jos noudattaisimme alkuperäistä aikataulua, pitäisi ajaa suorinta tietä kotiin, mutta mikäpä meitä Materassa pidätteli, voisimme hyvin lähteä aiemmin.

Ilkka oli halunnut Bastogneen tullessa, Ilkka pääsisi Bastogneen palatessa.

”Lähdetään jo huomenna, sitten on aikaa”, sanoin. ”Voidaan yöpyä siellä.”

Ilkka ei kuunnellut, örähti vain. Eikö hän voinut vähemmällä ymmärtää, että yritin hyvittää kaiken? Kiepaus Bastognen kautta oli kädenojennus, se olisi suhteemme seuraavan asteen ensimmäinen askel, se oli –

Pysähdyin. Eihän minun itseäni tarvinnut suunnitelmasta vakuuttaa vaan Ilkka. Siirryin suorempaan toimintaan:

”Ilkka, minä täten juhlallisesti lupaan sinulle yhden asian: testiajo on nyt suoritettu. Uskallatko pidentää ajomatkaa kanssani?”

”Olenko kamala?” kysyin. ”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

Villapaitojen viikkaamisesta olin edennyt kenkälaatikoiden lajitteluun. Niitä oli kaksi enemmän kuin alun perin.

Jutteluni oli saanut Ilkan nousemaan sängyltä. Hän oli kaivautunut jääkaapin uumeniin. Nyt mies kohottautui sieltä samppanjapullon kanssa.

”Pakataanpa sitten”, hän sanoi ja kääntyi varomattomasti. Kenkämuurini sortui. ”Yksi, kaksi, kolme, neljä – Reija, monetko näitä oikein on?”

”Muutamat on Iirikselle. Tuliaisia”, väistin.

Ilkka iski silmää. En tiennyt, että hän osasi.

”Olenko kamala?” kysyin.

”Olet, rakas. Cin-cin sille.”

 

Ilkka on nyt valaissut elämääni jo vuosia. Ei hän ole ritari eikä muusakaan, kunhan vain kumppani ja luullakseni sopivin mahdollinen. Hän luo arkeeni valoa, mutta ei hänkään olisi siihen kyennyt, ellen itse olisi sitä mahdollistanut.

Vielä emme ole ehtineet naimisiin. Meillä on loppuelämä aikaa.

Taipaleemme alkoi huterasta kävelystä kapeilla kujilla ja jyrkänteen reunalla noina keväisinä päivinä Materassa. Siellä me viimeisenä iltanamme kävelimme taas rinnatusten, Ilkka ja minä, vierellämme kaikki kummituksiksi hiutuneet exät, mutta enää ei yksikään välissä. Välissämme ei ollut mitään, ei pyörää, ei tietokonetta, ei salkkua. Tavarat oli jo rahdattu autoon.

Tartuin Ilkan käteen. Ele oli arkinen, helppo ja lämmin, ele, jonka halusin toistuvan päivittäin.

Ilkka katsoi Gravinan kaivamia karuja rinteitä ja sanoi: ”Ihminen nyt kokeilee kaikenlaista.”

Vielä kerran minun piti irrottaa otteeni ja pudota epäilyyn. ”Mitä yrität sanoa?” kysyin. ”Olenko minä vielä kokeilussa?”

”Minä en tee kokeita”, Ilkka sanoi naamalla, josta en ole vielä tänä päivänäkään oppinut tietämään, onko se vakava vai hymyilevä. ”Muista, että olen teoreettinen fyysikko. Ja teoriassa meillä menee minusta oikein hyvin.”

”Mitä se käytännössä tarkoittaa?”

”Käytännössä en tiedä, mutta teoriassa tätä”, Ilkka sanoi ja suuteli minua jyrkänteen laidalla.

Meitä ei uhannut mikään. Laakso oli vehreä. Haukat kirkuivat iloisesti.

Jatkokertomus päättyy.

 

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.

Reija ymmärtää olevansa Kimmon jäljiltä niin rikki, että hänen on vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan. Uusi kohtaaminen Kimmon kanssa avaa Reijan silmät.

Se yö oli koko matkallamme ensimmäinen, joka aidosti tuntui rakastavaisten yöltä. Myös uni oli syvää ja hyvää.

Aamulla peilistä minua tarkkaili kirkastunut katse. Ensi kertaa pistin merkille sisustuksesta muutakin kuin Ikea-kalustuksen. Miten olin saattanutkin olla huomaamatta! Keittiön pöytä oli hurmaava, satoja vuosia vanhaa tammea, tummaksi patinoitunut. Pöytälevy aaltoili. Entisten ruokailijoiden kyynärvarret olivat jättäneet painaumat kovaan puuhun. Tunsin heidän lämpönsä.

Olimme suunnitelleet päivän ohjelmaksi reippailua ja kulttuuria heti aamusta saakka, mutta päätimme, että tuhatvuotiset kirkot kyllä odottavat, ja palasimme aamiaisen jälkeen sänkyyn. Ihminen tarvitsee myös aikaa tuijotella kattoon. Tai jonnekin.

Kun silmäni suostuivat taas tarkentamaan muuallekin kuin Ilkan sänkeen, huomioni kiinnittyi nimenomaan kattoon. ”Ruuvejako tuolla on?” Osoitin kahdeksan metrin korkeuteen. ”Eihän noista ole järkeä mitään roikottaa, ei tuonne kukaan kiipeä.”

”No ei”, Ilkka myönsi ja jäi tuijottamaan hänkin. Aloin hätääntyä. Olin kertonut Ilkalle hämähäkkikammostani ja nyt arvasin miehen mittailevan tummia täpliä mahdollisina araknofoobikon uhkina.

”Liikkuvatko ne sinusta?” kysyin.

”Ehkä”, Ilkka empi, ”mutta eivät ne 8-jalkaisia ole, älä pelkää.”

Totta kai pelkäsin, ja pelko lukitsi katseeni kattoon. Tarkkailin vaaraa. Tummentumat alkoivat kuitenkin muuttua silmissäni ruuvinkannoista vähemmän uhkaaviksi Tudor-ruusuiksi. ”Ei kai Materalla mitään ruusujen sodan kanssa ole voinut olla…”, ihmettelin. Mietteeni keskeytyivät, kun yksi täplä putosi kopsahtaen lattialle ja oikeni.

Se oli tuhatjalkainen.

”Kappas”, sanoi Ilkka.

Katossa vietti aikaansa ainakin kolmekymmentä punaruskeaa tuhatjalkaista. Suurin osa niistä oli kiertynyt somasti kerälle, osa vietti aikaansa vääntyneenä J:n muotoon.

Huokaisin helpottuneena. Ilkka katsoi minuun ihmetellen: ”Ne voivat olla myrkyllisiä.”

”Ihan sama kunhan eivät ole hämähäkkejä”, sanoin ja pomppasin sängystä viileälle kivilattialle harvinaisen valmiina päivän seikkailuihin.

 

Kun reippailumme aluksi kapusimme Via Sette Doloria ylös, kujan kärsimyksentäyteinen nimi ja pakomatkani sitä alas unohtuivat, niin valoisa oli päivä. Suuntasimme kohti Möykkykirkkoa. Se oli meiltä edelleen sisältä näkemättä, vaikka itse möykky osui silmiin joka päivä. Emme olleet onnistuneet selvittämään, oliko Möykyksi puhuttelemani kukkula aito maastonmuoto vai ihmisen tekoa.

Koska kirkko oli ulkoapäin niin merkillinen, olin odottanut sisätiloilta jotain aivan erityistä. Sisus oli tavallaan pettymys: rapautuneilta freskoseiniltä tuijottivat vastaan samat Bysantin ikonikasvoiset pyhimykset, joihin uskoin törmänneeni jo lukuisat kerrat muualla. En oppinut erottamaan miehiä toisistaan. Vain museossa olin tavannut mieleen iskostuneen pyhimyksen: miehen päässä sojotti kirves.

Jatkoimme möykyn alapuolelle kirkkoon, joka oli rakennettu aivan rotkon reunalle. Pyhätön nimeksi paljastui San Pietro Caveoso, mikä oli hyvin hyödyllinen tieto, sillä viimeinkin aloin hahmottaa, mikä osa Materasta tarkalleen oli Sasso Caveosoa, mikä Barisanoa ja mihin väliin Civita asettui.

”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

Alttarin edessä koristeellisen kirjatelineen päällä lepäsi avoinna arkinen kansio, sisällään paksu nippu kuluneita muovitaskuja. Pysähdymme lehteilemään sivuja ja kohta ymmärsin: pyhimyskalenteri. Lähes joka päivälle oli pyhimys tai muutama. Kaikkien pyhien päivät eivät kuitenkaan ole juhlapyhiä. Vähäisemmät pyhimykset saavat tyytyä muistopäiviin. ”Miten mahtaa olla muistamisen kanssa…”, Ilkka mutisi.

Siirryin kuorista sivummalle tutkimaan seinämaalauksia ja nyt viimeinkin näin tuoreudessaan pysäyttävän pyhimyskuvan: ”Vain italialaiset pystyvät tuohon”, sanoin ja osoitin isoa freskoa.

”Mihin?”

”Et huomaa?” nauroin. Minun piti melkein piirtää ääriviivat kädelläni ennen kuin Ilkka pisti merkille mitään outoa seinän kokoisessa Mariassa, joka perinteiseen ja monesti kuvattuun tapaan kantoi Jeesus-lasta käsivarrellaan.

Vähemmän perinteiseen tapaan Pyhän Äidin toisessa kädessä roikkui käsilaukku.

”Mitä voi madonna kantaa käsilaukussa? Vapahtajan vaippoja ehkä?” Ilkka mietti.

Miehen hymy oli äkkiä niin täynnä valoa, että se toi mieleeni Iiriksen ensihymyn. Minun lapseni, minun vauvani… ja ennen kuin ehdin estää, suustani pullahti: ”Kai sinä ymmärrät, etten minä enää voi antaa sinulle jälkeläisiä?”

”Kai tuo on retorinen kysymys?”

”Ei ole. Tämä on hyvin käytännöllinen kysymys.”

Se oli. Ilkka voisi haluta lapsia. Hänellä oli kaksi poikaa, hän voisi haluta lisää. Emme olleet keskustelleet aiheesta, en halunnut keskustelua ja silti olin avannut suuni. Olin aivan yliherkässä tilassa.

Ilkka ymmärsi olla jatkamatta. (Nyt tiedän, että koko aihetta ei hänelle edes ollut.) Sen sijaan hän muotoili huolellisesti: ”Nyt ehkä utelen, anteeksi jos liikaa, mutta onko mahdollisesti niin, että olet joskus joutunut, tai ehkä pikemminkin päätynyt, elämään arkeasi sellaisessa todellisuudessa, joka ei ole sopinut sinulle?”

Mitä minä olisin voinut vastata?

”Niin”, sanoi Ilkka, ei yhtään enempää. Siinä oli kaikki.

Nielaisin. Lämpö ja ymmärrys koskettivat. Voiko olla, että edessäni seisova mies tuotti vain hyviä yllätyksiä? En olisi ollut oma itseni, ellei seuraava ajatukseni olisi kiirehtinyt varoittamaan: liian hyvää ollakseen totta, liian hyvää kestääkseen.

Astuimme ulos kirkosta. Aurinko paistoi aukion kiveykseen niin että heijastus häikäisi kuin maalishanget. Kuivasin silmäni ja samalla pyyhin liikutuksen loitommalle. Paljon oli vielä selvitettävää ennen kuin antaisin itselleni luvan rentoutua.

 

Kirkon turvallisen kyljen vierestä – sen, jonka alla ei suoraan ammottanut rotko – alkoi nauhoilla eristetty alue, jossa luola-asumukset olivat selvästi jääneet huolenpitoa vaille. Alue oli suljettu luultavasti sortumisvaaran vuoksi. Raunioituneet asumukset kiinnostivat minua. Ilkka olisi tyytynyt nojailemaan aitaan ja katselemaan, miten linnut heittäytyivät jyrkänteen laidalta siivilleen, mutta minä halusin pois tavallisilta poluilta. Halusin myös karkottaa pois Kimmon herättämän pelon. Olisi kiusallista, jos kohtaamisen sivutuotteena kehittäisin vielä korkeanpaikankammonkin.

Muovinauha oli helposti alitettu. Alueella kulki polku, mistä päättelin, ettei maa heti voinut olla sortumassa. Tarkoitukseni oli kurkistaa muutamaan laitimmaisista luolista, koska en halunnut, että Ilkka joutuisi odottelemaan, mutta jo ensimmäistä lähestyessäni olin valmis kääntymään saman tien takaisin. Nenä kertoi, että joku tai jokin käytti aluetta vessanaan.

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa.

Samassa takaa kuului Ilkan iloinen huikkaus. Kielletty maasto oli alkanut kiinnostaa häntäkin. Jatkoin syvemmälle löyhkäävän alueen poluille ja oikeastaan vastoin tahtoani. Tunsin ärtymyksen liikahduksen, samanlaisen, jota aiheuttivat elämän pienet riesat, kadonneen hansikkaan etsiminen tai avaimien jahtaaminen aamun kiireessä. Nyt tosin ensin tulvahti ilo – Kiva, Ilkka tulee seuraksi! – mutta heti perään nosti päätään tympeä väsymys: Miksi en saa olla hetkeäkään rauhassa. Kannoilla seurasi kokonaisempi ajatus, äärimmäisen hankala ja rasittava eikä valitettavasti aivan uusi. Se oli vaivannut minua jo kotona pakatessani: Miksi minä suostun tähän?

Totta kai kaikki nykyiset analyysini ja pohdintani ovat jälkiviisautta. Toimin tuolloin tavoilla, joita en enää käsitä. Olin kuin pahan loitsun kahlitsema. Luultavasti olin vain ylikuormittunut. Joka tapauksessa pääsi tapahtumaan seuraavasti: Ilkka ojensi kätensä tueksi kun laskeuduin korkealta terassitasolta takaisin polulle. Minä onneton en suinkaan tarttunut käteen vaan kivahdin: ”Lakkaa hyysäämästä!”

Ilkka veti kätensä pois kuin olisin heittänyt happoa. Vaikka käsitin välittömästi, että nyt syntyi korjattavaa (taas), en malttanut lopettaa: ”Minä pärjään! En ole mitenkään heikko ja vajavainen ilman sinua!” Kun kiivastuneena tuijotin hämmentynyttä miestä alaspäin askelmaltani, osui katseeni hänen jalkoihinsa. Huomasin, että Ilkka oli kompuroinut ja rikkonut housujensa oikean polven. Ei hän epäillyt minun selviytymistäni, hän kehotti varovaisuuteen.

Havainto sai aikaiseksi vain sen, että hyppäsin polulle ja mutisin nolon anteeksipyynnön. Kuljimme takaisin hiljaisuudessa. En jaksanut selittää mitään enkä edes ymmärtänyt, mitä olisin voinut selittää. Ilkka vaikutti melko lyödyltä.

 

Ilkka jäi asuntoon lueskelemaan, kun läksin kaupungille selvittämään ajatuksiani. Ilma tuntui ohuelta ja valo sirisi silmissä. Olin ajatellut väärin, se oli selvää. En vain käsittänyt, missä kaikessa menin vikaan. Ei minun tarvinnut osoittaa Ilkalle mitään. Ilkan mielessä tuskin oli käynyt, että minä olisin jotenkin vajavainen ilman miehen väkevää kättä.

Itsenäisyyteni oli ja on minulle tärkeä, selvä se. Jostain syystä olin luisunut vaalimaan riippumattomuuttani kuin se olisi suurenkin uhan alla. Ja olihan se ollut. Viimeksi edellispäivänä Kimmo oli kirjaimellisesti yrittänyt riippua minussa. Mutta Kimmon häiritsevä ja rikollinen käytös ei tarkoittanut, että varuillaanolon pitäisi olla normaalitila. Järjellä ymmärsin Kimmon julmuuden poikkeukseksi, mutta niin rikki olin, että oli vaikea uskoa hyvään Ilkassakaan.

Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan.

Kuljeskelin ostoskaduilla päämäärättä. Pysähdyin pohtimaan hansikastilannettani; harkitsin jäätelön maistelemista; punnitsin, jaksaisinko sovitella rintaliivejä. Lopulta seisahduin tuijottamaan neulepuodin ikkunasta sisään. Pieni näyteikkuna oli ahdettu täyteen itse tehtyjä villapaitoja ja -liivejä, jotka näyttivät muutaman vuosikymmenen takaisilta. Tekijän käsiala oli epätasainen, mitä reikäisinkään pitsineulemalli ei pystynyt peittämään. Arvosteluni lakkasi, kun valo äkkiä muuttui niin, etten nähnytkään enää liikkeeseen sisään vaan heijastuin ikkunasta itse.

Se oli oivalluksen hetki, niin klassinen, että aloin nauraa peilikuvalle: Hassu tyttö, täydellistä itseään täynnä ja kyvytön luottamaan kehenkään! Kömpelön ikkunasomistuksen neuleet vetivät vinoon, koko kaupunki kenotti vinossa, minä yksin olin haluton ja kyvytön suvaitsemaan minkäänlaista vinoutta itsessäni. Ilkan kuvankin olin sommitellut vinoksi, mutta kiiltokuvan suuntaan, ritariksi tai enkeliksi, ja silti, kaikesta silottelusta huolimatta, olin kykenemätön luottamaan häneen.

Niin sekaisin en ollut, ettenkö olisi ymmärtänyt, että kykyni luottaa oli kärsinyt kolhuja. Kun tapasin Ilkan, en välttämättä uskonut parempaan, mutta halusin yrittää. Ainakin halusin yrittää unohtaa Kimmon. Muistin Ilkan muutamaan kertaan melko epätoivoisena vakuuttaneen, että hän ON luotettava. Muistin myös nihkeän torjuntani, että ei sitä nyt tarvitse noin vakuutella. Siinä oli junnattu: Ilkka vakuuttelemassa, että tulisin kyllä huomaamaan hänen luotettavuutensa ja minä juuttuneena kantaani (lausuinko sen ääneen vai ajattelinko vain, en onneksi enää muista), että nuo nimenomaiset vakuuttelut olen kuullut ennenkin eikä niihin ole ollut luottamista.

Jo riitti! Hymyilin heijastukselleni voitonriemuisesti ja käännyin niiltä sijoiltani takaisin. En ymmärtänyt, miksi, mutta siinä hetkessä tunsin itseni täysin vapaaksi. Minun ei tarvitsisi pelätä Kimmoa, ei kostaa hänelle, ei varoittaa hänen uutta kumppaniaan eikä etenkään rankaista itseäni. Yritys seurustella Kimmon kanssa oli minun mittapuullani niin äärimmäinen hölmöys, että sen takia en ollut voinut uskoa onnistuvani enää kenenkään kanssa. Nyt uskoin osaavani lopettaa itseni soimaamisen.

Kävelin majapaikkaamme ikionnellisena siitä, että olin mielestäni oppinut jotain. Innoissani julistin Ilkalle heti ovelta: ”Sinun kanssasi minä jaksan itseäni!”

Ilkka hiipi kirja kädessä eteisaulaan. ”Mennään illalliselle”, hän sanoi.

 

Kevät oli päivän aikana ottanut aimo harppauksen kohti kesää. Sujautin jalkaani nudet avokkaat – eivätpä olleet tulleet turhaan mukaan nekään. Ahtauduin kuristaviin alusvaatteisiin ja pujottauduin pitkähihaiseen kellertävään silkkimekkoon. Kaiken rotkoissa resuamisen jälkeen oli virkistävää piirtää kasvot ja laittautua siistiksi. Koko komeuden päälle vedin haalean aprikoosin värisen kevättakin. Etelän kevääseen se sopi, Suomessa olin palellut siinä muutaman vapun.

Emme etsineet muodollista ravintolaa, eikä Materassa sellaista olisi ehkä vastaan tullutkaan. Pienen tallustelun jälkeen päädyimme taverna La Focagnaan. Isäntä toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi ja johdatti liinattomaan pöytään.

”Onkohan tämä…” Ilkka aloitti, ja arvasin, mikä häntä mietitytti. Juuri remontoitu ravintola oli kuin skandityylin showroom, puuta ja selkeitä linjoja. Ehkä ympäristö ei ollut ideaali meille, mutta vakuutin Ilkalle, että proseccot ja pieni purtava auttaisivat.

Niin kävikin. Viini pirskautti aurinkoiset mineraalinsa, pienet oliivit eivät olleet purkkia nähneetkään ja ruokalista vaikutti kelvolliselta. Liian tuttu sisustustyyli unohtui kokonaan, kun viereiseen pöytään asettui kaksi hyvin suittua nuorta miestä. Millin tai parin vahvuiset partakoukerot kuvioivat miesten hymyttömiä kasvoja kuin puupiirroksen viivat. He istuivat harmillisen lähellä, niin lähellä, etten voinut häpeilemättä tuijottaa.

”Ilkka, nyt ei käytetä mitään kansainvälisiä sanoja, äläkä etenkään katso”, pyysin ja vältin huolellisesti viittaamasta saapujiin, ”mutta haluaisin puhua näiden nuorten miesten olemuksesta. Kauanko aamuisin menee jos pitää huoltaa tuollaiset viikset?”

Totta kai Ilkka käänsi päänsä katsoakseen. Minä varoittelemaan: ”Älä nyt tuijota, juttele jotain, kehu vaikka säätä, mutta vastaa sitten, minua kiinnostaa. Katso noita tauluja, samalla näet par- viikset.”

Nyt Ilkka oli juonessa mukana. Hän höpötteli pikkutuulihaukoista ja kaupunkilinnunpöntöistä ja kysyi paljonko viime puhelinlaskuni oli ollut, kunhan tuotti kotoperäisiä pitkiä sanoja, joista ei voinut saada kiinni ilman hyvää suomen kielen taitoa.

”Minulla menisi viikko”, hän sitten naurahti, ”mutta nuo ovat luultavasti harjoitelleet paremmin.”

Pöytään saapui kolmas mies, jonkin verran vanhempi kuin partataiturit. Karskit nuoret miehet kohentautuivat tuoleillaan. Jokin ryhmän dynamiikassa muuttui.

Kun seurueeseen liittyi vielä neljäskin mies, selvästi vanhin, kuvio täydentyi. Aistin tunnelmassa valta-asetelman ja jotain pidäteltyä. Ehkä vain kuvittelin, mutta tänä päivänäkin olen sitä mieltä, että osuin oikeaan. Sanoin Ilkalle: ”Älä sano ääneen sitä kaikkien tuntemaa rosvosanaa joka alkaa ämmällä, se kaikkien tunnetuin, mutta oletko samaa mieltä, että tässä saatamme istua järjestäytyneen rikollisuuden naapureina?”

Ilkka katsoi minua hetken kysyvästi. Kun sitten ymmärrys syttyi hänen katseeseensa, jatkoin: ”Katso tuota miestä, tai älä katso, katso ravintolan isäntää, katso miten liian kohtelias hän on, suorastaan matelevainen.”

”Ei tuo ole kohteliaisuutta vaan pelkoa”, Ilkka sanoi. Isäntä oli kiirehtinyt pöytään kun vanhin mies saapui. Tuntui kummalliselta, että hän naurahteli hermostuneesti.

”Wau, mikä ilmiö, tässä on käynnissä jotain, kaikilla pelokas kunnioitus tai inho, vaikea sanoa kumpi”, selitin innoissani.

Ilkka kertoi, kuinka hän oli lauantaina pistänyt merkille, että kaupunkiin oli lipunut useita suuria mustia autoja, maastomallia, näyttivät luodinkestäviltä. Takapenkille ei nähnyt. Kuljettajilla oli kultaketjut kaulassa, aurinkolasit silmillä ja puvut päällä. Tarkkailemamme ravintola-asiakkaat eivät olleet kuljettajia. He olivat korkeammalla. Tavallisemmissa vaatteissa.

Koko ravintolasali oli hiljentynyt neljännen miehen asettuessa pöytään. Tiesin kyllä, että meillä, Ilkalla ja minulla, oli muitakin asioita käsiteltävänä kuin Etelä-Italian järjestäytynyt rikollisuus, lähinnä minun säikkyyteni ja edellisen suhteeni vaikutus siihen, mutta ehkä pelko ja sen aiheuttama jähmettyminen oli juuri se teema, josta minun kannatti tehdä havaintoja. Saattoi olla niinkin, että pelkuruuttani pelasin yhä aikaa: mafiapomoista keskusteleminen kaikkia mahdollisia kiertoilmaisuja käyttäen oli toimiva viivytystaktiikka.

 

Niin kiinnostavia kuin hahmotonta uhkaa tihkuneet miehet olivatkin, emme oikein pitäneet muutoksesta, jonka heidän läsnäolonsa aiheutti ravintolan tunnelmassa. Siksi pyysimme laskun ja päätimme sammuttaa nälän vastapäisessä jäätelöbaarissa, jonka punakirjavaa mosaiikkilattiaa ei voinut olla huomaamatta. Väri houkutteli asiakkaita. Paikkaan oli aina jono.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä.

Jos olisin osannut katsoa ovensuusta ja herkullisesta lattiasta yhtään peremmälle, jäätelöt olisivat mitä todennäköisimmin saaneet jäädä. Kun hetken jonotuksen jälkeen pääsimme astumaan sisään pieneen myymälään, erottui vasemman takanurkan varjoista teehyllyn äärestä tuttu siluetti: Kimmo poninhäntineen. Hänen käsipuolessaan Vappu.

Väistäminen kävi mielessä.

Torjuin halun väistää.

Ilkka näki samat hahmot kuin minäkin, mutta toisin silmin. Hän nyökkäsi Vapulle tervehdykseksi, kohteliaasti mutta epätietoisena siitä muistettiinko hänet.

En halunnut yhtään lisää draamaa. Painotin itselleni, että Ilkka ja Vappu olivat vain kaksi ohikulkijaa, jotka olivat sattuneet juomaan kahvit.

Sitten Ilkka näki Kimmon ensi kertaa. Hän rypisti otsaansa hienoisen kysyvästi, kuin ei olisi ymmärtänyt. Ja silloin minäkin näin: sivullamme seisoi sammunut, lysähtänyt ihminen, joka yritti ulosmitata elämältä jotain, mitä ei voinut saada.

Ei ollut syytä pelkoon. Jos jotain, Kimmoa oli syytä sääliä. Silti olin helpottunut, että baarissa ei ollut vapaita asiakaspaikkoja. Kolmen maun tötteröt käsissämme sovittauduimme Corson vilinää.

Jatkis päivittyy lauantaisin.

Lue kaikki jatkikset täältä.

Marjo Heiskanen

on vuonna 1963 syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut romaanit Idiootin valinta ja Mustat koskettimet. Heiskanen on työskennellyt myös muun muassa pianistina, tuottajana, tiedottajana ja läänintaiteilijana.